Miten voisi vastustaa vihapuhetta? Miten vapautua suomalaismedian harhoista?

Ihmettelen itsekin, miten tähän nykyiseen tilanteeseen on tultu.

Tarkoitan tilannetta, että minut leimataan epäisänmaalliseksi Suomen vihaajaksi ja toivotetaan poistumistani Venäjälle. Toisten moitteissa olisin stalinisti, toisten natsi.

On toki totta, että olen vihastunut ja alkanut kyseenalaistaa tietynlaista ”rakkautta” Suomea kohtaan etenkin satojen julkisten ja ei-julkisten henkilööni kohdistuvien herjojen jälkeen. Niin ei pitänyt käydä, että vihastuisin.

Isänmaalliseksi syntynyt

Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan, miten kyyneleet tulivat onnesta silmiin, kun näin Juha Väätäisen tai Lasse Virenin voittavan Suomelle mestaruuksia. Suomen lipun nousu ja Maamme-laulu näkyivät ja kuuluivat kauniilta.

Kouluvuosina vastasin isovanhemmilleni, että en koskaan mene töihin ulkomaille: olen suomalainen. En edes opiskellut kieliä innolla, koska uskoin suomaisuuteeni. Olin sinivalkoinen suomalainen. Onnellinen hyvästä elämästäni Suomessa ja kodissani.

1990-luvun lopulla alkoi toki tulla säröjä Suomi-kuvaani, kun sain kuunnella usein kadulla ja muualla suomalaisten lausumia moitteita siitä, että vaimoni puhui venäjää.

Erään kerran olin menossa erään venäläisen mustan vyön judokan, maan pronssimitalistin, syntymäpäivänä ravintolaan aterialle, jolloin kovasti suomalaiset miehet ja naiset lausuivat pilkkapuheita meitä vastaan, kun olimme tulossa syömään.

 Venäläiset tekisivät myös ravintolan ruoan pilaantuneeksi, jos saapuvat samaan ravintolaan!

Venäläiset ystäväni eivät onneksi ymmärtäneet, millaista pilkkaa nämä suomalaiset puhuivat näiden nenän edessä, koska ystäväni osasivat vain venäjää ja alkeellisesti englantia. Minua loukkasi mainittu käytös.

Vielä pahemmin loukkaannuin, kun viranomaisilla vaikutti olevan ihan yhtä ennakkoluuloinen käsitys venäläistä kuin ravintolajonon suomalaisella väestöllä. Häpeän kertoa suomalaisten viranomaisten puolesta, miten hulluja pelkoja nämä kertoivat minulle vakavaksi varoitukseksi venäläisistä. En tarkoita tässä edes sitä erästä poliisia, jonka kanssa konfliktini yltyi jopa suuremmaksi.

90-luvulla koin itsekin supisuomalaisena miehenä epävarmuutta matkustaessani Venäjällä, koska en tuntenut kieltä enkä kulttuuria. Lisäksi olin elännyt täysin suomalaisen median luomassa harhassa niin kuin nyt jälkikäteen osaan nimetän silloisen totuuden harhaksi.

 Vuonna 1999 sain kuulla vakavia nuhteita, ettei Venäjälle saa matkustaa uudeksi vuodeksi, koska siellä voivat räjähtää ydinpommit.

Kaikesta huolimatta nämäkään merkillisyydet eivät virittäneet minussa mitään Suomi-vihaa. Maailmani avartui toki nyt laajemmaksi. Siinä ei ollut mitään revanssihenkeä tai rajansiirtämisen tahtoa. Olin syntynyt 60-luvulla ja varttunut koulussa 70-luvulla. Minua ei ollut kukaan neuvostoliittolainen tai venäläinen mitenkään koskaan sortanut. Minulle ei edes juolahtanut mieleen, että minulla olisi joku suomalaiskansalliseen identiteettiin kuuluva oikeus ja velvollisuus tuntea venäläiskammoa.

2000-luvulla työskentelin ja opiskelin pääasiassa Pietarissa sen ohessa, mitä opiskelin Suomestakin käsin Venäjän taloutta. Elin pääasiassa liikemiesten ja ekonomien maailmassa opintojeni ohessa. Näillä oli hyviä liikesuunnitelmia, käytännöllistä tahtoa ratkaista liike-elämään luonnollisesti liittyviä ongelmia. Mitään olemuksellisesti pahaa Venäjää ei näkynyt missään. En ollut edes tietoinen sellaisesta.


Suomessa törmäyksiä mustavalkoisen maailman kanssa

Kun palasin Suomeen kesällä 2004, aloin käydä myös suomalaisissa poliittisissa konferensseissa, joissa käsiteltiin Venäjää. Aloin lukea suomalaisia sanomalehtiä ja katsoa televisiota, joissa kuvattiin Venäjää. Se oli melkein kulttuurishokki, koska nyt sain yhä uudestaan kuulla olemuksellisesti pahasta Venäjästä, joka saattaa jopa uhata pientä Suomea. Mitään pahaa ja uhkaavaa en ollut kuitenkaan nähnyt Venäjällä.

 Ainoa kerta, kun vähän pelästyin Venäjällä, oli pietarilainen sauna, jossa Johan Bäckmaniksi itsensä esitellyt suuri suomalainen mies kertoi tuntevansa minut ja tahtoi jutella enemmän kanssani. Sillä kertaa pakenin nopeasti saunasta, koska en erityisemmin viihtynyt suomalaisten parissa.

Mitään muuta pelkoa en kohdannut Venäjällä. Edes venäläiset aseet eivät säikyttäneet, kun menin erääsen paikkaan liikeneuvotteluihin hyvässä saattuessa.

Suomessa alkoi paljastua merkillinen toinen maailma suomalaisesta omasta sielusta. Identiteetimme ja poliittisen ansiokkuutemme merkilliseksi perversiksi tuntomerkiksi ilmaantui yhä enemmän kaikenlainen huolestunut ja paha puhe Venäjästä. Siksi lopetinkin joksikin aikaa suomalaisten sanomalehtien lukemisen, koska ne tekivät pelkästään vihaisiksi.

Lopulta päätin, että kerron avoimesti paremmista kokemuksistani suomalaisille lajitovereilleni. Alusta alkaen vastareaktiot olivat kuitenkin pöyristyttäviä: minulle toivotettiin menoa paratiisiin Venäjälle, jos erehdyin kertoa, että sittenkin Venäjän taloudessa menee hyvin eikä kaikki kärsi nälästä, vaan Moskovassa on enemmän miljonäärejä kuin Suomessa pääkaupunkiseudulla.

En vain hyväksynyt sitä yleistä surkeaa kuvaa, joka näytti olevan niin tärkeä suomalaisten lajitovereittemme identiteetille.

En kiistä sitä, ettenkö olisi itsekin loppujen lopuksi vihastunut ja muuttunut varsin pilkalliseksi suomalaista yleistä ilmapiiriä vastaan. Valehtelematta sain monta sataa yksityistä ja julkista parjausviestiä alkaen stalinistista entistä pahempiin herjauksiin.

Kun aloin vastata russofobia-sanalla takaisin, sain toki entistä enemmän myös uhkaavia tekstejä ja viestejä. Minua loukkaa nykytilanteessa erityisesti se, että suomalainen isänmaan rakkauteni tulee ikään kuin heitettyä lokaan ja kyseenalaistettua pelkästään tuolla argumentilla, jos iloitsen ja voin hyvin Venäjällä ja sen poliittisen johdon linjoilla.

Miksikö minä olisin muka huono suomalainen vain sillä perusteella, että Venäjän hallitus ja maan suurin puolue vaikuttavat toimissaan päteviltä ja hyviltä? Tämä virittää juuri vihani, että polarisaation mustavalkoista mallia sovelletaan minua vastaan tuolla perusteella, kun matkustan Venäjällä ja solmin mutkattomasti suhteita sikäläisiin ihmisiin.

 Koko ajan olen itse kokenut, että rakennan myönteistä Suomi-kuvaa: muistan hyvin 90-luvun puolivälin jälkeen, kun eräs venäläismies, sittemmin tutuksi tullut pietarilainen oppinut mies,kertoi vaimolleni, että en näytä ollenkaan samanlaiselta kuin yleisesti suomalaiset, ”nelijalkaiset ystävämme”.

Olin kaikissa tilanteissa raitis, pidin seurueesta huolta vastuullisesti, en hermostunut, en tupakoinut, urheilin, pukeuduin siististi, harrastin kulttuuria.

Käytännön elämälläni annoin paremman kuvan suomalaisista kuin monet venäläisistä olivat saaneet siihen mennessä.

Ylipäätänsä kerroin monissa tilanteissa, että suomalaista elämäntapaakin on moneksi. Suomalaisten ystävieni parissa useimmat ovat raittiita, ahkeria työssään ja rehtiä elämässään, harrastavat kulttuuria ja ovat saaneet akateemisen koulutuksen. Kaikki suomalaiset eivät vietä iltojaan kapakoissa ja öitään katuojassa tai putkassa.

Valitettavasti Pietarissa elämänmeno oli ollut kai aika hurjaa 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, kun suomalaiset tekivät matkojaan sinne…

Anopin kanssa sain useita kertoja keskustella ekologiasta ja ympäristöstä, sillä suomalaisena koin mahdottomaksi tottua pietarilaiseen jätehuoltoon ja katujen likaisuuteen yms.

Missään määrin en elänyt utopiassa Venäjästä, sillä näin myös juoppojen ongelmia, vaikka nämä eivät juopotelleet julkisilla paikoilla. Koin myös perheeni kukkarossa venäläisten eläkeläisten pienet ansiot, vaikka myös näiden häikäilemättömän tavan vedota ahneudessaan sukurakkauteen.


En alistu vihalle

Viha juontuu biologisesta tarpeesta puolustaa ja suojata itseään, kun on joutunut hyökkäyksen tai tunkeilun kohteeksi.

Vihaa ei tarvitse opetella poliittisissa suhteissa ja historian perusteluissa, kun taas huomattavasti vaikeampi haaste on kyetä torjumaan vihaa tukevat ratkaisumallit.

Haluan paljon ja entistä enemmän työskentelyä oman mielen monimuotoisuuden kanssa.

Kun sadat (en liioittele!) viestit toivottavat itseäni tai jotakin toista henkilöä poistumaan Suomesta, ei ole mahdotonta, että ainakin tiedostamatta syntyy tunne ”yksinäisyydestä”, ”arvottomuudesta”, ”loukatuksi ja hyväksikäytetyksi” joutumisesta, tuskin edes olemassaolon oikeus enää jää selväksi. Sellaisessa tilanteessa kukin yksilö reagoi omien psyykkisten erityispiirteittensä mukaisesti, mutta kukaan ei ole yli-ihmisenä ulkopuolinen, kun kohtaa loputtomia loukkausia.

Tämän vuoksi on hyvä tiedostaa tunnettuja erilaisia mielen mekanismeja, jotka alkavat mainitussa tilanteessa toimia jopa uhkaavalla ja haavoittavalla tavalla.

Jotku henkilöt taistelevat ehkä em. tuntemuksia vastaan pitkään olemalla ylikiltti, kuuliainen ja hiljaa, tekemällä kovasti työtä ja hakemalla hyväksyntää toisilta. Ajan myötä kuitenkin ”nationalistien” nimimerkkien herjaukset saavat satuttaa ja henkilö antaa periksi vihalle.

Minä haistatan ”paskat” loppujen lopuksi herjaajien uhkauksille, koska en tahdo olla enää hiljaa ja antaa periksi. Pahimmassa tapauksessa ylikiltti isänmaallinen suomalainen ja Venäjää-arvostava henkilö aloittaa jopa voimallisen kostamisen, haluaa antaa samalla mitalla takaisin. Ylikiltistä miehestä tai naisesta voi tulla hyökkäävä ja kiukkuinen.

 Sinikka Auvinen, Sari Saarenpää, Tiina Salo ja Kaija Salonen kirjoittivat mielenkiintoisesti vuonna 2007 Kognitiivisen psykoterapian verkkolehdessä vihasta artikkelissaan ”Vihan ilmeneminen kognitiivisessa psykoterapiassa”.

 Esimerkkitapaus ylikiltin miehen vihastumisesta voisi saada selityksensä heidän artikkelinsa valossa siitä, että tätä henkilöä oli alusta alkaen mitätöity ja tukahdettu. Riittämättömyyden tunteisiin liittyy myös häpeä itsestä, ehkä uudet loukkaukset jopa provosoivat jotakin alitajuista varhaista häpeää.

 Tämä teoreettinen tapaus ei ole kuitenkaan ainoa reagointitapa, sillä ihmismielet ovat voineet rakentua myös toisin.

Nationalististen russofobiset hyökkäykset saattavat myös haavoittaa konstruktiivista – rakentavaa – Venäjä-suhdetta kannattavaa ihmistä toisenlaisen prosessin kautta. Tällöin asianosaisen kärsijän sisälle padottu vihaisuus, joka on voinut tulla myös muista syistä elämän aikana, yhtäkkiä voimakkaasti purkautuu ikään kuin vieraan asian johdosta. Jälkeenpäin syntyy nyt häpeä omasta käytöksestä ja syyllisyyttä siitä, kun on pahoittanut toisen mielen kovilla sanoilla ja toimilla.

 L.S. Greenbergin ja S.C. Paivion (1997; Working with emotions in psychotherapy. New York: The Guilford Press.) mukaan ilmaisematon viha on ongelmallista silloin, kun se kasautuu ajan kuluessa ja liittyy kohtaamattomiin tarpeisiin esimerkiksi pätevyyden, identiteetin ja läheisyyden alueilla.

Haluan toisenlaista poliittists asennetta, jossa pyrkimyksenä on vihan rakenteiden purkaminen ja luottamuksellisten suhteiden vahvistaminen, on psykologisesti tällä tavalla erityisen haasteellinen, koska siinä joutuu kovin helposti provosoiduksi ja sekaantuneeksi polarisaatiota vahvistavaan vihamentaliteettiin, koska prosoivat tilanteet virittävät asianomaisen oman psyykeen tiedostamattomia tai heikosti tiedostettuja tunteita.

Siinä onkin juuri nationalistien suuri valitettava voimavara rehellisiä ihmisiä vastaan, koska jälkimmäisten pitäisi kyetä hoitamaan oman sielun vihan tunteet taidokkaasti voidakseen rakentaa kaikissa tilanteissa pikemmin parempia suhteita kuin huonoja suhteita. Rehellisten ihmisten tulisi kyetä puhumaan suoraa ja julkisesti, mutta rakentavasti. Johanneksen evankeliumissa on ilmaistu tämä tunnettu vaikeus sanaparilla: ”rakkautta totuudessa” tai ”totuutta rakkaudessa”.

Riitta Hyrck kirjoittaa Psykoterapia-lehden numerossa 28 (3/2009) häpeäalttin narsistisen potilaan persoonallisuuden rakenteesta ja haavoittuvuudesta, mutta artikkeli on kasvattava ihmistuntemusta varten myös yleisemmin kuin vain ahtaasti ”potilaan” näkökulmasta.

Yleensäkin psykologian tapaukset ovat jossakin määrin yleisiä kaikille ihmisille, toisilla korostuneempia kuin toisilla. Hyrch palauttaa häpeästä selviytymisen pohdintoihin häpeän alkulähteestä. Ehkä sellaisen pohdiskelun käyminen olisi tarpeellista itse kullakin, jotta kykenisi kehittymään diplomaattisen kestäväksi kaikkia tilanteita varten.

Hyrck viittaa Herbert Rosenfeldin kliinisiin havaintoihin, joiden mukaan itsetuntonsa vaurioittanut henkilö pitää itseään muita huonompana ja jättäytyy herkästi seurassa ulkopuoliseksi. Sellainen hauras itsetunto saattaa murentua moitteista, koska hän tuntee olevansa mitätön myös muiden silmissä. Luultavasti kovin moni on niin murentunut itsetunnoltaan, ettei hän edes uskalla asettaa omaa nimeään alttiiksi esimerkiksi puolustaen parempia Venäjä-suhteita kuin vihaan, panetteluun ja uhkakuviin rakentuvaa vallitsevaa suomalaista linjaa.

Miksi sitten vihastuminen häpeän ja huonommuuden tähden voivat saada liian määräävän aseman ihmisen elämässä? Hyrck viittaa lapsen ja äidin suhteeseen, äidin hyväksyntään ja iloon lapsen olemassaolosta. Aina ei käy niin onnellisesti, että lapsi olisi saanut kokea tuota hyväksyntää ja iloa sopivassa suhteessa.

Persoonallisuuden varhaisessa, integroitumattomassa vaiheessa lapsi lohkoo hyvän ja pahan erilleen toisistaan sekä sisäisessä että ulkoisessa maailmassa. Hän heijastaa mielessään pahan mahdollisimman kauas hyvästä, ettei tämä pääsisi vahingoittamaan hyvää. Hyvä on pienen lapsen mielessä samaa kuin täydellisyys.

 Aggression taustavoimana voi olla primitiivinen turhautuminen. Sellainen lohkominen ja primitiivinen turhautuminen sopivat valitettavan ongelmattomasti nationalistien eetoksen taustavoimiksi, mutta rehti ihminen ei voi saavuttaa voittoa tuon saman voiman avulla.