”Menkää pois: Minä en tunne teitä!” Näin Pyhä Johannes Kronstadtilainen opetti Herra Jeesuksen sanoja lopunajoista.

 

Arkangelissa eli Vienan läänissä vuonna 1829 syntynyt, Pietarin alueella Kronstadtissa vuonna 1908 kuollut seurakuntapappi Pyhä Johannes Kronstadtilainen, oikealta nimeltään Ioann Iljitš Sergijev, on tullut tunnetuksi elämästään ja opetuksestaan. 

 

Pyhältä Johannes Kronstadtilaiselta on "Valvomisen sunnuntaina", jota vietämme tänään 13. marraskuuta 2022, luettavan Matteuksen evankeliumin luvun 25 selitys. Tämä koskee siis Jeesuksen vertausta kymmenestä morsiusneidosta, viisaista ja tyhmistä, joista tyhmät eivät päässeet häätaloon, kun sulhanen tuli: ovi suljettiin. Silloin tyhmät huusivat: Herra, Herra, avaa meille. Mutta hän vastasi: Totisesti, minä en tunne teitä. Jeesus kehottaa: Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.

Pyhä Johannes Kronstadt

Pyhä Johannes Kronstadt syntyi vuonna 1829 köyhän perheen esikoisena Suran kylässä Arkangelin maakunnassa. Hänen suvussaan oli ollut useitakin pappeja. Johanneksen isä Ilja Mihajlovits Sergijev toimi myös kirkkoherrana, mutta kuoli jo varhain 48-vuoden iässä. Äiti Feodora synnytti kuusi lasta, joista kolme jäi eloon. Tämä äiti kuoli koleraan 63-vuoden iässä. Johannes valmistui Arkangelin teologisesta seminaarista ja siirtyi sen jälkeen Pietarin teologiseen seminaariin.

Johannes avioitui Kronstadtin katedraalin kirkkoherran tyttären Elisabetin kanssa, mutta heille ei syntynyt lapsia. Virallisen selityksen mukaan pariskunta ”otti itselleen neitsyyden uroteon” eläessään avioliitossa. Heillä oli lopunajallinen meininki niin kuin jo apostoli Paavali ihannoi 1. Korinttilaiskirjeessä.

Pariskunta kasvatti kahta kasvattitytärtä. Isä Johanneksen yksityisen päiväkirjan mukaan hänen vaimonsa alkoi 1870-luvun puolivälistä lähtien osoittaa pahatapaista mustasukkaisuutta, epäluuloisuutta ja jopa vihamielisyyttä. Tätä päiväkirjaa säilytetään Venäjän valtion historiallisessa arkistossa. Päiväkirjasta näkyy myös äärimmäinen itsekritiikki ja jopa avoimen kielteinen sävy itseään kohtaan, mikä on toki tyypillistä ortodoksiselle askeesille. Eihän uskovainen ole tullut itseään kehumaan ja jumaloimaan, vaan hyvin tietoiseksi omista synneistä ja heikkouksista.

Isä Johanneksen sisäinen halu oli ryhtyä munkiksi ja ryhtyä lähetyssaarnaajaksi aina Amerikan ihmisille saakka, mutta hän melko varhain havahtui, että Pietarin asukkaat ”eivät tunne Kristusta sen enempää kuin jonkin Argentiinan Patagonian villieläimet”. Niin Johannes jäi Pietariin ja ordinaation jälkeen hänet lähetettiin Kronstadtiin, joka oli paitsi laivastotukikohta myös hallinnollinen maanpakopaikka epäsosiaalisille persoonallisuuksille ja lukuisille kerjäläisille.

Hänen ihailijoidensa mielestä "isä Johanneksen ulkonäkö oli erityinen, viehättävä, joka tahtomattaan käänsi kaikkien sydämet hänen puoleensa: hänen silmissään näkyi taivas, kasvoissa - myötätunto ihmisiä kohtaan, hänessä näkyi halu auttaa kaikkia".

Kronstadissa Johannnes herätti hämmennystä, kun hän ”alkoi vierailla hökkelikylissä, kaivoksissa ja köyhissä asunnoissa. Hän lohdutti hylättyjä äitiä, hoiti näiden äitien lapsia sillä aikaa että äidit saivat pestä pyykkiä, auttoi rahan kanssa, varoitti ja kehotti juoppoja, antoi koko palkkansa köyhille, ja jos rahaa ei ollut, hän antoi vielä saappaansakin ja palasi paljain jaloin kotiin seurakuntataloon. Ja tämä johti siihen, että ortodoksinen kirkko päätti antaa seurakuntapapin palkan hänen vaimolleen eikä enää hänelle itselleen!

Sen lisäksi että isä Johannes oli tunnettu poikkeuksellisesta hyväntekeväisyydestään ja laupeudestaan, hänen saarnansa olivat äärimmäisen tunteellisia. Todistajien mukaan isä Johannes itki usein saarnoissaan. Tämä herätti 1860-luvulla myös väärinymmärrystä ja paheksuntaa kirkon muissa papeissa.

Yksityinen hyväntekeväisyys jatkui virkakauden alusta lähtien ja laajeni 1880-luvulta lähtien, kun hän perusti ”Ahkeruuden talon”, jossa oli erilaisia työpajoja, köyhien koulu, naistentalo, orpokoti jne. 1890-luvulla isä Johannes oli saanut kaikkialla Venäjällä kunnioitusta ja väkijoukot kirjaimellisesti kerääntyivät hänen ympärilleen, repivät häntä vaatteista, monin paikoin oli vastassa monien tuhansien ihmisten väkijoukko.

15. heinäkuuta 1890 Harkovan katedraaliin ei mahtunut enää seurakuntalaisia, vaan isä Johanneksen toimittaman jumalanpalveluksen aikana myös Harkovan собо́рная katedraali-aukiolle kokoontui yli 60 000 rukoilijaa. Samanlaisia olivat tilanteet Volgan kaupungeissa Samarassa, Saratovissa, Kazanissa ja Nižni Novgorodissa.

Kronstadtin Johanneksen maineen ja kunnioituksen kasvu johti siihen, että hänelle alettiin lahjoittaa suuria rahasummia - henkilökohtaisesti ja postisiirtoina. Hän puolestaan jakoi summat eteenpäin. Isä Johannes sanoi hyväntekeväisyystyöstään: 

"Jumalalla ei ole helleeniä eikä juutalaisia. Minulla ei ole omia rahoja. He lahjoittavat minulle ja minä lahjoitan eteenpäin. Usein en edes tiedä, kuka lähetti minulle tämän tai tuon lahjoituksen ja mistä. Siksi lahjoitan myös sinne, missä on tarvetta ja missä sillä rahalla voi tehdä hyvää".

Kronstadtin Johanneksen anteliaisuuden julkisuus houkutteli hänen luokseen valtavan määrän anojia - tavallisista kerjäläisistä varakkaisiin kauppiaisiin, jotka olivat joutuneet epätoivoon kriittisen tilanteen vuoksi (konkurssi, häviö korttipeleissä jne.). Isä Johannes kulki nyt Kronstadtin läpi kerjäläisten "armeijan" saattelemana, joille hän jakoi almuja kahdesti päivässä, aamulla ja illalla.

1890-luvulla muodostui Kronstadtiin suorastaan pienimuotoista teollisuutta, joka palveli huomattavaa pyhiinvaeltajien virtaa, joka saapui toivossa tavata isä Johannes. Johanneksen oli palkattava sihteereitä, jotka vastasivat vierailijoiden valinnasta, joita oli mahdoton määrä, että yksi ihminen nämä kaikki kohtaisi kasvotusten.

Kronstandin Johannes oli myös kuolevan Aleksander III:n luona Krimillä, toimitti ehtoollisen ja ruumiin voitelyn öljyllä, minkä jälkeen hän laski kätensä Aleksander III:n pään päälle kuolevan pyynnöstä. Tämä puolestaan edisti isä Johanneksen suosion kasvua yhteiskunnassa. Johannes Kronstadt tunnettiin Venäjän keisarikunnassa askeettisena ja raittiusyhdistyksen tukijana, joka piti puolustuspuheita, jotta ihmiset joisivat pikemmin teetä kuin vodkaa. Hän puhui suoria sanoja juopumusta vastaan.

Kronstahdtin Johannes ja paroni Otto von Buxhoevedenin pohdiskelujen ansiosta perustettiin Pyhän Andreaksen ahkeruuden talo, jossa oli erilaisia työpajoja, kouluja, yömaja, soppakeittiö ja poliklinikka. Tämän ahkeruuden talon menestys johti vastaavien laitosten syntymiseen kaikkialla Venäjällä. Toisin kuin tuolloin olemassa olevat työtalot, nämä eivät olleet rangaistuksen täytäntööpanolaitoksia. Pietarissa filantrooppi Anatoli Nikolajevits Demidov oli avannut jo aiemmin myös ahkeruuden talon, mutta 10.lokakuuta 1882 Isä Johanneksen ja luterilaisen paroni Otto von Buxhoevedin avaama ahkeruuden talo tuli varsinaiseksi esimerkiksi. Paroni Buxhoeven keräsi luterilaisilta kauppiailta varoja ja perusti Pietariin vielä toisenkin evankelisen huolenpidon talon Pietarin Pyhän Marian luterilaisen kirkon yhteyteen.

Paroni Otto Ottovich Balthazar von Buxhoeveden oli koulutukseltaan juristi, joka oli valmistunut Pietarin oikeustieteellisestä korkeakoulusta, josta hän jatkoi Leipzigin yliopistoon opintoihin. Paronin mielisairas poika Edgar tappoi hänet sittemmin kesäkuussa 1907 ja hänet haudattiin Smolenskin luterilaiselle hautausmaalle.

 

Pyhän Johannes Kronstadtin teoksessa Kommentti Matteuksen evankeliumiin, jonka Pietarin ortodoksinen hengellinen akatemia on julkaissut vuonna 2009, tämä kanonisoitu seurakuntapastori selittää lopunaikojen kehotus- ja vertauspuhetta, jonka Jeesus oli pitänyt. Pyhän Johannes Kronstadtin teoksessa Elämäni Kristuksessa hän voimakkaasti moittii kaikenlaista uskon väärentämistä:

Tulee aika, jolloin he valitsevat himojensa mukaan omat opettajansa, kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee [2. Tim. 4:3]. Eivätkö maalliset ihmiset ja jopa monet hengelliset ihmiset tee tätä nykyään? Eivätkö he ole itse valinneet omia opettajiaan miellyttääkseen korviaan? He eivät opi ainoalta Opettajalta - Kristukselta, Hänen evankeliumistaan eivätkä Hänen kirkostaan, vaan maallisilta toimittajilta, feuilletonkirjailijoilta, romaanikirjailijoilta, runoilijoilta, näyttelijöiltä, ja he sanovat: "Voi, miten viihdyttävää se kaikki onkaan, miten opettavaista!". Ja jos ei sanoin, niin teoin he sanovat: emme tarvitse evankeliumia tai kirkkoa jumalanpalveluksineen, sakramentteineen ja Jumalan sanan julistuksineen. Meillä on niin hyviä, moraalisia opettajia! Herra Jeesus, mihin olemme tulleet? He hylkäsivät Sinun sanasi.

Johanneksen viittaus "feuilletonkirjailijoihin" tulee ranskalaisesta sanasta, josta Suomessa käytetään ruotsalaista sanaa följetongi sanomalehtien ja muualla julkaistavien jatkokertomuksen lajityypille. Viron kielessä följeton on vakiintunut tarkoittamaan pakinaa. Följetongi oli yleinen tyylilaji Venäjällä Aleksanteri II:n hallituksen uudistusten aikana. Fjodor Dostojevski kirjoitti näitä, mutta myös parodioi, koska näki följetongin juhlivan katoavaa kulttuuria. Nykypäivänä olisi helpompi ymmärtää följetongin turhamaisuuden ihmisten mieltemysten kuohuttajana, kun television aikakaudella tilalle on saapunut Kauniit ja rohkeat sekä vastaavat jatkokertomukset. Johannes Kronstadt havaitsi, että nämä katoavan kulttuurin ilmiöt täyttävät ihmisen sielun petollisesti, kun Pyhän Jumalan sanan ja Kristuksen pitäisi täyttää ihminen.

Johannes Kronstadtin huomautus ei ole yhtään vähemmän merkityksellinen yli 100 vuotta myöhemmin, kun kirkkoherra Kari Kanala kehuu ja kutsuu Suomessa evankelisluterilaisen kirkon valvomisen sunnuntain jumalanpalveluksen saarnaajaksi koomisen näyttelijän Janne Katajan. Janne Kataja voi olla sympaattinen näyttelijä, mutta kristinuskoon sitoutumista hän ei ole koskaan ilmoittanut, vaan pikemmin kertonut median haastatteluissa ei-kristillistä panteistista energiauskoa.

 

Johannes Kronstadt arvosteli myös erittäin voimakkaasti kreivi Lev Tolstoin toimintaa vastaavasta syystä, että Tolstoi erkaantui kristillisestä uskosta, josta hän oli toki saanut vaikutteita. Ei olisi tullut kysymykseenkään, että kristinuskosta erkaantunut ja sivuun harhautunut henkilö voitaisiin kutsua jopa jumalanpalveluksen saarnaajaksi. Johannes Kronstadt moitti, että Lev Tolstoi kehitti panteistisen uskonnollisen järjestelmän, jossa Luojaa ei ole olemassa, vaan itsekukin on osa jumalaa. 

 

Tolstoi oli hylännyt opin Kristuksen Jeesuksen jumaluudesta, dogmit Kolmiyhteisestä Jumalasta, lunastuksesta, neitseestä syntymästä ja kuolleistanousemisesta. Toden totta Tolstoi kirjoitti vuonna 1901 vastauksessa synodille, että syytökset olivat oikeita, sillä hän hylkää kaikki sakramentit, koska pitää ”kaikkia sakramentteja karkeana noituutena”. Tolstoi myös kirjoitti, että kristillisessä maailmassa ei ole enemmän haittaa aiheuttanut kirjaa kuin tämä kauhea kirja, jota kutsutaan Vanhan ja Uuden tetamentin pyhäksi historiaksi.

Kirjassaan ”Elämäni Kristuksessa” Pyhä Johannes Kronstadt oli hyvin pettynyt modernismiin. Moni muinainen pakanallinen kirjoitus saattaa olla jopa parempi ja puhtaampi kuin niin kutsuttujen kristittyjen kansojen moderni kirjallisuus. Nykykristityt eivät ole pelkästään kylmiä rukouksessa, vaan he ovat myös lakanneet kääntymästä Raamatun puoleen ja ovat yhä enemmän ”maailman henkeä”, toisin sanojen sanomalehtien, aikakausilehtien ja maallisten kirjailijoiden sekä teatterin henkeä.

Johannes Kronstadtin mukaan Raamatun varoitukset pitää ottaa vakavasti, koska asia ja aika on oikeasti vakava:

”Jokaisen tulisi tietää ja uskoa, että on olemassa hengellinen, tappava käärme, jota kutsutaan paholaiseksi ja saatanaksi ja jonka Luoja on tuominnut ikuiseen piinaan ja joka kykenee raahaamaan epäuskoisia ja katumattomia ihmisiä ikuiseen piinaan. Jokaisen tulee myös tietää ja uskoa, että Jumala on lähettänyt Vapahtajan maailmaan pelastamaan ihmiset tämän käärmeen tappavalta pistolta – synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta, ja että tämä Vapahtaja antaa jokaiselle pelastavan lääkkeensä käärmettä vastaan: uskon, rukouksen, parannuksen ja Pyhän ruumiinsa ja verensä salaisuuden (ehtoollisen sakramentissa).

Johannes Kronstadt ei samaistanut ja sekoittanut Jeesuksen Kristuksen perustamaa Jumalan valtakuntaa maalliseen isänmaahan, vaan kirjoitti klassisen kristinuskon mukaisella tavalla (vrt. kirkkoisä Kyprianos), joka olisi edelleen aiheellista ottaa opiksi:

”Älä sure lohduttomasti isänmaan onnettomuuksia, menetettyjä sotia, sotalaivojen menetyksiä, valtion valtavia tappioita. Sure, jos etenet huonosti kohti ikuista Isänmaata, joka on valmistettu taivaassa. Sure, jos sydämesi on kaukana Jumalasta. Maallinen isänmaa kärsii tsaarin ja kansan synneistä, tsaarin uskon puutteesta ja lyhytnäköisyydestä, hänen antautumisestaan Lev Tolstoin ja koko niin sanotun koulutetun ministerikunnan ja virkamiesten epäuskoon ja jumalanpilkkaamiseen upseereineen ja opiskelijanuorisoineen. Rukoile Jumalaa kyynelein Venäjän yleisen epäuskon ja korruption tähden. Herra, herättäköön nukkuva kuningas, joka on lakannut toimimasta voimallaan: anna hänelle rohkeutta, viisautta ja ennakointikykyä”.

Kommentti Matteuksen evankeliumiin

Johannes Kronstadilainen selittää Jeesuksen vertausta tyhmistä ja viisaista morsiusneidoista, joista tyhmät nukkuvat ja eivät pääse juhliin – ovet suljetaan, heitä ei tunneta. Johannes nostaa esille monia tilanteita, jotka johtavat kristityt nukkumaan, välinpitämättömyyteen ja penseyteen.

”Kun vihollinen ei onnistu syöksemään kristittyjä pois pelastuksen tieltä ahdistuksilla, köyhyydellä, hän ryntää toiseen ääripäähän: vihollinen taistelee kristittyä vastaan terveydellä, levolla, sydämen velttoudella, hengellisellä tunteettomuudella, ulkoisen elämän rikkauksilla. Voi miten vaarallinen tuo viimeinen tila onkaan! Se on vaarallisempi kuin ensimmäinen tila, surun ja masennuksen ja sairauksien tila. Meidän on helppo unohtaa Jumala. Unohdamme helposti Jumalan ja lakkaamme tuntemasta Hänen armoaan, torkumme ja nukumme hengellisesti.”

”Ahdistuksessa me tahattomasti jatkuvasti käännymme Jumalan puoleen pelastuksen saamiseksi, tunnemme jatkuvasti, että Jumala on pelastuksemme Jumala. Näin ollen kristityn on parempi elää kaikenlaisessa ahdistuksessa”.

Johannes Kronstadilaisen selitys nousee uskollisesti siitä vanhasta tunnelmasta, joka on ollut olennainen osa myös Jeesus nasarettilaisen julistusta. Jos muistamme Jeesuksen vertausta suurista pidoista, Luukas 14:16-27, niin tässäkin vertauksessa hyvää elämää perhesiteissään ja omistuksestaan vastuullisesti hoitavat ihmiset jäivät suurten pitojen ulkopuolelle. He kieltäytyvät. Palvelijat menivät saman kaupunkikulttuurin eri sosiaalisten ryhmien luo ja saivat erilaisen vastauksen kussakin ryhmässä. Tietyt henkilöt valittiin pahaksi malliksi tuomittavasta ihmiskunnasta tuossa maailmassa, jossa omaisuus perustui maanomistukseen, henkilön identiteetti ja kunnia perustuivat tämän perheen jäsenyyteen.

Jeesus ei esittänyt mitään toimintaohjelmaa oikeudenmukaista yhteiskuntajärjestystä varten, vaan vertauksessa torjutaan tavallinen elämä, rikkauden tavoitteluun ja tavallisen elämän turvallisuuteen liittyy illuusio, joka on muuta kuin ihmisen varsinainen tarve. Niin myös Nooan päivien tulva paljasti tavanomaisen elämän vaarallisuuden, Luukas 17:27. Suomeksi kirkkoraamattu sanoo liian yleisluonteisesti Jeesuksen kehotuksen: Joka yrittää turvata sielunsa, kadottaa sen, Luuk 17:33, mutta ”turvata sielunsa” olisi evankeliumin alkukielessä selvä viittaus ansiotulosta kieltäytymiseen. Siinä Jeesus kehottaa seuraajiaan valmiuteen kieltäytyä ansiotulon tai ylläpidon etsimiseen (ζητήση ...περιποιήσασθαι).

Kirkkohistorian perinne rakentui tälle samalle näkemykselle ja Kleemens Aleksandrialainen kirjoitti, että yksityisomaisuus on lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaista: ”Omistamisella on demoninen luonne, koska se sitoo ihmisen ja sulkee hänen korvansa Jumalan valtakunnan kutsulta” (Quies dives 31: GCS 17, 180). Juudaan testamentin mukaan nimenomaisesti pahat henget johtavat viimeisinä päivinä luopumukseen rahan ja rakkauden avulla (TJud. 18:1-6).

Johannes Kronstadilainen ottaa vakavasti Raamatun ja kristikunnan tradition varoitukset paholaisen uhkasta ja himojen vaarasta – joista on nyttemmin tullut leikinlaskun ja välinpitämättömyyden huvipuistoja:

”Vapauta minut paholaisen kiireestä. Paholainen kiirehtii, kiirehtii suunnattomasti, tarttuu ihmiseen turmellakseen hänet ikuisesti, samalla kun ihmiset uinuvat, laiskottelevat ja nukkuvat elämänsä turhuudessa, himoissaan, itsekkyydessään, haureudessa, viihteessä, muodissa ja kaikessa muussa, ja he kuolevat tuhansittain kuin kärpäset kärpässienessä. Kiirehtikää, kiirehtikää, kristityt, pelastaaksenne sielunne, niin kauan kuin on aikaa, niin kauan kuin Herra odottaa ja on kärsivällinen, niin kauan kuin taivasten kuningaskunnan ovia ei ole suljettu. Sen jälkeen tulevat tyhmät neitsyet ja sanovat: Herra, avaa meille, mutta Herra vastaa heille: Menkää minun luotani, en tunne teitä, Matt. 25:11-12”.

”Älä himoitse mitään, ei ruokaa ja juomaa, ei vaatteita, ei tilavaa ja koristeltua asuntoa, ei rikkaita kodin tarvikkeita, eikä edes terveyttä, älkää edes henkeänne himoitko, vaan antakaa koko elämänne Herran tahdolle ja sanokaa: Minulle se, että elän, on Kristus, ja se, että kuolen, on voitto, Fil. 1:21. Se, joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, pitää sen iankaikkisen elämän maailmassa, Joh 12:25”.

”Riippuvuus tilapäisestä elämästä ja terveydestä johtaa moniin poikkeamiin Jumalan käskyistä, lihan hemmotteluun, paastojen rikkomiseen, välttelyyn suorittaa velvollisuuksia tunnollisesti, epätoivoon, kärsimättömyyteen ja ärtyneisyyteen”.

”Sinä jäykkä ja karkea sielu, lihasta ja kivestä tehty mies, katumaton mies, sinä keräät vaivaa päällesi! Ennemmin tai myöhemmin te kuolette, kuoleman jälkeen teitä odottaa suurimman tuomarin oikeudenmukainen tuomio ja viimeinen tuomio, suuri vihan päivä ja Jumalan oikeudenmukaisen tuomion ilmestyminen koko maailmalle. Mitä sinä teet silloin, missä olet? Pelkään sinun puolestasi, kurja.”

"Kaikki epäuskoiset ja katumattomat syntiset joutuvat kärsimään iankaikkisen rangaistuksen, iankaikkisen kidutuksen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen (Matt. 25:41).

Kaikki on Jumalan omaisuutta

Johannes Kronstadt liittyi niin teoissaan kuin sanoissaan apostoliseen köyhyyteen:

"Jumala on antanut teille runsaat lahjansa, jotta voisitte antaa ne kätenne kautta muille tarvitseville: ne ovat Jumalan lahjoja, eivät teidän, vaikka te omistaisittekin ne, koska olette keränneet ne työnne tuloksena tai saaneet ne perintönä. Te sanotte: Minä olen ponnistellut. Mitä sanottavaa siinä on? Me kaikki synnymme tekemään työtä, eikä siinä ole teille mitään ansiota: kasvojenne hiessä teidän on syötävä leipänne (1. Moos. 3:19), sanotaan. Mutta niinhän se on, että te teette työtä ja saatte runsaan palkkion työstänne, kun taas toiset tekevät enemmän työtä kuin te ja joutuvat tekemään enemmän työtä kuin te, ja heidän palkkionsa työstään on vähäinen. Ettekö näe, että Jumala on sanoissaan ja teoissaan vanhurskas ja riittävä, mutta kitsastelijoita rangaistaan anteliaasti siitä, että hän ei anna niitä vähäisemmille veljilleen (vrt. Matt. 25:40)?”

”Kaikki on Jumalan omaisuutta, ja vain itsekkyytemme ja oman edun tavoittelumme omistaa Jumalan tavarat itsellemme, ja itsekkyytemme käyttää niitä hyväkseen ja pitää sitä suurena palveluksena lähimmäisillemme, kun emme anna heille paljoa; vain paholainen, ikuinen valehtelija ja huijari, pilkkaa Jumalamme nimeä meidän oman ahneutemme, epäsosiaalisuutemme ja kitsautemme kautta. Mutta sinä, Jumalan palvelija, laske aina kaikki omistukset Jumalalle kuuluvaksi, älä omaksesi.”

”Kaikki synnit ja intohimot, riidat ja riitelyt ovat todella sielun sairauksia: näin niihin pitäisi suhtautua. Tai kaikki intohimot ovat sielun tulta, suurta sisimmässään raivoavaa tulta, helvetillisestä kuilusta nousevaa tulta. Se on sammutettava rakkauden vedellä, joka on tarpeeksi vahva sammuttamaan kaiken pahuuden ja muiden intohimojen helvetillisen tulen. Mutta voi ja harmi meille, itserakkaudellemme, kun saamme tämän liekin kasvamaan uudella helvetillisellä liekillä - omalla pahansuopaisuudellamme ja ärtyneisyydellämme, ja tällä tavoin olemme pahojen henkien auttajia (Ef. 6:12). Me laskeudumme Gehennan tuleen itseämme kohti, ja jos emme tee parannusta emmekä ole viisaita hyvän puolesta, vaan yksinkertaisia pahan puolesta (Room. 16:19), meidät tuomitaan yhdessä paholaisen ja hänen enkeliensä kanssa kidutettavaksi tulijärveen (ks.: Mt 25:41; Ilm. 21:8). Älkäämme siis antako pahan voittaa itseämme, vaan voittakaamme paha hyvällä (vrt. Room. 12:21).”

”Olemme eksyneitä ihmisiä (vrt. Room. 7:24)! Miten on mahdollista, ettemme ole vielä oppineet pitämään kaikkea syntiä sielumme suurena onnettomuutena ja suhtautumaan vilpittömästi ja rakastavasti niihin, jotka ovat joutuneet tällaiseen onnettomuuteen? Miksi emme pakene sitä niin kuin käärmettä, niin kuin myrkkyä? Sillä miksi me kompastumme siihen? Miksi emme tunne sääliä itseämme kohtaan, kun olemme alttiina mille tahansa synnille? Miksi emme itke Herran edessä, joka on meidät luonut (vrt. Ps. 94:6)?”

Menkää heikkojen luo!

Johannes Kronstadilainen moittii voimakkaasti ihmisten pahansuopaisuutta, kovasydämisyyttä ja ylpeyttä, jotka jo Jeesus lausui viimeisen tuomion tuntomerkkeinä:

”Pahansuopuus on paholaisen ominaispiirre, eikä millään pahansuovalla ihmisvihamielisellä ole mitään sijaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa. Poimi pois sydämestäsi pahansuopuus; paholaisen pahuuden vuoksi olet erkaantunut muista ihmisistä, ja pelkäät lähestyä heitä sydämestäsi. Mutta jos kylmyys itseäsi kohtaan johtuu tavasta ja laiminlyönnistä, niin hylkää tuo huono tapasi, se on paholaisen petos.”

”Kristitty ihminen on aina Jumalan kuva, aina Kristuksen jäsen, Pyhän Hengen temppeli, aina korvaamaton olento, joka ansaitsee kaiken kunnioituksen ja huolenpidon. Muistakaa, että Kristus sanoi: "Katso, minä olen sairas, tulkaa minun luokseni" (vrt. Matt. 25:36). Kristus on jokaisessa sairaassa ihmisessä, olipa hän sitten ystävä tai vihollinen. Mutta laiminlyötkö sinä nämä omat ihmiset? - Se on synti sinulle!"

”Voi, minä olen paha ihminen (Room. 7:24). Miksi jumalattomuus elää minussa yhä, miksi se ei ole kuollut pois? - Tyytyväisyyden, ylpeyden, salaisen uskomuksen vuoksi, että muut eivät ole mitään, että olen parempi ja korkeampi kuin muut, vaikka itse asiassa olen huonoin.”

”Mutta miksi me halveksimme köyhiä? He ovat köyhiä meidän, rikkaiden, kovasydämisyyden vuoksi, ja me halveksimme heitä. Annammeko heille pennejä ja kopeekkoja ja annammeko niiden kanssa heille myös ilkeytemme ja halveksuntamme? Me annamme heille pennejä ja kopeekkoja, ja näiden pennien ja kopeekkojen takia olemme valmiita syömään heidät? Voi, me olemme itseämme inhoavia narsisteja! Osoittakaamme köyhille kristillistä rakkautta, lempeyttä, nöyryyttä ja anteliaisuutta; oppikaamme ruumiillisesta köyhyydestä hengellinen köyhyytemme; oppikaamme, ettemme ole antaneet mitään tälle maailmalle emmekä voi kantaa mitään (vrt. 1. Tim. 6:7). ”

Ilmestyköön Kristus viimeisellä tuomiolla ja sanokoon: "Menkää pois minun luotani, te kirotut, iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen; sillä te olette syöneet ettekä anna minun syödä; te olette niittäneet ettekä anna minun juoda; minä olin vieras enkä tunne teitä" (Matt. 25:41-43). Nämä ovat tulevia tuomareitamme. Älkää suuttuko: he ovat yhtä täydellisiä ihmisiä kuin mekin. Meille on mieluisaa halveksia heitä, mutta Jumalalle on mieluisaa korottaa heidät.

Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html

Patriarkka Kirill: Venäjän erityinen tehtävä maailmassa

 

Hänen pyhyytensä patriarkka Kirill piti puheen liturgian jälkeen Donskoyn Jumalanäidin ikonin juhlassa Donskoyn luostarissa torstaina 1.syyskuuta 2022. Minä koin mielihyvää, että Hänen pyhyytensä patriarkka Kirill piti tärkeänä eräitä samoja asioita, joista olin tehnyt joitakin pieniä havaintoja syksyllä 2011 monissa haastatteluissani. Mielestäni Venäjän ortodoksisella kirkolla oli ja on erityinen tehtävä.

 

Tällä kertaa patriarkka Kirill syvensi historiallista muistia ja hengellistä ohjausta Venäjän ja Venäjän ortodoksisen kirkon erityiseen tehtävään maailmassa, joka on kääntynyt antikristilliseksi.

 

Lännessä antikristillinen vallankumous

Правмир - johtava multimediaportaali ortodoksisuudesta ja yhteiskunnasta, tietotoimisto Interfax ja Venäjän federaation viikkolehti Rossiskie Vesti julkaisivat syksyllä 2011 silloiset haastatteluni, joissa kerroin näkemykseni, jonka mukaan moraalisesti ja teologisesti katsottuna Venäjän ortodoksinen kirkko on aidosti kristillinen, kun taas länsimaiset kirkot olivat jo melko maallisia. Lännessä on ollut käynnissä kristinuskon vastainen vallankumous. Venäjän ortodoksisella kirkolla on maailmanlaajuisesta näkökulmasta katsottuna jumalallinen tehtävä tänä aikana, jolloin länsimaiset kirkot ovat jo hylänneet normit, pyhät perinteet ja Raamatun.

Länsimaisissa kirkoissa ja länsimaisessa epäteologiassa on erityisesti Ernst Troeltschin – 1865-1923 eläneen saksalaisen protestanttisen teologin – ajoista lähtien voimistunut ”teologinen inflaatio”. Se teologinen inflaatio tarkoittaa, että Raamattua pidetään vanhentuneena, nykyaikaisiin olosuhteisiin soveltumattomana, Uudessa maailmassamme ei olisi enää sopivaa puhua synnistä, Jumalan vihasta, ristinkuoleman lunastusuhrista ja Kristuksesta. Sen sijaan Venäjän ortodoksisessa kirkossa on todellinen henkilökohtainen synnintunnustus ja anteeksianto ripissä, kun luterilaisessa kirkossa valitettavasti synnintunnustaminen korvautuu pelkillä merkityksettömillä epämääräisillä runon pätkillä tai se katoaa kokonaan jumalanpalveluskäytännöstä.

 

Kulikovan taistelu rukouksen voimalla

Hänen pyhyytensä Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill puhui Donskoyn Jumalanäidin ikonin juhlassa Donskoyn luostarissa torstaina 1. syyskuuta 2022 Venäjän erityisestä tehtävästä maallistuneessa ja antikristilliseksi tulleessa maailmassa. Tsaari Fjodor I Ivannovits perusti 1591-1593 tämän luostarin kiitokseksi Jumalalle, joka oli kuullut rukouksen. Luostarikirkko oli ollut suljettu 1920-luvun lopulla ja siinä oli tällöin museo ja perustettiin lasten työvoimasiirtokunta. Jo ennen kommunisteja Dosnkoyn luostari sai kokea monia dramaattisia tapahtumia: vuonna 1618 Puolan prinssi Vladislavin puolesta taistelleet ryhmät hyökkäsivät, vuonna 1771 ruttomellakassa arkkipiispa tapettiin luostarin lähellä, 1812 ranskalaiset tuhosivat luostarin arvokkaimpia ikoneita ja kirkkovälineitä varastettiin. Tässä historiallisessa luostarissa patriarkka Kirill nosti esille muutaman merkkitapahtuman rukouksen voimasta Venäjän historiassa.

Ensin Kirill muisti historiaa vuoden 1380 Kulikovan kentän ratkaisevasta taistelusta Venäjän maan miehittäjiä vastaan. Tämä taistelu käytiin 8. syyskuuta 1380 Kulikovon kentällä lähellä Don-jokea nykyisen Tulan oblastissa. Dmitri voitti taistelun ja sai nimen Donskoi, Dmitri Donskoi.

Kulikovan taistelun voitto ei lopettanut mongolien valtaa Venäjällä, mutta se oli käännekohta, jossa mongolien vaikutus alkoi hiipua ja Moskovan valta alkoi kasvaa. Moskovan suurruhtinaskunta pääsi itsenäisyyteen ja moderni Venäjän valtio sai lopulta muodostua.

Valta ja voima olivat olleet kuitenkin toisella puolella, riski oli valtava: Jos Venäjä ei olisi voittanut, Venäjä olisi yksinkertaisesti tuomittu tuhoon. Kirill pelkistää, että kyse oli nyt siitä, ollako Venäjän maa ja kansa vai eikö olla.

Vuonna 1380 Donin kasakat toivat Kulikovan kentälle Jumalanäidin ikonin, Dmitri Donskoy kutsui koko armeijansa kumartumaan rukoukseen. Koko kansa rukoili silloin kiihkeästi henkisesti ja fyysisesti. Vihollisen ylivoimaisista voimista huolimatta Venäjä voitti taistelun – epäilemättä Jumalan voimalla ja sotilaiden rohkeudella.

Tämä Dmitri Ivanovits Donskoi oli Moskovan ruhtinaskunnan suuriruhtinas. Hän oli juuri ensimmäinen, joka haastoi tataarien vallan Venäjällä. Kulikovan taistelussa toisella puolella oli Kultainen orda, mongolien perustama jättivaltio, itse asiassa ”orda”-sana tarkoittaa turkkilais-mongolilaista sotaleiriä.

Tsingis-kaanin pojista Batu oli jo aiemmin valloittanut Bulgarian, Kiovan sekä muut venäläiset ruhtinaskunnat Novgorodia lukuun ottamatta. Batun kuoltua ordan sotilaallinen mahti vain yhä entisestään kasvoi. Kultainen orda oli jo Euraasian suurin valtiomuodostelma, joka keräsi veroja alamaiskansoiltaan venäläisiltä, armenialaisilta, georgialaisilta ja Krimin kreikkalaisilta.

Kultaisen ordan johdossa oli Mamai käänteentekevän Kulikovan taistelun aikana: Mamai halusi levittää 150 000 miehen sotajoukon voimalla valtaansa entisestään Venäjällä. Mamai aloitti sotaretkensä, koska venäläiset eivät enää suostuneet maksaa alamaisveroaan. Mamain liittolaisena toimi Puolan kuningas ja Liettuan suuriruhtinas Jagello.

 

Moskova rukoili 1591

Patriarkka Kirill muistuttaa rukouksen Jumalanäidin ikonin luona liittyvän myös toiseen käänteentekevään historialliseen kulkuun: Moskovan kaupunkiin vuonna 1591, kun Tshingis-kaanista periytyneen Giray-hallitsisuvun, Krimin kaanikuntaa hallinneen suvun khaani eli hallitsija Gai II Giray oli saapunut 13. heinäkuuta 1591 Moskovaa valloittamaan. Hän ei kuitenkaan onnistunut valloittamaan Moskovaa. Khaani jopa itse haavoittui Moskovaan hyökätessään ja palasi palatsiinsa kärryillä 9. elokuuta 1591. Hän kuitenkin otti runsaasti vankeja orjamarkkinoille Tulasta ja Ryazanin alueilta sekä sai kiristysten avulla itselleen kohtuullisen rauhansopimuksen.

Moskovan puolustajien voima ei ollut tullut mieleen khaani Giraylle ja hänen Krimin laumalleen. Moskovalaiset aloittivat puolustuksen laulaen rukouksensa Jumalanäidin ikonin edessä. Moskovalaiset ymmärsivät, kuinka voimakkaat viholliset hyökkäsivät, nämä väkevät viholliset katsoivat halveksuen Moskovaa ja etsivät kaikki mahdollisuudet tuhota Moskova, tuhota sen ihmiset ja upottaa Venäjän orjuuteen. Niin moskovalaiset päättivät rukoilla suojaa ulkomaalaisten hyökkäyksiltä, tuholta, väkivallalta, ryöstöiltä, tulipaloilta ja kuolemalta.

 

Jumala astuu ihmiskunnan historiaan

Ja mitä tapahtui? Tapahtui ihme, johon luultavasti kukaan ulkopuolisista tarkkailijoista ei tuolloin uskonut. Yhä edelleen on vaikea rationaalisesti selittää Moskovan voittoa 1591 khaani Giraysta. Patriarkka Kirill kehottaa ottaa opiksi tämän päivän maailmassa:

 

 ”Nyt useampia ihmisiä ei ohjaa elämäänsä usko, eivät Jumalan käskyt, vaan rationaalinen lähestysmistapa – jos se on hyödyllistä, niin sen pitäisi tehdä. Moraaliset kriteerit eivät kuulu modernin politiikan alaan ollenkaan.” ”Mutta onko mikään muuttunut noista muinaisista ajoista?”, kysyi Kirill saarnassaan.

”Aseet ovat muuttuneet, sotilaallinen strategia on muuttunut, mutta rukous on yhä edelleen suuri voima yhdellä ehdolla: jos uskomme. Jumala astuu ihmiskunnan historiaan, muuttaa sen kulkua, astuu ihmisten henkilökohtaiseen ja julkiseen elämään, kun pyydämme Häneltä tätä syvässä uskossa.”

 

Hyvän ja kosmisen pahan välillä todellinen taistelu

Patriarkka Kirill jatkaa nykyajan haasteisiin ja missioon:

”Näinä aikoina meidän on erityisesti pyydettävä Herralta apua isänmaamme puolesta. Hyvän ja kosmisen pahan välillä käydään todellakin taistelua. Miksi sanomme niin? Koska synnin oikeuttaminen on paholaisen työtä. Paholaisen on tuhottava hyvän ja pahan välinen keskipiste, jotta käsitteet sekoittuisivat, ja niin tapahtuu tänäänkin! Ihmiset eivät tee eroa hyvän ja pahan välillä, koska voimakkaat propagandavoimat työskentelevät maailmanlaajuisesti muodostaen tätä maailmankuvaa. Tämä on pimeän voiman vedonlyönti: jos ihmiset lakkaavat tekemästä eroa hyvän ja pahan välillä, he kuuluvat ilman kompromisseja pahaan.”

”Mikä estää pahan lopullisen voiton? Se on Herra Jeesus Kristus, hänen jumalallinen voimansa, joka ilmenee hänen seuraajiensa, opetuslastensa, uskossa. Ja niin kauan kuin Hänen opetuslastensa ja seuraajiensa keskuudessa on horjumaton usko siihen, että Herra on historian Herra, että maailmankaikkeuden kohtalo on Hänen käsissään ja että usko Jumalaan on edellytys ihmiskunnan sivilisaation selviytymiselle, niin kauan ihmiskunta selviytyy.”

”Venäjällä on tänään erityinen tehtävä”, patriarkka Kirill saarnasi torstaina.

”Olemme yksi niistä harvoista, jotka kutsuvat pahaa pahaksi ja hyvää hyväksi, jotka eivät anna voimakkaiden propagandavoimien sekoittaa näitä käsitteitä niin, että ihmiset eivät erota hyvää ja pahaa toisistaan. Meille on todellakin iskostettu kauhea käsitys, jonka mukaan ei ole olemassa hyvää ja pahaa, mutta on olemassa ihmisen käyttäytymismalleja, ja jokaisella on oikeus valita itselleen sopiva malli. Mutta jos tämä malli on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, Jumalan moraalilain kanssa, sen, jonka Israel löysi Siinain vuorelta, sen, jonka Vapahtaja Kristus toi maailmaan - miten meidän sitten pitäisi toimia? Koulutetut ja älykkäät ihmiset eivät vastaa tällaiseen kysymykseen, ja vähemmän koulutetut ja älykkäät ihmiset sanovat suoraan, mitä he ajattelevat meistä. Se, mitä tänään tapahtuu, on siis osa hyvin tärkeää taistelua, kosmista taistelua, jossa hyvä taistelee pahaa vastaan.”

”Pitäkäämme ortodoksinen usko suurimpana pyhänä ja arvokkaimpana asiana. Ja niille, jotka eivät ole vielä täysin uskoneet, vetoan: on tullut aika, jolloin emme voi teeskennellä, ettei mitään tapahdu, jolloin meidän on tehtävä maailmankatsomuksellinen valinta, josta ei riipu vain niiden henkilökohtainen elämä, jotka tekevät tämän valinnan, vaan myös koko isänmaamme Venäjän olemassaolo.”

”Me uskomme, että Jumala on meidän kanssamme, koska meillä on totuus puolellamme. Jotkut saattavat ihmetellä ja kysyä: miksi näin? Vastaus on yksinkertainen: koska yritämme elää Jumalan vanhurskauden, Jumalan lain, käskyjen mukaan; ja jos rikomme niitä inhimillisesti, heikkoutemme vuoksi, emme kieltäydy näistä käskyistä ihmiselämän peruslakina. Ja niin kauan kuin näin on, isänmaamme Venäjä säilyy, kansamme itsenäisyys ja vapaus säilyvät.”

Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html

Eikö yhtään kaduta? Tunnustatko syyllisyytesi? Etsitkö riemumielin vihollisesi häpeätahroja?

 

 

 

Läntisessä kirkkovuodessa on tultu 28. elokuuta 2022 12. sunnuntaihin helluntaista, itsensä tutkimiseen, publikaanin ja fariseuksen sunnuntaihin. Niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa kirjeessä roomalaisille luvussa 3, että kerskailulta on pohja pudonnut pois, kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkauta, mutta saavat Jumalan armosta lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Tämä apostoli Paavalin kirje ei yksistään tietenkään määritä, mistä on kyse oikeassa ja rehellisessä kristillisessä ihmiskuvassa. Erittäin paljon kulttuuriin ja ajatteluun vaikuttanut evankeliumi publikaanista ja fariseuksesta syventää ja täydentää, mistä on kyse, jos ihminen ei suostu näkemään syyllisyyttänsä.

Luukkaan evankeliumin 18 luku kertoo Jeesuksen esittämän kertomuksen, jonka hän puhui suoraan niille muutamille ihmisille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita. Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoli Jumalaa kiittäen, että ei ole sellainen kuin muut ihmiset tai vaikkapa tuo publikaani.

Mutta publikaani seisoi taempana, ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!

Jeesus sanoi, että tämä syntisyytensä tunnustava publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, mutta syntisyytensä kiistävä ja itseään korottava fariseus ei.

Ehkä joku ei enää muista Raamatun historiaa, mutta publikaani on ollut vieraan hallinnon kanssa yhteistyötä tehnyt verojen kerääjä.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa publikaanin ja fariseuksen sunnuntai sattuu kirkkovuodessa eri kohdalle, mutta tuon esille nyt ortodoksisen kirkon perinnettä publikaanin ja fariseuksen opetuksista. Yleensäkin olisi EU:n suomalaisille hyväksi tuntea suomalaisen media-verkoston ulkopuolelta erityisesti venäläistä kulttuuria ja ajattelua niin kuin myös muualta tulevia pohdintoja.

Arkkipappi Oleg Stenyaev saarnasi publikaanin ja fariseuksen evankeliumista muistaen, että profeetta Jesaja jo kirjoitti tällaisista ihmistä, joiden omavanhurskaus on kuin likaiset vaatteet. Publikaaneja pidettiin vieraan sopimattoman vallan yhteistyökumppaneina, maanpettureina ja Jumalan uskon vihollisina.

Fariseus ei ollut mikään skandaali-ihminen, vaan ihan leppoisa ja kurinalainen silloisessa uskonnollisessa laitoksessa. Publikaani seisoo kaukana alttarista, lähellä uloskäyntiä, siellä minne pakanoiden sallittiin saapua. Publikaani ei pidä itseään vanhurskaana, hän ei voi kiittää Jumalaa hyvästä elämästään hän voi vain toivoa Jumalan anteeksiantoa.

Arkkipappi Oleg Stenyaev palauttaa mieliin, mitä kirkkoisä Hieronymus opetti: meistä tulee vanhurskaita vain silloin, kun tunnustamme että olemme syntisiä, ja vain silloin, kun etsimme pelastusta Kristuksen armosta, emme etsi pelastusta teoillamme tai ansioillamme.

Arkkipappi Oleg Stenyaev tähdentää, että Jeesuksen kertomus muinaisista juutalaisista on osoitettu Luukkaan evankeliumin kautta kaikille kristityille ja osoitettu tulevaisuuden kristityille. Jeesuksen kertomus evankeliumissa ei ole muinaisten tekopyhien tuomitsemista, vaan nöyryyden hengen tuomista meille kristityille.

Herra Jeesus Kristus edellyttää ja katsoo enemmän kuin pelkästään ulkoisia tekoja, vanhurskauden lähde on sydän. Herra Jeesus Kristus sanoo: sydämestä tulee haureus, saastaisuus, ryöstö, petos, pahuus. Miksi ja miten auttaisi ihmistä, joka uskoo olevansa omavarainen, joka ei näe sydämensä ilkeyttä ja pahuutta. Kristus Jeesus tuli pelastamaan syntisiä.

 

Hänen pyhyytensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill saarnasi viime vuoden keväällä myöskin publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina. Päivän evankeliumin hän liitti katumuksen ja parannuksen tarpeellisuuteen. Parannus on ennen kaikkea muutosta – muutosta ajatuksissa, tunteissa, koko elämän rakenteessa ja samalla omien syntien katumista, koska ilman tietoisuutta syntisyydestä ei voi tapahtua muutosta.

Patriarkka Kirill piti silmiinpistävän pahana merkkinä ihmisen vaikeasta henkisestä tilasta sitä, jos ihminen sanookin tyypillisesti: En ole tehnyt syntiä missään. Tämä ihminen ei ainoastaan halua vältellä ikävää vaikutelmaa, vaan täysin varmana tuntee, ettei hänellä ole synteja. Monet ihmiset ajattelevat tuolla tavalla, kun pitävät synteinä vain vakavimpia tekoja, joista valtiollinen lakikin asettaa syytteen.

Patriarkka Kirill sanoo synnin ymmärtämisen suureksi arvoksi, sillä ihmisen tietoisuus epätäydellisyydestään ja synnistään on jo askeleita kohti pelastusta. Patriarkka Kirill päätti saarnansa sanoihin:

Niin oudolta kuin se kuulostaakin nykyajan ihmisille, jotka ovat hyvin usein ylpeitä, ylimielisiä, luottavat tietoonsa, aineellisiin kykyihinsä, tottuneet katsomaan alaspäin muita - sinun on muistettava sekä suuret että pienet, sekä rikkaat ja köyhät, ja vahvat ja heikot, että todellinen pelastus ja siksi todellinen onni on mahdotonta ilman elämän uudelleen ajattelemista ja ilman vilpitöntä parannusta Jumalan edessä synneistään.

Vuotta aiemmin keväällä 2010 patriarkka Kirill saarnasi publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina siitä, että Jumala tuomio ei ole ihmisten tuomio eikä Jumalan arvio elämästämme ole meidän oma arviomme. Fariseuksen ulkoinen hurskaus osoittautui virheelliseksi. Herra Jeesus valitsi langenneen syntisen miehen publikaanin, joka seisoi Jumalan edessä temppelissä, esikuvaksi, koska siinä miehessä oli sisäinen mullistus, tietoisuus syntisyydestään. Tämä pyrkimys Jumalaan oli se kallisarvoinen asia, joka erotti Jumalan silmissä tämän syntisen ihmisen hänen edessään seisovasta vanhurskaana pidetystä miehestä, kuten fariseus itseään kutsui vanhurskaaksi.

Patriarkka Kirill muistuttaa, että kukaan ei tiedä, kenellekään ei ole annettu tietää, mitä itsekunkin ihmissielun syvyyksissä tapahtuu. Jeesus Kristus näkee ja tietää, mutta me emme. Kaksi vuotta sitten Kirill päätyi kutsumaan koko Venäjän kansaa hengelliseen parannukseen: meidän tehtävämme ei ole saada ihmiset kulkemaan fariseuksen vaan publikaanin polkua, Kirill tarkensi saarnassaan.

 ”Jos herätämme hengellistä voimaa kansassamme, vahvistamme myös kirkkoamme. Mutta jotta tämä olisi näin, meidän jokaisen täyty käydä läpi itsensä nöyryyttämisen polku, itsemme rohkea tuomitseminen, hengellisen ja moraalisen tilamme raitis arviointi, evankeliumin publikaanin tavoin, joka sanoi: Armollinen Jumala, herätä minut, syntisen."

Olen monet kerrat muistanut ja muistuttanut, kuinka Fedor Dostojevski tarttui teoksissaan evankeliumien kertomuksiin. Joskus evankelisluterilaisen kirkon tuomiokapitulin tutkinta-asiamies jopa kovisteli ja nuhteli ankarasti minua, kun oli löytänyt omatoimisesti tiedon minun saarnanneen puolivuosikymmentä aiemmin ja muistaneen Fedor Dostojevskin soveltavaa kertomusta publikaanista ja fariseuksesta. Dostojevski moitti tekopyhää uskonnollisuutta.

Dostojevskin teosten sankarit eivät ole elämästään ja uskontietämyksestään varmoja ihmisiä, vaan etsijöitä, epäilijöitä, joita piinaavat ikuiset kysymykse Jumalasta, myös epäuskon ja saastan johdosta Kristuksen ja pelastuksen tarve. Dostojevski käytti Tuhlaajapojan vertausta teoksiensa inspiraationa. Hän käytti myös vertausta kadonneesta lampaasta sekä kertomusta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.

Dostojevskin teoksen Raskolnikov, Sonya Marmeladova, Rogozhin, Nastasya Filippovna, Stavrogin, Ivan ja Mitya Karamazov olivat syntisiä, porttoja, murhaajia – suosikkihahmoja suuren venäläisen kirjailijan teoksissa. Dostojevskia kosketti syvästi, että Herra antaisi heille anteeksi. Tähän Dostojevski sai uskoa vertauksesta fariseuksesta ja publikaanista. Publikaanin rukous muistuttaa Dostojevskin teoksen ”Köyhät ihmiset” Makar Aleksejevich Devushkinin suhtautumista Jumalaan.

"Herra, anna minulle syntini anteeksi ja lähetä minulle toiveiteni täyttymys". Kuljin kirkon ohi, ristin itseni, kaduin kaikkia syntejäni ja muistin, etten ole kelvollinen puhumaan Herran Jumalan kanssa" ja "Kyyneleet silmissäni kaduin eilen Herran Jumalan edessä, että Herra antaisi minulle anteeksi kaikki syntini tänä surullisena aikana: nurisemisen, vapaamieliset ajatukset, irstailun ja kiihottumisen".

Nöyrä, vaatimaton ja kolhiintunut virkailija, joka on täynnä tietoisuutta omasta synnillisyydestään, ei uskalla pyytää vähäpätöisten toiveidensa täyttämistä.

Myös Dotojevskin kuvaus vankien kirkossa käynnistä ”Muistiinpanoissa kuolleiden talosta” palautuu Jeesuksen vertaukseen publikaanista ja fariseuksesta. Dostojevski kirjoittaa: ”Olimme ahtautuneita kirkon ovelle, aivan viimeisille paikoille, niin että vain äänekäs diakoni kuului”. Siellä takana tavallisten ihisten rukoukset aivan viimeisillä paikoilla: ”Siellä, sisäänkäynnin luona, minusta tuntui silloin, että he eivät rukoilleet samalla tavalla kuin täällä edessä, he rukoilivat nöyrästi, iloisesti, maanläheisesti ja jonkinlaisella täydellä tietoisuudella alhaisuudestaan.”

Dostojevski samaisti evankeliumin publikaanin yksinkertaiseen venäläiseen kansaan, joka on syntinen, mutta joka on tietoinen synneistään ja tekee niistä parannuksen, kun taas ylempi koulutettu luokka on ajoittain taipuvainen itseoikeutukseen erilaisten teorioidensa avulla.

Samasta on kyse Rikos ja rangaistus -teoksen Raskolnikovin ja Marmeladovin välisessä keskustelussa: 

”Hän sanoo: Te siat. Ei yksikään näistä, kuten evankeliumin publikaani, pitänyt itseään arvokkaana, ja sen tähden hän tuli arvokkaaksi. Jotakuinkin publikaanin rukoukseen liittyen Sonia Marmeladova sanoi: ”Mutta minä olen...häpeällinen ihminen... Olen suuri, suuri syntinen!”

Jeeesuksen vertauksen ymmärtämiseksi ja siitä opiksi ottaminen oman aikamme suomalaisessa keskustelussa olisi tarpeellista, koska vastenmielisen katumattoman ilottelun rinnalla on täällä voimissaan myös toinen piirre: ivaaminen ja vahingonilo, valheellinen epäkunnioittava ivaaminen niitä ihmisiä vastaan, jotka eivät ole omia hengenheimolaisia, omaa puoluetta, omaa ryhmäkuntaa. 

 

Martti Luther ymmärsi yhtäläisesti Jeesuksen vertauksen publikaanista ja fariseuksesta. Roomalaiskirjeen luennossaan Luther nostaa esille fariseuksen, joka mitä tyhjimmässä oman vanhurskauden ihailussa vain moitti, syytti ja tuomitsi publikaania ja muita ihmisiä. 

Pyhä Augustinus sanoi samasta fariseuksesta – muistuttaa Luther: ”Siitäkö sinä näet saat iloitsemisen aiheet, että ole hyvä ja toinen on paha? Sillä mitä hän vielä lisää? Väärämielisest, riistäjät, huorintekijät enkä myöskään iin kuin tuo publikaai. Tämä ei enää ole mitää iloitsemista, vaan ivaamista”, lausui Augustinus Lutherin mukaan, joka jatkaa luennossaan: 

”Ivaaminen on näille ihmisille ominaista samoin kuin se, että eivät niinkään iloitse siitä, että itse ovat oikeamielisiä, kuin siitä että toiset ovat väärämielisiä: eivätkä he myös siinä määrin iloitsisi, jos toisetkin olisivat yhtä oikeamielisiä. Niin, se vasta olisi heistä oikein vastenmielistä”.

Luther moittii, että fariseuksella ei ole hituistakaan kristillistä rakkautta ja uskollisuutta, josta voitaisiin huomata hänen etsivän lähimmäisen kunniaa ja autuutta ja ne hänelle suovan. Fariseus päinvastoin kohtelee huonosti lähimmäistään ja aivan polkee hänet jalkoihinsa, häntä häpeällisesti halveksien, hän ei pidä arvossa ketään ihmistä. Martti Luther kysyy, kuinka voikaan sellainen fariseus sopia Jumalan valtakuntaan, joka vieläpä voi iloita, tuntea hivelää mielihyvää koko maailman synneistä ja tottelemattomuudesta Jumalaa vastaan. Mitä hyvää voisi löytää tai toivoa sellaisesta ihmisestä, joka on niin pahan paaduttama, että hän ei sallisi lähimmäisensä tulla autuaaksi.

Kirkkopostilla kertoo Martti Luther saarnanneen tämän publikaanin ja fariseuksen evankeliumin perusteella hyvin jämäkästi ylpeilyn synnistä, tekopyhyydestä, omahyväisestä rehentelystä (jota ihmiset tekevät Jumalalta saamien lahjojen tähden ja joista fariseus teki itselleen epäjumalan ja kumarsi itseään). Umpisokea ja paatunut, kerrassaan vailla kääntymystä fariseus ei pelkää mitään Jumalan vihaa ja ylpeilee oman tekonsa varassa lainkaan oivaltamatta, että kukaan ihminen ei voi kestää omalla vanhurskaudellaan ja elämällään Jumalan edessä. 

”Pakanatkaan eivät tiedä kertoa mistään suuremmasta häijyydestä eivätkä osaa kuvailla ketään ilkeämpää ihmistä kuin sellaista, joka on niin täynnä vihaa ja kateutta, että vain tyytyväisenä iloitsee siitä, että lähimmäisen käy huonosti. Ovathan eräät niin häijyjä, että jopa itse kärsivät vahinkoa, kunhan vain toisella olisi vielä suurempi onnettomuus! Tätä perkeleellistä, helvetellistä häijyyttä ei kenessäkään ole niin suuressa määrin kuin moisessa väärässä pyhässä."

Noam Chomsky: Media Control ja ”Venäjä-hirviö”

 

Luettavissa oli sujuvasti ja innostavasti kirjoitettu vanha teos, mutta kenties lukija saa kirjasta ajateltavaa myös meidän päiviimme, jolloin Yhdysvaltain ja Britannian informaatiovaikuttaminen ei ole suinkaan loppunut:

Noam Chomsky, Media control: the spectacular achievements of propaganda. 

 

Median valvontaa: Propagandan mahtavat saavutukset.

Esipuheen ensimmäisessä virkkeessä Chomsky kysyy: 

 

”Nykypolitiikka pakottaa meidät kysymään millaisessa maailma ja yhteiskunnassa me haluamme asua ja haluammeko tämän olevan demokraattinen yhteiskunta? - - - Vaihtoehtoinen käsitys demokratiasta on, että yleisöä on estettävä hoitamasta omia asioitaan ja tiedonvälitysvälineet on pidettävä ahtaasti ja tiukasti hallinnassa. Se saattaa kuulostaa oudolta käsitteeltä demokratiasta, mutta on tärkeää ymmärtää, että se on vallitseva käsitys”.

Propagandan historian esittelyn Chomsky aloittaa Woodrow Wilsonin hallinnon alaisuudessa toimineesta propagandaoperaatiosta. Väestö oli äärimmäisen pasifistista eikä nähnyt mitään syytä osallistua eurooppalaiseen sotaan, mutta Wilsonin hallinto oli sitoutunut sotaan. Niin he perustivat hallituksen propagandakomission Creel Commission, joka onnistui kuuden kuukauden aikana muuttamaan pasifistit hysteerisiksi, sotaa lietsovaksi väestöksi, joka halusi tuhota kaiken saksalaisen, mennä sotaan ja pelastaa maailma.

 Sodan jälkeen käytettiin samaa menestyksellistä tekniikkaa, kun tuhottiin ammattiliitot ja poistettiin sellaiset vaaralliset ongelmat kuin lehdistövapaus ja poliittisen ajattelun vapaus.

Wilsonin sotaan osallistui aktiivisesti ja innostuneesti ns. edistykselliset intellektuallit, John Deweyn-piiri, joka koki suurta ylpeyttä omista kirjoituksistaan, kutsuen itseään ”yhteisön älykkäimmiksi jäseniksi”, kun pystyivät ajamaan vastahakoisen väestön sotaan pelottelemalla heitä ja herättämällä ”jingoistista” eli liialliseen ennakkoasenteeseen omasta paremmuudesta perustuvaa äärimmäistä ulkopolitiikkaa.

 Chomskyn käyttämä käsite jingoistinen äärimmäinen ulkopolitiikka tulee G.W. Huntin ja G.H. MacDermottin laulusta brittipubeissa 1877-1878 Venäjän ja Turkin sodasta:

We don't want to fight but by Jingo if we do

We've got the ships, we've got the men, we've got the money too

We've fought the Bear before, and while we're Britons true

The Russians shall not have Constantinople!

Heikko Venäjä aiheena Alfa-televisiossa.

Sana Jingo ilmaisee valaa, jota ei ole mahdollisesti kirjallisesti missään dokumentoitu, mutta tämä vala korvaa Jeesuksen. Artikkelissa 23. lokakuuta 1895 The New York Timesissa Roosevelt totesi: 

"Jingolaisuudesta puhutaan paljon. Jos jingoisuudella tarkoitetaan politiikkaa, jota noudattaen amerikkalaiset vaativat päättäväisesti ja terveellä järjellä oikeuksiamme. jotta vieraat voimat kunnioittavat meitä, olemme jingoja".

Chomskyn mukaan Britannian propagandaministeriö sitoutui pyrkimykseen ”ohjata maailman suuriman osan ajatuksia”, missä pyrkimyksessään he halusivat hallita myös Yhdysvaltain intelligentin ajatuksia, jotta nämä levittäisivät sotapropagandaa ja muuttaisivat pasifistisen maan sodan mukaiseen hysteriaan. Chomsky toteaa esipuheessa: 

”Se toimi erittäin hyvin. Ja se antoi oppitunnin: Valtion propagandalla voi olla suuri vaikutus, kun koulutetut luokat tukevat sitä ja kun siitä ei saa poiketa”.

Wilsonin sotapropagandan onnistumiset tekivät vaikutuksen liberaalidemokraattien teoreetikkoihin ja johtaviin mediahahmoihin, kuten esimerkiksi Walter Lippmanniin, joka oli amerikkalaisten toimittajien dekaani, merkittävä ulko- ja sisäpolitiikan kriitikko ja myös liberaalin demokratian merkittävä teoreetikko. Lippmann oli itsekin mukana näissä propagandatoimikunnissa ja tunnusti niiden saavutukset. Hän väitti, että sitä, mitä hän kutsui "vallankumoukseksi demokratian taiteessa", voitaisiin käyttää "suostumuksen aikaansaamiseen" yleisemmikin. ”Vastuullisten miesten” erikoistuneen luokan tulisi tällä tavalla ohjata suurta yleisöä. 

 

Lippman tuki pitkälle kehitetyn progressiivisen demokratian teoriaa, jossa on erikoisluokka kansalaisia, joiden on otettava aktiivinen rooli yleisten asioiden hoitamisessa: tämä pieni prosentti analysoi, toteuttaa, tekee päätöksiä ja johtaa asioita. Sen sijaan suurin osa väestöstä on Lippmanin mukaan ”hämmentynyttä laumaa” ( "the bewildered herd"), jolta erikoisluokan vastuullisten miesten piti suojautua, jotta ”hämmentynyt lauma ei tallaa ja karju”. 

 

Hämmentyneen lauman tehtävänä on demokratiassa olla ”katsoja”, joskus he saavat sanoa, että ”haluamme sinut johtajaksemme”, minkä jälkeen tämä ei ole totalitaarinen valtio, vaan vaaleihin perustuva demokratia. 

Kaiken takana on pakottava moraalinen periaate suuren yleisön liiallisesta tyhmyydestä voidakseen ymmärtää asioita ja osallistua asioiden hoitamiseen, koska he vain aiheuttaisivat ongelmia. ”Meidän on kesytettävä hämmentynyt lauma, hämmentyneen lauman ei saa antaa raivota, tallata ja tuhota asioita. Et saa myöskään antaa kolmivuotiaan juosta kadun yli. Et anna kolmivuotiaalle sellaista vapautta, koska kolmivuotias ei osaa käsitellä sitä vapautta”. Niin hämmentynyt lauma on kesytettävä ”suostumuksen valmistamisella”, median, koulun ja populaarikulttuurin avulla. 

 

Todellisen vallan omaavat ihmiset omistavat yhteiskunnan, mutta heidän on juurrutettava uskomuksensa ja oppinsa sekä tarvittaessa käännettävä hämmentyneen lauman huomio johonkin muuhun. On varmistettava, että hämmentynyt lauma jää korkeintaan toiminnan katsojiksi, antaen tällä tavalla tukensa yhdelle tai toiselle todellisista johtajista. 

Teologi ja ulkopolitiikan kriitikko Reinhold Nieburh, George Kennanin guru ja Kennedyn intellektuellit sanoivat, että vain pienellä osalla ihmisiä on rationaalisuutta, kun taas useimpia ihmisiä ohjaavat vain tunteet ja impulssit: rationaalisen vähemmistön on luotava ”tarpeellisia illuusioita”, jotta naiivit yksinkertaiset ihmiset pidetään enemmän tai vähemmän oikealla kurssilla. Yhteiskunnan muuttuessa vapaammaksi ja demokraattisemmaksi, on käännyttävä tällä tavalla propagandan tekniikoiden puoleen.

Chomsky nostaa esille Yhdysvallat ”suhdetoiminnan” edelläkävijänä siinä, miten sitoudutaan hallitsemaan yleistä mieltä. Tämä opittiin Creel Comissionin onnistumisista ja Red Scaren luomisesta. Niin PR-alalla tapahtui valtava kasvu. Kongressin komiteat kuluttivat PR-toimialaan noin miljardi dollaria vuodessa 1930-luvulla. Koko ajan tehtävänä oli hallita yleistä mieltä. 1930-luvun lama aiheutti ylimääräisiä haasteita, koska hämmentynyt lauma toimi väärin ja sai lainsäädäntövoittoja. Ihmiset olivat onnistuneet sittenkin järjestäytyä. Nämä ihmiset oli hajotettava, eristettävä ja tehtävä yksinäisiksi. Ihmisten osallistuminen poliittiselle areenalle oli todella uhkaavaa. 

National Association of Manufacturers ja Business Roudtable ryhtyivät etsimään keinoja vastustaa demokraattisia ongelmia, joissa suuri yleisö käännetään kekseliäästi lakkoilijoita vastaan, esitetään lakkoilijat häiritsevinä, haitallisena yhteiselle edulle. 

 

”Haluamme olla yhdessä ja meillä on sellaisia asioita kuin harmonia, amerikkalaisuus ja yhdessä tekeminen. Sitten on noita huonoja hyökkääjiä, jotka häiritsevät ja aiheuttavat ongelmia sekä rikkovat harmoniaa ja rikkovat amerikkalaisuutta. Yrityksen johtajalla ja lattiaa siivoavalla miehellä on kuitenkin samat intressit. Voimme kaikki työskennellä yhdessä ja työskennellä amerikkalaisuuden puolesta harmoniassa, pitäen toisistamme”. 

 

Se oli pohjimmiltaan viesti, jonka esittämiseen panostettiin valtavasti. Ja se toimi erittäin tehokkaaksi: Mohawk Vallenyn kaava, ”tieteellisen lakonmurron menetelmä”, toimi yhä uudelleen lakkojen katkaisemiseksi.

Kuka voi olla amerikkalaisuutta vastaan. Kuka voi olla harmoniaa vastaan. PR-iskulauseiden, kuten ”tue joukkojamme”, tarkoitus on, että ne eivät tarkoita mitään. Haluat luoda iskulauseen, jota kukaan ei vastusta, ja kaikki tulevat olemaan puolesta, eikä kukaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska se ei tarkoita mitään. Olemme kaikki yhdessä, tyhjiä iskulauseita, liitytään mukaan. Tämä on tietysti huolellisesti harkittu. PR-alan ihmiset ovat tehneet työtä.

Chomsky kirjoittaa, että hämmentynyt lauma koetaan ongelmaksi. Heidän pauhunsa on estettävä, heidän huomionsa on saatava pois, vaikka katsomaan Superbowlia tai elokuvia. Sinun on pidettävä heidät myös melko peloissaan, jotta he pelkäisivät kunnolla ja pelkäisivät kaikenlaisia paholaisia, jotka tuhoavat heidät ulkopuolelta tai sisältä tai jostain. Tärkeää on häiritä hämmentyneen lauman huomiota ja marginalisoida heidät.

Chomskyn mukaan yleensä väestö on pasifistista, aivan kuten oli ennen ensimmäistä maailmansotaa. Yleisö ei näe mitään järkeä, että poika osallistuisi ulkomaisiin seikkailuihin, tappamiseen ja kiduttamiseen. Niin on pelotettava tätä väestöä.

Chomsky nostaa esille Edward Bernaysin (1891-1995), itävaltalais-yhdysvaltalaisen propagandan ja suhdetoiminnan kehittäjän, joka Sigmund Freudin sisarenpoikana sovelsi Freudin ajatuksia käytännössä. Hän oli Walter Lippmanin kanssa Yhdysvaltain hallituksen Committee on Public Information -toiminnassa, jossa tavoitteena oli saada amerikkalaiset sotaan. Sodan jälkeen Bernays markkinoi tupakkaa amerikkalaisyhtiön palveluksessa. Bernays johti United Fruit Companyn suhdetoimintaa vuonna 1954, kun Yhdysvallat ryhtyi kaatamaan Guatemalan kapitalistis-demokraattista hallitusta ja perusti murhanhimoisen kuolemanpartioyhteiskunnan.

Chomsky kirjoittaa pitkät analyysit Vietnamissa tehtyjen hirmutekojen kaunistamisesta – yleisölle esitettävällä kuvalla maailmasta oli vain kaukainen suhde todellisuuteen. Asian totuus on kuitenkin haudattu rakennuksen alle, joka on rakennettu valheista valheiden päälle. Näin tehdään vapauden olosuhteissa.

Chomsky nostaa esille dissidenttien toiminnan lännessä, jotka propagandasta huolimatta tahtovat itse hankkia kyvykkyyttä ja ajatella itse asioita. Skeptisyys valtaa kohtaan on kasvanut ja asenteet ovat muuttuneet monessa kohtaa, vaikka hitaasti.

Chomsky siirtyy lopulta puhumaan ”seuraavasta sodasta”, ”koska joskus on hyödyllistä valmistautua pelkän jälkikäteisen reagoinnin sijaan”. Chomsky kirjoittaa teostaan silloisessa tilanteessa, jonka jälkeen Yhdysvallat on jo käynyt monta sotaa, mutta Chomsky viittasi siihen, että Amerikan sisäisten ratkaisemattomien epäkohtien ja ongelmien johdosta johtajien ”täytyy ohjata hämmentynyt lauma muualle, koska he voisivat huomata ongelmat eivätkä he välttämättä pitäisi siitä, koska he kärsivät siitä”. Superbowlin katsominen ei enää riitä hämmentyneelle laumalle, joten väki on saatava pelkäämään vihollisia.

”1930-luvulla Hitler sai heidät pelkäämään juutalaisia ja mustalaisia. Sinun täytyy murskata heidät puolustaaksesi --- itseäsi. Meilläkin on tapamme. Viimeisten vuosikymmenien aikana on aina jokin suuri hirviö rakennettu niin, että meidän on puolustettava itseämme sitä vastaan. Ennen oli yksi, joka oli aina helposti saatavilla: Venäläiset. Sinä voisit puolustaa itseäsi aina venäläisiä vastaan”.

Chomskyn kirjoitustilanteessa oli venäläisten sijaan tullut vihollisiksi hetkellisesti kansainväliset terroristit, hullut arabit ja Saddam Hussein. Pelottele väestöä, niin että he pelkäävät liikaa jo matkustaakseen ja vaipuvat pelosta. Se on yksi tavoista, joilla voit pitää hämmentynyt lauma kiinnittämässä huomio tahtomallasi tavalla ja pitää heidät ohjattuina sekä hallinnassa.

Lopuksi Chomsky opastaa lukijansa huomaamaan, että Yhdysvaltain harjoittama mielipiteiden hallinta ei ole Saddam Husseinin uutisoinnissa aivan erilaista kuin vanhassa Creel-komissiossa, kun se muutti pasifistisen väestön raivoisiksi hysteerikoiksi, jotka halusivat tuhota kaiken saksalaisen pelastuakseen heiltä, jotka repivät kädetkin irti belgialaislapsilta. Tekniikat ovat vain yhä kehittyneempia. 

 

Kunnioitettu johtaja saavutuksiaan esittämässä.

 

”Ongelma ei ole mielestäni vain disinformaatio ja Persianlahden kriisi, vaan ongelma on paljon laajempi: kyse on siitä, haluammeko elää vapaassa yhteiskunnassa vai haluammeko elää totalitarismin muodon alla, jossa hämmentynyt lauma on syrjäytetty, ohjattu muualle kauhuissaan, henkensä puolesta pelkäävänä ja ihaillaan kunnioitettua johtajaa, joka pelastaa hämmentyneen lauman tuholta. Päädymme palvelemaan palkkasoturivaltiota toivoen, että muut maksavat meille maailman murskaamisesta. Nämä ovat valintoja. Se on valinta, joka sinun on tehtävä. Vastaus näihin kysymyksiin on erittäin paljon sinun ja minun kaltaisten ihmisten käsissä”, lopettaa Chomsky teoksensa.

 

 

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
juhamolari@gmail.com

GSM +358 40 684 1172