Heidi Hautalan esitutkinta-aineisto vuotaa julkisuuteen

Heidi Hautalan (Хейди Хаутала) rikosilmoitus Suomen antifasistista komiteaa sekä Johan Bäckmania (Йохан Бекман), Juha Molaria (Юха Молари) ja Abdullah Tammea (Абдулла Тамми) vastaan johti esitutkintaan. Syyttäjä Heikki Poukka ei havainnut kuitenkaan mitään rikosta poliittisessa kritiikissä, jota ministeri Hautalaa vastaan oli esitetty. Olen esitellyt syyttäjän ratkaisua blogissani 1. kesäkuuta 2012.

Esitutkinta-aineisto (8010/R/86982/10) on saapunut tänään kotiini. Malmin poliisi toimitti sen henkilökohtaisesti. Esitutkinta-aineiston 197 sivua sisältävät monta yllättävää "salaisuutta", jotka sopii tulla julkisiksi. Ministeri Heidi Hautala liitti aineistoon myös CD-levyn ja Johan Bäckmanin kirjan ”Saatana saapuu Helsinkiin”.

Hautala turvautui korkeaan poliittiseen peliin

Heidi Hautalan pyynnöstä ja tämän hyväksi Jerzy Buzek, Euroopan parlamentin puhemies, oli yhteydessä Venäjän duuman puhemieheen Boris Gryzloviin (Борис Грызлов). Tämä sai Heidi Hautalaa koskevan postin. 28. kesäkuuta 2011 suurlähettiläs Vladimir Chizhov (Владимир Чижов) – Venäjän pysyvä edustaja EU:ssa – välitti tiedon postin saapumisesta edelleen tiedoksi Euroopan parlamentin puhemiehelle Buzekille.

Asia koski politforum.ru -tekstejä, joiden suhteen EU vaatii rikostoimenpiteitä. Heidi Hautala näyttää kutsuneen koko EU:n johtokaartin kamppailuun Suomen antifasistista komiteaa vastaan. Tuossa tarkoituksessa hän on kääntynyt myös jopa Venäjän duuman puhemiehen puoleen. Sikäli yllättävää, että EU:n ja Venäjän välinen korkean profiilin keskustelu venäläisen politforum.ru -sivuston teksteistä on osa esitutkinta-aineistoa Suomen antifasistista komiteaa vastaan.

Nämä toimenpiteet käyvät ilmi esitutkinta-aineistosta, mutta esitutkinta-aineisto tuskin sisältää kaikkia niitä keskusteluja ja yhteydenottoja, joita on harjoitettu Suomen antifasistisen komitean (Safka) ja sen yksittäisten jäsenten toiminnan rajoittamiseksi ja lopettamiseksi.

Heidi Hautalan ja EU:n vetoomus Venäjän duumaan ei vaikuta pelkästään menestystarinalta, sillä eilen 2. heinäkuuta 2012 julkistetun Verkkouutisten tiedon mukaan Venäjällä syytetään Heidi Hautalaa terrorismin tukemisesta. On mahdollista toki, että tämä Verkkouutisten ja Postimees-lehden Hautala juttu on osa informaatiosotaa, jonka tarkoituksena on luoda vaikutelma, että Hautalan mainetta olisi antifasistien toimesta epäasiallisesti pilattu.


Virossa Postimees-lehti kertoo näyttävästi Heidi Hautalaan kohdistuneesta syytteestä Venäjällä. Hautala toimii toistaiseksi edelleen Suomessa ministerinä.


Hautalan rikosilmoitus syntyi yhteistyössä Finrosforumin aktivistien ja Kavkaz-Centerin kustantajan kanssa

Heidi Hautala lähetti 7. huhtikuuta 2011 kello 7:56 rikosilmoitusta tutkivalle Lauri Pajunojalle sähköpostin, jossa hän kutsui antifasisteja sanalla ”viharyhmä”. Allekirjoituksena on sähköpostiviestissä Heidi Hautala, Euroopan parlamentin ihmisoikeusalivaliokunnan puheenjohtaja (Chair, Subcommittee on Human Rights European Parliament). Täten Hautala käyttää poliittista asemaansa vauhdittaakseen vaatimuksensa merkitystä.

Heidi Hautalan sähköpostista 7. huhtikuuta 2011 käy ilmi, että hän on käynyt poliisille lähettämästä aineistosta keskustelua aiemmin Kerkko Paanasen, Ville Ropposen (Вилле Роппонен) ja Mikael Storsjön (Микаэль Стуршё) kanssa. Tämä jengi on nimenomaisesti Venäjä-vihamielisenä tunnetun Finrosforumin aktivisteja. Mikael Storsjö on myös Kavkaz Centerin kustantaja. Kavkaz Center on YK:n turvaneuvostossa terrorismia vastustavien pakotteiden mukaan kielletty webkeskus ja terroristi Doku Umarovin (Доку Умаров) ”valtiollinen” kanava. Äskettäin Storsjö tuomittiin Helsingin hovioikeudessa ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Heidi Hautala käy valmistelevaa työskentelyä rikosilmoituksen kehittelyssä antifasisteja vastaan mainitun kyseenalaisen jengin kanssa.

Sähköpostista ja muusta aineistosta käy myös ilmi, että ministeri Heidi Hautalan asiaa on ajanut Vantaan Vihreiden eduskuntavaaliehdokas, asianajaja Hannu Kokko.

"Venäläinen pikkupoika"

Rikosilmoitukseen ja esitutkinta-aineistoon liittyy mielenkiintoista sellaistakin materiaalia, jonka sopimattomuutta on hyvin vaikea pitkäaikaistyöttömän pohdiskelun perusteella oivaltaa. Rikosilmoituksessa Heidi Hautala ei tarjonnut itse asiassa mitään sellaista tekstiä, joka olisi ollut kirjoittamani. Esitutkinta-aineiston sivulla 40 on kuitenkin Suomen antifasistisen komitean sivustolta kopioitu tekstini, jonka olen kirjoittanut 29. tammikuuta 2011: ”Venäläinen pikkupoika solvattiin pois itähelsinkiläisestä koulustaan”.

Kirjoituksessani moitin russofobiaa ja venäläisten lasten derussifikaatiota. Missään kohtaan en mainitse Heidi Hautalan nimeä. Mielestäni tuo teksti on erittäin perusteltu yhä edelleen kaikenlaista syrjintää ja nimittelyä vastaan.






Ihmettelen pikemmin tällä hetkellä – itse tekstissä ei ollut ihmettelyä - miksi EU:n ihmisoikeusalivaliokunnan puheenjohtajana Heidi Hautala ei ole puuttunut Suomessa harjoitettua derussifikaatiota vastaan.

Samaisessa yhteydessä olen kääntänyt Safkan sivulle venäjästä suomeksi Yamarthnah sivuston tiukan tekstin suomalaisten leväperäistä suhtautumista vastaan, kun kyseessä on terrorismi. Siinäkään tekstissä ei edes Yamarthnah sivusto mainitse Heidi Hautalan nimeä, vaan käsittelee Kavkaz Center –terroristisivuston ongelmallisuutta ja häpeällisyyttä. Tutkija kysyi esitutkinnassa, kuka on Yamarthnah sivuston kirjoittaja Grigori Sbrui, mihin kysymykseen vastasin, että hän on ilmeisemmin rauhantahtoinen yhteiskunnallisesti kuuliainen ihminen, koska vastustaa terrorismia. En tunne häntä tarkemmin.

Heidi ei tykkää kritiikistä

Esitutkinta-aineistossa on mukana SAFKA-nimimerkin avulla julkaistu mielenosoitusilmoitus, jonka mukaan suorittaisin eksorsismin terrorismia vastaan. Siinä ilmoituksessa mainitaan Heidi Hautalan ja Jukka Mallisen ”aktiivinen tuki terrorismin toiminnalle” (SAFKA 6.8.2010). En ole kuitenkaan käyttänyt koskaan SAFKA-nimimerkkiä enkä kyseisessä rukoushetkessä Beslanin koulusurmin kansainvälisenä muistopäivänä maininnut kenenkään suomalaisen henkilön nimeä (en Storsjön, en Hautalan enkä Mallisen nimeä ym.). Esitutkinta-aineiston perusteella vaikuttaa siltä, että kukaan suomalaisista antifasisteista ei tiedä, kuka käyttää SAFKA-nimimerkkiä.

Heidi Hautala ei ole tykännyt lauseestani, jonka tarkkaa osoitetta Hautala ei ole ilmoittanut ja jonka tarkkaa osoitetta en itsekään muista: ”Ei myöskään Bäckman ole hyväksynyt Politkovskajan murhaa, vaan hän esitti taidokkaasti, miten Hautala tuotteisti tuon murhan omiin päämääriinsä julkisuudessa niin kuin laajasti muukin media menetteli länsimaissa”. Tuossa mediakriittisessä arviossa ei syyttäjä ole kuitenkaan havainnut mitään rikollista.

Heidi Hautala ei ole tykännyt myöskään kirjoituksestani 15.12.2009 poliittisesta pommista: ”Miksi Heidi vaikenee? Heidin pitäisi tehdä johtopäätöksiä, koska asiasta voi tulla poliittinen pommi, jos hän ei sanoudu selvästi irti Storsjön toimista Kavkaz-ministeriön palveluksessa. […] Muistettakoon vielä kerran, että suomalainen Euroopan parlamentin ihmisoikeuksien valiokunnan puheenjohtaja toimii kiinteässä sympatiassa Kavkaz-terroristeja avoimesti palvelevan Storsjön kanssa”. Johtava kihlakunnansyyttäjä totesi samankaltaisesti, että Hautala ja Storsjö ovat olleet kiinteässä yhteistyössä, joten Hautalan on täytynyt poliitikkona ymmärtää joutuvansa kritiikin kohteeksi, jos hän ei sanoudu irti Storsjön toiminnasta.

RUSIMPERIA-teksti

Esitutkinta-aineistossa on myös RUSIMPERIA –info sivulla ollut venäjänkielinen kertomus, jossa on käsitelty toimintaani. Sinänsä merkillistä, että rikostutkinta-aineiston mukana on tällainen teksti, joka osoittaa pikemmin korkeaa oikeudellista ja moraalista harkintaa eikä siinä tekstissä voi olla mitään moitittavaa. En ole kuitenkaan kirjoittanut sitä. Poliisi käännätti virallisella kääntäjällä tuon tekstin. Tässä mainittu teksti käännettynä. Tekstissä ei mainita Heidi Hautalaa.



Minä olen kärsinyt materiaalisesti Hautalan operaatioista

Esitutkinta-aineistosta käy ilmi myös Heidi Hautalan ilmeinen mielenkiinto kirjoituksiin RT (Russia Today) –kanavalla ja joidenkin ihmisten kokema levottomuus Hautalan rikosilmoituksen johdosta. Todellisuudessa minä olen ilmeisesti ainut henkilö, joka kärsi materiaalisesti Hautalan operaatioiden seurauksena. Esitutkinta-aineisto ei tietenkään paljasta kaikkea kulissien takaista vaikuttamista ja pelokkuutta, mutta osaavalle analyytikolle se antaa paljon viitteitä heikosti tunnetuista toimista, mikäli muuta tiedostoa on riittävästi esitutkinta-aineiston rinnalla.

Minua koskevan esitutkintakeskustelun tutkija tiivisti yhdelle lyhyelle sivulle.

Muiden kuulusteltavien asian julkistaminen ja heidän tekstiensä kommentointi jääköön näiden omalle vastuulle. Esitutkinta-aineisto koostuu pääsääntöisesti muiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden tuotoksista.

Julkisuudessa on minun nimeni nostettu arvoon ansiottomaan. Sikäli julkisuus tekee oikein, sillä olen kritisoinut ja kritisoin edelleenkin Hautalan toimintaa – hän on mielestäni aivan väärä nainen Suomen ulkoministeriössä. Haluan seisoa vastuullisena omista teoistani ja sanoistani. Johtava kihlakunnansyyttäjä ei todennut toimissani mitään rikosta.



. . . . . . . .

_ _ _ _

Juha Molari Юха Молaри

pitkäaikaistyötön,

GSM +358 44 275 8284

Teologian tohtori, BBA

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

EMAIL juhamolari-AT-rambler.ru ja juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html

Väinö Linna ja Neuvostoliitto

Väinö Linna piti esitelmän Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”. Luin jälleen kerran tuon esitelmän kokoelmasta: Väinö Linna, Esseitä (WSOY 2007). Esitelmä toi selvästi esille ne kadonneet viisaudet, joita pitäisi muistaa yhä Suomessa 2000-luvulla. Tiivistetysti sanottuna kadonneet viisaudet ovat tässä: YYA-takaisin ja Kekkonen (tai Paasikivi) presidentiksi. Mikäli Kekkonen tai Paasikivi eivät ole enää käytettävissä, Paavo Väyrynen voisi olla paras vaihtoehto näiden sijasta Suomen tasavallan presidentiksi Tarja Halosen jälkeen. En kaipaa Kekkosta itse persoonana, mutta arvostan sitäkin enemmän hänen idän politiikkaansa.

Väinö Linnan viisasta esitelmää lukiessa tuli yhä selvempi tietoisuus siitä, että revanssihenkisten järjestöjen, kuten Pro Karelia, politiikka on osoitettu Suomen kansakunnan kovissa kohtaloissa vakavaksi virheeksi: aggressioiden, pelkojen ja epäluulon levittäminen kansakuntaan on sellaista toimintaa, että sen harjoittajat pitäisi saattaa tasavallan presidentin arvovallalla lukkarin luokse kouluun, tarvittaesa lukkarin ärähdyksillä ja kepin taonnalla vahvistettuna.

ProKarelia on niin kuin Raamattu tietää kertoa "susi lammasten vaatteissa": puku päällä ja solmio kaulassa eivät tee sen puhujista rauhan ja sovinnon ihmisiä, jos ja kun revanssihenkiset tuhon ja epätoivon toivotukset Venäjää vastaan antavat lauseille sisällön.

Jo lyhyen harkinnan jälkeen pieni tyttökin metsämummon mökissä osaisi kysyä, vaikka ProKarelia-sudella olisi vanhan mummon mekko yllä: "Miksi sinulla on niin isot hampaat?"

Lisäksi kannattaa lukea Linnan matkakertomus ”Matkustimme Leningradiin ja Moskovaan” vuodelta 1964. Ihailtuaan ensin, että Neuvostoliitossa teatterit olivat täpötäynnä, vanhasta mummosta nuoreen tyttöön saakka seurasi yleisö yhtä innokkaana esitystä, Linna päättää esseen viisaasti: ”Meidän täytyy myös aina muistaa Neuvostoliiton kysymyksessä ollessa kaikki se mistä Neuvostoliitossa on lähdetty. Tsaarivallan aikana nämä suuret ihmisjoukot elivät tilassa joka kuului Euroopan takapajuisimpiin. Kun ne nyt ovat astuneet esiin luomaan uutta sivilisaatiota, on siinä uuden ja nuoren aiheuttamaa intoa. Myös pyrkimys tietoon ja kosketukseen taiteen kanssa lähtee osaksi samalta pohjalta”.

Seuraavaksi katkelmia Väinö Linnalta, väliotsikot ovat blogin kirjoittajalta.

Kansallinen tietoisuus

”Määritelmä kansallinen tietoisuus voidaan ymmärtää hieman samalla tavalla kuin viime aikoina usein puheena ollut kansallinen identiteetti. – Kansallinen tietoisuus on osa yksilön tajuntaa, ja yleiseksi se tulee siksi, että se tavalla tai toisella koetaan monien ihmisten taunnassa. Tämän tietoisuuden sisältö vaihtelee tietenkin yksilöstä toiseen, hänen sosiaalisen asemansa, ideologiansa ja vielä monen muun seikan mukaan, niin kuin se vaihtelee yksilössä itsesäänkin, ikäkausien ja ympäristön muutosten myötä. Mutta jonkinlainen käsitys kansallisesta ympäristöstään, sen menneisyydestä ja tulevaisuudestakin useimmilla ihmisillä on.”

”Eräs kansallisen tietoisuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.”

”Tärkein tekijä,jonka kautta määrittelemme suhdettamme muihin kansoihin, on ulkopolitiikka ja siihen liittyvät asenteemme. Tavallinen kansalainen ei tietenkään voi osallistua ulkopolitiikkaan muuten kuin juuri yleisen asennoitumisen tasolla sekä vaalikäyttäytymisen yhteydessä.”

Neuvostoliiton-vastaisen ulkopolitiikan virhe Suomessa

”Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehityksele oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovatmyös vaikuttaneet voimakaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.

”Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostolittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.

”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”

Aggressiosta ystävyyteen, pelosta luottamukseen

”Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.

”Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”

”Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.”

Rauhan ja yhteistyön toivottava olotila

”On myös totta, että presidenttien Paasikiven ja Kekkosen toimintalinjoissa on ollut tietty ero. Välittömsti sotaa seuranneissa olosuhteissa joutui presidentti Paasikivi korostamaan meille, että uudelleenasennoituminen Neuvostoliittoon on kansamme kannalta välttämätöntä, ja tästä välttämättömyydestä hän kehotti tekemään hyveen. Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvimistamisen lisäksi.”

Viro, Liettua ja Latvia hyökkäävät Suomeen

Viron, Latvian ja Liettuan hallitukset ovat paljastuneet informaatiopsykologisen sodankäynnin härskeiksi hyödyntäjiksi Venäjä- ja venäläisvastaisessa vihamielisyydessä. Informaatiopsykologisella sodankäynnillä on kaksi tehtävää:

(1) Baltian propagandistiset sanansaattajat tahtovat luoda "historiallisen ja teoreettisen" (so. myyttisen) perustan, jotta hallituksen olisi helpompi perustella häikäilemätöntä diskriminaatiota, jota Baltian alueella harjoitetaan alueella asuvia venäläisiä vastaan.

Massachusetin yliopiston psykologian professori Ervin Staub on tuonut ilmi kyseisen menetelmän 2000-luvulla tutkimuksissaan sodan ja vihan ilmiöistä sekä holokaustin ja sotien traumoista.

Venäläisten ihmisyyden (sisältää ihmisarvon ja ihmisoikeudet) riistämisessä käytetään ns.”de-individualisoitumisen” menetelmää: maailmasta tehdään hallittava viholliskuvan avulla, jossa vihollinen demonisoidaan.

Staub ei tutkinut Viron informaatiopsykologista sotaa Venäjää vastaan, mutta tuo menetelmä on otettu nyt myös Virossa käyttöön.

Menetelmän avulla on helpompi perustella kulttuurisen kansanmurhan toteuttaminen venäläisiä vastaan.

Pariisilaisen kansainvälisten suhteitten tutkimuskeskuksen (Centre d'études et de Recherches Internationales, CERI) johtaja, politiikan tutkimuksen professori Jacques Semelin (2007) on selvittänyt kansanmurhia. Hänen mukaansa ääriryhmien johtajat esittävät uskomuksen, että he olisivat “historian uhreja”, ”kilpailevien voimien kurittamia” ja ”määrätty kohtaloon”, joka saattaa sisältää myös taistelua.

Hämmästyttävän selvästi Viron, Latvian ja Liettuan SS-hallitukset sekä heitä myötäilevät propagandistiset sanansaattajat ovat valinneet juuri mainitun menetelmän venäläisten ihmisoikeuksien tuhoamiseksi.

(2) Baltian informaatiopsykologisen sodankäynnin kohteena eivät ole ainoastaan alueella elävät sorretut venäläiset, vaan nyt myös Suomi, johon yritetään menetelmän lanseerausta 23.3.2009. Suomi on joutunut Baltiasta saapuvan informaatiopsykologisen sodankäynnin objektiksi, koska suomalaisiin mieliin halutaan provosoida talvisodan kauhut ja Venäjä-vihamielisyys NATO-option lunastamisen helpottamiseksi.

Venäläisissä lehdissä on myös kiinnitetty huomiota Baltian valtioiden johtamaan informaatiopsykologiseen sodankäyntiin, jossa yrityksenä on saartaa Venäjä venäläisvihamielisen valtiorenkaan avulla.

Informaatiosodassa vedotaan kauhukuvaan Stalinista

Informaatiopsykologinen sodankäynti on sinänsä vanha juttu ja siitä on kirjoitettu runsaasti 1990-luvulta alkaen.

Sain kunnian haastatella Venäjän etevää alan asiantuntijaa vuoden 2008 lopulla (laajemmin http://www.datsha.com/uutiset/111208.shtml; venäjäksi poimintoja toimittamattomista vastauksista: http://blogs.mail.ru/mail/juham/#2212154C7B941CA): Andrei Viktorovits Manoilo (s. 17.10.1975) valmistui Moskovan yliopistosta fysiikan tiedekunnasta vuonna 1998. Tämän jälkeen hän haki työ- ja tutkimuskokemusta informaatiopsykologisen sodankäynnin luonteesta Norjassa ja Tanskassa vuosina 1999–2002. Vuonna 2003 hän suoritti tohtoritutkinnon informaatiopolitiikasta moskovalaisessa akatemiassa (”Akatemia Venäjän federaation presidentin hallinnon tehtäviin”). Nyt hän toimii maineikkaassa Venäjän federaation ulkoasiainministeriön diplomaattiakatemiassa ym.

Manoilon julkaistujen tutkimusten määrä on huikeat yli 40. Juuri tuolloista haastatteluani edellä Manoilo oli osallistunut paneelikeskusteluun, jossa käsiteltiin kansainvälistä politiikkaa ja informaatiopsykologista sodankäyntiä (Moskovan konferenssi ”Informaatiosota nykypäivän maailmassa”). Puheenjohtajana oli Venäjän Federaation Liittoneuvoston puhemies Sergei Mihailovits Mironov. Paneelissa keskusteli myös Euroopan parlamentin jäsen, italialainen Giulietto Chiesa sekä professorit Igor Nikolaevitz Panarin ja Andrei Manoilo.

Manoilo määritteli haastattelussa Suomen tilanteen selkeästi: ”Suomen mediassa toteutetaan erityistä ”myynninedistämistä”: tarkoituksena on työntää Suomea Yhdysvaltojen politiikan suuntaan, vaikka itsenäisen valtion tulisi valita itsenäisesti oma polku!”

Manoilon mukaan ”myynninedistämisessä” käytetään hyväksi suomalaisten pelkoja, joiden mukaan Venäjä olisi ”uusi aggressiivinen uhka”. Pelokkaat ihmiset menevät paniikkiin. He etsivät mitä tahansa saalistajaa. ”Ja silloin Yhdysvallat ojentaa auttavan kätensä, tietenkin, sen omilla ehdoillaan eikä ilmaiseksi: USA tarvitsee poliittisia liittolaisia ja tykinruokaa, kun on lopettanut sodan Afganistanissa ja aloittaa uuden – ehkä sotilasoperaation Irania vastaan.”

NATO-henkisessä informaatiopsykologisessa sodassa halutaan tavallisiin suomalaisiin soveltaa ”poliittisen polarisaation” – mustavalkoisen vastakkainasettelun – tekniikkaan. Niin vaikutetaan alitajunnan kautta.

”Vaikutusta tehostetaan olemassa olevilla arkkityypeillä – esimerkiksi talvisodan kauhuilla. Yhdysvaltojen politiikka on jo pitkään käyttänyt häikäilemättömiä keinoja.”

Baltit rakentavat vihamielistä valtiorengasta

Liettua, Latvia ja Viro ovat olleet Naton jäseniä jo viisi vuotta. Nämä pikkuvaltiot käyttävät sotilasliitto Natoa taistelussaan Venäjää vastaan. Nämä kolme valtiota eivät ole allekirjoittaneet sopimusta tavanomaisten aseiden vähentämisestä Euroopassa. Näiden valtioiden hallitukset suosivat militaarista ilmapiiriä.

Liettua, Latvia ja Viro ovat ilmaisseet yhä röyhkeämmin Venäjää vastaan hyökkääviä pyrkimyksiään sen jälkeen, kun he tulivat sotilasliiton jäseniksi.

NATO:n päämajassa uskottiin alkuaan optimistisesti, että Latvia, Liettua ja Viro ratkaisivat ongelmansa vähemmistöryhmien kanssa. NATO:n päämajassa uskottiin myös, että jäsenyys normaalistaisi näiden pikkuvaltioiden suhteet Venäjään, mutta kävi juuri päinvastoin.

 Baltian hallitukset suosivat vanhoja kompleksejaan ja markkinoivat mielikuvaa, jonka mukaan Kremlin politiikka olisi arvaamaton ja vaarallinen.

NATO ei ole kuitenkaan kokonaisuudessaan yhtä paranoidinen kuin Liettuan, Latvian ja Viron hallitukset antaisivat vaikutelmaksi.

Liettua, Latvia ja Viro ovat osittain onnistuneet pyrkimyksissään: NATO-liittouma on muuttanut suhtautumistaan Venäjään kielteisemmäksi viime aikoina.

Toki Bushin aika tarjosi erityisen suotuisan ajan russofoobikoille. Bushin ajan jälkeisessä tilanteessa Liettuan, Latvian ja Viron hallitukset yrittävät etsiä vihamielisiä liittolaisia lähiympäristöstään, kun Yhdysvaltojen tuki ei ole enää yhä taattu.

Baltian maat ovat tulleet ponnahduslaudaksi NATO:n itälaajentumiselle. Kohta otaksutaan, että vuorossa olisivat Ukraina ja Georgia sekä entisen Neuvostoliiton tasavallat Azerbaidzhan, Armenia ja Moldova. Ukrainan ja Georgian sotilaat ovat jo saaneet sotilaallista koulutusta Viron tuella.

Hyvin mahdollisesti Virossa koulutuksensa saaneet sotilaat osallistuivat Kaukasuksella sotaan, kun Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan. Baltialla on merkittävä rooli NATO:ssa hyvän maantieteellisen sijaintinsa vuoksi. Tutka-asemista on helppo seurata keskeistä osaa Venäjää. Baltian asevoimien sotilaat palvelevat Irakissa, Balkanilla ja Afganistanissa.

Stalinin hirvittävistä teoista kertominen toden ja sadun sekä myyttien sekoittamisen avulla on Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöjen harkittu hyökkäys suomalaisten demokraattista vapautta vastaan, koska Suomessa turvallisuus- ja puolustusselonteko on arviointikierroksella ja Suomessa NATO-päätös on yhä viipynyt (kiitos, että liittoutumista ei ole tehty!).

Baltian hallitukset tahtoisivat virittää suomalaisissa kansalaisilmapiiriä NATO:n hyväksi provosoiden Stalin-pelkokuvia. Tällöin tunnettujen markkinaviestinnän ja informaatiopsykologian lainalaisuuksien mukaisesti tahdotaan siis rakentaa tavallisen suomalaisen tunteisiin assosiaatio Stalinin ja nykyisen Venäjän johdon välille: Venäjän mielikuva tahdotaan väärentää arvaamattomaksi ja pelottavaksi uhkakuvaksi.

Viro, Latvia ja Liettua hyökkäävät Suomeen 23.3.2009 informaatiopsykologian sodankäynnin perusmenetelmien avulla, mutta Viron, Suomen ja Venäjän antifasistit puolustavat itsenäisten suomalaisten vapautta pelottomaan, hyvään ja ystävälliseen kanssakäymiseen Venäjän kanssa.

Olen kirjoittanut tämän analyysin aikamme informaatiopsykologiseen sodankäyntiin aiemmin toisaalle: http://antifasistit.blogspot.com/2009/03/viro-latvia-ja-liettua-hyokkaavat.html

Ps. tämä edellä oleva kirjoitus on perustelu sille, miksi osallistun eri tavoin maanantaina 23.3.2009 Nashi-nuorten ja muiden antifasistien mielenilmaukseen Helsingissä.

Mielenosoituksen järjestävät venäläiset, virolaiset ja suomalaiset antifasistit. Minä itse en ole tilaisuuden järjestäjä, mutta olen rauhan ja sovinnon rukoilija, joka seuraa tapahtumaa.