Läntisessä kirkkovuodessa on tultu 28. elokuuta 2022 12. sunnuntaihin helluntaista, itsensä tutkimiseen, publikaanin ja fariseuksen sunnuntaihin. Niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa kirjeessä roomalaisille luvussa 3, että kerskailulta on pohja pudonnut pois, kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkauta, mutta saavat Jumalan armosta lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Tämä apostoli Paavalin kirje ei yksistään tietenkään määritä, mistä on kyse oikeassa ja rehellisessä kristillisessä ihmiskuvassa. Erittäin paljon kulttuuriin ja ajatteluun vaikuttanut evankeliumi publikaanista ja fariseuksesta syventää ja täydentää, mistä on kyse, jos ihminen ei suostu näkemään syyllisyyttänsä.
Luukkaan evankeliumin 18 luku kertoo Jeesuksen esittämän kertomuksen, jonka hän puhui suoraan niille muutamille ihmisille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita. Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoli Jumalaa kiittäen, että ei ole sellainen kuin muut ihmiset tai vaikkapa tuo publikaani.
Mutta publikaani seisoi taempana, ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!
Jeesus sanoi, että tämä syntisyytensä tunnustava publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, mutta syntisyytensä kiistävä ja itseään korottava fariseus ei.
Ehkä joku ei enää muista Raamatun historiaa, mutta publikaani on ollut vieraan hallinnon kanssa yhteistyötä tehnyt verojen kerääjä.
Venäjän ortodoksisessa kirkossa publikaanin ja fariseuksen sunnuntai sattuu kirkkovuodessa eri kohdalle, mutta tuon esille nyt ortodoksisen kirkon perinnettä publikaanin ja fariseuksen opetuksista. Yleensäkin olisi EU:n suomalaisille hyväksi tuntea suomalaisen media-verkoston ulkopuolelta erityisesti venäläistä kulttuuria ja ajattelua niin kuin myös muualta tulevia pohdintoja.
Arkkipappi Oleg Stenyaev saarnasi publikaanin ja fariseuksen evankeliumista muistaen, että profeetta Jesaja jo kirjoitti tällaisista ihmistä, joiden omavanhurskaus on kuin likaiset vaatteet. Publikaaneja pidettiin vieraan sopimattoman vallan yhteistyökumppaneina, maanpettureina ja Jumalan uskon vihollisina.
Fariseus ei ollut mikään skandaali-ihminen, vaan ihan leppoisa ja kurinalainen silloisessa uskonnollisessa laitoksessa. Publikaani seisoo kaukana alttarista, lähellä uloskäyntiä, siellä minne pakanoiden sallittiin saapua. Publikaani ei pidä itseään vanhurskaana, hän ei voi kiittää Jumalaa hyvästä elämästään hän voi vain toivoa Jumalan anteeksiantoa.
Arkkipappi Oleg Stenyaev palauttaa mieliin, mitä kirkkoisä Hieronymus opetti: meistä tulee vanhurskaita vain silloin, kun tunnustamme että olemme syntisiä, ja vain silloin, kun etsimme pelastusta Kristuksen armosta, emme etsi pelastusta teoillamme tai ansioillamme.
Arkkipappi Oleg Stenyaev tähdentää, että Jeesuksen kertomus muinaisista juutalaisista on osoitettu Luukkaan evankeliumin kautta kaikille kristityille ja osoitettu tulevaisuuden kristityille. Jeesuksen kertomus evankeliumissa ei ole muinaisten tekopyhien tuomitsemista, vaan nöyryyden hengen tuomista meille kristityille.
Herra Jeesus Kristus edellyttää ja katsoo enemmän kuin pelkästään ulkoisia tekoja, vanhurskauden lähde on sydän. Herra Jeesus Kristus sanoo: sydämestä tulee haureus, saastaisuus, ryöstö, petos, pahuus. Miksi ja miten auttaisi ihmistä, joka uskoo olevansa omavarainen, joka ei näe sydämensä ilkeyttä ja pahuutta. Kristus Jeesus tuli pelastamaan syntisiä.
Hänen pyhyytensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill saarnasi viime vuoden keväällä myöskin publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina. Päivän evankeliumin hän liitti katumuksen ja parannuksen tarpeellisuuteen. Parannus on ennen kaikkea muutosta – muutosta ajatuksissa, tunteissa, koko elämän rakenteessa ja samalla omien syntien katumista, koska ilman tietoisuutta syntisyydestä ei voi tapahtua muutosta.
Patriarkka Kirill piti silmiinpistävän pahana merkkinä ihmisen vaikeasta henkisestä tilasta sitä, jos ihminen sanookin tyypillisesti: En ole tehnyt syntiä missään. Tämä ihminen ei ainoastaan halua vältellä ikävää vaikutelmaa, vaan täysin varmana tuntee, ettei hänellä ole synteja. Monet ihmiset ajattelevat tuolla tavalla, kun pitävät synteinä vain vakavimpia tekoja, joista valtiollinen lakikin asettaa syytteen.
Patriarkka Kirill sanoo synnin ymmärtämisen suureksi arvoksi, sillä ihmisen tietoisuus epätäydellisyydestään ja synnistään on jo askeleita kohti pelastusta. Patriarkka Kirill päätti saarnansa sanoihin:
Niin oudolta kuin se kuulostaakin nykyajan ihmisille, jotka ovat hyvin usein ylpeitä, ylimielisiä, luottavat tietoonsa, aineellisiin kykyihinsä, tottuneet katsomaan alaspäin muita - sinun on muistettava sekä suuret että pienet, sekä rikkaat ja köyhät, ja vahvat ja heikot, että todellinen pelastus ja siksi todellinen onni on mahdotonta ilman elämän uudelleen ajattelemista ja ilman vilpitöntä parannusta Jumalan edessä synneistään.
Vuotta aiemmin keväällä 2010 patriarkka Kirill saarnasi publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina siitä, että Jumala tuomio ei ole ihmisten tuomio eikä Jumalan arvio elämästämme ole meidän oma arviomme. Fariseuksen ulkoinen hurskaus osoittautui virheelliseksi. Herra Jeesus valitsi langenneen syntisen miehen publikaanin, joka seisoi Jumalan edessä temppelissä, esikuvaksi, koska siinä miehessä oli sisäinen mullistus, tietoisuus syntisyydestään. Tämä pyrkimys Jumalaan oli se kallisarvoinen asia, joka erotti Jumalan silmissä tämän syntisen ihmisen hänen edessään seisovasta vanhurskaana pidetystä miehestä, kuten fariseus itseään kutsui vanhurskaaksi.
Patriarkka Kirill muistuttaa, että kukaan ei tiedä, kenellekään ei ole annettu tietää, mitä itsekunkin ihmissielun syvyyksissä tapahtuu. Jeesus Kristus näkee ja tietää, mutta me emme. Kaksi vuotta sitten Kirill päätyi kutsumaan koko Venäjän kansaa hengelliseen parannukseen: meidän tehtävämme ei ole saada ihmiset kulkemaan fariseuksen vaan publikaanin polkua, Kirill tarkensi saarnassaan.
”Jos herätämme hengellistä voimaa kansassamme, vahvistamme myös kirkkoamme. Mutta jotta tämä olisi näin, meidän jokaisen täyty käydä läpi itsensä nöyryyttämisen polku, itsemme rohkea tuomitseminen, hengellisen ja moraalisen tilamme raitis arviointi, evankeliumin publikaanin tavoin, joka sanoi: Armollinen Jumala, herätä minut, syntisen."
Olen monet kerrat muistanut ja muistuttanut, kuinka Fedor Dostojevski tarttui teoksissaan evankeliumien kertomuksiin. Joskus evankelisluterilaisen kirkon tuomiokapitulin tutkinta-asiamies jopa kovisteli ja nuhteli ankarasti minua, kun oli löytänyt omatoimisesti tiedon minun saarnanneen puolivuosikymmentä aiemmin ja muistaneen Fedor Dostojevskin soveltavaa kertomusta publikaanista ja fariseuksesta. Dostojevski moitti tekopyhää uskonnollisuutta.
Dostojevskin teosten sankarit eivät ole elämästään ja uskontietämyksestään varmoja ihmisiä, vaan etsijöitä, epäilijöitä, joita piinaavat ikuiset kysymykse Jumalasta, myös epäuskon ja saastan johdosta Kristuksen ja pelastuksen tarve. Dostojevski käytti Tuhlaajapojan vertausta teoksiensa inspiraationa. Hän käytti myös vertausta kadonneesta lampaasta sekä kertomusta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.
Dostojevskin teoksen Raskolnikov, Sonya Marmeladova, Rogozhin, Nastasya Filippovna, Stavrogin, Ivan ja Mitya Karamazov olivat syntisiä, porttoja, murhaajia – suosikkihahmoja suuren venäläisen kirjailijan teoksissa. Dostojevskia kosketti syvästi, että Herra antaisi heille anteeksi. Tähän Dostojevski sai uskoa vertauksesta fariseuksesta ja publikaanista. Publikaanin rukous muistuttaa Dostojevskin teoksen ”Köyhät ihmiset” Makar Aleksejevich Devushkinin suhtautumista Jumalaan.
"Herra, anna minulle syntini anteeksi ja lähetä minulle toiveiteni täyttymys". Kuljin kirkon ohi, ristin itseni, kaduin kaikkia syntejäni ja muistin, etten ole kelvollinen puhumaan Herran Jumalan kanssa" ja "Kyyneleet silmissäni kaduin eilen Herran Jumalan edessä, että Herra antaisi minulle anteeksi kaikki syntini tänä surullisena aikana: nurisemisen, vapaamieliset ajatukset, irstailun ja kiihottumisen".
Nöyrä, vaatimaton ja kolhiintunut virkailija, joka on täynnä tietoisuutta omasta synnillisyydestään, ei uskalla pyytää vähäpätöisten toiveidensa täyttämistä.
Myös Dotojevskin kuvaus vankien kirkossa käynnistä ”Muistiinpanoissa kuolleiden talosta” palautuu Jeesuksen vertaukseen publikaanista ja fariseuksesta. Dostojevski kirjoittaa: ”Olimme ahtautuneita kirkon ovelle, aivan viimeisille paikoille, niin että vain äänekäs diakoni kuului”. Siellä takana tavallisten ihisten rukoukset aivan viimeisillä paikoilla: ”Siellä, sisäänkäynnin luona, minusta tuntui silloin, että he eivät rukoilleet samalla tavalla kuin täällä edessä, he rukoilivat nöyrästi, iloisesti, maanläheisesti ja jonkinlaisella täydellä tietoisuudella alhaisuudestaan.”
Dostojevski samaisti evankeliumin publikaanin yksinkertaiseen venäläiseen kansaan, joka on syntinen, mutta joka on tietoinen synneistään ja tekee niistä parannuksen, kun taas ylempi koulutettu luokka on ajoittain taipuvainen itseoikeutukseen erilaisten teorioidensa avulla.
Samasta on kyse Rikos ja rangaistus -teoksen Raskolnikovin ja Marmeladovin välisessä keskustelussa:
”Hän sanoo: Te siat. Ei yksikään näistä, kuten evankeliumin publikaani, pitänyt itseään arvokkaana, ja sen tähden hän tuli arvokkaaksi. Jotakuinkin publikaanin rukoukseen liittyen Sonia Marmeladova sanoi: ”Mutta minä olen...häpeällinen ihminen... Olen suuri, suuri syntinen!”
Jeeesuksen vertauksen ymmärtämiseksi ja siitä opiksi ottaminen oman aikamme suomalaisessa keskustelussa olisi tarpeellista, koska vastenmielisen katumattoman ilottelun rinnalla on täällä voimissaan myös toinen piirre: ivaaminen ja vahingonilo, valheellinen epäkunnioittava ivaaminen niitä ihmisiä vastaan, jotka eivät ole omia hengenheimolaisia, omaa puoluetta, omaa ryhmäkuntaa.
Martti Luther ymmärsi yhtäläisesti Jeesuksen vertauksen publikaanista ja fariseuksesta. Roomalaiskirjeen luennossaan Luther nostaa esille fariseuksen, joka mitä tyhjimmässä oman vanhurskauden ihailussa vain moitti, syytti ja tuomitsi publikaania ja muita ihmisiä.
Pyhä Augustinus sanoi samasta fariseuksesta – muistuttaa Luther: ”Siitäkö sinä näet saat iloitsemisen aiheet, että ole hyvä ja toinen on paha? Sillä mitä hän vielä lisää? Väärämielisest, riistäjät, huorintekijät enkä myöskään iin kuin tuo publikaai. Tämä ei enää ole mitää iloitsemista, vaan ivaamista”, lausui Augustinus Lutherin mukaan, joka jatkaa luennossaan:
”Ivaaminen on näille ihmisille ominaista samoin kuin se, että eivät niinkään iloitse siitä, että itse ovat oikeamielisiä, kuin siitä että toiset ovat väärämielisiä: eivätkä he myös siinä määrin iloitsisi, jos toisetkin olisivat yhtä oikeamielisiä. Niin, se vasta olisi heistä oikein vastenmielistä”.
Luther moittii, että fariseuksella ei ole hituistakaan kristillistä rakkautta ja uskollisuutta, josta voitaisiin huomata hänen etsivän lähimmäisen kunniaa ja autuutta ja ne hänelle suovan. Fariseus päinvastoin kohtelee huonosti lähimmäistään ja aivan polkee hänet jalkoihinsa, häntä häpeällisesti halveksien, hän ei pidä arvossa ketään ihmistä. Martti Luther kysyy, kuinka voikaan sellainen fariseus sopia Jumalan valtakuntaan, joka vieläpä voi iloita, tuntea hivelää mielihyvää koko maailman synneistä ja tottelemattomuudesta Jumalaa vastaan. Mitä hyvää voisi löytää tai toivoa sellaisesta ihmisestä, joka on niin pahan paaduttama, että hän ei sallisi lähimmäisensä tulla autuaaksi.
Kirkkopostilla kertoo Martti Luther saarnanneen tämän publikaanin ja fariseuksen evankeliumin perusteella hyvin jämäkästi ylpeilyn synnistä, tekopyhyydestä, omahyväisestä rehentelystä (jota ihmiset tekevät Jumalalta saamien lahjojen tähden ja joista fariseus teki itselleen epäjumalan ja kumarsi itseään). Umpisokea ja paatunut, kerrassaan vailla kääntymystä fariseus ei pelkää mitään Jumalan vihaa ja ylpeilee oman tekonsa varassa lainkaan oivaltamatta, että kukaan ihminen ei voi kestää omalla vanhurskaudellaan ja elämällään Jumalan edessä.
”Pakanatkaan eivät tiedä kertoa mistään suuremmasta häijyydestä eivätkä osaa kuvailla ketään ilkeämpää ihmistä kuin sellaista, joka on niin täynnä vihaa ja kateutta, että vain tyytyväisenä iloitsee siitä, että lähimmäisen käy huonosti. Ovathan eräät niin häijyjä, että jopa itse kärsivät vahinkoa, kunhan vain toisella olisi vielä suurempi onnettomuus! Tätä perkeleellistä, helvetellistä häijyyttä ei kenessäkään ole niin suuressa määrin kuin moisessa väärässä pyhässä."
