Vladimir Putin puhui Irina Antonovan hengen puolesta

Tänään 27.5.2010 Lappeenrannassa Matti Vanhanen sanoi, ettei vanhus Irina Antonova kuulu politiikan "tämän tason keskusteluihin, vaan ne ratkaistaan viranomaistasolla", sekä toppuuttelia mediaa kirjoittelemasta asiasta maaotteluhengessä.

Vanhasen tylyjen sanojen jälkeen Vladimir Putin jatkoi, "etteivät tämän tason keskustelut ole vielä ohi, menemme kalaan ja ilta jatkuu, jolloin lopulta ilmapiiri voi olla sopiva puhua myös näistä vaikeista asioista!"

Putin puhui inhimillisesti, suomalaisia isäntiä kunnioittaen, mutta vakavasti vanhuksen elämän puolesta.

Ks. Johan Bäckmanin tekemä video Vanhasen ja Putinin vuoropuhelusta. Tämä koko video paljastaa myös hyvin sen, miten erikoisella tavalla - jopa harhauttavasti - jotkut suomalaiset tiedotusvälineet olivat leikanneet otsikoksi Putinin irrallisen lauseen.

Espoon tuomiokapitulin tutkinta-asiamies Jorma Back vaatii nyt uudessa tutkimuksessaan entistä kovempaa rangaistusta

Tällä kertaa Espoon hiippakunnan tutkinta-asiamies Jorma Back on taas tehnyt uuden tutkimuksen käytöksestäni: nyt hän vaatii entistä kovempia toimia. Sain uuden tutkimuksen tänään 19.5.2010.


Tämä erottamistunnelma tulee ilmi Backin loppupäätelmän voimistuneista sananvalinnoista: ”Molari ilmaisee täydellisen piittaamattomuutensa tuomiokapitulia kohtaan pappisviran haltijan käyttäytymisen ja toiminnan valvojana ja piispaan tälle kuuluvan katsennan toteuttajana” (kappale Yhteenveto).

 Hän esittääkin taas saattaa tapahtuma kurinpitoasiamiehelle, koska Backin mukaan olisin toiminut pappisviran haltijana ”erityisen sopimattomasti” (kappale Yhteenveto).

Edellisissä tutkinnoissaan Back tyytyi sanamuotoihin ”sopimaton käytös”, mutta nyt hän kirjoittaa ”täydellisestä piittaamattomuudesta” ja ”erityisen sopimattomasta käytöksestä”.

Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin aloitteesta ja ilmeisessä yhteistyössä kapitulin kanssa on tutkinta-asiamies Jorma Back saattanut uusimman tutkintansa kirkkoherra Juha Molaria vastaan valmiiksi (Diaarinumero 531; Asianro 2009-00205 ad).

Jorma Backin uusin tutkimus saapui Espoon tuomiokapituliin 19.4.2010, päivä sen jälkeen kun 18.4.2010 sain Antti-Pekka Mustosen tutkintapyynnön tuomiokapitulista (diaarinumero 531; asianro 2010–00105) ja neljä päivää sen jälkeen kun 14.4.2010 kurinpitoasiamies Ari Liikanen oli toimittanut oman rangaistusvaatimuksensa tutkinta-asiamies Jorma Backin aiemman tutkinnan aineistosta.

 Jorma Back ja tuomiokapituli olivat saattaneet aiemmin kurinpitoasiamiehelle ProKareliaan ja Anton Salonen –tapaukseen liittyvät kirjoitteluni ja puheenvuoroni.

 Nyt Jorma Back väittää tuomiokapitulin saamassa tehtävässä, että kirkkoherra Juha Molari olisi erityisen sopimattomasti täydellisen piittaamaton tuomiokapitulia ja piispaa kohtaan. Siinä olisi siis ilmeinen erottamisen peruste.

 Se on sanottava tällä kertaa Jorma Backin suorittaman tutkinnon ansioksi, ettei hän nyt käytä sanaakaan "Venäjä-sympatian" moittimiseen toisin kuin kaikissa edellisissä kirjoituksissaan.

Ilmeisesti Eduskunnan oikeusasiamiehen seuranta parantaa laatua tällä osin?

Sain Jorma Backin uusimman valmistuneen tutkinnan Pohjan kirkkoherravirastosta pöydältäni tänään 19.5.2010. Tuomiokapituli antoi tällä tavalla minulle ansiollisesti hengähtää pari viikkoa, vaikka tässä välissäkin oli Antti-Pekka Mustosen (ei ole seurakuntalaiseni eikä ole koskaan tavannut minua, vaan asuu jossakin Viron alueella) ja erään eläkeläisen (ei ole seurakunnastani eikä ole koskaan tavannut minua, vaan asuu jossakin idässä toista sataa kilometriä virkapaikastani) huolestuneet yhteydenotot kapituliin.

Sinänsä uusi selvitys kurinpitoasiamiehen jo antaman rangaistusvaatimuksen jälkeen on teknisesti epäselvä, koska tuomiokapituli on antanut vanhalle jo kurinpitoasiamiehen vaatimukseen menneelle asialle ja nyt tämän jälkeen suoritetulle tälle uudelle tutkinnalle saman asianumeron 2009–00205.

Onko tämä tulkittavissa samaksi asiaksi ja Jorma Backin myöhästyneeksi kirjelmäksi tuomiokapitulille? Montako irrallista uutta tutkimusta ja rangaistusta voidaan virittää samasta asiasta, samasta vanhasta kiistasta ja jopa saman asianumeron varassa?

Olen saanut vastausaikaa 1.6.2010 mennessä. Vastaan tuossa aikataulussa tuomiokapitulille. Backin uusin raportti – tänään saapunut – on blogikirjoituksen lopussa skannattuna. Mukana on myös liitteenä eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian ilmoitus.

Tosiasiapuolen kuvaus erheellinen

Kokonaisuutena Jorma Backin ja Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin yhdessä kokoamaa uutta tutkimusta, sen jälkeen kun Ari Liikasen vaatimus kurinpitotoimenpiteestä asiassa 2009-00205 jäi ”vain” varoitukseen eikä kapituli ole sitäkään ratkaissut vielä, leimaa täydellinen piittaamattomuus tosielämän kuvauksesta.

Olen jo aiemmin vastineessani asiassa Vastine asiassa 2009-00205 (siis siinä alkuperäisessä) moittinut 3.10.2009, että ”Tosiasiapuoli eli näyttökysymysten selvittäminen puuttuu tutkinta-asiamiehen selvityksestä täysin” (s. 2).

Tälläkin kertaa tosiasiapuolen selvitys puuttuu, mutta sitä vastoin tutkinta-asiamies Jorma Back osittain yhdessä Espoon tuomiokapitulin kanssa loihtii väitettyä tosiasiapuolta lähinnä fantasioidensa avulla.

Tätä keksittyä tosiasiapuolta he vahvistavat ignoroimalla tylysti jopa tutkinnassa antamani vastaukset asiasta itse lopullisessa raportissa, kun perusteellaan tai moititaan toimintaani. Tutkinta on jälleen kerran hyvin epäasiallista.

Tutkinta-asiamies väittää tosiasiapuolta tarkistamatta yhä uudestaan ”Juha Molarin salaa tekemästä nauhoituksesta ja kuvaamisesta”. Hänellä ei ole kuitenkaan mitään näyttöä, että olisin nauhoittanut kenenkään muun kuin itseni ääntä tai että olisin ylipäätänsä ketään kuvannut.

Tutkinta-asiamiehen työskentelyn laaduttomuus ei parane sillä, että hän tarkastelee hallintolain valossa tuomiokapitulin kokousten ei-julkisuutta.

 Jorma Back yksioikoisesti vain olettaa ja väittää tosiasiapuolen, kun hän kirjoittaakin sivulla 2 raportissaan: ”pidin selvitettynä, että hän oli toiminut tuomiokapitulin toimeksiannossa kerrotulla tavalla ja salaa äänittänyt ja kuvannut kuulemistapahtumaa”. Kyse on siis Backin olettamuksesta. Hän ei tarjoa yhtään lausetta, jossa olisin äänittänyt edes sanaakaan tuomiokapitulin edustajien puhetta. Hän ei tarjoa myöskään yhtään kuvaa väitetystä salassa kuvaamisesta.

Itse asiassa tuomiokapitulin aloitteesta Jorma Back väittää yhden sellaisen salassa kuvatun kuvan, mutta väite on jo pian nähtävä absurdiksi. Back kirjoittaa sivulla 2 raportissaan: ”Julkisuudessa on Hufvudstadsbladet-lehdessä ollut myös kuva tilaisuudesta, joten ainakin yhden kuvan Molari on saattanut julkisuuteen”.

Sivulla 3 Back innostuu leimaamaan ko. kuvitelmansa varassa Molaria persoonaa: ”Kuva Hufvudstadsbladetissa on asiasta tehdyn uutisjutun yhteydessä ja korostaa lähinnä Molarin halua esiintyä lehtien palstoilla eikä tarvetta julkistaa kuvia tuomiokapitulin kokouksen muista jäsenistä, vaikka näin todellisuudessa voi käydäkin”.

 Sekä tuomiokapituli toimittaessaan kyseisen kuvan tutkinta-asiamiehelle että tutkinta-asiamies tehdessään johtopäätöksiä lehtikuvasta menettelee käsittämättömällä tavalla. Millä perusteella raportissa voidaan väittää, että Juha Molari on toimittanut ylipäätänsä kyseistä kuvaa sanomalehdelle?

Vielä enemmän sopii kysyä, miten Juha Molari voinut itse teknisenä suorituksenakin kuvata salaa kyseisen valokuvan tuomiokapitulin istunnossa, jos Back itsekin kirjoittaa ja myöntää toisaalla, että Molarilla oli kamera taskussa (sivu 2 kappaleessa ”Johtopäätökset selvityksen johdosta”).

Kyseessä olevasta valokuvasta näkyy, ett se on otettu muutaman metrin päästä kirkkoherran kasvoista, koko kasvot ja puolet ylävartalosta näkyvät kuvassa.

Vieläkin pahemmin tuomiokapituli ja Back erehtyvät mielikuvituksessaan, koska eivät edes lue ko. valokuvan alta, että siinä lukee: ”lehtikuva/Martti Kainulainen”. Tuo ilmaus tarkoittaa, että valokuvan omistaa Lehtikuva ja valokuvaaja on Martti Kainulainen.

Onko tutkinta-asiamies selvittänyt, oliko Martti Kainulainen tuomiokapitulin istunnossa tai missä yhteydessä hän on kuvannut mainitun valokuvan?

Mielestäni vaikeasti ymmärrettävissä, että sekä tuomiokapituli että tutkinta-asiamies monen kuukauden tutkimuksensa jälkeen eivät tajua, etten kuvan kohteena ole voinut kuvata itseäni.

Tämä on sitä täydellistä piittaamattomuutta, minkä vuoksi tuomiokapitulia ja tutkinta-asiamiesta on ajottain vaikea kunnioittaa.

 Vaikuttaa siltä, että yhdentekevää mitä hurjaa esittää, sillä ei totuudella ole väliä, vaan ainoastaan tuomitsemisella. Niinkö tuomiokapituli menettelee? Miten on selitettävässä niin suuri prosessi mainitusta valokuvasta?

Joka tapauksessa edellä tehty selvitys osoittaa, että en ole toimittanut mitään tuomiokapitulin istuntoa koskevaa kuva-aineistoa lehdistölle enkä julkisuuteen.

Lisäksi tutkinta-asiamies ei ole millään tavalla osoittanut, että olisin nauhoittanut tai julkaissut sanaakaan kenenkään muun kuin omaa puhettani tai että olisin edes blogissani kirjoittanut kenenkään muun puheen nauhoittamisesta.

 Jorma Back ottaa vain itsestään selvänä oman mielikuvansa ja luulee asiat sellaisiksi kuin hän kuvittelee mielessään. Se ei ole vielä asioiden tutkintaa.

Se, että lehdistö itse löytää valokuvia ja tekee asiasta juttuja, osoittaa pelkästään lehdistön valveutuneisuutta valtiomahtina, sillä olisi suuri vaara jättää päätöksentekoprosessit julkiselta valvonnalta piiloon.

Aivan hyvin on oletettavissa taas kerran, että myös tuomiokapitulissa koettu vallitseva tyytymättömyys "riittämättömään" varoitusrangaistusvaatimukseen ja näiden käsillä olevien uusien kurinpitoprosessien aloittaminen herättävät sekä kotimaista että kansainvälistä mielenkiintoa.

Niin määritetään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon imagoa ja asemaa kansallisesti ja kansainvälisesti. Sekö on Espoon tuomiokapitulin tahto?

Se, että media kiinnostuu asiasta, ei tarkoita, että itse olisin millään tavoin aktiivinen yhteydenottaja ja ”valokuvien” levittäjä sanomalehtiin, televisioon ja radioon Suomessa, Venäjällä, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja muualla, missä asiaa on toistaiseksi seurattu.

Tekojen arviointi erheellinen

Tutkinta-asiamies Jorma Back on kysynyt motiivia julkaista ääneni nauhalla sekä kiinnittänyt huomiota siinä yhteydessä tylyyn lausumaani piispa Mikko Heikasta ja Espoon tuomiokapitulista.

 Pidän hyvin sopimattomana jälleen kerran, että Jorma Back ei kuitenkaan julkaise raportissaan tähän kysymykseen antamaani vastausta.

 Miksi Jorma Back kysyy vastaustani, mutta ei julkaise raportissa vastaustani, vaan hän loihtii itse oman vastaukseni puolestani?

Sähköpostivastauksessani 30.3.2010 klo 15:48 tutkinta-asiamiehelle kuvaa loukkaantumistani ja silloisen tilanteen tulehtuneisuutta taustana mainitulle teolleni videonauhan kanssa ja blogikirjoituksessa, joka on kiistämättä tarpeettoman vihainen ylilyönti kokonaisuudessaan tuomiokapitulia vastaan, vaikka epäluuloisuuteni perustuukin oikeaan pettymykseen tuomiokapitulia ja tutkinta-asiamiestä kohtaan.

 Kirjoitan: ”Tutkinta-asiamiehen väärentelevän tutkinta-aineiston tähden minulla ei ole ollut mitään syytä luottaa, että vastauksiani referoitaisiin nytkään luotettavasti, kuten sitten lehdistötiedotteet osoittivat epäilykseni oikeaksi. Lehdistötiedotteiden vääristelevän sisällön jälkeen olen julkaissut omat vastaukseni”.

Jorma Back jättää raportissaan monta perustavaa tekijää pois, minkä jälkeen tapahtumien kuvaus ja arviointi muodostuvat erheellisiksi. Vihaisessa menettelyssäni on kyse freudilaisesta Nachträglichkeit-ilmiöstä: tuon periaatteen mukaan traumaattinen myöhempi kokemus – tuomiokapitulin solvaava lehdistötiedote 6 tuntia ennen blogikirjoitustani - palautti spiraalimaisesti tietoisuudesta torjutun muistikuvan piispa Mikko Heikan ja lainoppineen asessorin Pekka Leinon eettisesti ala-arvoisen kehotuksen 7.4.2009 toimia niin kuin ”Terho Pursiainen toimi aikoinaan ja teki itse johtopäätöksensä lähtien pois pappisvirasta”.

 Lisäksi he sanoivat muutakin ala-arvoista. Tuomiokapitulin solvaava lehdistötiedote 12.1.2010 rikkoi väkivaltaisesti psyykeä suojaavan ärsykesuojan, mikä herätti siis minussa - kirkkoherra Molarissa - ylisuuren määrän psyykkistä energiaa ja tuossa traumaattisessa hyökyaallossa jouduin kiistatta psyykkisen organisaation disintegraatioon, kansanomaisesti sanottuna ”vihan valtaan”.

Kyse ei ole mistään poikkeavasta, vaan tavanomaisen ihmisen vihastumisesta tuomiokapitulin ala-arvoisen menettelyn johdosta.

Katson yhä edelleen, että minulla on täysin perusteltu ja hyvä syy kritisoida tuomiokapitulin päätöstä, joka oli sekä valheellinen että loukkaava.

Tuomiokapituli ei ole kuitenkaan sellainen taivaallinen instituutio, että sen pahuuteen pitäisi alistua, silloin kun se ryhtyy pahuuden palvelijaksi. Tapaukseni tutkinnassa en katso ilmenneen mitään sellaista asiaa, joissa antaisin yhtään periksi.

 Omat toimenpiteeni toki voimistuvat vastarinnan myötä: kirkon pitäisi jo vihdoin ymmärtää, että ProKarelian kaltaisille ryhmille ei tule antaa pikkusormeakaan, vielä vähemmän kihlausta, vaan näiden harjoittaman toiminnan tiukka arvostelu on varsin perusteltua valmistautumista muuttuvaa maailmaamme varten.

Mikäli tuomiokapituli yrittää salassa ja julkisesti kuitenkin painostaa hiljaiseksi, se merkitsee myös omien toimieni voimistamista asian käsittelyssä, sillä on aivan turha luulla, että annan yhtään asiassa periksi.

Toki tahdon välttää tarpeettoman vihamieliset tunteen ilmaukset, vaikka kyse on henkilökohtaisesta asiasta ja kutsumuksestani, mutta päättäväisyyteni ei horju asian oikeudellisessa, yksityisessä ja julkisessa käsittelyssä.


Tuomiokapituli julkaisi solvaavan lehdistötiedotteen jo 12.1. klo 14:29. Lopulta illalla päätin ”antaa takaisin” 12.1. klo 20:20, jolloin julkaisin blogini. Epäilemättä reaktiotani voidaan pitää myös kovana. Olin kuitenkin saanut kymmeniä puhelinsoittoja tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen, useat kymmenet herjaavat sähköpostiviestit olivat saapuneet koneelleni yms. Tutkinta-asiamies vaikenee kokonaan siis siitä, mitä tapahtui 6 tuntia ennen blogini kirjoitusta.


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteen lisäksi on aiheellista nähdä, että Jorma Backin aihetta koskevat aiemmat selvitykset olivat läpeensä solvaavia, erheellisiä ja vihjailevia. Niissä vihjaillaan selvittämättä jääneistä venäläisistä tulonlähteistä, vaikka tuollaiset vihjaukset luovat pahaa mainetta meikäläiselle, joka on tosiasiassa hyvin köyhä pappi.

Koin syvää loukkaantumista myös senkin vuoksi, että hän väitti ikään kuin ulkopuolisten todistamaksi minun saarnaavan enemmän Venäjästä kuin Jumalasta, vaikka tuollaista todistajapuheenvuoroa ei ollut edes seurakuntaneuvoston alkuperäisessä lausunnossa eikä sellainen väite ole todennettavissa kaikkien saarnojeni avulla, jotka on julkaistu internetissä.

Jorma Back syyllistyi myös muihin useisiin loukkaaviin virheisiin, joihin viittaan lyhyesti tutkinta-asiamiehelle antamassani vastauksessa uuden tutkinnan yhteydessä 30.3.2010 klo 15:48, mutta nyt hän siis ignoroi todelliset vaikuttavat syyt käytökseni karkeudelle.


Mitä piispan ja tuomiokapitulin kunnioittaminen sisältävät?


Tutkinta-asiamies Jorma Back edellyttää kirkkoherran ”kunnioittavan” tuomiokapituli ja hiippakunnan piispaa, mutta hän ei ilmaise sanoissaan, mitä tarkoittaa tuolla ”kunnioittamisella”.

Minä en voi kunnioittaa useitakaan niistä teologisista näkemyksistä ja uudistuksista, joita Espoon tuomiokapitulissa ja piispa Mikko Heikka edustavat.

Töitäni en ole kuitenkaan jättänyt tekemättä. Siksi pitää kysyä juridisesti ja työnteon kannalta, mitä Jorma Back tarkoittaa varsinaisesti kovissa sanoissaan ”täydellinen piittaamattomuus”.

Kun tuomiokapituli, jonka johtaja on piispa, lähettää laaja-levikkisen, monelle kielelle käännetyn solvaavan lehdistötiedotteen, tällöin heidän on oltava valmis, että lehdistötiedotteen kohde vastaa myös kriittisesti.

Nyt Jorma Back tuomiokapitulin käskystä vaikuttaa olettavan, että mainitussa tilanteessa lehdistötiedotteen solvausten kohteena minun olisi pitänyt tyytyä nöyryyteen ja mahdollisesti vain muutamaan hartaaseen rakentavaan sanaan.

 Ei suinkaan, vaan asettaessaan julkisuuteen ko. kuvauksen virastani ja persoonastani tuomiokapituli piispan johdolla asettuvat myös itse ankaran julkisen kritiikin kohteeksi.

Minun on mahdotonta osoittaa kunnioitusta tuollaisen lehdisötiedotteen jälkeen. Olisi kai jonkinlaista sadomasokismia, itsensä ruoskimisen rakastamista (sen jälkeen kun perversio-sanan on julistettu kirkolliseen pannaan), jos nöyrtyisin hartaudella ja kunnioituksella tuomiokapitulin solvaavaan lehdistötiedotteeseen.

Tammikuun 2010 tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen todellakin kirjoitin, että koin oikeaksi, jos piispa Mikko Heikka siirtyisi ikänsä mukaisesti eläkkeelle, koska hän oli kuitenkin aiheuttanut kirkollemme kansallisesti ja kansainvälisesti suurta vauriota.

Piispan johdolla tuomiokapituli laati tuolloin solvaavan lehdistötiedotteen, joka herättikin jo ennen omaa tylyä kommenttiani sekä kotimaassa että kansainvälisesti huomiota. Lopulta toista sataa jopa kansainvälisen median edustajaa kirjoitti tuomiokapitulin tuolloisesta menettelystä.

Liekö Espoon tuomiokapituli ollut koskaan kansainvälisesti niin tunnettu, kuin tuolloisen kyseenalaisen menettelynsä seurauksena. Toki suomalaisissa uutisissa oli jossakin määrin enemmän myös tuomiokapitulin tiedotetta siteeraavia kertomuksia, vaikkei nekään suoranaisesti ylistäneet kapitulin päätöstä totuudeksi.

 Tiukimman kritiikin esitti juristi, runoilija Irja Tähismaa, joka kirjoitti lehdistötiedotteen johdosta eurooppalaisia tuulahduksia osoittaen jopa pilkkarunon piispa Mikko Heikkaa vastaan. Toki kieli ja rohkeus on Tähismaan, ei minun.

 Tein tulkinnan moninaisen aineiston perusteella, että tuollaisessa tilanteessa piispan tulisi ymmärtää, miten hän vaurioittaa kirkkoa.

Mielestäni Mikko Heikan ja Pekka Leinon huhtikuussa 2009 käymän keskustelun sisältö oli myös senkaltainen, että se antaisi hyvin aihetta piispalle miettiä, onko hänen sopiva jatkaa enää piispana.

Olen sittemmin tuonut kaikki olennaiset asiat julki mainitusta sopimattomuudesta. 1. Heikka ja Leino suosittelivat tuolloin kirkkoherra Molarille, että tämä noudattaisi ”Terho Pursiaisen vanhaa esimerkkiä, tekisi itse johtopäätöksensä ja lähtisi pappisvirasta, koska muutoin oikeudenkäyntikustannukset voivat tulla Molarille hyvin kalliiksi”.

Koska tiedän, että tuomiokapituli on harjoittanut kulissien takana samankaltaista painostusta joitakin muitakin viranhaltijoita vastaan, katsoin piispaa vastuulliseksi tekemään itse johtopäätöksensä toimintakulttuurinsa sopivuudesta.

 2. Piispa suoranaisesti esitti matkustamisen rajoitteita Venäjälle ja edellytti, että ainakin jollakin tavoin kysyn matkustamiseen lupaa tuomiokapitulista. Tällaisen vaatimuksen esittäminen on lainvastainen, koska kyse on viranhaltijan vapaa- ja lomapäivien matkustamisesta.

Mikäli matkustaminen tapahtuu viranhoidon tarpeisiin, tällöin kirkkoherran on luonnollisin asia suunnitella matkustamistarkoituksesta yhdessä seurakuntaneuvoston kanssa, ei tuomiokapitulin kanssa. Näin myös tapahtui, kun keväällä 2009 vedin Lohjan rovastikunnan matkaa Inkerin kirkkoon: en sopinut asiasta tuomiokapitulin kanssa, vaan kunkin seurakuntaneuvoston kanssa. En ottanut myöskään matkakorvauksia, en päivärahaa tai muuta korvausta, vaan matkoin itse matkani, ateriani ja majoitukseni kyseisellä työmatkalla.

3. Piispa esitti, etten kirjoittaisi Venäjän kauppatie –lehteen enkä ylipäätänsä mitään ulkovaltoihin liittyvistä asioista. Mielestäni tuollainen vaatimus on perustuslaillisten oikeuksieni rajoittamista, joten tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen ilmaisin senkin vuoksi vihaisesti, että piispan sopisi mennä eläkkeelle.

 4. Piispa vastasi myös erityisesti kysyttäessä, että hän ei pidä sopivana, jos kokoan Andrei Manoilon kanssa kirjan suomalaisten ja balttien venäläisvastaisesta informaatiopsykologisesta sodankäynnistä. Tuolloin minulla oli kyseinen kirjahanke hyvin ajankohtainen. Manoilo toimittikin jo aineistoa. Lisäksi hän oli kutsunut tohtoreita, dosentteja ja professoreita Moskovasta kirjahankkeeseen. Minun tehtäväni oli kutsua suomalaisia kirjoittajia, mutta valitettavasti en saanut yhtään suomalaista kirjoittajaa, joka olisi innostunut yhteisestä kirjahankkeesta. Minun osana olisi ollut kirjoittaa erään liettualaisen CIA-agentin elämäntarina. Kirjahanke kariutui sittemmin minun kyvyttömyyteeni etsiä suomalaisia kirjoittajia.

Teologisesti kielteinen käsitykseni piispa Mikko Heikkaa vastaan voimistui myös vuoden 2010 alussa hänen "kauhistuttavan" ("inhottavan", "iljettävän", hepr. to'evaa, 3 Moos. 18:22, ks. Molari 1995: 103 Syntyjä syviä-teos) teologisen näkemyksensä tähden, kun hän suositteli sukupuolineutraalin (so. homo- ja lesboparien) avioliiton kirkollista siunaamista tai vihkimistä.

Mielestäni noin kauaksi kristillisestä uskosta harhautunut piispa tulisi kiirehtiä jo eläkkeelle. Piispa, joka ei tunne Raamattua, ei sopisi olla enää piispa.

 Yli 20 vuoden aikana olen usein työskennellyt homoseksuaalien työtovereiden kanssa enkä ole koskaan hyväksynyt tai harjoittanut mitään syrjintää heitä vastaan, mutta kirkollisen avioliiton avaaminen sukupuolineutraalin käytännön mukaisesti olisi sellainen teologinen kömmähdys, että en voinut välttää kokemaani epäkunnioitusta piispaa kohtaan.

 Loppuen lopuksi monet tekijät olivat taustalla tammikuussa 2010, kun tuomiokapitulin oman epäkunnioittavan lehdistötiedotteen ja toiminnan jälkeen myöhään illalla esitin piispaa vastaan vastavuoroisesti kehotuksen tehdä johtopäätöksiä omasta viranhoidostaan.

Totta kai tuollaisessa tilanteessa ilmaukset ovat myös kärjistyneitä toisin kuin rauhallisempana aikana esitetyt näkemykset.

On epäilemättä monia asioita, joissa en kunnioita tuomiokapitulia korkeasti. Hyvin loukkaavana koin myös tuomiokapitulin ja kirkkoherrojen matkalla Tallinnassa, että eräskin kirkkoherra toistuvasti ja äänekkäästi ilmoitti hylkäävänsä Jumalan Luojana, kieltävänsä uskon Jeesukseen syntien anteeksiannon perustana ja kiistävän Pyhän Hengen olemassaolon.

 Jopa kapitulin väkeä istui pöydässä, mutta kukaan ei reagoinut vakavasti asiaan. Mielestäni tuomiokapitulin ja piispan tulisi tuollaisessa ilmeisessä tapauksessa puuttua asiaan, puhuteltava ja kaitsettava ”takaisin” kristilliseen uskoon, mutta vaikutelmaksi tuli, että ko. kirkkoherra sai jatkaa ateistista vakaumustaan kirkon suojissa. Niin hän jatkaa yhä edelleen.

Tämä oli eräs esimerkki niistä syistä, miksi minun on vaikea nähdä Espoon hiippakunnan tuomiokapituli ja piispa Mikko Heikka sellaisena kunnioitettavana palvelijana (Back kirjoittaa myös tyylikkäästi ”kaitsijana”), jota erityisemmin arvostaisin.

Suhteeni kapituliin ja piispaan on virkasuhde, ei sydänten lämmin suhde. Mielestäni se ei ole piittaamattomuutta, jos sydänten lämmin suhde ei synny vielä tuomiokapitulissa harjoitettua ”teologiaa” ja ”kirkkopolitiikkaa” kohtaan.


Edelleen muistettakoon yhä uudestaan ne suositukset jo sanottujen lisäksi, joita Heikka ja Leino esittivät 7.4.2009 tuomiokapitulissa. Tällaisten seikkojen tähden eivät luottamus ja kunnioitus kasva kyseisiä henkilöitä kohtaan, vaan romuttuu näiden korkeasta virka-asemasta huolimatta.

Viranhoitoon liittyvissä kysymyksissä en ole kuitenkaan koskaan osoittanut tottelemattomuutta tai laiminlyöntejä tuomiokapitulin ja piispan antamien käskyjen ja tehtävien noudattajana.

Minulla ei ole luvattomia poissaoloa, ei edes tavanomaisia sairaspoissaoloja näiden yli 2 vuoden aikana, jolloin olen toiminut kirkkoherrana Espoon hiippakunnassa. Pohjassa jumalanpalveluskävijöiden määrä on tänä aikana noin 30 % kasvanut edellisen vuosikymmenen alhaisesta tasosta.

Sydäntäni Espoon tuomiokapituli ei ole nykyisellä teologiallaan kuitenkaan valloittanut.


Espoon hiippakunnan lehdistötiedotteet ovat olleet hyvin loukkaavia eikä niitä tule sivuuttaa, kun arvioidaan, miksi provosoiduin tarpeettoman ärtyneeksi ja toivoin piispan kiirehtivän jo eläkkeelle, koska nähdäkseni hänen hengellinen kaitsemansa ja näkynsä ovat pahasti rappeutuneet.

Piispan pitää kantaa vastuu tuomiokapitulin lehdistötiedotteiden sisällöstä ja siksi hän saa kokea myös asiaa koskevan kritiikin. Myöskään ProKarelian kaltaiselle järjestölle ja sen edustamille ihanteille suosion antava tuomiokapituli ei voi luonnollisestikaan nauttia varauksetonta ihailuani.

 Jään tällöin selvästi kyyniseksi ja happamaksi tuomiokapitulin valitsemaa nationalistista uskontotulkintaa vastaan, jollainen tulkinta sopisi jo selvästi unohtua monikulttuurisuuteen valmistuvassa Euroopassa.

Viranhoidossani en ole ollut piittaamaton edes vähäisessä määrin.


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteet ovat ongelmien taustalla


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteet minua vastaan olivat erityisen loukkaavia ja poikkeuksellisia. Sen tähden asia etenee normaalin järjestyksen mukaisesti. Tutkinta on tutkinta, se ei ole vielä syytös tai oikeuden tuomio. Asiasta on poliisitutkintapyyntö jätetty 22.1.2010.


Tutkintapyynnössä Helsingin poliisille olen pyytänyt selvittää Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin toimenpidettä, jonka puheenjohtajana toimii piispa Mikko Heikka, kun kapituli on antanut 27.4.2009 lehdistötiedotteen tuomiokapitulin internet-sivuilla ja uudemman 12.1.2010 kello 14:29 lehdistötiedotteen Kirkon tiedostuskeskuksen kautta, minkä jälkeen lehdistötiedotetta on laajasti pidetty todellisuuden kuvauksena suomalaisissa valtakunnallisissa ja alueellisissa sanomalehdissä, televisiossa ja radiossa. Lisäksi tuomiokapituli on antanut 15.1.2010 venäjänkielisen lehdistötiedotteen Suomi.info –sivuston kautta.

Pyysin selvittää, kuka on vastuussa loukkaavasta lehdistötiedotteesta, ja mikä on rikosoikeudellinen vastuu.

Monilta eri osin tuomiokapitulin lehdistötiedote 12.1.2010 kello 14:29 ja 15.1.2010 olivat asiattomia, ja hyvin syvästi minua loukkaavia, jolloin siis 6 tuntia laajalevikkisen kapitulin tiedotteen jälkeen kirjoitin varsin karheasti blogissani.

Tuomiokapituli oli sekä irrottanut lauseet vuorovaikutustilanteista, muuttanut lauseiden rakenteita, kääntänyt kysymykset väitelauseiksi, muuttanut merkitykset ja sijoittanut kokonaisuuteen, joka on hyvin vahingoittava.


1) Tuomiokapitulin esittämät syytökset esitetään minua koskevan erottamis- ja kurinpitoprosessin aikana ko. lehdistötiedotteessa, johon reagoin blogissani 6 tunnin kuluttua. Jos syytöksiä pidettäisiin oikeana, ne voisivat minun kannaltani negatiivisella tavalla vaikuttaa käynnissä olevan kurinpitoprosessin lopputulokseen ja sen saamaan reaktioon. Tällaisen ”todellisuuden” luonne onkin jo syntynyt eri puolilla valtakunnan lehdistöä ja internettiin syntyneitä minua vastustavia ”parjausblogeja”. Epäilemättä tuo kaikki loi stressiä mieleeni.

2) Syytökset esitettiin yhteydessä, jossa tuomiokapituli äärimmäisellä tarkkuudella ("kuin piru Raamattua") tutki minun omia lausuntojani, minun teksteiksi väitettyjä (epäaitoja) lauseita, poimi tuhansien sivujen joukosta värikkäitä ilmauksia, irrotti sanat vuorovaikutuksesta ja kirjallisesta lajistaan sekä muutti lauserakennetta tiedotteeseensa. Tuomiokapitulin on täytynyt olla äärimmäisen tietoinen pientenkin vivahde-erojen ja lauserakenteen erojen merkityksestä, koska piispan johtaman kapitulin ihmiset ovat saaneet nimenomaisesti akateemisen koulutuksen kirjallisuuden tutkimiseen. Tässä tilanteessa olisi olettanut äärimmäistä harkintaa tuomiokapitulin omien lausuntojen muotoilussa, jotka olivat kuitenkin loukkaavia ja jopa valheellisia.

3) Tuomiokapituli esti tuon pienen hetken omalla salassapitopäätöksellään lukijaa tarkistamasta esitettyjen syytösten paikkansapitävyys, vaikka lähettikin mainitun lehdistötiedotteen. Tätä jälkimmäistä ongelmaa ei poista enää lehdistötiedotteen laajan levikin ja käytön jälkeen se, että 19.1.2010 on kapituli päättänyt asiakirjojen julkistamisen mahdollisen. Asiasta tuomiokapituli ei ole kuitenkaan tiedottanut laajalle yleisölle.

4) Kunnia on kirkkoherran viran harjoittajalle elintärkeää. Piispalla ja tuomiokapitulilla ei ole mitään suurempaa oikeutta loukata kirkkoherran kunnia väärien tietojen avulla julkisten tiedotusvälineiden välityksellä. Piispalla on tietenkin käytössään muut menetelmät pappien kuriin panemiseksi. Oikeus monipuoliseen ja tiukkasanaiseen arvokeskusteluun yhteiskunnasta ja politiikasta kuuluvat myös piispalle, asessorille jne. Kunnianloukkaus tiedotusvälineissä ei näihin kuulu näihin perustuslaillisiin oikeuksiin! Huomion arvoista on myös se, että toimimalla yhdessä ulkoministeriön tiedotuksen kanssa, on tuomiokapituli pyrkinyt saamaan herjaaville väitteilleen maksimaalista kansainvälistä julkisuutta.

On totta, että olen ilmoittanut keskustelussa olevan ääninauhan julkistamisen yhteydessä syvän pettymykseni Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikkaa ja tuomiokapitulia vastaan. Voin nyt kuukausien kuluttua tunnistaa sen vihan voiman, joka freudilaisittain Nachträglichkeit-ilmiön tavoin valtasi minut mainittujen loukkausten tähden. Olisi kuitenkin todellisuuden väärentämistä, jollei reaktiotani tarkastella suhteessa tuomiokapitulin ja tutkinta-asiamiehen edeltäneeseen omaan menettelyyn juuri edeltävien tuntien ja jopa liki koko vuoden aikana.

Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta on 11.5.2010 ilmoitettu, että he seuraavat yhä tilannetta (Dnro 4885/4/09). Ko. ilmoitus on vastineeni liitteenä.

Pyydän anteeksi

Pyydän anteeksi, että olen vihaisena kirjoittanut hyvin tylysti tuomiokapitulia vastaan, jonka olisin toivonut silloin niin kuin toivon yhä edelleen toimivan Jumalan oikean evankeliumin palvelijana pikemmin kuin tietyllä tavalla tulkittujen suomalaisten (tai virolaisten) poliittisten ääriryhmien puhemiehenä.

Saamani tiedon mukaan Espoon tuomiokirkkoseurakunnan Kauklahden kappelissa kyläkirkossa sunnuntaina 16.5. klo 12 Mare Palgi Kosen saarnasi ja kuvaili tyypillisen nykyvirolaisen identiteettimyytin mukaisesti, miten Neuvostoliitto oli kaiken pelon takana ja kirkon nykyongelmien syy, mutta samanaikaisesti vaikeni täysin Viron luterilaisen kirkon osallisuudesta alueella toimitettuun holokaustiin, joka tapahtui vain vähän aiemmin.

Ylipäätänsä pidän hyvin paheksuttavana, että kirkoissamme tietyllä tavalla tulkittava poliittinen historia saa saarnavuoron, kun taas lain ja evankeliumin saarna Kristuksen sovitusuhrin ja uskon puolesta unohtuvat. Pidänkin outona, että tuollaiset poliittiset saarnavuorot ovat myös omien korvieni perusteella kovin tyypillisiä, kun taas minä joudun erityiseen tutkintaan, vaikka en tuo politiikkaa jumalanpalveluselämään lainkaan.

En pyydä anteeksi toimintaani pappina, mutta pyydän anteeksi, että joskus ilmaisen karkean voimakkaasti pettymykseni kirkkomme nationalistispoliittiseen käpertyneisyyteen, vaikka kirkon tehtävä pitäisi olla globaali, universaali, katolinen, missionäärinen.

Kaatuneiden muistopäivä

Tänään oli 6. sunnuntai pääsiäisestä (Exaudi), Pyhän Hengen odotus, jota vietetään tänä vuonna myös kaatuneiden muistopäivänä.

Radiojumalanpalveluksessa Lahdessa pastori saarnasi kaatuneiden muistolle tavalla, jossa en ollut enää varma, elääkö pastori 6. sunnuntaita pääsiäisestä 2000-luvun Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa vai vieläkö pastori elää taistelujen maailmassa kansallisen propagandan mukaisia tarpeita varten.

Itse pidin luonnollisesti erilaisen saarnan – siis kristillisen saarnan, jossa Pyhä Henki luo uuden kansan. Kävin valtiollisen tradition ja paikallisen käytännön mukaisesti seppeleiden laskutilaisuudessa Pohjassa hautausmaalla: ensin laskimme vuosina 1939–1944 kaatuneiden muistolle ja sitten punaisten haudalla vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistolle. Seurakunnat ja Raaseporin kaupunki laskivat yhteiset seppeleet. Itse luin vuosien 1939-1944 haudalla yhden 6. sunnuntain pääsiäisestä päivänrukouksista kirkkokäsikirjan mukaan.

Jumalanpalveluksessa pääasia ja ainoa oikea asia oli Pyhän Hengen odotus, Pyhä Henki luo uuden kansan.


Päivän psalmi Ps. 27: 7:

Herra on minun valoni ja apuni,
ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?
Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun,
he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan.
Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi,
vaikka minua vastaan nousisi sota,
ei minulla olisi mitään hätää.
Herra, kuule, kun huudan sinua!
Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.
Sydämeni muistaa sinun sanasi: "Etsikää minun kasvojani."
Herra, minä tahdon etsiä sinua, älä kätke minulta kasvojasi!
Älä vihastu, älä torju palvelijaasi, sinä olet aina ollut minun apuni.
Älä nytkään jätä minua, älä hylkää, sinä Jumalani, sinä auttajani!

Epistola Room. 8: 12-17

Meillä on siis velvollisuuksia, veljet, mutta ei itsekästä luontoamme kohtaan; ei meidän pidä elää sen mukaan. Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää. Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia. Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.

Evankeliumi Joh. 15: 26-16: 4

Jeesus sanoi:
"Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."

Saarna

6. sunnuntai pääsiäisestä julistaa Pyhän Hengen odotusta. Juhlapäivän tekstit alkaen jo päivän psalmista ovat konfliktitekstejä – niissä kaikissa on mahtavien ja juhlavien sanojen rinnalla ja taustalla ristiriita, vainoojat, erotetaan synagogasta, jopa itse sana Puolustaja Pyhän Hengen määrityksenä tarkoittaa itse asiassa tuollaista puolustajaa.

Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 8 luvussa Pyhästä Hengestä ja Jumalan lapsen vapaudesta ja suuresta perintöosasta taivaassa.

Apostoli Paavali sai kehitettyä kasteeseen ja Pyhän Henkeen koskevan opetuksensa tähän huippupisteeseensä Roomalaiskirjeeseen sen jälkeen kun juuri samat aiheet tulivat hänelle ajankohtaisiksi jo aiemmin nykyisen Turkin alueella sattuneessa kirkollisessa konfliktissa.

Apostoli Paavali kirjoitti noissa tunnelmissa Galatalaiskirjeen. Paavali oivalsi ensimmäisten kristittyjen kanssa, että Pyhä Henki luo aivan uutta sen sijaan että rakentaisi vanhojen kansallisten rintamalinjojen mukaisia järjestelmiä.

Apostoli Paavali oli joidenkin muiden ensimmäisten kristittyjen kanssa tuntenut Pyhän Hengen vapauttavan uudet syntyvät seurakunnat uutta maailmaa varten, aivan uusissa oloissa, monikulttuurisessa ja monikansallisessa toisenlaisessa maailmassa. Se merkitsi vapautta juutalaiseen pyhään perinteeseen liittyvistä tavoista.

 Erityisesti Pyhä Henki antoi vapauden juutalaisista ylitarkoista ruokasäädöksistä ja ympärileikkauksesta.

 Sopii ymmärtää, että nämä säädökset olivat olleet pyhiä perinteitä, jotka olivat myös osa Vanhan testamentin pyhiä kirjoituksia – Jumalan sanaa.

Israelin kansa oli kokenut nuo perinteet todella pyhiksi monissa kansan vaikeissa kohtaloissa vuosisatojen aikoina.

 Varmasti nuo pyhät tavat olivat heille Israelin kansana jopa pyhempiä kuin Kaatuneiden muistopäivän perinteet suomalaisille tai äskettäin vietetyn Voitonpäivän tapahtumat venäläisille.

 Jos tänään sanon lähellä tai kaukana hautausmaata sanan ”Kaatuneiden muistopäivä”, se herättää suomalaisissa tunteita. Sunnuntaina ja maanantaina katsoin Pietarissa ”Voitonpäivää” ja se herätti syviä tunteita venäläisissä niin kuin varmasti myös ranskalaisissa, briteissä ja amerikkalaisissa.

 Apostoli Paavali ymmärsi Pyhän Hengen vapauttavan jostakin silloiseen aikaan liittyvästä vielä tarkemmin ja pyhemmin vaalittavasta perinteestä, kun apostoli perusti seurakuntia uusissa oloissa.

Paavali oli ottanut seurakuntansa kanssa vapauden – Jumalan lapsen vapauden Pyhässä Hengessä – ja aloittanut vapaamielisen ateriayhteyden pakanataustaisten kristittyjen kanssa piittaamatta juutalaisista pyhistä perinteistä, kaiken lisäksi uudet seurakuntalaiset eivät olleet edes ympärileikattuja.

Jerusalemista saapui Paavalin luo vanhan perinteen mukaisia arvovaltaisia apostoleita, nämä riitautuivat Paavalin kanssa.

Ympärileikkaus on raaka, väkivaltainen toimi Jumalan luomaa ihmislasta vastaan: se oli ollut pyhä vanhan kansallisen israelilaisen tradition mukaan eläville apostoleille, luultavasti he muistivat Israelin kansan vuosisataiset kovat traumat ja taistelut kansakunnan olemassaolon puolesta, mutta siitä huolimatta Paavali katsoi, että nyt seurakunnan pitää elää uudessa ajassa Pyhässä Hengessä, Jumalan lasten vapaudessa.

Paavali kirjoitti galatalaiskirjeessään, että Kristuksessa kaikki ovat yhtä eikä enää erotella kreikkalaisia eikä juutalaisia, - ei ruotsalaisia, ei suomalaisia, ei venäläisiä. Kaikki ovat yhtä Kristuksessa.

Galatalaiskirjeessään aloittamansa teologisen perustelun apostoli Paavali saattaa huippuunsa Roomalaiskirjeessä – päivän epistolassa. Apostoli Paavali näkee, että kristillinen kaste luo uuden kansan. Tämä kansa ei ole enää kansallisen, rodullisen, kielellisen, sotahistoriallisen tai kulttuurisen näkökohdan mukaan määritelty.

Tietenkään ei ole kyse siitä, etteikö kreikkalainen, israelilainen, ruotsalainen, suomalainen tai venäläinen saisi tuntea tyytyväisyyttä omasta kielestään, kansastaan ja kulttuuristaan, vaan että seurakuntaa, Jumalan kansaa ja Jumalan valtakuntaa ei enää määritellä kansallisin perustein.

Kasteessa saatu Pyhä Henki luo vapauden vanhoista kansallisista myyteistä ja ennakkoluuloista. Pyhä Henki antaa myös rohkeuden arvioida uudella tavalla pyhinä pidettyjä asioita, joissa on rehellisin silmin katsottuna aimo annos pahuutta ja väkivaltaisuutta.

Jeesuksen puhe Pyhästä Hengestä puolustajana liittyy samaan varhaiskristilliseen kokemukseen, jossa he ovat joutuneet erilleen kansallisesti määritellystä israelilaisesta uskonnosta. Elämä on ollut oikeasti vaarallista ja vaikeaa.

Ensimmäiset kristityt kokivat kuitenkin, että Jeesuksen sana kävi toteen: Pyhä Henki loi aivan uutta, uuden tulevaisuuden, uuden kansan – Jumalan kansan, jolla on täysi oikeus usko itsensä Taivaan valtakunnan perilliseksi ja kaikkien vanhojen lupausten omistajaksi.

Tämän päivän kristittyjen haaste on nähdä, missä määrin ja missä asioissa Pyhä Henki voisi uudistaa seurakuntamme toimintatapoja ja vallitsevia ajattelutapoja, meillä harjoitettua uskonnollista toimintaa.

 Pyhä Henki luo uuden Jumalan kansan eri puolilla nykyistä maailmaa, ja eri puolilta toisen maailmansodan aikaisia muinaisia rintamalinjoja.

Maailmamme on nyt uusi. Pyhä Henki luo meidät uutta maailmaa varten. Pyhä Henki antaa varustaa meidät myös kestämään ja voittamaan maailmamme ja oman elämämme muutoksen kipeyden.

Ystäväni – siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa! Se on totta, minkä Jeesus lupasi: me saamme puolustajan, Pyhän Hengen turvaksi vaikeuksissa ja rohkaisuksi uuden näkemiseen.

Jo kuudes kantelu tuomiokapituliin minua vastaan

Tavallinen – puoluepoliittisesti väritön ja kaikin puolin lahjomaton (ja lahjaton) - pikkukylän pappi Juha Molari joutui taas kantelun kohteeksi. Nyt jo kuudennen kerran vuoden sisällä!


Tänään sain erään eläkeläistyypin, joka on ilmeisen lähellä The Soviet Story –propagandafilmin ja ProKarelian nationalistien aatemaailmaa, tekemän kantelun vastauspyynnön Espoon hiippakunnan tuomikapitulista. Tämä on jo järjestyksessään kuudes kantelu tai sen kaltainen kirjoitus tuomiokapituliin minua vastaan. Lisäksi on ainakin kaksi muuta parjauskirjettä lähetetty kapituliin minua vastaan.

Kyseinen eläkeläinen – jääköön hänen nimensä mainitsematta – suuressa viattomuudessaan esittää, että olisin sunnuntaina saarnan ja liturgian välissä tunkeutunut luvattomasti kirkon tietoverkon avulla väestörekisteritietoihin, löytänyt hänen puhelinnumeronsa ja soittanut hänelle. Olisin tiedustellut, miksi eläkeläinen solvaa minua kirjoituksillaan.

Eläkeläinen uskoi, että puhelinsoiton jälkeen jatkoin ilmeisemmin liturgian toimittamista. Hän lienee harvoin vieraillut kirkossa, koska jumalanpalveluksissamme olisin voinut siis hoitaa mainitut operaatiot ns. uhrivirren (eli kolehtivirren) aikana ennen ehtoollisliturgiaa.

Olen ihan huipputyyppi – sitä ei ole kiistäminen – mutta ihan kaikkia agenttitarinoita eivät kai tuomiokapitulissakaan uskota.

Eläkeläinen liitti kirjelmään mukaan useiden ihmisten hätähuutoja, koska nämä pelkäsivät, että tämä Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen ystävä käyttäisi väestörekisteritietoja heidän tunnistamiseen! Kirjoittaja ei toki sanonut, miten väestörekisteritieto auttaisi internetin nimimerkkien yhdistämisen juuri oikeaan nimeen väestörekisterissä.

Tosiasiassa mainittu eläkeläinen oli tehnyt lukuisia väitteitä internetissä, että olisin plagioinut The Soviet Story –elokuvaa vastaan kirjoittamani informaatiopsykologisen kritiikin. Teksti ei olisi siis minun oma. Kysyin, mikä tarve mainitulla miehellä on kirjoittaa moisia solvauksia.

Mietin jo tutkintapyynnön tekemistä, kunnes päätin jättää solvaajan möyhimään omaan saastaansa. Sen jälkeen mainittu henkilö aloitti kehittää salaliittoteoriaa siitä, miten olisin löytänyt erään henkilön olinpaikaksi Viron ja hänen puhelinnumeronsa kirkon väestörekisteritietojen perusteella. Muutamat ovat jopa ilmeisemmin kääntyneet poliisin puoleen mainitun epäluulon tähden.

Juttelin äitini kanssa tänään. Hänkin ihmetteli, miten niin monelta ihmiseltä katoaa ns. arkijärki. Puhelinnumerot saa helposti 118-numerotiedustelusta, ja on niitä muitakin palveluita.

Sain vastausaikaa kai 20.5. mennessä. Vastasin sähköpostilla ripeästi, sillä en halua hukata aikaa tärkeämmiltä vapa-ajan projekteilta. Kaukasian terroristeista valmistuu teos Abdullah Tammen kanssa. Tämä vaatii kovasti aikaa. Leningradin piirityksestä pitäisi saada aikaan myös tekstiä kirjaa varten.

Lisäksi minulla on nuo innovaatioihin ja talouspolitiikkaan liittyvät vakavammat tutkimuskohteet. Tällä hetkellä haluan ymmärtää erilaisia skenaarioita, joita Kreikan talouden kehityksestä voi aiheutua Venäjän talouteen.

Ystäväni sanoi tänään puhelimessa, että mainitunlaiset kantelijat osoittavat toimillaan heidän syvän pahuutensa. He eivät jää vain demokraattisen polemiikin piiriin, vaan yrittävät kaikin tavoin oikeustoimin häiritä. He kai kokevat tekevänsä oikeutta, mutta he tosiasiassa anastavat ihan riittävästi työllistettyjen viranomaisten aikaa oman pahuutensa mukaisen tunkion hämmentämiseen.

 Sanoin kapitulille, että tutkikaa perusteellisesti ja kertokaa julkisesti, miten on asia, jotta panettelija saa häpeänsä epäluulon virittämisestä. Itse ainakin lähden Voitonpäivän juhliin Venäjälle, sikäli kuin iltamyöhään ennätän enää mitään nähdä. Oikein tuntuu hyvältä, että fasismi kukistui 65 vuotta sitten. Miten paha olisi elää, jos fasistinen ihmisyyden vastainen kiusaaminen, alistaminen ja vaimentaminen olisivat yhä edelleen toimintatapamme.

Юха Молари, 65-летия Победы в Великой Отечественной войне

65-летия Победы в Великой Отечественной войне (День Победы)

Ps.

En suinkaan kuvittele, että olisin ainoa tapaus kantelijoiden ja panettelijoiden objektina. Kymmenen vuotta sitten elin turhan varmana sinisilmäisessä - jota kutsutaan sinivalkoisuudeksi - uskonnossa, jonka mukaan on pyhää ja totista tunnustaa, että suomalainen sananvapaus on ylivertainen ja loistava. Silloin jopa ärsyynnyin, kun venäläiset ystävät huomauttivat kriittisesti suomalaisen sananvapauden ongelmallisesta tilanteesta.

Tällä hetkellä olen nähnyt, miten kaikenkarvaiset nationalistit saattavat häiritä ihmisiä, jotka eivät kumarra pyhästi viralliselle Valheelle tai kansallisille tabuille. Evgenia Hilden-Järvenperä on joutunut vaikeuksiinsa Uusi Suomi -blogissa, koska hänen avoimuutensa ja rehellisyytensä ystävänsä Rimma Salosen hyväksi ei sovi Suomen ulkopoliittiseen tilanteeseen.

Erityisen pelottavalta Evgenia Hilden-Järvenperä tuntuu perusteellisen Rimma-tuntemuksensa ja venäjänkielen osaamisensa tähden juuri nyt, kun 27.5.2010 Venäjän pääministeri Vladimir Putin saapuu Lappeenrantaan.

UM pelkää sitä tunnettua huhua, että Putin tapaisi myös Rimman Lappeenrannassa. Rimma on joutunut Venäjän lehdistössä kovan huomion kohteeksi taas uudestaan, koska häneltä kiellettiin myös rukoukset poikansa puolesta sen lisäksi ettei äiti saa puhua enää äidinkieltään ja poikansa äidinkieltä, kun käy tapaamassa omaa poikaansa.

Venäläisen äidin ja pojan ortodoksinen usko hirvittää suomalaisia russofoobikkoja! Tiettävästi myös muut ystäväni ovat joutuneet äskettäin sensuurin ja painostuksen kohteeksi Rimma Salosen tapauksen johdosta. Se siitä kuvitelmasta, että Suomessa olisi upea demokraattinen sananvapaus ja mielipiteen ilmaisemisen oikeus.

Vanha väitetty "suomettuneisuus" oli paljon enemmän sananvapautta kuin nykyinen "sananvapautemme" ja "ulkopoliittinen keskustelumme".

Vaimoni kanssa olen tänään sopinut alustavasti, että Aleksander-poikamme kastetaan kesällä Pietarissa Moskovan patriarkan alaisen venäläisen järjestykse mukaisesti Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkossa. Aleksanteri Nevski eli Pyhä Aleksanteri Nevalainen (ven. Александр Ярославич Невский, Aleksandr Jaroslavitš Nevski) (1219 Pereslavl-Zalesski – 1263 Gorodets) on venäläinen kansallissankari. Hän on ortodoksisen kirkon pyhä, Novgorodin ruhtinas, Vladimirin suuriruhtinas. Hän kävi myös Suomessa mm. sotaretkellä Hämeenlinnan lähellä.

Novgorodin ruhtinas Aleksanteri joukkoineen löi sumun turvin ruotsalaiset, norjalaiset ja suomalaiset sotajoukot Nevan taistelussa 15.7.1240. Pietariin rakennettiin vuonna 1717 Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko, ja vuonna 1724 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin sinne.

Poikani nimi periytyy mainitusta Aleksanteri Nevskistä, joten olisi sopivaa, että hänet myös kastetaan kyseisessä kirkossa. Kerron lähempänä kastetta sittemmin tarkemman merkityksen, joka Aleksanteri Nevskillä on Venäjälle ja venäläisyydelle.

Kansallisen veteraanipäivän saarna Pohjan Pyhän Marian kirkossa

Kansallisen veteraanipäivän evankeliumi: Matt. 20:25-28

Saarna: Pyhän Marian kirkko 27.4.2010 klo 13

Kansallisen veteraanipäivän tunnuksena on tänä vuonna ”Kuule tuhannet tarinat!”, ”Hör tusentals berättelser!”.

Kuule ja kerro ovat jo Raamatussa perustavia verbejä, toimia, joiden avulla voi opittu ja koettu viisaus siirtyä yhä uusille ihmisille.

 Kuulemisen ja kertomisen avulla eivät aina siirry pelkästään kansakunnan kovissa kohtaloissa opittu viisaus, vaan kaikki muukin voi siirtyä.

Päivän evankeliumissa Jeesus opastaa siihen, mikä tulisi olla kuulemisen ja kertomisen tarkoitusperänä.

Yhtä hyvin veteraanit kuin kokonaiset kansakunnat ovat saaneet kohtalokseen kokea ruman sodan. Suomen valtion lyhyen historian aikana sisällissota, talvisota, jatkosota ja lapinsota tekivät kaikki rumaa jälkeä perheisiin ja yhteiskuntaan.

Mikään näistä sodista ei ole koskenut vain sotilaita, vaan myös lapsista alkaen kaikkia ihmisiä.

Kuule ja kerro, että sodat eivät ole koskaan kauniit, sodat ovat aina ihmiskunnan epäonnen ja epäonnistumisen hetkiä. Sotia pitäisi välttää paremman kuulemisen ja kertomisen avulla.

Kaikki sodat hävitään, molemmat puolet häviävät riippumatta maa-alan muutoksista ja voitetusta omaisuudesta.

Molemmilla puolilla rintamaa isät, äidit, mummot, vaarit, lapset – ihan kaikki ovat olleet oikeita ihmisiä.

Sotatarinoissa ei saa unohtaa ihmisyyttä, jota sota aina loukkaa ja koettelee. Ihmisyyden inflaatio on tyypillinen surullinen ilmaus sodan mielialasta ja sotaan johtavasta ilmapiiristä.

Viime syksynä alkoi Suomessa voimakas muistaminen talvisodan syttymisestä, päivästä päivään mediassa seurattiin vanhan sodan kulkua, koska elämme merkkivuotta.

Joskus syntyi liioiteltu mielikuva, jossa vanhaa sotaa käytäisiin nyt ikään kuin uudestaan vanhaa vihollista vastaan, mutta tämä uusi sota tapahtuisi nyt kauniimmin ja sankarillisimmin pelkissä mielikuvissa ja mediassa. En haluaisi sellaisia sotatarinoita, joista ihmisen ihmisyys hämärtyy, jossa sodan kallis hinta unohtuvat.

Kärsimys oli oikeaa kärsimystä. Ihmisen kärsimys on ihmisen kärsimystä. Se kärsimys opettaa, ettei suomalaisilla eikä millään muullakaan kanssa olisi toivottavasti enää koskaan mitään sotaa mihinkään ilmansuuntaan.

Olemme saaneet elää suhteellisen hyvissä oloissa Suomessa Toisen maailmansodan jälkeen.

Veteraaniemme kärsimykset ja suunnattomat uhraukset ovat tehneet mahdolliseksi hyvät edellytyksemme ihmisarvoiseen elämään Suomessa. Näiden hyvin edellytysten suojaaminen on myös veteraaniemme työn kunnioittamista.

Veteraanit ja sotien sukupolvi pienimmistä alkaen tarvitsevat ja ovat kunnianarvoiset aitoon kuulemiseen ja tuhansiin tarinoihin, joissa he ovat itse kohtalon kokijoita – ei niin, että heitä hyväksikäytettäisiin mielikuvien rakentamiseen uusia viholliskuvia varten, ihmisyyden inflaatiota varten.

Jeesus puhui evankeliumissa uudenlaisesta vapaudesta, jossa me emme asetu kansana, rotuna, kulttuurina, emme missään nimessä muiden ihmisten yläpuolelle, muita vähättelemään, muiden herroiksi, vaan suurin palvelee, suurin tekee hyvää, suurin rakentaa parempaa elämää ihmisryhmien ja kansojen välillä.

 Ylpeytemme on siis jalo mieli, rauhantahtoisuus ja keskinäinen vastuuntunto. Yläpuolelle asettuminen, muita vähättelevä asenne, ei ole tervettä tarinointia omasta isänmaallisesta arvostuksesta, kansallisen suomalaisen kielen ja kulttuurin arvostuksesta, vaan pikemmin päinvastoin alkukantaista pelkoa kansallisen kielen ja kulttuurin kyvyttömyydestä selviytyä sekä sen mukaisista uhkakuvista.

Kun asetumme rakastaen ja arvostaen toisen rinnalla omassa maassamme ja globaalisti, saamme samanaikaisesti tuntea ja luottaa, että Jeesus Kristus on Herramme ja Vapahtajamme, joka varmasti suojaa ja kuljettaa elämäämme.

Jeesus ei aloita sotia, vaan ihmisen ahneus ja julmuus. Hyvän yhteiskunnan ja rauhan rakentaminen syntyvät kiitollisuudesta ja kunnioituksesta vanhojen ja menneiden sukupolvien kohtalolle, kiitoksesta heidän tuhansille kertomuksille, niin että haluamme kasvaa pikemmin viisauteen ja kunnioitukseen vapauttamme ja hyvinvointiamme kohtaan näiden kertomusten avulla kuin uhmakkuuteen.

Krištafovitš ja Mallinen näyttävät despoottia, mutta kutsuvat sitä demokratiaksi

Ihmisvihaajat lyövät venäläisiä millä tahansa syyllä.

Kaksi hiukan merkillistä tyyppiä, kääntäjä Jukka Mallinen ja presidentti Jevgeni Krištafovitš, kirjoitti Suomen kuvalehteen 16/2010 (s. 59) puheenvuoron, josta tuskin heille maksettiin sen enempää Kaposta, Suposta kuin SK:stakaan.

Rahasta he toki kirjoittavat, kun kuvittelevat muiden saavan rahoja kirjoituksistaan ja toimistaan.

Jukka Mallinen tunnetaan myös Mikael Storsjön Kavkaz terroristisivuston sisarsivuston Finrosforumin aktivistina. Hän on tuossa toiminnassa mukana Suomen Pen –nimisen lahkon edustajana.

Tuo reilusti tukevoitunut ja jonkin verran kaljuuntunut, vanheneva eläkeikänsä kanssa jo flirttaileva mies on Pen-klubin (tai lahkon) entinen puheenjohtaja. Ilmeisessä aatteellisessa innossaan hän opiskeli kirjallisuutta Moskovan yliopistossa 70-luvulla, mutta runomaisteri koki sittemmin mullistuksen. Kaikki oli niin petollista? Venäjän valta oli kaikki vain vaarallista?

Presidentti Jevgeni Krištafovitš (Евгений Криштафович) on vasta nuorukainen, oikea babyface. Lapsenkasvoisuuden tähden hänen ikäänsä on vaikea arvioida valokuvien perusteella: se lienee noin 14-20 vuotta.

Käytettäköön hänestä rohkeasti nuorukaisen suosimaa titteliä "presidentti", koska se tuo hyvää tunnetta tuossa elämäntilanteessa. Hän toimii tallinnalaisessa nuorisoyhdistyksessä, jonka tähden on saanut upean tittelin: "Presidentti".

 Joku toinen voisi käyttää nimitystä kerhon ohjaaja. Venäjänkielisestä kodista ja koulusta lähtenyt nuorukainen on otollinen niille tyypeille, jotka tahtovat todistella, ettei venäläisille pitäisi antaa edes nykyisiä riittämättömiä oikeuksia Virossa.

Nuorukainen on protestoinut muita venäläisiä vastaan, kun nämä ovat vaatineet itselleen oikeuksia.

Nyt nuori poika ja vanha mies ovat löytäneet toisensa Suomen kuvalehden artikkelia varten. Mieleeni tulee kirjalliseksi malliksi Platonin Faidros-teoksen idyllinen kuvaus Sokrateen ja Faidroksen matkasta Ateenan muurien ulkopuolelle idylliselle seudulle.

Joen rannalla he lepäävät kesäpäivän helteessä ja miettivät Jumalan innoittamaa ystävyyttä. He kokivat keskenään jotakin suurta miettiessään elämisen salaisuuksia kesäpäivän helteessä idyllisellä seudulla joen rannalla.

Erot ovat toki nyt ilmeiset vanhan Jukan ja nuoren Jevgenin suhteeseen, koska Faidros oli jo oppinut mies, mutta Jevgeni ovat vasta oikeusoppinsa alussa oleva nuorukainen.

 Eroja on lukuisia, mutta yhteinen filosofinen pohdiskelu on yhteinen. Sinänsä oli mielenkiintoista, miten Kavkaz-terroristikanavan sisarjulkaisun aktivisti Jukka Mallinen kirjoittaa tällä kertaa ihmisyyttä vastaan.

Mitkä kasvot voimme nähdä Jevgeni-pojan ja vanhan Jukan kasvojen takaa? Ovatko nuo kasvot ihmistä rakastavat vai misantroopin eli paholaisen, ihmisvihaajan, kasvot?

 Mainittujen kirjoittajien käsityksistä saa käsityksen, että venäläisen ihmisen olisi tyydyttävä ylipäätänsä ja erityisesti Baltiassa pelkäksi työn nöyräksi suorittajaksi. Hänen ei tule löytää uudestaan omaa arvoansa.

Nämä Jevgeni ja Jukka opastavat, että se olisi ikään kuin joltakin pois, jos venäläinen paljastaa venäläisyytensä Virossa.

 Venäläiseltä halutaan riistää hänen ihmisyytensä, omat kasvot. Jukka ja Jevgeni moittivat antifasistien hätää ihmisestä Suomen kuvalehden Puheenvuorossa. He tarjoavat mielestään paremmaksi vaihtoehdoksi ihmisvihaajan, despootin, mutta kutsuvat sitä ”demokraattiseksi Euroopaksi”.

On sanottu hyvin osuvasti, ettei misantropiaa synny, ellei ihmistä saada ensin vihaamaan itseään. Miten Jevgeni ja Jukka alkoivat vihata itseään?

Jevgeni ja Jukka kirjoittavat täyttä potaskaa. He käyttävät ilmaisua ”Kremlin kiihottamat”, millä tarkoittavat kaiketi Venäjän hallituksen ja johtavan puolueen Venäjän yhtenäisyys aktiivista panosta Suomen poliittiseen elämään. En häpeilisi, jos Kremliin olisin voinut rakentaa suhteita, mutta sellaisia ei ole. Ilmeisemmin Jevgeni ja Jukka ovat Sokrateen ja Faidroksen kesähelteen unelmien tavoin nähneet jonkun näyn asian johdosta, kun päättivät kirjoittaa jopa monikossa jutun ”Kremlin kiihottamista” henkilöistä Suomessa.

Typerykset uskovat toki melkein mitä tahansa ja sellaisia typeryksiä on hirvittävän paljon Suomessa, mutta uskottavampaa olisi, jos eivät antaisi itseään kesähelteen unelmien vietäväksi idyllisessä kanssakäymisessään, vaan tarjoaisivat todellista faktaa väitteidensä hyväksi.

Kyse on todellakin vanhan miehen ja nuorukaisen kuumasta kosketuksesta ideologisiin fantasioihin, ei mistään muusta.

Itse en ainakaan tiedä ketään, joka toimisi Suomessa ”Kremlin kiihottamana”.

Ilmeisemmin vanhus ja nuorukainen vain spekuloivat tulevaisuuden vaihtoehdoilla niin kuin Sokrates ja Faidros tekivät Ateenan muurien ulkopuolella. Ehkä he eivät puhu mistään olemassa olevasta todellisuudesta, vaan ainoastaan kauhukuvistaan, joita he rakensivat yhdessä. On toki muistutettava, että kunniakkaiden Sokrateen ja Faidroksen nimien liittäminen suhteellisen tuntemattomiin Jukkaan ja Jevgeniin on tarpeetonta arvon antamista Suomen kuvalehden yksittäiselle puheenvuorolle.

Jevgeni ja Jukka kertovat Kremlin kiihottamista ”syrjäytyneistä”, jotka toimisivat röyhkeästi Suomessa. Ymmärrän valitettavan vakavasti, ettei ihmisvihaajan palveluksessa toimiva despootti rakasta syrjäytyneitä, joita Jevgeni ja Jukka tahtovat idylliseltä niityltään käsin halveksia.

Eikö syrjäytyneillä ole protestin oikeutta? Eikö syrjäytyneillä ole oikeutta vaatia täyttä ihmisyyttä? EI OLE, ihmisvihaajat vastaavat. OLKAA VAITI! Me tarvitsemme vain nöyrää alistumista, ei kai ihmisarvosta pidä puhua syrjäytyneiden provosoimiseksi.

Jevgeni ja Jukka eivät nimeä, missä nämä syrjäytyneet ovat. Suomen antifasistisen komitea aktivistit ovat suhteellisen tavanomaisesti ja hyvin koulunsa käyneitä ihmisiä. Jevgeni ja Jukka pelkäävät, että Mannerheimin ja Rytin patsaat joutuisivat kananmunilla heittelyn kohteiksi antifasistien rakentaessa kuvattua peliä. Kananmunista en ole itse kuullutkaan. Luulen, että lintujen luonnollisesti tuottama paska riittää inhimillistämään Mannerheimin ja Rytin patsaat. Siihen ei tarvita antifasisteja, vaan itse Luoja antaa lintujen laskea jätöksensä sopiviin paikkoihin.

Länsimainen demokratia ei kaiketi tarkoita sitä, että kaikkien suomalaisten pitäisi palvoa sotasyyllistä Rytiä ja vuoden 1918 kansanmurhan pääarkkitehtiä Mannerheimia? Ei kai demokratia tarkoita sitä, että nuo tyypit korotetaan - käytän nyt lempisanaani - perverssillä tavalla kulttikohteiksi Suomessa?

Jevgeni ja Jukka kääntävät käsitteet ylösalaisin, mikä sopii toki kääntäjä Malliselle hyvin ammattinsa puolestakin: nyt venäläisyyttä ja ihmisyyttä alentavasta despotismista tulee muka ”demokraattista Eurooppaa”, jota vastassa olisi ”stalinismi”, joka yllyttää venäläisväkeä ihmisarvonsa puolesta taisteluun Kremlistä käsin. Uhkakuvissa seikkailee jopa Kremlistä johdettu venäläisarmeija EU:n sisällä!

Tässä on todella käsitteet tahallisesti sekoitettu oman aikamme pelkomyyttien avulla. Venäjän Kremlissä – tarkoitan nyt laajemmin Venäjän hallitusta ja Venäjän yhtenäisyyden puoluetta – on selväsanaisesti sanouduttu irti Stalinin palvonnasta. Gruusialainen Stalin ei ole todellakaan Kremlin suosiossa. Totuus ei suinkaan kiinnosta Jevgeniä ja Jukkaa, vaan pelko- ja vihakuvien virittäminen Suomen antifasisteja vastaan sekä vielä voimakkaammin Venäjää ja venäläisyytensä ylpeästi tunnustavia venäläisiä vastaan. Jukka tietää varsin hyvin, että Stalin on sellainen mystinen sana, jonka avulla voidaan aina pelotella ihmisiä ikään kuin Stalin eläisi yhä edelleen sekä uhkaisi Suomea ja pikkuriikkistä Viroa.

 Ymmärtääkseni Stalin oli kuollut jo silloin 1970-luvulla, kun Mallinen valmisteli itseään runomestariksi Moskovassa.

Vanhan miehen ja poikasen pitäisi jo herätä kesähelteen paisteesta idylliseltä joen rannalta, jottei auringonpistos pistä päätä yhä pahemmin sekaisin. Se on silkka hallusinaatio, että Stalin elää. Stalin on kuollut!

Maine meni, mutta liperit heiluvat

P. Michaelin loosin vapaamuurari, entinen sotilaslakimies, nykyään Mikkelin kaupungin lakimies varatuomari Ari Liikanen on tehnyt 8.4.2010 Espoon hiippakunnan kurinpitoasiamiehenä vaatimuksen Espoon tuomiokapitulille kurinpitotoimenpiteestä antifasistisena kirkkoherrana tunnettua, Pohjan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Juha Molaria vastaan.

Helsingin käräjäoikeuden haastemies säikytti tänään 14.4. aamulla kello 8:20 puhelinsoitollaan, kun ei voinut kertoa edes haasteen sisältöä, mutta tapaaminen oli välttämätön. Niin antifasistinen, maineensa menettänyt kirkkoherra jätti aamulenkin väliin ja sai haastemiehen yllättävän paperin kurinpitorangaistusvaatimuksesta: liperit säilyivät.

Ari Liikasen teksti poikkeaa edukseen Espoon tutkinta-asiamies Jorma Backin selvityspaperista ja Espoon tuomiokapitulin lehdistötiedotteesta. Teksti on huomattavan tasapainoista ja poliittisesti kiihkotonta.

Venäjä-argumentti on upotettu niin syvälle piiloon, ettei poliittisen ajojahdin luonnetta voi enää nähdä rangaistusvaatimuksesta.

Huomattavasta kehityksestä huolimatta tekstissä on kuitenkin edelleen joitakin sekä juridisia että tapahtumien kuvaukseen liittyviä puutteita.

Ari Liikanen vaatii ”kirjallisen varoituksen” antamista, mihin Espoon hiippakunnan tuomiokapituli on sikäli sidottu, ettei se voi ainakaan langettaa ankarampaa rangaistusta. Maine meni, mutta liperit säilyivät.

On toki liian helppo provosoitua. On liian helppo antautua koko sydämen vimmalla kaikkiin keskusteluihin, jolloin kohtuullisuus saattaa unohtua. Silti arvioitavassa vaatimuksessa käsitteet paljastavat paljon poliittisjuridista mystiikkaa omasta ajastamme.


1. Liikanen korjaa tuomiokapitulin tekemää selvitystä

Päällimmäisenä tulee ilmi huomattavat tervehenkiset erot tuomiokapitulin tutkinta-asiamiehen tekstiin verrattuna.

Ari Liikanen ei kirjoita sanallakaan ”kritiikittömästä Venäjä-ihailusta”. Liikanen ei spekuloi enää hämärää mainetta rakentavalla ”tuntemattomalla rahatulolla Venäjältä”.

Kurinpitoasiamies ei kirjoita enää sanallakaan kirkkoherra Molarin Venäjällä matkustelusta tai Venäjän kauppatie –lehteen kirjoittamisesta.

Liikanen on täysin hylännyt dokumentoimattoman ja perättömän leiman kirkkoherra Molarin ja seurakuntaneuvoston täydellisestä ”luottamuspulasta”, joka esiintyi tuomiokapitulin lehdistötiedotteessa.

Liikanen ei myöskään kirjoita mitään kirkkoherran ”tottelemattomuudesta” piispan, tuomiokapitulin ja seurakuntaneuvoston suhteen, koska väitetty tottelemattomuus koski nimenomaisesti perustuslaillista matkustamisoikeutta, ei viranhoitoa.

Kurinpitoasiamies tyrmää myös Kari Silvennoisen kantelun ja tutkinta-asiamiehen asiassa esitetyt perusteet vaatia kurinpitotoimenpiteitä.

Tuomiokapitulin tutkinta-asiamies ja tuomiokapituli olivat katsoneet, että kaikesta huolimatta ”kirkon yleisen edun” nimissä kirkkoherra Molarin rankaiseminen olisi perusteltua Silvennoisen kantelun johdosta, vaikka poliisi ei tutkinut asiaa.

Liikanen tekee juristin analyysin aineistosta: ”Katson, että valmistavassa tutkinnassa ei ole tullut näytetyksi, että Molari olisi esiintynyt mielenosoituksessa 20.4.2009 papin virka-asussa eikä sitä, että Molari olisi käyttäytynyt tilaisuudessa sopimattomalla tavalla” (s. 2).

ProKarelian pääsihteerin Veikko Saksin kantelun mielenosoitusargumenttia Liikanen arvioi myös muistaen hyvin perustuslailliset oikeudet ja yhdenvertaisuuslain: ”Valmistavan tutkinnan perusteella ei kuitenkaan voidaan katsoa tilaisuuksien olleen luonteeltaan sellaisia, että Molarin niihin osallistumista, käyttäytymistä tai pukeutumista papin virka-asuun voisi pitää siinä määrin moitittavana, että niistä tulisi vaatia Molarille kurinpitorangaistusta. Edellä esitetyillä perusteilla katson, että osallistumalla nyt tutkittuihin tilaisuuksiin tai pukeutumalla tilaisuuksissa papin virka-asuun, Molari ei ole toiminut vastoin virkavelvollisuuksiaan, laiminlyönyt niitä tai käyttäytynyt sopimattomasti” (s. 3).

2. Molarin kirjoitukset ja puheet

Kurinpitoasiamiehen argumentoinnin käsitteellinen hämäryys tulee esille vasta, kun hän arvioi kirjoituksia ja puheita.

 Ari Liikanen huomauttaa aivan oikein, että perustuslain 12 §:n mukaan jokaisella on sananvapaus. ”Molarilla on perustuslaillinen oikeus ilmaista mielipiteensä sekä poliittisista asioista että toisista henkilöistä, eikä kirkkolainsäädännössä ei sinänsä tätä oikeutta ole rajoitettu” (s. 4-5).

Em. perustuslailliseen vahvaan perustaan on helppo yhtyä, mutta tämän jälkeen alkaa Ari Liikasen argumentoinnin ilmeisen tarkoitushakuinen hämäryys, koska jotakin tuomittavaa olisi sitten kuitenkin löydettävä ”antifasistista” kirkkoherraa vastaan.

Sinänsä on oikein, että Liikanen arvioi papin käytöstä kirkkojärjestyksen 5 luvun 6 §:n ja 6 luvun 3 §:n 2 momentin valossa.

Ari Liikanen kirjoittaa käsitteellistä mystiikkaa:

”Molari käyttää blogikirjoituksissaan värikästä ja hyvin kantaaottavaa tekstiä, mitä sinällään ei voi pitää moitittavana. Molari ei kuitenkaan kirjoituksissaan rajoitu arvostelemaan vain poliittisia toimijoita tai henkilöitä ja heidän tekemisiään yleisesti vaan kohdistaa kirjoituksensa Pro Karelia ry:tä kohtaan sekä yksittäisiin henkilöihin epäasiallisella tavalla, jota ei voi pitää yleisen elämänkokemuksen perusteella sopivana saatika sitten hyväksyttävänä kirkon viranhaltijalle ja pappisviran haltijalle” (s. 5).

Liikasen em. argumentoinnin huipennus sisältää 3 hämärää kohtaa, jotka vaativat tarkempaa tarkastelua.

 (1) Mikä on ”yleinen elämänkokemus” mystisenä juridisena käsitteenä, jonka perusteella arvioidaan kurinpitorangaistusta viranhaltijalle?

 (2) Mitä tarkoittaa Liikanen sanoissaan, ettei Molari rajoitu arvostelemaan vain poliittisia toimijoita ja henkilöitä ja heidän tekemisiään yleisesti vaan kohdistaa kirjoituksensa ”Pro Karelia ry:tä kohtaan sekä yksittäisiin henkilöihin - - - ” Onko tässä siis joku poliittisen avaramman kritiikin oikeutuksen ja yksityisen rajatumman sopivuuden välinen dilemna?

(3) Liikanen jatkaa lausetta siihen, mikä on ”epäasiallista”, jolloin tulee arvioitavaksi ”epäasiallisuuden” puolesta annetut esimerkit ja niiden sisältö.

2.1. Yleinen elämänkokemus mystisenä juridisena käsitteenä?

Liikanen ei mitenkään määritä, mikä on se ”yleinen elämänkokemus”, johon hän vetoaa kirkonviranhaltijan hyväksyttävän ja sopivan käytöksen määrittelyssä.

”Yleinen elämänkokemus” muodostuu täten lähinnä ”minusta tuntuu” – argumentiksi, poliittisen sopivaisuuden ajanmukaisten tuulten henkäykseksi.

 ”Yleinen elämänkokemus” vaikuttaa käsiteanalyysin näkökulmasta poliittis-juridiselta mystisismiltä, jota ei ole Liikasen tekstissä liitetty mitenkään kirkon traditioon, tradition antamiin esimerkkeihin ja määrityksiin sekä kirkon kanoniseen eetoksen, ei mihinkään arvovaltaisiin edeltäviin määritelmiin käytöksen puitteista. Kyse on puhdasta ajanmukaista mystiikkaa.

Itse asiassa kristinuskon traditio on hyvinkin värikäs ja provokatiivinen. VT:n profeetat mainitsivat nimeltä valtioita ja valtion päämiehiä.

Johannes Kastaja lausui ”kyykäärmeitten sikiöiksi” sikäläisiä olemassa olevia, nimeltä tunnettuja uskonnollispoliittisia liikkeitä (fariseuksia ja saddukeuksia; Matt. 3:7) sekä tunnetusti oli tyly arvioidessaan Herodeksen yksityiselämää (seksuaalista elämää).

Jeesus kutsui Herodes Antipasta ”ketuksi”, myös Jeesuksen puheessa kunnioitettu farisealainen liike sai värikkään leiman ”kyykäärmeiden sikiöitä”, synagogan esimies sai kuulla tuomion ”te ulkokullatut” (Lk. 13:15) jne.

Luterilaisen uskon mukaan Jumalan sanan saarna on lain ja evankeliumin saarnaa, jolloin lain avulla tulee kovastikin arvioida ihmisten ja yhteiskunnan elämää ”synnintunnon virittämiseksi”.

Olen jo aiemmin 3.10.2009 vastineessani ”Vastine asiassa 2009–00205” argumentoinut eurooppalaisen oikeuden valossa, että virkamiehelle asetettujen erityisten rajoitusten tulee nousta EU:n direktiivin 2000/78/EC valossa siitä, miten henkilö osoittaa ”vilpittömyyttä ja uskollisuutta suhteessa järjestön eetokseen”.

 Ari Liikanen ei tuo ilmi lainkaan kristinuskon traditiota ja eetosta, vaan uuden määrittelemättömän käsitteen ”yleinen elämänkokemus”. Kuka on tämä ”yleinen elämänkokemus”? Missä ja milloin tuo ”yleinen elämänkokemus” on tullut tunnetuksi ja esitetyksi?

2.2. Poliittinen vai yksityinen?

Ari Liikanen tunnustaa toistuvasti aivan oikein, että ”Molarilla on perustuslaillinen oikeus ilmaista mielipiteensä sekä poliittisista asioista että toisista henkilöistä, eikä kirkkolainsäädännössä ei sinänsä tätä oikeutta ole rajoitettu” (s. 4).

Kyse on siis oikeudesta tarkastella sekä asioita että henkilöitä, mutta loppuhuipennuksessaan Liikanen näyttäisi argumentoivan, että Pro Karelia ry ja sen piirissä toimivat henkilöt olisivat yksittäisiä henkilöitä erotukseksi em. poliittisista toimijoista.

Liikasen argumentointi aiheuttaa melkoisen absurdin tilanteen, jossa The Soviet Story –elokuvan esittämistä voisi sinänsä arvostella, mutta ei sopisi mainita, kuka nuo tilaisuudet järjestää ja kuka järjestää keskustelutilaisuudet mainitussa yhteydessä. Tilaisuuksien järjestäjinä Pro Karelia ry:n pääsihteeri Veikko Saksi ja näissä tilaisuuksissa usein vieraileva juristi Kari Silvennoinen eivät ole kuitenkaan mitään yksityishenkilöitä sen jälkeen, kun nämä ovat toistuvasti esillä eri valtioissa ilmestyvissä sanomalehdissä, antavat itsekin julkisuuteen lehdistötiedotteita, antavat haastatteluja televisiossa, jopa julkaisevat kirjoja ja järjestävät julkisia keskustelutilaisuuksia.

Ari Liikanen ei selvästikään argumentoi tuolla distinktiolla ”poliittinen henkilö” ja ”yksityinen henkilö” sen puolesta, että kirjoitusten pitäisi olla niin hämärän epämääräisiä tai pelkästään nimeltä mainitsemattoman vihjailevia, ettei niiden kohdetta voi muutoin kuin arvailla.

Liikanen käyttää sanaa ”yleisesti” argumenttilauseessa toki sen suuntaisesti, että voisi saada vaikutelmaksi, että hän katsoo pappisviralle sopivaksi kirjoittaa vain hämärän epämääräisesti ja nimeltä mainitsemattoman vihjailevasti, siis ”yleisesti”:

”Molari ei kuitenkaan kirjoituksissaan rajoitu arvostelemaan vain poliittisia toimijoita tai henkilöitä ja heidän tekemisiään yleisesti vaan kohdistaa kirjoituksensa Pro Karelia ry:tä kohtaan sekä yksittäisiin henkilöihin” (Liikanen, s. 5).

Tämä tulkintaspekulaatio Liikasen argumentoinnin tarkoitusperistä vaikuttaa kuitenkin erheelliseltä jo sen vuoksi, että hän ei selvästikään muualla esitä vaatimusta kantaaottavuuden ja ajanmukaisuuden hämärtämiseksi, vaan kirjoittaa jopa, että kantaaottavuutta ”sinällään ei voi pitää moitittavana”.

Lisäksi Liikanen käyttää nimenomaisesti sukunimeäni, kun arvioi perustuslaillista oikeutta: ”Molarilla on perustuslaillinen oikeus ilmaista mielipiteensä sekä poliittisista asioista että toisista henkilöistä” (s. 4).

 Täten hiukan epäselvän poliittinen-yksityinen –disktion selitykseksi Liikasen juridisessa mystiikassa tullee, että hän erottaa Pro Karelia ry:n ja sen toimijat yksityishenkilöiksi, ei siis poliittisiksi toimijoiksi.

 Tuossa argumentissa olen korostetusti eri mieltä kurinpitoasiamiehen kanssa. Kurinpitoasiamiehen näkemys ProKareliasta yksityisyyden suojaa nauttivana ei-poliittisena järjestönä noudattaa Veikko Saksin kirjoittamaa täydennystä, jonka hän lähetti tuomiokapitulille: siinä Saksi korosti, ettei Pro Karelia ole poliittinen toimija, vaan kansalaisjärjestö.

Tästä näkökulmasta katsoen myös kurinpitoasiamies vaatii, että Pro Karelia tulisi sulkea poliittisen demokraattisen kritiikin ulkopuolelle koskemattomuuteen.

2.3. Epäasiallinen ideologisesti?

Ari Liikanen ei suoranaisesti käsitteellisesti analysoi tai määrittele, mikä on ”epäasiallinen” kieli, mutta hän antaa tuomioehdotuksen kahden blogikirjoituksen perusteella.

Ensimmäinen syntyy 21.4.2009 kirjoituksen perusteella, jossa on esitetty arvio The Soviet Story –elokuvan esittämisestä ja Pro Kareliasta. Siinä esiintyy ilmaisu ”ProKarelia-lahkolla on sadistinen perverssi tendenssi”. Lisäksi 22.9.2009 kirjoitettu teksti kuuluisi erityisen moitittaviin teksteihin.

2.3.1. Pappi tuomitaan kyvyttömyydestä nauttia The Soviet Story –elokuvan ruumisinstallaatioista

Liikanen jättää määrittämättä, mitä hän ymmärtää käsitteellä ”perverssi” ja miksi perverssi-käsite olisi sopimaton Pro Karelian eetoksen kuvaukseksi ja The Soviet Story –elokuvan luonnehtina.

Mikä olisi oikea, pyhä ja kanoninen – tai vähintään poliittisesti korrekti – elokuva-arvostelu The Soviet Story –elokuvasta?

Perversin, neuroottisen ja paranoidisen luokittelu ovat kiinnostavia psykoanalyysin ja psykohistorian näkökulmasta. Tällöin juuri ”perverssio” vaikuttaa sopivalta käsitteeltä Pro Karelian kuvaukseksi, vaikka valtapelin tähden paranoidiset vainoharhaiset esitykset Venäjän uhkasta esiintyvät myös usein joukkojen manipulointia varten.

Esimerkiksi Kavkaz Centerin tekstit ovat luonteeltaan usein ”paranoidisia”, niissä kerrotaan suoranaista vainoharhaisia agenttitarinoita, kun taas Pro Karelian yhteydessä vain harhaudutaan todellisuudesta.

On mahdotonta arvailla, mitä Liikanen ymmärtää sanan ”perversio” –sopimattomuudella, koska hän ei anna sen enempää määritelmää tuolle sanalle kuin myöskään ei määrittele ”oikeaa” ilmaisua Pro Karelian aatemaailmaa varten.

Olisiko sitten kreikan διαστροφή sopivampi suomalaisille korville, kun ilmaistaan ”vääristymää” ajanmukaisen elämäntilanteen arvioinnista?

Jacques Lacan luonnehti perversiota valheen avulla: pervo kieltäytyy kuuntelemasta totuutta. Sinänsä perversiolla ei määritellä sisältöä, esim. seksuaalista sisältöä.

Kreikankielinen synonyymi olisi διαστροφή, ”sivuun-kääntyminen”. ProKarelian kiintyminen historiallisesta väärentämisestä rakentuvaan The Soviet Story –elokuvaan ja sen luomiin mahdollisuuksin on hyvinkin ”sivuun-kääntyvää” eetosta.

Lacan kirjoitti: ”Mitä on vääristely? Se ei ole vain hairahdus sosiaalisissa rakenteissa. Se ei ole pelkkä epäkohta hyvän moraalin vastakohtana. Eikä se ole epätyypillinen luonnollisen vastakohtana. Vääristelyn tyypillinen piirre on, että se kieltäytyy hyväksymästä todellisuutta mahdollisesti sen traumaattisen kokemisen vuoksi".

Lacanin käsiteanalyyseja varten suosittelen seuraavia teoksia: (1) Lacan, Jacques . The Seminar. Book I. Freud's Papers on Technique, 1953-54 . Trans. Trans. John Forrester. John Forrester. New York: Nortion; Cambridge: Cambridge University Press, 1988. s. 221. (2) M. Feher-Gurewich, Judith. "A Lacanian approach to the logic of perversion. The Cambridge Companion to Lacan . Ed. Jean-Michel Rabaté. Cambridge University Press, Cambridge University Press, 2003; (3) Penny, James 2006. The world of perversion: psychoanalysis and the impossible absolute of desire. (4) Fink, Bruce 1997. A Clinical Introduction to Lacanian Psychoanalysis: Theory and Technique. Cambridge, MA: Harvard University Press. (5) Jean-Michel Rabaté 2003, The Cambridge companion to Lacan. Cambredge University Press, jossa on Judith Fener-Gurewishin artikkeli ”A Lacanian approach to the logic of perversion” (s. 191-207).

 Nämä tutkimukset käyttävät perversiota käsitteenä ilman pejoratiivista väritystä tapauksista, joissa on kyse todellisuuteen kohdistuvan mielenkiinnon vääristymästä.

Englanninkielen verbi ”pervert” tarkoittaa nimenomaisesti vääristelyä, kirjaimellisesti "johtaa harhaan". Lacanille perversio on puolustusmekanismi eroahdistusta vastaan.

Mikäli perversio sanan käyttö olisi sopimatonta, silloin pitäisi sanoa läpinäkyvän analyyttisesti, mikä mainitussa perversio-käsitteen määritelmässä on sopimatonta - asiaan kuulumatonta ja todellisuuden vastaista - ja millä tavalla Pro Karelia ry poikkeaa kyseisestä "sopimattomasta" määritelmästä.

Liikanen ei erittele, mikä on näissä ilmauksissa sopimatonta, miten tämä poikkeaisi Pro Karelian toiminnasta? Mikä on Liikasen mukaan ”todellinen” Pro Karelia erotukseksi esitystä?

Jos perversion käyttäminen määritelmänä The Soviet Story –elokuvan esittämisen ja elokuvan yhteyteen liitettyjen keskustelutilaisuuksien arviona on sopimatonta, silloin pitäisi antaa oikea määritelmä tilaisuudelle ja toimintatavoitteille.

Näyttää siis siltä, että kirkkoherran kyvyttömyys hyväksyä Pro Karelian agendaa The Soviet Story –elokuvan esittämisessä ja kritiikki elokuvan ruumisinstallaatioita vastaan tuo hänelle kirjallisen varoituksen.

Tällainen oli ko. pahaksi tunnettu, sopimaton, papille epäpyhä elokuva-arvostelu, josta kirkkoherran pitää tehdä nyt parannusta ja kaduttava:

ProKarelia kierrättää ympäri Suomea elokuvakarnevaalia, jossa näytetään muuan elokuva, jossa liioittelun kanssa näytetään ruumiiden kuvia. Näitä kauhukuvia vahvistetaan hurjilla numeroluvuilla, jotka ovat temmattu lähinnä mielikuvituksesta. Minä en voisi katsella ja näyttää vastaavaa elokuvaa, ellen kokisi jotakin perverssia nautintoa tapettuja ruumiita kohtaan (ja en tunne sellaista, joten 'pakkokatselu' oli paha kokemus!). Natsi-Saksan jotkut suomalaiset aseveljet raiskasivat ruumiita rintamalla tarpeidensa tyydyttämiseksi. The Soviet Story elokuva raiskaa kuolleiden ruumiit uudemman kerran. Tuohon samaan maailmaan kuuluu, että ProKarelia vaatii Pariisin rauhansopimuksen ja voimassaolevien valtiosopimusten vastaisia muutoksia rajoihin. Haluaisi anastaa alueen, joka on ollut osa Suomea vain pienen partikulaarisen hetken historian vuosisatojen ja tuhansien kulussa: siis se on kuulunut osaksi Suomea paljon lyhyemmän ajan kuin osaksi Venäjää. Kaiken lisäksi ProKarelian suunnitelma tuottaa luonnollisesti kaikenlaista muutakin kauheutta, joita en tässä enää luettele.

Lahkon toimintaan kuuluu julkiset vihan kuvat naapurimaata vastaan aina kun sen presidentti saapuu Suomeen valtiovierailulle. Lahko pitää siis vihaa yllä, sen sijaan että antaisi rakkauden, kunnioituksen, sovinnon ja sopeutumisen johtaa nykyhetkestä nauttimiseen. Vihan vähemmän tunnettu piirre on kavaluus, eli yksityisyydessä tapahtuvat uhkailut.

2.3.2. Pappi tuomitaan pilkasta Ylen niitä toimittajia vastaan, jotka olivat puolestaan herjanneet Serafim sarovilaisen seurakuntaa kastraatioväitteillä

Ari Liikasen suoranainen kömmähdys syntyy, kun loppujen lopuksi hän kokee tehtäväkseen löytää edes jotakin moitittavaa.

Niin hän esittää ”erityisen moitittavana” blogikirjoitusta 22.9.2009, jossa Liikasen mukaan ”Molari katsoo väkivallan kohdistumisen olevan oikeutettu erikseen nimeltä mainittuihin henkilöihin sekä koko Ylen Ajankohtaisjournalismin tiimiä kohtaan. Lisäksi Molari antaa kirjoituksessaan ymmärtää, että tähän väkivaltaan olisi Raamatullinen oikeutus” (Liikanen s. 5; kirjoitusvirhe kirjoittaa ”Raamatullinen” isolla etukirjaimella on Liikasen tekemä).

Sinänsä hyvä, että Liikanen luopuu nyt täysin tutkinta-asiamies Jorma Backin argumenteista, joiden mukaan kirkkoherra Molari puolustelee rikoksesta tuomittua venäläistä naista, Rimma Salosta. Liikanen ei käytä mainittuja poliittisia argumentteja läpinäkyvästi.
Tämä on sanottava kurinpitoasiamiehen eduksi.


Kurinpitoasiamies laiminlyö kokonaan sen, että Ylen ajankohtaistiimi itse esitti väitteitä Serafim sarovilaisen seurakunnan kastrointivaatimuksista. Mikä voisi olla oikea, sopivan ja pyhän pilkan sisältö tuollaisia mielettömiä suomalaistoimittajia vastaan? Onko ironiaa ja sarkaismia olemassa?

Kurinpitoasiamiehen mukaan pappi ei kirjoita huumoria ja ironiaa, vaan kaikki on vakavasti asiaproosaa. Hän ei voi ymmärtää, että kirkkoherra Molari olisi kääntänyt Ylen ajankohtaistiimin hullut väitteet näitä itseään vastaan saman hulluuden kaltaisesti.

Kyseiset toimittajat eivät itse kannelleet mitenkään asiasta, mutta tuomiokapitulilta saaman tehtävän mukaisesti tutkinta-asiamies Jorma Back katsoi blogikirjoituksen poliittisesti sopimattomaksi Venäjän ja ortodoksisen kirkon puolelle asettumiseksi; nyt kurinpitoasiamies argumentoi hienostuneemmin vain itse sopimattomuudesta, vaikka ei määrittele kirjallisia lajeja ja tyylejä arvostellen, mikä olisi kanoninen ja pyhä kirjallinen muoto ja lajityyppi.

Näiden kahden blogikirjoituksen perusteella kurinpitoasiamies Ari Liikanen katsoo, että ”Molari on 21.4.2009 ja 22.9.2009 julkaisemissaan blogikirjoituksissa toiminut vastoin virkavelvollisuuksiaan sekä virka-asemassaan käyttäytynyt sopimattomasti”. Täten hän suosittelee kirjallista varoitusta.

Espoon hiippakunnan tuomiokapituli saa kirjallisen selvityksen 21 päivän kuluessa. Mahdollisen tuomion jälkeen asian valituksen tähden käsittely siirtyy korkeimmalle hallinto-oikeudelle.

 Kohtelen itse tuomiota kuitenkin hyvin arvostavasti valituksesta huolimatta ja sijoitan sen historiallisena todistuksena työhuoneeni seinälle kehyksiin – se on melkein kuin kihlajais- tai vihkitodistus Pro Karelian ry:n ja Espoon tuomiokapitulin suhteen julkistamisen puolesta.













Ps.
ilmeisen vanhoja vanhoja peruja on Pohjan suomalaisen seurakunnan kirkkoherravirastoon tullut Pro Karelia ry:n ja Karelia Klubi ry:n julkaisema lehti Karjan kuvalehti, päätoimittajana Veikko Saksi.

Olen ilmoittanut mainitulle järjestölle, että seurakuntamme ei ole tilannut eikä virastoomme saa toimittaa kyseistä poliittista lehteä, koska olemme hengellinen yhteisö ja pidämme esillä vain hengellisiä julkaisuja seurakuntatalossa.

Meille on tärkeää, ettei myöskään hengelliset yhteisöt rakenna julkaisuissaan vaatimuksia ja epäkunnioitusta naapurivaltioita vastaan.

 Olkaa tarkkoja myös muissa seurakunnissa, jotta ette tarpeettomasti sponsoroi mainittua lehteä ja ryhmittymää poliittisen lehden tilauksilla!

Kiitos!

Kiitän kaikkia ystäviä Suomessa ja ympäri Eurooppaa avusta ja tuesta sekä lukuisista esirukouksista!

Saimme yhdessä torjuntavoiton russofobisia hyökkäyksiä vastaan!

Saan säilyttää virkani ja kutsumukseni!

Länsi-Uusimaa 6.4.2010



YLE Uusimaa


Interfax


Interfax 14.04.2010


http://community.livejournal.com/ru_politics/29540398.html


Kirkkoherra Juha Molari haluaa kiittää Ranskan ja Belgian venäläisiä ystävällisestä tuesta, Viron Yövartio (Notzoi Dozor) –liikettä myös mielenosoitustuesta, erityisesti venäläistä mediaa asian julkisuudesta ja Suomen antifasistista komiteaa. Niin kuin Robert Rantalan tapauksessa, niin nytkin median avoin osallistuminen esti mielivallan.

Julkisuus ja avoimuus pelasti kirkkoherran viran: saan "vain" kirjallisen varoituksen, avoimuuden tähden ei uskalleta erottaa.

Kirkkoherrana voi jatkaa kutsumuksessa, joka on ollut tärkeä jo pienestä pojasta alkaen. Teologian tohtoritutkinto ei mennyt aivan hukkaan enkä tarvitse asettua uudestaan koulunpenkille.

Puheille ja blogikirjoituksille asetetaan nyt tiukka ennakkosensuuri: ProKarelian vihapropaganda on tabu, jota ei saa enää arvostella. Ainakaan pappi ei saa arvostella Suomessa.