Kyprianoksen kanssa tutkien Raamattua ja viimeistä päivää

 

2. adventtisunnuntai käsittelee eskatologiaa, viimeisiä päiviä ennen kuin Kristus tulee kunniassaan aikojen lopulla. Luukkaan evankeliumin 21:25ss luvun mukaan Jeesus kertoo Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan, kuinka kansat ovat silloin maan päällä ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”, ”lamaantuvat pelosta”, kun ”eivät tiedä, mikä on kohtaava” ihmiskuntaa.

Jeesuksen lopunajallisen puheen jännittävät käsitteet

Evankeliumin alkuteksti sanoo kreikaksi, että ihmiset pidättävät hengitystä, apopsycho, mikä on suomennettu lamaantumiseksi Kirkkoraamatussa. Silloin ihmiset ovat fobiassa – apo fobou – ja προσδοκίας, epävarmoissa odotuksissa ja ennakoinnissa; Kirkkoraamattu suomentaa ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”. Näillä viimeisen ajan ihmisillä on siis syvästi ongelmallinen epävarmuuden sietokyky ja tästä tulee monia seuraamuksia.

Kansojen keskuudessa on Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan ”ahdistus”, kreikaksi συνοχὴ (synochē), mikä tarkoittaa siis kauhua ja hätää, tarkasti ottaen merkitsee, että olla ”tiukasti kovassa jännityksessä”. Strongin kreikankielen konkordanssi toteaa tästä sanasta englanniksi, että ihmiskunta on liikkumattomuuden tilassa, mikä aiheuttaa ahdistusta, ihmiset tuntevat ”feel locked in”. Merkillistä kyllä, että meidän aikamme vallitsevaa maailmantilaamme kuvataan pelokkaana lock downiksi, sulkeutumiseksi. Uuden testamentin kreikan täsmälleen tätä tarkoittava sana συνοχὴ (synochē) on siis esillä toisen adventtisunnuntain evankeliumissa Luukas 21:25, kun Jeesus kuvailee viimeisten aikojen ihmisten tunnetiloja. Se on locked in, locked down, sulkeutunut tiukasti jännitykseensä.

Tämä lisäksi näitä ihmisiä hallitsee evankeliumin mukaan ᾰ̓πορῐ́ᾱ‎ (aporia), joka on suomennettu Kirkkoraamatussa epätoivoksi.

Luukkaan evankeliumin kreikan- ja latinankielisessä maailmassa aporia, Kirkkoraamatun suomennoksessa siis epätoivo, oli filosofien ja puhetaidon opettajien voimakkaasti keskusteltu suoranainen käsite, jotka tarkoittaa kirjaimellisesti ”puuttuvaa kulkua” ja ”umpikujaa”, kun jonnekin ei ole pääsyä.

Aporian filosofiset ja semanttiset määritelmät ovat vaihdelleet historian saatossa. Ranskalaisen filosofin Jacques Derridan kaltaiset kriitikot ovat käyttäneet aporia-termiä ”osoittamaan päättämättömyyden pistettä”. Kirjallisuuskriitikko Julian Wolfrey luonnehtii traumaa haavaksi, aporiaksi, joka jättää loputtoman jäljen: Se ei päästä sinua irti, ellet löydä vastausta tai - mikä tyypillisempää - et ainakaan löydä tapaa hallita sitä. Haluat itsepintaisesti hallita ja kontrolloida, mutta et löydä tapaa hallita traumaa. Siinä on aporia.

Etymologisesti aporia-käsite syntyy kahdesta kreikankielen osasta: a ja poros, suomeksi sana ”ilman” (jotakin) -etuliite ja ”kulkua” merkitsevä sana. Aporia-sanalla on rikas yhteys platonisessa mytologiassa. Platonin Symposiumissa Aristofaneen myyttinen tarina ihmiskunnan kolmesta alkukantaisesta sukupuolesta Poros, Peia ja Eros ovat tämän käsitteen takana. Penia on köyhyyden lapsi, joka päättää väkisin hedelmöittää itsensä päihtyneellä Poroksella, yltäkylläisyyden ruumiillistumalla. Tämä Poros-sana määrittelee a-poriaa. Köyhyyden lapsen ja päihtyneen yltäkylläisyyden ruumiillistuman liiton tuloksena syntyy Eros, joka perii vanhempiensa epäyhtenäiset ominaisuudet. Aporia ei ole maskuliinen eikä feminiininen, ei rikas eikä köyhä, ei kekseliäs eikä vailla resursseja. Aporia rikkoo identiteetin logiikan ja on kääntämätön termi. Sellaista kreikankielen filosofista sanaa käytetään Luukkaan evankeliumissa, kun Jeesus luonnehtii viimeisten aikojen ihmisiä: kun ihmiset ovat συνοχὴ (synochē) locked in, sulkeutuneet tiukasti jännitykseensä, heillä on aporia, kulku on estynyt.

Platonin varhaisia dialogeja kutsutaan usein hänen ”aporeettisiksi” dialogeikseen, koska ne päättyivät tyypillisesti aporiaan. Tällaisessa dialogissa Sokrates kysyy keskustelukumppaniltaan jonkin käsitteen, hyveen, rohkeuden, luonteen määritelmää, mutta Sokrates osoittaa, että vastaus oli epätyydyttävä. Keskustelukumppani myöntää olevansa aporiassa: ihminen vain luuli tietävänsä jotakin, mutta hän itse asiassa ei tiedä sitä. Retoriikassa aporiasta tuli näin keino ilmaista teeskennelty epäily, kun tavoitteena oli puhujan diskreditointi, huonon maineen osoittaminen.

Evankeliumissa näillä kreikankielisillä sanoilla Jeesus varoittaa, että tuollaisessa viimeisten aikojen ihmiskunnassa ei pidä juopottelun, päihtymyksen ja jokapäiväisen elämän huolten turruttaa ihmistä niin että se hänen paluunsa päivä yllättäisi niin kuin ansa.

Oman aikamme moninaiset seurakunnat teeskentelevät kristillistä uskoa ja teeskentelevät adventtiaikaa siinä, kun pyytävät epäkristillisestä elämästään tunnettuja artisteja kirkkoon laulamaan joululauluja, ihmisille sisäänpääsyä varten kirkkoon vaaditaan suurehko rahallinen maksu, minkä lisäksi kirkon ovella pitää näyttää ns. koronarokotuspassia.

Suurmarttyyri Kyprianos saarnasi viimeisestä päivästä

Olemme jo erittäin kaukana siitä, miten Jeesuksen sanat ja evankeliui ymmärrettiin – rohkenen väittää oikealla vakavuudella – ensimmäisten vuosisatojen aikana. Suurmarttyyri Kyprianos Karthagolainen syntyi vuonna 200 ja kuoli marttyyripiispana 258 jKr, juuri minun ikäisenä miehenä. Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat yli 100 000 euron vuosiansioissaan ja lisäksi luontaisetuuksineen, tämä vanhan kirkon piispa Kyprianos antoi kasteen jälkeen pois omaisuutensa köyhille. Ja piispana hän oli suosittu erityisesti köyhien joukossa. Lopulta antoi henkensä uskonsa puolesta marttyyrinä. Miten hän olisi kohdannut päivän evankeliumin?

Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat ja päättäjät, jotka avaavat ja avaavat kirkkotilojen ovia maallisten viranomaisten määräysten mukaisessa järjestyksessä sekä pelkäävät opettaa mitään, joka ärsyttäisi valtakunnansyyttäjää ja kulttuuriliberalistista mädätystä, piispa Kyprianos koki keisari Deciuksen vainot ankarasti Karthagossa, Pohjois-Afrikassa nykyisen Tunisian alueella. Ensin prokonsuli Aspasius Paternus oli karkottanut Kyprianoksen vuonna 257. Kun piispa palasi takaisin Karthagoon, hänet mestattiin vuonna 258.

Kyprianos olisi voinut paeta, mutta hän jättäytyi marttyyriksi. Kyprianos vietiin tuomioistuimen eteen. ”Onko nimesi Kyprianos?”, prokonsuli kysyi. ”Kyllä on”.”Keisarit vaativat sinua uhraamaan”. ”Kieltäydyn siitä”, Kyprianos vastasi. Tämän jälkeen julistettiin väistämätön tuomio. ”Kiitos Jumalalle!”, vastasi Kyprianos. Hänet vietiin teloituspaikalle koko kaupungin läsnäollessa. Mies, joka oli elänyt nuhteetonta elämää ja omistautunut toisten hyväksi, riisui punaisen viittansa ja polvistui rukoilemaan. Kyprianos määräsi, että teloittajalle annettaisiin kaksikymmentäviisi kultarahaa. Sitten hän laski päänsä ja nostettu kirves laskeutui, Kyprianos oli teloitettu.

Kyprianoksen saarnan tunteminen ravitsee hengellisesti aivan eri tavalla kuin jos kuuntelisi piispaksi ja papiksi itseään kutsuvien nykyisiä puheita, joissa tarkoituksena on lähinnä vesittää Jeesuksen puheen radikaalisuus.

Traktaatti VII Kuolleisuudesta

Kyprianoksen Traktaatti VII Kuolleisuudesta käsittelee Kristuksen ennustusta kärsimyksistä, joihin kristityt joutuvat viimeisinä päivinä. Se on vuodelta 252 jKr, kuusi vuotta ennen hänen marttyyrikuolemaansa.

Kyprianos aloittaa Traktaatin huomautuksella, että jotkut mielen heikkouden tai uskon rappeutumisen tai maallisen elämän suloisuuden tai pehmeytensä vuoksi tai, mikä vielä tärkeämpää, totuudesta erehtymisen vuoksi, ”seisovat vähemmän vakaasti”. Tuollainen ylellisestä mielenlaadusta johtuva laiskuus olisi hillittävä – huomauttaa piispa Kyprianos.

”Jos joku sotii Jumalan puolesta, hänen on tunnustettava itsensä sellaiseksi, joka taivaalliseen leiriin sijoitettuna jo toivoo jumalallisia asioita, jotta meillä ei olisi vapinaa maailman myrskyjen ja pyörremyrskyjen edessä eikä levottomuutta, sillä Herra oli jo ennustanut, että ne tulevat. --- Herra neuvoi ja opetti ja valmisti ja vahvisti seurakuntansa kansaa kaiken tulevan kestämiseen. Hän ennusti ja sanoi, että sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja kulkutauteja syntyisi jokaisessa paikassa. Ja jottei odottamaton ja uusi onnettomuuksien pelko meit ravistelisi, Hän varoitti meitä jo aikaisemmin, että vastoinkäymiset lisääntyisivät yhä enemmän viimeisinä aikoina”.

”Maailmassa taistelu paholaista vastaan”

Kyprianos kysyy, ”mitä tilaa tässä on ahdistukselle ja huolenpidolle? Kuka näiden asioiden keskellä vapisee ja on surullinen, paitsi se, joka on ilman toivoa ja uskoa? Sen on pelättävä kuolemaa, joka ei halua mennä Kristuksen luo. - - - Sillä kirjoitettu on, että vanhurskas elää uskosta. Jos te olette vanhurskaita ja elätte uskosta, jos te todella uskotte Kristukseen, niin miksi ette ota vastaan varmuutta siitä että teidät on kutsuttu Kristuksen luo, ja iloitse siitä, että olette vapautuneet perkeleestä?” Näin Kyprianos.

Karthagon piispa kysyy: Mitä muuta maailmassa on kuin taistelu paholaista vastaan, jota käydään päivittäin, kuin taistelu hänen juoniaan ja aseitaan vastaan jatkuvissa taisteluissa? Meidän sotamme on ahneutta, siveettömyyttä, vihaa ja kunnianhimoa vastaan. - - - Ihmismieli on piiritetty ja joka puolella varustettu paholaisen hyökkäyksillä.”

”Kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”

Kyprianos paimentaa sanoillaan kristittyjä oikeaan realistiseen ymmärrykseen kohtaloista tässä maailmassa: ”Poikani, kun tulet Jumalan palvelukseen, seiso vanhurskaudessa ja pelossa ja valmista sielusi kiusaukseen”. ”Tuskassasi kestä ja nöyryydessäsi ole kärsivällinen, sillä kultaa ja hopeaa koetellaan tulessa, mutta kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”.

Kyprianos muistuttaa Jobin vastauksesta, kun tämä oli menettänyt omaisuutensa, lapset kuolleet, kärsi raskaasti haavoista. Juuri ahdistuksessaan Job vastasi: ”Alastomana minä lähdin äitini kohdusta, alastomana minä myös menen maan alle. Herra antoi, Herra otti pois, niin kuin Herralle sopivaksi tuntui, niin on tapahtunut. Siunattu olkoo Herran nimi”.

”Vanhurskailla miehillä on aina ollut tätä kestävyyttä. Apostolit pitivät yllä tätä Herran laista saatua kuria, ettei vastoinkäymisissä murruttaisi, vaan otettaisiin rohkeasti ja kärsivällisesti vastaan, mitä ikinä maailmassa tapahtuukin”, painotti Kyprianos: ”Meidän ei pidä voivotella vastoinkäymisissä, rakkaat veljet, vaan meidän on kärsivällisesti ja rohkeasti kestettävä, mitä tahansa tapahtuukin, sillä onhan kirjoitettu: Murtunut henki on uhri Jumalalle, nöyrtynyttä sydäntä Jumala ei halveksi”.

”Oikeaksi ruorimieheksi tunnistetaan myrskyssä. Sodankäynnissä sotilaaksi osoittaudutaan. Taistelu vastoinkäymisissä on totuuden koettelemista. Sellainen puu, joka on juuriltaan syvälle juurtunut, eivät tuulenvireet liikuta, ja sellainen laivan, joka on lujista puista tiiviiksi tehty, aallot lyötä, mutta laiva ei rikkoudu”.

Kyprianos painottaa, että tässä on ero kristittyjen ja muiden, jotka eivät tunne Jumalaa, välillä, että onnettomuudessa he valittavat ja nurisevat, kun taas vastoinkäymiset eivät kutsu kristittyj pois totuudesta, hyveestä ja uskosta, vaan ne vahvistavat meitä kärsimyksellään. - - - Mikä hengen suuruus onkaan taistella järkkymättömän mielen kaikilla voimilla niin monia tuhon ja kuoleman alkusysäyksiä vastaan! Kuinka ylevää onkaan seistä pystyssä ihmiskunnan hävityksen keskellä eikä maata maahan lyhistyneenä niiden kanssa, joilla ei ole toivoa Jumalaan”.

”Tarpeellinen, hirvittävä ja tappava rutto ja vitsaus”

”Rakkaat veljet, miten suuri asia ja miten aiheellinen ja tarpeellinen onkaan, että rutto ja vitsaus, joka näyttää hirvittävältä ja tappavalta, tutkii jokaisen vanhurskauden ja tutkii ihmismielen, nähdäkseen, hoitavatko terveet sairaita, rakastavatko sukulaiset hellästi sukulaisiaan, säälivätkö isännät kuolevia palvelijoitaan, eivätkö lääkärit hylkää rukoilevia potilaitaan, tukahduttavatko raivokkaat väkivaltaisuutensa, voivatko ahneet sammuttaa alati kyltymättömän ahneutensa jopa kuoleman pelossa, taivuttavatko ylimieliset kaulasa, lahjoittavatko rikkaat silloinkaan mitään, kun heidän rakkaansa menehtyvät. Vaikka tämä kuolevaisuus ei olisi antanut mitään muuta, se on tehnyt kristityille ja Jumalan palvelijoille tämän hyödyn, että alamme haluta marttyyrikuolemaa, kun opimme olemaan pelkäämättä kuolemaa. Nämä ovat meille harjoituksia, eivät kuolemia. Kuoleman halveksimisella ne valmistavat kruunua varten.”

Kyprianos muistuttaa, että meidän ei pidä tehdä omaa tahtoamme, vaan Jumalan tahtoa sen mukaisesti, mitä Herramme on käskenyt meitä päivittäin rukoilemaan. ”Miksi usein toistuvin rukouksin rukoilemme ja anelemme, että Hänen valtakuntansa päivä kiirehtisi, jos suurimmat halumme ja voimakkaimmat toiveemme ovat totteleminen paholaiselle täällä, sen sijaan että hallitsisimme Kristuksen kanssa?”, lausuu marttyyripiispana kuollut Kyprianos.

Lopuksi Kyprianos viittaa apostoli Paavalin moitteeseen, nuhteeseen ja syytökseen niille, jotka ovat suruissaan ystäviensä poismenosta. ”En tahtoisi”, sanoo Paavali, ”että te, veljet, olisitte tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat, ettette murehtisi, niin kuin muut, joilla ei ole toivoa”. Sillä jos me uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin myös ne, jotka nukkuvat Jeesuksessa, Jumala tuo hänen kanssaan”. Kyprianos kysyykin, miksi me uskovat murehtisimme ja surisimme ystävimme, kun he lähtevät, ikään kuin jotain kadotettua, vaikka Kristus itse, meidän Herramme ja Jumalamme, rohkaisee meitä ja sanoo: Minä olen ylösnousemus ja elämä: joka uskoo minuun, vaikka hän kuolisi, hän saa elää; ja joka elää ja uskoo minuun, hän ei saa iankaikkisesti kuolla”.

Ymmärtäen luultavasti omankin kuolemansa nopeasti lähestyvän Kyprianos kirjoittaa: kun me kuolemme, me siirrymme kuoleman kautta kuolemattomuuteen. Iankaikkinen elämä ei voi seurata, ellei meille käy niin, että me lähdemme tästä elämästä. Se ei ole loppu, vaan läpikulku. Kun tämä ajan matka on kuljettu, siirtyminen on ikuisuuteen. Kuka ei haluaisi kiirehtiä parempiin asioihin? Kuka ei kaipaisi muuttua ja uudistua Kristuksen kaltaiseksi ja päästä taivaallisen kirkkauden arvoon?

Imarteleva, petollinen maallisten nautintojen houkutus

Kyprianos nostaa esille Raamatun esimerkkejä Jumalan silmissä mieltyneen olemisesta. Pyhä Henki opetti myös Salomon kautta, että Jumalalle mieluisat ihmiset otetaan pois aikaisemmin ja päästetään vapaiksi aikaisemmin, jotta he eivät jäisi liian pitkäksi aikaa tähän maailmaan ja tulisi saastaisiksi maailman tartunoista. ”Se, joka haluaa asua pitkään maailmassa, joka on ihastunut maailmaan, joka on tämä elämä, imarteleva ja petollinen, kokee maallisten nautintojen houkutukset. Maailma vihaa kristittyä: miksi te rakastaisitte sitä, joka teitä vihaa, ja miksi ette mielummin seuraa Kristusta, joka sekä lunasti teidät että rakastaa teitä?

Johannes huutaa ja sanoo kirjeessään kehottaen meitä olemaan seuraamatta lihallisia haluja ja rakastamatta maailmaa: Älkää rakastako maailmaa, hän sanoo, ”Älkääkä sitä, mitä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, ei Isän rakkaus ole hänessä. Sillä kaikki, mitä maailmassa on, on lihan himoa ja silmien himoa ja elämän ylpeyttä, mitkä eivät ole Isästä, vaan maailman himosta”. Sen sijaan, veljet, kirjoittaa Kyprianos, ”terveen mielen, lujan uskon ja vankkumattoman hyveen turvin valistautukaamme Jumalan koko tahtoon, jättäen pois kuoleman pelon, ajatelkaamme kuolemattomuutta, joka seuraa. Osoittakaamme tällä, että olemme sitä, mitä uskomme, että emme sure meille rakkaiden poismenoa ja että kun kutsumuksemme päivä koittaa, tulemme viivyttelemättä ja vastustamatta Herran luo, kun hä itse kutsuu meitä”.

”Pahantahtoisten sairauksien myrsky”

Kyprianos muistuttaa Jumalan palvelijoiden tehtävästä ”nyt, kun maailma on romahtamassa ja sitä painavat pahantahtoisten sairauksien myrsky – jotta me, jotka näemme, että kauheat asiat ovat alkaneet ja tiedämme, että vielä kauheammat asiat ovat tulossa, voisimme pitää suurimpana etuna sitä, että lähdemme siitä mahdollisimman nopeasti. Jos asunnossanne seinät tärisevät iän myötä, katot yläpuolellane vapisevat, ja talo, joka on nyt kulunut, uhkaa välittömästi tuhota iän myötä murenevan rakenteensa, ettekö te kaikin keinoin lähtisi pois?”, kysyy Kyprianos.

”Meidän tulisi, rakkaat veljet, miettiä – meidän tulisi aina ja aina miettiä, että olemme luopuneet maailmasta ja elämme tällä välin täällä vieraina ja muukalaisia. Tervehtikäämme sitä päivää, joka osoittaa jokaiselle meistä oman kotinsa, joka nappaa meidät sieltä meidät ja vapauttaa meidät maailman pauloista ja palauttaa meidät paratiisiin ja valtakuntaan. Kuka, joka on joutunut vieraalle maalle, ei haluaisi kiireesti palata omaan kotimaahansa? Me pidämme paratiisia isänmaana”.

Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

 

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

Itseään etnonationaaliksi määrittävä Tuukka Kuru, Suomen Sisun aktiivi, on järjestellyt myös Awakening-konferenssia. Paremmilta ansioiltaan (ja aivan oikeilta) hän on vuonna 1990 syntynyt rovanniemeläislähtöinen koneinsinööri. En ryhdy kiistämään, että hän on varmaan kyvykäs ja viisas koneinsinööri – erilainen ja parempi siinä, kuin sosiaaliturvalla elävä entinen osa-aikainen siivoja.

 

Olut maistui heti sen jälkeen, kun Tuukka Kuru oli lausunut näkemyksensä. En tiedä, miten Vihtori Kosolan tavat ovat halussa tässä pienessä seuraajassaan. Korjaus väärään tulkintaan: lasissa ei ole alkoholia. Tuukka ei juo alkoholia.

 

 

Tuukka Kuru koki olevansa jälleen kerran suuren isänmaansa asialla, kun kertoi ajatuksiansa siitä kauheudesta, että Perussuomalaisten puheenjohtajaehdokas (en muista nimeä) ja Johan Bäckman ovat olleet jossain yhteydessä toisiinsa. Kurun mukaan pelkästään yhteys olisi pahaa. Hän ei viitsinyt kerrata tapahtumien kulkua totuudenmukaisen tilannekuvan antamiseksi, vaan pelkästään Bäckman tekisi kaiken pahaksi. Niin Kuru julisti, että Bäckman pitäisi karkottaa Suomesta ja ottaa pois kansalaisuus. Sanomatta jäi se fakta, että Bäckmanin kontakti perussuomalaiseen mieheen oli tapahtunut Bäckmanin kirjan johdosta ja koski vaalien toteutumisessa olleita ongelmia.

 

Erityinen syy Tuukka Kurun purkaukselle näyttäisi olevan tyytymättömyys, että Perussuomalaisten  puheenjohtajaehdokas on saanut isänmaallisten keskuudessa näkyvyyttä. Kuru näyttäisi olevan tyytyväinen, jossa Purra ja ruotsalaismieliset eivät joutuisi haastetuksi. Niin sopii mustamaalata ja hajottaa kenttää salaliittoteorioiden avulla, jotta Purra saisi voiton.

Kuru eksyi entistä kauemmas ja esitti väitteitä Venäjän rahoituksesta sekä puhui Janus Putkosesta ja lopulta myös minusta, vaikka minulla ei ole mitään kontaktia tuohon perussuomalaisten puheenjohtajakanditaattiin, jonka nimeä en vieläkään muista tätä kirjoittaessani. Joskus nimi on toki mielessäni.

Kuru esittää omalaatuisia muunnelmia sen avulla, mitä olen toistakymmentä vuotta sitten kirjoittanut lehtijutussa moskovalaisen professorin analyysistä siitä, miten Viro voisi hyötyä venäläisten läsnäolosta. Kuru ei viitsi olla kovin tarkka lähteiden käytössä, mutta ehkä nuori mies ja koneinsinööri rasvaa asiat toimiviksi eri tavalla.

Kuru toimii siis heikon lähdeanalyysin ja vääristelyn avulla myös siinä, kun viittaa kohdallani Suomen antifasistiseen komiteaan. Sillähän ei ole tosiasiassa mitään suhdetta äärivasemmiston Antifan kanssa. Tietysti Kuru on raivoissaan, että vanha Safka ei hyväksynyt myöskään natsien pyrkimyksiä, kun taas Kurulle nuo natsit olivat pyhimyksiä tappaessaan mahdollisimman monta juutalaista ja venäläistä. Tosiasiassa vanha Safka eli antifasistinen komitea oli terveellä tavalla maahanmuuttokriittinen jo siinä vaiheessa, kun Tuukka oli pieni peruskoululainen eikä Suomessa ymmärretty ongelmaa lainkaan. Myöskään vasemmistoa ja oikeistoa en itse jakaisi niin tylysti ja kategorisesti epäisänmaallisiin ja isänmaallisiin kuin Tuukka ilmeisesti tekee: jos joku on vasemmistolainen, hän voi olla myös suomalainen isänmaallinen työläisen ja köyhän asialla, mutta hänen ei tarvitse välttämättä olla marxisti, globalisti tai internationaali, niin kuin myös jokaisen oikeistolaisen ei tarvitse olla Brysselin ja Washingtonin tai Tukholman asialla.

Vanha Safka eli antifasistinen komitea toi ilmi Heidi Hautalan ja vihreiden ongelmia, myös siinä miten Suomeen tuotiin pakolaisstatuksella ihmisiä, joilla oli väärät passit, jotka olivat etsintäkuulutettu erilaisista rikoksista. Näitä hämäriä tyyppejä tuli mm. vuonna 2009, jolloin Tuukka oli juuri täysi-ikäisyytensä kynnyksellä. Ehkä hän ei itse tiedostanut silloin maailman katalaa menoa. 

 

RKP:n Eeva Biaudet ja Vihreiden Heidi Hautala veivät minut jopa rikostutkintaan, kun moitin vallitsevaa tapahtumien kulkua, jossa Al-Qaidaan linkittyvät tahot ja erityisesti YK:n Al-Qaida-sanktiolistalla nimetty terroristiverkosto Kavkaz-Center saivat suojaa Suomessa. Minun oli lausuttava moite mm. Venäjän RT-kanavan kautta, koska mikään suomalainen media ei asiasta kertoisi eikä vaihtoehtoismediaa ollut Suomessa. Tästä Tuukka Kuru ei osaa sanoa yhtään mitään, vaikka noiden tapahtumien aikana hän tuskin oli enää peruskoululainen, vaan nuorukaisena olisi saattanut tietää asioista. Muistelen ehkä lukeneeni, mutta saatan muistaa väärin, että Tuukka Kuru seikkaili erilaisissa aatteellisissa ryhmissä nuorukaisena, joten hän on voinut olla niiden lumoissa tuohon aikaan eikä ole valveutuneesti seurannut tapahtumien oikeaa kulkua.

Oma ongelmansa on tuo ilmaisu "russomaani", jonka Kuru ja kumppanit ovat lanseeranneet. Sen ongelmista tässä jäljessä enemmän. Minä en ole käynyt moneen vuoteen Venäjällä, minulla ei ole mitään valtiollista työsuhdetta Venäjään ja paljon mahdollista, että koskaan enää vanhuuden päivinäni en matkustele Venäjälle. Miten ja miksi minut nimetään "russomaaniksi", on yhtä surullista kuin Tuukka Kurun esikuvat harjoittivat kyydityksiä rajalle aina presidenttiä myöten.

Kuru kirjoittelee traditionalistiseen verkkolehteen Sarastus. Hän on oman esikoispoikani ikäinen nuorukainen. Neuvostoliitossa hän ei ole käynyt. YYA-sopimuksen Suomea hän ei ole kokenut, vaan on lukenut asenteensa asenteellisista lehdistä. Tämä on myös ongelma, joka näkyy perspektiivissä ja horisontissa: kun Tuukkaa ei ollut vielä olemassa, niin meikäläinen suoritti asepalveluksen vuonna 1983-84 hyvin tietoisena, että Suomen Puolustusvoimien tehtävänä on pitää Suomi koskemattomana kaikista ilmansuunnista tulevia vieraita joukkoja vastaan. Suomea ei saa käyttää hyökkäykseen myöskään toista valtiota vastaan. Suomen Puolustusvoimat eivät olleet suinkaan Neuvostoliiton uhkaa vastaan, vaan Neuvostoliitto halusi Suomen huolehtivan oman maansa koskemattomuudesta. Suomen Puolustusvoimat eivät olleet Neuvostoliiton vihollinen. Mutta Tuukka Kurua ei ollut vielä silloin olemassa.

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

Kovasti olen eri mieltä siitä, miten Kuru on ilmaissut tohkeissaan eugeniikaksi koettuja näkemyksiä, joissa sinisilmäisyys tai ihonväri olisi merkki kuulumisesta johonkin etniseen ryhmään. Kurun kutsumassa Awakening – Kohti kansalllista heräämistä seminaarissa ovat olleet järjestäjinä myös Sarastus ja Monokulttuuri FM.

Etnonationalistinen kansallinen ja etninen puhtaus eivät ole läheskään tavoittaneet suomalaisen sisun ja isänmaallisuuden perimmäistä tai jalointa olemusta. Parhaimmillaan he kykenevät papukaijamaisesti tai klownimaisesti lausumaan uudestaan Lapuan liikkeen juoppojen puhujien myyttistä retoriikkaa.

Aivan oikein Suomi demokraatit ja Jukka Wallin ovat arvostelleet, että Sibelius, Maamme-laulun säveltäjä Fredrik Pacius, Mannerheim, Akseli Gallen-Kallela, Runeberg ja Suomen lippu joutuisivat karun kohtalon uhriksi näiden nykyisten etnonationlistien eugeniikassa. Jatkosodan aikana Itä-Karjalan miehityshallitus ylläpiti etnonationalismia venäläisille tarkoitetuissa vankileireissä, jotka ovat tällä hetkellä rikostutkinnan kohteena aivan aiheellisesti.

Toukokuun 9. päivänä 2020 Tuukka Kuru vastasi Twitterissä ja opetti meikäläistä eräällä kuvalla, jossa oli joku ylipainoinen mies, yllään sinimusta vihtoripaita, ja viittaus Lapuan kyydityksiin – näitä ilmeisesti Tuukka Kuru ihannoi, kun sellaisen symboliikan tarjoaa vastaukseksi.

Satakunnan Perussuomalaisten Nuoret, Satakunnan nuorten puheenjohtaja Toni Jalonen, Junes Lokka, Helsingin akateemisten perussuomalaisten Hapsun puheenjohtaja Nico Anton Saramo, Pirkanmaan perussuomalaisten nuorten aktiivi Iisak Selin ovat tykästyneet Vihtori Kososen kuvasta ja kyydityksistä.

Minun on mahdotonta kokea tuota ylipainoista juoppoa mustapaitaista miestä – tarkoitan Vihtori Kosolaa - ihanteeksi.

 En tiedä, oliko Vihtori tuolla twitterkuvan esittämällä matkallaan jo heti pian oksentamassa tien ojaan vai jo juuri noussut ylös tienpientareelta yrjönsä päästettyään.

 Talonpoika, maanmieskoulun käynyt Vihtori Kosola on esiintynyt myös paremmissa valokuvissa puku päällä, mutta ehkä puku oli viinamäen yrjöjen takia vaihtunut tällä kertaa villapaitaan.

En tiedä, miten paljon kuvan avulla voi tulkita suomalaista sisua etnonationalistien pienpiirissä. Suomalaista sisua ei ole havaittavissa noissa etnonationalistisissa piireissä, vaikka osallistuisi Suomen Sisun tai Perussuomalaisten toimintaan.

Vihtori Kosola oli vankilatuomion saaneen tappajan poika, sittemmin melkoinen viinamäen mies, joka puhui muiden kirjoittamia puheita ja hänelle rakenneltiin myyttinen asema. Lasse Laaksonen on teoksessaan Viina, hermot ja rangaistukset – Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945 (2017) tuonut hyvin esille myös kenraalimajuri K.M. Walleniuksen ja Vihtori Kosolan jatkuvan humalatilan ja ryyppäämisen. Itse asiassa Mäntsälän veriseltä loppunäytökseltä säästyttiin pitkälti humalaisten kenraalien ansiosta, kun nämä juopot eivät voineet tehdä mitään täydessä humalassaan.

Nousuhumalassa oli alkanut uhoilu, ja yhä enemmän juotiin ja juotiin. Kapina alkoi alkoholilla ja päättyi siihen. Niin myös presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditys lokakuussa 1930 oli selkeästi humalaisten päähänpisto, kun everstiluutnantti Eero Kuussaari oli sekaisin sekä pillereistä että alkoholista. Kyydityksen jälkeen Kosola pakeni vastuuta entistä enemmän viinaan.

Nuorena miehenä Vihtori oli aktivoitunut erityisesti ”laiskain seurassa”. Sittemmin hänestä tuli muiden miesten kirjoittamien myyttisten puheiden esittäjä, jota vauhditti erityisesti voimakas viinan halu.

 Jaakko Korjus on teoksessaan Vihtori Kosola – legenda jo eläessään, verrannut Kosolaa häjyihin, joille oli ominaista laillisen järjestyksen uhmaaminen, väkivallan ihannointi, vaistonvarainen toiminta ja runsas alkoholin käyttö. Oleellinen osa tuota elämänmuotoa oli näillä ”urotöillä” rehvastelu, juoppojen rehvastelu. Tätä kaikkea edusti myös Vihtori Kosola ja Lapuanliike.

 Väkivaltaisuus oli Vihtori Kosolalle suorastaan geneettisesti ympäröimää: hänen isänsä sovitti pitkän vankeusrangaistuksen taposta ja hänen poikansa vastaavasti raa'asta murhasta, jonka tämä teki humalapäissään.

Vihtori Kosola oli tunnettu alkoholiongelmistaan ja rajusta juopottelustaan. Juha Siltala on teoksessaan Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (Helsinki: Otava 1985) luonnehtinut Kosolaa lepsuksi, viinaanmeneväksi ja politiikasta tietämättömäksi johtajaksi, joka pystyi vain kiihdyttämään lapuanliikkeen toimintaa.

Siltala viittaa Matti Klingen havaintoon, että äkillisesti leimahtunut taistelu kommunismia vastaan ei itseasiassa selity niinkään kommunismin voimistumisella tai ulkoisella vaaralla, vaikka Lapuan liikkeessä pidettiin sellaista puhetta. Kommunisminvastainen taistelu tarjosi purkautumisväylän eri syistä patoutuneille porvarillisille muutospaineille, kirjoittaa Siltala (1985: 41).

Kommunistipelkoa ja -vihaa uhkuvat kirokirjoitukset yltivät kielenkäytöltään suoranaiseen hysteriaan. Uskonnollista toimintaa Lapuanliike käytti harhautusvälineenä aatteellisessa valistustyössään: ”Jumalan avulla pirua ja ryssää vastaan”.

Aarni Virtanen on Jyväskylän yliopistossa vuonna 2015 hyväksytyssä väitöskirjassaan ”Toimikaa ,älkää odottako” (Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929-1936) tuonut seikkaperäisesti esille, että juoppo maanviljelijä Kosola piti itseasiassa muiden ihmisten kirjoittamia puheita. 

Vihtori Kosolan varhaisia puheita muistetaan siitä, että tämä oli huono puhuja. Hän alkoi lukea ja esittää eräänlaisena näyttelijänä henkilöverkostonsa kirjoittamia puheita, joita olivat kirjoittaneet Kai Donner, Artturi Vuorimaa ja pastori K.R. Kares sekä pastori Martti Rantanen.

Kosolan puheiden käsikirjoittajan Kai Donnerin oman aikalaistodistuksen (12.10.1930) mukaan Kosolaa turmelivat erityisesti alkoholi, mutta Kosola itse uskoi aivan liiaksi omiin kykyihinsä. Everstiluutnantti Ragnar Gröning on kertonut, että Kai Donner luultavasti kirjoitti lapuanliikkeen alkuvaiheessa kesällä 1930 kaikki Kosolan puheet.

Kosolan henkilöverkosto rakensi Kosolan puheiden avulla viholliskuvaa lapuanliikkeen ja IKL:n vastustajista, missä he käyttivät apunaan myyttistä historiankäsitystä vapaussodasta ja kommunisteista. Juoppo puhuja käytti yleviä sanoja ”maan isänmaallisesta väestä”, joka olisi liittynyt laupuanliikkeen tueksi puolustamaan isänmaataan. Papit puheiden käsikirjoittajani toivat mukaan myös viittauksia uskontoon. Ja humalapäissään Kosola esitti nämä puheet.

Vihtori Kosola kirjoitti Ajan Sanassa 3.12.1930 – sikäli kuin teksti on hänen omaansa – että isänmaallinen kansa on tyytymätöntä: ”Isänmaallisen väestön kärsivällisyys kerran loppuu, ellei vihdoinkin tässä maassa lopeteta kaikkea sitä törkeää ja suorastaan maanpetollista toimintaa, joka niin julkeasti on saanut maassamme rehottaa”. Kosola vetosi ”isänmaallisiin kansalaisiin”, että ”maan vapaus ja itsenäisyys” tunnustettaisiin kalliiksi ja sen puolesta oltaisiin valmiit uhrautumaan kuten vuonna 1918 (valkoisten aatteellisen hengen mukaisesti).

Lapuanliike, kansanliike ja IKL rinnastuivat Kosolan retoriikassa Suomen kansaan. Kosola esitti Suomen kansan olevan pohjimmiltaan lapuanliikkeen ja IKL:n kannalla. Kosola paasasi helmikuussa 1931, että ”isänmaan kavaltajan palkka” oli ”kuolema ja elinikäinen vankeus”.

Juuri siihen aikaan juoppo Kosola nosti taistelujensa tärkeäksi teemaksi kieltolain kumoamisen. Kosolan puheita kieltolakia vastaan on ihmetelty jälkikäteen sillä perusteella, että lapuanliikkessä vaikutti myös raittiutta vaativia pappeja, mutta ymmärtämättömyys johtunee siitä, että Kosolan omaan juoppouteen ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Juoppo mies halusi viinaa.

Aktivisti ja Ajan Sana hyökkäsivät kieltolakia vastaan vuoden 1930 lopulta alkaen ja kirjoitukset jyrkkenivät vuonna 1931. Vihtori Kosola syyskuun puolessä välissä 1930 soitti humalassa maalaisliiton ministeri Juho Koivistolle, joka oli lapuanliikkeen vaikuttajana tunnetun Iivari Koiviston veli. Vihtori Kosola valitti kyydityskieltojulistuksesta. Sen jälkeen Koivisto kertoi tapahtumasta Relanderille, joka piti pelottavana juopon Vihtori Kosolan vaatimuksia, minkälaisiin juoppoihin käsiin suomalainen talonpoika saattoi joissakin tilanteissa asiansa uskoa.

Väinö Linna on esseessään vuonna 1962 ”Suomi – Skandinavia – Eurooppa” kuvaillut myös lapualaista rajua taantumusta, jonka puitteissa ”yhä tehostetummin luotiin myyttiä petäjäisestä leipää syövästä katajaisesta kansasta. Köyhyydestä tehtiin arvoa kaikin mahdollisin keinoin. Rehellinen ja yksinkertainen olivat tyypillisiä iskusanoja, aivan kuin rehellisyyden välttämättä pitäisi olla aina tyhmää”, Väinö Linna kirjoittaa.

Vihtori Kosola edusti laitaoikeistoa, jolla oli utopistisia tavoitteita, jotka Kosola ilmaisi puheensa lopussa: ”Marssimme uuteen Suomeen”. Valkoinen Suomi oli lapuanliikkeen kuviteltu yhteisö, retoriikkaa, myytti, jonka avulla Kosolan pitämissä puheissa yritettiin selitellä toimintaa.

Vihtori Kosola hylkäsi ja laiminlöi avuttoman vaimonsa Elin Kosolan pienten lasten kanssa, kun hän itse seikkaili humalapäissään puhematkoillaan ”isänmaan velvollisuuksia” toimittaen. Vihtori selitteli matkojaan, että joka tapauksessa hänen perheensä olisi kärsinyt ilman isänmaan puolesta tehtävää toimintaakin. Elin Kosola oli myös vangittuna Vaasassa. Juoppo Vihtori Kosola ei piitannut itsensä ja perheensä hyvinvoinnista, vaan kirjoitti, että isänmaalle elämänsä uhranneiden oli tarvittaessa ”kuljettava melkein kerjäläisten tavoin”. Sittemmin legendoissa kerrotaan, että Vihtori Kosola oli ahkera työmies.

Vihtori Kosolalle kirjoitettujen puheiden avulla vapaussodasta luotiin symbolisesti ajaton ja puhtaasti kansallinen kertomus, jolle kirjoiteltiin myös esihistoriaa. Tragedian suuruudet peiteltiin suurilla valheilla vapaussotamyytissä. Talonpoikaismarssi edusti lapuanliikkeelle vapaussodan voiton toisintoa. Ennen talouspoikaismarssia 7.7.1930 Kosola piti suurkirkon portailla uhmakkaan puheen ja lopuksi teki valan pyytäen Jumalan siunausta. Ei tullut Jumalalta siunausta juopon miehen uhmakkaalle hankkeelle!

Vihtori Kosola alkoi viimeistään syksyllä 1930 esiintyä myös julkisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa avoimesti juovuksissa. Yhtäläisesti lapuanliikkeen johtokaksikko Iivari Koivisto ja Vihtori Herttua olivat jatkuvasti juovuksissaan. Nämä juopot johtajat määrittelevät tavoitteeksi myös Suur-Suomen, jossa Tarton häpeärauha korjattaisiin.

Helsingin Sanomissa 18.51930 kolumnisti Aapo totesi ”Repijät ja rakentajat”, että Vihtori Kosolan sivistystaso ja äly eivät tee häntä kykeneväksi käsittämään mitä moraalinen rohkeus on. Alkoholiin kolumisti ei hienotunteisuuttaan ymmärtänyt viitata. Isänmaa oli Kosolan puheiden avainkäsite, samanmielisten kansalaisten arvoyhteisö. Hänen politiikkansa alkoi vihollisuudesta, joka synnytti Kosolan puheiden valtion ja isänmaan.

Useimmiten ärhentelijät ovat tosiasiallisesti pelkureita, jotka huutelevat nykyään jopa salaisesti nimimerkkien takaa vihapuheitaan muita vastaan. Joskus muutamat tuntevat tarvetta päästä ihan oman itsenä tunnetuiksi. Suomalaista sisua nämä ärhentelijät eivät ilmaise eivätkä tunne sen paremmin kuin juoppo Vihtori Kosola, joka on monen nykyaikaisen ärhentelijän myyttinen esikuva.

Muiluttajat eivät edusta suomalaista sisua

Minä en ymmärrä suomalaista sisua mitenkään yhtäläiseksi tuollaisen räyhä- ja haittaisänmaallisuuden kanssa, jossa asetetaan voimakas vastakkainasettelu ”meidän leirimme” vastaan ”muut”, ”Suomi vastaan Neuvostoliitto (Venäjä)”, ”suomalaiset vastaan neekerit”, tms. Tämä vastakkainasettelun ilmapiiri on valitettavasti tavattavissa myös äärivasemmiston, antifan ja ns. suvakkien keskuudesta, vaikka eri tavalla.

Suomalainen sisu ei ole sitä, että innokkuudessa jaettaisiin väestöä eri leireihin. Dramaturgi Jussi Parviainen on arvostellut hyvin suorasanaisesti tuollaista ajattelutapaa, jossa kukin henkilö nimetään jonkun leirin edustajaksi. Olen kirjoittanut karusta episodista, jossa sotatieteen tohtori Saara Jantunen ryhtyi uhkailemaan Jussi Parviaista. Tällöin selvensin Parviaisen ajattelua seikkaperäisemmin. 

Leireihin ja ryhmäkuntiin jaottelu ilmentää tosiasiallisesti vähemmän suomalaista sisua, kuin jakoa suorittavien ihmisten omaa avuttomuutta. Epävarmuus pelottaa, pakokeinona on primitiivinen uhittelu ja uhkailu, vaikka miten sisun ja isänmaallisuuden nimissä mahtailua julistettaisiin. Pieni koira usein räksyttää, kun iso koira on yhä edelleen levollinen.

Yhtä hyvin kriittinen kuin konstruktiivinen suhde säilyy aidossa suomalaisessa sisussa kaikkiin osapuoliin – muiluttajat ja rähinöitsijät eivät edusta suomalaista sisua, vaan rakkikoiramaista räyhäämistä, ehkä juoppojen nousuhumalaa.

Suomalainen sisu nousee siis henkilön omasta terveestä henkilökohtaisesta motivaatiosta ja itsenäisyydestä, itsestään huolehtimisesta ja olemassaolon estetiikasta, eikä toistelemalla joukkoja toimenpiteitä, omaksuttaja tiettyjä mielipiteitä ja ennakkoluuloisia stigmoja toisia vastaan. Sisun liitän tarkoitustaan toteuttavan ihmisen motivaatioon ja autenttisuuteen, joita varten olisi avuksi ymmärtää vähän fenomenologiaa ja eksistentialismia Jean-Paul Sartren ja Søren Kierkegaardin sekä Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin ajatuksia unohtamatta.

Suomalaisesta sisusta ei tule aitoa mustiin Vihtori-villapaitoihin pukeutuen ja huutaen herjoja tummaihoisia lähimmäisiämme vastaan.

Suomalaisuuden synty ja menestys

Suomalaisuuden synnystä ja menestyksestä on kiittäminen aivan toisenlaisia voimia kuin juoppoja Lapuan liikkeen johtohahmoja. Voimme kiittää Paasikivi-Kekkosen onnistunutta YYA-politiikaa, joka oli kylmän sodan aikana toteutettu onnistunut strategia: sopimusten ja liiketoiminnan avulla rakennettiin Suomea. Motivaationa ei ollut alhaisen ja primitiivisen vihan tunteiden projektio ulkoiseen ”viholliseen”. Matti Klinge on hyvin aiheellisesti toistanut, että Venäjän tsaaria on pitkälle kiittäminen Suomen ja suomalaisen identiteetin syntymisestä.

Erityisesti ansiokasta suomalaisuuden synnylle olivat sittemmin myös Runeberg, Pacius, Topelius ja Cygnaeus, joilla kaikilla säilyi rakentava suhde Venäjään, he eivät loihtineet ”isänmaallisuutta” ryssävihan avulla. Vihollisuus ei ollut voima, joka rakentaisi suomalaisuuden.

Niin Suomen lippu, Maamme-laulu, Maamme-kirja kuin monet rakkaimmat joululaulut ovat syntyneet näissä isänmaallisissa piireissä. Tietysti voidaan aiheellisti analysoida, että nämä suomalaisuuden syntyisät eivät ole itsekään aivan ongelmattomia, kuten Väinö Linna on arvostellut ylhäisöön kuuluvan papin ja professorin Johan Ludvig Runebergin ryysyläisevankeliumia ja valheellisen urhokasta soturi-ihannetta.

Sylvian joululaulun sirkuttaja lauloi Zacharias Topeliuksen vuonna 1853 julkaistussa runossa kaipauksen Suomeen, joka oli silloin suuriruhtinaskunta, Nikolai 1 oli keisari, Suomi kärsi pahasta punatautiepidemiasta ja Venäjä oli joutunut Krimin sotaan.  Hämeenlinnassa kuoli vuonna 1852 lähes 2000 ihmistä punatautiin. Suomessa oli myös koleraa vuonna 1853, johon sairastui noin 5000 ihmistä, joista puolet kuoli. Topeliuksen sirkuttaja laulaa, että hänen on hyvä olla rakkaassa Pohjolassa, tähti loistaa Suomen yllä.

Zacharias Topelius sanoutui irti venäjävastaisuudesta, kun hän ilmaisi suomalaisuutta ja isänmaallisuutta. Maamme-kirjassa Topelius tunnusti suorastaan korkeimman kaitselmukseksi Suomen historiallisen välttämättömyyden Venäjän yhteydessä. Lähimmäksi suomalaisuuden kerättäjn Topeliuksen näkemyksiä on päässyt sittemin Alexandr Dugin, joka keväällä 2017 esitelmöi Helsingissä Suomen ideasta. 

Topelius kasvatti nuoria jalouteen ja vaatimattomuuteen – ei suinkaan ryyppyreissuille ja viinamäelle: Topeliuksen mukaan rakkaimpia tulisi olla Jumala ja oma puoliso. Hänen mukaansa rähinöinti oli ”rauhatonta ja hermosairasta”, suorastaan ilmestyskirjamaista pahuutta. Topelius rakensi patrioottisuutensa realistisesti, kun taas eräät narsistiset säätyläiset löysivät Venäjän pelosta palvelijan tai tekosyyn toteuttaa omia narsistisia tavoitteita.

Väinö Linna on vuonna 1977 kirjoittanut esseen Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana – ja tavoitellut myös sitä suomalaisuutta, jota ryssäviha ei määrittelisi. Tämä essee olisi jossain määrin jopa ajankohtaisempi 2000-luvulla kuin 1970-luvulla. Linna käsittelee kansallista tietoisuutta osana yksilön tietoisuutta. Tämän tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin. Linna kuvailee sodanedellisen ajan virallista suomalaista ulkopoliittista suhdetta Neuvostoliittoon ”parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraaliksi”, minkä lisäksi tavattiin ”voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon”. 

”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkettyinä niin kuin siamalaiset kaksoset, joilloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeimpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollutkin juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta”, kirjoitti Väinö Linna vuonna 1977.

Linna kirjoittaa tuossa esseessä vuonna 1977 edelleen: ”Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suheet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila”.

Väinö Linna on vuonna 1964 esseessään Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti käsitellyt myös suomalaista sisua sellaisena kuin se ilmeni ennen sotia. Linna muistuttaa, että kansalaisuusaate ei ollut eurooppalaista kulttuuria vastaan. Kansansivistystyö vahvistui nationalismissa. Runebergin kansalaismentaliteetti oli kristillissiveellinen ja kansallisisänmaallinen. Runebergin runous toi ideologiset käyttäytymismallit loputtoman ahkerasta ja jumalallisesta korvenraivaajasta, joka työskentelee sisukkaasti, mutta ei osoita juuri minkäänlaista mielenkiintoa työn tuloksia kohtaan. Tällainen oli Saarijärven Paavo. Runoissa esiintyi myös vanhuus, köyhyys, ryysyt, kodittomuus ja tyhjyys. Runoissa oli kuitenkin viesti, että ei kattia karvoihin katsomista. Runebergin ryysyevankeliumi, risainen ja nälkäinen soturi olivat ominainen myös melkein kaikkien Euroopan maiden nationalistiselle kirjallisuudelle. Kun puhutaan suomalaisesta sisusta, niin tämä sisu on aivan tunnettua muualtakin – pitkälti kirjallisesti luotu narratiivi. Sen narratiivin rakentajat eivät kuitenkaan määrittäneet sisua ryssävihan synonyymiksi.

Runebergin maailmassa ulkoiset puutteet, vajavaisuudet ja kärsimykset eivät edusta mitään konkreettista pahaa, vaan ne ovat vain tausta, jota vastaan Runeberg maalaa tehokkaammin kuvansa hengen kaikkivoittavasta ylväydestä, suomalaisesta sisusta. Karuissa oloissa kansa säilyttää uutteruutensa.

Kaikkien kulttuurien piirissä ilmenevä uhrimentaliteetti tuli myös esille Runebergin nationalismissa. Tämä ei ollut ryssävihaa tai viholliskuvaa, vaan mainosti ihmisen arvokkuutta, kunniaa ja mainetta sellaisella tavalla joka myös tuotti ongelmansa liiallisessa soturin ihannoinnissa. Voidaan moittia yhdessä Väinö Linnan kanssa, että Runeberg painoi Suomen kansan lopulta liian tiukkaan muottiin yksinkertaistamallaan ryysyläisevankeliumillaan, jonka ihminen on liian nöyrä, liian sitkeä, liian urhoollinen, liian uskollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen. Väinö Linna kuvailee nasevasti ja kriittisesti vuonna 1964 esseessään Runebergin ongelmasta, joka tuli ilmi toisen maailmansodan aikana:

”Eräs Runeberginkin mainitsema Suomen sodan sotilas kirjoittaa kirjeessään veljenpojalleen: ”Älä koskaan toivo minun laillani joutuvasti taistelemaan niin sanotun isänmaan puolesta, mutta jos paha ei ole vältettävissä, niin tappele miehen lailla, mutta usko minua, ettet tule koskaan löytämään mitään onnea hävityksen ja kuoleman keskeltä”. Luulen että viimeisten sotiemme sotilaatkin olisivat allekirjoittaneet nuo sanat, ja niissä on sentään aika tavalla toinen sävy kuin säkeessä: ”Mies jonka johdol´urhot Porin lähti, satahan verileikkiin ihanaan””.

Raitis aito sisu ja juoppojen valesisu

Laiskuuden, juoppouden ja epärehellisyyden saastuttama näennäissisukkuus lapualaisliikkeessä ja sen etnonationalistisissa jäljittelijöissä pakenee vakavaa eettistä pohdintaa, jääden elämänsä ja etiikkansa harhaisiin houreisiin ”meidän” ja ”muiden” leireistä.

Professori Ervin Staub on muistuttanut, että itse ryhmissäkin toiset yksilöt ovat konstruktiivisia patriootteja, mutta toiset ”sokeasti” patriootteja. Edelliset ilmaisevat rakkautta ryhmää kohtaan, mutta ovat myös valmiit kritisoimaan ryhmän käytäntöjä. Sokeat patriootit rakastavat ryhmää, mutta ovat haluttomia tai ainakin pelokkaita arvosteluun.

Psykohistorioitsija, Suomen historian professori Juha Siltalan sanoja mukaillen ”kiihkon avulla oma pienuus ja haavoittuvuus voidaan painaa pois tietoisuudesta ja saavuttaa narsistinen täyteys, jota aikuinen seksuaalisuus, kilpailu tai suoritusperiaate tyydytyksen ehtona eivät vielä uhkaa”. Väinö Tannerin säätiön juhlassa 12.3.2000 Juha Siltala arvioi taistelua omanarvontunnosta globaalitaloudessa sekä kansalliskiihkoa, mutta ilmoittaa analyysin soveltuvan muihinkin regressiivisiin ryhmittymiin.

Suomalainen sisu ei ole tuota (kansallis)kiihkoa, jolla karkotetaan tajunnasta omaa pienuutta etsimällä, keksimällä, nimeämällä ja mollaamalla vihollista .Tylyyn jyrkkyyteen on sekä ryhmästä että yksilöstä itsestään nousevia primitiivisiä lähtökohtia. Siinä on jotain outoa, jos ei siedä erimielisyyksiä. Näin on tyypillisesti äärivasemmistossa suhteessa muihin ryhmiin, joita ei sallita edes toimia turvallisesti. Äärioikeistossa on havaittavissa myös joustamattomuutta. Vihtori Kosolan opetuksissa oli suomalaisuus määritelty yksiääniseksi.

CIA:n psykiatri Jerrold Post analysoi, että jälkimmäisessä tapauksessa pakkomielteisesti julistava henkilö tahtoo manifestatiivisen käyttäytymisen avulla herättää ihailua ja tehdä vaikutus, koska hän sai lapsena liian vähän äidin rakkautta. Hän menettelisi niin kuin Preussin kuningas Fredrik Wilhelm, joka kysyi yhä uudestaan ympäristöltään rakkautta. Mielestäni anarkistit raivoavat häiriintyneesti rakkauden vammaansa. Niin tekee moni myös äärioikeistossa. Hurjaa ja surullista on, että myötätunto toisen ihmisen koskemattomuuteen puuttuu, mikäli tämä henkilö "edustaa" erilaista ideologiaa.

Edesmennyt psykoanalyytikko Lars-Johan Schalin kirjoitti, että tällaiset henkilöt eivät fallisten defenssien tähden aina salli sellaisia heikkoudentiloja kuin surua hautajaisissa. 

 

Louisianan New Orleansin Tulanen yliopiston politiikan professori Robert S. Robins ja psykiatri Jerrold Post esittivät vuonna 1997 teoksessaan Political Paranoia – The Psychopolitics of Hatred kleinilaisen psykoanalyysin varaan rakennetun sosiologisen mallin ääriryhmissä tavattavasta autonomian menettämisen pelosta. Nämä ryhmät tuntevat välttämättömäksi jatkuvan valmiustilan ja pelkäävät sen tähden heikkoutta ja pehmeyttä.

 

Niin siis Tuukka, tämän kaiken monisanaisuuden jälkeen rohkaisen luottamaan siihen, että kyllä sinun äitisi rakasti sinua aivan riittävästi, kun olit lapsi ja nuorukainen. Näyttää kovin hassun rumalta ja surulliselta, että sinun etnonationalismisi on niin tylyä.

Kun määrittelen suomalaista sisua, otan etäisyyttä ehdottomuutta ja kiihkoa ilmaiseviin ryhmiin, joilla näyttäisi itse asiassa olevan vakavia psykologia ongelmia toimintansa motiiveina. Isänmaallisen ihmisen olisi kyettävä itsenäiseen ajatteluun, hän ei jää tuohon ikävään laumakäytökseen, jossa omia glorifioidaan ja ”vastapuolta” vastaan keksitään kaikenlaisia salaliittoteorioita (”ruplasalkku”).

Sisu nousee terveestä motivaatiosta ja energisyydestä

Suomalainen sisu ei nouse ryhmävoimasta, vaan terveestä itsetunnosta ja motivaatiosta, jolloin myös voi säilyttää kriittisyyden kaikkia kohtaan, valmiuden kuunnella jokaista osapuolta, nöyryyden myös dialogiin sekä laillisuuden kunnioittamisen. Epätoivoinen ihminen purkaa ikävissä tapauksissa pahan olonsa väkivaltaisesti ja aggressiivisesti, mutta suomalainen sisu ilmenee motivaatiossa ja tarkoituksessa niin että laillisuutta kyetään kunnioittamaan epäreiluissakin tilanteissa. Runebergin ryysyläisevankeliumin sisukkuus tavoittaa kuitenkin jotain hyvääkin aihepiiristä.

Itse asiassa sisunsa menettänyt ihminen on epätoivoinen ja purkaa omaa surkeuttansa vihatoimissa muita ryhmiä vastaan. Räyhäävä ihminen ei ole sisukas, vaan voimansa menettänyt. En mitenkään ole mielistynyt islamiin enkä näe sen ideologiaa mitenkään riskittömänä. Ongelmista pitää saada puhua – mutta niistä puhuminen ei määritä meitä sisukkaiksi! Sisu on vielä syvempää ja aidompaa, kuin vihollisuuden ja uhkien määrittämistä.

Hulluimmissa tapauksissa erilaisissa fundamentalistisissa poliittisissa ja uskonnollissa lahkoissa keksitään ja kehitellään ”vihollinen”, jotta tuo epätoivoinen tarkoituksettomuus täyttyisi houreisella missiolla, perustelulla elää "taistelurintamalla". Itselläni olemisen perustelu on Jeesuksen kastelupaus: ”Minä olen kaikki päivät sinun kanssasi maailman loppuun asti”.

 

 Jeesus Kristus elää - vaikka minulla menisi huonosti tai paremmin.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Kaikk´on hiljaa ympärilläin

 

Eino Leinon runossa Rauha hiljaisuus ei ole ahdistavaa ja eristävää, vaan siunattua, suloista ja hoitavaa.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Eino Leino

Eino Leinon runoa voisi lukea muistaen sen, mitä kristityt ovat lukeneet ja kuulleet Jeesuksen sanoissa: ”Minussa on teillä rauha, maailmassa on teillä tuska” (Joh. 16:31).

Martti Luther kirjoitti, että siellä, missä Kristus on, täytyy olla rauhallisen ja iloisen omantunnon.

Luther jatkaa ja selittää, miten Kristuksen rauha poikkeaa maailman rauhasta. Kristus sallii jopa pahan ahdistella ja painaa ihmistä, mutta Kristuksen ansiosta ihminen muuttuu toisenlaiseksi ja innossaan luulee jo istuvansa ruusutarhassa. Keskellä kuolemaakin on elämä, keskellä rauhattomuutta rauha ja riemu. ”Se on sellainen rauha, josta pyhä Paavali sanoo Fil. 4:7:ssä, että se on kaikkea ymmärrystä ylempänä”.

Apostoli Paavali kirjoitti tästä Kristuksen rauhasta Hengen hedelmänä Galatalaiskirjeessä. Silloin syntyy uskossa Kristukseen ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys” (Gal. 5:22).

Rauhan löytyminen metelöivässä maailmassa ei ole toki kristittyjen ainutlaatuinen pyrkimys. Itse koen levollisuuden syntyvän juuri Jumalan siunauksena, joka hoitaa ihmistä.

Absurdien vainokäräjien ensimmäisenä aamuna luin aivan sattumalta VT:n Danielin kirjasta, kuinka Daniel saatettiin tuomiolle valtakunnan vihollisena, mutta hän säilytti turvan ja rauhan, Jumala suojeli häntä. Syksyn 2020 raamattukokemus oli vaikuttava. Kaikkinainen meteli ja levottomuus menettivät merkityksensä. Puolustusvoimien sotilastiedustelun konsultaatiot, Suojelupoliisille tehdyt kyyläyspyynnöt ja valehtelevat todistajat eivät olleet enää merkityksellisiä. Ne näyttäytyivät juuri sellaisina, kuin tämä maailma on, mutta tämä maailma ei määrittele eikä vallitse Jumalan rauhaa, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. Siinäpä saatte hälistä, mutta minulla on Kristus sydämessäin!

Tietysti olen ollut satunnaisesti enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, mitä tietyt tyypit ja toiset vähemmän tunnetut räyhäävät netissä. Sellaista on ollut jo vuosikymmenen verran aiemminkin. Syksy 2020 toi kuitenkin hengellisesti koettua ymmärrystä lisää ja tämä viisaus on vahvistunut niin, että en pääsääntöisesti ole enää kiinnostunut enkä juuri välitä tulla tietoiseksi räyhäävän maailman menosta. Kaikkea tietysti löytyisi, jos tarkkaisi demoneiden koko leegiota. Antaa heidän olla oloissaan! Siat pyörivät omissa jätteissään, joita itse tekevät.

Eino Leinon runo rauhasta sisältää väkevän kristillisen yhteyden. Juuri Kristuksessa uskoen ihminen löytää siunatun hiljaisuuden ympärilläin, jossa kaikki on hellää ja hyvää. Korvat eivät kuuntele turhaa ininää, vaan sen sijaan silmät näkevät suuria kukkia, jotka ovat auenneet sydämessä. Näin ihminen näkemällä kaunista ja suurta vapautuu uusiin tehtäviin.

Suzanne Kane kirjoittaa aivan oikein: ”Maailmassa on paljon melua ja häiriötekijöitä. Joskus hölynpöly on niin kovaa ja keskeytyksiä niin paljon ja vaihtelevia, että on vaikeaa pyrkiä siihen, mikä on välttämätöntä ja oikein. . . . Rauha ja hiljaisuus ovat tärkeä ja olennainen osa kasvulle, uudistumiselle ja elämäniloon”.

Post-humaanin aikakauden selviytymiskoneet ja kristityt

 

Niin yhteiskunnalliset laajat rakenteelliset muutokset kuin henkilökohtaiset pienen ihmisen tapahtumat asettavat haasteita määritellä arvot entistä selkeämmin.

Itselleni on jossain määrin kertynyt kokemusta siitä, miten käsitellä suru menetettyjen asemien ja tavoitteiden jälkeen. Olen saanut vuosikymmenen verran säännöllisesti syystä tai toisesta ivallisia huomautuksia, miten olen menettänyt ”hyvän työn”, ”hyvän palkan”, ”hyvän auton” jne. Sikäli kuin näistä asioista tulee ”epäjumalia”, kuten kristinuskossa kutsutaan fetissejä, tällöin menetettyä ei vain surra ja arvioida arvostuksia kirkkaammin, vaan tällöin kasvaa synkistävä masennus, joka kiertää saavuttamatonta. "Liikunta" ja "ulkoilu" voivat myös muodostua epäjumaliksi, fetisseiksi joilla merkitsemme itseämme. Tämä arvojen määrittäminen ja tarkkailu on tarpeellista erityisesti silloin, jos liikuntaan ja ulkoiluun liittyvät rajalliset surut ja pyrkimykset uhkaavat kasvaa intohimoiksi tai masennuksiksi. Nämä ovat kivoja tärkeitä asioita, jopa suuresti nautittavia päivästä toiseen, mutta eivät elämän tärkein ja kallein asia. Nämä asiat voivat olla myös toisin - niistäkin voi luopua.

 

Aivan jokainen ei kykene oivaltamaan tai ainakaan hyväksymään avoimesti, kuinka tämä ja mennyt vuosi ovat olleet minulle ”parhaita vuosiani”. Mikään ei erityisesti ”uhkaa” nykyistä tai näköpiirissäni olevaa ikionnellisuuttani. Itse asiassa käytännössä ei juuri yhtään mikään ole muuttunut elämässäni ainakaan huonommaksi. Miten tämä on ylipäätänsä mahdollista? Miksi on merkittävää arvioida arvot entistä kirkkaammin?

Riskinä olisi pitää arvoina (”epäjumalina”) ”fetissejä”, jotka eivät säily eivätkä turvaa loppujen lopuksi. Joskus kirjoitin siitä, kuinka urheilukisat ja niiden palkinnot voivat olla ukkeleille ”fetissejä”, joihin nämä kehittävät oudon suhteensa, kun merkitsevät itseään ja muita niiden avulla. Nyt nuo ”merkintäkultit” ovat tavallisilta ukkeleilta estetty pandemian nimissä. Millä tavalla he voivat enää merkitä itseään? Toisille työn nimike tai kulkuneuvo ovat ”merkintäkultteja”, joiden avulla määrittävät itsensä onnistumista. Niidenkin kestävyys on varsin uhanalainen muuttuvassa maailmassamme.

Sellainen tyhmä mies rakentaisi hiekalle, mutta sateen jälkeen tulvavesi virtaa ja myrkytuuli pieksee talon hajalle, kuten Jeesus varoitti väärälle perustalle rakentamisen riskeistä (Mt. 7:24-27).

Siirtyminen post-humaaniin aikakauteen

Joulukuussa 2020 Slavoj Zizek kirjoitti vanhan normaaliuden lopusta post-humaanilla aikakaudella Covid-epidemian jälkeen.

Zizek olettaa siirtymisen tapahtuvan nyt pelosta masennukseen. Uusi aikakausi sekoittuisi erottamattomasti epätoivoon, valtiollisiin määräyksiin – ja niitä vastaan esitettyihin mielenosoituksiin. Selkeää näkökulmaa ei ole kuitenkaan tarjolla, tällöin siirrytään pelosta masennukseen. ”Tunnemme pelkoa, kun on olemassa uhka ja tunnemme turhautumista, kun yhä uudelleen ilmaantuu esteitä, jotka estävät meitä saavuttamasta sitä, mihin pyrimme”.

Hämmennys syntyy, kun syy-yhteyden selkeä järjestys näyttää häiriintyneeltä. Pandemia ei ole (vain) terveydellinen ilmiö, vaan ennen kaikkea myös sosiaalinen, taloudellinen ja ideologinen ilmiö. Japanissa kuoli lokakuussa 2020 enemmän ihmisiä itsemurhaan kuin koronavirukseen koko vuoden 2020 aikana. Suurin osa ihmisistä teki itsemurhan ahdingon takia, johon he joutuivat pandemian takia.

Slavoj Zizek viittaa italialaisen filosofin Giorgio Agambenin väitteeseen, jonka mukaan hyväksymällä pandemian vastaiset toimenpiteet, me hylkäämme avoimen yhteiskunnan tilan ihmiskunnan ytimenä ja muutumme tekniikan hallitsemiksi erillisiksi ”selviytymiskoneiksi”, jotka ”palvelevat valtionhallintoa”. Agamben on filosofi ja kirjallisuus- ja oikeustieteilijä, joka opettaa Veronan yliopistossa.

Agambenin esittämä väite valtiohallinnon alaisista selviytymiskoneista kouraisi jopa kovalla tavalla useita suomalaisia äskettäin kauniina keväisenä sunnuntaina Helsingissä, kun sisäministeriön alaisuudessa toimiva poliisi voimakeinoin järjesti koneistonsa puolesta voimannäytön, jonka ainoana tehtävänä oli pelotella kansalaiset ja erityiset vapaat mediat sulkeutuneisuuteen.

Pitäisikö sietää ihmisyyden menetys ja unohtaa totutut sosiaaliset vapaudet? Agamben päättää analyysinsä post-humaaniin hengellisyyteen, jonka ihanteellisuudesta voi olla perustellusti eri mieltä: ”Tänään ihmisyys katoaa kuin hiekkaan piirretyt kasvot, jotka aallot pesevät pois. Mutta se, mikä korvaa sen, on vain paljas ja mykistetty elämä ilman historiaa vallan ja tieteen laskelmien armoilla. Ehkä kuitenkin vasta tästä hylystä voi ilmestyä jotain muuta, joko hitaasti tai äkillisesti – ei varmasti jumalaa, mutta ehkä uusi eläin, sielu, joka elää jollain muulla tavalla...”.

Zizekin ja Agamben näkymät on tarpeellista nostaa pohdittaviksi, kun punnitsee niin omaa kuin yhteisöllistä selviytymistä ja arvomaailmaa. Arvojen kirkastamisen ja masennuksen voittamisen suhteisiin on kiinnitetty runsaasti huomiota myös tutkimuksissa. Uusi yhteiskunnallinen tilanne nostaa tämän teeman esille.

Arvolähtöinen hoito masentuneille

Philadelphiassa toimiva kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan erikoistunut, emeritusprofessori Aaron T. Beckin ja hänen tyttärensä kliinisen psykiatrian professorin Judith S. Beckin perustama Beck Institute for Cognitive Behavior Therapy on esitellyt mm. arvolähtöistä (value-focused) hoito masennukselle.

Lääketieteen tohtori Robert Hidman kertoo asiakkaastaan Laurasta, jolle oli diagnosoitu masennus. Laura aloitti hoidon sanomalle: ”En vain tunne tarpeeksi hyväksi tekemään mitään”.

Hidman pyytää kiinnittää huomiota siihen, että tunteiden yksi tarkoitus on juuri antaa meille tietoa. Tätä tietoa ei pidä kätkeä ja sivuuttaa. Esimerkiksi ahdistus kertoo meille, että kohtaamme haasteen, pelko tarkoittaa vaarasta, syyllisyys arvojemme vastaisesta toiminnasta.

Masennus voidaan ajatella vahvaksi ja johdonmukaiseksi suruksi, joka kertoo meille, että olemme menettäneet jotain tai jotain tärkeää puuttuu elämässämme. Niin tohtori Hidman keskittyi Lauran arvoihin: työ/ura, opiskelu/oppiminen, vapaaehtoistyö, läheisyys/romanttiset suhteet, perhe, ystävyys, hengellisyys/uskonto, virkistys/viihde, terveys/fitness.

Sikäli kuin Laura tunnisti jonkun luokan tärkeämmäksi, niin selvitettiin, miten nykyinen elämä vastasi näitä arvoja. Tämän jälkeen tohtori suunnitteli Lauran kanssa aktiviteetteja tulevalle viikolle tämän mukaisesti.

Kognitiivisen käyttäytymisterapian ja tohtori Hidmanin esittämän kertomuksen näkökulmista arvokasta on erityisesti todeta surun ja masennuksen suhde: surua ei välttämättä seuraa masennus, vaan masennus on pitkittynyt kokemus menetyksestä. Juuri tässä kohtaa tulevat esille arvostukset ja niiden uudelleen jäsentely, kun joudumme selviytymään elämämme kaikissa tilanteissa.

Postkonventionaalinen moraali

Kliinisestä psykologiasta tohtoriksi väitellyt Mark Dombeck on Alabamassa tekemässään työssään selventänyt arvoja ja moraalia masennuksen hoitamisessa. ”Hyödyt siitä, että tulet tietoisemmaksi omista arvioistasi ja siitä, kuinka nämä arvot vastaavat yhteisösi moraalista herkkyyttä ja omia toimiasi. Arvosi ovat periaatteita, joihin uskot ja joihin olet sijoittanut. Arvot ovat päämääriä, jotka määrittelevät suurelta osin henkilöllisyytesi ytimen. Vielä tärkeämpää on, että ne ovat motivaation lähde parantamaan itseäsi”.

Psykologi Lawrence Kohlbergin kuuluisia töitä seuraten tohtori Dombeck kuvailee ihmisen moraalista ja arvojen kehitystä. Hänen mukaansa suurin osa aikuisista ei koskaan saavuta moraalin viimeistä vaihetta, postkonventionaalista moraalia, lähinnä siksi, että päästäkseen sinne ihmisten olisi heitettävä pois ”velvollisuudentuntonsa siitä”, mitä muut ympäröivät ihmiset haluavat. Nämä ihmiset eivät lähde löytämään omaa motivaatiotansa.

Kohlberg kehitteli teoriansa jo väitöskirjatutkimuksessaan 1950-luvun loppupuolella. Hän haastatteli poikia säännöllisin väliajoin kouluiästä aikuisuuteen. Esikonventionaalisessa vaiheessa lapsi rakentaa hyvän ja pahan rangaistuksiin ja palkintoihin sekä oman edun tai reilun vaihdon avulla. Konventionaalinen moraali on sopimuksenmukaisuutta, sovinnaisuutta ja sääntöjen noudattamista. Lait ovat velvollisuuksia, joita kaikkien on noudatettava. Hyvään ihmisyyteen kuuluu instituutioiden ja sosiaalisen järjestyksen ylläpitäminen. Tämä on tyypillinen taso, johon suomalainen virkakoneisto parhaimmillaan pystyy – sikäli kuin ei epärehellisesti kähmi itselleen etuja kulissien takana.

Postkoventionaaliselle tasolle ei Kohlbergin tutkimuksessa kukaan yltänyt alle kolmikymppisenä. Tällä tasolla ihmisoikeudet ja universaalit eettiset periaatteet ylittävät virkamiesmäisen velvollisuustottelevaisuuden. Tohtori Dombeck kiteyttää postkonventionaalisen vaiheeseen pääsyn kehittyneen ihmisen kykyyn heittää pois ympäröivien ihmisten halun ylivoimainen määräävyys ja tarpeeseen lähteä etsimään omaa motivaatiota.

”Psykologisen repun” uskomukset ja arvot

Essexin yliopiston apulaisprofessori, lääketieteen tohtori Paul Hanel ja Halle-Wittenbergin Martti-Luther-yliopiston psykologian laitoksen apulaisprofessori Uwe Wolfradt ovat esitelleet tutkimuskirjallisuuden ja tutkimuksensa avulla henkilökohtaisten arvojen ”pimeää puolta” sekä tämän suhdetta kliinisiin rakenteisiin. Henkilökohtaisia arvoja pidetään ohjaavina periaatteina elämässä. Tutkijat korostavat arvojen kaiken kaikkiaan ennustavan hyvin kognitiivisia kliinisiä muuttujia.

Hanel ja Wolfradt liittyvt Schwartzin ja Bilskyn esittämään kymmenen arvotyypin malliin, jonka yksi tärkeä piire on motivaation jatkuvuus: vierekkäiset arvotyypit ovat positiivisesti korreloivia. Arvotyypin kymmenen kohdan mallin pätevyyteen ei ole tarpeellista takertua, mutta tutkimuksen havainnot henkilökohtaisten arvojen liittymisestä kliinisiin rakenteisiin, heidän tutkimuksessa ahdistukseen, masennukseen ja skitsotyyppiin, on sinänsä kiinnostavia.

Scientific American-julkaisussa psykologian tohtori Ellen Hendriksen käsitteli marraskuussa 2016 masennukseen liittyvää kahta suurta uskomusta. Tohtori Hendriksen on erikoistunut Bostonin yliopistossa ahdistuneisuuden ja siihen liittyvien häiriöiden tutkimiseen.

Hendriksen käyttää ilmaisua ”psykologinen reppu”, jossa kannamme mukanamme uskomuksia, jotka muokkaavat meidän päivittäistä liikkumistamme. Ne uskomukset voivat kertoa maailmasta positiivisesti tai vähemmän positiivisesti. Psykologisessa repussa on myös uskomuksia tulevaisuudsta. ”Raskain paino repussa ovat uskomukset itsestämme”.

Psykologian tohtori Ellen Hendriksen suosittelee psykologisen repun tyhjentämistä sopimattomista uskomuksista, joista ensimmäinen on se, että jokaisen olisi pidettävä minusta. Teemasta ”kaikkien on pidettävä minusta” on monia muunnelmia, kuten oman arvon riippuminen siitä, miten muut näkevät minut tai muiden ihmisten ajattelelu minua kohtaan olisi todella tärkeää. Henriksen painottaa, että tällainen usomus asettaa ihmiset vaikeuksiin, koska se antaa onnemme muiden ihmisten käsiin. ”Emme voi hallita sitä, miten muut reagoivat, ajattelevat tai tuomitsevatko he meidät.”

Ellen Henriksen asettaa rippuvuudelle vastalääkkeeksi ”kognitiivisen uudelleenjärjestelyn”, missä prosessissa kirkastamme uskomukset kysymyksillä, onko tämä todella totta ja keksimme tarkemman uskomuksen. Tavoitteena on muokata väärät uskomukset terveemmiksi niin, että uskomukset ovat todellisia ja antavat meidän edetä.

Toinen vaarallinen uskomus on käsitys täydellisyydestä: jos epäonnistun työssäni, olen epäonnistunut ihmisenä. Epäonnistuminen pyritään joko vihamielisesti muiden toimesta tai oman väärän uskomuksen mukaisesti saattamaan myrkyllisesti totaaliseksi arvioksi. Myrkyllinen uskomus jättää meidät ajattelemaan, että itsearvomme liittyisi suorituskykyyn.

Perfektionismin myrkyn vastalääke ei ole omaksua keskinkertaisia standardeja, vaan antaa itselle jonkin verran joustavuutta. Yksi tapa on hylätä itsensä tuominen lopputuloksen perusteella, vaan katsoa enemmän prosessiin: ”Työskentelen ahkerasti ja yritän hyvin”. Tietysti voi hylätä myös täydellisyyden ajatuksen kokonaan ja lausua itselle yksinkertaisesti: ”Olen tarpeeksi”.

Hengestä ja epäjumalista

Psykologian tohtori Deborah Cornah Southamptonin yliopistosta on esitellyt tutkimuskirjallisuutta hengellisyyden vaikutuksesta mielenterveyteen (”The impact of spirituality on mental health”, Mental Health Foundation). Raportissaan hän tuo esiin todisteita, kuinka hengellisyys voi olla integroiva osa ihmisen psyykkiseen terveyteen ja hyvinvointiin.

Masennus on Iso-Britanniassa yleisin mielenterveysongelma. Merkittävä osa tutkimuksista keskittyy hengellisyyden ja mielenterveyden suhteeseen. Nämä todisteet osoittavat positiivisen yhteyden hengellisyydestä matalampaan masennustasoon. Vastaavasti on havaittu suhde hengellisyyden ja ahdistuksen tai stressin välillä.

Tohtori Cornah viittaa myös todisteisiin, kuinka uskonnolla on keskeinen rooli jälleenrakentamisprosessissa, kun ihminen toipuu ja tuntee itsensä – selviää skitsofreniasta. Tohtori viittaa tutkimuskirjallisuudessa esiintyneisiin ehdotuksiin, joiden mukaan uskonnollinen vakaumus antaa henkilölle mahdollisuuden tulkita tapahtumiaan joita pidetään hallitsemattomina, tavalla, joka tekee niistä vähemmän stressaavia.

Australialainen akateemikko ja taidekriitikko Justin Clemens tunnetaan psykoanalyytikko Alain Badiouhin keskittyvästä tutkimustyöstään. Art and Pain -julkaisussa vuonna 2003 tohtori Clemens käsitteli depressiota ja melankoliaa. Hän ei kirjoita siinä hengellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä, mutta hänen kirjoituksensa olennaisesti käsittelee samaa aihepiiriä.

Clemens kirjoittaa masennuksen saavuttaneen yhteiskunnissamme ruton aseman, jonka merkittävyydestä lääkärit, tutkijat, toimittajat, poliitikot, monikansalliset virastot ja lääkeyhtiöt sopivat, vaikka masennus ei ole tarttuva tauti.

Clemens käsittelee masennuksen etiologiaa, aivoja ja geneettisiä piirteitä, jollaisena masennusta tulisi hoitaa fyysisesti. Hän arvioi myös serotoniinihäiriötä. Kaikesta farmakologian edistyksestä huolimatta masennuksen syyt ovat entistä epäselvempiä: masennuksen ymmärtämisessä on edistytty vain vähän tai ei lainkaan.

Justin Clemens kirjoittaa lukuisten tutkimusten osoittavan, että ”normaaleilla” masentumattomilla ihmisillä on taipumus ylläpitää epärealistisia positiivisia näkemyksiä itsestään, liioitella uskoa kykyynsä hallita ympäristöään ja vaalia epärealistisen optimistisia näkymiä tulevaisuudesta.

Clemens viittaa Sigmund Freudin esseeseen ”Suru ja melankolia” vuodelta 1917 jossa Freud kertoo korotuneen itsekriittisesti ainoasta tavoitteestaan piilottaa oman luonteensa heikkous: ihmisen on oltava sairas, jotta hän voi saada totuuden itsestään.

Melankolian ja surun ero on siinä, että melankoliassa kadonnut kohde on tiedostomaton. Melankolian ylivoimaista surua ei voi käsitellä siltä osin kuin kohde pysyy tiedostamattomana. Menetys, tukahduttaminen ja egon samastuminen menetykseen vainoaa ihmistä itseään kääntämällä oman egonsa menetystä vastaan. Siinä missä suru tunnistaa ”hyvän” ja ”rakastetun” kohteen menetyksen, melankolinen suhde kadonneeseen on ambivalenttisempi – rakkauden ja vihan kompleksi. Melankolinen tavallaan kieltäytyy surusta ja sisällyttää kadonneen kohteen tiedostamattomaan psyykkeensä, jolloin siitä tulee itseä kiduttava menetys.

Justin Clemens tuo esille melankolian ei-neuroottisen rakenteen, joka muistuttaa enemmän perversiota kuin neuroosia tai psykoosia. Freud, Kristeva, Butler ja muut viittaavat siihen, kuinka melankoliassa perverssi hylkääminen toimii samalla tavalla kuin fetisistinen hylkääminen. Fetisisti kiinnittyy tietyntyyppiseen esineeseen, melankolinen ongelma on kohteen menetys tai Jacques Lacanin termien mukaan halun objekti-syyn menettäminen. Parantuminen on ainakin osittain riippuvainen potilaan kyvystä elvyttää sekä itsensä että maailma mielikuvien ratkaisuilla – ei kemiallisesti.

Jeesus: etsikään ensin Jumalan valtakuntaa

Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien lähdeaineistona uskotaan olevan ns. logialähde eli Q-evankeliumi, josta on peräisin mm. Kenttä- ja Vuorisaarnan aineistoa. Kirjallisuustutkimuksen yksityiskohdat eivät ole tässä tapauksessa ytimessä, vaan riittää havaita, että nämä keskeiset arvoihin ja epäjumaliin liittyvät murehtimiset olivat esillä Jeesuksen tunnetussa puheessa.

Älkää murehtiko sielusta, siitä mitä söisitte, älkääkä ruumiista, siitä mitä päälle pukisitte.

Lk. 12:22b/Mt. 6:25

Sillä sielu on enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet.

Lk. 12:23/Mt. 6:25

Katsokaa (korppeja)! Eivät ne kylvä eivätkä leikkaa. (Eikä niillä ole aittaa eikä latoa) Ja silti

(Jumala) ruokkii ne. Kuinka paljon arvokkaampia te olettekaan

Lk. 12:24/Mt. 6:26

Kuka teistä voi murehtimisella lisätä elämänsä pituutta (yhden) kyynärän vertaa?

Lk. 12:25/Mt. 6:27

(Jos siis näinkään vähäinen asia ei ole teidän vallassanne, {niin}mitä te muusta huolehditte?)

(Lk. 12:26 /Mt. 6:28)

(Oppikaa) kedon kukista, kuinka ne nousevat maasta! Ne eivät näet vaivaa eivätkä kehrää.

Mutta minä sanon teille: ”Edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä

tahansa niistä”.

Lk. 12:27/Mt. 6:29

Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, {niin}

kuinka paljoa enemmin teidät? Te vähäuskoiset!

Lk. 12:28/Mt. 6:30

Älkää siis (etsikö) {sitä}, ’mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me

saamme vaatteet?’. 

Lk. 12:29/Mt. 6:31

Sillä tätä kaikkea kansat etsivät esille, (mutta) Isä tietää, että {olette} tuon tarpeessa.

Lk. 12:30/Mt. 6:32

Kuitenkin etsikää yli kaiken hänen valtakuntaansa, niin tämän te saatte.

Luukkaan evankeliumin teksti on hiukan radikaalimpi kuin Matteuksen, joka on jo tuossa vaiheessa pehmentänyt ilmaisua. Pohtimatta siis seikkaperäisesti evankeliumien lähdeteoriaan liittyviä kysymyksiä, riittää nähdä, kuinka niin Luukkaan kuin Matteuksen evankeliumeissa Jeesuksen kerrotaan opettaneen hyvin samasisältöisesti Jumalan valtakunnasta, joka on elämässä tärkeämpää kuin ruoka, juoma, vaatteet sekä muu huolehtiminen. Nämä jälkimmäiset olivat aidosti uhatut Jeesuksen seuraajille, joiden maalliset isännät olisivat odottaneet erilaista nöyryyttä ja uskollisuutta sikäläisen yhteiskunnan valtaperiaatteiden mukaisesti. Uuden testamentin maailmassa ihmiset etsivät jatkuvasti suojelijaa (patronusta) turvatakseen elämän. Suojelijan tarve oli ilmeinen maaseutuympäristössä. Suhde suojelijaan symbolisoitui ruoassa.

Ajatus patronuksesta ei ole kadonnut oman aikamme länsimaisessa yhteiskunnassakaan, jossa ihmisen kuviteltu onnellisuus ja menestys koplataan siihen, miten hän onnistuu säilyttämään työnantajansa tai sidosryhmiensä määräämän arvostukset, joita palvellen hän saavuttaa mahdollisesti toimeentulon, jolla voi ottaa velkaa auton ja asunnon hankintaa varten loppuelämäänsä varten. Jos sinulla on tuolla tavalla hankittu auto ja asunto, olet onnistunut ihminen. Sellainen asema ei ole mahdollista, jos olet loukannut patronusta, olipa tämä suojelijasi kuka tahansa vaikutusvaltainen instituutio tai taho yhteiskunnassa. Tämä voi olla myös aatteensa mukainen lobbausjärjestelmä, joita erityisesti punavihreissä poliittisissa aktivisteissa on niiden musertamiseksi, jotka eivät liity hiljaisen nöyrästi punavihreään agendaan.

Kenttä- ja Vuorisaarnan alku on maailmankuuluisa julistus autuaille varattomille (Lk. 6:20-21), mihin samaan teemaan liittyy myös hiukan myöhempi teksti Jumalan valtakunnan etsimisestä.

Edesmennyt Donald Eric Capps, amerikkalainen teologi, Princetonin teologisen seminaarin pastoraaliteolgoian professori, kiinnitti erityistä huomiota Jeesuksen sanoihin autuaille varattomille. Capps teki väitöskirjansa jo 1970-luvulla psykohistoriallisesta persoonallisuusanalyysistä ja jatkoi pitkän uransa samassa aihepiirissä uskonnon ja psykologian suhteita tutkien, mistä ansioista Amerikan psykologian yhdistys palkitsi vuonna 1995 hänet William F. Bier-palkinnolla.

Donald Capps samaisti psykoanalyytikko Erik Eriksonin mallin elämänkiertokulusta Matteuksen evankeliumin kahdeksan autuaaksijulistuksen kanssa. Cappsin mukaan Eriksonin teoria olisi suunnattu samanlaisille ihmisille kuin mitä Jeesus teki lausuessaan Vuorisaarnan! Eriksonin malli antaisi toivon ihmisille, jotka ovat pettyneitä, kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta, nöyryytyksistä ja kivusta. Cappsin mukaan Eriksonin malli on eskatologinen. Cappsin ongelma oli, että hän ei tarkastellut Jeesuksen julistusta sen alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan, vaan antoi merkityksen Erik Eriksonin teoriasta käteen sekundaarisesti.

Kadonnessa logialähteessä eli Q-evankeliumissa on oletettavasti ollut myös Matteuksen ja Luukkaan evankeliumista tuttu kiusauskertomus. Välittömästi tuon kiusauskertomuksen jälkeen, ilman mitään erillistä johdantoa, olisi Q-evankeliumissa tunnettu julistus: ”Autuaita ovat varattomat, sillä heidän on Jumalan valtakunta” (Lk. 6:20b/Mt. 5:3). Valittu julistus ja sisältö eivät ole suinkaan ainoa tarjolla ollut mahdollisuus silloisessa uskonnollisessa maailmassa. Sitä ei pidä ottaa itsestäänselvänä arvojen valintana.

Vanha testamentti ja muu juutalainen kirjallisuus eivät anna yhdensuuntaista tulkintaa köyhistä ja omaisuuden oikeutuksesta. Yllättävää on, että Q-evankeliumissa Jeesus ei viittaa vähäisessäkään määrin niihin käsityksiin, joiden mukaan Jumalan siunaus ilmenisi perheiden hedelmällisyydessä ja runsaassa omaisuudessa (1. Moos. 13:2, Job. 42:10; 5. Moos. 8:28; Snl. 22:2; Saarn. 5:19). Eräästä juutalaisesta näkökulmasta ”parasta hyväntekeväisyyttä on auttaa köyhää nousemaan köyhyydestä itsenäisyyteen ja työntekoon” (Maimonides).Sitä vastoin Q-evankeliumiin on poimittu niitä Jeesuksen juutalaisesta traditiosta nousevia julistuksia, jotka tekevät köyhyydestä hyveen ja köyhistä osallisia Jumalan erityisiin hyviin tekoihin. Q-evankeliumi on kertonut jo ennen kanonisten evankeliumien syntyä, että Jeesus opetti ja eli tuolla tavoin radikaalisti köyhänä.

Radikaali Jumalan valtakunnan etsintä on jo evankeliumien kirjoitusprosessissa alkanut hiukan pehmetä: Matteuksen evankeliumissa asetellaan sanoja hiukan pehmeämmin, köyhistä kerjäläisistä tulee hengellisesti köyhiä. Kirkollinen traditio on sittemmin pehmentänyt merkityksiä yhä edelleen ikäänkuin Jeesus olisi puhunut ”hengellisestä köyhyydestä” eli nöyryydestä jopa syyllisyytensä kanssa tuskailevalle ahkeralle työläiselle ja yrittäjälle, jolla on joskus stressiä tulostavoitteidensa johdosta, mutta joka elää uskollisena alamaisena kansalaisena oikeusvaltiossa.

Vanhan testamentin lakiteksteissä on käytetty sanaa ”köyhä” (אביון) ”maattomasta palkkatyöläisestä, jonka piti elää hengissä säilymisensä rajalla”. Jeesuksen aikoina ja koko ensimmäisen vuosisadan ajan saapui runsaasti varattomia maahanmuuttajia ja siirtolaisia muun muassa Sepforikseen, Kesareaan, Tiberiakseen ja Jerusalemiin. Q-evankeliumi tuntee urbaanin kurjuuden, päivätyöläiset, torien joutilaan väen ja kaupunkien porttien köyhät. Q-evankeliumi on mahdollisesti jopa kotonaan tämän köyhän ryhmän parissa. Jeesuksen julistuksessa Kenttä- ja Vuorisaarnassa ei ole tätä autuasta köyhyyttä kuitenkaan ilmaistu pyyntönä saada hyviä työpaikkoja ja runsas toimeentulo, vaan identiteetin uudenlaisena määrityksenä.

FM, psykoanalyytikko (IFPS) Therapeia-Säätiön Koulutuskeskuksen koulutusanalyytikko Kristina Saraneva (2003b) on verrannut omaa maata ja kulttuuria ”kohtuun”, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa identiteettiään, mutta sen sijaan tämä ihminen kokee syvää avuttomuutta, turvattomuutta ja rajojen epäselvyyttä (egon disintegraatio), jos hän menettää elintärkeän ”äidillisen säiliön” (maternal containing object). Mikäli tämä ihminen on kärsinyt myös varhaislapsuudessa menetyksiä ja separaatioita, hän reagoi mahdollisesti patologisesti uusiin menetyksiinsä. Soveltuvilta osin Jeesuksen tunnetussa julistuksessa luovutaan ja kyseenalaistetaan juuri nuo identiteettiä tyypillisesti ylläpitävät perusteet, kun niiden ylitse ja niiden sijaan asetetaan vain Jumalan valtakunnan etsiminen.

Vaikka vallitsevat olot olivat köyhät ja Antipaksen hienostelevaa hovielämää pidettiin epäoikeudenmukaisena (Lk. 7:25 /Mt. 11:8), Q-evankeliumin mukaan Jeesuksen julistaessa autuaaksi heijastuu vakaumuksellinen köyhyyden ihailu. Autuaaksi julistukset eivät ole poliittisia protesteja epäoikeudenmukaista huonopalkkaisuutta vastaan, maaseudun pientilallisten moitteita urbanisoitunutta eliittiä vastaan tai pyrkimyksiä rakentaa varhainen egalitaristinen (tasa-arvoinen) yhteisö. Itsekin ajattelin tämän suuntaisesti, että ilmoitin tyytymättömyyden vainokäräjien poliittista päätöstä vastaan, mutta en lähtenyt vaatimaan hovioikeudesta korjausta poliittiselle ratkaisulle. Protestista luopuminen ei merkitse aina tyytymistä, vaan voi olla uudelleen arvointi Jumalan valtakunnan etsimistä yli kaiken.

Myös Luukkaan evankeliumista tutussa Vertauksessa suurista pidoista (sijaitsi myös Q-evankeliumissa Q 14:16 = Lk.) väitetään, että maaseudun miehet avioituivat ja hoitivat pientä omistustaan, mutta juuri nämä miehet olivat liian sidottuja velvollisuuksiinsa. Maaseudun miehet torjuivat kutsun, kun sitä vastoin katujen ja kaupunkien kujien huono-osaiset pääsivät sisään (Lk. 14:21–22; vrt. Mt. 22: 9-10). VT:n Danielin kirjassa jo varoitettiin samansuuntaisesti, että jumalattoman kuninkaan kunnianosoituksia ja palkkioksi maata saaneet ihmiset eivät ole se onnellinen kansa, joka jaksaisi odottaa ja kestäisi Jumalan valtakunnan saapumiseen (Dan. 11:38–39; 12:10–12). Q-evankeliumin mukaan Jeesus lausuukin autuaiksi ”köyhät kerjäläiset” (πτωχός), eivät köyhät työläiset (πένης): köyhien kerjäläisten on Jumalan valtakunta (Q 6:20).

Juuri välittömästi ennen autuaaksi julistusta on kiusauskertomuksessa väitetty, että maallinen valta kuuluu paholaisen valtapiiriin. Tämän mukaisesti voitaisiin lausua Suomessa, että Suomen hallitus kuuluu paholaisen valtapiiriin. Sinne hallitukseen ei ole mitään syytä pyrkiä.

Autuaaksi julistusten jälkeen kadonneessa Q-evankeliumissa on annettu Jeesuksen neuvo lahjoittaa vapaaehtoisesti kaikki ryöstäjälle (Lk. 6:29–30 /Mt. 5:39b-40, 42). Jeesuksen neuvo esiintyy edelleen Luukkaan ja Matteuksen evankeliumissa samassa yhteydessä. Mikä voisi näyttää periksiantamisena, on todellisuudessa tärkeämpään keskittymistä.

Myös muualla Q-evankeliumissa ilmenee ajattelutapa, jonka mukaan pienen omakohtaisen käyttöomaisuuden omistaminen on vaarallista uskolle (Lk. 4:3-4 /Mt. 4:3-4; Lk. 6:20b /Mt. 5:3; Lk. 10:4/Mt. 10:9; Lk. 11:3-4/Mt. 6:11–13; Lk. 12:22b-23, 29/Mt. 6:25, 31; Lk. 12:33/Mt. 6:20; Lk. 14:21–22; vrt. Mt. 22: 9-10; Lk. 17:33/Mt. 10:39; Lk. 16:13/Mt. 6:24).

Kyse ei ole enää sosiaalisesta eriarvoisuudesta, jonka tähden köyhät päivätyöläiset ja pienviljelijät kapinoisivat kaupungissa asuvaa rikkaiden luokkaa vastaan, vaan Jeesuksen ihanteiden mukaan köyhien ihmisten tarpeesta rakentaa uusi identiteetti (henkilökohtainen ja/tai yhteisöllinen) nihilismin autuutta ylistäen. Post-humaanissa uudessa ihmisyydessä on selviytymiskoneeksi alistetun ihmisen arvotettava täsmällisesti, mihin hän ryhtyy: rakentaa tämä uusi identiteetti vai jäädä uudenlaisten patronuksen alaisuuteen selviytymiskoneeksi, pahimmissa kristillisissä skenaarioissa 666-merkityksi antikritilliseksi orjaksi. 

 

 Kristillisen nihilismin autuus ja riskit

Kristilliseen nihilismin autuuteen ei voi suhtautua ongelmattomasti ja romantisoiden. Siihen liittyy vakavia lieveilmiön riskejä, kuten Jacques Lacanin psykoanalyyttisista teorioista ammentava ranskalainen vasemmistolainen filosofi Alain Badiou kysyy kriittisesti, vaatiiko etiikka todellakin asketismia. Kritiikki voitaisiin kohdistaa myös Jeesuksen eetosta ja elämänmallia kohtaan, joka tulee tutuksi Luukkaan ja Matteuksen evankeliumin Kenttä- ja Vuorisaarnoissa.

Badiou huomauttaa tarkkaavaisesti, kuinka nihilisminsä autuutta varten ihmiset ovat voineet löytää omat tarvittavat hahmonsa jokaisella aikakaudella. Köyhien autuudessa ei olisi kyse vain asketismin tai nihilismin suuruudesta, vaan eritysesti hylätyn tarpeesta turvautua Jumalan valtakunnan illuusioon. Illuusio on rakentunut, koska se vapautti opetuslapsen köyhyyteen sitoutuneena uskon sankarina siitä tosiasiasta, että hänellä oli vain määrätty kovin rajallinen häpeällinen paikka kovin rajallisia tyydytyksiä tarjoavassa maailmassa.

Toinen tunnettu filosofi Slavoj Žižek (2006) tulkitsee Jumalan pettämättömyyden ja ihmisen radikaalit luopumiset Kierkegaardin ja Lacanin avulla ihmisen kaiken uhraukseksi ”Asioiden Syylle” (the Cause-Thing), jota tämä henkilö pitää suurempana itseään varten kuin omaa elämäänsä. Lacanilaisittain voisi tuolla tavalla arvella, että autuuden ylistyksessä ei olisi kyse mielihyvän kokemisesta, vaan tavoitteesta saavuttaa myyttinen ’alkujouissance’, so. ihmisruumiin kokemus, joka vallitsi ennen ruumiin alistumista merkitseville ja kulttuurille. Tämä ’alkujouissance’ on varhaisempaa ihmisen kehityksessä kuin itse nautittavuus, jouissance, joka syntyy kulttuuristumisen jälkeen.

Tuskin kukaan tutkija kiistää, että jae Q 6:20 (=Lk.) köyhien autuudesta ilmaisee Jumalan valituksi tulemisen tuntemuksia. Tähän pitää kuitenkin huomauttaa tärkeä ero modernin psykoanalyysin tilanteeseen: Valituksi itsensä tunnustaminen ei ollut valituksi kansaksi itsensä uskovien keskuudessa samalla tavalla poikkeavaa kuin valituksi tunteminen olisi postmodernissa Euroopassa. Sitä vastoin (post)modernissa länsimaisessa kulttuurissa syntyneen lacanilaisen psykoanalyysin mukaan itsensä valituksi kokeminen olisi yksilöllisen psykoottisen patologian tunnusmerkki.

Kristillisessä nihilismin autuudessa on selviä valintaan liittyviä tuntemuksiakin. Psykoottiseen patologiaan ei tarvitse kuitenkaan hukuttautua. Valinnan psykoottisuus ilmenee siellä ja silloin, kun epävarmuus torjutaan, epäilyä ja kyseenalaistamista ei sallita missään muodossa. Jeesuksen seuraajille julistamassa nihilismin autuudessa tarjotaan lupaus, mutta uskovia ei siirretä pois jo Abrahamin kokemasta epävarmuuden ja epäilyn reaalisuudesta. Fanaattinen kiistäminen ja torjunta ovat rakenteellisesti eri asia.

Varattomien autuaaksi julistuksen jälkeen Q-evankeliumissa on luvattu nälkäisille ravinto ja itkeville nauru (Lk. 6:21/Mt 5: 6,4). Luukas viittaa nauruun sekä autuaaksi julistuksen yhteydessä että voi-sanoissa. Verbiä ”nauraa” käytetään sekä kreikassa γελάω että hepreassa שחק yleisesti pejoratiivisesti. Vanhassa testamentissa nauraminen ilmaisee ylemmyyttä tai vahingoniloa, mutta harvoin aitoa iloa. Myös näissä piirteissä on sadistisen fanatismin riskit, jos ne pääsevät hallitsemaan mielentilaa.

Uskontojen psykologiaa tutkineet Kille, Waderson Jr. (1996) ja Meissner (2000) ovat tuoneet esille muidenkin tutkijoiden tavoin, että uskonnollisessa paranoiassa on hyvin tunnettua lohkomisen (splitting) ja projektion puolustusmekanismit. Henkilö idealisoi siis itsensä ja oman yhteisönsä, mutta vähentää arvon muilta ihmisiltä. Ulkopuolella on paholaisen valtakunta. Autuaaksi julistukset ilmentäisivät tällöin yhdessä apokalyptisen Jumalan valtakunnan kanssa Jeesuksen julistusta välittömästi seuranneille uskonnollisille ääriryhmille tyypillistä kaksinaisuutta. Sellaiset Jeesuksen seuraajat olisivat synnyttäneet itselleen fantasian Jumalan valtakunnan saapumisesta.

Mitä voimakkaammin nämä pejoratiiviset vahingonilon ilmaukset rakentavat ihmisen uutta identiteettiä nihilismin autuudessa, sitä epäterveemmäksi tämä uusi uskonmalli on valitettavasti vääristynyt. Silloin post-humaanin selviytymiskoneen vaihtoehdoksi ei ole syntynyt sittenkään niin aitoa kristillistä iloa, kuin mihin evankeliumi voisi parhaimmillaan vapauttaa. Kritiikki, sarkaismi ja ironia aikakauden epäjumalina esiintyviä pinttymiä ja intohimoja vastaan eivät ole kuitenkaan vielä epätervettä sadistista naurua. Tämän kahden erilaisen naurun välillä määräytyy kristityn uusi aktiivisuus post-humaanissa maailmassa.

 

 

Jälkikirjoitus. Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu, Valtioneuvoston Tilannekeskus, Valtakunnansyyttäjä. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 

Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja

D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html