Pottukoiran ja Valavuoren ”nyrkkeilyottelu” lähenee: Rappiostriimaus ja spektaakkelin moraaliton sadismi.

 

Rappiostriimaus ja spektaakkelimainen nyrkkeilyottelu eivät ole vain sosiaalisia oireita, vaan syvälle kielelliseen ja ontologiseen rakenteeseen pureutuvia ilmiöitä.

Elän vanhan kansan ihmisen ymmärryksen mukaisesti siinä, mikä olisi aitoa askeettisuutta ja sopiva yritys ylläpitää antiikkista hyvettä: ruumiin ja mielen kurinalaisuutta. Tämä yhteys totuuden ja kauneuden välillä on kuitenkin murtunut ajassamme, jota leimaa John Vervaeken kuvaama kauneuden ”putoaminen” [Vervaeke, ”Beauty”, 17.5.2026]: olemme korvanneet eettisen kontemplaation helposti kulutettavalla, sileällä ja vaivattomalla ”estetiikalla”, joka ei haasta subjektiivisuuttamme vaan ainoastaan turruttaa sen. Turtuminen tai jopa aito "paatumus" on suorassa ristiriidassa Serafim Sarovilaisen opettaman ”rauhan hengen hankkimisen” kanssa, jossa sielun sisäinen kirkastuminen ei ole passiivista kuluttamista, vaan dynaamista Pyhän Hengen täyteisyyden tavoittelua, joka säteilee ulospäin silloinkin, kun ihminen elää äärimmäisessä aineellisessa kurjuudessa [Осипов, "Серафим", 1.8.2023]. Kuten professori Aleksei Osipov huomauttaa, aito sivistys ja kulttuuri ovat aina sielun hengellisen tilan ulkoisia heijastumia, ja nykyinen rappiostriimaus on siten osoitus sielun syvästä sairastumisesta, johon Serafimin askeettinen ”ilo” tarjoaa radikaalin, instituutioista riippumattoman vastalääkkeen [Осипов, ”Духовность и культура”, 16.11.2021].

Mutta juhannuksena havahduin uutisten avulla, että muutakin olisi olemassa: samaan aikaan digitaalisessa avaruudessa tuhannet suomalaiset tuijottavat näyttöjään nähdäkseen ihmisiä, jotka ovat rappiolla. He – maailman onnellisin kansa – maksavat ja maksavat paljon nähdäkseen miehen, joka tuhoaa itseään viinalla, tappelulla ja nöyryytyksellä.

Rappiostriimaus ei ole marginaalinen ilmiö. Se on spektakkeli, joka heijastaa sivilisaatiomme tilaa. Ja kun tämä rappio siirretään digitaalisesta pimeydestä suurille urheiluareenoille – kuten Aleksi Valavuoren ja "Pottukoiran" [Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] nyrkkeilyotteluun ison rahan ja median huomion saattelemana – me emme katso enää urheilua.

Me katsomme jotain syvemmin perversiä: sivilisaation muuttumista spektaakkeliksi. Slavoj Žižek muistuttaa, että tällainen näkyvä, subjektiivinen väkivalta on vain jäävuoren huippu; sen mahdollistaa näkymätön ”systeeminen väkivalta” [Žižek, ”Violence”, 2009], kapitalistisen järjestelmän kitkaton toiminta, joka tuottaa rappiota hyödykkeenä samalla kun se dehumanisoi kohteensa neutraaliksi datavirraksi. Serafim Sarovilaisen vastaus tällaiseen väkivaltaan oli anarkistinen kieltäytyminen voimankäytöstä jopa silloin, kun hänellä olisi ollut kirves puolustautua; hän valitsi mieluummin kenosis-asenteen eli itsensä tyhjentämisen, joka teki hänestä immuunin systeemin vallankäytölle [Духанин, "СЕРАFИМ", 14.1.2022]. Vaikka myöhempi kirkollinen ja valtiollinen koneisto yritti Gregory Freezen kuvaamalla tavalla ”resakralisoida” eli institutionalisoida Serafimin hahmon kuuliaisuuden symboliksi pönkittääkseen autokratiaa, Serafimin alkuperäinen askeettinen protesti säilyy vapauden manifestina, joka kieltäytyy olemasta kenenkään, edes kirkko-instituution, orja [Freeze, 1996][Динин, "Мифов о святом", 8.9.2014].

Giorgio Agamben puhuu ”paljaasta elämästä” (nuda vita), elämästä, joka on riisuttu kaikesta poliittisesta ja sosiaalisesta arvokkuudesta. Perinteisesti valta on kohdistunut tähän paljaaseen elämään alistamalla sitä, mutta rappiostriimauksessa subjekti itse asettaa oman paljaan elämänsä – syömisen, juomisen, sammumisen ja biologisen hajoamisen – näytteille. Sivilisaation näkökulmasta olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa ihmisen tuho ei ole enää tragedia, vaan hyödyke. Tämä kehitys heijastaa Franco De Masin havaintoa ”seksualisaatiosta”, jossa tuhoava ydin eli Thanatos muuttuu kiihtyneeksi, addiktoivaksi mielentilaksi [De Masi, 2003], joka imee egon elinvoiman ja muuttaa inhimillisen kärsimyksen puhtaaksi, objektisuhteista vieraantuneeksi nautinnoksi.

Kun Pottukoira [Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] kertoo juoneensa 42 päivää putkeen, kuvaa ilotyttöseikkailujaan Thaimaassa ja kertoo saaneensa siitä valtavia summia, hän on muuttanut oman elintoimintojensa romahduksen markkinatuotteeksi. Se on ”vapaaehtoista keskitysleiriä” näytön välityksellä: katsojat maksavat nähdäkseen ihmisen rajatilan, jossa sivistys murenee. Rappiostriimauksessa subjekti tekee itsestään vapaaehtoisesti homo sacerin: olennon, jonka tuhoaminen tai häpeä käyttäytyminen ei ole moraalinen pettämys vaan tällä on viihdearvo.

Kun Pottukoira [Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] kertoo juoneensa 42 päivää putkeen, hän ei tarjoa taitoa vaan omaa biologiaansa hajoamistilassa. Se, että tuhannet jaksavat katsoa tuosta ja maksaa hänelle, kertoo jotain surullista maailman onnellisimman kansan sivilisaatiosta, joka on kyllästynyt sivistykseen.

Mutta tässä on kriittinen kysymys: Onko tämä vapaaehtoisuutta vai pakkoa? Kysymys kytkeytyy sorron psykologisiin mekanismeihin, joissa marginalisoitu subjekti saattaa internalisoida yhteiskunnan kielteiset stereotypiat [Cubb, ”Oppression”, 2006], jolloin oma rappio näyttäytyy ainoana mahdollisena toimijuuden muotona — sisäistettynä alistumisena, joka palvelee sortajien taloudellisia intressejä.

Striimaaja voi olla taloudellinen pakolainen. Serafimin teologiassa köyhyys ei kuitenkaan ole vain puutetta, vaan se on ”hengellistä kaupankäyntiä”, jossa maallinen vähäpätöisyys vaihdetaan Pyhän Hengen armoon – asenne, joka asettuu jyrkästi vastakkain sen kapitalistisen perversion kanssa, jossa ihminen myy oman sielunsa ja ihmisarvonsa pirstaleina klikkausten ja virtuaalisten lahjoitusten tähden [О цели жизни, 2011]. Mihail Dunajevin mukaan tämä nykymaailman hengellinen alakulo syntyy juuri siitä, että elämän tarkoitukseksi on asetettu aineellinen hyöty sielun pelastuksen sijasta, jolloin ihminen muuttuu Pechorinin tavoin ”eläväksi ruumiiksi”, joka etsii tyydytystä toisten kärsimyksestä ja omasta rappiostaan [Дунаев, ”О смысле жизни”, 2008][Дунаев, ”Лермонтов”]. Jos sinulla ei ole tulonlähteitä, jos olet marginalisoitu työmarkkinoista, jos olet masentunut ja päihteiden omistama – myydä oma rappiosi saattaa olla eräs vaihtoehto elää. Ehkä tällöin tulee halu analysoida ”rakenteellista väkivaltaa”, joka synnyttäisi näin erityislaatuista yritystoimintaa. Mutta eikö "oire"-keskeinen lähestymistapa ole liian helppo moraalinen pakoreitti, joka tekee analyytikosta viattoman observaattorin ja siirtää kaiken vastuun rakenteisiin? Se olisi samaa intersektionalismia, joka tekee jokaisesta rikollisesta yhteiskunnan uhrin ja jokaisesta rapppiosta "systeemisen väkivallan oireen". Siinä haisee mielestäni toisen rappion löyhkä, feministinen ja vasemmistolainen diskurssi, joka ehkä kuulostaa viisaalta, mutta ei ole sitä. Lacan erottaisi tässä ”hölmön” ja ”veijarin” retoriset asennot [Mathews, ”Clothing”, 2021]: siinä missä vasemmistoälykkö asettuu usein viattoman narrin rooliin kieltäen oman osallisuutensa Mammonan valtaan, oikeistolainen ”veijari” myöntää kyynisesti olevansa huijari ja hyödyntää realismia naamiona, joka pönkittää vallitsevaa ideologiaa totuuden nimissä.

Köyhyys ei ole peruste, etteikö voisi säilyttää sivilisaation jaloja käytöstapoja: jos ei pysty rikkauksien keskellä lakerikengissä kävellä konferensseissa ja konserteissa, voi askeesissa ja nälkäpaastossa kävellä luonnossa hoitaen itseään ja sieluaan – kenties kohdata kunnioittaen myös lähimmäisiään.

Emmanuel Levinasin mukaan etiikka alkaa toisen ihmisen kasvojen ja haavoittuvuuden kohtaamisesta. Rappiostriimaus on täydellinen negaatio. Ruutu muuttaa striimaajan objektiksi, "asiaksi", jolle saa huudella ja jonka kärsimystä saa ruokkia rahalla. Kasvo katoaa. Subjekti kokee kielellisen häviämisen eli aphanisis-prosessin [Durand, ”On Aphanisis”, 1984], jossa elävä ihminen korvautuu hajanaisilla tekstuaalisilla ja digitaalisilla pulsatioilla, muuttuen Toisen katseelle alistetuksi jäännökseksi ilman mahdollisuutta eheyteen. Jäljelle jää vain toiminto: juominen, seksuaalisen hyväksikäytön dokumentointi, häpeä, houkuttelu ja väärinkäyttö. Levinasilaisittain rappiostriimaus on eettinen katastrofi. Etiikka alkaa kasvoista ja toisen ihmisen haavoittuvuuden kohtaamisesta. Ruudun välityksellä tapahtuva rappio kuitenkin objektivoi striimaajan. Katsoja ei kohtaa striimaajaa ”toisena”, vaan ”asiana”, jota voi ohjailla lahjoituksilla (esim. maksamalla siitä, että striimaaja juo lisää). Tämä kertoo sivilisaatiosta, joka on menettänyt kykynsä empatiaan etäisyyden vuoksi. Digitaalinen striimi toimii suodattimena, joka poistaa moraalisen vastuun. Se on moderni versio antiikin nälkätaisteluista tai Colosseumista: yleisö nauttii verisestä tai limaisesta spektaakkelista turvallisen matkan päästä.

Kun tämä logiikka viedään suurelle areenalle ja instituutioiden siunauksella, irvokkuus täydellistyy. Valavuoren ja Pottukoiran toteutuva ”nyrkkeilyottelu” ei ole urheilua vaan tirkistelyn jatke – rappion legitimoimista "viihteeksi".

Entä jos striimaaja kokee, että hänen kasvonsa ovat jo kadonneet? Olisiko hän tuo surullinen homo sacer, jolla ei ole ollut poliittista tai sosiaalista suojaa? Voisiko rappiostriimaukseen ryhtyminne olla siihen eräänlainen "ratkaisu", kun ei ole mitään menetettävää? Tietyllä tavalla totta, mutta edelleen kieltäydyn hyväksymästä, että itsetuhoisa rappio on ihmiselle köyhyyden ja osattomuuden välttämätön seuralainen.

Jacques Lacan puhuisi tyhjiöstä, Jouissancesta ja puutteesta. Lacanilaisittain rappostriimauksen suosio perustuu yleisön omaan "puutteeseen". Digitaalinen maailma on steriili ja kliininen, mutta ihminen kaipaisi siis "Reaalista" – jotain, joka tuntuu aidolta ja koskettavalta. Huolimatta siitä, että suomalaiset ovat muka maailman onnellisin kansa, tämä suomalainen katsoja ei uskalla kohdata omaa tyhjyyttään, vaan hän ostaa pääsyn striimaajan nautintoon ja kärsimykseen ( jouissance). Kyseessä on kantilaisen moraalilain perverssi kääntöpuoli, ”nautinnon imperatiivi” [Fierens, ”Kant avec Sade”, 2020], joka pakottaa subjektin etsimään äärimmäisiä kokemuksia reaalisen ilmiömaailman tuolla puolen, koska sivistynyt arki on kadottanut kykynsä tarjota aitoa eksistentiaalista resonanssia. Sellainen on sairasta symmetriaa: striimaaja saa rahaa, katsoja saa tuntea olevansa "elossa" ja kokea ylemmyydentuntoa toisen rappiosta. Lacanilaisittain rappiostriimaaja tavoittelee epätoivoisesti ”Suuren Toisen” (yleisön) huomiota. Jos sivistynyt ja tuottava elämä ei tuo tunnustusta, subjekti valitsee rappion. Negatiivinen huomio on parempi kuin näkymättömyys. Kuten Robert Con Davis huomauttaa, kerronta itsessään on usein yritys hallita kastraatioahdistusta ja kuolemanpelkoa [Davis, ”Narrative Repression”, 1984], jolloin striimaaja reifioi oman haavoittuvuutensa spektaakkeliksi välttyäkseen kohtaamasta perimmäistä symbolista tyhjyyttään. Se, että tuhannet ihmiset katsovat, antaa striimaajalle olemassaolon tunteen, vaikka se tapahtuisi oman terveyden kustannuksella. Sivilisaatiomme on luonut tilan, jossa huomio on arvokkaampaa kuin itsekunnioitus.

Mutta tässä huomionkaipuuseen liittyvä totuus: Voyeurismi on nautinto itsessään. Ihmiset saavat kokea kärsimystä ilman omaa riskiä. Se on psykologisesti edullinen – ja se ei vaadi mitään syvää "puutetta" selityksenä. Slavoj Žižek on puhunut arvojen irvokkuudesta. Slavoj Žižek on kirjoittanut siitä, kuinka paljon elämme perversiossa, jossa "turha" ja "paha" muuttuvat arvokkaiksi hyödykkeiksi. On moraalisen konkurssin merkki, kun oman elämänsä oksentaminen suoraan lähetykseen tuottaa 60 000 euroa kuukaudessa.

Mutta täydellinen kuva voi olla vielä pimeämpi: Rappiostriimauksesta suurin hyöty ei mene striimaajille tai katsojille, vaan platformat voittavat. Twitch, YouTube, Instagram, TikTok istuvat spektaakkelin keskellä ja ottavat osuuden jokaisesta klikkauksesta, jokaisesta mainoksesta. Ne eivät luo rappiota – ne vain rahoittavat sitä ja ottavat siivunsa. Elämme Yanis Varoufakisin kuvaamassa ”teknofeudalismissa” [Varoufakis & Žižek, ”Technofeudalism”. 1.11.2021], jossa digitaaliset lääniherrat eivät enää tavoittele perinteistä voittoa vaan ”pilvivuokraa”, keräten omaisuutta meidän kaikkien ”pilviorjuudesta” ja algoritmisesta itsetuhostamme, joka on valjastettu osaksi heidän pilvipääomaansa.

Tämä on kuudennen asteen pahuutta: ei aina suoranaista sadismia vaan täydellistä välinpitämättömyyttä.

Baudrillardin simulakrumi-teoria näyttää, että tässä ”nyrkkeily” simuloi nyrkkeilyä. Jean Baudrillardin mukaan ”simulakrumi” on kopio ilman alkuperäistä. Kun Kalle Palander – oikea ex-urheilija – tyrmäsi Valavuoren, kehässä oli vielä totuuden hiven: taito ja voima kohtasivat. Mutta Valavuori vs. Pottukoira on hyperrealiteettia. Se on "nyrkkeilyä", joka simuloi nyrkkeilyä; se on draamaa, joka simuloi konfliktia. Se on sovittu, median ruokkima sirkus, jossa raha liikkuu juuri siksi, että se ei ole enää totta. Se on sivilisaation viimeinen pystypaini: emme enää taistele kunniasta, vaan klikkauksista ja mainosmyynnistä. Olemme tässä ilmiössä ”todellisuuden autiomaassa” (Baudrillard). Tämä hyperrealiteetti on Christian O. Lundbergin sanoin ”epäonnistunutta ykseyttä” [Lundberg, ”Science of Rhetoric”, 2012], retorista työtä, jolla yritetään peittää ontologinen puute ja luoda illuusio merkityksellisestä tapahtumasta siellä, missä vallitsee vain diskursiivinen katkos ja affektiivinen tyhjyys.

Pottukoira ja muut rappiostriimaajat ovat vastareaktio sosiaalisen median silotellulle ja filtteröidylle valheellisuudelle. Toisaalta he edustavat Žižekin kuvaamaa ”idiootin” positiota [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023], joka kieltäytyy pelaamasta hienostuneita symbolisia pelejä ja ottaa maailman raa’an materiaalisuuden — kuten oksennuksen ja raivon — kirjaimellisesti, yrittäen näin puhkaista ”Suuren Toisen” valheelliset rakenteet. Ihmiset janoavat jotakin ”aitoa”, ja myöhäismodernissa maailmassa mikään ei tunnu aitoammalta kuin oksennus, veri tai humalainen raivo. Tämä on kuitenkin traaginen erehdys: rappio on itsessään myös performanssi. Kuten Sanna Ukkolan haastattelussa käy ilmi, Pottukoira-striimaaja tietää, mitä yleisö haluaa. Sivilisaatiomme tila on sellainen, että jopa hätähuuto ja itsetuho muuttuvat käsikirjoitetuksi viihteeksi.

Mutta tämä ei ole ihan täysin uutta suomalaista rappeutumista sivilisaatio sivistyksen muodoista: Freak show -traditio 1800-luvulla, koloniaaliset eksotismi-esitykset, work-class boxing spectacles. Rappiostriimaaus on vanhan sadismin uusinta versio, digitaalisesti paketoituna ja globaalisti saatavilla. Jos katsomme kauemmas, antiikissa julkisille paikoille asettuneet, toreilla masturboivat, virtsaavat, herjaavat ja rahaa kerjäävät kyynikot (sananmukaisesti "koirat") ilmaisivat myös röyhkeästi itseriittoisuutensa ja vastarinnan julkiselle teennäisyyteen rakentuneelle valtakoneistolle.

Kenen rappiota myydään? Keitä nämä striimaajat ovat? Hän on tyypillisesti:

Matalalla sosioekonomisella tasolla, Psyykkisesti haavoittuneita (masennus, trauma, mielenterveysongelmia), Marginalisoituja työmarkkinoilta, Usein nuoria miehiä, joilla ei ole muita tuloväyliä.

Tämän havainnon jälkeen on vasemmistolainen jargonia valmiina, ettei rappiostriimaus olisi moraalinen valinta. Se olisi (vain) rakenteellisen väkivallan ilmentymä, jossa kapitalismi löytää uuden hyödykkeen: ihmisen rappion. Mutta edelleen kysyn, miksi matalan sosioekonomisen tason traumatisoitunut ihminen joutuu rappiolle, ja miksi onnelliset ihmiset maksaisivat sen katsomisesta? En usko, että tämä olisi yhteiskunnallinen välttämättömyys.

Tiedostan toki, että hallinto karsii mielenterveyden hoitoa, työttömyys kasautuu tietyille ihmisryhmille, sosiaaliverkko repeää – ja niin rappiostriimaus täyttäisi syntyneen aukon. Mutta en usko, että rappiostriimauksen tekeminen ja sen katsominen ei olisi muka pahasta valinnasta johtuvaa rapppiota, vaan pelkästään systeemisestä väkivallasta johtuvaa rappiota, jonka katsojat maksavat nähdäkseen ilman että kukaan osapuoli olisi osallinen pahasta valinnastaan.

Missä on katsojan empatia? Ja sadismi?

On houkuttelevaa ja mielestäni täysin perusteltua sanoa, että on sadistista katsoa rappiota.

Katsoja – maailman onnellisimman kansan yksityinen kansalainen – elää samassa valossa valaistussa, steriilissä, merkityksettömässä maailmassa. Hän haluaa jotakin aidolta tuntuvaa. Rappiostriimaaja on se asia, joka ei olisi kuratoitu ja teeskennelty. Rappiostriimaaja on rehellisesti rapiolla. Hän ei peitä sitä. Hän myy sen. Katsoja voi kokea tämän nousevan autuuden hetkenä – paikkana, jossa joku on todella rehellinen.

Rappiostriimaus ei ole uutta. Se on teknologian antama uusi muoto vanhoihin toiveisiin. Muistetaan ns. Freak show -perinne (1800-luku): Ihmisiä, joilla oli vammaisia tai poikkeavia piirteitä, näytettiin maksaville väkijoukoille. Entä kolonialismi ja eksotismi: Muista kulttuureista tuodut ihmiset näytettiin "sivilisoituneille" ihmisille tutkittavaksi ja pilkattavaksi?

Tosi-tv tuli 2000-luvun: Tavallisia ihmisiä liitettiin kameraan ja heidän elämäänsä tutkittiin.

TMZ ja paparazzikulttuuri on myös jossain määrin samaa rappiostriimauksen kanssa: Julkisuuden henkilöiden kärsimyksestä ja rappeutumisesta tulee viihdettä. YouTuben shittalk-kulttuurissa on nähtävissä ihan samoja piirteitä: Videopostaajat keräävät rahaa draaman ja konfliktien luomisella.

Rappiostriimaaus on seuraava turha askel tässä kehityksessä.

Digitalisaatio on demokratisoinut spektaakkelia. Enää ei tarvita Hollywood-tuotantoyhtiötä tai televisiota. Jokainen voi olla ekshibitionisti ja siksi voi olla voyeuristi. Plattaformat eivät vain salli tätä – ne tukevasti kannustavat sitä algoritmeilla, draama ja emotionaalisuus ovat polttoainetta algoritmeille.

Entä jos rappiostriimauksessa olisi palanen vapautta? Striimaaja kontrolloi omaa narratiiviaan tavalla, jolla mainos-, media- ja viihde-industria ei salli. Hän ei ole kirjoittajan, regissöörin tai kustantajan hallinnassa. Hänen rappionsa on hänen omansa, eikä sekvensoitu studion säännöillä. Ei filttereitä. Ei kaunistelua. Voiko tämä olla myös hänen tapansa vastustaa järjestelmää, joka on hylännyt hänet? En tietenkään kiistä tuota ulottuvuutta, vaikka itselleni ei tee mieli rappioelämä köyhyydestäni huolimatta.

Tämä ei oikeuta katsojaa – mutta se muuttaa moraalista yhtälöä. Striimaaja on ihminen, joka löytyy tapansa selviytyä siellä missä hän on.

Pitäisi puhua työn lopusta ja ”turhasta työstä” (Graeber & Žižek). Se, että rappiostriimaaja voi ansaita 60 000 euroa kuukaudessa tuhoamalla itseään, kertoo työn ja arvon täydellisestä irtautumisesta. Žižek voisi todeta, että olemme siirtyneet ”nautinnon talouteen”. Emme enää osta tavaroita, vaan kulutamme toisen ihmisen nautintoa tai kärsimystä (jouissance). Rappiostriimaus on puhtainta mahdollista kapitalismia: siinä ei tuoteta mitään hyödyllistä, vaan pelkkää ylijäämä-intensiteettiä. Se on merkki sivilisaatiosta, joka on kadottanut rationaalisen suunnan ja kieppuu pelkän impulssiohjautuvuuden varassa.

Mikä olisi vaihtoehto? Mikä pelottavaa eniten? Lopputulos, jota pelkään eniten, on se, että rappiostriimaaus normalisoituu. Se, että opimme elää rappion kanssa, kärsimys viihteellistyy. Kun kansa maksaa nähdäkseen rappiota, se muuttuu passiiviseksi yleisöksi, joka katsoo omaa perikatoaan viihteenä. Ja pahinta ei ole spektaakkeli – pahinta on, että emme enää näe sitä spektaakkeliksi. Todellinen rapio ei tapahdu näytöllä, vaan se tapahtuu, kun emme enää vaadi itseltämme ja sivilisaatioltamme ylevyyttä ja myötätuntoista asennoitumista heikko-osaisia kohtaan. Se todellinen rappio tapahtuu, kun hyväksymme, että jonkun toisen ihmisen tuhoaminen on kelvollinen viihde. Sellainen poliittinen eetos sopii tietynlaisen kapitalistisen oikeistolaisen politiikan hallitusohjelmaksi liian hyvin. G. I. Gurdjieffin terminologian mukaan olemme kehittäneet kollektiivisen ”Kundabuffer-elimen” [Gurdjieff, ”Beelzebuubisatukirja, 43”], psyykkisen puskurin, joka väärentää todellisuustajumme niin, että orjuus tuntuu vapaudelta ja toisen ihmisen mekaaninen tuhoaminen viihteeltä, estäen meitä heräämästä tästä unessakävelijöiden teurastamosta. Sivilisaation turvaaminen vaatii tästä unesta heräämistä palaamalla sellaisen ”sielun soivan kuvan” äärelle, jota Tšaikovski ja Šostakovitš musiikissaan kuvasivat: se on sivistystä, joka uskaltaa kohdata ihmisen traagisen syvyyden ja kääntää sen hengelliseksi voitoksi [Великовский, ”Чайковский ja звучащий образ России”, 1.4.2022][Великовский, ”Шостакович”, 5.12.2017]. Vladimir Šalahov muistuttaakin, että sivilisaation nousu ja tuho riippuvat siitä, osaako ihminen katsoa sieluaan ulkopuolelta ja tunnistaa olevansa ”enkeli lihassa” ennemmin kuin markkinavoimien hallitsema ”birobotti” [Шалахов, ”Существование души”, 28.12.2025][Шалахов, "цивилизация", 6.10.2020]. Vasta tällainen Serafimin innoittama askeettinen sivistys voi murtaa pimeyden ja palauttaa ihmisarvon spektaakkelin keskellä [Подобедов, ”Кульatura Цarstvap”, 23.9.2022].

Lähteet:

[«Дивеевская летопись», 2011] Из книги «Дивеевская летопись» // Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[Apter & Pietz, ”Feminizing the Fetish”, 1991] Apter, Emily S. & Pietz, William (1991). Feminizing the Fetish: Psychoanalysis and Narrative Obsession in Turn-of-the Century France. Cornell University Press, Ithaca.
[Cubb, ”Oppression”, 2006] Cudd, A. E. (2006). Analyzing Oppression (Studies in Feminist Philosophy). Oxford Academic.
[Davis, ”Narrative Repression”, 1984] Davis, Robert Con (1984). ”Lacan, Poe, and Narrative Repression”. Teoksessa Davis, Flieger & Mehlman (Toim.), Lacan and Narration. Johns Hopkins University Press, Baltimore.
[De Masi, 2003] De Masi, F. (2003). The Sadomasochistic Perversion: The Entity and the Theories. (P. Slotkin, Käänt.) Karnac.
[Durand, ”On Aphanisis”, 1984] Durand, Régis (1984). ”On Aphanisis: A Note on the Dramaturgy of the Subject in Narrative Analysis”. Teoksessa Davis, Flieger & Mehlman (Toim.), Lacan and Narration. Johns Hopkins University Press, Baltimore.
[Fierens, ”Kant avec Sade”, 2020] Fierens, C. (2020). Le principe de jouissance: Critique de la raison praktique (Kant) - Kant avec Sade (Lacan). Editions Modulaires Européennes.
[Freeze, 1996] Freeze, Gregory, L. (1996). "Subversive Piety: Religion and the Political Crisis in Late Imperial Russia". The Journal of Modern History, Vol. 68, No. 2.
[Gurdjieff, ”Beelzebuubisatukirja, 43”] Gurdjieff, G. I. (1950/2023). Beelzebub's Tales to His Grandson. (Suomennoskatkelma: Janne Nummela).
[Lundberg, ”Science of Rhetoric”, 2012] Lundberg, Christian O. (2012). Lacan in Public: Psychoanalysis and the Science of Rhetoric. University of Alabama Press.
[Mathews, ”Clothing”, 2021] Mathews, Peter D. (2021). ”The Symbolism of Clothing: The Naked Truth About Jacques Lacan”. CLCWeb: Comparative Literature and Culture 23.4.
[Нилус, 2011] Нилус С. А. Великая Дивеевская тайна // Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[О цели жизни, 2011] О цели жизни нашей христианской, 2011. Беседа Преподобного Серафима Саровского с Мотовиловым// Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[Поселянин, 2011] Поселянин Е. Преподобный Серафим // Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] Ukkola, Sanna (12.9.2025). Vieraana striimaaja Jouko "Pottukoira" Kärkkäinen. https://youtu.be/ieQKLGSt6W8
[Varoufakis & Žižek, ”Technofeudalism”. 1.11.2021] Varoufakis, Yanis & Žižek, Slavoj (1.11.2021). Technofeudalism. Indigo Festival.
[Vervaeke, ”Beauty”, 17.5.2026] Vervaeke, John (17.5.2026). The Primacy of Beauty. https://www.youtube.com/watch?v=vvbg4w0fDQk
[Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023] Žižek, Slavoj (16.5.2023). On levels of stupidity. https://www.youtube.com/watch?v=C2NtRUVxvbA
[Žižek, ”Violence”, 2009] Žižek, Slavoj (2009). Violence: Six Sideways Reflections. Profile Books, London.
[Архипов, ”Дуša Воина”, 3.11.2020] Архипов, Сергей (3.11.2020). Душа Воина. Русская Школа Русского Языка.
[Великовский, ”Чайковский и звучащий образ России”, 1.4.2022] Великовский, А. (1.4.2022). П.И. Чайковский и звучащий образ России.
[Великовский, ”Шостакович”, 5.12.2017] Великовский, А. (5.12.2017). Шостакович и авангард.
[Динин, "Мифов о святом", 8.9.2014] Динин, Михаил (8.9.2014). Серафим Саровский | Что скрывает РПЦ?
[Дунаев, ”Лермонтов”] Дунаев, М. М. (21.9.2013). Роман-пророчество М.Ю. Лермонтова.
[Дунаев, ”О смысле жизни”, 2008] Дунаев, М. М. (2008). О смысле жизни. Телеканал «СПАС».
[Духанин, "СЕРАФИМ", 14.1.2022] Духанин, Валерий (14.1.2022). Преподобный СЕРАФИМ САРОВСКИЙ.
[Осипов, "Серафим", 1.8.2023] Осипов, А.И. (1.8.2023). Серафим Саровский и современность.
[Осипов, ”Духовность и культура”, 16.11.2021] Осипов, А.И. (16.11.2021). Духовность и культура.
[Подобедов, ”Культура Царства”, 23.9.2022] Подобедов, А. (23.9.2022). Культура Царства через призму русской Церкви.
[Православный, "Серафим", 14.1.2014] Православный, Михаил (14.1.2014). Жития Святых. Серафим Саровский.
[Чакиров, 2011] Чакиров, Никита (2011). Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России.
[Шалахов, ”Существование души”, 28.12.2025] Шалахов, В. Ю. (28.12.2025). Разные подходы к доказательству существования души.
[Шалахов, "цивилизация", 6.10.2020] Шалахов, В. Ю. (6.10.2020). Лекция - 2. Миссионерские Курсы.

Terveisin, Juha Molari