Mahtavaa henkistä ja hengellistä vanhaa adventtia
13
vuotta sitten 1. adventtisunnuntain aattona 2006 astuin Uspenskin
Katedraaliin tehdäkseni siellä haastattelun. Minä olin oikein
komeissa vaatteissa, mutta kohde oli erityisen kiinnostava: Suomen
kymmenenneksi suosituin mediakasvo sillä hetkellä, Suomen viennin
edistämiskeskuksen Finpron ihmissuhdekonsultti, ortodoksisen kirkon
isä Mitro Repo, jota ei ollut vielä valittu edes Euroopan
parlamentin ehdokkaaksi.
Istuin
isä Mitro Revon kanssa katedraalin alttarin juurella, kuuntelin
humoristista pappia ja hänen värikästä puhettaan, jossa
tähtäyspisteenä oli yhä uudestaan muistuttaa, että elämän iso
ja kova juttu on ihminen itse, hänen syntymänsä ja kuolemansa.
Repo lausui, että markkinat, talous ja tuotanto olisivat heppoisia
arvoja.
Minulla ja Mitro Revolla oli toimeentulo, virkapalkka. Minulla ei ollut vielä tuossa vaiheessa kirkkoherran palkkaa, mutta seurakuntapastorin palkka. Hänellä oli ortodoksisen isän palkan lisäksi kaikki konsulttipalkkiot, mutta ei vielä Euroopan parlamentin edustajan korkeaa palkkaa. Hänen lausuma viisautensa tuntui hyvältä silloisessa suojatussa taloudellisessa tilanteessani. Talous ja työ eivät vielä riipaisseet sieluani syvältä.
Isä Mitro Repo oli juuri palaamassa sairaslomalta töihin, epäonnistuneen rutiinitoimenpiteen jälkeisestä uudesta sydänleikkauksesta elämään ja papin kutsumuksen hoitoon. Pari vuotta aiemmin eräässä ensimmäisistä koulutustilaisuuksistaan silloin epäonnistuneen sydänleikkauksen jälkeen, muuan vuorineuvos lopetti talouspuheensa ja johdatti pappia puhumaan ”pehmeistä arvoista” itsensä jälkeen. ”Eikö raha ole aika pehmeä arvo koviin arvoihin verrattuna: niitä ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, ortodoksi-isä kertoi ärsyyntyneensä.
13 vuotta sitten minusta oli kiehtovaa istua isä Mitro Revon kanssa katedraalissa, puhua Pohjoismaisen markkinatalouden pragmatismista sekä puhua samanaikaisesti Kristuksesta Jeesuksesta. Meillä molemmilla oli virka ja sen mukaiset etuudet.
Uutistoimisto Interfaxista luin kahdeksan vuotta sitten 15. huhtikuuta 2011 oikein mahtavia sanoja, voisi jopa kutsua lupauksen sanoiksi. Kirkkoherrana olin juuri päättänyt urani luterilaisessa kirkossa. Koko maailman venäläisten kansojen neuvosto eli Moskovan ja koko Venäjän patriarkan johtama ortodoksisen kirkon neuvosto vetosi minun hyväkseni: Tällä mahtavalla neuvostolla on neuvoantava asema YK:ssa, joten sanoilla voisi olla merkitystä.
Minulla ja Mitro Revolla oli toimeentulo, virkapalkka. Minulla ei ollut vielä tuossa vaiheessa kirkkoherran palkkaa, mutta seurakuntapastorin palkka. Hänellä oli ortodoksisen isän palkan lisäksi kaikki konsulttipalkkiot, mutta ei vielä Euroopan parlamentin edustajan korkeaa palkkaa. Hänen lausuma viisautensa tuntui hyvältä silloisessa suojatussa taloudellisessa tilanteessani. Talous ja työ eivät vielä riipaisseet sieluani syvältä.
Isä Mitro Repo oli juuri palaamassa sairaslomalta töihin, epäonnistuneen rutiinitoimenpiteen jälkeisestä uudesta sydänleikkauksesta elämään ja papin kutsumuksen hoitoon. Pari vuotta aiemmin eräässä ensimmäisistä koulutustilaisuuksistaan silloin epäonnistuneen sydänleikkauksen jälkeen, muuan vuorineuvos lopetti talouspuheensa ja johdatti pappia puhumaan ”pehmeistä arvoista” itsensä jälkeen. ”Eikö raha ole aika pehmeä arvo koviin arvoihin verrattuna: niitä ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, ortodoksi-isä kertoi ärsyyntyneensä.
13 vuotta sitten minusta oli kiehtovaa istua isä Mitro Revon kanssa katedraalissa, puhua Pohjoismaisen markkinatalouden pragmatismista sekä puhua samanaikaisesti Kristuksesta Jeesuksesta. Meillä molemmilla oli virka ja sen mukaiset etuudet.
Uutistoimisto Interfaxista luin kahdeksan vuotta sitten 15. huhtikuuta 2011 oikein mahtavia sanoja, voisi jopa kutsua lupauksen sanoiksi. Kirkkoherrana olin juuri päättänyt urani luterilaisessa kirkossa. Koko maailman venäläisten kansojen neuvosto eli Moskovan ja koko Venäjän patriarkan johtama ortodoksisen kirkon neuvosto vetosi minun hyväkseni: Tällä mahtavalla neuvostolla on neuvoantava asema YK:ssa, joten sanoilla voisi olla merkitystä.
”Olemme varmoja, että Juha Molari nähdään mielellään Venäjän ortodoksisen kirkon jäsenenä, joka ei koskaan flirttaile terroristien kanssa eikä pelkää heidän uhkauksiaan. Ortodoksit tarvitsevat nyt todella tällaisia rohkeita ihmisiä”
Työksi vastenmielinen epäkutsumus
Ensimmäisenä
adventtisunnuntaina en enää tänä vuonna 2019 astunut kirkollisiin
rakennelmiin kuullakseni hengellisiä toivotuksia. Tuntuu henkisesti jopa liian kovalta edes katsoa kirkollisia valoisia katedraaleja kohtaan, sillä olen täysin syrjäytetty. On helpompi torjua kokonaan, minän tavanomaisen puolustusmekanismin mukaisesti.
Tänä adventtina
tiedän inhottavan faktan, että teen tällä hetkellä osa-aikaisesti työtä, jossa
olen erittäin epäpätevä ja jossa en voi edes tulla hyväksi. Saan
tehdä pikemmin säälistä työtä, mutta työni laatu ei ole hyvä.
Paskaa en pese riittävän puhtaaksi ja paikat eivät jää riittävän
raikkaan kuiviksi. Paremmaksi wc-siivoojaksi en ole valitettavasti
kehittymässä.
Olen yrittänyt ottaa kritiikistä opiksi, mutta aina
löytyy uutta valitettavaa. Luultavasti motivaatiossani voi olla
ongelmia. Ihan varmasti on myös osaamisessa ylipäätänsä
ongelmia. En ole koskaan ollut taitava tällaisissa käden
näppäryyttä ja tarkkuutta vaativissa siivoushommissa. En ollut
hyvä edes lapsena käden näppäryyttä vaativissa tehtävissä.
Teen
kymmenen euron tuntipalkkaa varten juuri sellaista työtä, joka on
vastenmielistä ja jossa olen niin huono, että saan toistuvasti
valituksia työni huonosta laadusta. Hyväksi siivoojaksi en enää
usko koskaan edes tulevan. Jokainen aamu on vastenmielinen, kun
herään töitä varten kello 3:30 tai 3:45. Siitä
vastenemielisyydestä huolimatta nousen jokainen aamu ylös ja lähden
ulos työmatkalle joko kävellen säästä riippumatta tai nykyään
yöbussilla, kun jalkani on ollut kroonisesti kipeä useat kuukaudet.
Tietenkin
se on sanottava itseni hyväksi, että jätettyäni kirkollisen viran
en ole ollut kuitenkaan koskaan sairaslomalla, en edes minkään "nuhan"
tai ”henkisen paineen” johdosta. Pienessä kuumeessa voi pestä vessojen paskat puhtaaksi aamuyöllä, kun ei ole pelkoa, että työtoverit sairastuisivat. Vastenmielisen työni olen
hoitanut motivaatio-ongelmistani huolimatta jokainen päivä nämä
useat vuosikaudet.
Myöskään mitkään itseeni kohdistuneet
halveksunnaat ja haasteet (syytökset) eivät ole estäneet heräämästä aamuyöllä
siivoamaan vessoja näiden useiden vuosien ajan. Kauan aikaa oli hiukan kylmää, kun ei ollut rahaa bussilippuun ja satoi kylmää vettä, mutta oli pakko hölkätä kylmässä syyssateessa keskustaan ja kotiin (30 km) wc-siivousta varten. Tänään pistin pankkitilini viimeiset eurot siihen, että ostin bussilipun kuukaudeksi. Nyt pitää jännittää viikon verran ilman rahaa kunnes saan puolet kuukauden palkasta wc-siivoojana. Olen kai tullut vanhaksi, mutta en jaksa nyt herätä vielä aiemmin juostakseni 15 km keskustaan siivoukseen. Hamstring-lihaksen syndrooma myös heikentää hölkkäämisen intoa. Niin en voi edes säästellä tuota bussilipun kuukausimaksua.
Muistan
oikein hyvin, kun dramaturgi Jussi Parviainen kertoi muutama vuosi
sitten hyvin monissa eri tilanteissaan, että tekee tohtorin
väitöskirjaa. Hän oli aina erittäin tuohtunut, kun esittelin
itseni wc-siivoojaksi tosiasiallisen ammattini mukaisesti. Hän olisi
halunnut olla mukana ”pelikentällä” ja esittää oman
asenteensa mukaisesti myös minut jonakin merkittävämpänä kuin
todellisuudessa olin.
Miksi teen tällaista työtä? Koska mitään muuta työtä en ole onnistunut saada useista sadoista työhakemuksistani huolimatta.
Trollitehdas ei ole antanut minulle yhtään ohjeita eikä ruplia
Kirjoitin
syyskuussa 2014 blogini katkeruudesta Vladimir Putinille ja
Venäjän järjestelmälle, koska nämä eräät kauniit rohkaisevat sanat olivat
olleet tyhjiä sanoja, minua ei ole koskaan hyväksytty mahtavaan
Venäjän trolliarmeijaan Suomessa.
Tietysti myönnän, että olen
vihastunut, katkera ja pettynyt, kun en ole mitään muuta kuin
wc-siivooja, joka kituu köyhyysrajan alapuolella hamaan viimeiseen
päiväänsä saakka. En koskaan enää tule edes keskituloiseksi,
koska en koskaan saa enää mitään työtä.
Tämän
vihastumisen, katkeruuden ja pettymisen johdosta en ostanut viime
vuonna edes viisumia Venäjälle, enkä hanki sitä ensi
vuodeksikaan. Siihen ei ole rahaa, mutta ei enää paljon haluakaan. Mitä minä pistän rahaa matkailuun maahan, joka ei
mitään minulle anna. Olen mielellään itä-helsinkiläisessä
lähiössä kesäni ja käyn juoksulenkillä, sikäli kuin jalkani
sallii. Niin peruutin myös jatkuvan matkavakuutuksen.Trollitehdas ei ole antanut minulle yhtään ohjeita eikä ruplia.
Juuri
kukaan ei tiedä, että aikoinaan olin kirjoittanut Suomen
Sputnikille kehittämisehdotuksia suomenkielen parantamiseksi sekä muitakin kehittämisehdotuksia. Sputnikin suomi oli todella surkeaa. Olisin halunnut tulla mukaan
tiimiin. Minua ei kuitenkaan mihinkään hyväksytty. Asiasta ei edes
keskusteltu kanssani. Kremlin suojateilla olivat omat verkostot. Minä
en kuulunut niihin verkostoihin.
Niin
noissa tunnelmissani kesästä jo syksyyn kääntyneessä Suomessa,
perjantaina 19.9.2014 luin aamuyöllä Suomen valtiollisen Ylen
varoituksen, kuinka Venäjä olisi ryhtynyt informaatiosotaan
Suomessa. Yle oli kysellyt näkemykseen vauhditusta amerikkalaisen
CATO-instituutin tutkijalta Andrei Illarionovilta.
Kerroin
blogissani Ylen uutisesta sekä siitä, miten painokkaasti Saara
Jantunen oli viikkoa aiemmin 12.9.2014 varoittanut trollitehtaasta.
Niin jatkoin blogissani aidossa hengessä ja totuudellisesti:
”Olen jo aiemmin kirjoittanut kritiikkini trolli-työnhakuun liittyvästä syrjinnästä Facebookissani, mutta kirjoitan sen nyt laajemmin tässä avoimessa blogissani,jotta Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen esimies Torsti Sirén ja hänen ystävänsä voisivat ryhtyä ei-julkisiksi tai julkisiksi suosittelijaksi pääsylleni trolliarmeijaan.”
Suomalaista
kuuluisuuteen noussutta Ylen tutkivaa toimittajaa ja sittemmin
tietokirjailijaksi hyväksyttyä Jessikka Aroa en maininnut tuossa
katkerassa blogissani 19.9.2014, kun moitin minun sivuuttamista
trolliarmeijan palkkalistoilta.
Siitä huolimatta muistelisin
rikosesitutkinnasta ja syyteharkinnasta, josta Jessikka Aro on
kertonut kirjassaan ”Putinin trollit”, että Jessikka Aro ja
hänen asianajajansa olisivat pitäneet törkeänä
kunnianloukkauksena ja vainoamisen rikoksena jopa tätä minun
tyytymättömyyttäni Vladimir Putinia kohtaan.
Se olisi (muka) jotenkin
rikollista, kun blogissani 19.9.2014 ilmaisen tyytymättömyyteni
tälle syrjäytyneelle omalle elämäntilanteelleni, jossa en saa mitään palkkaa
enkä pääse töihin edes maksetuksi Putinin trolliksi.
Jokainen voi edelleen tarkistaa blogistani, että en lausunut
sanallakaan Jessikka Aron nimeä, joka tunsi kuitenkin itsensä
rikollisesti vainotuksi ja törkeästi loukatuksi blogini johdosta, mihin päätelmään myös
poliisijohto päätyi, koska vei paperit syyttäjälle
syyteharkintaan. Siellä on tätä yli viisi vuotta vanhaa "rikostani" pohdittu vuosikaudet.
Kun komeat urut eivät pauha valkoisissa katedraaleissa
Ihan
oikeasti tarvitsisin muuta työtä kuin WC-siivouksen!
WC-siivous
ei ole osaamistani, vaan se epäosaamistani. Saan siitä 10 euroa
tunnilta palkkaa, vaikka herään jo aamuyöllä työtä varten. Osa
palkastani menee tietysti matkakuluihin ja veroihin. Nykyään en
osaa arvioida edes, onko tuo 10 e tunti bruttopalkka hyvä vai huono,
mutta luullakseni monet toimittajat saavat esitelmistään enemmän
palkkiota kuin 10 euroa tunnilta. Sen summan minä saan paskan
pesemisestä puhtaaksi – sikäli kuin osaan hommani.
Tänään
sanoin vaimolleni, joka arvosteli siivoustyöni jälkeä, että minä
en ole hyvä siivooja enkä ikinä tule sellaiseksi. Minä olen
pappi, mutta en saa ikinä enää sellaista papin työtä ja palkkaa
Pappina
osasin ulkoa kaikki liturgiset lausahdukset ja rukoukset, pääasiassa
myös osasin ulkoa jumalanpalveluksissa luettavat Raamatun tekstit.
Kaiken olin sisäistänyt, koska elin siinä.
Minun ongelmani on
nykyisen luterilaisen kirkon kannalta se, että olen homoteemassa
vanhoillisempi kuin Päivi Räsänen ja jihadistien suhteen tiukempi
kuin James Hirvisaari. Tällaiselle ei ole sijaa kirkon
katedraaleissa Suomessa. Sen enempää luterilainen kuin ortodoksinen
kirkko (yhtä vähän Suomen kuin Venäjän ortodoksinen kirkko)
eivät tykkää enää, kun minussa ei ole myönteistä
markkina-arvoa.
Adventin
opetus on, että Jeesus Kristus tuli vallasta riisuuntuen kasvotusten
ihmisten luo, antoi elämälle uudestaan oikeuden ja merkityksen,
sovituksen ja toivon, kukistaakseen kasvottomuuden ja ihmisvihaajan
naamarit.
Adventin
Kristus on itseasiassa erittäin raju Jumalan ihmiseksi tulemisen
(inkarnaation) mysteeri, kun se ei tapahdu komeiden urkujen pauhussa
valoisissa katedraaleissa, joissa sitä katsellaan, kuunnellaan ja lauletaan niin kuin
teatterissa, vaan
Pyhä Adventti - Kristuksen todellinen saapuminen - tapahtuu vastakohtaisesti ristinteologisesti: Kristuksen asuessa uskossa – in ipsa fide Christus adest – ja samanaikaisessa omassa mitättömäksi tulemisessani, kutsumuksesta epäpätevyyteen ja epäkutsumukseen syrjäytymisessäni, lopunelämällisessä taloudellisessa köyhyydessäni.
Tänä
päivänä en saa enää jutella kasvotusten mediakasvojen kanssa
Uspenskin Katedraalissa ja tehdä haastatteluja lehtiin. Tänään
eivät mitkään "kansojen neuvostot" muista nimeäni. Jopa Torsti
Sirén on tuominnut minut niin mitättömäksi, että lakkasi vuosien herjaamisen jälkeen muistamiseni. Jos aikoisin johonkin avoimeen
lehdistökonferenssiin hiljaiseksi kuulijaksi, parhaat suomalaiset
voimat pistäisivat poliisit ja syyttäjät perääni, sillä olisi vaarana, että
hymyilisin uhkaavasti hyvien ihmisten parissa.
Monet
eivät muista, että Kristus ratsasti aasilla Jerusalemiin,
kannattajat lauloivat hoosianna, mutta Jerusalemiin päästyään
Kristus meni Jerusalemin temppeliin ja kaatoi uhripalvelukseen
välttämättömien rahanvaihtajien pöydät, minkä jälkeen hänet
etsittiin tuomittavaksi ristille. Yritän muistaa kärsivällisesti, että Mestarini kätki armon salaisuuden halvan orjan hahmoon.
"Hoosianna! Annathanvallan käyttöön mallin uuden.Hahmoon orjan halvimmankätket armon salaisuuden:ihmiseksi maailmaansaavuit, Herra taivaan, maan"
(Säe 5 saksalaisen luterilaisen papin Benjamin Schmolckin virressä, jonka lääkäri Elias Lönnrot suomensi)
Terveisin, Juha (wc-siivooja)
Tulin surulliseksi siitä mitä luin, siitä kuinka hyljeksitty ja vainottu sinun osaksesi on tullut. Voisit kirjoittaa kirjoja,,, tiedät paljon ja elämäsi, ajatuksesi kiinnostaa lukea.
VastaaPoistaKirjoja voisi kirjoittaa, mutta niiden kustannukset olisivat itselleni liikaa. Yritin Jussi Parviaisen kanssa, että kirjoittaisin hänen elämänkerran, mutta Otava piti mahdottomana, kun heidän edellisen bestsellerin pahis olin juuri minä. Eikä muutkaan kustantajat pitäneet mahdollisena, että minä kirjoittaisin. Niin kirjoittajaksi tuli eräs muu.
PoistaKieltämättä mahtaa olla kirvelevä romahdus muttua arvostetusta ja vaikutusvaltaisesta kirkkoherrasta syrjäytyneeksi wc-siivojaksi.
VastaaPoistaOnhan se kipeää, kun on romahtanut täysin merkityksettömäksi ihmispoloksi. En kiistä sitä. Ehkä "merkitystä" suurempi trauma on kuitenkin käytännössä köyhyys eli rahan puute.
PoistaMiksi Torstia ei ole mainittu tässä ollenkaan? :)
VastaaPoistaPiti mainita, jotta tietäisin olemasssaolevaksi itseni, kun suuri sotatietäjä tunnustaa olemassaoloni.
PoistaSovi tapaaminen piispa Teemu Laajasalon kanssa ja pyydä anteeksi asioita, joiden vuoksi sinut erotettiin virastasi. Älä enää selittele, että sinussa ei ollut vikaa. Jos saat jotain työtä kirkosta, muuta nimesi.
VastaaPoistaEipä taida käydä noilla ehdoilla
Poistakummallekaan osapuolelle, enkä nimeäni vaihda tai häpeä
Et siis vieläkään myönnä, että oli oma vikasi, että jouduit eroamaan kirkkoherran virastasi?
PoistaMinä itse erosin, minua ei erotettu. Erosin, koska en hyväksynyt (enkä edelleenkään hyväksy) ev.lut.kirkkona esiintyvän yhteisön päättäjien flirttailua jihadistien väkivallan kanssa ja siitä propagandasta vaikenemista. Toinen erimielisyyden teema oli silloinen kiivas väittely kirkollisesta siunaamisesta homopareille: olin vastakohta piispan edustamalle näkemykselle, joka ei edustanut sen enempää UT:n kuin Martti Lutherin teologisia malleja. Tietysti minä olin oikeassa, Mikko Heikka oli väärässä.
Poista