Statcounter

perjantai 13. joulukuuta 2019

Miksi Saara Jantunen kiivastui Jussi Parviaiselle?

Puolustusvoimien Tutkimuslaitokselta Valtioneuvoston viestintään väliaikaisesti siirtynyt sotatieteen tohtori Saara Jantunen on kiukkuillut kuin pikku tyttö, vaikka on jo kypsynyt keski-ikäiseksi leidiksi. Hän on suorastaan uhkaillut Jussi Parviaista tänään. Tunteet ovat ollet kiivaat useammallakin henkilöllä neiti Jantusen rinnalla. 
Kuvassa Linnan juhlissa sotatohtori Saara Jantunen. 
Valtioneuvoston viestinnässä on mahdollisesti jotain stressiä, kun sen viestinnän sotilasasiantuntija kiukkuilee.
Mielestäni infosodan asiantuntijana julkisesti esiintyvä henkilö on liian herkkä tehtäväänsä, mikäli reagointi on tällaista. 


Välitön syy kiukutteluun ja uhkailuun on Jussi Parviaisen todistus Helsingin käräjäoikeudessa, jossa Jessikka Aro vaati juristinsa kanssa kiireellisesti lähestymiskieltoa Reformi-studion Panu Huuhtaselle ja Tiina Keskimäelle.

  Itse tuomio ei tullut kuitenkaan kiireellisenä ja Reformi-studio pääsee kuuntelemaan vielä edelleen hovioikeudessa, kuinka Jessikka Aron asia edistyy sermin takana.

Jessikka Aron kaverina Saara Jantunen on ilmeisemmin syvästi pettynyt, että Jussi Parviainen ei todistanut niin väkevästi hirmuisista Panu Huuhtasesta ja Tiina Keskimäestä kuin dramaturgin ja näyttelijän osaamisellaan olisi voinut, vaikka Parviainen arvosteli Reformi-studio menettelytapaa kriittisesti. Niin tänään on kaksi kiukkuista neitiä, jotka kiukuttelevat kuin pienet tytöt, vaikka ovat todellisuudessa kaukana lapsuudesta. 

 Kiukuttelun (teko)syyksi lausutaan, että Jussi Parviainen ei ole poistanut sketsi-videota, jossa hän esiintyi ja jonka minä kuvasin Kirjamessuilla neljä vuotta sitten. Video on saanut suuren suosion. Siinä Parviainen arvioi Saara Jantusen ja Sofi Oksasen erityisiä eleitä, joilla nämä osoittavat tunteensa siitä, mitä on olla voittajan joukoissa.

Jussi Parviainen soitti ja pyysi videon poistamista. Olen melkoinen jääräpää ja otin videon pois näkyvistä. Saara Jantunen on useita vuosia sitten vienyt tämän videon poliisille. Itse asiassa Jantunen on vienyt kaiken poliisille, missä olen edes aikonut ja ilmoittautunut tilaisuuteen, jossa hän olisi eräs puhuja - toivoen ja peläten, että sotatohtori Jantunen olisi kiinnostava henkilö tarkkailtavaksi. Syyttäjä ei ole kuitenkaan vienyt asiaa käräjille, joka voisi ainoastaan velvoittaa sketsin poistamisen saatavilta. 

On muistettavaa, että Saara Jantusen kirja Infosota on kuitenkin saatavilla ja jopa käännetty viroksi. Kirjassaan hän levittää disinformaatiota minua vastaan. Olisi vähintään outoa, että kirjaa ei vedetä pois kirjastoista ja kirjakaupoista, mutta kirjanjulkistamisessa tehty sketsivideo otettaisiin pois (kuten myös kirja-arvostelu).
Ensiksi kiukkuisat leidit uhkailivat ja painostivat Jussi Parviaista ottamaan yhteyttä minuun. Yhteydenoton jälkeen Jessikka Aron sisko Pipsa moittii "kaveerausta". Todellisuudessa Jussi ja minä olemme olleet kolmen vuoden aikana yhteydessä tämän yhden kerran. Kummallakin on omat kiireet: wc-siivous, urheilu ja oma perheeni. Ja minä olen huono "kaveerauksissa". 


Uhkailu on avuttomuutta


Saara Jantusen uhkailun ja kiukuttelun tulkitsen kyvyttömyyden ilmaukseksi. Saara Jantunen haluaa esiintyä infosodan asiantuntijana, mutta ainakaan Venäjän infosodan asiantuntija hän ei ole. Siksi Jantunen ei voi sietää myöskään ajatusta, että tulisin kuuntelemaan hänen esitystänsä.

Epävarmuus pelottaa: pakokeinona ovat primitiivisesti uhittelu ja uhkailu – sekä lopulta vaatimukset, että kiusalliset kuulijat eivät saa tulla tarkkailemaan häntä. Jos Jantusella olisi osaamista, hän ei säikkyisi wc-siivoojan varjoja ja dramaturgin analyysia eleistä, joita Jantusella oli kohukirjansa Infosodan julkistamisen jälkeen.

Saara Jantusen puolesta on aiemmin esitetty jopa vaatimus KRP:lle ja Puolustusvoimien sotilastiedustelun vastavakoilulle minun toimintani selvittämiseksi, mutta mitään eivät luulevaiset tietenkään löytäneet. Hysteerisiä piirteitä on jopa havaittavissa kiukuttelussa. Saara Jantunen kävi myös vuoden 2018 lopulla hallintovaliokunnassa antamassa asiantuntijalausunnon sotilastiedustelusta (HaVL 42/2018 vp). 

Saara Jantunen on esitellyt Infosota-teoksessaan näkemyksiään, jotka ovat lähinnä kopioita sosiaalisen median ja iltapäivälehdistön vauhdikkaista tarinoista, joita myös hän – niin kuin sittemmin Jessikka Aro Putinin trollit -teoksessaan – kiihdyttää edelleen omilla erikoisilla muisteluillaan. Tuo teos ei osoita mitään asiantuntijuutta käsiteltävässä aiheessa. Itse asiassa se osoittaa, että Jantusella ei ole osaamista. 

 Niin minä ymmärrän hänen paineet suuriksi ja ne purkautuvat tämän päivän tavoin uhkailuissa henkilöä vastaan, joka on mahdollisesti ollut yhteydessä minuun.

Minun on vaikea käsittää, että Saara Jantunen sotatieteen tohtorina tekee kirjassaan muutaman viittauksen Ukrainan tilanteeseen ja Krimiin, mutta ei ole sanallakaan haastatellut kasakoita ja ”vihreitä miehiä”. Hän tyytyy vain iltapäivälehtien tarinoihin! Aina pitäisi löytää kosketus kaikkiin osapuoliin, vaikka kaikkien osapuolten ratkaisuja ei voisi täysin hyväksyä.

Minun on vaikea hyväksyä, että kirjassaan Saara Jantunen sotatieteen tohtorina kertoo Venäjän infosodasta, ja esittelee asian vakavuutta myös muissa haastatteluissaan, mutta ei sanallakaan osoita akateemista depaattia ja dialogia venäläisten professoreiden kanssa, jotka myös tutkivat infosotaa. Miksi hän ei jututa noita professoreita kirjaansa varten? Tietysti syynä on se, että sotatohtori Jantunen ei osaa ja pelkää.

Jo kauan ennen Saara Jantusen Infosota-kirjaa tein toista Infosota-kirjaa kolmen venäläisen professorin kanssa. Aloitimme jo vuonna 2009, mutta teos ei valitettavasti valmistunut, kun meillä suomalaisilla oli ”omat hidasteemme”. Itse sain kuitenkin venäläisen osapuolen aineiston. Ymmärtämistä varten pitäisi olla lähtökohtana kohtaaminen ja kuunteleminen.

Samoin olen haastatellut ”vihreiden miesten” komentajaa. Ehkä parempi olisi sanoa, että olen keskustellut hänen kanssaan, jutellut tuolloin myös suomalaisista "infosodan asiantuntijoista". Kaikki tieto on ollut saatavilla wc-siivoojallekin, mutta sotatieteen tohtori Saara Jantunen ei ole tehnyt kirjaansa tutkijan tavoin.

Tuossa kirjassaan Saara Jantunen esittää disinformaatiota minua vastaan, mutta hän ei sallisi, että heti kirjan julkistamisen jälkeen kirjoitin kirja-arvostelun ja Kirjamessuilla teimme sketsin-muodossa kirjakritiikin. Nyt Jantunen käyttää tilaisuutta vaatia, että Parviaisen pitää vaatia sketsin poistamista jakelusta.

Minä itse en pelkää Jantusen uhittelua. Lähinnä hänen vaatimukset ovat huvittavia. 

 Ongelmana on tietysti se, että Jussi Parviainen joutuu infosodan taistelukentälle, vaikka hän ei halua olla missään leirissä. En haluaisi olla minäkään, minkä takia valmistan seikkaperäisen kirjan infosodasta ja osoitan, miten huonoa ymmärrystä osoittaa ihmisten luokittelut. 

 Parviaiselle on oma ideologinen tai filosofinen syynsä, miksi hän on hän. Mielestäni ymmärrän jonkin verran Parviaisen filosofiaa.

Pintarekisterin ja vastakkainasettelujen ulkopuolelta


Jantunen ja Aro eivät tiedä, että vuoden 2016 alussa kirjoitin kirjaa Jussi Parviaisesta. 

 Päinvastoin kuin Aro on väittänyt, niin en edes tiennyt MV-lehden olemassaoloa vuoden 2016 alussa! Saara Jantusen kirjan julkistamisen jälkeen olin toki saanut lukea Facebookista tai muualta, että joku henkilö oli arvostellut pätevän oloisesti Jantusen näkemystä MV-lehden keskustelufoorumista. Itse en ollut kuitenkaan lukenut sen enempää MV-lehteä enkä keskustelufoorumia, vaan mainitsin tuon hyvän arvostelun jossain sosiaalisen median kommentissani. Tuntemukseni oli siis toisen kautta, ja sen takia myös unohdin koko MV-lehden. Vasta keväällä 2016 tulin tietoiseksi lehden olemassaolosta. 

 Keskityin siis tammi- ja helmikuussa 2016 Parviaista käsittelevän kirjan kirjoittamiseen sekä moneen muuhun projektiin. 

Lähetimme myös osan teoksesta Otavalle, joka kohteliaasti kieltäytyi yhteistyöstä. Otavan edellisvuoden kaksi bestselleriä oli nostanut pahikset esiin: Jari Sarasvuon teoksen pahis oli Jussi Parviainen ja Saara Jantusen teoksen eräs pahiksista olin minä. Otava ei tietenkään voinut jatkaa yhteistyötä kanssamme.

Kirjan käsikirjoituksen valossa sain tutustua Jussi Parviaisen ajatteluun, millä perusteella uskon, että hänen valmistuvassa infosota-dokumentissa ei ole kysymys olemassa oleville rintamalinjoille asettuminen, ei itsensä puolustelu ja virheiden viherpesu, ei matalamielinen keskustelu annetuissa oloissa ja kysymyksissä, koska se ei olisi oleellista. 

 Jussi Parviaisen katsoo kokonaisuutta, ja dokumentti olisi kenties erityisesti niille ihmisille, jotka rohkenevat ajatella isommista ja persoonakohtaisista näkökulmista.

Jussi Parviainen säilyttää kriittisen ja konstruktiivisen suhteen kaikkiin osapuoliin. Hän ei ole lainkaan samaa mieltä kuin minä, enkä minä samaa mieltä kuin hän kaikissa asioissa. Parviainen toistuvasti moitti (ja moittii) minua siitä, että tyydyn mielellään rauhalliseen vähäiseen elämään. En edes pyri suurempaan kuin wc-siivoojaksi. Siihen hän aina suutahti, että esittelin kavereillekin itseni wc-siivoojaksi. Parviainen ymmärsi, että se ei ole ironiaa tai sarkaismia, vaan todellinen regressio – tyytyminen – omaan asemaani pienenä ihmisenä.

Minä en taas pidä Parviaisessa siitä seikasta, että hän tahtoi nähdä minussa aivan liikoja. Hän esitteli joillekin kavereille ikään kuin minulla olisi suhteita ja osaamista Venäjän asioissa. Mielestäni Jussi tahtoo siis tavoitella liian suuria, mitä varten on myös liian suuret narratiivit. Niin olemme erilaisia. Parviainen haluaa nähdä itsensä ja kaikki läheiset suurempana ja merkittävempinä, kuin mielestäni nämä ovat. Hän näkee kaikki tärkeinä.

Jussi Parviaisella oli todellisuuteen perustuva elokuvahanke Takakontti, jota esittelin Komsomolskaja Pravda -lehdelle ja jota varten tein lyhyen mainosvideon. Valitettavasti itselläni ei ole niitä valtasuhteita, joita kautta voisi järjestyä rahoitus. Ruplia ei tullut ja Jussi Parviaisen hanke ei edennyt. Ideoita olisi ollut käsitellä mielenkiintoisella tavalla sitä, miten lapsi joutuu jopa ulkopoliittisiksi muodostuneiden leirien kohteeksi.



Tämä mainosvideo on siis minun tekemäni, ei Jussi Parviaisen.

Jussi Parviaisen kanssa meillä oli vuoden 2016 alussa kirjahankkeen lisäksi suuri hanke Baltic Sea Theater, mutta perustaminen estyi, kun kaupunki peruutti lupauksensa erään tilan antamisesta teatterin perustamista varten. Lisäksi meillä oli talouselämän foorumia varten hanke Venäjälle, mitä varten kävimme neuvotteluja, mutta sanktiopolitiikan takia pysäytimme asian kehittelyn.



Olin mukana Jussi Parviaisen Yksinteoin 2 elokuvan julkistamisessa ja sen jälkeen karonkassa. Elokuvaa varten tein monia kuvia elokuvasta niin että nämä kuvat saatiin julkisuuteen. Ensi-illassa elokuvan lopputeksteissä oli jopa minun nimeni tämän vähäisen tehtäväni johdosta.



Jussi Parviaisen tyttären olen pari kertaa noutanut autollani Satu Ruotsalaisen luota. Parviaisen parisuhteen haasteita olen seurannut, mutta hänen kohubloginsa päivitykseen en suostunut pyynnöistä huolimatta, sillä teksti ei sopinut taantumukselliseen moraalini. Sen havaitsin, että Jussille on erittäin tärkeitä omat lapset - kaikki jo tässä vaiheessa ilmeisesti aikuisia. 



Jussi Parviaisesta kirjoittamani kirjan työnimi oli ”Jussi Parviainen. Arjen ja filosofian dramaturgia”. Tarkoituksena ei ollut siis pelkästään edetä kohusta kohuun, vaan kuunnella elämänkertaa dramaturgian ja filosofian avulla.



Kirjan johdannon toisessa lauseessa on sanottu mielestäni se filosofia, minkä mukaisesti Jussi Parviainen on ollut tällä hetkellä tekemisissä Jessikka Aron seurassa, kun Parviainen tekee dokumenttia infosodasta:


”Kirjassa etsitään dramaturgisesti ymmärrystä ilmiöihin pintarekisterin ja olemassa olevien vastakkainasettelujen ulkopuolelta.”





Kuhmossa ei puhutta ”sotasankaruudesta”




Jussi Parviainen on lähtöisin Kuhmosta, joka oli merkittävä taistelutanner talvisodan aikana, Raatteentie, ja jatkosodan aikana useat kuhmolaiset kylät joutuivat neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäysten kohteeksi. 

 Sotien jälkeen ei perheessä eikä missään muuallakaan Kuhmossa puhuttu ”sotasankaruudesta”. Silloin ei puhuttu mitään noista kauheuksista. Jussin isoisä oli joutunut kokemaan sisällissodan verisyyden ja heti tämän jälkeen syntynyt Jussin isä koki jälleen sodan. Tässä oli jo aivan liikaa sotaa ja ”sankaruutta”.


Jussi Parviaisen lapsuuden perheessä vaikutti itsestään selvänä, että tappaminen riittää jo tähän perheeseen. Santahaminassa Jussi Parviainen taisteli itsensä vapaaksi varusmiespalvelusta. Hänellä oli voimakas uskonnollinen periaate että missään olosuhteessa ei saa tappaa toista ihmistä. 

 Sotilaspappi on eräänlainen irvikuva, vaikka hän on sotilaille sielunhoitaja ja sikäli hyvä, mutta älä tapa –käskyn tulkitsijana loukkaa rauhaa. Evankelisluterilainen kirkko on tullut aseteollisuuden osakkeiden omistajaksi. 

 Vielä aikuisiälläkin Parviainen on reagoinut tunnetun tiukasti rauhan puolesta, kun Junkkaalan pappisveljekset – Eero ja Timo – opettivat helsinkiläisessä kirkossa, että esivalta saa tappaa. Parviainen ei voi hyväksyä tappamista eikä tuollaista kirkollista opetusta.


Tulkitsisin Jussi Parviaisen asenteiden syntyhistoriaa myös lapsuuden ajan lähialueiden yhteistyöstä käsin: Kuhmoa lähinnä oleva suuri kaupunki on Kostamus, joka on Kuhmon ystävyyskaupunki. Suomen tultua Venäjän osaksi suuriruhtinaskuntana 1809, Kuhmosta oli tullut jo vilkas vienankarjalaisten laukkukauppiaiden kauppa ja kulkupaikka. Nuoren Parviaisen aikaan Kostamus oli todella iso juttu: Kostamus näkyi Kuhmossa monissa toimissa ja toimeentulossa. 

 

Emergentti



Jussi Parviainen kirjoitti dramaturgian filosofian väitöskirjan englanninkielisessä tutkimussuunnitelmassaan 12.5.2004, että hän tutkii dramaturgiaa ”etiikan ontologian näkökulmasta”. Ontologia on väkevä sana. Se ilmaisee olevaisen perimmäistä olemusta, pintarekisteriä ja olemassa olevia vastakkainasetteluja suurempaa: emergenttiä. Sellaista harva uskaltaa selvitellä postmodernin maailman aikana. 

 Etiikka tutkii yhteiskunnan ja yhteisön käsityksiä moraalista. Myös etiikka on kadonnut, jolloin epäviihdyttävästi televisiosketsejä imitoivina viihdekeskuksina teatterit muuttuvat vastakkaisiksi draamallisen toiminnan alkuperäiselle tarkoitukselle.

Parviaisen mukaan klassisen aristoteelisen tragedian mukaisesti draaman tulisi rakentaa oikeaa ja eettistä havaitsemista:
 ”Aktiivinen dramaturgia ei voi olla ilman eettistä rakennetta. Jos tämä tekijä jää pois, niin lopputuloksena on itse asiassa vallitseva malli kaupallisesta viihteestä”. 

 Tätä ei Parviainen kirjoittanut viihdettä osaamattomana miehenä, vaan viihteen mestarillisena käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana, kuten mm. Yökyöpeli (1983–84), Tsa-tsa-tsaa (1993–94), Uimakoulu (1995), Jukka Puotilat show (1998) osoittavat.

Parviainen on ammentanut vuosikymmenten ajan hyvin paljon fenomenologiasta ja eksistentiaalifilosofiasta. Ihmiset ovat ”kilpiä” itsessämme olevien ominaisuuksien ja lahjakkuuksien edessä, siinä miten ihminen estää omilla päätöksillään ja päättämättömyydellään sen, mikä ihminen on luonnostaan ominaisuuksiltaan. Ominaisuudet eivät luonnostaan virtaa.

Mielestäni vallitsevan ”infosodan” leireihin ja rintamiin jakaminen tuottaa Parviaiselle surun, koska hän havaitsee, että ominaisuudet ja lahjakkuudet eivät pääse enää esille.

Autenttisuuden filosofia ja fenomenologia


Toinen keskeinen lähtökohta Parviaisen halulle etsiä uutta näköalaa infosodan rintamalle on – oppineen arvaukseni mukaan - autenttisuuden filosofia. En tiedä, missä määrin tämä on reflektoitu lähtökohta, mutta kyse on kuitenkin Parviaisen ”perusfilosofiasta”.

Kanadalaisen Charles Taylorin kirjan nimi Autenttisuuden etiikka (suom. 1995) on Jussi Parviaisen käyttämiä keskeisiä käsitteitä. Niin kuin Taylor, myös Parviainen pitää vaarallisena ihmiselämän kaventumista oman elämänsä yksinäisyydeksi, jossa yksilö muuttuu piittaamattomaksi muista ihmisistä. Juuri infosodan leireihin jakaminen tekee tuon piittaamattomuuden ja jopa häikäilemättömyyden muita ihmisiä vastaan.

Parviaisella on vanhempiakin lähtökohtia autenttisuudelle: jo 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa teatterikoulun opiskelijana hän teki tunnetuksi käännöstoiminnallaan ja näytelmillään fenomenologian ja eksistentialismin vaikuttajien Jean-Paul Sartren ja Søren Kierkegaardin autenttisuuden filosofiaa. Autenttisuutta ei voi saavuttaa toistelemalla joukkoja toimenpiteitä tai omaksumalla tietyt mielipiteet, vaan autenttisuus liittyy luovuuteen.

Fenomenologian suuntauksen nimi tulee kreikan sanasta φαινόμενoν (fainomenon), joka tarkoittaa jotakin ”ilmiöön” liittyvää. Suuntauksen keskeisimmät vaikuttajat olivat Edmund Husserl ja Martin Heidegger 1900-luvun alussa.

Suomessa Sven Krohn – jonka tuotantoon Jussi Parviainen on liittynyt – oli keskeisimpiä fenomenologian alkuvaiheen vaikuttajia Suomessa. Hänen oppilaitaan oli Lauri Rauhala, joka tutki jungilaisen psykoanalyysin filosofisia perusteita Husserlin ja Heideggerin avulla. Parviaisen puheissa ja työpöydillä, kirjapinoissa ja liki kaikissa paikoissa hänen kodissaan, on Rauhalan teokset saatavilla. 

 Ehkäpä fenomenologian oivalluksia muistaen on selitettävissä osittain sekin, että Parviaisen teatteri- ja elokuvanäkemyksessä ”aito näytteleminen” ei ole ”todellisuudeksi” otaksutun jäljittämistä, vaan olemuksellisesti enemmän: siitä tulee uuden tosiolennon ja arvokkaamman elämän luomistapahtuma, uusi näkemys todellisuudesta.

Egoismin saastuttama näennäisautenttisuus pakenee vakavaa eettistä pohdintaa, jääden elämänsä ja etiikkansa harhaiseen ontologiaan. Emmanuel Lévinasin fenomenologiaan liittyvien oivallusten mukaisesti Parviainen toistaa niin töissään, lähimmäissuhteissaan kuin myös hyväntekeväisyydessään sitä, että ihminen voi kasvaa vain toisessa, ”toinen tulee ensin”. Toisen tulee säilyttää toiseutensa täysin oikeutetusti, kasvoihin katsoessa on aitoa tunnistaa toiseus itseoikeutettuna: hän ei ole enää hallintatoimiemme väline.

Vuonna 1982 esitettiin Parviaisen ”Diletantti” (Ylioppilasteatteri, Juska Paarma –trilogian ensimmäinen näytelmä). Juska Paarma –trilogiassa Parviainen toi esille autenttisuuden etiikan vaatimuksen yksilön suhteesta ympäristöönsä ja kanssaihmisiinsä. Autenttisuuden etiikkaa määritteli periaate ”ihminen ottaa vastuun niistä ihmisistä, joiden kanssa hän elää ja siitä tilanteesta, jossa heidän kanssaan on”.

Vuonna 1980 syntyi Jean-Paul Sartren ranskankielisestä teoksesta Les mains sales Parviaisen suomennos ”Likaiset kädet”, Sartren näytelmä. Sartre lainasi paljon ajatuksia Kierkegaardilta, Heideggerilta ja Husserlilta. Sartre suorastaan tarkoituksellisesti sovitti Heideggerin sanastoa omiin teorioihinsa. Hän korosti äärimäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Maailma on mieletön paikka. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Siitä tietoisuudesta puhuminen ei ole mielekästä todellisuudesta irrotettuna, sillä tietoisuus ei ole itsessään mitään.

Vuosina 1947 ja 1948 sekä Vatikaani että Neuvostoliitto olivat tuominneet Sartren ajattelun yksilökeskeiseen olemassaoloon keskittyvänä ja yleispätevän totuuden kieltävänä. Sartrelle rakkaus on tekemistä ja tunteet käyttäytymistä, mistä seuraa, että rakkaus on yksilön vapaa valinta. Kaikki arvot ovat ihmisen itsensä asettamia. Rakkauden tunnekaan ei merkitse mitään, ellei sille anneta jotain arvoa. Sartren mukaan rakkaudessa on aina mukana esineellistämistä riippumatta siitä, miten sitä yrittäisi välttää.

Jussi Parviainen jälleen kerran pisti merkille, että autenttisuus oli keskeinen käsite Jean-Paul Sartren ajattelussa niin kuin myös Kierkegaardin ja Martin Heideggerin: heille autenttisuus oli yksi tapa, jolla ihminen toimii ja muuttuu vastauksena kohtaamiinsa ulkoisiin paineisiin.

Autenttisuus määrittyi epäautenttisuuden kautta: se on ikään kuin tila epäautenttisuuden ympärillä. Sartren teoksissa päähenkilöt perustavat toimintansa usein ulkoisiin paineisiin ja odotuksiin: paineisin olla tietynlainen ihminen, omaksua tietynlainen elämäntapa, tai hylätä omat moraaliset ja esteettiset käsitykset, jotta oma olemassaolo olisi helpompaa ja mukavampaa.

Autenttisuus ei liity tällöin mihinkään tiettyyn poliittiseen tai esteettiseen näkemykseen, vaan ihmisen ja ulkoisen maailman väliseen suhteeseen. Autenttisuutta ei voi saavuttaa toistelemalla joukkoja toimenpiteitä tai omaksumalla tietyt mielipiteet, vaan autenttisuus liittyy luovuuteen: alkusysäys autenttiselle on tultava ihmisestä itsestään. Sartre omaksui Heideggerin terminologian omissa teoksissaan asiassa. Hän ei hyväksynyt ulkopuolista sanelua. Kierkegaard katsoi, että raamatullisia kertomuksia ei voi suoraan toistaa omassa elämässään. Sartrelle jazz-musiikki oli vapauden symboli, länsimaista epäautenttista kulttuuria vastaan.

Vuonna 1981 syntyi Parviaisen näytelmä ”Kuolemansairaus” (Teatterikorkeakoulu, perustui Søren Kierkegaardin samannimiseen filosofiseen teokseen Sygdommen til Døden vuodelta 1849). Lopputyö. Teoksessaan Der Begriff Verzweiflung (1993) Heideggerin oppilas Michael Theunissen väittää, että syvyyspsykologisen tutkielman Kuolemansairauden käsittelemä epätoivon ja epäautenttisuuden teema antaa jopa keskeisen avaimen eksistentiaalifilosofian ymmärtämiseen. Kierkegaardin uskonnollisuus ja eksistentialismin yhdistetty, henkinen tarmo yhdistettynä.

Jussi Parviainen ei pitänyt näytelmään niin syvänä filosofiana. Näytelmässä oli paljon lauluja. Yhteistyö tapahtui Oulunkylän jazz-opiston rehtorin kanssa, jossa Upi Sorvari toimi kapellimestarina. Itserefleksiivisyys oli tärkeää: ihminen on toisten kirjoittama ihminen, toisten ilmoituksista, mutta ei tunnista itseänsä. Jotta ihminen olisi oma itsensä, olisi hänen ensinnäkin haluttava olla oma itsensä. Hänen olisi myös suhteuduttava itseensä aidosti uskossa sen mahdin varassa, joka on hänet asettanut. Ilman tätä ihminen on aina epätoivoinen – joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Epätoivo on pohjimmiltaan puuttuvaa tai vääristynyttä suhdetta ikuiseen. Epätoivoinen ihminen ei suostu olemaan oma vaatimaton itsensä, vaan haluaa olla oma itsensä, omassa varassaan, itsensä herra.

Søren Kierkegaard tarkasteli tuossa teoksessaan sitä epätoivoa, jonka kuoleman ajatus ihmisessä herättää, sekä selvittää epätoivon eri muotoja. Kierkegaardin mukaan suunniltaan oleva ihminen menettää itsensä.

Tällaisen fenomenologisen filosofisen ”nuoruuden” perinnön kanssa Jussi Parviainen on nyt uuden ”infosodan” kentällä, asettuu sen ulkopuolelle, ja tekee dokumenttia ihmisille.

Teatterikorkeakoulun infosota


On muistettava, että nykyinen ”infosodan taistelukenttä” ei ole edes ensimmäinen infosodan taistelukenttä, jonka Jussi Parviainen kohtaa läheltä (ja josta hän kärsii, koska haluaisi katsella ulkopuolelta).

  Parviainen kasvoi teatterin ammattilaiseksi nimenomaisesti aatteiden mullistusten kautena, jolloin äkkiä kaikki tahtoivat olla eksistentialisteja. Joistakin vasemmistolaisistakin tuli eksistentialisteja, mitä stalinistit eivät voineet suvaita. Teatterikoulussa oli kovia väittelyjä.

Teatteritaiteen tohtori, SKP:n riveissä eduskuntavaaleihin osallistunut Timo Kallinen opetti teatterihistorian tunneille marxilaista taloushistoriaa kyseenalaistamatta mitään, ihannoi estoitta neuvostoliittolaista taidetta. Aatteeseen tiukasti rajattu näkökyky oli ehdoton: näyttelijöiden Moskovan InterContinental -matkalla Aake Kalliala ja Jussi Parviainen joutuivat käsirysyyn Timo Kallisen kanssa, kun tämä väitti yksisilmäisesti, ettei siihen Neuvostoliiton aikaan Moskovassa olisi ollut ilotyttöjä. Sittemmin vuonna 2004 Kallinen kirjoitti kirjan ”Teatterikorkeakoulun synty”, jossa hän haukkui, että Parviainen olisi tuhonnut teatterikoulun historian.

Ajan politiikan tulisuus tuli Jussi Parviaiselle ilmi teatterikoulun ensimmäisellä vuosikurssilla, kun hän teki näytelmää Vladimir Majakovskista Kom-teatteriin. Agitaattori Majakovski eksyi uskoessaan Neuvostoliiton uuteen NEP-talouspolitiikkaan eikä ymmärtänyt paikkaansa hyvätahtoisena hulluna. 

 Parviainen teki pettyneiden miesten itsemurhiin päättyneistä tapauksista näytelmän, jonka sijoitti itsemurhaajien taivaaseen. Hän arvioi runoilija Sergei Jesenin itsemurhaa, kun tämä oli syrjäytetty Kremlin pääagitaattorin toimesta. Erkki Saarelan piti näytellä Jeseniä, Sulevi Peltolan Majakovskia. Parviainen tahtoi sijoittaa itsemurhaajien taivaaseen myös Sumuruiskun ja Solveigin laulun kirjoittaneen kommunistirunoilija Lasse Sinkkosen itsemurhan. 

 Sinkkonen oli tehnyt runon ”Itsemurhaajien taivaassa on pouta” kompanjapäällikkö Lahtiselle, joka oli myös tehnyt itsemurhan. Sinkkonen ei mahtunut arkaluonteisuutensa vuoksi näytelmään, koska hänen itsemurhasta syytettiin ”stalinistista painostusta”, jota marxilais-leniniläinen Kulttuurityöntekijäin Liitto olisi harjoittanut. Suomalainen tragedia oli pienoiskoossa se, mitä suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa tapahtui.

Parviainen meni teatterikouluun aikana, jolloin eksistentialismi ja fenomenologia nousivat hallitsevaksi ilmapiiriksi vasemmistolaisuuden sijaan. Tieteenfilosofisena suuntauksena fenomenologia korosti ihmisen havaintoihin ja kokemuksiin perustuvaa tiedon tuottamista. Juuri fenomenologiassa oli merkityksellistä subjektiivisuuden ja henkilökohtaisten aistimusten pohtiminen, tieto maailmasta välittyi aistimisen ja kokemisen kautta. Tämä suuntaus ohjasi haastavaan kriittisyyteen, itsestään selvyyksistä piti luopua, mikä näkyy Yksinteoin 2 –elokuvassa mediakonkurssina.

Arvioni mukaan jälleen kerran Parviainen etsii kolmatta ja uutta näkökulmaa median luomaan vastakkainasetteluun, koska hän tietää kokemusperäisesti, mikä ansa median edeskäypyys on, kun tämä pakottaa kirjoittajaa seuraavaan hetkeen ja tietylle paikalle, myös infosodan johonkin ”leiriin”. Riippumattomuus katoaa. Median kokemisen ja sen jälkeisen tyhjentymisen jälkeen pintarekisterissä käydyltä mustavalkoiselta debatilta voi vihdoin kadota painoarvo.

Aristoteleen Runousoppi ja Peripateia


Aristoteleen Runousopista löytyy Parviaiselle myös tärkeä käsite, muinaiskreikan περιπέτεια (peripeteia), joka tarkoittaa toisille kohtalon käännettä ja toisille juonessa ratkaisevaa muutosta. Parviaisen tulkinnassa tämä on ominaisesti uudella tavalla ”toisin ajattelemista” – koko etiikkaa, havaitsemista ja ajattelua oikaiseva muutos, jolloin epäselvyydet ratkeavat ja väärinkäsitykset korjataan. Aika muuttaa kulkusuuntaansa tässä käännekohdassa.

Ihmismieli hahmottaa tapahtumia huonosti, mutta käännekohdassa mieli muuttaa suuntaansa. Ehkä silloin alitajuisuudesta ilmestyy käänteen mahdollistavaa luovuutta energiaksi. Silloin käy ilmi, että ihmismielelle aika on avarampaa kuin kellosta tarkkailtava aika. Sen sijaan että alitajuisuutta tulkittaisiin freudilaisittain voittopuolisesti negatiivisesti traumojen ruutitynnyrinä, niin Parviaiselle alitajuisuus on viisauden ja luovuuden riittämättömästi käytetty aarrevarasto. Sieltä ilmestyy esiin uusi merkityksellisempi tosiolento.

Aristoteelisen ja autenttisuuden etiikan ihanteita tutkien Jussi Parviainen saattaa itsensä ja yleisön - ulkopuolisen tarkkailevan katsojan asemasta - spiraalimaisesti ravisuttavaan omakohtaiseen ja yhteisölliseen eettiseen työskentelyyn elämän epäselvyyksistä ja väärinkäsityksistä, pyrkimyksenä johtaa ihminen uuteen toisenlaiseen ajatteluun ja havaitsemiseen, peripeteia, jotta toinen tulisi ensimmäiseksi.

Tämä tulkintani Jussi Parviaisen seikkailuista ja kontakteista infosodan eri ”leirihin” on tietysti vain minun näkemykseni sen aineiston valossa, jota sain Jussista, kun olin laatimassa häntä käsittelevää kirjaa. Jussin erilainen näkökulma hämmentää ja vihastuttaa niitä henkilöitä, jotka tahtoisivat asettaa kaikki puolesta tai vastaan johonkin leiriin (lue myös blogistani psykologinen analyysi itsenäisyyspäivän "leireistä".

Tämä(kin) aihe tulee tarkemmin käsitellyksi vuoden kuluessa valmistuvassa kirjassani infosodasta, jota olen esitellyt sarkaistisella työnimellä "Entisen Putin-trollin tositarina".


Terveisin,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Lähettänyt klo 6 kommenttia:

lauantai 7. joulukuuta 2019

Itsenäisyyspäivän katumarssit kansanpettureita ja natseja vastaan – psykologinen analyysi

Itsenäisyyspäivänä Helsingin kadut tarjosivat jännitystä monille suomalaisille - ja poliisille. Toiset marssivat kansanpettureita vastaan ja ilmaisivat sen äänekkäästi. Toiset marssivat natseja vastaan, eivätkä säästäneet ääntänsä.



Rohkeudestaan ja urheudestaan sankaruutensa rakentavat yksilöt seikkailivat jopa kosketusetäisyydelle vastapuoleksi nimeämäänsä äärioikeistolaista viharyhmää, jonka eräät nimesivät Vladimir Putinin lähettämäksi informaatio-operaatioksi. Jännitystä oli Helsingin kaduilla itsenäisyyspäivänä.



Kansanpettureista ja natseista puhuminen sekä siihen yhteyteen Vladimir Putinin sekoittaminen ei ole vain poliittista retoriikkaa sekä hiukan vakammassa tapauksessa pahan nimeämistä ja pahan kuvitteellista projisointia ulkopuolisiin, tyypillistä ”moraalista paniikkia”, vaan voi olla myös aidon vainoharhaisuuden heijastusta.

Moraaliyrittäjät kehittelevät "moraalisen paniikin" vilpillisesti, yrittäen parhaansa mukaan pelotella vihollisen vaarallisuudella, jotta poliittinen paine ja viranomaistoimet tiukentuisivat vihollisryhmiä vastaan. Tiina Wiik on tulkinnut tämän viitekehyksen mukaisesti Oula Silvennoisen seikkailuja vaaralliseksi julistetussa kansallismielisten marssissa. 


”Jos me kadotamme nämä viholliset, meidän määrittelyt itsestämme joutuvat uhatuiksi ja meidän hellimä ryhmämme tuhoutuu”, kirjoitti osuvan kohtalokkaasti CIA:n psykiatri, professori Jerrold Post teoksessaan The Leaders and Their Followers in a Dangerous World (2004:165).

Kaikki marssijat eivät kuitenkaan kulje samoissa saappaissa eivätkä kaikki huuda samalla voimalla. Helsingissä itsenäisyyspäivänä tavattu ilmiö on universaalisti tunnettu. Psykopatologisesti ”terve” yksilö jää salaliittomanian sisäpuolelle: todellisuus yksinkertaistuu, moraalinen jyrkkä erottelu tehdään ”meidän” ja ”muiden” välillä.

Samanaikaisesti on oivallettava, että koko ryhmä ja sen kaikki osallistujat eivät ole määriteltävissä pahimpien häiriköiden mukaan, joita on valitettavasti kaikissa ryhmissä, jopa presidentin vastaanotolla. Olennaista on arvioida, miten itse kukin ja ryhmän puhujat (johtajat) suhtautuvat häiriköintiin, uhkailuun tai suoranaisiin iskuihin. Mikä on heidän esimerkkinsä muulle joukolle, uskaltaako kukaan sanoutua irti "omista piireistä" syntyneisiin rikkomuksiin - vain kätketäänkö ne ja hyväksytään? 

Katujen marssien huudot ja puheet eivät aina synny ”psykopatologisesti” (mielen sisäisenä häiriötilana) paranoidisesta tyylistään huolimatta, vaan ne voivat olla ilmaisultaan ehkä vain tai ainakin osittain taktisia ja ”kulttuurisia” tapoja. Vainoharhaisuuden yhteiskunnallisten syiden ja funktioiden arvioinnissa ei pidä hätäillä.

Kuten jo sanottu: jokainen marsseihin ja huutoihin osallistunut ei marssi sittenkään samoissa saappaissa eikä kaikki karju samalla äänellä, vaikka johtajat tahtovat asettaa marssijat hyvään muotoon. Jopa joissakin tapauksissa, ainakin teoreettisesti katsoen, katujen äänekäs huutaja tai julistaja itsekin voi olla tosiasiallisesti maltillisempi tai ”vilpillisempi” kuin performatiivinen julistustilanne ja kirjoituksen sankari rakentavat mielikuviksi. Sosiologit ovat käyttäneet posttraditionaalista yhteisöllisyyttä tutkittaessa ilmaisua ”seurallisuus” (Geselligkeit). Keskustelu on ”harrastuksen” sosiaalisesti ohjaava päämäärä sinänsä, kun taas äärimmäishenkiset puheet ovat sisällöllisesti sekundaarisia yksilön ja yhteisön tosiasialliselle vuorovaikutukselle. Posttraditionaaliset äärimmäishenkiset yhteisöt eivät ole yksilölle siinä määrin kohtalokkaita kuin yksilöiden psykopatologiasta saattaisi päätellä sisällön perusteella. Näihin yhteisöihin voi tulla ja niistä voi lähteä mielensä mukaan.

Professori Ervin Staub on muistuttanut, että itse ryhmissäkin toiset yksilöt ovat konstruktiivisia patriootteja, mutta toiset ”sokeasti” patriootteja. Edelliset ilmaisevat rakkautta ryhmää kohtaan, mutta ovat myös valmiit kritisoimaan ryhmän käytäntöjä. Sokeat patriootit rakastavat ryhmää, mutta ovat haluttomia arvosteluun.

Viitekuva

Mediassa on etsitty kansallista uhkaa kansallismielisten marssista ja huudoista, joissa oli äärimmäisiä piirteitä. Väkivaltaiset anarkistit hyökkäsivät usean kymmenen henkilön naamioituneena joukkona naisten kimppuun, kun näkivät naisilla Suomen lipun. Väkivallan itselleen oikeuttava ryhmä on aidosti riski.

Kuvassa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2019 Helsinki ilman natseja - marssilla vasemmistolaisia nuoria ja nuoria aikuisia sekä naamioituneita anarkisteja, jotka kantavat sirppi ja vasara - lippuja. Lippuja kannattelevat kepit muuntuvat nopeasti myös katutaisteluaseiksi, joilla hakataan väärin ajattelevia kansallismielisiä naisista ja heikommista alkaen. 

Kiihko karkottaa omaa pienuutta


CIA:n tehtävissä palvellut psykiatrian professori Jerrold Post on muistuttanut, että joissakin tilanteissa on vaikea määrittää, ovatko teot ja asenteet pelkkiä esimerkkejä ankarasta varovaisuudesta, yksinkertaista ylireagointia, vai aidon vainoharhaisuuden heijastusta.

Post antaa esimerkiksi Neuvostoliiton aikana Kremlissä eletyn salaliittojen ilmapiirin. Tällöin paranoian ja varovaisuuden erottaminen toisistaan muodostuu vaikeaksi. Post kirjoitti tästä tutkimuksessaan Leaders and Their Followers in a Dangerous World (2004, s. 24).

Psykohistorioitsija, Suomen historian professori Juha Siltalan sanoja mukaillen ”kiihkon avulla oma pienuus ja haavoittuvuus voidaan painaa pois tietoisuudesta ja saavuttaa narsistinen täyteys, jota aikuinen seksuaalisuus, kilpailu tai suoritusperiaate tyydytyksen ehtona eivät vielä uhkaa”. Väinö Tannerin säätiön juhlassa 12.3.2000 Juha Siltala arvioi taistelua omanarvontunnosta globaalitaloudessa sekä kansalliskiihkoa, mutta ilmoittaa analyysin soveltuvan muihinkin regressiivisiin ryhmittymiin.

Juha Siltala kuvaili muissa tutkimuksissaan heränneiden "psykoosia", joka ilmeni taantumana seuraväen kokemuksissa. Noissa tilanteissa aktivoitui lapsuuden kehityksen ”umpikujat ja aukkokohdat”. Minäänsä muokkaava aikuinen eli seurakokemuksissa uudestaan lapsuutensa avuttomuuden tunnetta.

Siltala liittyy englantilaisen lastenlääkärin, psykoanalyytikko Donald W. Winnicotin käsityksiin ja katsoo epäonnistuneen minuuden luotavan uudestaan yhteisöllisyydessä: taantuma tähtäsi kehitykseen, itsen jäsentämiseen suhteessa ympäristöön. ”Psykoosiin se johtaa, jos ympäristö ei ymmärrä ja vastaanota kehitysyritystä”. Winnicot käsitti psykoosin seuraukseksi äidillisen huolenpidon (failure of maternal holding) ja ympäristön suhteiden epäonnistumisesta.

Robins ja Post (1997) nimeävät paranoidisen syndrooman tuntomerkeiksi grandiositeetin, lapsenomaisen kaikkivoipaisuuden kuvitelman, ja deluusiot, jolloin ääriryhmät uskovat itsensä ja johtajiensa erityisasemaan. Paranoidiseen johtamiseen kuuluu traditionaalisten ilmaisutapojen käyttö taktisia tarpeita varten, jotta voitaisiin vakuuttaa oman ryhmän erinomaisuutta. Yhteiskunnallisen muutoksen ja stressin aikoina tällaiset paranoidiset maailmanselitykset saavat suosiota.

Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2019 uusnatsien Blood and Honour (Blut und Ehre, Veri ja Kunnia) tunnukset. Uusnatsit osallistuivat omin tunnuksin marssille. 


Kuvakaappaus videosta, jossa näkyy vuoden 2019 kansallismielisten marssi. 

Italian psykoanalyyttisesta seurasta lääkäri ja psykiatri Franco de Masi katsoo, että deluusiot pyrkivät nimenomaisesti poistamaan eron fantasioiden, deluusioiden ja reaaliteetin väliltä, jolloin deluusiot mentaalisena huumeena muuntuvat vainoaviksi, itsetuhoisiksi ja katastrofaalisiksi. Psykologi, psykoterapeutti Kari Parvikko on kertonut de Masin esityksestä Psykoterapeutti-lehdessä. 

Toukokuussa 2009 informaatiosodankäyntiä tutkiva professori Andrei Manoilo lähetti rohkaisevan tervehdyksen, kun olin silloin joutunut nimettömän "äärioikeiston" epäluulojen ja vihan kohteeksi. Tämä lyhyt analyysi on osuva yleensäkin joukkovoimaan tukeutuvista pelkureista, jotka kasvavat naamioituneina ryhmissään uuteen uhoon:

"Tämä on kuin katutappelu: yhtäällä pelätään ja antaudutaan, mutta toisaalla jokainen etsii oikeutta potkiakseen sinua. Olet taistelussa oikean asian puolesta: tiedä, että Jumala on tässä taistelussa – Sinun kanssasi (Господь в этой борьбе - с Вами). Lisäksi suurimmalla osalla poliittisia ääriliikkeitä on yhtäläinen psykologia: he ovat hyvin rohkeita, kun on mahdollisuus syöksyä vastustajiensa kimppuun yhdellä joukolla, väkijoukossa, mutta he ovat yksinään raukkamaisia (очень трусливы по одиночке, то есть каждый в отдельности).”

Vaikutuspaniikissa uho voimistuu


Muutama vuosi sitten selostin Tampereen tutkijalle Ilmari Hiltuselle, mikä riski muodostuu poissulkemisen käytännössä, kun vaihtoehtoismedialta (tai ”face-controllin” mukaan väärin ajattelevilta ihmisiltä) estetään pääsy tilaisuuksiin eikä kyetä sopimaan hyvän tavan mukaisista pelisäännöistä, joita kaikkien osapuolten olisi noudatettava yleisötapahtumissa. Siinä vaiheessa Hiltunen ymmärsi asian Media & Populismi -teosta varten, mutta sittemmin hän ei näytä enää tiedostavan ongelmaa. 

Riski on yleinen myös yhteiskunnassa: siinä, missä äärivasemmisto räyhää ja varoittaa, että äärioikeiston mukaan ottaminen tarkoittaa ”hyväksymistä” ja ”normalisoimista”, niin kasvokkain kohtaamisten estyminen ja pelisääntöjen puuttuminen tarkoittaa, että äärilaidat erkaantuvat yhä enemmän tolkun ihmisistä, paranoia voimistuu puolin ja toisin. Mediassa vaientaan liian johdonmukaisesti siitä, kuinka väkivaltaisesti anarkistit käyttäytyvät. Niin myös itsenäisyyspäivänä vuonna 2019. Ekstremismiä ei pidä etsiä vain äärioikeistosta.

Panu Huuhtanen kuvasi hyvin poliisin ja uhrien välisen keskustelun heti hyökkäyksen jälkeen. Twitterissä ihmetellään ja valitellaan vasemmistoanarkistien väkivaltajoukkoja. 


Vaikutuspaniikissa (engl. agency panic) yksilö kokee voimattomuutta vaikuttaa merkityksellisesti ympäristönsä sosiaaliseen toimintaan, uskoo ulkopuolisten voimien kontrolloivan häntä ja hermostuu suurten organisaatioiden vaarallisista motiiveista. Paranoia käynnistyy, kun yksilö kokee kilpailevan etnisen, uskonnollisen tai poliittisen ryhmän uhkaavan asemaansa yhteiskunnassa. Johan Bäckman on väitöskirjassaan käsitellyt tätä ilmiötä. Paranoiaa on voitu pitää sosiologien selityksissä virallisen kulttuurin hylkäävän ryhmäsolidaarisuuden muotona. Tämä paranoia on vaarallinen käyttövoima myös vasemmiston ryhmittymille. 

Julistamisen pakossa etsitään äidin rakkautta


Tylyyn jyrkkyyteen on sekä ryhmästä että yksilöstä itsestään nousevia lähtökohtia. Siinä on jotain outoa, jos ei siedä erimielisyyksiä. Näin on tyypillisesti äärivasemmistossa suhteessa muihin ryhmiin, joita ei sallita edes toimia turvallisesti. Äärioikeistossa on havaittavissa jossain määrin ryhmien sisällä joustamattomuutta.

Jerrold Post on liittynyt Heinz Hartmannin egopsykologiaan ja muistuttanut, että joustamattomuus ja ehdottomuus ovat seurausta esimerkiksi johtajan omista sisäisistä psyykkisistä ongelmista. Luultavasti toiset ihmiset sortuvat psyykkisen paineen ja tylyttävän eriarvoisuuden johdosta herkemmin ääriryhmien tarjoamaan uuteen identiteettiin, kuin toiset henkilöt.

Myös ”julistamisen pakko” voi syntyä sekä psykoottisesta ehdottomuudesta että alemmuuden tunteen kompensaationa, eikä tässä tarkoiteta vain Mika Waltarin romaanissa kertomaa tilastovirkailija Felix ”Onnellinen” Tienhaaraa, jolla oli pakonomainen tarve todistaa vieraille ihmisille uskonnostaan. ”Julistamisen pakko” voi olla myös poliittista.

Äärivasemmiston innokkaat kannattajat hyökkäsivät kansallismielisten marssia vastaan ja poliisin piti poistaa häiriköt. 

CIA:n psykiatri Jerrold Post analysoi, että jälkimmäisessä tapauksessa pakkomielteisesti julistava henkilö tahtoo manifestatiivisen käyttäytymisen avulla herättää ihailua ja tehdä vaikutus, koska hän sai lapsena liian vähän äidin rakkautta. Hän menettelisi niin kuin Preussin kuningas Fredrik Wilhelm, joka kysyi yhä uudestaan ympäristöltään rakkautta. Mielestäni anarkistit raivoavat häiriintyneesti rakkauden vammaansa. Myötätunto toisen ihmisen koskemattomuuteen puuttuu, mikäli tämä henkilö "edustaa" erilaista ideologiaa. 

Edesmennyt psykoanalyytikko Lars-Johan Schalin kirjoitti, että tällaiset henkilöt eivät fallisten defenssien tähden aina salli sellaisia heikkoudentiloja kuin surua hautajaisissa. Olisi ollut myös kiehtovaa, mutta usealle tutkijalle kenties pelottavaa arvioida lähemmin, kuka Hietaniemen marssin osallistujista ilmaisi surua ja kuka tunsi pakottavaa tarvetta julistaa sankaruutta haudoilla.

Louisianassa New Orleansissa Tulanen yliopiston politiikan professori Robert S. Robins ja psykiatri Jerrold Post esittivät vuonna 1997 teoksessaan Political Paranoia – The Psychopolitics of Hatred kleinilaisen psykoanalyysin varaan rakennetun sosiologisen mallin ääriryhmissä tavattavasta autonomian menettämisen pelosta. Nämä ryhmät tuntevat välttämättömäksi jatkuvan valmiustilan ja pelkäävät sen tähden heikkoutta ja pehmeyttä. Onkohan anarkistit koskaan keskustelleet keskenään siitä, että jospa ei vihattaisi kansallismielisiä, vaan yritettäisiin olla rauhassa ja sovussa erilaisista vakaumuksesta huolimatta?

Lapsenomaista mahtailua


Israelissa Bar Ilan -yliopiston kriminologian laitoksen lehtori, ekstremismiin erikoistunut tohtori Moshe Hazani kirjoittaa vuonna 2000 Apocalypticism, Symbolic Breakdown and Paranoia-artikkelissaan, että egosentrisyys ja grandiositeetti eivät ole vain lapsenomaisia fantasiakuvia, vaan myös ääriryhmien tyypillisiä vakaumuksellisia taktisia keinoja puolustautua ahdistusta ja epävarmuutta vastaan.

Hazani havaitsee ahdistukseen ja epävarmuuteen joutuneiden yhteisöjen kääntyvän ”ideologiseen totalismiin”, jossa ryhdytään suojelemaan absoluuttista totuutta. Tällöin yhteisö omaksuu uhriajattelun, paranoian ja symbolinen järjestelmä kohtaa eroosion. Ei-psykoottisessa paranoiassa henkilö ei hyväksy harhoja. Sitä vastoin psykoottisessa paranoiassa kuvitelmat ja harhat itsemurhaimpulssin ulkoistuksena ja fantasiat ”uudesta syntymästä” ovat jo ratkaisevia.

Käytännössä tuo epävarmuuden kiistäminen on siinä, että neurootikko haluaa, vaikka kiertääkin puutteensa ympärillä, mutta sitä vastoin psykoottinen ihminen sulkee pois halunsa ja ryhtyy vakaumuksellisuudessaan suuruudenhulluksi. Filosofian tohtori Slavoj Žižek tulkitsee vuonna 2006 teoksessaan The Parallax View ”Jumalan” pettämättömyyden ja ihmisen radikaalit luopumiset Kierkegaardin ja Lacanin avulla: ihminen antaa kaiken uhraukseksi ”Asioiden Syylle” (the Cause-Thing), jota tämä henkilö pitää lopulta suurempana itseään varten kuin omaa elämäänsä. Hänestä on tullut vakaumuksellisesti suuruudenhullu, muut asiat menettävät arvon.

Jo vuonna 1880 perustetun alkuaan amerikkalaisen tiedeyhteisön, nykyään yli 80 maasta tulevan yli 8500 jäsenen organisaatiossa The Society of Biblical Literature (SBL), sen Psykologia ja Raamattututkimus -jaoston puheenjohtajana, toiminut D. Andrew Kille kirjoitti vuonna 2006 Raamatun tulkinnasta ja väkivallasta kleinilaisen psykoanalyysin valossa pohtien, miksi maailman piti jakautua autuaaksi julistusten yhteydessä. Hän kysyi, miten on mahdollista, että uskonto voi sekä olla lähde syvälliseen ihmisen muuntumiseen ja kypsyyteen että aiheuttaa vihamielisyyttä ja aggressiota.

Kille viittasi tuossa yhteydessä Rutgersin yliopiston uskonnon filosofian professoriin ja kliinisen psykologian apulaisprofessoriin James W. Jonesiin, joka vuonna 2002 laati psykoanalyyttiseen tutkimuksen terrorismista. Jones luonnehti idealisoinnin psyykkistä dynamiikkaa. Kun lapsi idealisoi, hän puolustautuu sitä kokemusta vastaan, että äiti epäonnistui. Lapsi luokittelee erilleen äidin hyvät ja huonot aspektit.

Killen mukaan raja ”muuttavan” ja ”tuhoavan” kohtaamisen välillä on siinä, miten henkilö onnistuu liikkua idealisoinnista aitoon kohtaamiseen tai miten tämä henkilö jää mahdollisesti yksipuolisen idealisaation ja projektion otteeseen.

Kun lapsi kehittyy terveesti, hän osaa käsitellä elämän luontaista epäselvyyttä. Mikäli lapsi ei saa riittävää hoitoa, hän saattaa reagoida myöhemmin aikuisena maailmaa kohtaan. Tuolloin aikuinen idealisoi ja lohkoo todellisuutta paranoidisesti (splitting). Idealisointi tarjoaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen muuttumiseen, mutta idealisointi voi johtaa myös fanaattisuuteen. Samaan on viitannut myös tohtori Moshe Hazani.

Sodassa kuviteltujen ja todellisten vihollisten kanssa


Kleinilaisesta psykoanalyysistä viitekehyksensä rakentanut, politiikan tutkija ja professori Jacques Sémelin liittää vuonna 2007 teoksessaan Purify and Destroy ääriryhmien tunnusmerkiksi ”identiteettiyrittäjyyden”: jäsenille on rakennettava toivon ja lupausten avulla uusi identiteetti.

D. Andrew Kille, Ralph Waderson Jr. ja William W. Meissner ovat tuoneet esille muiden tutkijoiden tavoin, että ideologisten ryhmien paranoiassa on hyvin tunnettua lohkomisen (splitting) ja projektion puolustusmekanismit. Henkilö idealisoi itsensä ja oman yhteisönsä, mutta vähentää arvon muilta ihmisiltä.

Melanie Kleinin psykoanalyysista käsitteensä ammentavat professorit Robins ja Post esittävät aiemmin mainitussa teoksessaan, että poliittisena paranoiana tunnettu ilmiö on osa ihmisen evoluution historiaa ja ääriryhmien tavallinen menettelytapa. Ääriryhmät ”tarvitsevat vihollista” ja ”kollektiivista apokalypsia”. Psykologian professori (emeritus) Ervin Staub esittää teoksessaan The Psychology of Good and Evil (2003), että ääriryhmillä on taipumus erottaa selvärajaisesti ”me” ja ”he” toisistaan, jolloin vihollinen demonisoituu.

Ääriryhmät uskovat tietävänsä totuuden salaisista motiiveista, ovat epäileviä ympäröivää maailmaa kohtaan, tuntevat itsensä vihan keskipisteeksi, eivät siedä suhteellistavaa argumentointia ja ovat aina varuillaan ikään kuin sodassa kuviteltujen ja todellisten vihollisten kanssa.

Lontoossa Tavistock -instituutissa työskennellyt tutkija W. Gordon Lawrence on teoksissaanThe Politics of Salvation (1994) ja artikkelissaan Totalitarian States of Mind (1996) sekä tutkijat John J. Voyer, Janet M. Gould & David N. Ford artikkelisssaan Systematic Creation of Organizational Anxiety (1996) katsoneet Melanie Kleinin viitekehyksen avulla, että ympäristön epävarmuus saattaa herättää psykoottisia huolia. Tällöin fantasiamallit tulevat tiedostamisen sijaan. Organisaatio ottaa ehkä käyttöön klassiset puolustusmenetelmät: yksilön ahdistus on analoginen organisaation dynamiikan kanssa. Johtajalle syntyy paineita tarjota organisaatiolleen fantasian mukainen varmuus, joka estäisi ympäristöstä tulevan epävarmuuden ja karkottaisi psykoottiset pelot. Tällaisessa yhteisössä virheiden pelko estää virheistä oppimisen. On vaarallista olla erilainen kuin enemmistö, joka tulkitsee kaikki vaihtoehtoiset ajatukset aggressioiksi.

Organisaatio ei sinänsä kuole niin kuin yksilö, mutta organisaatiot voivat myös joutua lopettamaan taloudellisesti kannattamattomina tai valtiollisilla päätöksillä. Tuloksena on organisaatiossa koettavaa paranoidista ahdistusta. Totalitaarisessa lahkossa annetaan lupaus narsistisesta tai hybristisestä messiaasta, hyvän projektiivisen identifikaation mukaisesta omnipotensista, joka tuo pelastuksen instituutiolle.

Onko konfliktista vapaata liikkumatilaa?


Ihmisen kokemusmaailma rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämän vuoksi pelkästään yksilön psykologiaan paneutuminen ei tee välttämättä oikeutta uskonnollisen tai poliittisen lahkon dynamiikalle. Yksilöitä ei pidä kiistää, häivyttää merkityksettömiksi. Jerrold Post viittaa Osama bin Ladeniin, joka oli hänen tutkimustensa eräs kohde: Postin mukaan ”karismaattisen johtajan voima syntyy kyvykkyydestä suunnata viha yksittäistä vihollista vastaan”.
Robins ja Post antavat kovan leiman vainoharhaisten lahkojen johtajille: paranoid personality disorder. Nämä vainoharhaiset johtajat eivät voi tulla toimeen oman pahuutensa kanssa. He kieltävät pahuutensa. Kaikki johtajat eivät ole toki narsistisia tai paranoidisia. Post kirjoittaa hyvän arviointiperusteen: mitä terveempi johtaja on psykologisesti mitattuna, sitä laajempi on kuitenkin konfliktista vapaa liikkumatila hänen ympärillään.

Post liittyy Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin kuvauksiin minän defenssimekanismeista. Hänen mukaansa lohkominen (splitting) on yksilön puolustusmekanismina tuhoutuneen minä-käsityksen merkki. Lohkomiseen tukeutuva henkilö tarvitsee ulkoisen vihollisen. Hän synnyttää ”destruktiivisen karismaattisen mekanismin”.

Narsismikuvauksessaan Post liittyy Heinz Kohutin, Otto Kernbergin ja Vamik Volkamin käsitteisiin. Kernberg tulkitsi narsismin lapsuuden varhaiskehityksessä syntyneeksi psykologiseksi vammaksi, kun taas Kohut hyväksyi myös ”terveen” narsismin. Post seuraa Kernbergin ja Volkamin käsityksiä, vaikka käyttää myös runsaasti Kohutin ilmauksia.

Narsistinen persoonallisuus syntyy tyypillisesti, kun minän kehitys on tuhoutunut äidin riittämättömän vanhemmuuden tähden: äidit ovat olleet kylmiä, kieltäneet lapsensa, alistaneet heidät ivalle ja halveksunnalle. Narsistinen yksilö kehittää idealisoidun hyvän minän ja halveksitun pahan minän. Hyvä ja huono eivät ole integroituneet realistiseen minäkäsitykseen persoonan omiksi aspekteiksi, vaan halveksittu minä on kiistetty lohkomisen avulla.

Postin mukaan tämä lohkominen on kriittinen tekijä, kun arvioidaan narsistista poliittista johtajuutta. Erityisesti psykologiset tutkimukset terroristeista osoittavat narsistisen persoonallisuuden rakenteen yleisyyttä anarkististen ideologisten lahkojen johtajissa.

Idealisoidun johtajan seuraaminen voi tyydyttää narsistista tarvetta löytää oma kelpoisuus. Post liittää karismaattisen johtajan ”peili-nälkäiseen” (mirror-hungry) persoonallisuuteen ja karismaattisen seuraajan ”ideaali-nälkäiseen” (ideal-hungry) persoonallisuuteen.

Johtajan suuruuden hullu omnipotenssi vetoaa ideaali-nälkäisiin seuraajiin. Johtajan magnetismi johtaa ryhmää kollektiiviseen regressioon, jossa johtajaa pidetään superihmisenä. Seuraajat uskovat sokeasti johtajan väitteet. Kriisin aikana yksilöt regressoituvat johtajan johdettavaksi fragmentoituneen tai heikon minän rakenteen tähden.

Postin mukaan narsistinen transferenssi on läsnä kaikissa karismaattisissa johtaja-seuraaja –suhteissa, joissakin karismaattisissa suhteissa se on jopa hyvin ratkaiseva determinantti (Post 2004: 191).

Vuonna 2004 Post esittää psykologisen profiloinnin mallin ääriliikkeiden karismaattisille johtajille ja karismaattiselle johtaja-seuraaja -suhteelle. Psykoanalyysin mukaisesti hän tarkastelee Al-Quida terroristien ja Osama bin Labenin lapsuuden kokemuksia, mutta täydentää kuvaa koko elämäntarinalla. Erik H. Erikson antaa virikkeitä koko elämäntarinan tarkasteluun.

Patologinen johtaja lohkoo (splitting) pahan itsensä ulkopuolelle projektiivisesti. Postin tutkimuksilla on ollut merkittävä panos NATO:n terrorismitutkimukselle, näin esimerkiksi tohtori Zeynep Sütalan vuonna 2008 tutkimusartikkeleissaan The Causes of Terrorism sekä Major Ideologies Motivating Terrorism.

Jo edellä kuvattujen, tietysti jossain määrin kiistanalaisten yksilötason selvitysten rinnalle Post on tuonut myös ryhmätason selitykset, jotka ovat saaneet suosiota. Erityisesti merkitystä on ollut näkemyksellä, jonka mukaan yksilön jo jouduttua äärimmäishenkiseen ryhmään, hänelle kehittyy ryhmäidentiteetti (group identity). Ryhmässä hänen statuksensa on riippuvainen ryhmän hyväksynnästä.

”Kollektiivinen varjo”


Psykoanalyysin virittämä jungilainen analyysi on käyttänyt nimitystä ”kollektiivinen varjo”: niin kuin yksilöt voivat projektiivisesti heijastaa pelkonsa ja uhkansa syntipukkeihin, myös yhteisöt ja ryhmät menettelevät vastaavalla tavalla.

Psykiatri Carl Gustav Jung esitti näkemyksen artikkelissaan Relations between the ego and the unconscious. Kansainvälisen analyyttisen psykologian yhdistyksen perustajajäsen, jungilaista psykoanalyysia kehittänyt tohtori Edward Christopher Whitmont on tuonut tuota näkemystä esiin esimerkiksi artikkelissaan The Evolution of The Shadow (1991). Jungin analyysiin perehtyneet tohtorit Connie Zweig ja Jeremiah Abrams liittyvät myös näkemykseen kollektiivisesta varjosta ja projektiivisesta heijastuksesta.

Kiihko suojelee ryhmän olemassaoloa


 ”Kansallismielisiä” tai ”kansanpettureita” erityisen räväkästi vihaava lahkokäyttäytyminen ei ole aina merkki yksilöiden lapsuusperäisestä, psykopatologisesta traumakäyttäytymisestä, vaikka myös tällaista psykopatologista tulkintaa suositaan politiikan tutkijoiden ja psykiatrien keskuudessa.

Myös Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin kuvaukset kieltämisestä ja projektiosta sekä projektiivisesta identifikaatiosta ovat antaneet vaikutteita sosiologien ja politiikan tutkijoiden kuvauksiin vainoharhaisuudesta. Ääriryhmät voivat kokea ”aidosti” paranoidisia tuntemuksiaan. Ero yksilön psykopatologiaan ei ole ehdoton.

Paranoidinen kiihko saattaa suojella ryhmän olemassaoloa. Salaliittokulttia ilmenee yleismaailmallisesti. Nämä seikat eivät kuitenkaan todista, että kollektiiviset kokemukset salaliitoista ja vainoharhoista eivät olisi koskaan yhteydessä jäsenyksilöiden psykopatologiaan. Ryhmän stressikokemuksissa voivat purkautua jäsenten psykopatologiset muistot.

Pariisilaisen kansainvälisten suhteitten tutkimuskeskuksen (Centre d'études et de Recherche Internationales, CERI) johtaja, politiikan tutkimuksen professori Jacques Semelin (2007) on selvittänyt kansanmurhia. Hänen mukaansa ääriryhmien johtajat esittävät uskomuksen, että he olisivat “historian uhreja”, ”kilpailevien voimien kurittamia” ja ”määrätty kohtaloon”, joka saattaa sisältää myös taistelua.

Semelinin mukaan johtajat saavat mahdollisuuden kehittää deluusion mukaisia fantasioita aidon kriisin aikana, kun heillä on jo kuulijoita. Huolet tekevät näistä johtajista ”identiteettiyrittäjiä” (”identity entrepreneurs”).

Semelin turvautuu määrittelyissään italialaiseen psykologiin Franco Fornaniin, joka rakentaa mallinsa Melanie Kleinin psykoanalyysiin. Heidän mukaansa vainoharhaisuuden alkuperä piillee lapsuuden kokemuksissa, joissa kehittyivät luokittelut hyvään ja huonoon sekä ystävään ja viholliseen.

Kuka valikoituu mukaan?


Yhteisöjen tavoissa kokea vainoharhaisuutta on myös ilmeisiä eroja. Lahkojen jäsenissäkin on saattanut tapahtua valikoitumista.

Sosiologia, politiikan tutkimus, psykoanalyysi ja psykohistoria eivät sulje toisiaan pois. Psykologian professori Markus Jokela on muistuttanut, että perinnölliset käyttäytymistaipumukset voivat olla osallisia sosiaalisen valikoitumisen ilmiöön. Sosiobiologian, evoluutiopsykologian ja sosiaalisen valinnan mallien käsittelyä ei tule täysin laiminlyödä, jos päätetään julistaa poliittisesti ilmenevä paranoia ”normaaliksi” ilmiöksi. Kuva ihmisen aivojen kehittymisestä vuorovaikutuksessa kulloisenkin ympäristön kanssa jäisi liian yksinkertaiseksi.

Markus Jokelan väitöskirja vuodelta 2007 On the environmental genetic of depressive symptoms on hyvin ansiokas pohdinnoille aivojen kehityksestä vuorovaikutuksessa kulloiseenkin ympäristöön.

Saako johtajaa arvostella?


Pohjois-Atlantin liiton julkaisusarjassa – NATO Science for Peace and Security Series – on ilmestynyt lähimmän kymmenen vuoden aikana useita tutkimuksia, joissa on selvitetty äärimmäishenkisten ryhmien ja lahkojen psykodynamiikkaa. Saksassa Bambergin yliopiston dosenttina toimiva, Lähi-itä tutkimuksesta tohtoriksi väitellyt Necati Alkan ja Atatürk yliopiston apulaisprofessori, tohtori Yavuz Özdemir kiinnittävät huomiota ryhmädynamiikkaan Naton julkaisussa vuonna 2008 artikkelissaan Recruitment Methods of Terrorist Organizations.

Äärimmäishenkinen ryhmä riistää pois individualismin. Yksilöt voidaan uhrata organisaation korkeimman hyvän puolesta. Johtajia, heidän ratkaisujaan tai kirjallisia tuotoksiaan ei sovi arvostella.

Seurauksena on, että jäsenet menettävät persoonallisuutensa ja identiteettinsä. Nuoren jäsenen ei sovi enää ajatella äärimmäisessä lahkossa mitään muuta kuin mikä on kyseisen lahkon omat päämäärät ja ihanteet.

Alkan ja Özdmir havaitsevat ryhmädynamiikan aiheuttavan ääriliikkeiden jäsenille tyypillisesti muuttuvan havaintokyvyn ja suhtautumisen ympäröivän maailman ilmöihin: Niillä yksilöillä, jotka ovat tulleet ideologisen harjoituksen avulla yhteisöön, on taipumus pitää loppujen lopuksi kaikki ulkopuolisten ajatukset, ideat, ideologiat, organisaatiot ja rakenteet vihollisina, paitsi omat. Näin tapahtuu sen jälkeen kun organisaatio on muovannut heidän maailmansa havaitsemismallin. Myös ne yksilöt, jotka ovat sitoutuneet toimintaan ideologisen ajattelun perusteella, on taipumus omaksua ja tulkita kaikki tapahtumat omaksutun ideologian viitekehyksessä.

Sütalan käsittelee äärilahkon ymmärtämiseksi motivaatioteorioita. Hänen mukaansa yksilötason selitykset ovat törmänneet ongelmiin, mutta sen sijaan ryhmätason selitykset ovat perusteltuja. Yksilö on ehkä joutunut liikkeeseen syystä tai toisesta, mutta tässä ryhmässä hän määrittää sosiaalisen asemansa ryhmän hyväksynnän avulla. Ryhmän identiteetti määrittää ääriryhmälle tyypillisen ryhmäajattelun (group thinking) ja eristäytymisen yhteiskunnasta.

Massachusetin yliopiston psykologian professori Ervin Staub on tuonut ilmi 2000-luvulla tutkimuksissaan sodan ja vihan ilmiöitä sekä holokaustin ja sotien traumoja. Hänen mukaansa ”de-individualisoituminen” tapahtuu, kun ryhmän päämäärien mukaisesti yksilöllisen persoonan tilalle asetetaan korvaava identiteetti (”compensatory identity”). Kokemukset kaaoksesta ja järjestyksen menetyksestä uhkaavat turvallisuuden tunnetta, maailmasta tulee vaikeasti ymmärrettävä ja ratkaisuksi astuvat vihollisia demonisoivat lahkot.

Millainen on johtajan persoonallisuus?


Post (2004) moittii Durkheimin ja Weberin pyrkimyksiä eliminoida henkilökohtaiset motivaatio- ja tunnetekijät sosiaalisen käyttäytymisen tutkimuksista. Post liittyy Harold Lasswellin, ”poliittisen psykologian isän”, painotukseen, jonka mukaan johtajan persoonallisuudella on keskeinen vaikutus poliittisten toimien määrittämisessä. Ryhmät eivät tee päätöksiä, vaan yksilöt.

Voiman tavoittelija käyttää poliittista kenttää kompensoimaan omia alhaisia itsetuntemuksia, merkityksettömyyttä, moraalista huonommuutta, heikkoutta, keskikertaisuutta ja älyllistä huonoutta.Yksilöiden kokemat symbolisaatioprosessit eivät katoa yhteisöjen vallankäytöstä, vaikka yhteisön jäsenistä ei jäisi jälkipolville biografista aineistoa tutkimuskäyttöön.

Karismaattisen johtajan malli tunnetaan jo Weberin teoksista. Karismaattisen suhteen analyysiä on kuitenkin sittemmin syvennetty ja uudistetty psykoanalyyttisesti narsismi-teorian valossa.

Ellet ole kansamme, olet meitä vastaan!


Gustave Le Bonin tutkielma joukkokäyttäytymisestä vaikutti Freudiin, kun hän katsoi joukkokäyttäytymisen perustuvan tunnevaltaisuuteen, yksilöiden psykodynamiikkaan, jossa johtaja korvasi vanhempisuhteessa muodostuneen superegon. Johtajasta tuli sijaissamastumisen kohde. Ryhmän jäsen sisäisti johtajansa osaksi psyykeään ja luovutti osan autonomiastaan johtajalle ja häntä seuraavalle joukolle. Luottavaiset jäsenet seuraisivat tunneriippuvuudessa ja henkisen alaikäisyyden tilassa ryhmää. Jäsenet palvoivat ryhmän sankaria ja toivoivat palkinnoksi esiintyjän huomiota.

Freudin mukaan joukkokäyttäytyminen oli regressiota yksilökehityksen varhaisvaiheisiin. Ryhmässä vallitsevat voimat olivat alitajuisia ja irrationaalisia. Erityisesti näiden tunteiden merkitys rakastetun johtajan idealisoinnissa korostuu surutyön aikana. Frazeriin ja Le Boniin rakentuva aineisto ei vastaa nykyantropologian vaatimuksia, mutta tämän aineiston avulla Freudin teoriaa syyllisyyden käsittelystä myytin avulla ja johtajasta sijaissamastumisen kohteena on käytetty psykoanalyyttisissä tutkimuksissa erityisesti Melanie Kleinin, Wilfred Bionin ja Hanna Segalin ryhmädynamiikkamallien välityksellä.

Bion hyväksyi Freudin käsityksen perheestä perustana kaikelle ryhmädynamiikalle, mutta täydensi sitä Kleinin paranoidis-skitsoidisen ja depressiivisen position kuvauksilla sekä kokemuksilla traumatisoituneiden sotilaiden ryhmäpsykoterapiasta. Projektiivisessa identifikaatiossa ryhmän jäsen liittää toivotut piirteet johtajaan, joka antaa identiteetin ja vapauttaa oman superegon vastuullisuudesta.

Itsenäisyyspäivän kansallismielisten marsseihin ankaran kielteisesti suhtautuva feministipuolueen aktivisti, ylioppilas Johannes Koski vaatii osallistumista vastamielenosoitukseen. Ei ole katutaistelulle näiden kahden välillä vaihtoehtoa. 
Kun Joonatan ehdottaa, että vastamielenosoitukseen ei tulisi kommunistiliput yms, niin Johannes rankaisee pahasta kysymyksestä blokkauksella. Jos ei taistele mukana, on vihollinen! 

Tietysti voidaan huomauttaa kriittisesti ja osittain aiheellisesti, että Freudin omat kokemukset sekulaarista juutalaisuudesta ja lastenhoitajan katolisesta uskonnollisesta hurskaudesta loivat hänelle myös varsin niukat ja ambivalentit edellytykset joukkokäyttäytymisen psykoanalyyttiseen tarkasteluun.

Kleinin muovaama objektisuhdeteoria ja projektiivisen identifikaation käsite ovat olleet keskeisiä viitekehyksinä politiikan ja sosiologian tutkimuksissa. Bion laajensi Kleinin käsitteistöä sekä ryhmädynamiikkaan että potilaan ja terapeutin välisen yksilöterapian vuorovaikutukseen, projektiiviseen identifikaatioon, josta tuli luonteeltaan metafora. Hänen mukaansa ihminen yrittää ehkä välttää eron kokemusta samaistumalla ideaaliin objektiin. Mahdollisesti hän tahtoo voittaa kehittämänsä fantasian avulla valvonnan pahasta uhkaavasta objektista.

Robert Maxwell Young on kutsunut ideologisten lahkojen psykoanalyysia kleinilaisittain objektien lohkomisten analyysiksi (the analysis of splits). Young on amerikkalainen tiedemies, psykoterapeutti ja historian tutkija. Hän kuoli heinäkuussa 2019. Young väitteli vuonna 1960 Cambridgen yliopistossa tohtoriksi ”aivojen historiasta”. Hän toimi pitkään King's Collegen tutkijatohtorina, minkä jälkeen Cambridgen yliopiston historian ja tiedefilosofian laitoksen johtajana.

Psykoanalyytikko Kristina Saraneva ja psykiatrian erikoislääkäri Gustav Schulman ovat arvioineet Melanie Kleinin avulla trauman vaikutuksia ja rasistisen persoonan syntymistä. Kyky kohdata omaa mahdollista syyllisyyttä muodostaa perustan toisista välittämiselle, mikä ilmenee ihmisessä depressiivisen position saavuttamisena. Terveen ihmisen elämässä depressiivinen positio dominoi, vaikka hänen täytyy kohdata koko elämänsä ajan myös skitsoparanoidinen positio, kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan.

Saranevan mukaan fundamentalistiset ja totalitaariset ideologiat ja liikkeet turvautuvat skitsoparanoidiseen split-ilmiöön, kun nämä painostavat: ”Ellet ole kanssamme, olet meitä vastaan!”, Saraneva luonnehti vuonna 2003 artikkelissaan Trauma ja pakolaisuus.


Videossa Syksy Räsänen (alk. Jukka Räsänen), Helsingin yliopistossa työskentelevä lehtori protestoi kansallismielisten kulkuetta vastaan. Alkuperäislähde videolle: Tiina Wiik ja Junes Lokka. 

Kleinin psykoanalyysista vaikeutteita ammentavat Robins ja Post (1997) esittävät, että paranoidisen syndrooman tuntomerkkinä on epäileväisyys ulkoisen ilmiön takana olevia kätkettyjä motiiveja kohtaan. Paranoidisessa maailmassa ryhmä on vihamiesten keskipisteenä. Kaikkea pitää epäillä. Argumentointi ja sovittelu olisivat vaarallista. Kieltäymyksiin täytyy olla valmius.


Terveisin,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Lähettänyt klo 13 kommenttia:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)