Valkoinen Suomi toteutti ideologisen puhdistuksen ja pakkosiirsi punalapset

Kuva: Sosialistinaisten lehti Työläisnainen, kesäkuu 1921 (teoksessa Kaarninen 2008: 120). Lisättäköön kuvan ulkopuolelta, että usein punaisten haudalla ei saanut ilmaista surua tavalliseen tapaan, ei laskea kukkia eikä veisata lauluja, joten pahimmassa tapauksessa punikkien kakarien piti kätkeä itseensä suru kuolleesta isästään ja äidistään.

Olen lukenut monta kertaa Erving Goffmanin pamfletin Minuuden riistäjät. Se on upea teos, jota sopii suositella, jos ei tahdo katsoa elämää liian yksinkertaisesti. Maineikas sosiaalipsykologi kertoi, että totaaliset järjestelmät vanhoista luostarijärjestelmistä uudempiin mielisairaaloihin ovat riistäneet ihmiseltä minuuden. Riistävässä kulttuurissa yksilön pitää katsella olkansa yli odotettavissa olevia tuomioita ja arvioida sopivuuttansa pikemmin takaviistoon olkansa yli kuin omasta sydämestään käsin. Tunnistin minuuden riistämisen suomalaisen tradition entistä paremmin sosiaalipsykologin kirjan avulla.

Olen muutaman vuoden aikana kohdannut useita venäläisperheitä ja –äitejä, joiden lapset on otettu huostaan Suomessa. En sano, että tässä vaiheessa on vielä fasistisjärjestelmällinen suomalaistaminen, koska tuskin mitään virallista päätöstä on menettelyä varten. Kyse on patologisesta russofobisesta epäluuloisuudesta venäläisiä vanhempia vastaan. Minun sydämelläni on yhä Suomesta Venäjälle tullut venäläisnainen, joka kertoi muuttavansa lapsensa kanssa Israeliin, koska Suomessa älykäs lapsi oli joutunut opettajien taholta tarpeettoman tarkkailun kohteeksi venäläisyytensä vuoksi. Eräs toinen venäläinen äiti menetti lapsensa avioero- ja lapsenhuoltajuuskiistoissa suomalaiselle miehelle, vaikka tämä mies oli päihteiden väärinkäyttäjä, mutta oli kuitenkin suomalainen. Sosiaalivirasto otti huostaan lapsen huonolta isältä, mutta ei antanut äidille, kunnes monimutkaisten oikeusprosessien jälkeen ja vuosien jälkeen lapsen tahtoa kuunneltiin. Venäläinen äiti oli epäilyttävä. Itsekin olen saanut kymmeniä viestejä, että lapseni pitäisi ottaa pois, koska nämä eivät kasva ainoastaan suomalaisiksi, vaan myös venäläisiksi Suomessa, mutta onneksi päiväkotiin ja kouluun suhteeni ovat ystävälliset eivätkä russofobisuutta sairastavat tyypit pääse vaikuttamaan. Toisin oli kuitenkin Suomen itsenäisyyden alussa.

Filosofian tohtori Mervi Kaarnisen teos Punaorvot 1918 (2008) oli järkyttävää luettavaa siitä, miten Suomea rakennettiin itsenäisyyden alussa ideologisen puhdistuksen ihanteisiin. Tämä tapahtui jo ennen fasismin tunkeutumista Suomen oikeistolaispiireihin. Verinen sisällissota loppui Suomessa virallisesti 16.5.1918 järjestettyyn valkoisen Suomen voitonparaatiin, mutta sodan aiheuttamat koettelemukset tuntuivat vielä ihmisten elämässä. Valitettavasti on tässä sanottava lisäyksenä, että sittemmin tasavallan presidentiksi noussut Risto Ryti oli yksi pahimmista sisällissodan jälkeisten haavojen kärjistäjiä ja kostotoimenpiteiden jatkajia Suomen parlamentissa. Seuraavassa muutamia mietelmiä suomalaisesta ideologisesta väkivaltaisesta jalostuksesta, jota valkoinen Suomi harjoitti punaisten äitien lapsia vastaan itsenäisyytemme alussa.

Sisällissota oli myös lasten sota: lapsista tuli kärsijöitä, mutta en muista, että kouluissa olisi puhuttu näistä lasten pakkosiirroista, joita valkoinen Suomi harjoitti ideologisen puhdistuksen tavoitteisiin. Sota kosketti lapsia ja nuoria järkyttävästi. Sodan jälkeen Suomessa oli tuhansia orpoja, jotka olivat lähinnä punaisten lapsia. Viralliset arviot olivat 1918, että tällaisia lapsia olisi 20 000 – 25 000. Punaisten lapset olivat kapinallisten lapsia, eivät sankarien lapsia. Kapinallisten lasten huolto toteutettiin poliittisena kysymyksenä, ei suinkaan aina vain sosiaalisena velvollisuutena. Euroopassa toteutettiin laajoja lasten siirtoja, mutta Suomessa käytettiin vieläkin kovempia otteita: kapinallisten lapset haluttiin erottaa omista äideistään, kun muualla Euroopassa äidit ja lapset pidettiin yhdessä väestösiirroissa! Jo itse käytetty nimitys ”kapinallisten lapset” oli hyvin leimaava. Turvattomiksi jääneistä lapsista 88,3 % oli punaisten lapsia. Punaorpojen määrä kasvoi erityisesti vankileirikuolemien vuoksi. Sanottakoon, että juuri Risto Ryti oli tärkeä henkilö päättämässä vankileirien huollosta ja sittemmin vankien teloituksista. Hän edusti tässä kovinta linjaa ja moni lapsi jäi orvoksi tuon miehen sekä Mannerheimin tähden. Punaisten puolelta perheen huoltajista 42 % kuoli vankileireillä.

Papiston keskuudessa niin kuin muunkin väestön keskuudessa aloitettiin almujen jakaminen punaisiin koteihin, mutta esimerkiksi Martta Salmela (kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen) on kertonut, miten alentavan ja halventavan kohtelun kohteeksi hänen perheensä joutui, kun pappi tuli ovelle almujen kanssa. Pappi ensin haukkui punaisen perheen raadolliseksi ja syntiseksi ja arvottomiksi. Suomen Naisten päätoimittaja Ida Yrjö-Koskinen vetosi suomalaisia hyväntekeväisyyteen ”kotoisen pakanuuden voittamiseksi”, kun suomalaiset punaiset – Yrjö-Koskisen kielen mukaan ”pakanat” – piti pelastaa pakanuudesta.

Sosiaalihallituksen esityksen mukaisesti senaatti nimitti 6.5.1918 komitean, jonka tehtävänä oli suunnitella orpojen huoltoa. Komitean puheenjohtajana oli ylitarkastaja Väinö Juusela. Sinänsä orpojen huolto oli hyvin perusteltua, koska sotaa seuranneiden kuukausien aikana punaorvot ja työläislapset menettivät usein pelottavassa tilanteessa myös lapsuutensa: lapsen oli mentävä töihin. Viranomaisia häiritsi Helsingissä ja Tampereella kerjäävät punalapset, kun nämä liikkuivat kaupungeissa, maalaistaloissa ja junissa kerjuumatkoillaan. Lain mukaanhan kerjäävä henkilö piti pidättää ja passittaa kotiin tai maaherran kautta rangaistukseen. Lasten kanssa rangaistusmenettely oli kuitenkin epäinhimillinen. Sosiaalihallituksen viranomaiset keksivät syksyn 1918 aikana perustaa eri puolille Suomea 20–30 tilapäistä vastaanottokotia orvoille lapsille. Pelko pisti viranomaiset ja poliitikot liikkeelle. Punaleskiä pelättiin. Köyhissä kodeissa ehkä kasvaisi katkeruus. Punaleskiä pidettiin jopa syyllisinä sisällissotaan, nuo naiset olivat kaiken pahan alkujuuri niin kuin siihen aikaan saarnattiin sosialismia vastaan, mutta unohdettiin, että Raamatun sanassa kaiken pahan alku ja juuri olisikin rahahimo (1. Tim. 6:10), joka todella vallitsi voittanutta osapuolta runsaudellaan ja ihanuudellaan!

Syksyllä 1918 sosiaalihuollon virallinen lehti - Köyhäinhoitolehti - kuvasi punaäidit kyvyttömiksi äitiystehtävään:
”Vielä on suuri vaara punaisten naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. - - - Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsensielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset erotettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii”.

Lapsia alettiin kerätä kyvyttömiltä punaäideiltä. Papiston tehtävänä oli kunnallisten viranomaisten kanssa etsiä ideologisesti puhtaita (ideologinen hygienia) kotia, joita löytyi vakavamielisistä herännäisperheistä Pohjanmaalta ja Etelä-Savosta. Myös marttayhdistykset ryhtyivät kasvatuskotien välittäjiksi, erityisesti Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Punaäitejä uhkailtiin, että avustuksia ei anneta, jos nämä eivät luovuta lapsiaan ideologisesti puhtaisiin koteihin. Uhkailuista huolimatta esimerkiksi tamperelaisista punaorvoista neljäsosa (120 lasta) oli sijaiskodeissa, täysorvoista kaikki sijoitettiin sijaiskoteihin. Varmasti hoitokodit olivat monenlaisia: oli hyviä koteja, mutta oli myös sellaisia, joissa kapinallisten lapset saivat tuntea alistetun asemansa. Virallisesti Huoltaja-lehti kertoi toki kauniita kirjeitä lapsilta äideille ja päinvastoin. Valtiovalta organisoi punaorpojen huollon virallisen propagandan vasemmiston kritiikkiä vastaan. Virallisen propagandan mukaan punaäidit ilmaisivat väärää rakkautta lastansa kohtaa, jos äiti ei halunnut luopua lapsestansa. Lasten siveellisen kehityksen uskottiin olevan paremmin turvattu perhehoidossa kuin punaäitiensä luona, joiden ajateltiin kasvattavan lapset sosialismiin ja katkeruuteen isänmaata kohtaan.

Innokkaimpia sosialistien lasten siirtäjiä oli Ester Hällström, joka oli löytänyt ideansa Tanskan tutkimusmatkallaan. Tanskan maaseudulla kasvatettiin orvoista lapista "kunnon kansalaisia" kristillis-siveellisen katsomuksen mukaisesti. Ester Hällström ei ollut ihan mikä tahansa intoileva nainen punalasten siirtojen edistäjänä, vaan kesäkuussa 1920 solmitusta avioliitosta alkaen hän oli presidentin puoliso, Ester Ståhlberg. Eemil Tolosen johdolla sosiaalihallitus tahtoi viedä lapset pois myrkyn saastuttamasta ilmapiiristä terveeseen yhteiskuntapiiriin.

Punaorpojen siirrot Pohjanmaalle herättivät vastustusta punaäideissä, Tampereen sosiaalidemokraattien naisyhdistys vaati maaliskuussa 1919, että köyhäinhoitohallituksen pitäisi lopettaa lasten pakkosiirrot Pohjanmaalle. Miina Sillanpää arvosteli eduskunnassa erityisen jyrkästi lasten huostaanottoja, sosialistiperheiden vastaista painostusta kun kotiavustusta ei annettu vaan vaadittiin lasten luovutuksia. Sillanpään mukaan oma äiti on lapsen luonnollinen kasvattaja. Kansanedustaja Rosa Sillanpään mukaan punaorvosta tuli työjuhta, huutolaisten kaltainen. Punikkien kakarat viettivät sijaiskotiensa ideologisesti terveessä kristillis-siveellisessä ympäristössä muutamista vuosista kymmeniin vuosiin. Vasemmiston kansanedustajat jaksoivat kuitenkin muistuttaa, että tuossa kristillis-siveellisessä ympäristössä ”punaisten lapsia nimitettiin sellaisilla nimityksillä, joita ei kunnon ihmiset anna elämillekään” (sitaatti teoksessa M. Kaarninen 2008: 125).