Tämä alla on katkelma 1000-sivuisen tietokirjani käsikirjoituksesta.
Keväällä 2026 maailma ei ainoastaan horju, se toteuttaa harkittua sosiopatiaa. Kun Alexander McCobin kaltaiset yrittäjäfilosofit saarnaavat kapitalismin ”arvon luomisesta” [McCobin, 12.3.2026], Kontulan betoniseinien sisällä todellisuus on toinen: ihminen on redusoitu biometriseksi koodiksi, josta Giorgio Agambenin[1] peräänkuuluttama ”paljastumisen passio” on pyyhitty pois [Dillon, 6.6.2022]. Kasvot on korvattu hallinnollisella välinpitämättömyydellä. Tämä on Todd McGowanin[2] kuvaama ”nautintoyhteiskunnan” loppuvaihe, jossa Eino Hömötiaisen kaltainen taloudellisesti ”toimimaton” yksikkö ei ole vain köyhä – hän on symbolisesta järjestyksestä pudonnut hylkiö, ”jätettä”, jota järjestelmä ei enää tunnista [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 18]. Samaan aikaan narsismista on tullut uusi normi; kuten emeritusprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, aiemmat häiriötilat ovat nyt tavoiteltavia hyveitä [Keltikangas-Järvinen & Ukkola, 9.4.2026]. Eino hymähtää kuitenkin hitusen katkerasti: kun valtioneuvosto tekee päätöksiä, se toteuttaa juuri narsistista peilisuhdetta, jossa muut ihmiset ja heidän tarpeensa poistetaan laskelmista itsekkyyden nimissä. On ironista, että samalla kun emeritusprofessori ruotii yksilöiden minä-minä-ajattelua Verkkouutisten kaltaisilla areenoilla, koko median omistajapohja ja sen suosima politiikka on rakentamassa juuri sitä maailmaa, missä kiltteys on kadonnut ja menestyjät tallovat Einon kaltaiset alleen. Psykologinen selitys tälle on se, että yhteisöllisyyden merkitys eloonjäämiselle on kadonnut, mikä on muuttanut ihmiskuvamme radikaalisti ja tehnyt meistä toisillemme pelkkiä kilpailijoita [Keltikangas-Järvinen & Leivo, 27.3.2025]. Eino näkee itsensä tämän kehityksen loppupisteenä, jätteeksi redusoituna subjektina.
Eino siirtää katseensa Kontulan ikkunasta Keltikangas-Järvisen teoksen [Keltikangas-Järvinen, ”Itsekkyyden aika”, 2026] katkelmaan, joka avautuu hänen edessään. Professorin teksti hallinnantunteesta teoksessaan Itsekkyyden aika [Keltikangas-Järvinen, ”Itsekkyyden aika”, 2026] pohjautuu vankkaan psykologiseen teoriaan (erityisesti Julian Rotterin kehittämään locus of control -käsitteeseen eli hallintakäsitykseen). Emeritusprofessorin perusviesti on voimaannuttava – ihminen voi vaikuttaa elämäänsä, mutta tuohon viestiin liittyy useita ongelmia, jos sitä tarkastellaan kriittisesti nykytiedon, sosiologian tai kognitiivisen psykologian näkökulmasta. Emeritusprofessorin dikotomia "sätkynukeista" ja "itseään hallitsevista" ihmistyypeistä herättää kylmän, analyyttisen hymähdyksen. Vaikka Keltikangas-Järvinen kirjoittaa ikään kuin voimaannuttavasti hallinnantunteesta, hän jakaa ihmiset kahteen tyyppiin: "sätkynukkeihin" ja niihin, jotka "hallitsevat itseään". Ongelmana on se, että todellisuudessa ihmisen toimijuus on jatkumo. Harva on täysin ulkoisen kontrollin armoilla, mutta kukaan ei myöskään hallitse ajatuksiaan ja elämäänsä niin täydellisesti kuin emeritusprofessorin huolimaton teksti antaa ymmärtää. Tällainen jaottelu luo epärealistisen ihanteen "täydellisestä kontrollista".
Vähintään yhtä järkyttävä ongelma on emeritusprofessorin vähättely rakenteellisia ja biologisia tekijöitä kohtaan. Teoksessaan hän kirjoittaa lihavuudesta ja bussista myöhästymisestä, mutta hän antaa ymmärtää, että suvun lihavuuteen vetoaminen olisi vain vastuun pakoilua ("eivät ole lihavia sen takia, että ovat syöneet liikaa, vaan siksi, että suvussa on lihavuutta"). Nykyinen lääketiede ja genetiikka kuitenkin osoittavat, että perintötekijät, aineenvaihdunnan mekanismit ja suoliston mikrobiomi vaikuttavat merkittävästi painoon. Kyse ei ole vain tahdonvoimasta. Keltikangas-Järvinen kirjoittaa ikään kuin vastuunpakoilija turhanpäiväisesti vierittää syytökset muualle: "Bussi tuli noutamaan heidät pysäkiltä liian myöhään." Joskus bussi todella on myöhässä. Jos ihminen kieltää ulkoiset faktat ja syyttää aina itseään (sisäistää kontrollin sokeasti), se johtaa uupumukseen ja perusteettomaan syyllisyyteen asioista, joihin ei todellisuudessa voinut vaikuttaa.
Keltikangas-Järvisen kirjoitus herättää Einossa kriittisiä kysymyksiä kognitiivisesta realismista: Hallitsemmeko todella ajatuksiamme? Emeritusprofessori väittää tekstissään, että tietty hallitseva tyyppi "ajattelee ajatuksia" (aktiivinen muoto), kun taas hallitsematon kokee, että "päähän tulee ajatuksia". Tuollainen esitys on erittäin ongelmallinen. Ainakin pitkäaikaistyöttömän Einon mukaan nykyaikainen kognitiivinen tiede ja neuropsykologia osoittavat, että suurin osa ajatuksistamme syntyisi automaattisten prosessien tuloksena "pohjavirtana". Me emme "päätä" jokaista ajatustamme etukäteen. Emeritusprofessorin bestsellerteoksen tekstin kuvaus on lähempänä filosofista idealismia kuin biologista todellisuutta. Hermostuneisuudesta johtuva jalan heiluminen on fysiologinen reaktio (sympaattisen hermoston aktivaatio), jota ei voi pelkällä "hallinnantunteella" poistaa, vaikka sen voi ehkä tietoisesti pysäyttää. Emeritusprofessorin vaatimus täydellisestä kontrollista sotii Kahnemanin havaintoja vastaan. Kahnemanille Järjestelmä 1 on "salainen kirjoittaja", joka tuottaa ajatukset ennen tietoisuutta. Kyburg taas näkee uskomukset todennäköisyysväleinä, ei ehdottomina totuuksina. Emeritusprofessorin kuvaus "ajatusten ajattelemisesta" joka tapauksessa sivuuttaa sen, mitä Kahneman kutsuu kognitiiviseksi helppoudeksi: meillä on taipumus uskoa siihen, mikä tuntuu sujuvalta, riippumatta sen totuusarvosta [Kahneman, 2011]. Keltikangas-Järvisen idealismi olettaa mielen olevan deduktiivisesti suljettu järjestelmä, mutta kuten Kyburg huomauttaa, rationaalinen uskomus ei vaadi täydellistä loogista läpinäkyvyyttä, vaan kykyä toimia tilastollisen todennäköisyyden rajoissa [Kyburg, 1983]. Kahneman varoittaa, että tyhjiin "kontrollin" illuusioihin luottaminen on kognitiivinen ansa, jossa Järjestelmä 2 laiskasti hyväksyy Järjestelmä 1:n tarjoaman sankaritarinan omasta tahdonvoimasta [Kahneman, 1983]. Todellinen rationaalisuus köyhän miehen ja naisen tilanteessa ei ole pelkkää jalan heilumisen lopettamista, vaan sen tunnustamista, että suuri osa uskomuksistamme on "priming-ilmiöiden" ja ympäristön vihjeiden tuottamaa automaatiota, jota emme voi täysin hallita [Kahneman, 2011].
Syrjäytyneen ihmisen näkökulmasta Keltikangas-Järvisen tekstin suurin vaarallisuus piilee hänen yksilökeskeisyydessä ja ”uhrien syyllistämisessä” (Victim Blaming). Professorin sävy on erittäin vahvan individualistinen. Ehkä hän sopiikin sen vuoksi erinomaisesti Kokoomuksen äänenkannattajaan haastatteluun. Miksi kukaan ei julkisuudessa aseta kriittiseen tarkasteluun sitä, että Keltikangas-Järvinen asettaa vastuun onnistumisesta ja hyvinvoinnista lähes yksinomaan yksilön psyykkiselle asenteelle? Jos ihminen elää erittäin epävakaassa ympäristössä (esim. köyhyys, sota, syrjintä tai huono johtaminen työssä), ulkoinen hallintakäsitys ei ole suinkaan "virheellinen asenne", vaan realistinen havainto ympäristöstä. Pakonomainen sisäisen hallinnan korostaminen tällaisissa tilanteissa olisi jopa haitallista, koska se estää yksilöä näkemästä rakenteellisia epäkohtia, joita pitäisi muuttaa yhteisöllisesti, ei vain pään sisällä.
Työttömän Hömötiaisen mukaan emeritusprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen sortuu heikkoon käsittelyyn itsetunnon ja hallinnantunteen suhteesta. Hän kirjoittaa teoksessaan: "Koska hänelle vain tapahtuu asioita, eivät onnistumiset ole tuloksia hänen omista ratkaisuistaan". Tämä on psykologisesti totta vain osittain hallintakäsitysteorian valossa, mutta se sivuuttaa sattuman merkityksen. Ihminen, jolla on hyper-sisäinen hallinnantunne, voi ottaa kunnian myös puhtaasta onnesta (esim. sijoitusmenestys nousukaudella), mikä johtaa ylimielisyyteen ja vääristyneeseen minäkuvaan. Terveeseen psyykeen kuuluu myös kyky tunnistaa, milloin kyse on omasta ansiosta ja milloin hyvästä tuurista tai muiden avusta. Näin ollen Keltikangas-Järvisen supersuosittu teos ”Itsekkyyden aika” [Keltikangas-Järvinen, ”Itsekkyyden aika”, 2026] on perinteistä kasvatuspsykologista puhetta, jonka tavoitteena on kannustaa itsevastuuseen. Sen ongelma on liiallinen pelkistäminen. Se tekee monimutkaisista biopsykososiaalisista ilmiöistä (kuten terveys tai elämänhallinta) pelkkiä tahdon tai "asenteen" kysymyksiä. Hän vahvistaa sellaista nykyajan suoritusyhteiskunnan eetosta, jossa yksilö on yksin vastuussa kaikesta – jopa niistä asioista, jotka ovat todellisuudessa biologian, sattuman tai yhteiskunnan säätelemiä. Professorin analyysi sivuuttaa täysin sen, että ulkoinen kontrolli voi olla validi, jopa ainoa realistinen havainto todellisuudesta. Se ei ole 'asenne', vaan kylmä fakta." Tämä fakta on ankkuroitu syvälle neurobiologiseen realiteettiin, jota Jamie Hanson valottaa: köyhyys ei ole mielentila, vaan se on fyysinen tila, joka kutistaa hippokampuksen ja heikentää prefrontaalisen aivokuoren kykyä säädellä impulsseja [Hanson, ”Poverty Impacts”, 7.5.2019]. Keltikangas-Järvisen vaatimus "sisäisestä hallinnasta" on tässä valossa paitsi epärealistinen, myös säädytön, sillä se sivuuttaa Michael Thomasin havainnot siitä, kuinka sosioekonominen niukkuus iskee suoraan aivojen ohjausjärjestelmiin riippumatta yksilön älykkyydestä tai tahdonvoimasta [Thomas, ”Poverty”, 14.2.2022]. Einon mukaan tällainen psykologisointi on osa sellaista "sääntöjen utopiaa" [Graeber, 2015], joka tuottaa rakenteellista tyhmyyttä ja estää näkemästä, että työttömän "locus of control" on siirretty hänen aivoistaan hallinnollisiin kaavakkeisiin ja stressihormonien kineettiseen diktatuuriin. Yarang Parkin kehystämä "köyhyyden psykologia" osoittaa, että materiaalisella niukkuudella on suoria kognitiivisia seurauksia, jotka pakottavat subjektin lyhytnäköisyyteen ja riskiaversioon selviytymisen vuoksi [Park, ”Poverty”, 9.4.2022]. Einon kieltäytyminen professorin sankaritarinasta ei ole luovuttamista, vaan se on "itsemuistamisen" teko: hän tunnistaa oman haurautensa mutta kieltäytyy olemasta narsistisen suoritusyhteiskunnan peilikuva, asettuen mieluummin siihen "subjektiiviseen destituutioon", jossa totuus löytyy vasta, kun kaikki valheelliset "kepit" ja tuet on hylätty [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023; De Madeiros, 27.5.2024].
Eino siirtää katseensa kappaleeseen, jossa professori Keltikangas-Järvinen väittää, että tietyt ihmiset itse "päättävät ajatuksensa", kun toisille "päähän tulee ajatuksia". "Tämä on ongelmallinen väite modernin kognitiivisen tieteen valossa", Eino analysoi:
"Kuten McGowan teoksessaan 'The End of Dissatisfaction' osoittaa, suuri osa mielen prosesseista tapahtuu tiedostamattomalla tasolla. Ajatukset eivät ole vain aktiivisen tahdon tuotteita, vaan ne kumpuavat monimutkaisesta vuorovaikutuksesta neurologisten prosessien, sosiaalisten vaikutteiden ja yksilön kokemushistorian välillä. Väite aktiivisesta 'ajatusten päättämisestä' heijastaa ennemminkin filosofista idealismia kuin biologista tai psykologista realismia. Se on idealistinen pyrkimys, joka yrittää kieltää subjektin haurauden ja altistuksen ulkoisille voimille, myös niille Thanatos-vaikutteisille, joista De Masi kirjoittaa."
Professori Robert Sapolsky vie Einon analyysin vielä pidemmälle väittämällä, että vapaa tahto on täydellinen illuusio. Sapolsky, joka on mekanistinen biologi ja siirtynyt jo nuorena deterministiseen maailmankuvaan oivallettuaan universumin olevan ”suuri, tyhjä ja välinpitämätön paikka”, katsoo, että ihmisen aie on vain ”kymmenesosa prosenttia” siitä, mitä meidän tulisi tarkastella ymmärtääksemme ihmisen toimintaa [Sapolksy & Watkins, 31.7.2024]. Keltikangas-Järvisen korostama hallinnantunne on Sapolskyn valossa biologisesti perusteeton: se, kuinka ihminen on päätynyt muodostamaan tietyn aikeen tietyssä hetkessä, on biologian ja ympäristön esiohjaama prosessi, johon yksilöllä ei ole todellista kontrollia [Sapolksy & Watkins, 31.7.2024].
Einon mielestä emeritusprofessorin tekstin suurin vaarallisuus piilee sen yksilökeskeisyydessä ja 'uhrien syyllistämisessä'. Keltikangas-Järvinen rakentaa narratiivin, jonka mukaan yksilö olisi yksin vastuussa onnistumisestaan tai epäonnistumisestaan. Tämä on juuri sitä 'Wealth Prep' -mentaliteetin retoriikkaa, jota McGowan analysoi – köyhyys selitetään 'mentaliteettivirheeksi' ja työttömät dehumanisoidaan. Sellainen näkemys on fetisististä kieltämistä (disavowal). Se kieltää yhteiskunnan rakenteellisen vastuun ja sen, että rikkaus ja menestys perustuvat usein yhteiskunnan uhrauksiin, kuten Cuddin analyysi kapitalistisista kognitiivisista vääristymistä osoittaa. Kehotus 'välttää negatiivista seuraa' on todellisuudessa kehotus välttää Toisen puutteen kohtaamista, kuten McGowan tulkitsee. ”Köyhä epäonnistuja” nyt se 'nautinnon varas', joka muistuttaa menestyjiä heidän omasta rakenteellisesta puutteestaan, siitä, että heidän menestyksensä ei ole vain omaa ansiota, vaan myös tuuria ja toisten hyväksikäyttöä. Ja emeritusprofessori päättää kappaleensa toteamalla, että ”koska hänelle vain tapahtuu asioita, eivät onnistumiset ole tuloksia hänen omista ratkaisuistaan”. Mutta toisin kuin professorin implikoima sävy antaa ymmärtää, työttömän Einon mielestä tämä ei ole merkki sisäisen kontrollin puutteesta, vaan ulkoisen sorron konkreettinen seuraus. Se ei ole psykologinen heikkous, vaan sosiologinen ja poliittinen realiteetti, jonka ytimessä on se, mitä kutsutaan mielikuvituksen kuolleiksi alueiksi, joilla valtaapitävät kieltäytyvät käyttämästä tulkinnallista työtään ymmärtääkseen alistettuja. Tällainen asiantuntija-manageriluokan (PMC) harjoittama ”Wealth Prep” -mentaliteetti on itse asiassa sääntöjen utopiaa, joka on suunniteltu tuottamaan rakenteellista tyhmyyttä. Se on perverssiä, sillä se tekee inhimillisestä hädästä pelkän hallinnollisen poikkeaman, joka voidaan siivota pois näkyvistä tilastoilla [Graeber, ”Utopia of rules”, 2015].
Žižek huomauttaa, että tällainen psykologisointi on oire liberaalidemokraattisen establishmentin syvästä heikkoudesta ja kyvyttömyydestä kohdata todellisia yhteiskunnallisia antagonismeja [Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026]. Kun rakenteellinen työttömyys ja prekarisaatio selitetään ”mentaliteettivirheeksi”, kyse on ideologisesta lieriöstä, jolla peitetään se tosiasia, että hyvinvointivaltio on rappeutumassa ja menettänyt kykynsä ratkaista materiaalisia ongelmia. Tässä asiantuntijaluokka käyttäytyy kuin Žižekin mainitsema ”woke-vasemmisto”, joka puhuu paljon ja moralisoi yksilöitä, mutta teeskentelee muutosta muuttamatta todellisuudessa yhteiskunnan kovaa ydintä [Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026]. Psykoanalyyttisesti katsottuna tämä on yritys kieltää se ”halkeama”, joka on yhteiskunnan itsensä ytimessä; se on tapa projisoida järjestelmän sisäinen epäonnistuminen alistetun subjektin viaksi. On suorastaan arroganttia olettaa, että köyhyys on tahdon asia, aivan kuten on arroganttia nähdä kolmannen maailman ihmiset vain ”passiivisina idiootteina”, joilla ei ole omaa historiallista toimijuuttaan [Žižek, ”Decolonization”, 18.5.2026]. Tällainen diskurssi muuttaa luokkataistelun hallinnolliseksi kategoriaksi, jolloin todellinen poliittinen konflikti tukahtuu sääntöjen ja pseudotieteellisen psykologian alle.
Nykyinen ”Wealth Prep” -mentaliteetti (15.11.2021) on kapitalistisen yliminän puhtainta ja säädyttöminä ulostuloa. Se opettaa, että rikkaiden eristäytyminen on ”tietoista strategiaa suojella menestyvää mentaliteettia”, mikä McGowanin mukaan merkitsee vetäytymistä ”narsistisille nautinnon saarekkeille” [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 2]. Tässä logiikassa köyhyys selitetään ”mentaliteettivirheeksi” ja työttömät kuvataan dehumanisoiden ”sohvalla makaajiksi”. Tämä retoriikka on fetisististä kieltämistä (disavowal): rikas kieltää olevansa riippuvainen yhteiskunnan uhrauksista [McGowan, 2024, s. 97]. Kehotus välttää ”negatiivista seuraa” on todellisuudessa kehotus välttää Toisen puutteen kohtaamista. Eino nähdään ”nautinnon varkaana”, joka muistuttaa menestyjää tämän omasta rakenteellisesta puutteesta [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 112]. Kun lähimmäisen kasvot katoavat päättäjiltä, pieni subjekti menettää mahdollisuutensa tulla kohdatuksi ”lähimmäisenä” ja muuttuu sen sijaan objektiksi, jota hallitaan teknisellä välinpitämättömyydellä. Tämä on se, mitä Francesco Proto kutsui ”kollektiiviseksi psykoosiksi”, missä symboliset merkitykset romahtavat ja minäkuvat ohenevat [Proto, 2024, s. 91]. Eino edustaa spektaakkelissa ”jätettä”, jota järjestelmä ei kykene enää integroimaan nautinnon kiertokulkuun. Mutta juuri tässä hylkäämisessä Eino paljastuu puhtaana ruumiina, jota mikään narsistinen peilisuhde ei voi vangita. Ruumis ei ole työkalu eikä identiteetti, vaan se on olemassaolon kova ja tiheä massa, joka asettuu kaikkien hallinnollisten koodien ulkopuolelle [Nancy[3], ”Corpus”, 2004]. Se ei ole kenellekään velkaa olemassaoloaan, sillä se on itsessään se ”tässä ja nyt” (hoc est), joka murentaa yhteiskunnan yritykset istuttaa siihen neuroottista syyllisyyttä. Kun Eino katsotaan ”jätteeksi”, järjestelmä tunnustaa epäsuorasti, ettei se kykene hallitsemaan tätä kineettistä voimaa, joka vain on, hengittää ja laajenee Kontulan harmaudessa. Clara Mattei korostaa, että "jätteeksi" luokittelu on aktiivinen osa kapitalistista kurinpalautuspolitiikkaa. Austerity-politiikan tarkoitus on pitää ihmiset epävarmassa tilassa ja estää heitä etsimästä vaihtoehtoja, jotta he joutuvat hyväksymään hyväksikäytön. "Järjestelmä pitää meidät loukussa, koska olemme itse asiassa menettäneet toimeentulomme. Olemme menettäneet kykymme lisääntyä itsenäisesti, ja nyt meidän on tehtävä se menemällä töihin jollekin toiselle," Mattei sanoo. [Desai & Mattei, ”Capitalism”, 26.5.2026]. Einon kineettinen voima, hänen pelkkä olemassaolonsa, uhkaa järjestelmää, joka pyrkii totalitäärisesti kontrolloimaan kaikkea.
Kyse on sadismista. Ann E. Cudd osoittaa, kuinka kapitalistin kognitiiviset vääristymät ja dehumanisaatio ovat sorron keskeisiä mekanismeja [Cudd, 2006]. Se, että taloudellinen eliitti minimoi veronsa samalla kun se moralisoi palkansaajan kulutusta, on suoraa jatkumoa sille, mitä markiisi de Sade kuvasi ahneuden ja vallan liittona: vahva saa nautintonsa heikomman alistamisesta ja tämän ”vääristyneen tilan” hyödyntämisestä [Paulhan, 1990; Long, 2024]. Silloin Eino on jätetty ”hylkäämisen tilaan” (ban), missä hän on lainsäädännön piirissä vain tullakseen rangaistuksi tai jätetyksi huomiotta. Hallinnollinen välinpitämättömyys ei ole neutraalia, vaan se on ”puhdasta Thanatosta”, eli perimmäistä tuhoisuuden viettiä, joka heikentää subjektin egoa [De Masi, 2003, s. xv]. Se on säädytöntä nautintoa siitä, ettei tarvitse välittää muiden kärsimyksestä. Vaikka kuoleman vietin käsite viittaa sinänsä "kuolemaan", se ei tarkoita kuitenkaan kirjaimellista kuolemaa, vaan pikemminkin pyrkimystä kohti elottoman materian tilaa tai paluuta tiettyyn inertiaan. [Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026] Jacques Lacan tulkitsi kuolemanvietin symbolisen järjestyksen sisäänrakennettuna virheenä tai "mekaanisena prosessina", joka toistaa itseään, vaikka se "epäonnistuisi" saavuttamaan kohteensa. Vietti ei siis ole fatalistinen, vaan pikemminkin jatkuva ja "keskeneräinen" prosessi, joka etsii tyydytystä.[Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026]
Radhika Desai ja Clara Mattei näkevät finanssikapitalismin ja imperialismin perverssin ytimen. Mattein mukaan kapitalismin perustana on "rakenteellinen ontologinen epäoikeudenmukaisuus", joka tekee kärsimyksestä järjestelmän luonteenomaisen piirteen. Desai lisää, että tämä välinpitämättömyys mahdollistaa imperialismin, joka siirtää kapitalismin ristiriitojen kustannukset globaalille periferialle. "Ongelma ei ole neoliberalismi, vaan kapitalismi, joka toimii luonteensa puolesta riistävällä tavalla," Mattei huomauttaa. [Desai & Mattei, ”Capitalism”, 26.5.2026]. Jeff Sinnin tutkimukset osoittavat, että tietty konservatiivinen johtajuuspreferenssi nimenomaan janoaa tällaista ”kylmää ja julmaa dominanssia”, jota pidetään eettisenä vahvuutena, vaikka se on todellisuudessa sadismin muoto [Sinn, 2019].
Siinä missä Pier Paolo Pasolinin[4] tai Carl Theodor Dreyerin[5] elokuvissa kasvot olivat pyhyyden ja kärsimyksen paikka [Dillon[6], 6.6.2022], nykykapitalismi pyrkii poistamaan oikeuden olla tyytymätön. Jos olet onneton, olet ”negatiivinen” ja tarvitset mentaliteetin optimointia. Meiltä on viety jaettu tyytymättömyys, joka voisi synnyttää solidaarisuutta [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 2]. Kun kaikki pyrkivät vain omaan yksityiseen onneensa, yhteinen sosiaalinen side murenee [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 2]. Juuri tästä on kyse Žižekin moittiessa ”surullisen jatkuvaa tapaa”, kuinka sekä liberaalit johtajat että konservatiiviset vallanpitäjät sumeilematta hyödyntävät tosiasioita ”oman hairahtaneen ideologiansa julkiseen pönkittämiseen” asettamalla raadollisetkin asiat esille sellaisessa kielellisessä muotissa, joka ”ovelin kääntein turruttaa systemaattisesti ja välinpitämättömästi ihmisten kollektiivisen moraalisen reagointikyvyn”, pakottaen luokat ”sokeaan taloudelliseen valheeseen uskomiseen ja nollaten yhteisen solidaarisuuden tarpeen” [Žižek, ”Quantum History”, 2025]. Žižek kirjoittaa tämän vaatimuksensa kvanttihistorian dynamiikkaa käsittelevässä teoksessaan: ”Koska naiiviin ja hyveelliseen liberaaliin edistykseen uskominen ainoastaan syventää globaalia katastrofiamme ja epätoivoamme, ainoa selviytymisstrategiamme on pahuuden radikaali myöntäminen vaativalla pessimistisellä asenteella, jonka avulla meidän on toteutettava rajua yhteiskunnallista muutosta nojautuen laajaan materiaaliseen solidaarisuuteen yli nykyisten näennäispoliittisten ja identiteettiin perustuvien hedelmättömien jakolinjojen” [Žižek, ”Quantum History”, 2025].
Desai ja Mattei ovat samaa mieltä Žižekin kanssa siitä, että perinteisten poliittisten jakolinjojen ylittäminen ja materiaalisen solidaarisuuden rakentaminen olisi elintärkeää. Desai kritisoi "proudhonilaista taloustiedettä" ja "verkostopolitiikkaa", jotka eivät kykene haastamaan kapitalismin kovaa ydintä, ja painottaa tarvetta laajemmalle organisoitumiselle. Mattei korostaa, että juuri itsensä johtavat organisaatiot voivat auttaa meitä "oppimaan uudelleen, kuinka tehdä päätöksiä yhdessä" ja luoda vaihtoehtoja markkinariippuvuudelle. "Tämä ei tule tapahtumaan itsestään," Mattei sanoo, "meidän on oltava se, joka järjestää näitä organisaatioita." [Desai & Mattei, ”Capitalism”, 26.5.2026].
Eino Hömötiainen on Kontulan harmaa majakka spektaakkelin keskellä. Hänen ”epäonnistumisensa” on eettinen kieltäytyminen valheellisesta hymystä. Rikkaiden linnoitukset ovat pelon rakennelmia, joilla yritetään kieltää kuolevaisuus ja puute. Todellinen vapaus vaatii unelman hylkäämistä ”puhtaasta ylijäämästä” ja toisen ihmisen kasvojen kohtaamista ilman biometrisiä suodattimia [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 194]. Tässä itsekkään narsismin ihanteessa, missä markkinointi on korvannut moraalin [Keltikangas-Järvinen & Ukkola, 9.4.2026], Einon kaltainen introvertti subjekti on se välttämätön särö, joka paljastaa järjestelmän sieluttomuuden. Meidän on vaadittava takaisin symbolinen paikkamme – ei optimoituina kuluttajina, vaan ihmisinä, joilla on oikeus tyytymättömyyteen ja aitoon kohtaamiseen sivilisaation hämärässä. Tämä kohtaaminen ei tapahdu sielujen välisessä tyhjiössä, vaan iholla, siellä missä yksi ruumis päättyy ja toinen alkaa (partes extra partes). Ruumis on se raja, jolla merkitys lakkaa olemasta sana ja muuttuu kosketukseksi, hankaussähköksi ja pelkäksi läsnäoloksi [Nancy, ”Corpus”, 2004]. Emme tarvitse optimointia, vaan altistumista maailmalle sellaisena kuin se on, ilman biometrisiä suodattimia tai taloudellista oikeutusta. Einon harmaa hahmo on todiste siitä, että olemassaolo on aina paikallista (arealità) ja että sen totuus on luettavissa suoraan pinnalta, ei kätketyistä syvyyksistä.
Samalla kun rikkaat linnoittautuvat saarekkeilleen, he toteuttavat toksista yksilöllisyyttä, joka on jo saanut koko yhteiskunnan voimaan pahoin. Keltikangas-Järvisen analyysi paljastaa, että olemme menneet individualismissamme rajan yli puhtaaseen itsekkyyteen, missä kyky tehdä kompromisseja ja tuntea lojaalisuutta on kadonnut [Keltikangas-Järvinen & Arvonen, 18.1.2026]. ”Mutta onko emeritusprofessori tiedostanut riittävästi yhteiskunnallisen sortokoneiston?" Eino kysyy hiljaa, ja vastaa itse:
"Ei. Vaikka hän analysoi yksilöiden minä-minä-ajattelua ja itsekkyyden ilmentymiä – kuten tässä kappaleessa ihmisten jakamista 'sätkynukkeihin' ja 'itseään hallitseviin' – hän epäonnistuu tunnistamaan sortokoneiston syvempää, rakenteellista luonnetta. Emeritusprofessori puhuu yksilön vastuusta, mutta jättää huomioimatta sen, kuinka järjestelmä itse aktiivisesti ja sadistisesti muokkaa yksilön 'kontrollikäsitystä' ja riisuu hänet toimijuudesta. Olen itse elävä esimerkki siitä, kuinka järjestelmän mielivalta, kuten ministerin oikeusjutut, voi murskata yksilön elämän täysin riippumatta tämän omasta kasvatuksesta, koulutuksesta tai 'sisäisen kontrollin' tasosta. Professori ei näe, että se, mistä hän kirjoittaa, on syvällisemmän 'kollektiivisen psykoosin' oire, ei vain yksilöiden 'väärä asenne'.
Einon mielestä Keltikangas-Järvinen ei tunnista riittävästi, että tämä sosiopaattinen järjestelmä ei ainoastaan passiivisesti salli itsekkyyttä, vaan se aktiivisesti pakottaa siihen, tehden 'sätkynukkeja' niistä, joilta se on riistänyt kaikki elämänhallinnan edellytykset. Hänen analyysinsa jää pinnalliseksi, sillä se ei kohtaa sitä 'puhdasta Thanatosta', sitä perustavanlaatuista tuhoisuuden viettiä, joka leikkaa läpi järjestelmän ja luo Einon kaltaisia 'jätteeksi redusoituja subjektia'. Tutt ja Flores ovat syventyneet siihen, miten Jacques Lacan kytkee kuolemanvietin ja kielen toisiinsa signifierin käsitteen kautta.[Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026] Signifieri ei ole puhtaasti biologinen, vaan symbolinen edustus, joka edustaa subjektia toiselle signifierille. Se saa merkityksensä suhteessa muihin signifieriin ja on läsnä tiedostamattoman rakenteessa. Signifieri on aina "kuultu" ja "kuunneltu" analyytikon toimesta, ja se voi avata oven traumatasoihin. Lacanin esimerkki "Lastahan hakataan" havainnollistaa, miten signifieri voi jättää subjektin poissaolevaksi ja silti tuottaa tyydytystä fantasioissa. Vietin vapautuminen tarkoittaa sitä, että subjekti oppii käyttämään omaa "jouissanceaan" (nautintoa/ylijäämä) ja sanojaan tavalla, joka tuottaa totuusvaikutuksen ja uudenlaisen autonomian. Kuolemanvietti ei viittaa kirjaimelliseen kuolemaan, vaan pikemminkin jatkuvaan ja keskeneräiseen prosessiin, joka pyrkii traumaattisten kohtausten "hallintaan" ja palaa tiettyyn inertiaan. [Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026]
[1] Giorgio Agamben (s. 1942) on italialainen filosofi, jonka tuotanto ulottuu politiikan teoriaan, ontologiaan, estetiikkaan ja kirjallisuuteen, ja hän on yksi vaikutusvaltaisimmista nykyajan mannermaisista ajattelijoista. Hän opiskeli lakia ja filosofiaa Rooman yliopistossa, teki julkaisemattoman väitöskirjan Simone Weilin poliittisesta ajattelusta, osallistui Martin Heideggerin seminaareihin Freiburgissa vuosina 1966–1968 ja toimi tutkijana Warburg-instituutissa Lontoossa 1974–1975. Agamben on opettanut useissa yliopistoissa, kuten Maceratassa, Veronassa, Pariisin kansainvälisessä filosofiakorkeakoulussa ja Venetsian IUAV:ssa sekä pitää Baruch Spinoza -professuuria Euroopan tutkijakoulussa. Hänen ajattelunsa ammentaa syvästi Heideggerista, Walter Benjaminista ja Michel Foucault’sta sekä klassisista lähteistä Aristoteleesta roomalaiseen oikeuteen ja kristilliseen teologiaan, ja hän on toimittanut Benjaminin teoksia italialaisena laitoksena. Agambenin pääteos Homo Sacer -sarja (1995 alkaen) analysoi zoēn ja biosin eroa, suvereniteettia, poikkeustilaa ja paljasta elämää, väittäen että länsimainen politiikka perustuu biologisen elämän sulkemiselle ja samalla sisällyttämiselle poikkeustilanteen kautta. Sarja ulottuu Auschwitzin analyysistä taloudelliseen teologiaan ja luostarisääntöihin, kritisoiden biopolitiikkaa samalla kun se etsii resursseja toisenlaiseen elämään ja ajatteluun ilman suvereniteettia tai identiteettejä. Agambenin merkitys piilee kyvyssä yhdistää filosofian perinne radikaaliin kritiikkiin nykyaikaa kohtaan ja haastaa vallitsevat kategoriat pohtimaan elämän ja yhteisön mahdollisuuksia poikkeustilan ulkopuolella.
[2] Todd McGowan on 9. lokakuuta 1967 syntynyt yhdysvaltalainen elokuvatutkija, filosofi ja Vermontin yliopiston englannin kielen professori, joka opettaa elokuva- ja kulttuuriteoriaa. Hän vaikuttaa laajasti akateemisessa maailmassa toimimalla Bloomsburyn Film Theory in Practice -sarjan toimittajana sekä Northwestern University Pressin Diaeresis-sarjan toisena toimittajana yhdessä Slavoj Žižekin ja Adrian Johnstonin kanssa. McGowanin laaja-alainen tutkimustyö keskittyy Hegelin filosofian, lacanilaisen psykoanalyysin ja eksistentialismin risteyksiin sekä näiden ajatussuuntien soveltamiseen nykyelokuvaan. Hänen tuotteliaaseen uraansa kuuluu yli 15 teosta, joissa hän käsittelee poliittista filosofiaa, rasismin tiedostamattomia juuria ja tunnettujen ohjaajien, kuten David Lynchin ja Christopher Nolanin, tuotantoa. Teoksessaan Emancipation After Hegel McGowan esittää radikaalin tulkinnan dialektiikasta korostaen sisäistä ristiriitaa vapauden lähteenä perinteisen teesi-antiteesi-synteesi-kaavan sijaan. Keskeisessä teoksessaan Capitalism and Desire hän analysoi, kuinka kapitalismi hyödyntää halun logiikkaa lupaamalla täyttymystä ja peittämällä samalla haluun vääjäämättä kuuluvan menetyksen kokemuksen. McGowan on mullistanut elokuvateoriaa esittämällä teoksessa The Real Gaze, että katsojan suhde kuvaan perustuu ensisijaisesti haluun ja puutteeseen pikemminkin kuin samastumiseen. Psykoanalyyttista viitekehystään hyödyntäen hän on analysoinut myös poliittisia ilmiöitä, kuten Donald Trumpia, jota hän pitää ankarana yläminän eli superegon hahmona pikemminkin kuin amerikkalaisen "id-mielen" ruumiillistumana. McGowanin mukaan Trumpin vetovoima perustuu nautinnon spektaakkeliin ja karnevalistiseen sääntöjen rikkomiseen, mikä paradoksaalisesti muistuttaa subjektia tämän omasta kyvyttömyydestä nauttia ja samalla komentaa tätä tavoittelemaan saavuttamatonta. Hänen bibliografiansa sisältää myös tärkeitä avauksia komedian teoriasta teoksessa Only a Joke Can Save Us sekä uusimpia pohdintoja vieraantumisen merkityksestä teoksessa Embracing Alienation. Akateemisen työn ohella hän tavoittaa laajan yleisön suositun Why Theory -podcastin isäntänä sekä Vermontissa pitämillään seminaareilla, joiden aiheet vaihtelevat "Noir Marxista" science fictioniin. McGowanin koko tuotannon läpäisevä ajatus on, että teoreettinen syväluotaus psyyken ja olemassaolon kysymyksiin voi tarjota vallankumouksellisia näkökulmia vakiintuneisiin käsityksiin ja rikastuttaa ihmisen luovaa elämää.
[3] Jean-Luc Nancy oli yksi 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun merkittävimmistä ranskalaisista filosofeista, joka eli vuosina 1940–2021 [Wikipedia: Jean-Luc Nancy]. Hän valmistui filosofiasta Pariisin yliopistosta vuonna 1962 ja aloitti opettajauransa Strasbourgissa pian tämän jälkeen. Akateemisen uransa alkuvaiheessa hän suoritti tohtorintutkinnon Immanuel Kantin filosofiasta Paul Ricœurin ohjauksessa vuonna 1973. Nancy tuli tunnetuksi erityisesti tiiviistä ja pitkäaikaisesta yhteistyöstään Philippe Lacoue-Labarthen kanssa, jonka kanssa hän perusti poliittisen filosofian tutkimuskeskuksen ja kirjoitti useita vaikutusvaltaisia teoksia. Hänen akateeminen arvostuksensa vakiintui viimeistään vuonna 1987, jolloin hän puolusti valtiotieteellistä väitöskirjaansa vapauden kokemuksesta Heideggerilla tarkastajinaan nimekkäät Jean-François Lyotard ja Jacques Derrida. Nancy oli keskeinen hahmo dekonstruktion kehittämisessä Derridan rinnalla, mutta hän vei ajatteluaan omaperäiseen suuntaan painottaen ontologiaa, ruumiillisuutta ja yhteisöllisyyttä. Hänen filosofinen merkittävyytensä perustuu erityisesti perinteisten subjektiteorioiden purkamiseen ja uudenlaisen "kanssa-olemisen" ontologian luomiseen. Nancy käsitteli ajattelussaan laajasti myös taidetta, musiikkia, elokuvateoriaa ja uskontoa, analysoiden kristinuskon dekonstruktiota modernissa maailmassa. Hän toimi professorina Strasbourgin yliopistossa ja vieraili säännöllisesti opettajana huippuyliopistoissa eri puolilla maailmaa Berliinistä Kaliforniaan. Nancy koki vakavia terveysongelmia 1980-luvun lopulla, ja hänelle tehtiin sydämensiirto, mikä johti hänet pohtimaan ruumiillisuuden, vieraan ja identiteetin suhdetta teoksessa L'intrus. Hänen kuolemansa vuonna 2021 merkitsi suuren eurooppalaisen intellektuellin ja ajattelijan ajan päättymistä, mutta hänen vaikutuksensa tuntuu edelleen voimakkaana nykyfilosofiassa. Nancy onnistui avaamaan uudelleen kysymyksen politiikan ja yhteisön perustasta teoksellaan Epätoimiva yhteisö, joka haastoi perinteiset nationalistiset ja kollektivistiset mallit.
[4] Pier Paolo Pasolini (1922–1975) oli italialainen elokuvantekijä, kirjailija ja laaja-alainen intellektuelli, jonka provokatiivinen elämäntyö määritteli uusiksi sodanjälkeisen Euroopan taiteellista ja poliittista keskustelua. Hän aloitti uransa runoilijana ammentamalla voimaa Friulin murteesta ja kansanperinteestä vastapainona porvarilliselle yhtenäiskulttuurille. Kirjailijana hän nousi maineeseen Rooman alamaailmaa ja köyhälistön karua arkea kuvaavilla romaaneillaan, kuten Ragazzi di vita. Pasolinin siirtyminen elokuvataiteeseen 1960-luvulla toi neorealismin perintöön uudenlaista lyyristä pyhyyttä ja visuaalista voimaa. Hänen maailmankuvaansa ohjasi jännitteinen liitto marxilaisen yhteiskunta-analyysin, kristillisen mystiikan ja radikaalin seksuaalisuuden välillä. Julkisena intellektuellina hän vastusti kiivaasti kulutusyhteiskunnan tuottamaa kulttuurista tasapäistämistä, jota hän piti perinteisten elämänmuotojen tuhoisana kansanmurhana. Hänen elokuvatuotantonsa vaihteli raamatullisesta realismista antiikin myyttien uudelleentulkintoihin ja eroottiseen ”Elämän trilogiaan”. Pasolinin viimeinen teos, järkyttävä Salò – Sodoman 120 päivää, jää historiaan säälimättömänä analyysina vallan, fasismin ja ihmiskehon alistamisen suhteesta. Hän säilytti loppuun asti asemansa tinkimättömänä toisinajattelijana, joka haastoi niin kirkon, valtion kuin vakiintuneen vasemmistonkin dogmit. Pasolinin ratkaisematon murha vuonna 1975 päätti ennenaikaisesti yhden 1900-luvun monipuolisimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteellisista urista. Nuorena opiskelijana Giorgio Agamben oli osa Pasolinin lähipiiriä ja sai näyttelijänä merkittävän roolin elokuvahistorian merkkiteoksessa Matteuksen evankeliumi (1964). Agamben esiintyy elokuvassa apostoli Filippuksena ilmentäen Pasolinin suosimaa ankaraa ja henkistynyttä estetiikkaa, joka tukeutui usein ei-ammattilaisten totuudellisiin kasvoihin. Tämä konkreettinen yhteistyö, jossa Rooman nuoren älymystön edustajat pukivat ylleen raamatulliset asut, loi perustan elinikäiselle intellektuaaliselle yhteydelle miesten välille. Agamben on myöhemmin korostanut, kuinka Pasolinin kyky nähdä "pyhyys" arkisessa todellisuudessa ja yhteiskunnan marginaaleissa vaikutti perustavanlaatuisesti hänen omaan filosofiseen ajatteluunsa.
[5] Carl Theodor Dreyer (1889–1968) oli tanskalainen elokuvaohjaaja, jota pidetään yhtenä maailman elokuvahistorian merkittävimmistä ja omaperäisimmistä mestareista. Hänen teoksensa tunnetaan erityisesti niiden ankarasta visuaalisesta tyylistä, syvällisestä hengellisyydestä ja ihmismielen tarkasta psykologisesta kuvauksesta. Dreyerin tunnetuin työ on vuonna 1928 valmistunut mykkäelokuvan klassikko Jeanne d'Arcin kärsimys, joka mullisti elokuvallisen ilmaisun intensiivisillä lähikuvillaan. Myöhemmin hän loi sellaisia elokuvataiteen kulmakiviä kuin Vihan päivät ja Sana, joista jälkimmäinen toi hänelle arvostetun Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla. Ohjaajan tinkimätön taiteellinen visio ja elämäntyö innoittivat Dale ja Jean Drumin kaltaisia tutkijoita omistautumaan vuosia kestäneelle työlle hänen elämäkertansa kirjoittamiseksi. Vaikka Dreyerin tuotanto on lukumäärällisesti suppea, jokainen hänen elokuvansa on hiottu taideteos, joka puhuttelee katsojia edelleen universaaleilla ja ajattomilla teemoillaan.
[6] Brian Dillon (s. 1969) on irlantilainen kirjailija, esseisti ja taidekriitikko, jonka tarkkanäköinen ja henkilökohtainen proosa yhdistää muistelmallisuuden, kirjallisuuskritiikin ja kulttuurianalyysin. Hän syntyi Dublinissa, opiskeli englantia ja filosofiaa University College Dublinissa, muutti Britanniaan 1995 ja väitteli tohtoriksi Kentin yliopistossa 1999 englannin kirjallisuudesta. Dillon työskenteli aluksi kirjallisuuden opettajana, mutta siirtyi 2003 kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ja on sittemmin toiminut muun muassa Cabinet-lehden Britannian toimittajana sekä luovaa kirjoittamista opettavana luennoitsijana Queen Mary University of Londonissa ja Royal College of Artissa.Dillonin esikoisteos In the Dark Room (2005) on palkittu muistelmateos vanhempien varhaiskuolemista ja muistin luonteesta; se voitti Irish Book Award -palkinnon. Hänen muita teoksiaan ovat muun muassa hypokondriaa käsittelevä Tormented Hope (2009, ehdokas Wellcome Book Prize -palkinnolle), esseekokoelma Objects in This Mirror (2014), Sanctuary (2011) sekä The Great Explosion (2016), joka oli ehdokas Ondaatje Prize -palkinnolle ja kertoo Favershamin räjähdyksestä vuonna 1916. Dillon on myös kuratoinut näyttelyitä kuten Curiosity (2013) ja Ruin Lust (2014) ja kirjoittanut lukuisia katalogitekstejä.Hänen esseensä ja arvostelunsa ovat ilmestyneet lehdissä kuten The Guardian, London Review of Books, Times Literary Supplement, frieze, Artforum ja The New York Times. Dillonin kirjoittamisessa korostuvat tyyli, affiniteetti, haavoittuvuus ja uteliaisuus; teoksissaan kuten Essayism (2017) ja Suppose a Sentence (2020) hän tutkii esseen muotoa, lauseiden lumoa ja henkilökohtaista suhdetta kirjallisuuteen. Dillon asuu Kentissä ja on tunnettu kyvystään muuttaa henkilökohtainen kokemus ja kulttuurinen tarkkailu syvälliseksi, esteettisesti vivahteikkaaksi pohdinnaksi.
Terveisin, Juha Molari, Ph.D., BBA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti