Joose Nurminen, Kastun lukion käynyt ja Venäjän valtion
Immanuel Kant –yliopistossa Kaliningradissa käväissyt Turun yliopiston
historian ”opiskelija”, joka on ilmeisemmin perustanut myös jonkinlaisen
toiminimenkin taiteellista luomista varten ja mahdollisesti jo valmistunut
yliopistosta, on ollut Turun yliopiston historian opiskelukavereidensa kanssa
poikkeuksellisen aktiivinen ja kiihkeä Facebook-sivullani.
Minun mielestäni on yhteiskunnallisestikin hyvin kiinnostavaa ja tarpeellista arvioida julkisesti, että tietynlaiset käytöstavat ja vakaumukset ovat ainakin jossain määrin voimistuneet varsin kiivaiksi historian opiskelijoiden keskuudessa.
En ajattele tätä nuorta miestä Joose Nurmista ja hänen kavereitaan sinänsä, mutta heidän julkisesti esittämät ajatukset ovat varsin oireelliset ja paljastavat nykyiselle Suomelle. En tuomitse myöskään näitä Turun nuoria historian tuntijoita ja Suomen puolustusvoimain nuoria upseereita ikään kuin ”lopullisesti menetetyiksi”, vaan muistan, että jopa itse Heideggerin oli sittemmin etäännyttävä harharetkestään (Irrtum): kansallissosialistisesta puolueesta ja Hitleriä tukevista lausunnoistaan.
Minun mielestäni on yhteiskunnallisestikin hyvin kiinnostavaa ja tarpeellista arvioida julkisesti, että tietynlaiset käytöstavat ja vakaumukset ovat ainakin jossain määrin voimistuneet varsin kiivaiksi historian opiskelijoiden keskuudessa.
En ajattele tätä nuorta miestä Joose Nurmista ja hänen kavereitaan sinänsä, mutta heidän julkisesti esittämät ajatukset ovat varsin oireelliset ja paljastavat nykyiselle Suomelle. En tuomitse myöskään näitä Turun nuoria historian tuntijoita ja Suomen puolustusvoimain nuoria upseereita ikään kuin ”lopullisesti menetetyiksi”, vaan muistan, että jopa itse Heideggerin oli sittemmin etäännyttävä harharetkestään (Irrtum): kansallissosialistisesta puolueesta ja Hitleriä tukevista lausunnoistaan.
Oma kiinnostava kysymyksensä olisi siinäkin, että niin
moni yliopistopoika ja upseeri (osa virka-aikanaan) intoutuu etsimään
pitkäaikaistyöttömän, poliittisesti värittömän köyhäparan Facebook-sivut ja
monet blogitekstit, vaikka nuo samaiset henkilöt kuitenkin todistavat kilvan mitättömyyteni
puolesta. Tuo narsistinen näkökulma jääköön kuitenkin tällä kertaa
tarkastelematta. Tai olisiko se sittenkin perverssi tai sadistinen näkökulma,
jos miettii miten vallan ja voiman hekumassa isänmaan toivot mollaavat ja
pilkkaavat itähelsinkiläistä laitakaupungin syrjäytynyttä, vähäosaista, vanhaa työtöntä
miestä?
Joose Nurminen tunnetaan jo vuosikymmen sitten Turun
Sanomiin lähettämänsä mielipidekirjoituksen johdosta kovaksi ”Nato-mieheksi”.[2]
Niin myös hänen kaverinsa kuuluvat samoihin aateveljiin. Itse herra upseeri (en tiedä, onko evp) Vaahtovuo
sanoo useissa kommenteissaan Venäjää ”ryssäksi” eikä sanomistaan häpeä.
Myös
monet muut upseeriherrat ja –rouvat ovat lausuneet vastaavia kovasanaisia
lausuntojaan aivan muutaman päivän aikana.
Päijät-Hämeen maakuntakomppanian yksikön päällikkö ja Hämeen Rykmentin yliluutnantti Timo Matilainen ei säästele tunteensa voimaa lausuessaan, että Juha Molari pilasi koko kauniin kesäpäivän: hän ihmettelee että ”kaikenmaailman Juha Molarit saa vapaassa Suomessa kirjoittaa”.
Lahden reserviläisten ampumavastaava, reservin ylikersantti Tuomo Antero Lindström ja Janne Vaahtovuo tykkäsi tuosta tuomiosta, jonka alatyylisyydessä ei jäänyt epäselväksi sekään, että kirjoittaja olisi voinut mielensä syvyyksissä toivoa mielipidevapauden rajoittamista Suomessa. Hän ymmärsi jo pian kuitenkin ajatuskulkunsa vaarallisuuden toisin kuin Turun yliopiston historian opiskelijat. Ehkä hänessä on kuitenkin vielä toivoa todelliseksi upseeriksi ja herrasmieheksi.
Päijät-Hämeen maakuntakomppanian yksikön päällikkö ja Hämeen Rykmentin yliluutnantti Timo Matilainen ei säästele tunteensa voimaa lausuessaan, että Juha Molari pilasi koko kauniin kesäpäivän: hän ihmettelee että ”kaikenmaailman Juha Molarit saa vapaassa Suomessa kirjoittaa”.
Lahden reserviläisten ampumavastaava, reservin ylikersantti Tuomo Antero Lindström ja Janne Vaahtovuo tykkäsi tuosta tuomiosta, jonka alatyylisyydessä ei jäänyt epäselväksi sekään, että kirjoittaja olisi voinut mielensä syvyyksissä toivoa mielipidevapauden rajoittamista Suomessa. Hän ymmärsi jo pian kuitenkin ajatuskulkunsa vaarallisuuden toisin kuin Turun yliopiston historian opiskelijat. Ehkä hänessä on kuitenkin vielä toivoa todelliseksi upseeriksi ja herrasmieheksi.
Millaiseksi Suomen mielipideilmapiiri, kansalaisten
tasapuolinen kohtelu ja demokraattiset vapaudet rappeutuvat, jos nämä ja vastaavat ”Nato-miehet ja –naiset” saavat Suomessa
lisää vaikutusvaltaa ja ryssäviha nähdään jopa kansalliseksi
identiteettikysymykseksi eräiden virolaisten poliittisten touhujen tavoin?
Kirjoituksessaan helluntaipäivänä 8. kesäkuuta 2014 Joose
Nurminen lähtee siitä, että Jon Hellevig ja Johan Bäckman ”hyötyvät Venäjällä
saamastaan julkisuudesta ja sen takia pyrkivätkin sitä kaikin keinoin
hankkimaan”.
Nurmisen mukaan Hellevigin ja Bäckmanin toiminta ”venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” tarkoittaa ”siltojen polttamista” Suomeen, minkä tähden he ”tuskin tulevat Suomesta ikuna töitä saamaan, mutta ei se heitä haittaa, koska heidän pääasialliset verkostonsa sijaitsevat Venäjällä”.
Nurmisen mukaan Hellevigin ja Bäckmanin toiminta ”venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” tarkoittaa ”siltojen polttamista” Suomeen, minkä tähden he ”tuskin tulevat Suomesta ikuna töitä saamaan, mutta ei se heitä haittaa, koska heidän pääasialliset verkostonsa sijaitsevat Venäjällä”.
Joose Nurminen jatkaa Hellevigin ja Bäckmanin jälkeen
siihen päätelmään, että minä – Juha Molari – en saa töitä Suomesta, enkä
toisaalta Venäjältäkään, mutta ”et suostu näkemään, mitä olet omalla
toiminnallasi saanut aikaan. Mitä sinä enää hyödyt ’anti-fasismistasi’, koska
sinun juttusi lypsettiin Venäjän mediassa kuiviin jo silloin kun sait potkut ja
erosit kirkosta?”
Nurminen ei kuitenkaan ”keksi mitään Bäckmanin ja Hellevigin tapaan jotenkuten järkiperäistä syitä toiminnallesi. Ja jos mitään järjellisiä syitä ei ole… niin voitanee todeta, etteivät pastorin kaikki kuoropojat ole kappelissa”.
Nurminen ei kuitenkaan ”keksi mitään Bäckmanin ja Hellevigin tapaan jotenkuten järkiperäistä syitä toiminnallesi. Ja jos mitään järjellisiä syitä ei ole… niin voitanee todeta, etteivät pastorin kaikki kuoropojat ole kappelissa”.
Edellä kuvatussa pitkässä tilinteossaan Joose Nurminen
esittää useita nykyiselle suomalaiselle ilmapiirille valitettavan tyypillistä
väitettä, jotka voisi vaikka eritellä neljään väittämään:
(1) ”Venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta”
asioiden esittäminen syntyy, koska sellaisen narratiivin esittäjät ”hyötyvät
Venäjältä”;
(2) ”Venäläisen
historiallisen narratiivin pohjalta” asioiden esittäminen tarkoittaa sellaista ”siltojen
polttamista” Suomeen, että nämä henkilöt eivät ikinä saa töitä Suomesta;
(3) jos henkilö ei saa hyötyä antifasismista, niin tämän
henkilön toiminnassa on jotain psyykkisesti ongelmallista;
(4) Juha Molari oli juttuna Venäjän mediassa kirkosta
saatuihin potkuihin saakka, jolloin juttu lypsettiin Venäjän mediassa kuiviin.
Puolustusvoimien Teknillisestä Tutkimuslaitoksesta
tunnetun pikkukylän Ylöjärven mies Lauri Aaltonen, Turun yliopiston historian
opiskelija Tomas Lehtikangas, Turun yliopiston historian opiskelija Jan
Helenius sekä mahdollisesti reserviin jo siirtynyt, opiskelemaan lähtenyt, muihin töihin mennyt tai ylennyksen saanut (kutsuin aiemmin ”yliluutnantiksi”,
mistä hän ei selvästikään tykännyt, kun muistelin miehen vanhoja ansioita Haminan RUK:n kouluttajana) Janne Vaahtovuo (hän on Facebookissa hyvin
kiinteässä vuorovaikutuksessa Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen
johtajan, eversti Torsti Sirénin kanssa) ilmoittavat tykkäävänsä Joose Nurmisen
ajatuksenkulusta ja päätelmistä.
Ovatko mielipiteet siis maksettuja?
Joose Nurmisen ensimmäinen väittämä ”venäläisen
historiallisen narratiivin” esittämisestä vain ja ylipäätänsä Venäjältä
saatavan ”hyödyn” tähden on perustelematon ja stigmatisoiva.
On mahdotonta tietää Nurmisen omaa lukeneisuutta ja sivistystä niin pitkälle, onko hänen väitteensä vilpitön vai vilpillinen, mutta sen mukaan suomalaisesta - ehkä jopa tietynlaisesta näkökulmasta - poikkeavat käsitykset olisivat aina maksettuja ja korruptoituneita näkemyksiä. Tuleeko tuo näkemys hänen ajatteluunsa siitä kokemuksesta, että jotkut ”Nato-porukat” maksavat rahaa mielipiteiden julkisesta esittämisestä? Mistä on ajatus edes tullut mieliin?
On mahdotonta tietää Nurmisen omaa lukeneisuutta ja sivistystä niin pitkälle, onko hänen väitteensä vilpitön vai vilpillinen, mutta sen mukaan suomalaisesta - ehkä jopa tietynlaisesta näkökulmasta - poikkeavat käsitykset olisivat aina maksettuja ja korruptoituneita näkemyksiä. Tuleeko tuo näkemys hänen ajatteluunsa siitä kokemuksesta, että jotkut ”Nato-porukat” maksavat rahaa mielipiteiden julkisesta esittämisestä? Mistä on ajatus edes tullut mieliin?
On vaikea nähdä, miten historian tuntijana Joose ja hänen
kaverinsa uskovat demokraattisen ja kunnioittavan keskustelun
syntyvän eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa tuolla tavalla ennakkoon lausuttujen
tuomioiden jälkeen.
Uskooko herra Nurminen ja kaikki aateveljet, että jopa Suomessa olisi vain ja ainoastaan joku yhtenäinen käsitys Naton merkittävyydestä, Venäjän uhkasta, Ukrainan uuden johdon reippaasta hengestä sekä muista seikoista?
Uskooko herra Nurminen ja kaikki aateveljet, että jopa Suomessa olisi vain ja ainoastaan joku yhtenäinen käsitys Naton merkittävyydestä, Venäjän uhkasta, Ukrainan uuden johdon reippaasta hengestä sekä muista seikoista?
Mihin unohtuu syrjintäkielto?
Joose Nurmisen toinen väite rakentuu edellisen väittämän
varassa, mutta siirtyy pitkälle menevään totalitaristisen maailmankuvan
ihannointiiin: siinä tietynlaisen (kuka milloinkin sen päättääkin?)
historiallisen tai poliittisen tulkinnan mukaan tapahtuva toiminta antaa
oikeuden taloudelliseen selviytymiseen yhteiskunnassa ja työelämässä, mutta
toisinajattelijalla ei pitäisi olla paikkaa työelämässä.
Sen sijaan että historian tutkijoiksi tai historian
opettajiksi tai muihin historian asiantuntijuutta vaativiin tehtäviin
valmistuvat yliopistomiehet olisivat moittineet työelämässä toteutettavaa
mahdollista diskriminaatiota, nämä pikemmin kiittävät sellaisia pyrkimyksiä.
Joose Nurminen vaikuttaa etääntyneen hyvin kauas jopa Immanuel
Kantin klassisen liberalismin ihanteista, joiden mukaan laki ei saa erotella
ihmisiä syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen mukaan. Kant kirjoitti kansalaisten tasapuolisesta
kohtelusta. Kantin mukaan kansalaisilla oli jopa täysi vapaus ilmaista
mielipiteitään ja osallistua tällä tavoin yhteiskunnan kehittämiseen. Näin lausuttiin jo vuosisatoja sitten! Ilmeisesti
Kaliningradista Immanuel Kant –yliopistosta ja Turun yliopiston historian opinnoista ei
ollut jäänyt sittenkään mitään liberalismin ihanteita historian opiskelijan omaan
henkilökohtaiseen sivistykseen.
Suomen Perustuslain (6 §) syrjintäkiellon mukaan ketään
ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi uskonnon,
vakaumuksen, mielipiteen johdosta. Työsopimuslain 2 luvun 2 § sisältää
syrjintäkiellon, jonka mukaan työntekijöitä ei saa perusteettomasti asettaa
toisiin nähden eri asemaan poliittisen toiminnan, vakaumuksen, mielipiteen tai
uskonnon sekä monien muiden seikkojen vuoksi. Tasapuolisen kohtelun velvoite ja
syrjinnän kielto koskevat myös työhönottoa. Myös Rikoslain työrikosluvun
työsyrjintää koskevat rangaistussäädökset (47 luvun 3 ja 3a §) tuomitsee
syrjinnän, joka perustuu esimerkiksi uskontoon, yhteiskunnalliseen mielipiteeseen,
poliittiseen toimintaan. Missä on meidän historian ja yhteiskunnan tulevien
opettajiemme ja asiantuntijoidemme ymmärrys suomalaisten perustuslaillisten
vapauksien ja oikeuksien suhteen?
Onko omatunto kadonnut 2010-luvun suomalaisten tajunnasta?
Joose Nurmisen kovasti tykätyn mielipiteen kolmas
väittämä todistelee, että antifasististen mielipiteiden – ilmeisesti tarkoittaen
siis noita ”venäläisen historiallisen narratiivin” mukaisten asioiden ja arvojen esittämistä – mukaan toimiva
henkilö on mieleltään ja älyltään vajaakykyinen ja häiriintynyt, mikäli antifasisti
ei saa kuitenkaan taloudellista hyötyä tuosta vakaumuksestaan.
Suomen kansakunnan historian ja yhteiskunnan tulevien
opettajiemme ja asiantuntijoidemme näkemys on tällä kohtaa ei ainoastaan hyvin
loukkaava ja halventava, vaan ilmentää myös lausujien kokemusta tai
esiymmärrystä mielipiteiden yleisestä korruptoituneisuudesta - ikään kuin kaikki
mielipiteet olisivat vain maksettuja: Jos joku ei saa maksua, niin hän esittää
mielipiteitä tyhmyyttään tai psyykkisten ongelmiensa johdosta, mikäli ei sitten
vaikene. Eikö yhtään juolahtanut
historian asiantuntijoiden mieleen, että omatunto johtaa ihmistä?
Yli kaksikymmentä vuotta pappina toimineena miehenä
ihmettelen, mihin on kadonnut ymmärrys ihmisestä sellaisena moraalisena
olentona, jolla on kyky ja halu tehdä moraaliarvioita toisista ja itsestä
(omatunto). Antiikin Kreikassa tunnettiin omatunto, Platon kirjoitti
Gynes-paimenen tunteesta löydettyään kallisarvoisen sormuksen. Immanuel Kant
kirjoitti kategorisesta imperatiivista. Jopa natsiretkiin erehtynyt Heidegger
johdatti ihmistä oman olemisensa kysymiseen, alkuperäisen etiikan luo: Das
Manin (huolehtimisen Beseroge ja Fürsorge) rinnalle Heidegger nosti myös omantunnon
(Gewesen), päättäväisyyden (Entschhlossenheit) ja alkuperäisen syyllisyyden
(Schuld). Hänen mukaansa varsinainen etiikka on juuri omantunnon vaatimusten
kuulemista ja sen mukaan toimimista, ihminen tahtoo tulla tutuksi oman
olemisensa kanssa. Eikö näin voisi olla myös Suomessa, että ihminen saisi olla
minä oman olemisensa kanssa – ilman ahtaasti poliittisesti määriteltyä
identiteettikertomusta ja mielipiteiden kaanonia?
Ihmisen intomielisyys esimerkiksi sotilasliitto Naton puolesta ilman tuon henkilön herkkyyttä omalletunnolle ja moraalille, joka pitäisi olla sidottu myös Jumalan sanaan, on vaarallinen yhdistelmä ryssävihan partnerina.
Lypsääkö Venäjän media häikäilemättömästi ja laupeudettomasti?
Joose Nurmisen neljäs väite kohdistuu hyvin
henkilökohtaisesti henkilöhistoriaani ja julkisen painoarvoni täydelliseen
päättymiseen huhtikuussa 2011, jolloin virasta eroamisen hetkellä - hänen
mukaansa - Venäjän media sai lypsettyä jo tyhjiin kaiken uutisia varten.
Tietysti herra Nurminen ja aateveljet ovat pistäneet tarkoin merkille, ettei suomalaisen suuren yhteiskunnallisen romahdukseni (huhtikuussa 2011 alkanut työttömyys) jälkeen minulla ole edes yhtään mitään journalistista tai yhteiskunnallista kontaktia Venäjälle tai muuallekaan. Siitä nuo historiantutkimuksen nousevat voimat jaksavat mollata minua vanhaa työtöntä miestä, kun olen romahtanut niin vähäiseksi. Vaikka hyväksyn tilannekuvauksen pienuudestani, minkä kuvauksen rakentamisessa nuori herra Nurminen on osoittanut aateveljiensä kanssa toistuvaa ihailtavaa aktiivisuutta ja historian asiantuntijuutta minun elämäni tuntijana, niin johtopäätösten suhteen olisin kuitenkin eri mieltä kuin nuori herra Nurminen.
Tietysti herra Nurminen ja aateveljet ovat pistäneet tarkoin merkille, ettei suomalaisen suuren yhteiskunnallisen romahdukseni (huhtikuussa 2011 alkanut työttömyys) jälkeen minulla ole edes yhtään mitään journalistista tai yhteiskunnallista kontaktia Venäjälle tai muuallekaan. Siitä nuo historiantutkimuksen nousevat voimat jaksavat mollata minua vanhaa työtöntä miestä, kun olen romahtanut niin vähäiseksi. Vaikka hyväksyn tilannekuvauksen pienuudestani, minkä kuvauksen rakentamisessa nuori herra Nurminen on osoittanut aateveljiensä kanssa toistuvaa ihailtavaa aktiivisuutta ja historian asiantuntijuutta minun elämäni tuntijana, niin johtopäätösten suhteen olisin kuitenkin eri mieltä kuin nuori herra Nurminen.
Asianosaisena koen tapahtumat ja suhteeni Venäjän mediaan
enemmän lämpimäksi, jopa sympaattiseksi muistoksi, joita nyt vanhana tykkään muistella, kun istun kiikkustuolissa: se, että jo useita vuosia sitten Venäjän media
kommentoi jossain määrin kamppailujani Pro Kareliaa ja Kavkaz Centeriä vastaan
sekä muutamien venäläisten äitien ja lasten oikeuksien puolesta, on minun oman
kokemukseni ja jo vanhan miehen muistojen mukaan enemmän laupeuden työtä minulle, mutta sitä vastoin
suomalainen media antoi hyvin väärän todistuksen tarkoitushakuisesti. Suomen
media ei koskaan kysynyt alkuperäislähteitä, ei myöskään vastineitani
tuomiokapitulille eikä pyytänyt lausuntoakaan minulta vaan kirjoitti kaiken ilman
minua, mutta sitä vastoin Interfax, Komsomolskaja Pravda, Pravda ja RT sekä muut kysyivät
kokonaisuudessaan suomalaiset dokumentit sekä kuuntelivat minua.
Minun mielestäni Venäjän median toiminta tuntui rakastavalta, laupiaalta ja asiantuntevalta, kun taas Suomen median toiminta tuntui liittolaisuudelta itsensä pahuuden kanssa. Venäjän
medialla oli myös yli 100 kertaa laajempi aineisto, kun media otti kantaa
oikeuksieni ja näkemysteni puolesta. Myös esittämissäni asioissa, kuten Kavkaz Centerin osalta, Venäjän media oli kiinnostunut dokumentaatiosta, kun Suomen media ei halunnut edes lukea ja keskustella Suomen oman virkavallan tekemistä suomen ja ruotsin kielisistä esitutkintapöytäkirjoista.
Itse asiassa Kavkaz-Centerin kamppailu ei jäänyt vain
eksorsistiseen rukoukseeni Helsingin tuomiokirkon portailla Beslanin
terrori-iskun kansainvälisenä muistopäivänä, vaan Venäjän YK:n suurlähettiläs
vei Kavkaz-Centerin jopa YK:n turvallisuusneuvoston asiaksi ja websivusto
joutui Al-Qaida –pakotelistalle. Kavkaz-Centerin kustantajaa Mikael Storsjötä
esitettiin myös YK:n terroristilistalle. Näin ollen esittämäni näkemykset eivät
olleet yksistään minun erheellisiä mielikuvia, joita silloin jo monia vuosia sitten pienessä
maailmassani muka paranoidisena olisin kehitellyt, vaan samat asiat etenivät
myös kansainvälisesti selviin tuomioihin. Suomessa on julkisuudessa ja
poliittisesti keksitty tässäkin seikassa oma ”erillissota”, rinnakkainen
todellisuus, mutta se on jo oma iso juttunsa.
Se että olen kadonnut täysin mediasta huhtikuun 2011
jälkeen ja jäänyt ilman mitään yhteystietoa alan toimijoihin - näin yhtä selvästi niin Suomessa kuin Venäjällä, ei ole mikään ”onnettomuus”! Köyhyyttä voi pitää jossain määrin onnettomuutena, vaikka köyhyydessäkin on
omat etunsa ajan ja vapauden suhteen. Sitä vastoin mediasta täydellinen katoaminen
ja yhteiskunnallinen mitättömyys huhtikuun 2011 jälkeen eivät ole mikään
onnettomuus. Olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä, vaatimaton laitakaupungin vanha mies, joten median "tähteys" olisi vastenmielistä turhaa julkisuutta. Jos jotain sanottavaa on, niin se pitäisi rakentua asian olemassaoloon. Nykyään ei ole sen suurempaa sanottavaa kuin tuska siitä, miten saa rahaa ostaa huomispäivää varten leivän, mutta nykyään uutisointia ei kiinnosta suomalaisten köyhyys, kun toimittajien pitää ratkaista Suomen kohtalo Venäjän uhkaa vastaan.
Toisinajattelijat mielisairaalaan?
Joose Nurmisen toinen FB-viesti oli vieläkin
suorasukaisempi kuin edellinen pitkä pohdiskelu. Siinä hän kehottaa suoraan ”ammattilaisen
kanssa” juttelemaan ja refleksoimaan ”paranoidista” psyykkistä sairautta.
Nurmisen ajattelutapa saa jälleen tykkäämisiä: historian
ja yhteiskunnan asiantuntijaksi Turun yliopistosta valmistuva Jan Helenius ja
upseeri-herrasmies Janne Vaahtovuo tykkäävät esitetystä ajattelutavasta.
Yllättävän yleisen ajattelun ongelmallisuutta on kuitenkin aivan tarpeettoman niukasti arvioitu kriittisesti. Tuollainen ajattelu on kovasti yleistynyt viime vuosina.
Hulluksi leimaaminen on tullut yllättävän luvalliseksi jo vain silläkin perusteella, että poliittisesti eri mieltä esittävä henkilö vaikuttaa tukevan enemmän Kremlin näkemyksiä kuin nämä poliittisesti aktiivit ”Nato-miehet” Suomessa. Tuollaisen leimaamisen yleisyys jopa ns. sivistyneiden ihmisten toimesta on varsin ikävä signaali kehityskulusta yhteiskunnassamme. Historiaa edes hiukan paremmin tuntevat tietävät stalinismin uhrit, joita poliittisina toisinajattelijoina suljettiin mielisairaaloihin.
Nyt Suomen ”Nato-miehet” edustavat totalitaristista henkeä syyttäen toisinajattelijoita mielisairaiksi, mutta eivät voi vielä vallan puuttuessa sulkea toisinajattelijoita mielisairaaloihin.
Yllättävän yleisen ajattelun ongelmallisuutta on kuitenkin aivan tarpeettoman niukasti arvioitu kriittisesti. Tuollainen ajattelu on kovasti yleistynyt viime vuosina.
Hulluksi leimaaminen on tullut yllättävän luvalliseksi jo vain silläkin perusteella, että poliittisesti eri mieltä esittävä henkilö vaikuttaa tukevan enemmän Kremlin näkemyksiä kuin nämä poliittisesti aktiivit ”Nato-miehet” Suomessa. Tuollaisen leimaamisen yleisyys jopa ns. sivistyneiden ihmisten toimesta on varsin ikävä signaali kehityskulusta yhteiskunnassamme. Historiaa edes hiukan paremmin tuntevat tietävät stalinismin uhrit, joita poliittisina toisinajattelijoina suljettiin mielisairaaloihin.
Nyt Suomen ”Nato-miehet” edustavat totalitaristista henkeä syyttäen toisinajattelijoita mielisairaiksi, mutta eivät voi vielä vallan puuttuessa sulkea toisinajattelijoita mielisairaaloihin.
En ota tarkemmin kantaa Joose Nurmisen omaan persoonaan,
joka tunnetaan varsin räväkäksi ainakin humalapäissään opiskeluvuosilta[1]:
uskon hänen aikuistuneen ja kasvaneen vakavaksi historian asiantuntijaksi.
Sellaisena edellä mainitut vaatimukset ovat kuitenkin pöyristyttäviä. Enemmän kiinnostavaa
onkin kovin erikoiseksi muodostunut yhteiskunnallisen leimaamisen ja
alistamisen ilmapiiri Suomessa. Tämä vapauksia tukahduttava ilmapiiri voidaan
nähdä Turun yliopiston historian useamman opiskelijan ja tutkijan näkemyksistä.
Kuka siellä Turun yliopistossa kasvattaa näitä historian asiantuntijoita
natsistiseen henkeen?
Inkvisiittori
Fjodor Dostojevskin Karamazovin
veljeksissä viidennessä kirjassa on tarina Suurinkvisiittorista.
Kristus ilmestyi Sevillan kadulle.
Kristus meni kansan luo – kidutetun, kärsivän, synnin saastassa rypevän kansan
luo. Jeesus herätti kuolleen seitsemän vuotta vanhan tytön Sevillan katedraalin
portailla, äidin ainoan tyttären. Kuolleesta herätetty tyttö istahti, hymyili,
käsissään kimppu valkoisia ruusuja.
Kun kansa hämmästeli, itki ja nyyhkytti,
niin juuri sillä hetkellä Tuomiokirkon aukiolla kulki yllättäen ohi kardinaali
inkvisiittori, koko ikänsä kilvoitellut lähes 90 vuotta vanha mies, pitkä ja
suoraryhtinen mies, kasvot kuitenkin jo kovasti kuihtuneet, silmät syvälle
painautuneet, mutta silti silmissä tulinen kipinä.
Sopivan matkan jälkeen kardinaali-inkvisiittori
pysähtyi ja katseli hetken kaukaa. Hän näki elpyneen tytön. Inkvisiittori
synkistyi. Hän ojensi sormensa ja ohjasi vartijat pidättää Jeesus. Hänelle
kuuliaiset ja nöyrät rakkaat ihmiset olivat tottuneet hänen voimaansa ja niin
yleisö siirtyi välittömästi pois. Yleisö yhtenä joukkona kumarsivat päänsä alas
vanhalle inkvisiittorille, joka siunasi ihmiset.
VIITTEET
Kirjoittaja:
Juha Molari
kirjoittaja on omiensa keskuudessa rauhanihmisten ja köyhien parissa:
Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374
LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4
|