Kansallisen veteraanipäivän saarna Pohjan Pyhän Marian kirkossa

Kansallisen veteraanipäivän evankeliumi: Matt. 20:25-28

Saarna: Pyhän Marian kirkko 27.4.2010 klo 13

Kansallisen veteraanipäivän tunnuksena on tänä vuonna ”Kuule tuhannet tarinat!”, ”Hör tusentals berättelser!”.

Kuule ja kerro ovat jo Raamatussa perustavia verbejä, toimia, joiden avulla voi opittu ja koettu viisaus siirtyä yhä uusille ihmisille.

 Kuulemisen ja kertomisen avulla eivät aina siirry pelkästään kansakunnan kovissa kohtaloissa opittu viisaus, vaan kaikki muukin voi siirtyä.

Päivän evankeliumissa Jeesus opastaa siihen, mikä tulisi olla kuulemisen ja kertomisen tarkoitusperänä.

Yhtä hyvin veteraanit kuin kokonaiset kansakunnat ovat saaneet kohtalokseen kokea ruman sodan. Suomen valtion lyhyen historian aikana sisällissota, talvisota, jatkosota ja lapinsota tekivät kaikki rumaa jälkeä perheisiin ja yhteiskuntaan.

Mikään näistä sodista ei ole koskenut vain sotilaita, vaan myös lapsista alkaen kaikkia ihmisiä.

Kuule ja kerro, että sodat eivät ole koskaan kauniit, sodat ovat aina ihmiskunnan epäonnen ja epäonnistumisen hetkiä. Sotia pitäisi välttää paremman kuulemisen ja kertomisen avulla.

Kaikki sodat hävitään, molemmat puolet häviävät riippumatta maa-alan muutoksista ja voitetusta omaisuudesta.

Molemmilla puolilla rintamaa isät, äidit, mummot, vaarit, lapset – ihan kaikki ovat olleet oikeita ihmisiä.

Sotatarinoissa ei saa unohtaa ihmisyyttä, jota sota aina loukkaa ja koettelee. Ihmisyyden inflaatio on tyypillinen surullinen ilmaus sodan mielialasta ja sotaan johtavasta ilmapiiristä.

Viime syksynä alkoi Suomessa voimakas muistaminen talvisodan syttymisestä, päivästä päivään mediassa seurattiin vanhan sodan kulkua, koska elämme merkkivuotta.

Joskus syntyi liioiteltu mielikuva, jossa vanhaa sotaa käytäisiin nyt ikään kuin uudestaan vanhaa vihollista vastaan, mutta tämä uusi sota tapahtuisi nyt kauniimmin ja sankarillisimmin pelkissä mielikuvissa ja mediassa. En haluaisi sellaisia sotatarinoita, joista ihmisen ihmisyys hämärtyy, jossa sodan kallis hinta unohtuvat.

Kärsimys oli oikeaa kärsimystä. Ihmisen kärsimys on ihmisen kärsimystä. Se kärsimys opettaa, ettei suomalaisilla eikä millään muullakaan kanssa olisi toivottavasti enää koskaan mitään sotaa mihinkään ilmansuuntaan.

Olemme saaneet elää suhteellisen hyvissä oloissa Suomessa Toisen maailmansodan jälkeen.

Veteraaniemme kärsimykset ja suunnattomat uhraukset ovat tehneet mahdolliseksi hyvät edellytyksemme ihmisarvoiseen elämään Suomessa. Näiden hyvin edellytysten suojaaminen on myös veteraaniemme työn kunnioittamista.

Veteraanit ja sotien sukupolvi pienimmistä alkaen tarvitsevat ja ovat kunnianarvoiset aitoon kuulemiseen ja tuhansiin tarinoihin, joissa he ovat itse kohtalon kokijoita – ei niin, että heitä hyväksikäytettäisiin mielikuvien rakentamiseen uusia viholliskuvia varten, ihmisyyden inflaatiota varten.

Jeesus puhui evankeliumissa uudenlaisesta vapaudesta, jossa me emme asetu kansana, rotuna, kulttuurina, emme missään nimessä muiden ihmisten yläpuolelle, muita vähättelemään, muiden herroiksi, vaan suurin palvelee, suurin tekee hyvää, suurin rakentaa parempaa elämää ihmisryhmien ja kansojen välillä.

 Ylpeytemme on siis jalo mieli, rauhantahtoisuus ja keskinäinen vastuuntunto. Yläpuolelle asettuminen, muita vähättelevä asenne, ei ole tervettä tarinointia omasta isänmaallisesta arvostuksesta, kansallisen suomalaisen kielen ja kulttuurin arvostuksesta, vaan pikemmin päinvastoin alkukantaista pelkoa kansallisen kielen ja kulttuurin kyvyttömyydestä selviytyä sekä sen mukaisista uhkakuvista.

Kun asetumme rakastaen ja arvostaen toisen rinnalla omassa maassamme ja globaalisti, saamme samanaikaisesti tuntea ja luottaa, että Jeesus Kristus on Herramme ja Vapahtajamme, joka varmasti suojaa ja kuljettaa elämäämme.

Jeesus ei aloita sotia, vaan ihmisen ahneus ja julmuus. Hyvän yhteiskunnan ja rauhan rakentaminen syntyvät kiitollisuudesta ja kunnioituksesta vanhojen ja menneiden sukupolvien kohtalolle, kiitoksesta heidän tuhansille kertomuksille, niin että haluamme kasvaa pikemmin viisauteen ja kunnioitukseen vapauttamme ja hyvinvointiamme kohtaan näiden kertomusten avulla kuin uhmakkuuteen.

Krištafovitš ja Mallinen näyttävät despoottia, mutta kutsuvat sitä demokratiaksi

Ihmisvihaajat lyövät venäläisiä millä tahansa syyllä.

Kaksi hiukan merkillistä tyyppiä, kääntäjä Jukka Mallinen ja presidentti Jevgeni Krištafovitš, kirjoitti Suomen kuvalehteen 16/2010 (s. 59) puheenvuoron, josta tuskin heille maksettiin sen enempää Kaposta, Suposta kuin SK:stakaan.

Rahasta he toki kirjoittavat, kun kuvittelevat muiden saavan rahoja kirjoituksistaan ja toimistaan.

Jukka Mallinen tunnetaan myös Mikael Storsjön Kavkaz terroristisivuston sisarsivuston Finrosforumin aktivistina. Hän on tuossa toiminnassa mukana Suomen Pen –nimisen lahkon edustajana.

Tuo reilusti tukevoitunut ja jonkin verran kaljuuntunut, vanheneva eläkeikänsä kanssa jo flirttaileva mies on Pen-klubin (tai lahkon) entinen puheenjohtaja. Ilmeisessä aatteellisessa innossaan hän opiskeli kirjallisuutta Moskovan yliopistossa 70-luvulla, mutta runomaisteri koki sittemmin mullistuksen. Kaikki oli niin petollista? Venäjän valta oli kaikki vain vaarallista?

Presidentti Jevgeni Krištafovitš (Евгений Криштафович) on vasta nuorukainen, oikea babyface. Lapsenkasvoisuuden tähden hänen ikäänsä on vaikea arvioida valokuvien perusteella: se lienee noin 14-20 vuotta.

Käytettäköön hänestä rohkeasti nuorukaisen suosimaa titteliä "presidentti", koska se tuo hyvää tunnetta tuossa elämäntilanteessa. Hän toimii tallinnalaisessa nuorisoyhdistyksessä, jonka tähden on saanut upean tittelin: "Presidentti".

 Joku toinen voisi käyttää nimitystä kerhon ohjaaja. Venäjänkielisestä kodista ja koulusta lähtenyt nuorukainen on otollinen niille tyypeille, jotka tahtovat todistella, ettei venäläisille pitäisi antaa edes nykyisiä riittämättömiä oikeuksia Virossa.

Nuorukainen on protestoinut muita venäläisiä vastaan, kun nämä ovat vaatineet itselleen oikeuksia.

Nyt nuori poika ja vanha mies ovat löytäneet toisensa Suomen kuvalehden artikkelia varten. Mieleeni tulee kirjalliseksi malliksi Platonin Faidros-teoksen idyllinen kuvaus Sokrateen ja Faidroksen matkasta Ateenan muurien ulkopuolelle idylliselle seudulle.

Joen rannalla he lepäävät kesäpäivän helteessä ja miettivät Jumalan innoittamaa ystävyyttä. He kokivat keskenään jotakin suurta miettiessään elämisen salaisuuksia kesäpäivän helteessä idyllisellä seudulla joen rannalla.

Erot ovat toki nyt ilmeiset vanhan Jukan ja nuoren Jevgenin suhteeseen, koska Faidros oli jo oppinut mies, mutta Jevgeni ovat vasta oikeusoppinsa alussa oleva nuorukainen.

 Eroja on lukuisia, mutta yhteinen filosofinen pohdiskelu on yhteinen. Sinänsä oli mielenkiintoista, miten Kavkaz-terroristikanavan sisarjulkaisun aktivisti Jukka Mallinen kirjoittaa tällä kertaa ihmisyyttä vastaan.

Mitkä kasvot voimme nähdä Jevgeni-pojan ja vanhan Jukan kasvojen takaa? Ovatko nuo kasvot ihmistä rakastavat vai misantroopin eli paholaisen, ihmisvihaajan, kasvot?

 Mainittujen kirjoittajien käsityksistä saa käsityksen, että venäläisen ihmisen olisi tyydyttävä ylipäätänsä ja erityisesti Baltiassa pelkäksi työn nöyräksi suorittajaksi. Hänen ei tule löytää uudestaan omaa arvoansa.

Nämä Jevgeni ja Jukka opastavat, että se olisi ikään kuin joltakin pois, jos venäläinen paljastaa venäläisyytensä Virossa.

 Venäläiseltä halutaan riistää hänen ihmisyytensä, omat kasvot. Jukka ja Jevgeni moittivat antifasistien hätää ihmisestä Suomen kuvalehden Puheenvuorossa. He tarjoavat mielestään paremmaksi vaihtoehdoksi ihmisvihaajan, despootin, mutta kutsuvat sitä ”demokraattiseksi Euroopaksi”.

On sanottu hyvin osuvasti, ettei misantropiaa synny, ellei ihmistä saada ensin vihaamaan itseään. Miten Jevgeni ja Jukka alkoivat vihata itseään?

Jevgeni ja Jukka kirjoittavat täyttä potaskaa. He käyttävät ilmaisua ”Kremlin kiihottamat”, millä tarkoittavat kaiketi Venäjän hallituksen ja johtavan puolueen Venäjän yhtenäisyys aktiivista panosta Suomen poliittiseen elämään. En häpeilisi, jos Kremliin olisin voinut rakentaa suhteita, mutta sellaisia ei ole. Ilmeisemmin Jevgeni ja Jukka ovat Sokrateen ja Faidroksen kesähelteen unelmien tavoin nähneet jonkun näyn asian johdosta, kun päättivät kirjoittaa jopa monikossa jutun ”Kremlin kiihottamista” henkilöistä Suomessa.

Typerykset uskovat toki melkein mitä tahansa ja sellaisia typeryksiä on hirvittävän paljon Suomessa, mutta uskottavampaa olisi, jos eivät antaisi itseään kesähelteen unelmien vietäväksi idyllisessä kanssakäymisessään, vaan tarjoaisivat todellista faktaa väitteidensä hyväksi.

Kyse on todellakin vanhan miehen ja nuorukaisen kuumasta kosketuksesta ideologisiin fantasioihin, ei mistään muusta.

Itse en ainakaan tiedä ketään, joka toimisi Suomessa ”Kremlin kiihottamana”.

Ilmeisemmin vanhus ja nuorukainen vain spekuloivat tulevaisuuden vaihtoehdoilla niin kuin Sokrates ja Faidros tekivät Ateenan muurien ulkopuolella. Ehkä he eivät puhu mistään olemassa olevasta todellisuudesta, vaan ainoastaan kauhukuvistaan, joita he rakensivat yhdessä. On toki muistutettava, että kunniakkaiden Sokrateen ja Faidroksen nimien liittäminen suhteellisen tuntemattomiin Jukkaan ja Jevgeniin on tarpeetonta arvon antamista Suomen kuvalehden yksittäiselle puheenvuorolle.

Jevgeni ja Jukka kertovat Kremlin kiihottamista ”syrjäytyneistä”, jotka toimisivat röyhkeästi Suomessa. Ymmärrän valitettavan vakavasti, ettei ihmisvihaajan palveluksessa toimiva despootti rakasta syrjäytyneitä, joita Jevgeni ja Jukka tahtovat idylliseltä niityltään käsin halveksia.

Eikö syrjäytyneillä ole protestin oikeutta? Eikö syrjäytyneillä ole oikeutta vaatia täyttä ihmisyyttä? EI OLE, ihmisvihaajat vastaavat. OLKAA VAITI! Me tarvitsemme vain nöyrää alistumista, ei kai ihmisarvosta pidä puhua syrjäytyneiden provosoimiseksi.

Jevgeni ja Jukka eivät nimeä, missä nämä syrjäytyneet ovat. Suomen antifasistisen komitea aktivistit ovat suhteellisen tavanomaisesti ja hyvin koulunsa käyneitä ihmisiä. Jevgeni ja Jukka pelkäävät, että Mannerheimin ja Rytin patsaat joutuisivat kananmunilla heittelyn kohteiksi antifasistien rakentaessa kuvattua peliä. Kananmunista en ole itse kuullutkaan. Luulen, että lintujen luonnollisesti tuottama paska riittää inhimillistämään Mannerheimin ja Rytin patsaat. Siihen ei tarvita antifasisteja, vaan itse Luoja antaa lintujen laskea jätöksensä sopiviin paikkoihin.

Länsimainen demokratia ei kaiketi tarkoita sitä, että kaikkien suomalaisten pitäisi palvoa sotasyyllistä Rytiä ja vuoden 1918 kansanmurhan pääarkkitehtiä Mannerheimia? Ei kai demokratia tarkoita sitä, että nuo tyypit korotetaan - käytän nyt lempisanaani - perverssillä tavalla kulttikohteiksi Suomessa?

Jevgeni ja Jukka kääntävät käsitteet ylösalaisin, mikä sopii toki kääntäjä Malliselle hyvin ammattinsa puolestakin: nyt venäläisyyttä ja ihmisyyttä alentavasta despotismista tulee muka ”demokraattista Eurooppaa”, jota vastassa olisi ”stalinismi”, joka yllyttää venäläisväkeä ihmisarvonsa puolesta taisteluun Kremlistä käsin. Uhkakuvissa seikkailee jopa Kremlistä johdettu venäläisarmeija EU:n sisällä!

Tässä on todella käsitteet tahallisesti sekoitettu oman aikamme pelkomyyttien avulla. Venäjän Kremlissä – tarkoitan nyt laajemmin Venäjän hallitusta ja Venäjän yhtenäisyyden puoluetta – on selväsanaisesti sanouduttu irti Stalinin palvonnasta. Gruusialainen Stalin ei ole todellakaan Kremlin suosiossa. Totuus ei suinkaan kiinnosta Jevgeniä ja Jukkaa, vaan pelko- ja vihakuvien virittäminen Suomen antifasisteja vastaan sekä vielä voimakkaammin Venäjää ja venäläisyytensä ylpeästi tunnustavia venäläisiä vastaan. Jukka tietää varsin hyvin, että Stalin on sellainen mystinen sana, jonka avulla voidaan aina pelotella ihmisiä ikään kuin Stalin eläisi yhä edelleen sekä uhkaisi Suomea ja pikkuriikkistä Viroa.

 Ymmärtääkseni Stalin oli kuollut jo silloin 1970-luvulla, kun Mallinen valmisteli itseään runomestariksi Moskovassa.

Vanhan miehen ja poikasen pitäisi jo herätä kesähelteen paisteesta idylliseltä joen rannalta, jottei auringonpistos pistä päätä yhä pahemmin sekaisin. Se on silkka hallusinaatio, että Stalin elää. Stalin on kuollut!

Maine meni, mutta liperit heiluvat

P. Michaelin loosin vapaamuurari, entinen sotilaslakimies, nykyään Mikkelin kaupungin lakimies varatuomari Ari Liikanen on tehnyt 8.4.2010 Espoon hiippakunnan kurinpitoasiamiehenä vaatimuksen Espoon tuomiokapitulille kurinpitotoimenpiteestä antifasistisena kirkkoherrana tunnettua, Pohjan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Juha Molaria vastaan.

Helsingin käräjäoikeuden haastemies säikytti tänään 14.4. aamulla kello 8:20 puhelinsoitollaan, kun ei voinut kertoa edes haasteen sisältöä, mutta tapaaminen oli välttämätön. Niin antifasistinen, maineensa menettänyt kirkkoherra jätti aamulenkin väliin ja sai haastemiehen yllättävän paperin kurinpitorangaistusvaatimuksesta: liperit säilyivät.

Ari Liikasen teksti poikkeaa edukseen Espoon tutkinta-asiamies Jorma Backin selvityspaperista ja Espoon tuomiokapitulin lehdistötiedotteesta. Teksti on huomattavan tasapainoista ja poliittisesti kiihkotonta.

Venäjä-argumentti on upotettu niin syvälle piiloon, ettei poliittisen ajojahdin luonnetta voi enää nähdä rangaistusvaatimuksesta.

Huomattavasta kehityksestä huolimatta tekstissä on kuitenkin edelleen joitakin sekä juridisia että tapahtumien kuvaukseen liittyviä puutteita.

Ari Liikanen vaatii ”kirjallisen varoituksen” antamista, mihin Espoon hiippakunnan tuomiokapituli on sikäli sidottu, ettei se voi ainakaan langettaa ankarampaa rangaistusta. Maine meni, mutta liperit säilyivät.

On toki liian helppo provosoitua. On liian helppo antautua koko sydämen vimmalla kaikkiin keskusteluihin, jolloin kohtuullisuus saattaa unohtua. Silti arvioitavassa vaatimuksessa käsitteet paljastavat paljon poliittisjuridista mystiikkaa omasta ajastamme.


1. Liikanen korjaa tuomiokapitulin tekemää selvitystä

Päällimmäisenä tulee ilmi huomattavat tervehenkiset erot tuomiokapitulin tutkinta-asiamiehen tekstiin verrattuna.

Ari Liikanen ei kirjoita sanallakaan ”kritiikittömästä Venäjä-ihailusta”. Liikanen ei spekuloi enää hämärää mainetta rakentavalla ”tuntemattomalla rahatulolla Venäjältä”.

Kurinpitoasiamies ei kirjoita enää sanallakaan kirkkoherra Molarin Venäjällä matkustelusta tai Venäjän kauppatie –lehteen kirjoittamisesta.

Liikanen on täysin hylännyt dokumentoimattoman ja perättömän leiman kirkkoherra Molarin ja seurakuntaneuvoston täydellisestä ”luottamuspulasta”, joka esiintyi tuomiokapitulin lehdistötiedotteessa.

Liikanen ei myöskään kirjoita mitään kirkkoherran ”tottelemattomuudesta” piispan, tuomiokapitulin ja seurakuntaneuvoston suhteen, koska väitetty tottelemattomuus koski nimenomaisesti perustuslaillista matkustamisoikeutta, ei viranhoitoa.

Kurinpitoasiamies tyrmää myös Kari Silvennoisen kantelun ja tutkinta-asiamiehen asiassa esitetyt perusteet vaatia kurinpitotoimenpiteitä.

Tuomiokapitulin tutkinta-asiamies ja tuomiokapituli olivat katsoneet, että kaikesta huolimatta ”kirkon yleisen edun” nimissä kirkkoherra Molarin rankaiseminen olisi perusteltua Silvennoisen kantelun johdosta, vaikka poliisi ei tutkinut asiaa.

Liikanen tekee juristin analyysin aineistosta: ”Katson, että valmistavassa tutkinnassa ei ole tullut näytetyksi, että Molari olisi esiintynyt mielenosoituksessa 20.4.2009 papin virka-asussa eikä sitä, että Molari olisi käyttäytynyt tilaisuudessa sopimattomalla tavalla” (s. 2).

ProKarelian pääsihteerin Veikko Saksin kantelun mielenosoitusargumenttia Liikanen arvioi myös muistaen hyvin perustuslailliset oikeudet ja yhdenvertaisuuslain: ”Valmistavan tutkinnan perusteella ei kuitenkaan voidaan katsoa tilaisuuksien olleen luonteeltaan sellaisia, että Molarin niihin osallistumista, käyttäytymistä tai pukeutumista papin virka-asuun voisi pitää siinä määrin moitittavana, että niistä tulisi vaatia Molarille kurinpitorangaistusta. Edellä esitetyillä perusteilla katson, että osallistumalla nyt tutkittuihin tilaisuuksiin tai pukeutumalla tilaisuuksissa papin virka-asuun, Molari ei ole toiminut vastoin virkavelvollisuuksiaan, laiminlyönyt niitä tai käyttäytynyt sopimattomasti” (s. 3).

2. Molarin kirjoitukset ja puheet

Kurinpitoasiamiehen argumentoinnin käsitteellinen hämäryys tulee esille vasta, kun hän arvioi kirjoituksia ja puheita.

 Ari Liikanen huomauttaa aivan oikein, että perustuslain 12 §:n mukaan jokaisella on sananvapaus. ”Molarilla on perustuslaillinen oikeus ilmaista mielipiteensä sekä poliittisista asioista että toisista henkilöistä, eikä kirkkolainsäädännössä ei sinänsä tätä oikeutta ole rajoitettu” (s. 4-5).

Em. perustuslailliseen vahvaan perustaan on helppo yhtyä, mutta tämän jälkeen alkaa Ari Liikasen argumentoinnin ilmeisen tarkoitushakuinen hämäryys, koska jotakin tuomittavaa olisi sitten kuitenkin löydettävä ”antifasistista” kirkkoherraa vastaan.

Sinänsä on oikein, että Liikanen arvioi papin käytöstä kirkkojärjestyksen 5 luvun 6 §:n ja 6 luvun 3 §:n 2 momentin valossa.

Ari Liikanen kirjoittaa käsitteellistä mystiikkaa:

”Molari käyttää blogikirjoituksissaan värikästä ja hyvin kantaaottavaa tekstiä, mitä sinällään ei voi pitää moitittavana. Molari ei kuitenkaan kirjoituksissaan rajoitu arvostelemaan vain poliittisia toimijoita tai henkilöitä ja heidän tekemisiään yleisesti vaan kohdistaa kirjoituksensa Pro Karelia ry:tä kohtaan sekä yksittäisiin henkilöihin epäasiallisella tavalla, jota ei voi pitää yleisen elämänkokemuksen perusteella sopivana saatika sitten hyväksyttävänä kirkon viranhaltijalle ja pappisviran haltijalle” (s. 5).

Liikasen em. argumentoinnin huipennus sisältää 3 hämärää kohtaa, jotka vaativat tarkempaa tarkastelua.

 (1) Mikä on ”yleinen elämänkokemus” mystisenä juridisena käsitteenä, jonka perusteella arvioidaan kurinpitorangaistusta viranhaltijalle?

 (2) Mitä tarkoittaa Liikanen sanoissaan, ettei Molari rajoitu arvostelemaan vain poliittisia toimijoita ja henkilöitä ja heidän tekemisiään yleisesti vaan kohdistaa kirjoituksensa ”Pro Karelia ry:tä kohtaan sekä yksittäisiin henkilöihin - - - ” Onko tässä siis joku poliittisen avaramman kritiikin oikeutuksen ja yksityisen rajatumman sopivuuden välinen dilemna?

(3) Liikanen jatkaa lausetta siihen, mikä on ”epäasiallista”, jolloin tulee arvioitavaksi ”epäasiallisuuden” puolesta annetut esimerkit ja niiden sisältö.

2.1. Yleinen elämänkokemus mystisenä juridisena käsitteenä?

Liikanen ei mitenkään määritä, mikä on se ”yleinen elämänkokemus”, johon hän vetoaa kirkonviranhaltijan hyväksyttävän ja sopivan käytöksen määrittelyssä.

”Yleinen elämänkokemus” muodostuu täten lähinnä ”minusta tuntuu” – argumentiksi, poliittisen sopivaisuuden ajanmukaisten tuulten henkäykseksi.

 ”Yleinen elämänkokemus” vaikuttaa käsiteanalyysin näkökulmasta poliittis-juridiselta mystisismiltä, jota ei ole Liikasen tekstissä liitetty mitenkään kirkon traditioon, tradition antamiin esimerkkeihin ja määrityksiin sekä kirkon kanoniseen eetoksen, ei mihinkään arvovaltaisiin edeltäviin määritelmiin käytöksen puitteista. Kyse on puhdasta ajanmukaista mystiikkaa.

Itse asiassa kristinuskon traditio on hyvinkin värikäs ja provokatiivinen. VT:n profeetat mainitsivat nimeltä valtioita ja valtion päämiehiä.

Johannes Kastaja lausui ”kyykäärmeitten sikiöiksi” sikäläisiä olemassa olevia, nimeltä tunnettuja uskonnollispoliittisia liikkeitä (fariseuksia ja saddukeuksia; Matt. 3:7) sekä tunnetusti oli tyly arvioidessaan Herodeksen yksityiselämää (seksuaalista elämää).

Jeesus kutsui Herodes Antipasta ”ketuksi”, myös Jeesuksen puheessa kunnioitettu farisealainen liike sai värikkään leiman ”kyykäärmeiden sikiöitä”, synagogan esimies sai kuulla tuomion ”te ulkokullatut” (Lk. 13:15) jne.

Luterilaisen uskon mukaan Jumalan sanan saarna on lain ja evankeliumin saarnaa, jolloin lain avulla tulee kovastikin arvioida ihmisten ja yhteiskunnan elämää ”synnintunnon virittämiseksi”.

Olen jo aiemmin 3.10.2009 vastineessani ”Vastine asiassa 2009–00205” argumentoinut eurooppalaisen oikeuden valossa, että virkamiehelle asetettujen erityisten rajoitusten tulee nousta EU:n direktiivin 2000/78/EC valossa siitä, miten henkilö osoittaa ”vilpittömyyttä ja uskollisuutta suhteessa järjestön eetokseen”.

 Ari Liikanen ei tuo ilmi lainkaan kristinuskon traditiota ja eetosta, vaan uuden määrittelemättömän käsitteen ”yleinen elämänkokemus”. Kuka on tämä ”yleinen elämänkokemus”? Missä ja milloin tuo ”yleinen elämänkokemus” on tullut tunnetuksi ja esitetyksi?

2.2. Poliittinen vai yksityinen?

Ari Liikanen tunnustaa toistuvasti aivan oikein, että ”Molarilla on perustuslaillinen oikeus ilmaista mielipiteensä sekä poliittisista asioista että toisista henkilöistä, eikä kirkkolainsäädännössä ei sinänsä tätä oikeutta ole rajoitettu” (s. 4).

Kyse on siis oikeudesta tarkastella sekä asioita että henkilöitä, mutta loppuhuipennuksessaan Liikanen näyttäisi argumentoivan, että Pro Karelia ry ja sen piirissä toimivat henkilöt olisivat yksittäisiä henkilöitä erotukseksi em. poliittisista toimijoista.

Liikasen argumentointi aiheuttaa melkoisen absurdin tilanteen, jossa The Soviet Story –elokuvan esittämistä voisi sinänsä arvostella, mutta ei sopisi mainita, kuka nuo tilaisuudet järjestää ja kuka järjestää keskustelutilaisuudet mainitussa yhteydessä. Tilaisuuksien järjestäjinä Pro Karelia ry:n pääsihteeri Veikko Saksi ja näissä tilaisuuksissa usein vieraileva juristi Kari Silvennoinen eivät ole kuitenkaan mitään yksityishenkilöitä sen jälkeen, kun nämä ovat toistuvasti esillä eri valtioissa ilmestyvissä sanomalehdissä, antavat itsekin julkisuuteen lehdistötiedotteita, antavat haastatteluja televisiossa, jopa julkaisevat kirjoja ja järjestävät julkisia keskustelutilaisuuksia.

Ari Liikanen ei selvästikään argumentoi tuolla distinktiolla ”poliittinen henkilö” ja ”yksityinen henkilö” sen puolesta, että kirjoitusten pitäisi olla niin hämärän epämääräisiä tai pelkästään nimeltä mainitsemattoman vihjailevia, ettei niiden kohdetta voi muutoin kuin arvailla.

Liikanen käyttää sanaa ”yleisesti” argumenttilauseessa toki sen suuntaisesti, että voisi saada vaikutelmaksi, että hän katsoo pappisviralle sopivaksi kirjoittaa vain hämärän epämääräisesti ja nimeltä mainitsemattoman vihjailevasti, siis ”yleisesti”:

”Molari ei kuitenkaan kirjoituksissaan rajoitu arvostelemaan vain poliittisia toimijoita tai henkilöitä ja heidän tekemisiään yleisesti vaan kohdistaa kirjoituksensa Pro Karelia ry:tä kohtaan sekä yksittäisiin henkilöihin” (Liikanen, s. 5).

Tämä tulkintaspekulaatio Liikasen argumentoinnin tarkoitusperistä vaikuttaa kuitenkin erheelliseltä jo sen vuoksi, että hän ei selvästikään muualla esitä vaatimusta kantaaottavuuden ja ajanmukaisuuden hämärtämiseksi, vaan kirjoittaa jopa, että kantaaottavuutta ”sinällään ei voi pitää moitittavana”.

Lisäksi Liikanen käyttää nimenomaisesti sukunimeäni, kun arvioi perustuslaillista oikeutta: ”Molarilla on perustuslaillinen oikeus ilmaista mielipiteensä sekä poliittisista asioista että toisista henkilöistä” (s. 4).

 Täten hiukan epäselvän poliittinen-yksityinen –disktion selitykseksi Liikasen juridisessa mystiikassa tullee, että hän erottaa Pro Karelia ry:n ja sen toimijat yksityishenkilöiksi, ei siis poliittisiksi toimijoiksi.

 Tuossa argumentissa olen korostetusti eri mieltä kurinpitoasiamiehen kanssa. Kurinpitoasiamiehen näkemys ProKareliasta yksityisyyden suojaa nauttivana ei-poliittisena järjestönä noudattaa Veikko Saksin kirjoittamaa täydennystä, jonka hän lähetti tuomiokapitulille: siinä Saksi korosti, ettei Pro Karelia ole poliittinen toimija, vaan kansalaisjärjestö.

Tästä näkökulmasta katsoen myös kurinpitoasiamies vaatii, että Pro Karelia tulisi sulkea poliittisen demokraattisen kritiikin ulkopuolelle koskemattomuuteen.

2.3. Epäasiallinen ideologisesti?

Ari Liikanen ei suoranaisesti käsitteellisesti analysoi tai määrittele, mikä on ”epäasiallinen” kieli, mutta hän antaa tuomioehdotuksen kahden blogikirjoituksen perusteella.

Ensimmäinen syntyy 21.4.2009 kirjoituksen perusteella, jossa on esitetty arvio The Soviet Story –elokuvan esittämisestä ja Pro Kareliasta. Siinä esiintyy ilmaisu ”ProKarelia-lahkolla on sadistinen perverssi tendenssi”. Lisäksi 22.9.2009 kirjoitettu teksti kuuluisi erityisen moitittaviin teksteihin.

2.3.1. Pappi tuomitaan kyvyttömyydestä nauttia The Soviet Story –elokuvan ruumisinstallaatioista

Liikanen jättää määrittämättä, mitä hän ymmärtää käsitteellä ”perverssi” ja miksi perverssi-käsite olisi sopimaton Pro Karelian eetoksen kuvaukseksi ja The Soviet Story –elokuvan luonnehtina.

Mikä olisi oikea, pyhä ja kanoninen – tai vähintään poliittisesti korrekti – elokuva-arvostelu The Soviet Story –elokuvasta?

Perversin, neuroottisen ja paranoidisen luokittelu ovat kiinnostavia psykoanalyysin ja psykohistorian näkökulmasta. Tällöin juuri ”perverssio” vaikuttaa sopivalta käsitteeltä Pro Karelian kuvaukseksi, vaikka valtapelin tähden paranoidiset vainoharhaiset esitykset Venäjän uhkasta esiintyvät myös usein joukkojen manipulointia varten.

Esimerkiksi Kavkaz Centerin tekstit ovat luonteeltaan usein ”paranoidisia”, niissä kerrotaan suoranaista vainoharhaisia agenttitarinoita, kun taas Pro Karelian yhteydessä vain harhaudutaan todellisuudesta.

On mahdotonta arvailla, mitä Liikanen ymmärtää sanan ”perversio” –sopimattomuudella, koska hän ei anna sen enempää määritelmää tuolle sanalle kuin myöskään ei määrittele ”oikeaa” ilmaisua Pro Karelian aatemaailmaa varten.

Olisiko sitten kreikan διαστροφή sopivampi suomalaisille korville, kun ilmaistaan ”vääristymää” ajanmukaisen elämäntilanteen arvioinnista?

Jacques Lacan luonnehti perversiota valheen avulla: pervo kieltäytyy kuuntelemasta totuutta. Sinänsä perversiolla ei määritellä sisältöä, esim. seksuaalista sisältöä.

Kreikankielinen synonyymi olisi διαστροφή, ”sivuun-kääntyminen”. ProKarelian kiintyminen historiallisesta väärentämisestä rakentuvaan The Soviet Story –elokuvaan ja sen luomiin mahdollisuuksin on hyvinkin ”sivuun-kääntyvää” eetosta.

Lacan kirjoitti: ”Mitä on vääristely? Se ei ole vain hairahdus sosiaalisissa rakenteissa. Se ei ole pelkkä epäkohta hyvän moraalin vastakohtana. Eikä se ole epätyypillinen luonnollisen vastakohtana. Vääristelyn tyypillinen piirre on, että se kieltäytyy hyväksymästä todellisuutta mahdollisesti sen traumaattisen kokemisen vuoksi".

Lacanin käsiteanalyyseja varten suosittelen seuraavia teoksia: (1) Lacan, Jacques . The Seminar. Book I. Freud's Papers on Technique, 1953-54 . Trans. Trans. John Forrester. John Forrester. New York: Nortion; Cambridge: Cambridge University Press, 1988. s. 221. (2) M. Feher-Gurewich, Judith. "A Lacanian approach to the logic of perversion. The Cambridge Companion to Lacan . Ed. Jean-Michel Rabaté. Cambridge University Press, Cambridge University Press, 2003; (3) Penny, James 2006. The world of perversion: psychoanalysis and the impossible absolute of desire. (4) Fink, Bruce 1997. A Clinical Introduction to Lacanian Psychoanalysis: Theory and Technique. Cambridge, MA: Harvard University Press. (5) Jean-Michel Rabaté 2003, The Cambridge companion to Lacan. Cambredge University Press, jossa on Judith Fener-Gurewishin artikkeli ”A Lacanian approach to the logic of perversion” (s. 191-207).

 Nämä tutkimukset käyttävät perversiota käsitteenä ilman pejoratiivista väritystä tapauksista, joissa on kyse todellisuuteen kohdistuvan mielenkiinnon vääristymästä.

Englanninkielen verbi ”pervert” tarkoittaa nimenomaisesti vääristelyä, kirjaimellisesti "johtaa harhaan". Lacanille perversio on puolustusmekanismi eroahdistusta vastaan.

Mikäli perversio sanan käyttö olisi sopimatonta, silloin pitäisi sanoa läpinäkyvän analyyttisesti, mikä mainitussa perversio-käsitteen määritelmässä on sopimatonta - asiaan kuulumatonta ja todellisuuden vastaista - ja millä tavalla Pro Karelia ry poikkeaa kyseisestä "sopimattomasta" määritelmästä.

Liikanen ei erittele, mikä on näissä ilmauksissa sopimatonta, miten tämä poikkeaisi Pro Karelian toiminnasta? Mikä on Liikasen mukaan ”todellinen” Pro Karelia erotukseksi esitystä?

Jos perversion käyttäminen määritelmänä The Soviet Story –elokuvan esittämisen ja elokuvan yhteyteen liitettyjen keskustelutilaisuuksien arviona on sopimatonta, silloin pitäisi antaa oikea määritelmä tilaisuudelle ja toimintatavoitteille.

Näyttää siis siltä, että kirkkoherran kyvyttömyys hyväksyä Pro Karelian agendaa The Soviet Story –elokuvan esittämisessä ja kritiikki elokuvan ruumisinstallaatioita vastaan tuo hänelle kirjallisen varoituksen.

Tällainen oli ko. pahaksi tunnettu, sopimaton, papille epäpyhä elokuva-arvostelu, josta kirkkoherran pitää tehdä nyt parannusta ja kaduttava:

ProKarelia kierrättää ympäri Suomea elokuvakarnevaalia, jossa näytetään muuan elokuva, jossa liioittelun kanssa näytetään ruumiiden kuvia. Näitä kauhukuvia vahvistetaan hurjilla numeroluvuilla, jotka ovat temmattu lähinnä mielikuvituksesta. Minä en voisi katsella ja näyttää vastaavaa elokuvaa, ellen kokisi jotakin perverssia nautintoa tapettuja ruumiita kohtaan (ja en tunne sellaista, joten 'pakkokatselu' oli paha kokemus!). Natsi-Saksan jotkut suomalaiset aseveljet raiskasivat ruumiita rintamalla tarpeidensa tyydyttämiseksi. The Soviet Story elokuva raiskaa kuolleiden ruumiit uudemman kerran. Tuohon samaan maailmaan kuuluu, että ProKarelia vaatii Pariisin rauhansopimuksen ja voimassaolevien valtiosopimusten vastaisia muutoksia rajoihin. Haluaisi anastaa alueen, joka on ollut osa Suomea vain pienen partikulaarisen hetken historian vuosisatojen ja tuhansien kulussa: siis se on kuulunut osaksi Suomea paljon lyhyemmän ajan kuin osaksi Venäjää. Kaiken lisäksi ProKarelian suunnitelma tuottaa luonnollisesti kaikenlaista muutakin kauheutta, joita en tässä enää luettele.

Lahkon toimintaan kuuluu julkiset vihan kuvat naapurimaata vastaan aina kun sen presidentti saapuu Suomeen valtiovierailulle. Lahko pitää siis vihaa yllä, sen sijaan että antaisi rakkauden, kunnioituksen, sovinnon ja sopeutumisen johtaa nykyhetkestä nauttimiseen. Vihan vähemmän tunnettu piirre on kavaluus, eli yksityisyydessä tapahtuvat uhkailut.

2.3.2. Pappi tuomitaan pilkasta Ylen niitä toimittajia vastaan, jotka olivat puolestaan herjanneet Serafim sarovilaisen seurakuntaa kastraatioväitteillä

Ari Liikasen suoranainen kömmähdys syntyy, kun loppujen lopuksi hän kokee tehtäväkseen löytää edes jotakin moitittavaa.

Niin hän esittää ”erityisen moitittavana” blogikirjoitusta 22.9.2009, jossa Liikasen mukaan ”Molari katsoo väkivallan kohdistumisen olevan oikeutettu erikseen nimeltä mainittuihin henkilöihin sekä koko Ylen Ajankohtaisjournalismin tiimiä kohtaan. Lisäksi Molari antaa kirjoituksessaan ymmärtää, että tähän väkivaltaan olisi Raamatullinen oikeutus” (Liikanen s. 5; kirjoitusvirhe kirjoittaa ”Raamatullinen” isolla etukirjaimella on Liikasen tekemä).

Sinänsä hyvä, että Liikanen luopuu nyt täysin tutkinta-asiamies Jorma Backin argumenteista, joiden mukaan kirkkoherra Molari puolustelee rikoksesta tuomittua venäläistä naista, Rimma Salosta. Liikanen ei käytä mainittuja poliittisia argumentteja läpinäkyvästi.
Tämä on sanottava kurinpitoasiamiehen eduksi.


Kurinpitoasiamies laiminlyö kokonaan sen, että Ylen ajankohtaistiimi itse esitti väitteitä Serafim sarovilaisen seurakunnan kastrointivaatimuksista. Mikä voisi olla oikea, sopivan ja pyhän pilkan sisältö tuollaisia mielettömiä suomalaistoimittajia vastaan? Onko ironiaa ja sarkaismia olemassa?

Kurinpitoasiamiehen mukaan pappi ei kirjoita huumoria ja ironiaa, vaan kaikki on vakavasti asiaproosaa. Hän ei voi ymmärtää, että kirkkoherra Molari olisi kääntänyt Ylen ajankohtaistiimin hullut väitteet näitä itseään vastaan saman hulluuden kaltaisesti.

Kyseiset toimittajat eivät itse kannelleet mitenkään asiasta, mutta tuomiokapitulilta saaman tehtävän mukaisesti tutkinta-asiamies Jorma Back katsoi blogikirjoituksen poliittisesti sopimattomaksi Venäjän ja ortodoksisen kirkon puolelle asettumiseksi; nyt kurinpitoasiamies argumentoi hienostuneemmin vain itse sopimattomuudesta, vaikka ei määrittele kirjallisia lajeja ja tyylejä arvostellen, mikä olisi kanoninen ja pyhä kirjallinen muoto ja lajityyppi.

Näiden kahden blogikirjoituksen perusteella kurinpitoasiamies Ari Liikanen katsoo, että ”Molari on 21.4.2009 ja 22.9.2009 julkaisemissaan blogikirjoituksissa toiminut vastoin virkavelvollisuuksiaan sekä virka-asemassaan käyttäytynyt sopimattomasti”. Täten hän suosittelee kirjallista varoitusta.

Espoon hiippakunnan tuomiokapituli saa kirjallisen selvityksen 21 päivän kuluessa. Mahdollisen tuomion jälkeen asian valituksen tähden käsittely siirtyy korkeimmalle hallinto-oikeudelle.

 Kohtelen itse tuomiota kuitenkin hyvin arvostavasti valituksesta huolimatta ja sijoitan sen historiallisena todistuksena työhuoneeni seinälle kehyksiin – se on melkein kuin kihlajais- tai vihkitodistus Pro Karelian ry:n ja Espoon tuomiokapitulin suhteen julkistamisen puolesta.













Ps.
ilmeisen vanhoja vanhoja peruja on Pohjan suomalaisen seurakunnan kirkkoherravirastoon tullut Pro Karelia ry:n ja Karelia Klubi ry:n julkaisema lehti Karjan kuvalehti, päätoimittajana Veikko Saksi.

Olen ilmoittanut mainitulle järjestölle, että seurakuntamme ei ole tilannut eikä virastoomme saa toimittaa kyseistä poliittista lehteä, koska olemme hengellinen yhteisö ja pidämme esillä vain hengellisiä julkaisuja seurakuntatalossa.

Meille on tärkeää, ettei myöskään hengelliset yhteisöt rakenna julkaisuissaan vaatimuksia ja epäkunnioitusta naapurivaltioita vastaan.

 Olkaa tarkkoja myös muissa seurakunnissa, jotta ette tarpeettomasti sponsoroi mainittua lehteä ja ryhmittymää poliittisen lehden tilauksilla!

Kiitos!

Kiitän kaikkia ystäviä Suomessa ja ympäri Eurooppaa avusta ja tuesta sekä lukuisista esirukouksista!

Saimme yhdessä torjuntavoiton russofobisia hyökkäyksiä vastaan!

Saan säilyttää virkani ja kutsumukseni!

Länsi-Uusimaa 6.4.2010



YLE Uusimaa


Interfax


Interfax 14.04.2010


http://community.livejournal.com/ru_politics/29540398.html


Kirkkoherra Juha Molari haluaa kiittää Ranskan ja Belgian venäläisiä ystävällisestä tuesta, Viron Yövartio (Notzoi Dozor) –liikettä myös mielenosoitustuesta, erityisesti venäläistä mediaa asian julkisuudesta ja Suomen antifasistista komiteaa. Niin kuin Robert Rantalan tapauksessa, niin nytkin median avoin osallistuminen esti mielivallan.

Julkisuus ja avoimuus pelasti kirkkoherran viran: saan "vain" kirjallisen varoituksen, avoimuuden tähden ei uskalleta erottaa.

Kirkkoherrana voi jatkaa kutsumuksessa, joka on ollut tärkeä jo pienestä pojasta alkaen. Teologian tohtoritutkinto ei mennyt aivan hukkaan enkä tarvitse asettua uudestaan koulunpenkille.

Puheille ja blogikirjoituksille asetetaan nyt tiukka ennakkosensuuri: ProKarelian vihapropaganda on tabu, jota ei saa enää arvostella. Ainakaan pappi ei saa arvostella Suomessa.

Tšetšenian separatistien vihamytologian synty

Olipa tänään ilo lukea Nikita Tihonovin toimittama akateeminen artikkelikokoelma. Kyseinen teos on syntynyt 2002 Lomonosovin yliopiston historiallisessa tiedekunnassa Moskovassa. Aihekin osuu itse ytimeen: Tšetšenian separatismi (1990–1991) (Чеченский сепаратизм 1990-1991). Näitä seikkoja tarkastelen sittemmin kesällä kirjassani seikkaperäisemmin.

Tunnetun venäläisen sanomalehden («Независимой газеты») ansioitunut toimittaja Igor Rotar korostaa tuossa teoksessa, että ”fundamentalistinen” islamin tulkinta tuli merkittäväksi aggressioiden käyttövoimaksi vasta 90-luvun alun kriisin syttymisen jälkeen. Wahhabitit ja jihad saapuivat alueelle, jossa oli jo valmis kriisi. En kokenut ilmaisua kovin tarkaksi, mutta viitteelliseksi. On todellakin nähtävissä, että brutaalit vallanhimoiset roistot aloittivat toimintansa ilman uskonnollista missiota ja uskollisuutta Allahille. Ryöstely ja henkilökohtainen rikastuminen sekasortoisessa tilanteessa sanelivat enemmän separatistien toimia kuin Koraanin suurat.

1980-luvun teollisuuden jättiläinen

Tutkimus muistutti myös aiheellisesti, ettei kriisin alkua pidä tarkastella vasta maaliskuulta 1990 alkaen, ja vielä vähemmän vuodesta 1999 alkaen, vaan aiheellista on tiedostaa voimakas sosiaalinen ja kulttuurinen muutos Tšetšeniassa ja Ingušiassa 1960-1980 –luvuilla. Aiemmin väestöä oli ollut runsaasti vankileireillä, poliittiset rajoitteet olivat leimanneet alueen kehitystä. Nyt alkoi kaupungistuminen. Merkittävä osa väestöstä sai ammatin teollisuudesta, varsinkin öljytuotannosta sekä puunjalostusteollisuudesta ja tekstiiliteollisuudesta. Grosnyssa tšetšeenejä oli 30,5 % (121 350), inguušeja 5,4 % (21 436), mutta venäläisiä, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä yhteensä 55,8 % (222 086). Groznyn alue ja Azerbaidžan olivat tärkeitä öljyntuottaja-alueita entisessä Neuvostoliitossa. 80-luvulla Pohjois-Kaukasian Tšetšenia-Ingušia kasvoivat eräänlaisiksi "teollisuuden jättiläisiksi", joille veti vertoja vain Pohjois-Ossetian teollisuus sotateollisuuden voluumin tähden.

Samaan aikaan maatalous ei kuitenkaan pystynyt työllistämään riittävästi. Monet nuoret tšetšeenit olivat "maaseudun ylijäämäväestöä”, joka joutui pakenemaan muille alueille tai sekaantuivat rikollisuuteen. Joidenkin arvioiden mukaan ”ylijäämäväestö” oli 100 000 - 200 000 ihmistä, 20-30% työikäisestä väestöstä. Tämä ryhmä muodosti aseellisen separatismin reservin, joita ammattisotilaat ja bandiittijohtajat värväsivät joukkoihinsa sittemmin.

Vuonna 1970 Neuvostoliitossa asui 612 674 tšetšeeniä ja vuonna 1979 heitä oli 755 782, vuonna 1989 oli jo 958 309. Alueella oli poikkeuksellisen vahva syntyvyys. Jo Neuvostoliiton loppuvuosien aikana suuren syntyvyyden ja työllisyysongelmien lisäksi aluetta leimasi poikkeuksellisen runsas rikollisuus. Neuvostoliiton Keskuskomitean sisäasiainministeriö sai 7.5.1971 ministeri NA Shchelokovin (Н. А. Щелоков) huolestuneen ilmoituksen, että ”Tšetšenian-Ingušian, Pohjois-Ossetian, Dagestanin, Kazakstanin ja Kirgisian alueilla on pitkään jo jatkanut tšetšeenien ja inguušien rikollisten laittomien joukkojen toiminta. Joillakin alueilla ne ovat omistautuneet pankkiryöstöihin, kassakoneiden varastamiseen, väestön terrorisointiin, väestön karjan varasteluun”. Vuonna 1969–1971 Neuvostoliiton sisäministeriö toteutti useita toimenpiteitä, kuten sotilasoperaation joulukuussa 1969, jotta rikolliset voitaisiin täydellisesti poistaa alueelta. Ministeri ilmoitti vain puoli vuotta myöhemmin, että 347 rikollista piileskelee Tšetšenian ja Ingušian alueella. Useita konekiväärejä, pistooleja ja revolvereja takavarikoitiin alueelta. Vuonna 1989 Tšetšeniassa oli korkein luku kaikista Neuvostoliiton alueista, kun arvioitiin kenellä ei ollut edes keskiasteen koulutusta. Alueen väestön osuus tieteellisessä tutkimustyössä oli yksi pienimmistä kaikista Neuvostoliiton kansoista. Lapsikuolleisuus oli Tšetšenian kansalaisilla 39,3, kun keskimäärin Venäjällä 17,7. Nämä kielteiset tekijät selvästi loivat myös huonoa mainetta tšetšeenejä vastaan.

1970- ja 80 –luvuilla tapahtui nopea harppaus alueen koulutustasossa: Vuodesta 1957 vuoteen 1975 tšetšeeniopiskelijoiden määrä korkeakouluissa lisääntyi 70 kertaiseksi. Koulutustaso ei kestänyt kuitenkaan vertailua Neuvostoliiton parempien alueiden kanssa.

Separatistien vihamyytti

Tutkijat huomauttavat, miten jo Brezhnevin aikakauden järkyttävä korruptio aiheutti tyytymättömyyttä alueen ihmisissä. NKP:n keskuskomitealle jättämässään raportissa 30.4.1966 KGB päällikkö kirjoitti, että tällöin tšetšeenien ja inguušien keskuudessa "elää vihamielinen asenne tasavallan muita kansallisuuksia vastaan, erityisesti venäläisiä vastaan: tšetšeenit ja inguušit haluavat syrjäyttää työntekijöinä muut kuin alkuperäiskansojen kansallisuudet”. Sittemmin tšetšeenien nuoressa sukupolvessa sai jo paljon kannatusta projektioajattelu, jossa omista ongelmista syytettiin Stalinin karkotuksia ja sillä hetkellä eläviä venäläisiä: tapahtui projektio venäläisiin, vaikka Stalin ja Berija olivat gruusialaisia ja Neuvostoliiton johto on ollut aina monikansallinen. Venäläinen tutkimus kuvaa karkotuksen kollektiivista traumaa hyvin osuvasti. Ilmiö tunnetaan Suomessa paremmin Baltian surullisena myyttisenä historian väärentämisenä ja diskriminaationa.

Noin 20 vuotta sitten – tarkalleen ottaen 23–26. maaliskuuta 1990 – Groznyissa esitettiin vallankumouksellinen väite, että valta oli siirtynyt Korkeimmalta neuvostolta separatistien perustamalle Tšetšenian kansan kongressille ОКЧН). Johtajaksi saapui Virosta kaikkea muuta kuin demokraattisissa ja reiluissa vaaleissa valittu kenraali Džohar Dudajev (Джохар Дудаев). Yaragi Mamadaev ehdotti kenraalia tehtävään kongressissa. He olivat tutustuneet kesällä 1990. Dudajev oli sopiva nukke tehtävään. Separatistien viesti oli myyttinen: ”vapautua jo vihdoin ikivanhasta taistelusta, niin että vapautta rakastavat tšetšeenit irtaantuvat Venäjän keisarikunnan siirtomaatyranniasta”. Tämä ideologisen Venäjä-vihakuvan rakentajina olivat D. Dudajev, Udugov ja Z. Jandarbijev. "Tšetšeenien vallankumous" rakensi menneisyydestä myytin: dramaattinen esitys menneisyydestä, Kaukasian sodasta 1800-luvulla ja Stalinin karkotusten kollektiivisesta traumasta. Dudajev puki vihamyytin puheeksi: ” Venäjä ei ollut turvasatama tšetšeeneille, vaan helvetti, ei äiti vaan äitipuoli. Kaukasian sodan jälkeen on ollut tsaarin tuottamaa valtavaa sortoa, tšetšeenit kapinoivat useita kertoja, mutta maksavat hinnaksi tuhansia parhaita poikiaan.”

Pormestari heitettiin ikkunasta ulos

6.11.1991 Grosnyissa järjestettiin brutaaleja levottomuuksia, joissa Dudajevin johtama kongressi otti hallintaansa hallituksen rakennuksia. Venäjän nykyisen duuman edustaja Ahmar Zavgajev oli tapahtumien silminnäkijä. Hän kuvaa separatistien julmuutta: "tuo päivä oli ryöstelyä, terrorismia ja tyranniaa”. Separatistit pieksivät yli 40 kansanedustajaa. Aseelliset ryhmät tunkeutuivat ministerineuvoston rakennukseen, radio- ja televisioasemalle ja kaupunginvaltuuston rakennukseen. Venäjän viranomaiset eivät ole koskaan vastannut näihin tapahtumiin. Kaupungin neuvoston puheenjohtaja Vitali Kutsenko (Виталий Куценко) tapettiin brutaalisti: heitettiin ulos toimistonsa ikkunasta. Tšetšenian-Ingushian syyttäjä Aleksandr Puškin tapettiin, kun hän oli poistumassa rakennuksesta. Tämän jälkeen alkoi venäläisväestöön kohdistettu kansanmurha separatistiterroristien johdolla. Silminnäkijänä Zavgajev kertoo: ”Kutsenko oli ennakkotapaus. He halusivat nähdä, miten Venäjän johto reagoisi henkilön kuolemaan, kun tämä oli Grosnyin entinen pormestari ja komitean ensimmäinen sihteeri. Ei vastausta! Tämän jälkeen alkoi venäläisten kansanmurha. Venäläisten osuus – öljyalalla, kemistit ja monet asiantuntijat – oli noin kolmasosa tasavallan väestöstä”. ”Vallankaappauksen” johto määräsi, ettei korkeimpiin tehtäviin voi enää nimetä "henkilöitä, joilla on ulkomaalainen syntyperä."

Hruštšov oli aikoinaan antanut tšetšeenien palata takaisin alueelle, sillä hän koki, etteivät nämä ole sellainen separatistinen poliittinen voima kuin mitä oli tavattavissa Baltiassa tai Länsi-Ukrainassa. Tšetšenian separatismi oli nyt 90-luvun alusa vastaus surulliseen valtatyhjiöön, joka syntyi Gorbatšovin taitamattomasti käynnistämässä perestroikassa ja sittemmin Jeltsinin merkillisyyksistä.

Tšetšenian separatistit eivät edusta kansan tuntemaa islamia

Tšetšenian separatismilla ei ole mitään vakavaa kansallista "juurta". Paikalle saapuivat kriisin alkumetreillä wahhabiitit – kiivashenkiset islamistit. Nämä tahtoivat rakentaa alueelle "globaalin jihadin” etnoterrorismin hengessä. Hiukan turhan leimaavasti on sanottu, että vastakkain olisi islamin hiukan mystisempi sufilainen suuntaus ja nk. ”wahhabitit” (wahhabismi, arab. ‏الوهابية‎ Wahhābīya), koska ilmiö on moninaisempi. Lähtökohta näyttää pikemmin juuri siltä kuin Igor Rotar väittää tutkimusartikkelissa, että uskonnollisuus ei ollut lähtökohta separatismille, mutta pian paikalle tulivat ”fundamentalistit”, jotka alkavat taistella ”Allahin nimissä”. Nämä muslimikiihkoilijat, alueen islamilaisen tradition turmelijat, tunnetaan tällä hetkellä mm. Kavkaz Centerin aineistosta. He eivät puhu kansan äänellä, vaan ulkoapäin saapuneen uskonvimman hengessä. Tämä johtaa harhaan 2000-luvun muslimeja, jotka eivät enää aina muista, että kriisi alkoi roistojen käsissä kunnes ulkoapäin lähetetyt Al-Qaidaan ja Osama bin Ladeniin läheisesti liittyvät muslimit halusivat saattaa separatismin päätökseen – ja ehkä hyötyä ase- ja huumekaupasta, joka muodostui tärkeäksi alueella.

Joka tapauksessa tšetšeeniseparatistien fanaattisuus ei ole syntynyt alueen omasta uskonnollisesta islamilaisesta traditiosta, jossa on itse asiassa perinteisesti suhtauduttu myös islamiin kriittisesti, varsin liberaalisti, avoimesti ja luottavaisesti. Uskonnollinen fanaattisuus tulee ulkoapäin saapuneena ”tuontitavarana”, se ei synny myöskään maassa jo olleesta innokkaammasta – vähemmän maallistuneesta - uskonnon harjoituksesta, joka on purkautunut sufilaisuutena. Suufilaisuudessa korostetaan suvaitsevaisuutta ja uskontojen moninaisuutta. Alueelle saapunut islamilainen tuonti-ideologia on wahhabismia, nämä moittivat jopa sellaisia muslimeja, jotka eivät kasvata pitkää partaa! Heidän mukaansa terrorismista voi olla monta eri mieltä, mutta he eivät suostu sanomaan ehdotonta kielteistä tuomiota terrorismille. Esimerkiksi joitakin aikoja sitten imaami Abu Usamah saarnasi julkisesti jihadin puolesta. Osama bin Laden lienee tällä hetkellä pahamaineisin tämän hengen muslimi. Etnografi ja kirjailija Zalpa Bersanovan selkeää esitystä separatistien toisenlaisen, ulkoa tuodun islamin luonteesta on esitelty Pieni puu –blogissa, jossa kerrotaan mm. Ruslan-nimisen tšetšeenimiehen tarinan: ”Hän oli vuonna 2002 Moskovan Dubrovka-teatterin kaapanneiden terroristien joukossa. Hänen tarinansa osoittaa myös, että wahhabismin ideologia ei ole ristiriidassa vain todellisen islamin kanssa, vaan myös – mikä kenties on vielä tärkeämpää – tshetsheeniperinteiden kanssa. Ruslanin tarina toistuu muodossa tai toisessa yhä uudestaan ja uudestaan nyky-Tshetsheniassa. Ennen ”wahhabiitiksi” tulemistaan Ruslania pidettiin kelpo nuorena miehenä. Hänen ainoa heikkoutensa oli, että hän rakasti kovasti naisia ja vietti kutakuinkin vapaamielistä elämää. Hänen isänsä oli erittäin hyväntahtoinen, kunnollinen mies. Isä oli orpo, joten saatuaan oman perheen se tuotti hänelle suurta mielihyvää, ja hän piti tarkasti silmällä lastensa kasvatusta. Kahden Tshetshenian sodan välillä pahamaineinen arabitaistelija Khattab johti kapinallisten koulutusleiriä Gudermesin kaupungissa. Ruslan, 20, meni sinne ystäviensä kanssa silkasta uteliaisuudesta nähdäkseen mitä siellä tehtiin. Hän palasi kotiin 200 dollaria rikkaampana. Hänen isänsä kysyi missä hän oli ollut ja mistä saanut rahat. Isä meni itse katsomaan Khattabin harjoitusleiriä. Kolmen päivän kuluttua sekä isä että poika olivat silmiinpistävästi muuttuneet. Isä näytti siltä kuin hänet olisi hypnotisoitu. He molemmat alkoivat julistaa että on vain yksi jumala, Allah, ja että Muhammed on hänen profeettansa. Muita uskonnollisia hahmoja tai profeettoja ei ole, ja uskonnollisiin tapahtumiin osallistuminen on turhaa eikä mitää aiemmankaltaisia harjoituksia tarvita. Perheen oli vaikea selviytyä kahden wahhabiitin kanssa. Ruslan pakotti äitinsä ja sisarensa pitämään hijabia. Heidän kieltäytyessään Ruslan sanoi äidilleen: ”Jos et olisi minut synnyttänyt nainen, tappaisin sinut.” Tšetšeenien enemmistö pitää alueensa vaarallisimpana asiana tai ilmiönä wahhabismia, joka on ristiriidassa todellisen islamin kanssa ja rikkoo alueen vanhat traditiot. Tšetšeenit ”pelkäävät wahhabiitteja melkein lamaantumiseen asti”.

Bandiitit aloittivat venäläisväestön kansanmurhan

Vuosina 1991–92 Tšetšenian venäläisväestöä vastaan hyökättiin niin rajusti, uusi separatistien sotilaallinen uskontulkinta raivasi valtaa ja tilaa. Monet venäläiset myivät asuntonsa pilkkahintaan ja joutuivat poistumaan Tšetšeniasta. Mikä oli Venäjän reaktio: valitettavasti ei mitään reagointia!

”Presidenttivaaleissa” saavuttamansa voiton tähden 27.10.1991 Dudajev julisti, että Venäjällä oli kolme päivää aikaa poistua maasta. Vaaleissa äänesti 10-12 % äänioikeutetuista. Vaalien äänestystilanteissa ei kysytty henkilöllisyyspapereita, kahden viikon kampanja-aika oli riittämätön käytännöllisesti katsoen sotatilalain vallitessa, tšetšeenien laiton järjestö toteutti lain ja laati sen säännöt, vaaleilla ei ollut lainkaan riippumattomia tarkkailijoita. Tuloksena oli, että venäjänkielinen väestö ei käytännöllisesti katsottuna äänestänyt lainkaan vaaleissa. Verojen maksu lakkautettiin Venäjälle. 2.11.1992 Korkein neuvosto julisti Tšetšenian valevaalit laittomaksi. Jeltsin tuli Venäjällä valtaan. Hän ilmoitti, ettei keskustele laittomien separatistien kanssa. 31.11.1992 Tšetšenian ”parlamentti” ilmoitti kansallistavansa Tšetšenian alueelle sijoitetun Neuvostoliiton armeijan. Dudajev otti haltuunsa 42 tankkia, 34 taisteluajoneuvoa, 139 tykkiä, 20 kannettavaa ilmatorjuntaohjusta, 5 MIG-260:a ym. Tuloksena oli lopulta Tšetšenian ensimmäinen sota, 11.12.1994 – 31.8.1996. Voimme kysyä, miksi Gorbatšov ja Jeltsin olivat niin kyvyttömiä, etteivät Neuvostoliiton ja Venäjän joukot huolehtineet yhteiskuntajärjestyksestä jo neljä vuotta aiemmin vuonna 1990. Miksi piti odottaa nämä neljä vuotta?

Tšetšenian laiton separatistijohto kannattajineen syyllistyi seuraavina vuosina yli 200 000 venäläistä vastaan tehtyyn murhaan, ryöstöön, kidnappaukseen, kiristykseen tai muihin rikoksiin. Assinovskajan kylän asukkaat kirjoittivat toukokuussa 1994 vetoomuksen presidentti Boris N. Jeltsinille: "... me elämme pelossa. Maailman rikolliset kerääntyvät meidän kyläämme. Tuo kaikki tapahtuu ilman rangaistusta eikä kukaan ota vastuuta laillisuudesta. Pyydämme apua venäläisille pakenemaan Venäjälle. Maassa suljetaan kouluja, sairaaloita, eläkkeitä ei makseta eikä sosiaalietuuksia, työttömyys on noussut 70 %:iin, orjuus on alkanut kehittyä".

Laajamittaisen ryöstelyn käynnissä Tšetšenian junissa tehtiin laajamittaista ryöstelyä. Vuoden 1993 aikana ryöstettiin 559 junaa kokonaan tai osittain ja noin 4000 autoa 11,5 miljardin ruplan arvosta. Vuosina 1992 - 1994 Tšetšenian junissa tehdyissä ryöstöissä kuoli 26 rautatiealan työntekijää. Näissä olosuhteissa liikenneministeriön oli lopulta lopetettava väliaikaisesti junaliikenteelle Tšetšenian alueella syyskuusta 1994 lähtien. Venäjä ilmoitti, että ryöstäjät ovat usein olleet Dudajevin järjestelmän rikollisia. Vuosina 1991–1994 tšetšeeniä tekivät myös toistuvasti Venäjän alueella iskuja, joissa seurauksena oli kaappauksia, pankkivankien ottamisia, sieppauksia ja lunnasvaatimuksia. Tšetšenian viranomaiset kieltäytyivät johdonmukaisesti yhteistyöstä Venäjän liittovaltion viranomaisten kanssa, kun viranomaiset etsivät menetelmiä suojata ja vapauttaa panttivangit. Tšetšenia kehittyi nopeasti välietapiksi aseiden ja huumeiden salakuljetukselle; muistettakoon että Afganistanissa oli useilla separatisteilla tärkeitä yhdyshenkilöitä. Tavaroiden salakuljetus villiintyi. Venäjän sisäasiainministeriön mukaan Tšetšenian jengit käytännössä pitivät monopolia laittomien huumeiden markkinoilla monilla alueilla Venäjää, lähinnä Kaukoidässä, Moskovassa, Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa. Tšetšeniassa oli merkittävää heroiinin tuotantoa. Vähintään 90 % Tšetšenian öljystä myytiin laittomasti, vuoden aikana saadut tulot 800–900 miljoonaa dollaria tulivat Tšetšenia korkea-arvoisten separatistien johtajille. Venäjän rahoitusjärjestelmälle koitui myös triljoonien ruplien vahinko väärennetyistä rahasta ja asiakirjoista. Jegor Gaidar (Егор Гайдар) sanoi että Tšetšeniasta tulevan väärennetyn rahan määrä on niin valtava, että on mahdollista, että ongelma tuhoaa koko pankkijärjestelmän ja romahduttaa valtion. Lopulta rikossyytteet nostettiin väärennetystä rahasta yli 500 Tšetšenian kansalaista vastaan. Tšetšenian propaganda reagoi tilanteeseen päinvastaisesta näkökulmasta: heidän mukaansa Moskovan turvallisuuspalvelun suojeluksessa mafia ryösti junia! Virallisesti kukaan ei tunnustanut Itškerian tšetšeenitasavaltaa ja Tšetšenia separatistien ”valtiota”. ”Presidentti” Dmitri Dudaev ja ”oikeusministeri” E. Sheripovoy sanottivat valevaltionsa venäläisvastaisen ideologian julkilausumaksi: "Venäläisyys on erityinen muoto ihmistä vihaavalle ideologialle, sen perusta on sovinismissa sekä täydellisessä hengellisyyden puutteessa ja moraalittomuudessa. Sen toimintaperiaatteena on tuhota kaikki asiat, harjoittaa palaneen maan taktiikkaa. Se luo orjallisen mentaliteetin, joka ylpeilee historian väärentämisestä ja laajentumisesta vieraille alueille ja muiden kansojen pariin. Rasismi on sille ominaista, kun se luo jatkuvaa poliittista, oikeudellista ja ideologista kauhua. Venäläisyys on Venäjän kansallinen ja valtiollinen poliittinen ideologia”.

Venäjän syyttäjät ja lainvalvontaviranomaiset eivät pystyneet enää toimimaan Tšetšenian alueella, koska koko järjestelmä oli tuhottu. Dudajevin joukot takavarikoivat Neuvostoliiton tukikohdista aseet ja puolustustarvikkeet Tšetšeniassa. Kaiken lisäksi Dudajevin Tšetšeniajoukot saivat aseapua Turkkista. Saudi-Arabiasta, Jordaniasta, Iranista, Afganistanista ja Pakistanista. Venäjällä oli käynnistettävä sotilasoperaatio perustuslaillisen järjestyksen palauttamiseksi Tšetšeniaan.

Venäjän sotajoukot tulivat neljä vuotta liian myöhään

Itškerian tšetšeenitasavallan, Tšetšenia separatistien ja vapaaehtoiset UNA-UNSO taistelijat sekä arabien palkkasoturit kävivät aseelliseen vallananastukseen komentajiensa Johar Dudajevin, Aslan Mashadovin, Ahmed Zakajevin, Ahmad Kadyrovin, Ramzan Kadyrovin, Zelimhan Jandarbijevin, Shamil Basajevin, Ruslan Gelayevin, Salman Radujevin, Turpal Ali Atgeriyevin, Hunkar Pashan Israpilovin Abdul-Halim Sadulayevin, Ilyas Akhmadovin, Vakha Arsanovin, Arbi Barayevin, Abdul-Malik Mezhidovin, Aslambek Abdulzhadzhievin, Apti Batalov in, Aslanbek Ismailovin, Alihadzhiev Ruslanin ja Ruslan Hayhoroevin johdolla.  Separatistien joukot kärsivät 17391 sotilaan tappiot. Virallisten tietojen mukaan Venäjän tappiot olivat 5500 henkilöä. Separatistien yritys laillista järjestystä vastaan aiheutti konfliktin ja suunnattomasti kärsimystä.

Separatistit eivät osoittaneet kykyänsä luoda yhteiskuntaa. He eivät edusta myöskään kansan omaa eetosta, islamilaisen uskon tulkintaa, vaan ulkopäin ohjattua terroristijärjestöjen kanssa flirttailevaa vääristymää.

Surmatun terroristin nuori heila Janet Abdurahmanov räjäytti Moskovan metrossa

Al-Qaida –terrorijärjestöön ja Osama bin Ladeniin läheisesti liittyvän kuolleen terroristin nuori heila räjäytti itsensä Moskovan metrossa. Kirjoitin tuosta räjäytyksestä tuoreeltaan 29.3.2010 ja totesin terroriteon kauhean yhteyden suomalaisen Mikael Storsjön (Микаэль Стурше) ylläpitämän KavKaz Centerin suosikkiin Dokka Abu Usmaniin eli Doku Umaroviin. Storsjö saattoi puolestaan julkisuuteen tänään 2.4.2010 sivustolle Kavkaz-Center -artikkelin, jossa hän luulottelee meikäläistä FSB-agentiksi, joka uhkailisi häntä!

Kirjoitin jo aiemmin 6.2.2010 artikkelin, jossa kerroin FSB:n onnistuneesta toimenpisteessä, sillä turvallisuuspalvelu oli 2.2.2010 surmannut Al-Qaida –terroristijärjestön Pohjois-Kaukasian divisioonan perustajan, 48 vuotta vanhan Mohmad Shabaan tai Mohammad Shabaan (venäjäksi: Мухаммад Шабаан), egyptiläisittäin Seif Islamin (venäläisittäin: Сейф Ислам). Mohmad Shabaanin eliminointi oli merkittävä saavutus, koska hän oli tärkeä lenkki Osama bin Ladeniin. Myös terroristijohtajan avustaja Ibrahim (Umalat) Magomedov kuoli samassa yhteydessä. Nyt tuli surullinen vastaisku, kun terrorijärjestön johtaja käski kuolleen terroristin nuorta heilaa itsemurhapommitukseen ja lupasi tälle paratiisin. Rauhan rakentaminen ei tapahdu siten, että Kavkaz-Center kutsuu terrrori-iskun tekijöitä "marttyyreiksi", mutta kutsuu minua "terroristiksi" sillä perusteella, että en hyväksy noita terrori-iskuja! Valtioissa on kansalliset instituutiot ja kansalainväliset rajatkin ylittävät instituutiot, joiden puitteissa tulee rauhanomaisesti ratkaista jännitteet: pommien räjäyttäjät eivät ole marttyyreitä!

Moskovan Kulttuuripuiston metroasemalla tapahtuneessa terroriteossa tunnistettu itsemurhapommittaja oli 17 vuotta vanha Janet Abdurahmanov (Джанет Абдурахманова). Jo hyvin yli kolmikymppinen Ibrahim (Umalat) Magomedov (Умалат Магомедов) oli nainut tuota nuorta dagestinalaistyttöä vähintään vuoden päivät.

Kerroin helmikuussa 2010, että surmatut olivat Doku Umarovin (Доку Хаматович Умаров; Умаран Хамади кант Докка)kavereita. Nyt on nimenomaisesti käynyt ilmi, että Mikael Storsjön Kavkaz Center on ollut tiedonvälityskanava, jonka kautta mainittu Kaukasian emiiriksi itseään kutsuva Dokka Abu Usman (Докка Абу Усман; Умаров Докку Хамадович) on saanut välittää viestinsä ennen terrori-iskua ja sen jälkeen, kun hän ilmoitti ottavansa vastuun ja kunnian naismarttyyrien teosta. Juuri Doku Umarov antoi käskyn terroriteon suorittamiseen. Doku Umarovilla täytyy olla myös yhteydet Al-Qaidaan ja Osama bin Ladeniin, koska Mohammed Shabaan oli juuri tärkeä noissa yhteyksissään.

Saattaa olla kiinnostavaa myös Yhdysvaltalaiselle turvallisuuspalvelulle, miksi Suomi sallii Al-Qaidan kavereiden viestien levittämisen Kavkaz Centerin palvelimen kautta. Suomeen on saapunut Kavkaz-Centerin "toimihenkilöitä", joiden taustat ovat vähemmän rauhanomaiset. Samanaikaisesti tiedämme myös useita toistaiseksi ei-julkistettuja seikkoja samaisen tahon suhteesta Medinassa ( ‏المدينة المنورة‎, al-Madīna al-munawwara) koulutuksensa saaneiden (jotkut toki myös Tunisian armeijassa), jihadia voimakkaasti korostavaan Suomessa asuvaan "muslimisoluun", jota ilmeisemmin Britannian tiedustelupalvelukin kävi joku aika sitten tarkkailemassa. Ovatpa nämä tietyt henkilöt käyneet Bulevardi 2:n parvekkeella katsomassa Helsinkiä Storsjön seurassa. Onhan se kiinnostavaa, että Suomessakin katsotaan mainitun keskuksen välittämiä terroristien taisteluvideoita ja harjoitellaan lähitaistelua tulevaisuuden tarvetta varten. Tuskin Yhdysvalloissakaan sananvapaus sallisi, että Al-Qaida julistaa terrori-iskuja varten käskyjä ja julistaa terroristit sankareiksi amerikkalaisen palvelimen kautta.

Keskustelin 30.3.2010 Mikael Storsjön kanssa puhelimitse: hän vakuutteli, ettei Kaukasian taistelijoilla ole yhteyksiä Afganistanin ryhmiin, ehkä 90-luvun aikana olisi pieni osa tullut Turkista, Jordaniasta ja Saudi-Arabiasta. Yhteydet kansainväliseen rahoitukseen ja terrorismiin näyttävät olevan tämän hetkisen terroriteon tähden selvemmät kuin Storsjön tahtoo kertoa kaunistellen. Liekö hänellä yhä edelleen rinnassa ”Minä olen porvari” –nappi, koska rahoittajia vastaan ei sovi puhua pahaa niin kuin porvari varmasti tietää?

Itsemurhapommittajan terroristimies oli läheinen apuri tuolle Mohmad Shabaalle, joka saapui Venäjälle jo vuonna 1992. Hän oli käynyt taistelukoulutuksensa Afganistanissa, Sudanissa, Somaliassa, Libanonissa ja Gruusiassa (Georgia). Tšetšeniassa Shabaan osallistui sotilaallisiin toimiin Venäjän joukkoja vastaan. Tällöin hän kuului ns. ”Muslimiveljeskuntaan” («Братья-мусульмане», аrab. الإخوان المسلمون‎‎, Аль-Ихван аль-Муслимун). Myöhemmin Mohmad Shabaan liittyi Khattabin järjestämään al-Qaidan divisionaan Kaukasuksella. Mohmad Shabaanin tiedetään myös järjestäneen terroristien koulutuskeskusta Tšetšeniassa. Sieltä tiedetään todistajapuheenvuorojakin, miten Mohmad Shabaan harjoitutti terroristeja pommi-iskuihin. Muodollisesti vuosina 1996-1998 Shabaan toimi ”hyväntekeväisyyden” nimissä järjestössä Benevolence International Foundation. Järjestöllä on kiinteät yhteydet Al-Qaidaan. YK:n turvallisuusneuvosto on päätöslauseellaan 1267 kieltänyt järjestön. Järjestön perustaja on Adel bin Abdul-Jalil Batterjee ( عادل بن عبد الجليل بترجي‎). Shabaan piti myös yhteyttä tunnettuun terroristiin Shamil Basajeviin ja viime aikoina terroristi Doku Umaroviin (Доку Хаматович Умаров; Умаран Хамади кант Докка ), jonka äänenkannattajaksi Mikael Storsjön Kavkaz Center on muodostunut. Umarov mahdollisesti piileskelee Pohjois-Kaukasian vuoristoilla. Storsjön tietänee, missä Umarov on tai varmasti saa tietää yhteyksiensä kautta, mutta minä en tiedä. Koulutukseltaan leskille itsemurhakäskyn antanut Umarov on Groznyin öljyinstituutista valmistunut insinööri, joka työskenteli ammatissaan eri puolilla Venäjää, kunnes tuomittiin vuonna 1980 murhasta. Heinäkuussa 1992 häntä syytettiin taas, nyt kahden ihmisen murhasta. Hän teki murhat yhdessä Musa Atajevin kanssa. Umarov kuitenkin pakeni Tšetšeniaan, jossa hän liittyi Ruslan Gelajevin rykmenttiin Tšetšenian ensimmäistä sotaa varten. Vuodesta 1996 alkaen hän on yhdessä Arbi Barajevin kanssa siepannut ihmisiä ja vaatinut lunnaita.

Miksi KavKaz-sivuston ylläpitäjä Mikael Storsjö hermoilee? Hän on käynyt levottomaksi, pelkää virheitä ja asioiden paljastuksia, kun on joutunut vähäisen tarkailun kohteeksi. Siitä syystä hän kirjoittaa jo paranoidisesti ikään kuin tavallisten kansalaisten uteliaisuus häntä kohtaan olisi yhteydessä FSB:n toimintaan - ja jopa uhkailuun! Korostan ja painotan, että ketään ei saa uhata. Sellaisen viestin tahtoisin myös KavKaz-sivuston kertovan koko maailmalle tuomiona Doku Umarovin määräämää terrori-iskua vastaan. Umarov ja hänen jenginsä eivät ole sankareita, vaan pahuuden tekijöitä. Milloin Kavkaz-sivusto julkaisee tuollaisen vastuullisen arvion tapahtuneesta sen sijaan että toistaisi kummia väitteitä, että iskun tehneet naiset olisivat "marttyyreitä" ja "sankareita"?



Kavkaz Centerin ylläpitäjä Mikael Storjö kokee henkilökohtaista stressiä, koska tietää olevansa monipuolisen tutkinnan kohteena. Itse teen tätä tutkimustyötä pelkästään omaan laskuuni, koska haluan ymmärtää kirjaani varten Kaukasian terroristien kansainvälisiä suhteita. Minulla ei ole poliittisia tai valtiollisia suhteita minkään valtion toimijoihin. Moraalisen ihmisenä täytyy olla sen verran omaatuntoa, että itse kukin lausuu paheksuntansa ja toimii johdonmukaisesti terroristista ideologiaa ja toimintaa vastaan.

Storsjö julkaisee 2.4.2010 Kavkaz-sivustolla niin lennokkaasti, että venäläinen vaimonikin - venäläiseen kirjallisuuteen upeasti perehtynyt nainen - kysyi ihan aidosti, onko kyseinen kirjoittaja vakavissaan, erehtyikö aprillipäivästä (päiväys oli kirjoituksessa 2.4.2010, ei 1.4.2010).

Lopulta vaimoni ei jaksanut edes lukea tekstiä loppuun. Ymmärrän hyvin vaimoani, sillä eihän Storsjön kirjoittelussa ollut mitään järkeä: Storsjö arvioi FSB:n yhteyttä Tatjana Massiin ja minuun. On toki luultavaa, että turvallisuuspalvelu selvittää myös Storsjön toimia, sitä tuskin on kiistäminen, mutta he eivät toimi lehtikirjoitusten ja blogien varassa niin kuin meikäläinen, vaan he ovat ”sisällä” Storsjön verkostossa. Siellä he ovat jo sisällä lähempänä kuin Storsjö tietää.

Minä olen sitä vastoin pelkkä tavallinen, oikea pappi (en suinkaan ”pappi” pelkissä lainausmerkissä niin kuin Storsjön kanavalla kirjoitetaan): tällaisena tyyppinä ihmettelen omantunnon velvoittamana Kaukasian terroristien kansainvälisiä suhteita. Hapuilen irtotietojen varassa. En tiedä varmasti kaikkea oikein. Kieltämättä aikomukseni on nostaa Helsingin poliisilaitoksen kautta ja käräjäoikeudessa ystäväni kanssa prosessi Kavkaz-sivuston sulkemiseksi Suomessa. Siihen on nykyisen lainsäädännön varassa jo riittävästi perusteita. En voi hyväksyä, että minua leimataan sivustolla täysin valheellisesti. Ne valheet ovat vaarallisia valheita, kun ne menevät kiihkoilijoiden kuuloon!

Tatjana Mass (Татьяна МАСС) kritisoi 3.4.2010 hyvästä syystä ns. Helsinki-ryhmä lausuntoa, jonka ryhmä oli antanut Moskovan metrossa tapahtuneesta terrori-iskusta. Helsinki-ryhmän mukaan terrori-isku pitäisi tulkita kärsivän kansan hätähuudoksi! Tatjana Mass kysyy oivallisesti, miten Yhdysvallat olisivat reagoineet terroristeja puolustaviin julkilausumiin 11.9. terrori-iskun jälkeen.