keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Vladimir Putin ylisti Paasikivi-Kekkosen linjaa 17.5.2010 Lappeenrannassa

Venäjän Federaation pääministeri Vladimir V. Putin ylisti lehdistötilaisuuden puheenvuorossaan 17.5.2010 Lappeenrannassa Paasikivi-Kekkosen linjaa. Media ei ole juuri tuonut tyylikkäästi ja maittemme suhteita viisaasti arvioivaa näkökohtaa Paasikiven ja Kekkosen linjasta esille kaiken muun kohun tähden. Vladimir Putin kiitti aluksi järjestäjiä vieraanvaraisuudesta, minkä jälkeen hän määritteli Suomen ja Venäjän hyvän yhteistyön perusteet. Näitä onnistuneita sopimuksia voi syntyä, jos ja kun Suomi käyttäytyy poliittisesti normaalisti ja Paasikivi-Kekkosen linjaa vastaavalla tavalla osoittaa käytännössä hyvää tahtoa Venäjää kohtaan.

Saimaan kanavan vuokrasopimuksen juhlistaminen oli todella hyvä symboli Venäjän hyvästä halauksesta Suomelle: kun kanavaa rakennettiin, niin Lappeenrannalle ja Lappeelle kanavatyömaa tuotti työtä ja rahaa kesällä jopa yli 3000 työmiehelle ja talvella 600–700 hengelle. Kanava vihittiin käyttönsä 7.9.1856. Kanavan rakentaminen on Suomen suurin saavutus vesirakennuksen alalla. Työn kustannusarvio oli paljon suurempi kuin sen aikainen Suomen suurruhtinaskunnan pienehkö vuosibudjetti. Saimaan kanavan rakentaminen ja sittemmin jälleenrakentaminen eivät olleet pelkkiä taloudellisia ratkaisuja, vaan vaativat merkittävää poliittista tahtoa. Alkuaan kanavan avulla pyrittiin siirtämään Suomen painopistettä lähemmäksi Pietaria. Venäjän halaus ylitti kaikki odotuksen menestyksessään: taloudellisesti kanava ylitti kaikki unelmat. Itä-Suomen talous elpyi. Kanava maksoi itsensä 25 vuodessa. Kanavassa kulki 1890-luvulle saakka aluksia 2000–3000 vuosittain, vuonna 1900 kanavan jo lähes 6 000 alusta. Kanavan ansiosta puunjalostusteollisuus pääsi sulien aikana eroon hevosrahdeista. Tästä historiallisesta hetkestä käsin Vladimir Putinin puhe valtioiden välisen hyvän tahdon, vieraanvaraisuuden sekä Paasikivi-Kekkosen linjan merkittävyydestä osui oikeaan kohteeseen nyky-Suomen kipukohtia, koska Suomessa ei enää puhuta ja vielä vähemmän toimittaisiin kunnioittaen Paasikiven ja Kekkosen onnistunutta naapuripolitiikkaa.

Minä haluaisin erityisesti kiittää vieraanvaraisuudesta Lappeenrannan kaupunkia, kaupungin johtoa ja asukkaita. Kun asuin Pietarissa, kävi usein täällä Lappeenrannassa tai kuljin Lappeenrannan kautta. Siksi Lappeenranta herättää suuria tunteita. Vielä kerran haluan kiittää Lappeenrantaa vieraanvaraisuudesta ja lämpimästä vastaanotosta.” (Putin 17.5.2010)

Lappeenranta on erittäin tärkeä liikenneväylä, täällä alkaa Saimaan kanava. Juuri nyt olemme allekirjoittaneet sopimuksen Suomen vuokraamasta Saimaan kanavasta 50 vuodeksi. Neuvostoliiton ja Suomen välisten hyvien naapurisuhteiden kehittäminen on liittynyt kahden suomalaisen poliitikon, Paasikiven ja Kekkosen, linjaan. Tietysti he elivät toisenlaisissa oloissa. Se oli toisenlainen maailma. Voidaan suhtautua eri tavalla menneisyyteen. Juuri tämän politiikan myötä on saatu tuloksia: juuri sen myötä on allekirjoitettu Saimaan kanavasta vuokrasopimus kymmeniksi vuosiksi, ja nyt uudestaan allekirjoitettiin 50 vuodeksi. Se on tosiasia”. (Putin 17.5.2010)

Neuvottelut jatkuivat muutaman vuoden. Neuvottelut olivat vaikeat. Meillä oli monta ongelmaa, mutta jos ja kun on hyvä tahto sekä Suomen että Venäjän puolella, on seurauksena hyvästä tahdosta, että tuloksia saadaan aikaisiksi. Huolimatta siitä, että kriisioloissa kauppavoluumi maittemme välillä on laskenut, Venäjällä on edelleen asema Suomen tärkeimpänä kauppakumppanina”. (Putin 17.5.2010)

Me olemme kiinnostuneita siitä, että meidän kumppaneilla ja Euroopan Unionilla tärkeänä kumppanina – yli 50 % meidän kaupastamme on suuntautunut Euroopan Unioniin – menisi hyvin ja kaikki olisi normaalisti. Minä luotan siihen, että yhteistyökumppanit pystyvät ylittämään vaikeudet”. (Putin 17.5.2010)

Paasikiven ja Kekkosen linja lopetti neuvostovastaisen ulkopolitiikan

Paasikiven ja Kekkosen politiikka merkitsi muutosta Suomen kohtalokkaasti epäonnistuneeseen suhtautumiseen Neuvostoliittoon. Väinö Linna on ytimekkäästi ilmaissut poliittisen muutoksen, joka tapahtui Toisen maailmansodan jälkeen aggressiivista asenteista ja pelosta ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hyväksi. Linna piti tämän esitelmänsä Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”.

Eräs kansallisen tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.” (Väino Linna 29.11.1977)

Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehitykselle oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovat myös vaikuttaneet voimakkaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.(Väino Linna 29.11.1977)

Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.(Väino Linna 29.11.1977)

Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”(Väino Linna 29.11.1977)

Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.(Väino Linna 29.11.1977)

Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”(Väino Linna 29.11.1977)

Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.”(Väino Linna 29.11.1977)

"Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvistamisen lisäksi.”(Väino Linna 29.11.1977)

Oppiiko suomalainen koulunsa vain lukkarin luona?

Suomi on unohtanut Neuvostoliiton sortumisen jälkeen mittasuhteet. Lasten satujen mukaisesti pikkuriikkinen muurahainen säikyttää ison norsun. Se on satua, jonka 60 % suomalaisista uskoo valitettavasti todeksi, kun luovat satua kansallisesta menestystarinasta ”itsenäisen”, ”suomettumattoman” ulkopolitiikan hengessä. Muutamat venäläiset maahanmuuttajat ovat epäilleet, että tuo 60 % on mahdollisesti liian pieni prosenttiluku, koska todellisuus on paljon pahempi: kyselyissä ihmiset osaavat vastata suhteellisen kelvollisesti paljastamatta rasismiaan ja ihmisvihaansa. Venäjäkin on unohtanut, että valtaosa suomalaisista on toivottomia tapauksia: rakkaudella vain provosoidaan nuo suomalaiset röyhkeämpään rohkeuteen, rakastettu muurahainen uskoo itsensä jo jättiläiseksi. Sitä vastoin valitettavasti vain 10 % suomalaisista rakentaa ystävyyttä ja yhteistyötä Venäjää ja venäläisiä kunnioittaen aidon sydämellisesti: perhesuhteet, kauppasuhteitten luoma hyvä kokemus ja ehkä aito sivistyneisyys ovat luoneet näistä 10 %:sta ”erilaisia suomalaisia”. Heidän joukossaan on myös tilastollisesti katsoen poikkeuksellisen paljon vasemmistolaisia ja aitoja kommunisteja. Sitä vastoin yli 60 %:a suomalaisista tulisi saattaa ankaran lukkarin kouluun, joka tarvittaessa karttakepillä iskee sormille, sillä muuta toivoa tämän valtaväestön ystävällismieliseen ja rauhanomaiseen asennoitumiseen Venäjää kohtaan ei ole odotettavissa. Patologisesti russoparanoidinen ei parane, mutta hänet voidaan voiman näytöllä saattaa kurinalaiseksi. Venäjän ei sovi olla liian pehmeä Suomen hallituksen ja suomalaisten kanssa. Pehmeys pätee vain pieneen kymmenen prosentin vähemmistöön, mutta valtaosa ei suostu vapaaehtoisesti tunnustamaan mitään hyvää Moskovan halausta Suomea varten.

Vuonna 2004 Gallup International selvitti 50 000 haastattelussa yli 60 maassa maakuvaa. Saimme lukea häpeäksemme, että yli 60 % suomalaisista suhtautui melko tai erittäin kielteisesti Venäjään, vain vajaa 10 % suhtautui myönteisesti. Olimme pahimpia koko maailmassa, heti kosovolaisten jälkeen. Tähän vihamielisyyteen ei ole kuitenkaan mitään historiallista syytä.

Kesällä 2006 jututin Helsingin keskustassa psykologi Riku Perhoniemeä, joka oli laatinut sosiaalipsykologi Inga Jasinskaja-Lahden kanssa tutkimuksen Maahanmuuttajien kotoutuminen pääkaupunkiseudulla (2006). Keskustelimme siitä, miten muutamissa sanomalehdissä oli annettu tuolloin ymmärtää, että venäläisten kääntyneisyys toisten venäläisten puoleen olisikin pääkaupungin alueella ongelma kotoutumisen myönteiselle kehittymiselle. De-russofikaatio oli asetettu mediassa eksplisiittiseksi tai vähintään implisiittiseksi malliksi hyvälle kotiutumiselle. Tutkija, psykologi Riku Perhoniemi painotti sitä vastoin haastattelussa, että tutkimuksen lähtökohtana ei ollut tutkimuskysymykseen rakennettua rasismia, jossa luonnollinen pidettäisiin suomalaisuutena. ”Ystävyys on yleensä voimavara ihmisten elämälle”, puolusti Perhoniemi venäläisen oikeutta venäläisiin ystäviin vastoin mediassa esitettyjä väärämielisiä väitteitä. Tutkimuksen tulokset eivät olleet kokonaisuudessaan kauniit! Valitettavasti yli 45 % venäläisistä maahanmuuttajista oli joutunut kokemaan rasismia. Toisessa tutkimuksessa, jota myös VTT, dosentti Inga Jasinskaja-Lahti oli toteuttamassa, ilmenee vielä useamman tilastotiedon avulla suomalaisten syvä vihamielisyys venäläisiä vastaan (K. Liebkind, S. Mannila, I. Jasinskaja-Lahti, M. Jaakkola, E. Kyntäjä & A. Reuter 2004, Venäläinen, virolainen, suomalainen; Gaudeamus). Venäjän- ja vironkielisistä maahanmuuttajista yli 40 % oli kokenut työnhaussa työsyrjintää. Työpaikkakiusaamista oli kokenut yli 25 %. Kiusaamista harjoittivat työtoverit. Etninen tausta esti työssä ylenemisen enemmän kuin joka viidennen mielestä. Noin 35 % oli kohdannut jokapäiväisessä ympäristössään solvauksia, tönimistä ja muuta arkielämän rasismia. Enemmän kuin joka viides oli kohdannut naapureiden taholta rasismia. Noin 20 % oli kohdannut asunnon hankinnassa rasismia: vuokralaisen valinnassa etninen tausta häiritsi, pankista oli myös vaikea saada lainaa. Vain todella pieni määrä (n. 10–20%) kääntyi poliisin puoleen jouduttuaan suoranaisen rasistisen rikoksen tai syrjivän kohtelun uhriksi. Venäläiset maahanmuuttajat eivät luottaneet suomalaiseen poliisin syrjintätapausten käsittelyssä.

Pian Perhoniemen tapaamisen jälkeen löysin tuttujen avulla tusinan verran samanlaisia maahanmuuttajalasten kohtaloita Suomessa, Marinan tapauksen, Svetan tapauksen, Sonjan tapauksen, Lenan tapauksen, Anastasian tapauksen jne. Sittemmin Johan Bäckman on tuonut taas uusia tapauksia jopa suuren yleisön tietoisuuteen. Normaali oli määritelty noissa tapauksilla sillä perusteella, miten paljon näillä maahanmuuttajalapsilla oli tai ei ole suomalaisia kavereita. Suomalainen apartheid on tunkeutunut koulumaailmaan vaatimukseksi de-russofikaatiosta, jotta venäläisen koululaisen pitää etsiä kaverikseen suomalaisia lapsia, vaikka nämä olisivat verenhimoiseen rasismiin taipuvista tsuhnien kodeista. Vuonna 2009 ja 2010 on Suomen ongelmat lopulta tulleet sekä Venäjän päättäjien että Venäjän valtaväestön tietoon, vaikkakin vasta jäävuoren huippu on ollut esillä.

Olen lukenut monta kertaa Erving Goffmanin pamfletin Minuuden riistäjät. Se on upea teos, jota sopii suositella, jos ei tahdo katsoa elämää liian yksinkertaisesti suomalaista de-russofikaatiota suojellen. Maineikas sosiaalipsykologi kertoi, että totaaliset järjestelmät vanhoista luostarijärjestelmistä uudempiin mielisairaaloihin ovat riistäneet ihmiseltä minuuden. Suomessa on minuuden ja ihmisyyden riistävä totaalinen järjestelmä. Tämän ovat kokeneet niin Anton Salonen kuin monet venäläiset maahanmuuttajat Suomessa.

Olen erilaisissa foorumeissa Venäjällä, venäläisten journalistien kanssa yksityisesti ja ihan tavallisten ystävien kanssa keskustellut usein siitä suuresta erheestä, joka on onnistuneen Paasikivi-Kekkonen –ulkopolitiikan tähden syntynyt venäläisen tajuntaan: Paasikivi-Kekkosen linjasta luopunut Suomi ei ole enää tuo sama hyvä ystävällismielinen naapuri. Suomen edun kannalta tärkeät kauppasopimukset syntyvät kuitenkin juuri tuon hyvän ystävällisen linjan varassa.


Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Kotisivut http://personal.inet.fi/business/molari/