Johdanto
Psykoneurologi Nikolai Hartman
Dmitri Orlov
Oleg Falichev ja Vladimir Zharihin
Onko sotapsykoosia ja mitä se voisi olla?
Johdanto
Poliittisen historian dosentti, valtiotieteiden tohtori ja ekonomi, toistakymmentä vuotta ulkoministerinäkin toiminut, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja ei toiminut niin kuin valiokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho, joka toivoi niskalaukausta ja Vladimir Putinin salamurhaa sekä mahdollisimman monen venäläisen kuolemaa, vaan Erkki Tuomioja synnytti suoranaisen myrskyn suomalaisessa mediassa ja eduskunnassa, koska hänen mukaansa suomalaisessa Nato-keskustelussa on menty liialliseen kiihkoon, joka muistuttaa sotapsykoosia.
Erkki Tuomiojan lehtihaastattelun jälkeen on jotenkin surkuhupaisaa, että kaikki joukolla huutavat kiivaana – valitettavasti en ole näkemässä miten huutavien journalistien ja poliitikkojen silmien pupillit ovat pullistuneina – että ”meillä ei ole sotapsykoosia”.
En ole ihan varma, että kiivaan joukon uskottavuus lisääntyisi, jos he huutaisivat vieläkin kovemmin ja kaatuilisivat hapen puutteessa, mutta sekin on varmaa odotettavissa tässä kiivaudessa. Psykoosissa on nimenomaisesti tyypillistä, suorastaan psykopatologista, että silloin henkilö ei salli asettaa todellisuuskysymyksiä, epäillä ja kyseenalaistaa ei saa, vaan kysymykset suljetaan pois, kielletään ja torjutaan. On vain ehdottomuus. Näin esitti psykoanalyysin eräs ranskalainen isä, psykoosista väitöskirjansa tehnyt Jacques Lacan. Minäkin kirjoitin sotapsykoosista omassa väitöskirjassani. Palaan tähän sotapsykoosiin tämän esityksen lopuksi.
Vihalle ja tällä hetkellä ryssävihalle on raivattu juhlaparaati nykyisessä suomalaisessa ja läntisessä valtamediassa ja poliitikkojen puheissa. Ilta-Sanomien politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala on tunnettu kaikenlaisesta nälvimisestään myös silloin kun Timon asiaosaaminen loppuu: nyt Timo Haapala on näyttämässä ilmeisesti tuossa samaisessa pahamaineisessa sotapsykoosissaan ilmiantajana ja maalittajana, että Erkki Tuomioja on kerrassaan sopimaton ihminen tämän jälkeen, hänet pitää raivata pois.
Entinen kansanedustaja Mikael Jungner, demareiden entinen puoluesihteeri ja Yleisradion entinen toimitusjohtaja, on ollut koko talven ja kevään harvinaisen kireä mies: Jungner pitää riittävän hienostuneena vaatia, että Erkki Tuomiojaa ei voi pitää enää edes oikeustoimikelpoisena. Totaalisen pahan ja surkean ulkoistaminen Erkki Tuomiojaan tuolla kuvatulla tavalla vahvistaa asian vakavuutta, jospa korkeasti oppineena miehenä Erkki Tuomioja oli erittäin oikeassa.
Olisi aiheellista, mutta kaikkeen ei aika riitä, käsitellä iso joukko suomalaista niin sanottua journalismia, joissa journalistit löytävät Vladimir Putinista mitä vakavampia sairauksia ja hulluuden merkkejä, kaikkinainen uhka vaanii Suomen kohtaloa, jos on suomalaisjournalisteja uskominen. Eikö sellainen kiivas tunnelma ole sotapsykoosia, voisimme kysyä yhdessä Erkki Tuomiojan kanssa.
Lauantaina 23. huhtikuuta Tommi Nieminen kirjoitti Helsingin Sanomien laajan artikkelin, jossa hän tunnustaa avoimesti: ”Viileä analyyttisyys on kääntymässä synkäksi henkilökohtaiseksi vihaksi”.
En voi olla vakuuttunut, että Tommi Nieminen olisi koskaan edustanut viileää analyyttisyyttä, mutta hänen narratiivissään tärkeintä onkin tuo johtopäätös: synkkä henkilökohtainen viha on taas sallittua ja jopa suotavaa suhteessa Venäjään.
Tommi Nieminen tiedostaa arveluttavan puolustuspuheensa vihalleen ja niin viekkaasti lausuu, että ”viha sumentaa ajattelun”. Tämä huoli ei kuitenkaan sen enempää estä häntä rakentamasta yhä lisää vihaa vihan päälle.
Tommi Nieminen väittää puolisonsa huomauttaneen jo hänen arkikielenkäytöstään. Tommi Nieminen on tuonut päivittäiseen puheeseensa herjaavat vihasanat ”putinisteista”. Tommi Nieminen peräänkuuluttaa lännen ”täysimittaista ja korkeimman tason poliittista tukea” kaikille toisinajattelijoille Venäjällä, jotta nämä suorittaisivat ”aikanaan Putinin kaatamisen”. Tällaiset kirjoitukset ja vaatimukset ovat tulleet valtamediassa ja vallaspiireissä Suomessa hyväksytyiksi, mutta auta armias, jos Venäjällä valtamediassa vaaditaan rahoittamaan ja tukemaan täysimittaisesti suomalaisia marginaaliryhmiä, jotka voivat toimittaa Sauli Niinistön ja Sanna Marinin hallinnon kaatamisen. Mutta Venäjä ei puutu noin Suomen valtiollisiin oloihin. Helsingin Sanomat edustaa suomalaista käytäntöä, jossa puututaan ja tahdotaan enemmän puuttumista Venäjän oloihin.
15. huhtikuuta Tommi Nieminen on kehittänyt tai ainakin löytänyt käyttöönsä sanan ”painikoiva rotta” Venäjän presidentti Vladimir Putinista.
Ortodoksisen pääsiäissunnuntain mietelmäksi Tommi Nieminen kehittää väitteensä Venäjästä ”niin arvaamattomaksi ja kaaokseen ajautuvaksi maaksi, ettei kukaan tiedä, miltä se näytää 5 vuoden kuluttua”.
10. huhtikuuta Tommi Nieminen tekee määritelmiään twitterin suomalaiskeskustelijoista, jotka eivät kannata Helsingin Sanomien Nato-vaatimuksia: hänen mukaansa nämä suomalaiset edustavat ”Kreml-mielistä trollausta”, harjoittavat ”mölinää” ja ovat vain ”kaikkein hönöintä” vähemmistö kansakunnasta. Hönö-sana tarkoittaa kännissä olevaa yksinkertaista ja hölmöä ihmistä. Samoin 10. huhtikuuta Tommi Nieminen levitti suoranaista valetta, jonka mukaan Johan Bäckman ja Janus Putkonen olisivat Ukrainan etsintäkuuluttamia Venäjän edustajia.
Tommi Nieminen ja Helsingin Sanomat – jonka toimituskunta on rikossyytteessä maanpetoksesta Suomessa – ovat tietysti ongelma, eikä niiden referointiin tässä enemmän jää valitettavasti tilaa, koska ryssävihan ongelma ja sotapsykoosi ovat tietysti laajemmat psykologiset ja yhteiskunnalliset ongelmat tällä hetkellä.
Vihan psykologiaa ja erityistapauksena ryssävihaa on analysoitu monipuolisesti vuosien varsilla. Nyt tämä analyysi on entistä ajankohtaisempi, kun tavanomaisesta epäluuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta on siirrytty ryssävihan mukaisiin suoranaisiin vaatimuksiin: nykyään on tehty luvalliseksi vihata, luvalliseksi uhata tappaa. Seuraavaksi on enää lupa tappaa ja saada kunniamerkit, kun on onnistunut tappaa ryssiä. Näin myös Suomessa.
Helsingin Sanomat ovat jälleen yksi tärkeimmistä vihan porttien avaajana, helvetilliset voimat päästetään vapauteen ja nostetaan kunniaan jälleen kerran Erkon perinnön mukaisesti. Sivistykseen on vanhastaan kasvatettu tietty häveliäisyys, edes kohtuullinen ymmärrys hävetä vihaa, omatunto on kolkuttanut että nyt vihassa ylitetään sopivuus, mutta sen sijaan tällä hetkellä on Helsingin Sanomista alkaen Suomen informaatiokentälle rakentunut ihan toinen maailma, voidaan sanoa että helvetillinen kenttä, jossa oikeaa ei ole enää hävetä ja kuunnella omaatuntoa, vaan nyt oikeaa olisi vihata ja tunnustaa vihaa julkisuuteen. Vihaa suorastaan vaaditaan, että pääsee ja hyväksytään pelikentälle.
Valtakunnansyyttäjä ei puutu tähän vihaan, ryssävihaan, jossa vihassa toivotetaan Venäjän valtiojohtoa ja yksittäisiä venäläisiä vastaan erilaisista sortotoimista ja epäluulosta alkaen kaikkea pahaa aina niskalaukauksiin asti. Eduskunnassa kansanedustajat lausuvat avoimesti vihaisesti, että myös venäläismieliset – nämä historiaa ja naapurisuhteita kunnioittavat perinteiset suomalaiset, joita ennen oli vielä valtaväestö - tulisi voimakeinoin vaientaa, viedä pois Suomesta.
2. Psykoneurologi Nikolai Hartman
Venäläisen lääketieteellisen ja psykologisen keskuksen psykoneurologi Nikolai Nikolaevits Hartman on julkaissut psykologia ja psykiatria -sivustolla seikkaperäisen katsauksen ryssävihan – russofobian sisältöön ja historiaan. Hän määrittelee russofobian puolueelliseksi, epäluuloiseksi, epäystävälliseksi ja jopa vihamielis-aggressiiviseksi asenteeksi erityisesti venäläisiä tai koko Venäjää vastaan. Russofobia on muukalaisvihan erillinen ilmentymä.
Minun mielestäni psykoneurologi Hartmannin määritelmän mukainen russofobia on ilmeisen voimakkaana poliittisena motivaationa tämän hetken päätöksenteossa Suomessa. Niin kuin ylipäätänsä fobioiden ja vihan ilmentymien voittokulkue päätöksenteon tarkoitusperäksi, niin myös ryssäviha on päätöksenteon rakenteissa vaarallinen lähtökohta.
Psykoneurologi Nikolai Hartman kertoo ryssävihan syvistä juurista jopa muinaisista ajoista alkaen, kun 1400-1600-luvuilla ulkomaalaisilla oli epäystävällinen ja hylkäävä asenne Venäjää ja venäläisiä vastaan. Kaikenlaiset inhimilliset paheet ja heikkoudet, joita ulkomaalaiset kokivat siis keskuudessaan, katsottiin kuitenkin venäläisten syyksi. Mutta 1800-luvulle asti ryssävihalla ei ollut yhtenäistä johdonmukaista ilmentymää. Nykyään ryssävihaan on psykoneurologi Hartmanin mukaan kolme pääsyytä: liberalismin pohjalta syntyvä, kansainvälisen kilpailun johdosta sekä kulttuurisen ideologian tähden syntyvä.
Maailman yksi kuuluisimmista journalisteista, Giulietto Chiesa, jonka monet artikkelit ja kirjat ovat lähes profeetallisia, oli Venäjän suuri italialainen ystävä. Hän toimi myös Euroopan parlamentin kansainvälisen kaupan valiokunnan varapuheenjohtajana sekä oli jäsen Euroopan parlamentin ilmastonmuutosvaliokunnassa. Hän toimi Pandora TV:n päätoimittajana. Median ja politiikan ihmisena Chiesa väitti, että länsimainen media nimenomaisesti taitavasti säilyttää ja keinotekoisesti tukee ryssävihaa maiden välisen poliittisen ja taloudellisen kilpailun tarpeisiin. Poliittis-taloudellisen kilpailun rinnalla länsimainen älymystö kokee vastenmielisyyttä Venäjän kansalaisia vastaan, koska länsivalloissa suojellaan ajatusta omasta taloudellisesta ja kulttuurisesta paremmuudesta. Länsimaissa tahdotaan pitää venäläisiä barbaareina, joilla olisi minimaalisesti kehittynyt kulttuuri ja taipumus itsevaltaiseen hallintomalliin, kun taas Eurooppa pyrkisi kehittyneeseen demokraattiseen yhteiskuntaan. Psykoneurologi Hartman liittyy Giulietto Chiesan havaintoihin, joiden mukaan ryssävihaa ilmenee länsimaisissa tiedotusvälineissa ja internetin kommenteissa, jotka on suunnattu ja kehitelty kaikkea Venäjällä tapahtuvaa vastaan.
Lisäksi psykoneurologi Hartman nostaa esille erään mielipiteen, jonka mukaan ryssävihan alkuperää voi etsiä jopa historiallisesta muistista siitä, kuinka ranskalaiset ja heidän entinen keisari Napoleon pakeni häpeällisesti Moskovasta. Napoleonin suuri armeija vetäytyi häpeällisesti Moskovasta. Kaikki nämä tapahtumat ovat jättäneet lähtemättömän jäljen Ranskan kansalaisten muistoon. Psykoneurologi Hartman ei nosta esille ryssävihan historiallisessa katsauksessaan suomalaisten traumaattista sotatappiota, jonka tappion aiheeton kiistäminen pitää kourissa edelleen jopa Suomen pääministeri Sanna Marinia, joka esittelee tappion sijasta pikemmin Suomea voittajana. Voisi yhdistää Napoleonin ja Ranskan häpeällisen tappion jälkeen syntyneen lähtemättömän jäljen siihen, miten myös Suomessa on syntynyt lähtemätön jälki ja eräs irrationaalisen, tunneperäisen ryssävihan lähtökohta. Ei vain kestetä omaa tappiota, jota oli edeltänyt valta propaganda ja halveksunta sekä voiton uho.
Psykoneurologi Hartman nostaa esille historiallisessa katsauksessaan Puolan ja Liettuan muinaiset hallitukset ja jesuiitat, jotka harjoittivat aktiivista propagandaa keisarillista Venäjän valtakuntaa vastaan. Tuolloin syynä propagandalle oli kilpailu Venäjän maista. Propaganda syntyi ortodoksisuuden ja katolisuuden välisen taistelun perusteella. Sigismund I, Puolan kuningas ja Liettuan suuriruhtinas vuosina 1506-1548, yritti kaikin tavoin pysäyttää ja estää Venäjän poliittiset liitot silloisessa Euroopassa. Hän yritti vakuuttaa länsimaiset hallitsijat, että venäläiset eivät ole edes kristittyjä, vaan armottomia barbaareja, jotka kuuluivat Aasian, tekivät salaliittoja tataarien ja turkkilaisten kanssa, tuhotakseen koko kristillisen maailman. Jotain hyvin yhtälaista voidaan kuulla tänäkin päivänä kuin Sigismund I:n propagandassa; halutaan estää Venäjän taloudelliset ja poliittiset liitot Euroopassa. Siihen tarvitaan russofobiaa.
Psykoneurologi Hartman kirjoittaa 1800-luvulla brittien sairastumisesta russofobiaan. Historian tutkija, Venäjän tiedeakatemian jäsen Andrei Iljitš Fursov kutsuu brittien kehitettämää russofobiaa tietoiseksi psykohistorialliseksi aseeksi, jonka tarkoituksena on todistaa itselleen ja venäläisille, että venäläiset olisivat jääneet jälkeen kehityksestä, venäläiset eivät vastaa länsimaista versiota. Niin venäläiset asetetaan tietoisesti puolustustilaan. Länsi pitää kulttuuriaan, kehitystään ja perinteitään standardina, jotka venäläisten olisi noudatettava.
Psykoneurologi Hartman pitää länsimaista russofobiaakin pahempana Venäjän sisäistä maailmakuvaa silloin, kun ja jos venäläiset eivät osaa itse kunnioittaa kansaansa, perinteitään, valtiotaan ja historiaansa. Venäläisen yhteiskunnan tärkein ongelma ei ole nykyään liian vähäinen länsimaisuus, vaan massatietämättömyys sikäli kuin sellaista esiintyy omaa historiaa kohtaan. Tietämättömyys johtaa aina epäilyyn, altistumiseen toisten ihmisten ajatuksille, oman perinteen ja kulttuurin laiminlyöntiin, kirjoittaa psykoneurologi Hartman. Silloin venäläiseen omaan mentaliteettiin rakentuu erityisen ankara itsekritiikki, josta puuttuu terve itsekunnioitus.
Psykoneurologi Hartmanin mukaan russofobian ilmenemismuotoja on vaikea torjua, jos ja kun venäläisiä koskevaa objektiivista tietoa ei ole yleisesti saatavilla kulttuuristen siteiden puutteesta länsimaiden ja Venäjän välillä sekä väärinkäsityksistä ja vuorovaikutuksen puutteesta johtuen. Monien tutkijoiden mukaan russofobian ilmentymien absoluuttinen voittaminen ei ole edes todennäköistä, mutta niissäkin tapauksissa voidaan ehkä pehmentää pahimpia seikkoja, vaikka russofobinen mieliala jäisi ulkomaalaisten mieliin. Tällä hetkellä tätä aiheellista pehmentämistä ei valitettavasti harjoiteta, vaan vuorovaikutukset estetään tietoisesti, väärinkäsityksiä kehitellään brittiläisen psykohistoriallisen juonikkuuden mukaisesti, objektiivista tietoa tai mitään vastapuolen puheenvuoroa ei ole edes saatavilla länsimaisessa ryssävihan mediassa.
Psykoneurologi Hartmanin esille nostamat näkökohdat ovat hyvin ajankohtaisia vallitsevassa tilanteessa, jossa länsimaisten isäntien ja agendan mukaisesti Helsingin Sanomat sekä muu suomalainen valtamedia sekä Suomen eduskunta hyvin kuuliaisesti voimistaa ryssävihan mukaisia vääristymiä, tekee vihaan kiihottavia iskuja suomalaisten tajuntaan, kun samanaikaisesti suomalaisten pääsy Venäjän omiin tiedotusvälineisiin on Suomen ja EU:n toimesta suorastaan estetty, näin harjoitetaan sotasensuuria ja sotakiihotusta, missään suomalaismediassa ei juurikaan oikein siteerata venäläisiä uutisia. Mitään oikeaa tajua ei voi edes syntyä suomalaismedian avulla siitä, mitä Venäjällä valtiojohto, Venäjän media ja Venäjän kansalaiset kaikessa moninaisuudessaan ajattelevat, tuntevat ja keskustelevat. Mielestäni osa suomalaisista mielipidevaikuttajista on näissä linjauksissaan aivan aidosti tyhmiä, sielultaan hyvin sekaisin, mutta osa on sotilaallisessa tarkoituksessa pahaa tahtovia ja hyvin ymmärtäen, että nyt voimistetaan vihaa, väärinkäsityksiä ja epäluuloa. He tahtovat pettää mahdollisimman monta suomalaista ryssävihan puolesta.
3. Dmitri Orlov
Isänmaallinen nuori venäläismies Dmitri Orlov kirjoitti äskettäin 12. huhtikuuta pitkän artikkelin, jossa hän pohtii niitä ihmisiä lännessä ja Yhdysvalloissa, jotka vihaavat venäläisiä. Dmitri Orlov kiinnittää huomiota länsimaiseen russofobiaan, jossa pohditaan tavalliset venäläiset ja Venäjän johto suhdetta. Dmitri sanoo David Cacchionen sanoilla, että Italiassa kaikki eivät ole russofobiikkoja, vaan nämä italialaiset muistavat edelleen, kuinka venäläiset tulivat auttamaan pandemian alussa. He ymmärtävät, että venäläiset eivät ole sellaisia, millaisiksi heitä kuvataan. He eivät ole niin tyhmiä, että he nielevät kaikki pahat mustamaalaavat uutiset. Yhteiskunnassa on tiettyä vastustusta. Minä jäin kysymään, onko Suomessakin näitä terveen harkinnan ja muistin säilyttäneitä suomalaisia, mutta median sotasensuurissa, nämä suomalaiset eivät pääse juurikaan julkisuuteen.
Dmitri Orlov muistuttaa, että suurin osa Saksan kolmannen valtakunnan kansalaisista jakoi füürerinsä ajatukset. Ja nykyään natsismi ja kiihkeä russofobia ovat valtavirtaa Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa. Itseasiassa ainoa maa, joka taisteli fasismia vastaan, oli Neuvostoliitto. Jopa espanjalainen Sininen divisioona osallistui Leningradin saartoon. Ranskalainen SS-divisioona ”Normandia” taisteli puna-armeijaa vastaan Reichstagin hyökkäyksessä vuonna 1945. Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin isoisä rahoitti Hitlerin vaalikampanjan ja Auschwitzin keskitysleirin toiminnan. Vuoteen 1944 asti Yhdysvallat tuki taloudellisesti Kolmatta valtakuntaa. Dmitri Orlov ei pidä uutena nykyistä tilannetta, jossa kollektiivinen länsi tukeutuu jälleen kerran russofobian ilmenemismuotoihin: vihan määrätietoiseen viljelemiseen.
Dmitri Orlov vertaa banderan natsismia syöpäkasvaimeen, jossa sairaat solut tartuttavat terveita, mutta tänään Venäjä suorittaa lääketieteellistä leikkausta tappavan kasvaimen poistamiseksi. Bandera oli pahimmillaan sietämätöntä jopa Kolmanen valtakunnan natseille. Orlov sanoo, että Ukrainan natsien takana on Naton sotakoneisto, Yhdysvaltain armeijan esikuntapäälliköt, Britannian sotilastiedustelu, ulkomaiset kouluttajat ja palkkasoturit.
Dmitri Orlov nostaa useita esimerkkejä pelimaailmasta alkaen kuinka Venäjän maalle annetaan länsimaisissa käsityksissä aina vihamielisyyden ja pahan valtakunnan leima. Katolisten mukaan venäläiset ovat skismaatikkoja. CIA:n vuosien 1953-1961 johtajan Allen Dullesin mukaan ns. Dulles-suunnitelmassa tahdottiin Neuvostoliiton tuhoa propagandamenetelmillä, jotka tähtäävät kansallisuuksien ja sosiaalisten ryhmien hajaantumiseen, perinteiden ja moraalisten arvojen menettämiseen sekä maan väestön moraaliseen rappeutumiseen. Dullesin suunnitelma on Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston muistossa päivätty 18. elokuuta 1948.
Orlov nostaa esille Zbigniew Brzezinskin avoimet puheet Venäjän vastaisesta hankkeesta sekä vuoden 1997 kirjan The Grand Chessboard, jonka ideana oli, että ilman Ukrainaa Venäjä lakkaa olemasta Euraasian valtakunta. Brzezinski uskoi, että Ukraina on ”ei-kenenkään maa” lännen ja Venäjän painovoiman risteyksessä, mutta hän taisteli Ukrainan puolesta, koska uskoi, että Ukraina palaisi Venäjästä erillään Puolan yhteyteen. Orlov siirtyy muutaman historiallisen katsauksen jälkeen tähän päivään ja lännen vallitsevaan kyynisyyteen, johon ei ole koskaan kuulunut kiinnostus Ukrainan hyvinvoinnista tai kehityksestä. Sitä vastoin Yhdysvallat ja Nato ovat palanneet Ukrainan teemaan pumppaamalla Kiovan hallintoa aseilla ja valmistaen sotaan Donbassia ja Venäjää vastaan. Vladimir Putin kuitenkin nopeasti ja ennaltaehkäisevänä toimena ennätti länsimaisten suunnitelmien edelle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan russofobian huipentuma on Washingtonin ja Brysselin ehdoton tuki radikaalille nationalistiselle Kiovan hallinnolle, jotta Venäjä vastaisuutta luodaan Ukrainaan.
Dmitri Orlov havaitsee kauhean vihollisen – kollektiivisen lännen – joka toimittaa aseita Kiovan hallitukselle, määrää Venäjää vastaan pakotteita ja kehittää hysteeristä russofobiaa. Ja tätä tukee suurin osa Euroopan ja Yhdysvaltain väestöstä. Orlov kirjoittaa: ”Kollektiivinen länsi haluaa satuttaa meitä niin paljon kuin mahdollista ja tuhota maamme fyysisesti – ja tämä on Venäjän vastaisen kansanmurhan ideologia. Yhdysvallat ja Euroopan Unioni ovat vaalineet Ukrainassa pahuuden ja väkivallan metafysiikkaa, lian ja veren kulttia”.
4. Oleg Falichev ja Vladimir Zharihin
Asevoimiin erikoistunut journalisti, Venäjän puolustusministeriön palkitsema journalisti, evp. eversti Oleg Falichev (Олег Фаличев) kirjoitti Vladimir Zharihinin (Владимир Жарихин) haastattelun ryssävihasta. Vladiir Leonidovich Zharihin on IVY-maiden instituutin apulaisjohtaja, joka on toiminut myös ydinteknologian alan tutkimuslaitoksen tutkijana ja kansallisen strategianeuvoston jäsenenä. Venäjän puolustusminsiteriön lehdessä Krasnaja zvezda, Punatähti, on keskiviikon 20. huhtikuuta numerossa eversti Oleg Falichevin kirjoittama haastattelu Vladimir Zharinille ryssävihan ongelmasta otsikolla Russofobian näkyvyys.
Punatähti huomauttaa, että ehkä ensimmäistä kertaa historiansa aikana Venäjä on kohdannut niin monia silmäänpistäviä hybridisodan elementteja: talouspakotteet, tiedon vastakkainasettelu, väärennökset, diplomaattien karkotukset, ulkomaisen omaisuuden pidättäminen, varojen jäädyttäminen. ”Silmiinpistävintä tässä bakkanaalissa on äkillinen russofobian puhkeaminen, viha kaikkea venäläistä vastaan”. Eversti Oleg Falichev kysyy, mistä tämä avoin ryssäviha tulee väitettyyn suvaitsevaisuus länsimaiseen yhteiskuntaan, joka on ylpeillyt sivilisaatiollaan.
Vladimir Zharin tarkentaa, että hän ei ole yllättynyt lainkaan, vaan ryssäviha on jatko jo olemassa oleville trendeille. Hänen mukaansa rasismi ilmiönä ja fasismi eivät suinkaa syntyneet jonnekin toiselle planeetalle, vaan nimenomaisesti läntisten naapureiden keskuuteen Eurooppaan: juuri Euroopan eliitti synnytti fasismin, rasismin, kolonialismin ja järjesti kaksi maailmansotaa.
Eurooppalaiseen ryssävihaan kuuluu monia syitä, joista yksi on rodun paremmuuden tunne – anglosaksinen teoria heidän rotunsa paremmuudesta. Heille Venäjä on ollut aina paskiainen. Jo tsaari-Venäjän valtakunta kuvattiin briteille karhun muodossa balalaikan äärelle, vodkaa juomaan. Natsi-Saksan aikana esitettiin Führerin mukaan idässä asuvia ihmisiä barbaareiksi, untermench – ali-ihmisiksi, jotka sopi ampua tai poltaa uuneissa. Tällainen asenne Venäjää vastaan on säilynyt monien muistissa. Mutta lisäksi Eurooppa on tottunut elämään muiden kustannuksella. Kun nyt ruokapohja kutistuu, viha ulottuu niihin, joilla on paljon resursseja, kuten Venäjällä. Vladimir Zharin sanoo, että tämä on ensimmäinen syy russofobiaan.
Vladimir Zharin katsoo, että toisena syynä russofobiaan on tavoitteellinen koston jano: rakentaa Venäjän yhteenottoa Yhdysvaltojen kanssa, jotta näin saadaan kostaa tappio toisesta maailmansodasta. Suurin osa Itä-Euroopan maista taisteli natsi-Saksan puolella, huomauttaa Zharin.
Vladimir Zharin analysoi, että Amerikan Yhdysvallat on kohdellut vanhan maailman – siis Euroopan – maita vasalleina ja asettanut ehtojaan kaupassa, taloudessa ja politiikassa. Kun Europpa on yrittänyt osoittaa jonkinlaista riippumattomuutta, amerikkalaiset loivat ja vetivät Ukrainan konfliktin kaikkeen mahdolliseen, jotta he estäsivät vapautumisprosessin Euroopan Unionissa. Nyt puolueettomat Ruotsi ja Suomi ovat kahden askeleen päässä Natoon liittymisestä, huomattaa Zharin. Yhdysvallat on uurskannut koko Euroopan. Tämän lisäksi Venäjä-vastaisessa mobilisaatiossa on hyökäytty lehdistövapautta ja riippumatonta oikeuslaitosta vastaan. Poliittinen korrektius ja klassiset demokraattiset menettelytavat hylätään: nämä kovataan uudella kansallissosialistisella autoritaarisella hallinnolla. Zharin väittää, että Euroopasta on pikkuhiljaa tulossa Pinochetin Chile, jolloin väkivalta ja julmuus hallitsevat.
Punainen tähti-lehdessä ihmetellään, miksi Eurooppa ei todellkaan huomannut USA:n hyökkäyksiä Irakiin ja Afganistaniin. Kaksoistandardien politiikka vallitsee, mutta Zharin ei pidä kaksoistandarin sanasta, koska on vain yksi standardi: omille kaikki, muille ei mitään. Länsi ei ole koskaan ollut objektiivinen Venäjää kohtaan aiemmin eikä tule olemaan nytkään. Eversti Oleg Falichev huomauttaa, että lännessä tehtävänä on dehumanisoida Venäjän kansa.
Zharin muistelee historiasta, että katolisuus ja ortodoksisuus olivat 1800-luvulta jonkinlaisina rajoittmina katolisen ja ortodoksisen väestön välisissä taisteluissa, mutta tällä hetkellä rajoitukset on purettu: kaikki on sallittua, kaikki on mahdollista. Jos katolisten joukossa oli oikeita uskovaisia, he eivät ryhtyisi toistuviin kyynisiin provokaatioihin Venäjää vastaan, huomauttaa Zharin pettyneenä: ”Ja ennen kaikkea siksi, että he eivät olisi uskaltaneet ilmestyä Kaikkivaltiaan eteen tämän häpeänsä jälkeen”.
Zharin kommentoi Ukrainassa ukronatsien harjoittamaa julmuutta sotavankeja vastaan ja katsoo ukronatsien tahtovan ensinnäkin sitoa verellä keskenään ne sotilaat, jotka ottaisivat neutraalin tai jopa kielteisen kannan uusbanderisteihin. Zharin pitää tärkeänä, että Venäjä ei liuvu yltiönationalismiin, vaan säilyttää monikansallisuutensa.
5. Onko sotapsykoosia ja mitä se voisi olla?
Väitöskirjassani olin kiinnostunut trauma- ja sotapsykoositutkimuksista sekä poliittisen paranoian mallista. Siihen liittyi suoranaisesti tutkimukseni viides kysymys. Projektiivinen psykoottinen käytös ja kokeminen on ollut politiikan ja sodan tutkimuksissa ihan merkittävä teema ainakin vuosisadan verran.
Kansanrunouden tutkija, lääkäri Elias Lönnrot oli tietoinen uskonnollisten ryhmien oudosta kokemustavasta, jota hän kutsui joukkopsykoosiksi, tiedostamattomaksi itsesuggestioksi. Suomen historian professori Juha Siltala on liittynyt Elias Lönnrotin sanastoon, kun kuvaa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun joukkopsykoosia herännäisen seuraväen kokiessa uudestaan lapsuutensa avuttomuuden tunnetta. Joukkopsykoosissa aktivoitui lapsuuden kehityksen ”umpikuja ja aukkokohdat”. Tietenkään meillä ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää usein esiintyville kalkyyleille psykoosi ja skitsofrenia.
Albert Einstein esitti Sigmund Freudille vuosien 1931-1932 tunnetussa vuoropuhelussa kysymyksen, onko sotatahto ja sodassa koettava eläimellinen käytös paranoidisuutta ja kollektiivista psykoosia. Sigmund Freud katsoi, että sisäisen ja ulkoisen todellisuuden rajan rikkoutuessa saattaa syntyä primitiivinen split-defenssi. Sigmund Freud katsoi, että tietyissä tilanteissa eräät primäärit mentaaliset ilmaukset sekoittuvat aikusien ihmisen ajatteluun, voidaan puhua psykoosista. Tätä selvittääkseen en perehtyi korkeimman oikeuden tuomarin Daniel Paul Schreberin tapaukseen tämän kirjoittaman teoksen Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken avulla.
Freud pisti myös merkille sen saman, minkä voisimme pistää merkille suomalaisten journalistien, mielipidevaikuttajien ja poliitikkojen kiivaasta reaktiosta Erkki Tuomiojaa vastaan, että psykoosin hallitseva defenssi on kiistäminen, Verleugnung. Kiistäminen on hiukan eri merkityksessä kuin modernissa sanastossa, jossa kiistetään pelkästään asian merkittävyys itselle. Tämä psykoottinen kiistäminen on ehdotonta kiistämistä, totaalisuutta, asiaa ei hyväksytä olemassaolevaksi, siinä kiistämisessä mennään kiivauteen asti, mutta samanaikaisesti psykoottinen Schreber sovitti itselleen sankarin roolia. Schreber projisoi oman sisäisen katastrofinsa ulospäin ja tuli ehdottoman vakuuttuneeksi, että yleismaailmallinen tuomio uhkaa. Hän ei sallinut, että hänen vainoharhaisuutta saa millään tavallaan kiistää ja kyseenalaistaa.
Melanie Klein jatkoi Sigmund Freudin havaintojen kehittelyä muovaamalla objektisuhdeteoriaa ja projektiivisen identifikaation käsitettä, joita käytetään keskeisesti viitekehyksinä politiikan ja sosiologian tutkimuksissa. Oppineena miehenä Erkki Tuomioja tuntee tämän hyvin.
Ellet ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Tämä split-ilmiö on surullisen kuuluisa psykoottisissa kokemuksissa, joita sotapsykoosin ohessa totalitaariset ideologiat tuntevat. Melanie Kleinin mukaan psykoottinen ihminen taistelee jatkuvasti omasta tiedostamattomastaan tulevia uhkia vastaan, hän ei yksinkertaisesti voi luottaa. Kauheasti pelätään ja ahdistutaan, että nyt uhkaa tuhoava sulautuminen vainoavana kohteena koettuun viholliseen, kuten Suomi pelkäisi sotapsykoosissa Venäjän miehitystä ja Venäjään sulautumista. Sotapsykoosissa nuo uhkakuvat eivät ole enää propagandistisia poliittisia kuvia ja puheita, vaan aitoa hullun pelkoa. Hyvät ominaisuudet liitetään itseemme, mutta kaikki pahat ominaisuudet koettuun viholliseen. Vallitsee puolustusmekanismina splitting – lohkoaminen. Juuri syvä ja tarkkarajainen jako paljastaa, vainoava ahdistus ja tuhoavat impulissit, paljastavat, että psykoottisesta prosessoinnista on kyse. Oman minä julkisivun idealisointi palvelee äärimmäistä ankaruutta, musertavaa julmuutta ja kuolemanviettiä, jota psykoottinen ihminen prosessoi primitiivisellä tavallaan.
Niin sotapsykoosissa vainoharhaisesti ryhdytään tuhoavaan arvosteluun ja saadan sadistista tyydytystä, jos vastapuolen ihmisiä kuolee tai kärsii muuta tappiota.
Ranskalainen psykiatri ja psykoanalyytikko Jacques Lacan laati vuonna 1932 psykooseja käsittelevan väitöskirjansa. Tällöin hän hahmotteli perusteita ehdottomuutta ja vainoharhaisuutta kuvaileviin käsitteisiin psykoosista. Lacanin havaintojen mukaan psykoottisessa kokemuksessa symbolinen järjestelmä on poissulkemisen seurauksena imaginarioitunut, kuoleman vietistä on tullut naamari, jota projisoidaan ulospäin. Jacques Lacan tahtoi kuvailla ihmismielen jatkuvia prosesseja ja rakenteellisia syitä, kun hän myös määritti psykoosia merkityn ja merkitsevän välisenä avaruutena, isällisen funktion poissulkemisena, inhimillisen halun puutteena sekä hallusinaation ja varmuuden kokemistavan avulla.
Jos popularisoitaisiin, niin psykoottisen henkilön suhde journalismiin on erityislaatuinen: Jacques Lacan kutsui psykoottisen henkilön suhdetta kieleen erityislaatuiseksi, koska psykoottisen henkilö puhe ei tule aidosti sisältä, vaan ikään kuin ulkopäin eräänlaisesta vieraasta kehosta. Paranoidisessa harhassaan psykoottisen ihmisen on kuitenkin hellittämättömästi tultava kuulluksi, puheesta tulee metaforista, mikään ei pidä psykoottisen ihmisen maailmaa paikallaan. Psykoosissa suhde merkitsevään on poissuljettu, puhetta hallitsee julistuksenomainen torjunta: psykoottisen orjamainen aggressiivisuus ei ole frustraatiota, vaan halua kuolemaan.
Psykoottinen julistaa, vaatii ja kiivailee, että hänellä ei saa eikä voi olla mitään ongelmia enää Sanan, Hengen ja Totuuden välillä. Kuitenkin ulkopuolinen tarkkailija havaitsee, kuinka psykoosissa imaginaarinen ei suinkaan jää salaisuudeksi, vaan tämä ihminen manifestoi häpeän.
Jacques Lacan tutki Roger Bronzehelmethin tapausta, joka selitti julkisesti, että hän on Jumalan poika. Psykoottinen Roger loi kokonaan uuden geneologian, tarvitsi uuden identiteetin. Tulee mieleen, että sotapsykoosissa suomalaispoliitikot luovat myös kokonaan uuden suomalaisen geneologian, eroon Venäjästä ja ikiaikuisesta kulttuurisesta-geopoliittisesta yhteydestä. Nykyään sotapsykoosissa emme selitä psykoottisen Rogerin tavoin itseämme Jumalan pojiksi, vaan Natoon yhteensopivaksi länsimaiseksi demokratiaksi.
Psykoottinen ihminen ei kestä halun jännitteitä – dialektiikkaa – vaan mystikon tavoin on rakastettava ilman ehtoja ja haluja, suostuttava kärsimykseen fantasiansa tai hallusinaationsa saavuttamiseksi. Psykoottisen ihmisen psyyken perusrakenne tulvii esiin grandioottisina suuruudenhlluina kuvitelmina tai hallusinaatioina uneksimisessa. Näiden hallusinaatioiden ja varmuuden kokemustapa on erityislaatuinen juuri psykoosissa. Psykoottinen subjekti tottelee saatuja määräyksiä, psykoosissa ei aseteta todellisuuskysymyksiä, vaan kysymykset suljetaan pois, kielletään ja torjutaan, mutta siitä seuraa suuruudenhulluus ja vainoharhaisuus. Psykoottinen ei pidä näitä harhojaan sairautena. Psykoosissa varmuus on leimallista, epäillä ei koeta eikä saa.
1990- ja 2000-luvuilla on liki kaikkien vakavien konfliktialueiden yhteydessä havaittu skitsofreniatyyppistä psykoosia, sotapsykoosia. Näin oli myös ensimmäisen maailmansodan traumat erityisesti sotilaille. Toisen maailmansodan jälkeen on paranoidista ja skitsofreenista psykoosia – sotapsykoosia – kärsineet erityisesti ne henkilöt, joita itseään tai joiden perheenjäsentä on syytetty epäisänmaallisesta toiminnasta, mutta kukaan heistä ei kokenut tehneensä mitään väärää sodan aikana. Psychopathology-julkaisussa vuonna 1991 Bergenin ja Oslon yliopistojen psykiatrian professori Nils Retterstol ja Oslon yliopiston psykiatrian professori Stein Opjordsmoen julkaisi tutkimustuloksiaan epäisänmaallisiksi koettujen ihmisen deluusioista ja psykoosista. Suomalaisilla sotaveteraaneilla on diagnosoitu myös psykoottisia oireita, deluusiota, paranoidista skitsofreniaa.
Kosovosta saapuneet immigrantit kokivat psykoottisia oireita, kun Nato pommitti Kosovoa vuonna 1999, vaikka he itse asuivat jo Malmössä.
Persianlahden sodan aikana Israelissa esiintyi median ja uutisten luoma Saddam-syndrooma, jolloin psykiatriseen vastaanottoon saapui potilaita, joilla oli deluusioita ja paranoidista psykoosia, vaikka he olivat seuranneet tapahtumia vain tiedotusvälineiden kautta. Yeshayahu Talmon, Nathalie Guy ja muut Kaplan keskussairaalan kollegat Israelissa julkaisi tutkimustulokset 1992 Saddam syndrome: acute psychotic reactions – jossa käsiteltiin potilaista tehtyjä havaintoja. Vastaavia sotapsykoosin tapauksia median välityksellä on syntynyt myös sittemmin, ilman että henkilö olisi itse ollut rintamalla tai hänen sukulainen olisi siellä.
Meille on Suomessa muodostunut hyvin samanlainen pelon ja kauhukuvien tilanne kuin Persianlahden sodassa Israelissa tiedotusvälineiden kautta, jolloin psykiatrinen vastaanotto täyttyi sotapsykoosia kokevista potilaista. Meillä näitä potilaita on tiedotusvälineiden uutistoimistoissa ja eduskunnassa lähes kokonaisuudessaan.
Sotilaallisesti johdetun suomalaisen uutistoiminnan tarkastelussa on lisättävä sekin tutkittu ja tunnettu seikka, että kaikki sotapsykoosi ei ole saddam syndrooman tavoin median luomaa kauhua vilpittömissä harhautetuissa ja säikytetyissä ihmisissä, vaan myös tarkoitushakuisesti esitettyä ehdottomuutta vallankäyttöä varten.
CIA:n palveluksessa psykiatrit Robin ja Post toivat esille sen, miten vallankäyttöä varten myös etsitään vihollista, nimetään ja tarvitaan vihollista sekä kollektiivista apokalypsia. Jossain määrin vainoharhaiset johtajat itsekin oirehtivat ja heillä on erityisen niukka konfliktista vapaa liikkumatila ympärillään. Epäluuloisuus ja ennakoivat tietämykset vihollisjohtajan sisäisistä tunnetiloista, kätkettyjen motiivien liioiteltu keksiminen ja kyylääminen, maailman tunne korostetun vaaralliseksi ja jatkuva varuillaan olo, jatkuva valmiustila autonomian menettämisen pelossa, ainainen hätätila jossa kuitenkin laittaa itsensä vaaraan peläten kaikkea heikkouden näyttämistä, jatkuva sota todellisten ja kuviteltujen vihollisten kanssa ovat CIA:n psykiatrien mukaan erityisesti ääriryhmissä koettavaa paranoidista syndroomaa, myös sotapsykoosia, jonka kiihkon avulla primitiivisesti suojellaan oman ryhmän ja oman vallankäytön jatkuvuutta.
Kaikki ei ole kuitenkaan näin vilpitöntä sotapsykoottista hulluutta, vaan politiikan tutkimuksen professori Jacques Semel (2007) havaitsi tutkimuksissaan kansanurhista, että noita kriisintunnelmia voivat myös erinäiset identiteettiyrittäjät, poliittiset ja uskonnolliset johtajat, käyttää petollisesti hyväksi. Heillä on jo kuulijoita ja he kehittävät tarkoitushakuisesti fantasioita yhä edelleen. Ympäristön epävarmuudesta on saatu syvä kosketus sieluun ja herää psykoottiset huolet. Tällöin fantasiamallit astuvat tiedostamisen sijaan. Johtajat antavat ratkasuja, joiden avulla estävät epävarmuutta, tämän jälkeen on vaarallista olla erilainen kuin enemmistö tai enemmistön nimissä toimiva johtaja, joka tulkitsee kaikki vaihtoehtoiset ajatukset aggressioksi.
Stanley Cohen esitti tunnetun kuvauksen moraalisesta paniikista yhteiskunnallisena prosessina, jonka aikana jokin toiminta esitettään erityisen haavoittuvaksi: nämä moraaliyrittäjät saavat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi, vääriä mielipiteitä ja kyseenalaistamista ei sallita. Reagointi on aivan kohtuuton – kuten voimme sanoa tavasta, jolla Erkki Tuomiojaa halutaan saattaa hiljaiseksi ja syrjäyttää. Voimaikkaimmillaan syntyy – kirjoittaa Stanley Cohen jo toista vuosikymmentä sitten tutkimuksissaan – täysipainoista demonologiaa, jossa syntipukit leimataan pahuuden personifikaatioksi. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus, jotta nuo uhmakkaat kriittiset ajattelijat poistetaan. Cohenin mukaan moraalista paniikkia tuottavat erityisesti vallanpitäjät: poliitikot, piispat, journalistit, jotka julistavat moraalin paniikin avulla tuomionsa. Cohen ainoastaan ihmettelee kieltämisen eetosta, jossa ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä vääryyttä, vaan seuraavat tottelevaisesti johtajaa, jonka vaatimuksia varten yksilö vaiennetaan ja yksilön vastuu minimoidaan, yksilöltä ei kysytä mitään.
Sotapsykoosiin joutuneen vallankäytön tilassa ei alistetun kansalaisten mielipiteitä tutkita, ei kysytä mitään, on kiire. Kansalaisten äänillä ei ole enää merkitystä. Eikä ihmiset ymmärrä vääryyttä, vaan tottelevat sotapsykoosissa moraaliyrittäjiä, jotka saavat entistä enemmän kontrolloida kaikkea.
Terveisin Juha
 |
Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172
|
