Väinö Linna ja Neuvostoliitto

Väinö Linna piti esitelmän Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”. Luin jälleen kerran tuon esitelmän kokoelmasta: Väinö Linna, Esseitä (WSOY 2007). Esitelmä toi selvästi esille ne kadonneet viisaudet, joita pitäisi muistaa yhä Suomessa 2000-luvulla. Tiivistetysti sanottuna kadonneet viisaudet ovat tässä: YYA-takaisin ja Kekkonen (tai Paasikivi) presidentiksi. Mikäli Kekkonen tai Paasikivi eivät ole enää käytettävissä, Paavo Väyrynen voisi olla paras vaihtoehto näiden sijasta Suomen tasavallan presidentiksi Tarja Halosen jälkeen. En kaipaa Kekkosta itse persoonana, mutta arvostan sitäkin enemmän hänen idän politiikkaansa.

Väinö Linnan viisasta esitelmää lukiessa tuli yhä selvempi tietoisuus siitä, että revanssihenkisten järjestöjen, kuten Pro Karelia, politiikka on osoitettu Suomen kansakunnan kovissa kohtaloissa vakavaksi virheeksi: aggressioiden, pelkojen ja epäluulon levittäminen kansakuntaan on sellaista toimintaa, että sen harjoittajat pitäisi saattaa tasavallan presidentin arvovallalla lukkarin luokse kouluun, tarvittaesa lukkarin ärähdyksillä ja kepin taonnalla vahvistettuna.

ProKarelia on niin kuin Raamattu tietää kertoa "susi lammasten vaatteissa": puku päällä ja solmio kaulassa eivät tee sen puhujista rauhan ja sovinnon ihmisiä, jos ja kun revanssihenkiset tuhon ja epätoivon toivotukset Venäjää vastaan antavat lauseille sisällön.

Jo lyhyen harkinnan jälkeen pieni tyttökin metsämummon mökissä osaisi kysyä, vaikka ProKarelia-sudella olisi vanhan mummon mekko yllä: "Miksi sinulla on niin isot hampaat?"

Lisäksi kannattaa lukea Linnan matkakertomus ”Matkustimme Leningradiin ja Moskovaan” vuodelta 1964. Ihailtuaan ensin, että Neuvostoliitossa teatterit olivat täpötäynnä, vanhasta mummosta nuoreen tyttöön saakka seurasi yleisö yhtä innokkaana esitystä, Linna päättää esseen viisaasti: ”Meidän täytyy myös aina muistaa Neuvostoliiton kysymyksessä ollessa kaikki se mistä Neuvostoliitossa on lähdetty. Tsaarivallan aikana nämä suuret ihmisjoukot elivät tilassa joka kuului Euroopan takapajuisimpiin. Kun ne nyt ovat astuneet esiin luomaan uutta sivilisaatiota, on siinä uuden ja nuoren aiheuttamaa intoa. Myös pyrkimys tietoon ja kosketukseen taiteen kanssa lähtee osaksi samalta pohjalta”.

Seuraavaksi katkelmia Väinö Linnalta, väliotsikot ovat blogin kirjoittajalta.

Kansallinen tietoisuus

”Määritelmä kansallinen tietoisuus voidaan ymmärtää hieman samalla tavalla kuin viime aikoina usein puheena ollut kansallinen identiteetti. – Kansallinen tietoisuus on osa yksilön tajuntaa, ja yleiseksi se tulee siksi, että se tavalla tai toisella koetaan monien ihmisten taunnassa. Tämän tietoisuuden sisältö vaihtelee tietenkin yksilöstä toiseen, hänen sosiaalisen asemansa, ideologiansa ja vielä monen muun seikan mukaan, niin kuin se vaihtelee yksilössä itsesäänkin, ikäkausien ja ympäristön muutosten myötä. Mutta jonkinlainen käsitys kansallisesta ympäristöstään, sen menneisyydestä ja tulevaisuudestakin useimmilla ihmisillä on.”

”Eräs kansallisen tietoisuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.”

”Tärkein tekijä,jonka kautta määrittelemme suhdettamme muihin kansoihin, on ulkopolitiikka ja siihen liittyvät asenteemme. Tavallinen kansalainen ei tietenkään voi osallistua ulkopolitiikkaan muuten kuin juuri yleisen asennoitumisen tasolla sekä vaalikäyttäytymisen yhteydessä.”

Neuvostoliiton-vastaisen ulkopolitiikan virhe Suomessa

”Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehityksele oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovatmyös vaikuttaneet voimakaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.

”Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostolittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.

”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”

Aggressiosta ystävyyteen, pelosta luottamukseen

”Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.

”Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”

”Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.”

Rauhan ja yhteistyön toivottava olotila

”On myös totta, että presidenttien Paasikiven ja Kekkosen toimintalinjoissa on ollut tietty ero. Välittömsti sotaa seuranneissa olosuhteissa joutui presidentti Paasikivi korostamaan meille, että uudelleenasennoituminen Neuvostoliittoon on kansamme kannalta välttämätöntä, ja tästä välttämättömyydestä hän kehotti tekemään hyveen. Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvimistamisen lisäksi.”