torstai 1. lokakuuta 2009

Putinin kirje puolalaisille, Katynin joukkomurha ja historian väärentäjät

A.Djukovin ja O. Orlenkon juuri äskettäin lähettämä viesti minulle oli erinomainen vastaus myös erään anonyymin kirjoittajan minulle lähettämään kysymykseen (jota voi kutsua lähes uhkaukseksi?). Provokatiivisesti sensuroin itse ko. kysymyksen. Näin Djukov: ”Tämä elokuva [The Soviet Story] on suunnattu suoraan etnisen vihan lietsomiseen. Sen pyrkimyksenä on houkutella Euroopan huomion Venäjään ja venäläisiin.Tärkein asia on tässä elokuvassa, että Neuvostoliitto on sama kauhistuttava valtio kuin natsien kolmas valtakunta, että Neuvostoliiton sotilaat ovat murhaajia ja rikollisia, ja että Venäjä on uusnatsien hallitsema totalitaarinen valtio, näiden tappajien seuraaja. Tekijöitä selvästi ohjaa tri Joseph Goebbelsin natsiprogandan teesi: "Mitä enemmän hirveitä valheita, sitä helpommin he uskovat siihen."

Sanomattakin on selvää, jos joskus on selaillut erään isänmaallisena suomalaisena esiintyvän tallinnalaisen lelukauppiaan internet-kirjoittelua, että tuollaisen samaistuksen tekeminen on hänelle tyypillistä. Hän on kirjoittanut myös Katynin joukkomurhista tututtuun tyyliinsä, jonka huipentuma on pöyristyttävä väite: "Venäjä ei pyydä anteeksi, vaan tekee vastahyökkäyksiä". Myös toinen kirjoitus on aivan yhtä vihamielinen tarkoitushakuisesti. Ilmeisemmin ko. lelukauppias katsoo, ettei nykytilanteessa "kansojen välillä voi syntyä todellista luottamusta, saati aitoa ystävyyttä". Luonnollisesti pidän tuollaista näkemystä revansistisena - vihamielisyyttä tahallisesti provosoivana - ja siten myös epäkristillisenä. Ei siis ihme, että The Soviet Story –elokuva tuotiin myös Suomeen. Sen tarkoituksena on pelkästään turmella luottamuksellisia ja hyviä valtiollisia suhteita Venäjään.

Eräs nimimerkki kyseli siis tänään ”uhkaillen” Katynin joukkomurhasta (puol. zbrodnia katyńska, ven. Бойня в Катыни) ikään kuin hänen viestinsä sensuuri tai epämääräinen vastaukseni johtaisi seuraamuksiin. Jo mainittu ”uhkailu” naurattaa ja juuri sen vuoksi sensuroin kysymyksen. En todellakaan häpeä moittia The Soviet Story –elokuvaa ja sen esittämistilanteiden järjestämistä metaforisen retoriikan analyysin näkökulmast, koska noiden tilaisuuksien avulla yritetään stigmatisoida venäläisväestö ja Venäjä. Arkkipiispa Jukka Paarma kasvatti aivan oikeaan suuntaan ProKarelian väkeä, kun opasti, että ”haavojen kantaminen kuuluu ihmisyyteen” (Karelia Klubi. Elokuu 2005). Valitettavasti ProKarelian levittämä The Soviet Story elokuva lähtee päinvastaisesta ajatuksesta: sen mukaan isien oletetuista ja tehdyistä pahoista teoista myös lasten ja lastenlasten tulee saada rangaistus. Katso analyysini The Soviet Story –elokuvan retorisesta huijauksesta: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/thesovietstoryjuhamolari.pdf

Venäjällä mediassa on käyty Katynin joukkomurhasta paljon keskustelua. Syyskuussa 2004 myös Aleksander Kwasniewski ja Vladimir Putin keskustelivat Katynin tapahtumista. Myös keväällä 2009 Putin kirjoitti asian johdosta kirjeen puolalaisille, jonka julkaisen tässä blogissani lyhentämättömänä epävirallisena ja nopeasti tehtynä käännöksenä venäjästä suomeksi. Mielestäni Putinin kirje on erittäin opettava jokaisessa kohdassaan. Sen jälkeen hyvä käydä levolle ja sanoa: Aamen.

Neuvostoliitto on tunnustanut vastuunsa rikoksiin, ml. Katynin joukkomurha. Jo yli vuosikymmen sitten Venäjällä on tapahtuman johdosta perustettu myös vaikuttava muistomuseo. Siksi onkin täysin sen Goebbelsin propagandan ja metaforisen polarisaatiota korostavan retorisen menetelmän mukaista, että joukkomurhan avulla pyritään nyt värittää epäluuloa ja vihaa nykyistä Venäjää ja sen oikeutta historiaansa. Asioillahan ei ole enää mitään keskinäistä tekemistä. Professori Bronislaw Lagowski on ilmaissut teeman käsittelyn osuvasti ”hyödyttömäksi propagandasodaksi Venäjää vastaan”. On toki mahdollista, että itse kullakin – myös Lech Kaczyńskillä – on omat henkilökohtaiset laskennalliset intressit poliittisen pelin hyväksi, jos ja kun Katynin nostetaan esille ongelmana suhteiden rakentamisessa nyky-Venäjää vastaan. Toisen maailmansodan aikana kuoli toistakymmentä miljoonaa sotilasta ja siviiliä.

Putinin kirje puolalaisille:

Jo seitsemän vuosikymmentä on kulunut traagisesta päivästa, sivilisaation historian mustasta päivästä - 1. syyskuuta 1939. Se on yksi keskeisimmistä päivistä tuhoisalle ja veriselle sodalle, joka käytiin Euroopassa ja koski koko ihmiskuntaa.

Kun pääministeri Donald Tusk lähetti minulle kutsun toisen maailmansodan alun muistotapahtumaan, en epäröinyt hyväksyä sitä. En vain voinut tehdä toisin. Koska tämä sota surmasi 27 miljoonaa maanmiesteni, ja jokaisessa venäläisessä perheessä elää kipu menetyksistä ja tappioista sukupolvesta sukupolveen, on oikein olla ylpeä suuresta voitosta ja teoista, jonka isoisät ja isät saivat aikaan. [Lisäksi en voinut epäröidä], koska Venäjä ja Puola olivat liittolaisia käydyissä taisteluissa.

Tänä päivänä elävien ihmisten yleinen moraalinen velvollisuus on - kumartaa päänsä kaatuneille, miehekkäille ja rohkeille sotilaille eri maista, kun nämä taistelivat ja murskasivat natsit. 1900-luku jätti syvät, arpeutumattomat haavat – vallankumouksia, kaksi maailmansotaa, natsimiehityksen suuressa osaa Eurooppaa ja juutalaisen kansanmurhan tragedian (holokausti), mantereen jaon ideologisiin linjoihin.

Mutta eurooppalaisten muistossa on paljon muuta: toukokuun 1954 voitto, Helsingin sopimus, Berliinin muuri, suuret demokraattiset muutokset Neuvostoliitossa ja itä-Euroopassa 90-luvulla. Kaikki tämä on meidän yhteistä historiaamme, ja se myös erottaa meitä. Ei ole sellaista tuomaria, joka voisi tehdä menneestä täysin puolueettoman lausunnon. Aivan kuten ei ole myöskään maata, jolla ei olisi traagisia jyrkkiä muutoksia, hallituksen päätöksiä, jotka jäävät hyvin kauaksi korkeista moraalisista periaatteista.

Meidän täytyy oppia historiasta, jos haluamme rauhallisen ja vauraan tulevaisuuden. On erityisen vahingollista ja edesvastuutonta spekuloida muistin avulla, jossa leikellään tarinoita, etsitään syitä keskinäisten korvausten ja epäkohtien perustelemiseksi. Puolitotuudet ovat aina salakavalia. Vanha tragedia on, että typerät tai mielettömät vääristelyt ja tekopyhyys johtavat väistämättä uusiin historiallisiin ja poliittisiin fobioihin, jotka luovat kohtalon kansakunnille ja kansoille. Ne vaikuttavat yhteiskunnan tietoisuuteen, häikäilemättömät poliitikot kannattavat niitä vääristelyjä.

Historian rakentama ”kangas” ei ole halpa kappale jota voisi huolimattomasti korjailla. Asiakkaan pyynnöstä poistaa, jos ei miellytä tai vaihtaa ääntä, lisätä valoa ja tummia värejä. Valitettavasti tällaisia esimerkkejä takin kääntämisestä tapahtuu usein meidänkin aikanamme. Näemme yrityksiä kirjoittaa historiaa lyhyen aikavälin poliittisiin pyrkimyksiin tarkoitushakuisesti. Joissakin maissa on menty vielä pidemmälle – natsien yhteistyökumppaneita julistetaan sankareiksi, asetetaan rinta rinnan uhrit ja pyövelit, vapauttajat ja miehittäjät!

Yksittäiset episodit jäävät keinotekoisiksi irralle historiallisesta taustasta, poliittisista, taloudellisista ja sotilaallisista strategisista yhteyksistä. Sotaa edeltänyt tilanne Euroopassa oli fragmentoitunut (hajanainen). On oireellista, että historian vääristämistä harjoitetaan modernissa kaksinaismoralistisessa politiikassa. Ei voi muuta kuin ihmetellä, ovatko nämä myytintekijät enää kaukana unohtumattomasta stalinilaisesta ”Lyhyt kurssi historian kulusta”, jossa epämiellyttävät ”kaikkien kansojen johtajat” saivat ideologiaan perustuvan kuvauksen tapahtumien kulusta ja nimistä. Joten nykyään jopa vähäkään epäröimättä tunnustetaan, että Toinen maailmansota ”käynnistyi” Neuvostoliiton ja Hitlerin sopimuksella elokuussa 23. päivä 1939. Todellisuudessa tällöin ei ole määritelty edes alkeellisia kysymyksiä: onko Versaillerin sopimus Ensimmäiseen maailman sotaan liittyen jättänyt jälkeen paljon ”viivästyneitä miinoja”. Tärkeintä on tässä, että se ei ainoastaan vahvistanut Saksan tappiota, vaan nöyryytti. Onko rajaksi laskettava Euroopassa 1. syyskuuta 1939? Ja olisiko unohdettava Itavallan kokema Anschluss, Tsekkoslovakian hajottaminen, jossa ei ainoastaan Saksassa vaan myös Unkari ja Puola itse osallistuivat alueelliseen uudelleenjakoon Euroopassa.
Münchenin sopimuksilla on paljonkin tekemistä, Puola lähetti uhkavaatimuksen Tšekkoslovakiaa vastaan, samanaikaisesti saksalaiset joukot tulivat Cieszynin alueelle (Teschenin alueella). Ja miten voimme sulkea silmät länsimaisten demokratioiden vehkeileviltä toimilta Hitlerin suhteen, kun tämä suuntasi aggressionsa ”itään”? Itse asiassa suunnitelmallisesti ja avoimesti lakkautettiin turvallisuus ja asevalvontajärjestelmät, jotka olivat Euroopassa.

Lopuksi, mitkä olivat sotilaallispoliittiset salaiset äänet kokouksesta, joka pidettiin Münchenissä 29. syyskuuta 1938? Ei kai silloin Hitler lopulta päättänyt, että "kaikki on sallittua"? Ranska ja Britannia eivät "sormellakaan" suojelleet liittolaisia. "Valesota" länsirintamalla, traaginen kohtalo ilman tukea Puolalle - valitettavasti osoitti, että hänen toiveensa eivät olleet turhia. Ilman muuta on kohtuullista tuomita Molotov-Ribbentrop-sopimus, joka allekirjoitettiin elokuussa 1939. Mutta vuotta aiemmin Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat Münchenin sopimuksen Hitlerin kanssa. Täten he tuhosivat kaikki toiveet rintamasta fasismia vastaan. Tänään ymmärrämme moraalisesta näkökulmasta, että mitään salaista sopimista natsien kanssa ei voida hyväksyä, eikä sellaisilla ollut mitään käytännön toteutumisen mahdollisuutta. Kuitenkin on myös nähtävä yhteys historiallisiin tapahtumiin, aikaan jolloin Neuvostoliitto ei ainoastaan jäänyt yksin Saksan kanssa, koska länsimaat kieltäytyivät ehdotetuista järjestelmistä kollektiivisen turvallisuuden hyväksi. Neuvostoliiton oli myös kohdattava sodan uhka kahdella rintamalla: elokuussa 1939 leimahti suuri konflikti tuleen japanilaisten kanssa Halhin-Golinissa.

Saksan ehdottaman hyökkäämättömyysopimuksen allekirjoittamisen hylkääminen olisi tuossa tilanteessa, jossa Neuvostoliton mahdollisilla liittolaisilla oli jo vastaavia järjestelyjä Saksan valtakunnan kanssa ja jotka eivät halunneet kuitenkaan tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, jättänyt Neuvostoliiton yksin kohtaamaan natsien tehokkain setokoneisto. Niin Neuvostoliiton diplomaatit, niin kuin on kohtuullista olettaa, ajattelivat viisaaksi sopia. Minun mielestäni Münchenin salaliitto erotti liittolaiset taistelusta natseja vastaan, viritti keskinäisen epäluottamuksen ja epäilyn. Ja taaksepäin katsottaessa meidän kaikkien – sekä länsi- että itä-Euroopassa – täytyy muistaa tuon murhenäytelmän pelkuruutta, salaista kabinettipolitiikkaa, halua varmistaa turvallisuutta ja kansallisia etuja toisten kustannuksella. Se ei voi olla järkevää ja vastuullista politiikkaa moraalisista ja oikeudellisista näkökulmista arvioituna.

Mielestäni moraalinen näkökohta on erityisen tärkeä. Ja tässä yhteydessä haluan muistuttaa, että maamme on antanut yksiselitteisen parlamentaarisen arvion Molotov-Ribbentrop-sopimuksen moraalittomasta luonteesta. Miksi ei voi kysyä muista maista vastaavaa, vaikka nämä ottivat osaa 30-luvun tilanteen sekoittamiseen?

Ja vielä eräs oppi historiasta. Kaikki kokemus sotien ajasta - alkaen Versaillesin rauhasta ennen toista maailmansotaa - osoittaa vakuuttavasti, että on mahdotonta luoda tehokasta kollektiivista turvallisuutta ilman, että siinä ovat mukana kaikki maat tällä mantereella, Venäjä myös. Olen varma, että Euroopalla on varaa asettaa yhteinen tavoite arvioida yhteistä traagista menneisyyttä, jotta varautuisimme siihen, ettemme toistaisi aikaisempia virheitä. Ja siis tämä voi herättää optimismia, että me tapaamme toukokuussa [2009] Varsovassa, jossa on historioitsijoiden kansainvälinen konferenssi. Siellä ovat hyvin edustettuina Venäjän, Puolan ja Saksan tutkijat, jotka selvittävät objektiivisiä syitä toiselle maailmansodalle.

Neuvostoliiton, Puolan ja monien muiden maiden kansoille oli elettävä sodan keskellä ja kamppailtava oikeudestaan omaan kulttuuriin, kieleen ja tulevaisuuteen. Muistamme niitä kaikkia, jotka osallistuivat tähän taisteluun yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Poljakov, joka ensimmäisenä esti hyökkäykset, urheasti puolusti Varsovaa ja vahvisti länsirintamaa syyskuussa 1939, ja sen jälkeen - taisteli Andersin armeijan, Puolan joukkojen, Puna-armeijan rinnalla. Amerikkalaiset, britit, ranskalaiset, kanadalaiset ja muut taistelijat ”toisella rintamalla", joka vapautti Länsi-Euroopan. Lisäksi muistamme saksalaisia, jotka ilman koston pelkoa, vastustivat Hitlerin hallintoa.

Hitlerin vastainen liittouma on liioittelematta kahdennenkymmenennen vuosisadan historian suurimpia käännekohtia, kun määritellään viime vuosisadan tapahtumat. Maailma näki, että maat ja kansat, joilla on kaikki ne erot, kansalliset eri pyrkimykset, taktiset ristiriidat - pystyvät yhdistämään tulevaisuutensa nimissä ja torjua maailmanlaajuisen vitsauksen. Ja nyt vahvistamme samat arvot: Meidän täytyy vain hyödyntää kumppanuuden kokemusta, jotta voidaan tehokkaasti vastata yhteisiin haasteisiin ja torjua uhkat, vahvistaa maailmanlaajuisesti yhteistyötä.

On selvää, että tämä logiikka ei sovi kylmän sodan tapaiselle pahenevaa vastakkainasettelua vaalivalle perinnölle, kun etsitään lähetystymistapoja keskeisin kysymyksiin ajassamme. Aidosti demokraattinen moninapainen maailma edellyttää humanististen periaatteiden vahvistamista kansainvälisissä suhteissa, se merkitsee muukalaisvihan hylkäämistä, se merkitsee myös sitä että hylätään pyrkimykset asettua lain yläpuolelle. Silti voidaan väittää, että Euroopa ja koko maailma rakentavat paremman turvallisuuden kaikille, jos ymmärtävät, että on tärkeää työskennellä yhdessä, tehdä yhteistyötä, eikä lisätä kiistoja.

Sodan jälkeinen historiallinen sovinto Ranskan ja Saksan välillä avasi tien Euroopan Unionin luomiseen. Puolestaan Venäjän ja Saksan kansojen valtiomiesten viisaus ja jalous johtivat ratkaisevaan askeleeseen suuren Euroopan syntymiselle. Venäjän ja Saksan välinen kumppanuus ovat esimerkkinä siirtymisestä lähemmäksi toinen toista, keskittymisestä tulevaisuuteen, joka hoitaa myös menneisyyttä.

Ja tänään venäläis-germaanisen yhteistyöllä on tärkeä myönteinen rooli kansainvälisisessä ja Eurooppa-politiikassa. Olen varma Venäjän ja Puolan suhteiden kehittyvän vielä ennemmin tai myöhemmin myös niin suuriksi, että ne ovat jo todellisen kumppanuuden tasolla. Tämä on kansojemme etujen ja koko Euroopan mantereen mukaista.

Olemme syvästi kiitollisia siitä, että Puolassa, - maassa jossa on yli 600 000 puna-armeijan sotilasta, jotka antoivat henkensä vapautumisen hyväksi - hoidetaan ja kunnioitetaan sotilashautoja. Uskokaa minua, nämä sanat eivät ole pelkkiä paperilta tulevia kunnianosoituksia, vaan he ovat vilpittömiä ja tulevat sydämestäni. Venäjän kansa, jonka kohtaloa pilasi totalitaarinen hallinto, myös hyvin ymmärtää puolalaisten korkeat tunteet, jotka liittyvät Katyniin, jossa sijaitsevat tuhansien puolalaisten sotilaiden kuolinsija. Meidän on yhdessä vaalittava uhrien muistoa tätä rikosta vastaan. "Katyn" alueen muistopaikka ja Mednoen muistomuseo [[JM:n lisäys blogissa: Viktor Chernomyrdin allekirjoituksella v. 1996 perustettu muistomuseo ”Mednoe” Государственный мемориальный комплекс "Медное", ks.: http://www.museum.ru/m2708 ja http://www.sitesofconscience.org/sites/mednoe/en/]] niin kuin myös venäläisten vangiksi joutuneiden traaginen kohtalo Puolan sodan aikana 1920 ovat symboleita yhteisestä surusta ja molemminpuolisesta anteeksiannosta.

Menneisyyden varjot voivat heittää varjonsa myös tähän päivään, ja vielä enemmän – seuraaviin päiviin Venäjän ja Puolan yhteistyöhön. Meidän velvollisuutemme on tehdä kaikkemme päästäksemme eroon Venäjän ja Puolan suhteita rasittavasta epäluulojen ja ennakkoluulojen taakasta. Käännä sivua ja aloita kirjoittaa uuden [elämän hyväksi]!
Tänään muistamme toisen maailmansodan ensimmäistä päivää ja ajatuksemme kääntyvät viimeiseen päivään: Voiton päivään. Taistelimme yhdessä ihmiskunnan tulevaisuuden hyväksi. Ja vain meistä kaikista riippuvat parhaat ja hyvät asiat, jotka sitovat Venäjän ja Puolan kansoja kasvattamaan keskinäistä uutta liiketoimintaa, moninkertamaan ne tällä vuosisadallamme. On tärkeää, että nyt Venäjän ja Puolan suhteet alkavat ilmentyä luovasti. Liian pitkän tauon jälkeen on nyt keskeistä löytää mekanismeja ja tehdä työtä kahdenvälisen vuoropuhelun hyväksi sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella tasolla. Tärkeää on kehittää yhteyksiä, laajentaa kulttuuri-, koulutus- ja muuta humanitaarista vaihtoa.

Onnistuneet kauppa-ja taloussuhteet maittemme välillä alkoivat vuonna 2008 - keskinäisen kaupan liikevaihto kasvoi yli puolella. Ja nykypäivän monimutkaisessa maailmanlaajuisessa kriisissä teemme kaikkemme saavutaaksemme voittomme epäsuotuisasta globaalista taloustilanteesta ja löytääksemme uusia mahdollisille hankkeille. Puhumme energian, liikenteen, korkean teknologian ja innovaatioiden puolesta teollisuus-, maatalous- ja infrastruktuuri-investointien hyväksi. Lyhyesti sanottuna, Venäjälle ja Puolalle avautuu lupaava kumppanuus, jota suhdetta sitten ylläpitää kaksi suurta Euroopan kansaa.

Lopuksi haluaisin välittää kaikille puolalaisille, ja ennen kaikkea toisen maailmansodan veteraaneille lämpimästi rauhaa, onnea ja vaurautta!


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha