Statcounter

torstai 29. lokakuuta 2020

Slavoj Žižekin kanssa kontulalaisessa vuokrakämpässä vainokäräjien jälkeen

 

Suomalaisten oikeiden laatutoimittajien ja turpotietäjien sopisi lukea slovenialaisen filosofin ja yliopistomiehen Slavoj Žižekin kirjoituksia eurooppalaisen yhteiskunnan murroksesta. Ja heidän pitäisi selittää niitä meille tavallisille suomalaisille.

 

Entisenä osa-aikaisena siivoojana Žižekin teos ”Pehmeä vallankumous – psykoanalyysi, taide, politiikka” (suomenkielinen laitos 2009, Gaudeamus) oli hiukan vaikeaselkoinen ymmärtää. Haastavuudestaan huolimatta Žižek viritti ajatuksia ja aasinsiltoja vainokäräjien jälkeisessä ymmärryksessä. Luin teoksen melko pian vainokäräjien jälkeen, paitsi mitä luin vainokäräjien jälkeen tätä teosta edellä Franz Kafkan teoksen Oikeusjuttu, Sigmund Freudin tutkielman Joukkopsykologia ja egoanalyysi sekä Juhani Ahon teoksen Katajainen kansa.


Aikaisempi tuttavuuteni


Aikaisempi tuttavuuteni Slavoj Žižekiin on rajoittunut lähinnä pohdiskeluihini hänen teoksestaan The Parallax View (2006), jossa hän käsitteli kieltäymysten eetoksen ja varmuutta vakuuttavan fantasian yllättävää yhtäläistä prosessia, representaatiota samasta ilmiöstä. 

Lisäksil olen tutustunut häneltä suomennettuun kirjoitukseen Ideologian haamu (1995) sekä muutamaan englanninkieliseen kirjoitukseen 1992. Enjoy Your Symtom; 1997. From Joyce-the-Symptom to the Symptom of Power; 2000. The Ticklish Subject: The Absent Centre of Political Ontology; 2000. The Fragile Absolute; 2001. On Belief; 2002. Welcome to the Desert of the Real; 2003. The Puppet and the Dwarf; 2004. Passion In The Era of Decaffeinated Belief.


Käsillä oleva teos on ensimmäinen mittava suomenkielinen tuotos, jonka avulla olen saanut avartaa ymmärrystäni. Englanninkieli on itselleni tunnetusti jo itsessään vaikeaa, eikä Žižek itsekään ole ihan helpointa luettavaa. Siksi tämä teos on myös minulle vaikuttavin tämän filosofin teoksista, joihin olen varsin riittämättömästi tutustunut aiemmin.


Näissä aiempien kirjoitusten perusteella olin pistänyt merkille, että Žižek on määritellyt postmodernin ideologiakritiikin tehtäväksi osoittaa yhteiskuntajärjestelmästä ne sisäiset elementit, jotka fiktion varjolla (esim. historiaa selittävien narratiivien avulla), osoittavat kohti systeemin antagonista luonnetta ja vieraannuttavat meidät pitämään systeemin valtakoneistoa itsestäänselvyytenä. Žižek käyttää Jacques Lacaniin tukeutuen strukturalis-dialektisesta paradoksista ilmaisua ”haamu” silloin, kun legitimaatio ei tulekaan immanenttisesta totuusväitteestä, vaan tavasta, jolla ideologia sallii ihmisten ilmaista tunteet ja asenteet. ”Pelkäämme haamua, mutta haamu itse jo nousee pelosta, paostamme jostakin vielä pelottavammasta: vapaudesta”.


Struktualis-dialektista paradoksia suojaavat systeemit, instituutiot ja rituaalit eivät ole sisäisen vapautemme ja uskomustemme toissijaisia ulkoisuuksia, seuraavia palvelijoita, vaan pikemmin mekanismeja, jotka synnyttävät sisäisen vakaumuksen: Toimi niin kuin uskoisit, usko tulee itsestään.

 

Seuraavaksi kirjattuna vain muutamia ajatuksia, mutta teoksen 347 sivua antaisivat aihetta huomattavasti laajempaakin selontekoon. Valitettavasti niin meikäläisen kirjoittajan osaaminen kuin tavanomaisen lukijan kärsivällisyys eivät riittäisi pitempään tarkasteluun.


Uusi valituskulttuuri


Slavoj Žižek tutkii (Pehmeä vallankumous s. 132-133) hysteerikon ja narsistin kyvyttömyyttä syyllisyyteen omasta epäonnistumisesta. Tällöin tuo henkilö tulee uudessa valituskulttuurissa riippuvaiseksi tuosta toisesta, jota vastaan kääntää vaateensa oikeudelliseksi valitukseksi ja hyökätessään kimppuun. 

 


 


Havainto ja analyysi uudesta valituskulttuurista tuntui hyvin ajankohtaiselta tilanteessa, jossa olin juuri päättänyt absurdin oikeusjutun vainokäräjillä. Siellä rikokseksi luettiin pelkästään sellaiset asiat, että olin referoinut kansainvälisiä lehtijuttuja ja konferensseja sekä tällöin maininnut suomalaisen journalistin esiintymisen tilaisuuksissa. Sekin oli ihan kauheaa, jos videoista tehdyissä kuvakaappauksissa tämä journalisti ja toinen valittaja sotatieteen tohtori kokivat näyttävänsä tyhmiltä. Heidän kuviteltu tai todellinen epäonnensa olisi kokonaan minun syytäni. Sekin olisi minun syytäni, että toinen ei ole saanut uutta kirjaa kirjoitettua ja toisen kirjan valmistuminen olisi viivästynyt.


Yksi ei luovuta


Slavoj Žižek käsittelee Jacques Lacanin käsitettä y'a de l'un, millä viitataan siihen, että keskitysleirillä on Yksi, joka ei luovuta ja säilyttää arvokkuutensa. 

 


 


Jos tämä Yksi onnistutaan murtaa, muut vangit menettävät elämänhalunsa, muuttuvat mistään piittaamattomiksi eläviksi kuolleiksi. Aika usein tuon Yhden poikkeuksellinen rooli johtuu paikasta, jonka toiset olettivat hänelle. Muut ihmiset pistävät siis paljon odotuksia yhden puolesta, jotta hän taistelisi, näyttäisi esimerkillistä voimaa.


Kirjaa lukiessa mietiskelin aasinsiltaa, että kenties tässä on se tärkeä funktio, jonka tähden yksitellen niin Reformistudio kuin tietyt eri yksilöt halutaan vaientaa - keskitysleirin dynamiikka on otettu opiksi. Pidettävä huoli, että yksilöitä ei nujerreta ja sen seurauksena yhteisöjä. Tämä oivallus ei ole edes Žižekin ja hänen jälkeensä syntyneen aasinsillan varassa, vaan muistan hyvin seikkaperäisesti, mitä MPKK:n opinnäytetyössään kapteeni Miika Sartonen kirjoitti sotilaallisen maalittamisen tarkoitusperästä:  löytää ne avain kohteet, joiden vaurioittamiseksi informaatio-operaatiot tulee kehitellä.


Heijastetut fantasiat ja merkityshorisontti


Pian sain todeta, että suomenkielisyydestä huolimatta Slavoj Žižekin kirjan lukemista sai jatkaa monet päivät. Tätä ei lue sittenkään reilussa tunnissa, jossa ajassa olen lukenut suomalaiset huuhaa-turpokirjat.


Žižekin kanssa saa ajattelemisen aihetta myös silloin, kun hän arvioi Martin Heideggeria. Žižek viittaa Heideggeriin ja pohtii, että esim. kirjailijan antamaa merkitystä ei ole ilman jotain ”pimeää kohtaa”, jotain kiellettyä aluetta, johon heijastetaan fantasiat ja joka takaa merkityshorisontin.


Niin kyselin tällä tavalla problematisoiden myös ajankohtaisesti, kun olin juuri kuullut vainokäräjillä huuhaa-väitteitä, joita tuomari kirjasi tuomion selostuksessa vastapuolen argumentteina, ja joita virolaislehdessä vastapuolen kerrottiin valheellisesti esittävän minua vastaan. Olisiko minuun entiseen osa-aikaiseen wc-siivoojaan valheellisesti mediassa, vainokäräjillä ja suomalaisissa huuhaa-kirjoissa ym pistetyt "FSB-leimat" noita "pimeyksiä", joihin huuhaa-kirjailijat heijastavat fantasiansa, jotta saisivat itselleen (ja julistamalleen narratiiville) "merkityshorisontin"? 


Miksi slovakkimedia valehtelee vai olenko jäänyt uutispimentoon, sillä en ole kuullut yhdestäkään Venäjän trollista, jonka Jessikka Aro tai syyttäjä olisi toimittanut Suomessa tai missään maailmassa vankeuteen (tai edes rikosesitutkintaan)???? 

 


 


Žižek jatkaa ”pimeän kohdan” merkitysfunktion käsittelyä Levi-Straussin ja Saussuren analyyseilla pohtien vääristetyn todellisuuden anamorfisuutta, sellaisen objektin siirtämistä tyhjään paikkaan ja fetissin kiehtovuutta naamioida yhteiskunnallinen sietämätön vastakkainasettelu. Kansanomaisesti sanottuna entinen siivooja "määritellään" tarkoitushakuisesti "agentiksi" infosodan rintamille, jotta bluffin avulla peitetään yhteiskunnassa vallan saanut valhe ja vääryys.


Paholaisen viranhaltija


Slavoj Žižek kiinnostavasti, mutta lukijalleen hyvin työläästi analysoi, kuinka Jacques Lacanin mukaan Markiisi de Saden sankari on kylmäverinen ”amor intellectualis diabolin”, joka ulkoistaa omantunnon äänen pyöveliin, joka kiduttaa uhria. 


Tätä lukiessa sain kokemuksen, että olen tavannut sellainen ihmisen. Žižekin analyysihan on yhteiskunta-analyysia, systeemin tunnistamista. 

 


 


Intellektuaalinsa (ja vielä pahemmissa tapauksissa pelkästään oman "äänensä") rakastamiseen kätkeytyvä kylmäverinen paholainen (diabolin) ei ota omantunnon vastuuta järjestelmän runtelemasta yksilöstä, sillä virka hoitaa kidutuksen pykälien mukaisesti, vaikka tuo virka olisi pyövelin virka. Ja onhan syytetyllä mahdollisuus valittaa. Niin systeemi toimii. Valitusta ei tietenkään oteta käsittelyyn sen jälkeen, kun pyöveli on jo surmannut. Ilja Janitskinin valitusta ei otettu enää käsittelyyn hovioikeudessa, sillä Ilja jo kuoli.


Mikä meitä uhkaa?


Slavoj Žižek (s. 210) kertoo länsimaiden naiivista lumoutumisesta itseensä kohdistuvaan katseeseen ja mietin soveltaen, miten samalla tavalla valtamedian journalistit, valtakoneiston virkamiehet ja poliittinen koneisto haluaa todella "suojella uhattua elämäntapaamme". Žižek päätyy paradoksaaliseen olemassaoloon, joka "on" vain sikäli kuin subjektit uskovat sen olevan olemassa. Niin ”on” myös demokratian, oikeusvaltion ja sananvapauden Suomessa.


Žižek huomauttaa, että syyttämällä noita kohtaavasta uhasta, näytetään itse asiassa siis se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mitä muka uhataan. Niin syytöksissä peitellään sitä, että lännessä on yhä enemmän rappeutumisen ja kriisiytymisen merkkejä osoittava ja byrokraattisiin rutiineihin hukkuva demokratia.


Omaa lumousta vakuuttaakseen tarvitaan myös pahoja kertomuksia Itä-Euroopasta (nykyään Venäjästä). En voi olla unohtamatta Arja Paanasen pahoja tarinoita Ilta-Sanomissa.


Lopulta Žižek arvioi vasemmistoliberaalien kaunaan perustuvia teorioita "autoritaarisesta persoonallisuudesta", kun "valistumattomat" työläiset eivät sittenkään olleet valmiita hyväksymään heidän ohjeita. Näinhän Suomessakin monet vasemmistodosentit kaunaisesti selittelevät, miksi joistakin tulee ”putinisteja”, ”persuja”, ”äärioikeistolaisia” tai mitä kaikkea keksitään moitenimikkeiksi niille ihmisille, jotka eivät köyhistä oloistaan huolimatta taivu vasemmistoideologiaan (joka on todellisuudessa saanut enemmän sateenkaarivärit, kuin suomalaisten sorrettujen puolestapuhumisen värit).


Pakosta tunnustettu arvokkuus


Valtakunnansyyttäjän ja kihlakunnansyyttäjän kirjaamina luin syytehakemuksesta sekä sittemmin uudestaan tuomarin kirjoittamana, että en olisi osoittanut riittävää arvostusta kahdelle henkilölle näiden esittämistä näkemyksistä. Kirjakustantamo Otavan edustaja oli todistajana ja paheksui, että kirjoittamani kirja-arvostelu poikkesi kirja-arvostelun genrestä, koska en antanut kirjalle krediittiä, kehuja. Otava oli ollut yhteydessä jopa Suojelupoliisiin (Supo). Yksi toisensa jälkeen kaikissa teksteissäni oli ongelmana, että olin kyseenalaistanut kirjoittajien arvokkaaksi vaaditut mielipiteet sellaisella tavalla, jossa näiden kirjoittajien itsensäkin arvokkuus näytti tulleen häväistyksi.


Slavoj Žižekin kirjoittamaa kiinnostavaa analyysia "arvokkuuden illuusiosta", johon Francis Fukuyaman ensimmäinen ratkaisu tarjoaa aivojen serotoniinitason nostoa itsetuntoa varten lääketeollisuuden avulla riippumatta siitä, onko tehty jotain ansiokasta. Silloin ihminen siis lääkitään sellaiseksi, että hän ei tunne moitteita ja viheltelee vain iloisena. Onko tuo arvokkuus aitoa? Eikö se ole illuusio, koska henkilö tietää syövänsä pillereitä, jotta voisi tuntea itsensä arvokkaaksi?


Toisessa ratkaisussa itsetunto tuleekin yhteiskunnan tarjoamana huijaamana pakollisena tunnustuksena, "performatiivisena paradoksina". Žižek kysyy, milloin tuo ihminen voisi olla aidosti ylpeä suorituksestaan. Eikö tällainen performatiivinen paradoksi olisi käräjillä pakotettu tunnustus ja oikeudellinen vankeusuhkaus, että tiettyjen henkilöiden huonolaatuisia esityksiä ei saisi lausua huonolaatuisiksi esityksiksi?


Rivo systeemi


Slavoj Žižek nostaa esille Mozartin La Clemenza di Tito-oopperan, juuri ennen viimeistä anteeksiantoa. Oopperan finaali sylkäisee esiin armon rivon salaisuuden.


Muistan Žižekin tätä analyysia seuraten, kuinka vainokäräjillämme ylimielisesti esiintyvä todistaja, Tilannekeskuksen pomo Lahtela kehuskeli suomalaista oikeusjärjestelmää, mahdollisuutta valittaa ja saada korjaukset ylemmissä oikeusasteissa. Tämä oli myös sitä samaa julmahenkistä omantunnon ulkoistamista pyöveliin, josta Žižek oli aiemmin kirjoittanut.


Žižekin oopperasta innoituksensa saanutta analyysia seuraten, suomalaisen oikeusjärjestelmän rivous tulee oman kokemukseni mukaan siinä, että se yrittää huijata pikemminkin äärettömään kiitollisuuden velkaan ja nöyristelevään kunnioitukseen oikeusjärjestelmälle, joka voisi kenties vapauttaa (joskus) ja armahtaa.


Valitus hoviin ja käsittelyn odotus olisi nöyrin kunnioitus systeemille, joka on kuitenkin rikki. Absurdille systeemille en anna rivoa kunnioitusta, että valittaisin. Rivo systeemi asettaisi kansalaistoimittajat yksi toisensa jälkeen armojonoon: Uno per volta, per carita!


Slavoj Žižek käsittelee kiinnostavasti Franz Kafkan Oikeusjutun loppukeskustelua, jossa absurdisti syytetty Josef K kohtaa juridiikan ”kuolleet kirjaimet”. Todellisesti vapautensa on kuitenkin menettänyt itse lain portinvartija. Portinvartijan täytyi odottaa vuosikaudet käräjien alkua pelkästä byrokraattisesta hiustenhalkomisesta johtuen. Hänen piti esiintyä ikään kuin oikeuden tarkkana toimittajana.


Ainoaksi harhaan johdetuksi jäi kaikesta huolimatta tämän lain portinvartija. Sen sijaan maalaismies on vapaa. Ovi oli varattu vain maalaismiehelle. Portinvartija jää byrokraattisen oikeuslaitoksen sisälle. Niin minunkin vainokäräjillä, ainoa vapaa oli muuan entinen siivooja. Muiden on pakko toimia. He ovat vuosikausia odottaneet tilaisuuttansa – ja siihen systeemiinsä he jäävät.


Žižek pistää merkille, että totalitarismissa kielletyn tiedon asema muodostuu paradoksaaliseksi. Kiellettyä ei ole ainoastaan hallinnon julkinen kritiikki, vaan vielä tiukemmin oli kielletty tämän kiellon julkinen tunustaminen. Nythän on huikean vaikeaa, että kaikkien tietämä kielletyn salaisuuden julkituleminen, jolloin paljastuu hallitsevan ideologian epäjohdonmukaisuus. Toisaalla puhutaan myös kaksoiskielestä, jossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, vapaudeksi ja sananvapauden puolustamiseksi nimetään se, että oikeudenkäyntien nauhat salataan yleisöltä.


Žižek analysoi myös kaksinaismoralismia, jossa ensin kehitellään rangaistus ja syyllinen, vasta sitten todisteet rikoksesta. Näin tapahtui Yhdysvaltain Irak-operaatiossa. Teeskentelevästi Setä Samuli esitetään puhuttelevan minua, milloin minkin interventiota suorittavan globaalin demokratia- ja sananvapaus-hankkeen nimellä, ja osoittavan sormella I Want You! Kuitenkin Setä Samuli kätkee sisäänsä aktiivisen pahantahtoisuuden ja hylkäyksen: En halua sinua! Žižek lopettaakin teoksensa ainoaan tapaan päästä eroon tästä noidankehosta brutaalin suoralla vastauksella: ”OK, painu sitten vittuun ja jätä meidät rauhaan!”

 

Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu, Valtioneuvoston Tilannekeskus, Valtakunnansyyttäjä. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

 

Lähettänyt klo Ei kommentteja:

tiistai 20. lokakuuta 2020

Sigmund Freud, Joukkopsykologia ja armeija eli mitä armeija pelkää?

 

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud kirjoitti teoksensa Joukkopsykologia ja egoanalyysi vuonna 1921. Suomennos on vasta vuodelta 2010. Sain kirjan tänään antikvariaatista. Haluan ymmärtää sotaväen psyykettä paremmin. Siihen Freud paneutuu teoksessaan.

Suomessahan tiedetään uutisista pari vuotta sitten, että kokonainen sotaharjoitus keskeytettiin, koska Puolustusvoimat pelästyivät metsässä liikkuvaa mahdollista pientä karhua. Epäselväksi jäänyt muistikuva, että löytyikö lopulta metsässä hyppiviä jäniksiä vai ihan oikeasti karhun pentu. Emokarhua ei tavattu. Enemmän kuin pientä karhun pentua, armeija pelkää kuitenkin jokaista kysymystä ja narratiivia, joka asettaa haasteeseen armeijassa vaalitun uhkia maalaavan narratiivin. Näin on, jos Freudiin on uskomista.





Sigmund Freudin teos osoittaa tietä yksilön analyysista yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hän kysyy, mikä pitää joukot koossa. Regressiivinen halu totella voi yhdistyä arkaaiseen väkivaltaan. Armeijassa yksilö on sitoutunut toisaalta johtajaan ja toisaalta muihin jäseniin, mutta kuuluessaan joukkoon hän myös voi turvallisesti luopua monista estoistaan. Joukko pyrkii sijoittamaan vihamieliset tunteensa yhteisön ulkopuolelle.


Joukko tuntee itsensä kaikkivaltiaaksi. Ennen pitkään tästä ideologiasta tulee painajainen. Todellisuuden taju voi kadota ja joukko voi kulkea suuriin onnettomuuksiin melenliikutustensa ja huomiotilojensa viemänä. Freudista innostunut Bion katsoi, että ryhmissä esiintyy sekä järkevää työfunktiota että irrationaalista toiveajattelua, missä todellisuudentaju on hämärtynyt.


Freud tulkitsee Gustave Le Bonin tutkielmaa ja kuvailee, kuinka joukossa julki lausuttu epäilys muuttuu oitis kumoamattomaksi varmuudeksi ja vastenmielisyyden hiven muuttuu hurjaksi vihaksi. Joukkoa voidaan myös kiihottaa paisutelluilla ärsykkeillä.


Freud liittyy Le Bonin havaintoon joukon kunnioittavan voimaa: joukko on yhtä lailla suvaitsematon kuin sortovaltainennkin. Joukot eivät ole koskaan janonneet totuutta. Ne vaativat illuusioita eivätkä voi niistä luopua.


Johtaja tarvitsee salaperäistä, vastustamatonta mahtia ”arvovalta” (prestige). Arovalta on valtiutta, joka lamaa kaiken arvostelukykymme ja vaatii kunnioitusta. Se muistuttaa hypnoosiin lumoutumista. Epäonni hävittää arvovallan.


Freud siirtyy William McDougallin referointiin joukonmuodostuksessa toteutuvasta ”affektiivisuuden voimistumisesta”, tunteet tarttuvat. Näin myös joukko herättää yksilöissään vaikutelman rajattomasta vallata ja ylivoimaisesta vaarasta.


Armeija on keinotekoinen joukko, jota estetään hajoamasta ja jonka rakennetta pidetään ulkoisella pakolla. Freudin mukaan sotaneuroosit ovat tunnistettavissa suurimmalta osin yksilöiden vastalauseiksi roolille, jota armeija heiltä edellytti.


Sotilaan paniikki, pakokauhu, syntyy, kun joukko hajoaa, esimiesten käskyä ei enää kuunnella, jokainen huolehtii vain itsestään eikä muista piitata. Silloin vastavuoroiset sidokset ovat kadonneet ja mieletön pelko pääsee valloilleen. Sotaväenosasto voi joutua pakokauhun valtaan, vaikka vaara ei ole tavanomaista eikä aiemmin koettua pahempi. Sotaväki pelkää ja suojelee pelkoaan vastaan, että kysymyksin ei kyseenalaistettaisi keinotekoisia vastavuoroisia sidoksia, joihin kokoontuminen perustuu.

 


 

Yksilön pelko johtuu joko vaaran suuruudesta tai tunnesidosten katoamisesta. Jälkimmäinen tapaus on neuroottista pelkoa. Samoin pakokauhu syntyy kaikkia uhkaavan vaaran kasvaessa ja joukkoa yhdistävien tunnesidosten kadotessa.


Kun suomalaistenkin keskuudessa – yleisiä eurooppalaisia ja washingtonilaisia (esim. CEPA) ohjeistuksia – seuraten vedotaan nykyään kovasti yhteiskunnallisen yhteishengen, esprit de corps, tärkeyteen, jota vihapuhe ja vastakkainasettelu romuttaisivat, niin sitä vastoin Sigmund Freud palauttaa yhteishengen vaatimuksen omasta mielestään jopa ”helposti havaittavasti” ”kateuteen”. Siinä kaikkien on oltava samanvertaisia ja saatava saman verran. Itse on kieltäydyttävä paljosta. Suomessa yhteiskunnallinen eheys on nostettu jopa kansanpuolustukselliseksi tehtäväksi.


Sigmund Freud vertaa yhteiskunnallista yhteishengen vaatimusta kuppapotilaan tartutuspelkoon. ”Näiden onnettomien ahdistus vastaa kiivasta torjuntataistelua, joka kohdistuu tiedostumattomaan toiveeseen: levittää tautia toisiin, sillä miksi hänen itsensä pitäisi yksin kärsiä tartunnasta ja jäädä niin paljosta paitsi mutta toisen ei?”.


Kauniisti julistettu ja mainostettu, mutta kiivaasti vaadittu yhteiskunnallinen yhteishenki onkin lähtökohtaisesti vihamielinen tunne, mutta Freud täsmentää tärkeästi, että yhdenvertaistamisvaatimukset kohdistuvat vain jäseniin, mutta laumaeläiminä ei suinkaan johtajiin. .


Freudin mukaan joukkokäyttäytyminen oli regressiota yksilökehityksen varhaisvaiheisiin. .


Ryhmässä vallitsevat voimat olivat alitajuisia ja irrationaalisia. Tietysti voidaan kritisoida hätäisesti, että Frazeriin ja Le Boniin rakentuva Freudin aineisto ei vastaisi nykyantropologian vaatimuksia. Tämän aineiston avulla Freudin teoriaa syyllisyyden käsittelystä myytin avulla ja johtajasta sijaissamastumisen kohteena on voitu kuitenkin käyttää yhä edelleen psykoanalyyttisissä tutkimuksissa erityisesti Kleinin, Bionin (1955) ja Segalin (2001) ryhmädynamiikkamallien välityksellä sekä heihin liittyvissä jopa uudemmissa sotilaallisissa informaatiopsykologisissa selvityksissä. .


Eräs voimakkaasti yhä esiintyvä teema ovat havainnot, kuinka projektiivisessa identifikaatiossa ryhmän jäsen liittää toivotut piirteet johtajaan, joka antaa identiteetin ja vapauttaa oman superegon vastuullisuudesta. Freud on johtanut myös uudempia tutkijoita kiinnittämään huomiota piilotajunnan prosessien tuntemiseksi tunnepitoisiin tai silmiinpistävästi toistuviin ilmauksiin, ruumiillisiin metaforiin ja näennäisen epäloogisiin poikkeamiin asiasta. .


Freud teki kiinnostavia havaintoja henkilöistä, jotka hahmottivat maailmaa ”uudella tavalla” regressoituen narsismiin ja lapsuuden primitiivisiin vaiheisiin, joissa hän suojeli itseään omituisten fantasioiden avulla ja projisoi oman sisäisen katastrofinsa ulospäin vakuuttuneena lähestyvästä ulkoisesta uhasta. Tällaisten narsistis-fantasiamaisten kokemusten ja niiden jopa valtapoliittiseen käyttöön liittyvän projisoinnin analyysien tarpeellisuus eivät ole mitenkään vähentyneet Freudin ajoista nykypäivään tultaessa. Yhteiskunnallinen yhteishenki ”kuppapotilaiden taisteluna” ei ole erityisen miellyttävää havaita oman aikamme suomalaisen kansalaisyhteiskunnan keskustelun kuvaukseksi. .


Amerikkalainen sotilasinsinööristä psykologiksi kääntynyt Norman Dixon kirjoitti vuonna 1976 teoksen Sotilaallisen epäpätevyyden psykologiasta, jossa hän freudilaisin käsittein arvioi oman aikansa brittiläisten sotilaiden oireyhtymiä ja katastrofeja. Psykologi teki freudilaisittain havaintoja ja väitti, että ongelmissa ei olisi kyse kuitenkaan vanhojen ajatusten mukaisesti sotilaiden sinänsä tyhmyydestä, vaan armeijaan valikoitumisesta, jolloin samanlaisten psykologisten puutteidensa mukaisesti sotilaat joutuvat katastrofeihinsa. Noihin tyypillisiin ominaisuuksiin sisältyi vihollisen ylimielinen aliarviointi, kyvyttömyys oppia kokemuksista sekä vastenmielisyys älykkyyteen. Näillä ammattisotilailla oli tyypillisesti suuri fyysinen rohkeus, mutta hyvin heikosti moraalista rohkeutta sekä ilmeinen kyvyttömyys myötätuntoon ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Heidän psyykkistä kuvaansa hallitsi taipumus syytellä toisia. Paradoksaalisesti sotilaskomentaja ei saanut itselleen armeijaa, joka kykenisi älykkäisin monipuolisiin ajatuksiin, hienostunut ymmärrys muuttuvasta maailmasta puuttui..


Juha M. .


Lähettänyt klo 2 kommenttia:

perjantai 2. lokakuuta 2020

Aleksei Navalnyin myrkkypullon jännittävä tarina

 

Aleksei Navalnyin tarinankerronta ja -kehittely olivat arvioinnin kohteena jo elokuussa 2020, kun oli pääteltävissä, että Navalnyin tapausta halutaan kirjoittaa ”uudeksi Skripals-tapaukseksi”. Vasta nyt on kuitenkin saatu Navalnyin myrkkypullon tarina julkisuuteen.


Skandaali Aleksei Navalnyin myrkytyksestä on saanut jälleen jännittäviä yksityiskohtia. Der Spiegel on paljastanut salaisuuden, että saksalaiset lääkärit ja kriminologit ovat saaneet haltuunsa pullon, josta Navalnyin väitetään nauttineen nestettä kohtalokkaasti ennen nousua lentokoneeseen jo Tomsk-hotellissa.

 


Jo paljon ennen Navalnyin myrkkypullon kerrontaa, Jakob ja Wilhelm Grimm saksalaisina kielitieteilijöinä ja kulttuuritutkijoina kirjoittivat sadun "Pullon henki". Uudessa versiossa löytyy ihmeellinen juomapullo, jossa piileskelee Novichok.


Pullo oli kuivunut tyhjäksi, mutta saksalaiset asiantuntijat löysivät pullonkaulasta jälkiä ”Novichokista” - siitä kauheasta myrkystä, jonka avulla venäläiset agentit eivät onnistuneet tappaa edes Skripaleja vähän aiemmin. Yhtä toivottomia pahat agentit olivat, kun yrittivät murhata Navalnyin.


Tomsk-hotellissa oli Navalnyi juonut pullosta jo paljon ennen lentoa. Hän heitti pullonsa roskakoriin. Kun sukulaiset saivat kuulla lentokoneessa tapahtuneesta tragediasta, nämä huolehtivaiset sukulaiset ja avustajat oivalsivat paremmin kuin muut asiantuntijat, jotka pohtivat yhä edelleen lentoaseman baarin juomatarjoilua.


Sukulaiset lähtivät penkomaan hotellin roskakonttia aivan huolellisesti, tunnistivat roskakontista Navalnyin juomapullon, ottivat sen mukaansa ja Maria Pevchikh vei pullon mukaansa Saksaan, jossa oli jalo tavoite luovuttaa pullon Saksan oikeusministerille mahdollisimman pian.


Saksan oikeusministeri oli lopulta pakotettu alistumaan kohtaloonsa ja lähetti pullon tutkimukseen, tietenkään mitenkään koskematta tai turmelematta todistusaineistoa. Kemistit löysivät pullosta oudon plakin juuri niissä paikoissa, joissa Navalnyi oli koskettanut. Nyt löytyi tärkein todiste hyökkäyksestä, jonka johdosta Nalvanyi melkein kuoli.


Kukapa vei Saksaan tuon pullon, joka löytyi Tomsk-hotellin roskakontista aivan ihmeellisesti? Navalnyin poliittinen avustajaMaria Pevchikh (Мария Певчих), Lontoossa asuva salaperäinen nainen kuuden hengen ryhmästä, joka seurasi Navalnyia kohtalokkaalla matkalla Siperiaan. Ainakin BBC kertoo Marian haastattelussa, että hän nimenomaisesti vei Tomsk-hotellin pullon Saksaan. 


Navalnyin Maria-avustajan isä oli kenties Konstantin Pevchikh,  joka valmistui orgaanisten ja biologisten järjestelmien tutkijaksi Kalifornian osavaltion East Bay -yliopistosta Haywardista. Tämän jälkeen Konstantin johti biolaboratooriota, jossa kehitettiin virusmateriaalia rokotteiden valmistamiseen. Maria-tytär opiskeli Moskovan valtioyliopistossa sosiologiaa ja osallistui opiskelijoiden valtuuskuntaan Kanadassa pidettyyn G8-nuorisofoorumiin. Valmistumisensa jälkeen Maria muutti Iso-Britanniaan, jossa hän jatkoi opintojaan. Vuonna 2011 Maria Pevchikh aloitti yhteistyönsä Navalnyin johtamassa ”korruptiontorjuntasäätiössä”. Monet teoriat liittävät Marian MI-6:n kanssa tuolta ajalta alkaen.


Kun Aleksei Navalnyi kiidätettiin 22.elokuuta 2020 Berliiniin Charite-klinikalle, lennon aikana Maria toimi tulkkina. Venäjän sisäministeriön virkamiehet kuulustelivat Navalnyin mukana matkustaneista ihmisistä viisi, mutta eivät tavoittaneet Maria Pevchikhiä, joka oli mennyt erikoislennolla Saksaan. Maria tunnetaan myös ystävyydestä venäläisten miljardöörien Mihail Hodorkovskin ja Jevgeni Tšichvarkinin kanssa, joiden suhteet Navalnyin kanssa olivat jännitteiset.


Kemistit varmistivat, että löydetty aine – odotusten mukaisesti – oli "Novitšok", jonka alkuperää mainostetaan ”Neuvostoliitossa syntyneeksi”. Tomskin ja Salisburyn teloitustyyli ovat yhtäläiset molemmissa tarinoissa.


Navalnyin ihme jatkui 8. syyskuuta, kun hän ihmeellisellä tavalla heräsi koomasta ja viikkoa myöhemmin 15. syyskuuta lähetti itsestään valokuvia. Hänen ympärillään oli rakkaat perheenjäsenet ja lääkärit. Navalnyi oli jo varma, että hän palaa takaisin. Vuodevaatteet ja tyyny olivat Navalnyin sairasvuoteella siistit ja koskemattomat. Hänellä oli ollut kevyt kooma sairasvuoteella.


Navalnyi on todella tärkeä henkilö tapahtumien selvittämisessä, sillä hän on ainoa todistaja omasta myrkytyksestään. Saksan tiedustelupalvelu ja CIA odottavat Navalnyin väkevää tunnustusta, jotta Venäjää vastaan esitetyt syytökset ovat perusteltuja. Navalnyi saa tunnistettavaksi valokuvista henkilöitä, joiden epäillään olevan GRU:n upseereita.


Lopuksi vähän vanhojen kaivelua. Tällä hetkellä monen kohun keskellä olevassa Journalistien tukirahastossa vetovastuuta hoitava Matti Posio kirjoitti Aleksei Navalnyin Facebook-sivustolle ilmiannon keväällä 2012 siitä, että Juha Molari on Suomessa täysin marginalisoitunut henkilö. Myöskään kyseinen Navalnyi ei tykännyt tästä marginalisoituneesta suomalaismiehestä. Posion johtama rahasto avustaa vallasmedian journalisteja käräjöintiin kansalaisia vastaan. Posion kansainvälisen journalistisen työn huippusuorituksena huippusuorituksena on tämä kansainvälinen Facebookissa lausuttu ilmianto tietyn marginaalisen suomalaismiehen marginaalisuudesta. Olisi voinut toki ilmoittaa myös Kontulasta kunnallisista vuokrakämpistä naapureitakin... 

Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

lauantai 19. syyskuuta 2020

Molari: Rikos ja rangaistus sekä kirves

 

”Venäläismielinen”


Irtisanomiseni kirkkoherran virasta lyötiin lukkoon väitteellä, jonka piispan määräämä tutkinta-asiamies, 71-vuotias Jorma Back lausui sanoilla ”saarnaa enemmän Venäjästä, kuin Jumalasta”. Tärkeimpänä perusteena oli ”kritiikitön” suhtautuminen Venäjään. Raskauttavaa oli myönteinen suhtautumiseni Venäjän ortodoksisen kirkon julkaisemaan teokseen.


Suomalainen Venäjä-asiantuntijana esiintyvä aktivisti, kääntäjä Jukka Mallinen oli tehnyt kantelut 2010-0203 ja 2010-00204, joissa viittasi erheellisellä päiväyksellään blogikirjoitukseeni 15.6.2010. Mallinen esitti pelkän väitteen, jonka mukaan ihailisin sopimattomasti ortodoksisen papin kirjoitusta, jonka Venäjän turvallisuuspalvelu FSB oli julkaissut juhlakirjana. Mallisen mukaan olisin tällä tavalla ”rikkonut papinlupausta saarnata Suomen kirkon uskoa puhtaana”. Luterilainen usko tarkoittaisi hänen mukaansa luterilaista ”talonpoikaiston, kauppiassäädyn ja uuden oppineiston demokratismia, individualismia ja humanismia”.



Kyseessä oli venäläisen papin julkaisema teos ”Pahan voittaminen hyvällä – uskonto ja esivalta terrorismia vastaan”. Blogissani kiitin Nikolai Pogrebnjakin teoksesta. Kääntäjä Mallinen translitteroi papin nimen väärin kantelussaan eikä hän ollut lukenut teosta. Sittemmin Mallinen teki myös rikosilmoituksen, mutta poliisin esitutkinnassa kävi ilmi, että Mallinen oli itse kirjoittanut Finrosforumin muutaman aktivistin kanssa vetoomuksen ”Diktatuurin kärpäset politiikan tunkiolla” (10.6.2010), jossa hän mm. minut nimeten vaati suomalaisen kansalaisyhteiskunnan toimia, jotta toimintani ei saisi olla mahdollista Suomessa. Hän kutsui toimintaa ”Kremlin rohkaisemaksi kyyniseksi agitaatioksi” ja ”putinismiksi”. 


Mallisen rinnalla vetoomukseen osallistui myös mm. Mikael Storsjö, joka kustansi Al-Qaida-terroristijärjestön sivustoa Kavkaz-Center. Mainittu Storsjö oli yksi tärkeimmistä lähteistä sotatieteen tutkija Saara Jantuselle siitä, millainen mies Molari olisi ”vainoojana” jo ennen kuin Jantunen oli mitään itse kohdannut Molarin suhteen. Sekä Storsjö että Jantunen asuivat pienellä Suomenlinnan saarella ja esiintyivät myös rinnatusten 20.5.2016 Hyvä Paha Ruma Venäjä -ohjelmassa pääuutisten jälkeen Yleisradion TV1 -kanavalla. Tässä ohjelmassa lausutun ilmauksen translitterointi ja tiivistelmä on eräs syytekohdista muiden ohessa.


Vetoomustaan Mallinen täydensi sittemmin toukokuussa 2014 Verkkouutisten haastattelussa ”Näin Kreml soluttautuu hyväuskoiseen Suomeen”, jossa hän nimesi muutamia ”Venäjän vaikuttaja-agentteja”, mukaanlukien meikäläisen osa-aikaisen wc-siivoojan.  Sotatieteen tohtori Saara Jantunen tukeutuu Mallisen kyseiseen haastatteluun erittäin laajasti teoksessaan Infosota, kun hän määrittelee Johan Bäckmania ja minua.


Vähän ennen Jukka Mallisen jättämää aiempaa kirkollista kantelua, olin henkilökohtaisessa blogissani kirjoittanut 6.5.2010 Pietarin muslimien joutuneen äärinationalistien iskun kohteeksi. Kirjoitin, ettei muslimeita vastaan saa hyökätä, ei saa luoda riitoja tai alistamista. Tuossa blogissani ja kirjaesittelyn yhteydessä hiukan myöhemmin 16.6.2010 muistutin uskonnollisten johtajien vastuullisuudesta suhteessa esivaltaan. Tällöin viittasin siihenkin, kuinka Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n ja kansallisen terrorisminvastaisen komitean johtaja Alexandr Bortnikov esitti 13.4.2010 Moskovan terrorisminvastaisessa kokouksessa hengellisille johtajile, papistolle ja yhteisöjen edustajille kutsun terrorismin vastaiseen toimintaan. En pitänyt mitenkään mahdollisena yhtyä Jukka Mallisen käsitykseen, jonka mukaan esivallan kanssa sovinnolliset toimet kansallisten ja uskonnollisten taistelujen lopettamiseksi olisivat tulkittavissa luterilaisen pappislupauksen vastaiseksi toiminnaksi. 


Ainoaksi mainitsemisen arvoiseksi näytöksi varsinaisen virantoimitukseni ”venäjämielisyydestä” tutkinta-asiamies nimesi sen, että mainitsin eräässä saarnassani neljä vuotta aiemmin venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin ja hänen teoksensa. Kirkollisen selvityksen mukaan kyseinen kirjailija ja hänen teoksensa ”Rikos ja rangaistus” on kuulemma seurakuntalaisille liian vieras. Sittemmin on käynyt ilmi, että teos on liian vieras myös Suomen Puolustusvoimien Venäjän infosodan tutkijoillekin.


Tuolloin syytetty ”Venäjämielinen saarna” 25.12.2006 on edelleen luettavissa Internetistä: l Näin tuon saarnan perusteella Back syytti: ”Kritiikki saanoja kohtaan, 'hän puhuu enemmän Venäjästä kuin Jumalasta', voi olla aiheellinen”. Itse asiassa sillä kertaa syyllinen ja rikos olivat tiedossa, piti vain etsiä todisteet: todiste löytyi monta vuotta vanhasta saarnasta, josta kukaan ei ollut koskaan kannellut.


Saarnassa oli kyse Dostojevskin kuuluisan Rikos ja rangaistus-teoksen loppulukujen kerronnasta: kirvesmurhaaja Raskolnikovin uskoon tulosta, kun hän nöyrtyi alhaisen Sonjan apuun, mutta tuli torjutuksi itseään pyhinä pitävien kirkollisten ihmisten keskuudessa.


Dostojevski kehitti kirvesmurhaajan teologis-filosofiseksi pohdiskeluksi juuri ajankohtaisuuteen nousseelle iskulauseelle:

К топору зовите Русь, Kirveeseen kutsu Venäjä.

Sosialistiradikalistien erääksi iskulauseeksi kehittyi sittemmin myös "Ei Jumalaa, ei tsaaria, me tapamme kuvernöörin". 

Jälkimmäinen allekirjoitus oli Heidi Hautalan rikosilmoituksessa minua vastaan, kun hän täydensi ilmoitustaan sähköpostitse sillä perusteella, että olin Helsingissä käynyt RT-kanavan kanssa ja arvostellut Al-Qaidan terroristisivuston toimintaa. Finrosforumin aktivistit ja terroristisivuston kustantaja olivat mukana viestiketjussa poliisille. Tämän jälkeen muutaman päivän kuluttua kirkko pidätti minut pappisviran toimituksesta ja minä päätin siirtyä ortodoksiseen kirkkoon.


Kutsu Venäjä kirveeseen?


Nikolai Tšernõševski (Chernyshevsky) (24.6.1828-17.10.1889) oli tunnettu venäläinen materialistifilosofi ja vallankumouksellinen demokraatti, jonka kirjoitukset vaikuttivat mm. Vladimir Iljitš Leniniin sekä muihin vallankumouksellisiin. Hän itse syntyi Saratovin Aleksandr-Nevskin katedraalin ylipapin Gavril Tšernõševskin perheesen. Myös Nikolai aloitti nuorena Saratovin teologisen seminaarin, jossa opiskeli kolme vuotta, mutta siirtyi vuonna 1846 Pietarin yliopistoon historian ja filologian osastolle. Valmistumisensa jälkeen hän aloitti nuorena opettajana saarnata vallankumouksellisia ideoita.


Vuonna 1855 Nikolai Tšernõševski puolusti väitöskirjaansa ”Taiteen esteettiset suhteet todellisuuden kanssa”. Esitystä pidettiin vallankumouksellisena. Hän kritisoi jyrkästi idealistien estetiikkaa. Opetusministeri A.S. Norov esti akateemisen tutkinnon myöntämisen. Vasta vuonna 1858 E.P. Kovalevsky tunnusti Tšernõševskin ansiot tieteessä. Nikolai sai mukaansa useita upseereita vallankumouksellisiin piireihinsä.

 


 

Maaliskuun 1. päivänä 1860 ”Maakuntien lehti” («Колоколе») julkaisi ”venäläisen miehen” vetoomuksen, jossa hän moitti Herzenia riittämättömästä radikalismista, pyrkimyksistä ratkaista talonpoikaiskysymys rauhanomaisesti ja päätyi suorastaan hälytykseen ”kutsu Venäjä kirveelle”. Herzen vastasi kirjoituksen toimituksellisessa esipuheessa, että ”emme ole kansanne samaa mieltä”, koska tuo vetoomus edustaa äärimmäistä ilmaisua: ”Niin kauan kuin on olemassa ainakin yksi kohtuullinen toivoa, pitää irtisanoutua kirveestä”. Herzen kertoi vastenmielisyydestään kaikkea verenvuodatusta vastaan. Tämä johti keskusteluun siitä, että pitääkö ”kutsua rukoukseen”, vai hälyttää ”Venäjä kirveeseen”.


Keväällä 1860 lähetetyssä ”kirveskirjeessä”  Herzenille ”venäläinen mies” muistutti tämän kaukaisessa Englannissa korottaneen puhetta venäläisten puolesta tsaarihallinnon sortoa vastaan ja painottaneen sananvapautta. Niin kaikki odottivat, että Herzen tulisi tsaarin sortotoimien paljastajaksi, ”tämän onnettoman epäjumalanpalveluksen tsaarin edessä” paljastajaksi. ”Venäläisen miehen” uskotaan olevan Nikolai Tšernyševski.


Kirveskirjeessä ”venäläinen mies” ironisoi, kuinka Herzen saapuisi Thamesin rannoilta Venäjälle, jossa tämä elättäisi toivoa hallituksen edistyksellisistä pyrkimyksistä. ”Tilanteemme on kauhea ja sietämätön: Vain kirves voi pelastaa meidät, eikä mikään muu kuin kirves auta! Näyttää siltä, että tämä ajatus on jo ilmaistu teille, ja se on yllättävän totta, ettei muuta pelastusta ole. Olemme tehneet kaikkemme edistääkseen tapauksen rauhanomaista ratkaisua, muuttamalla äänensävyä. Älköön meidän ”Maakuntien lehti” saarnatko kutsua rukoukseen, vaan julistakoon hälytyksen: Kutsu Venäjä kirveeseen!”


Nikolai Tšernõševskiä on pidetty myös ns. Velikoruss-vetoomuksen kirjoittajana, joka vaati hyvityksiä talonpojille, Puolan vapauttamista, demokraattisen perustuslain ja poliittisten vapauksien käyttöönottoa sekä uudistuksia tuomaristoon ja paikallishallintoon. Hän joutui poliisin salaiseen valvontaan. Sandarien päällikkö Dolgorukov kuvaili raportissaan, että Nikolai Tšernõševski olisi kenties osallinen vuoden 1862 tulipaloihin Pietarissa.


Heinäkuun 7. 1862 Nikolai Tšernyševski pidätettiin ja hänen asetettiin vankilaan Pietarin ja Paavalin linnoitukseen. Hän oli julkaissut kiellettyä Sovremennik-julkaisuaan Lontoossa. Tutkinta kesti puolitoista vuotta. Nikolai jatkoi kuitenkin työskentelyään vankilassa ja kirjoitti vähintään 200 lehtijuttua. Nikolai tuomittiin 7.helmikuuta 1864 Siperiaan 14 vuodeksi, mutta Alexandr II lyhensi tuomion 7 vuodeksi.


”Kirveskirjeen” vastaanottaja oli Alexandr Ivanovich Herzen (s. 25.3.1812 Moskova – k. 9.1.1870 Pariisi), joka oli tunnettu sosialististen muutosten puolustajana ja vallankumouksellisen ”Maakuntien lehden” kustantaja. Hän lähti maanpakoon vuonna 1863, kun oli tukenut avoimesti Puolan kansannousua. Alexandr Herzen oli varakkaasta maanomistaja perheestä Ivan Aleksevich Jakovlev, joka oli Moskovassa 1812 tapaamassa itse Napoleonia. Lokakuussa 1829 nuori Alexandr Ivanovich Herzen ilmoittautui Moskovan yliopiston fysiikan ja matematiikan tiedekunnan opiskelijaksi. Herzenin ja hänen ystävänsä N.P. Ogarevin ympärille muodostui yliopistolle vallankumouksellinen piiri. Lopulta Herzen erikoistui tähtitieteeseen ja valmistui vuonna 1833, mutta Herzenin ja Ogarevin piiri jatkui yliopiston jälkeen.


Helmikuussa 1834 Alexandr Herzen pidätettiin ryhmänsä kanssa, koska heidän väitettiin laulaneen herjauksia keisarillista perhettä vastaan. Huhtikuussa 1835 Alexandr sai karkoituksen Permiin ja edelleen Vjatkaan. Vuonna 1840 Herzenin sallittiin palata Moskovaan, toukokuussa 1840 hän muutti Pietariin ja pääsi isänsä vetoomuksesta sisäasiainministeriön toimiston palvelukseen, mutta jo heinäkuussa 1841 hänet karkotettiin Novgorodiin. Täällä syntyi uusia suhteita, joista ystävistä suurin osa liittyi Herzenin kanssa ”länsimaisten leiriin” ja muutamat A.S. Khomyakovin ja I.V. Kireevskyn johdolla ”slavofiilien leiriin”.


Slavofiilit puolustivat Venäjän historiallisen kehityksen polun omaperäisyyttä, joka eroaa pohjimmiltaan Länsi-Euroopan menettelyistä. Venäläiseen omaperäisyyteen kuuluu luokkataitelun puuttuminen ja ortodoksisuus todellisena kristinuskona. Venäläinen yhteiskunta ja venäläinen kulttuuri perustuisivat ensisijaisesti ortodoksisille uskonnollisille arvoille, mikä merkitsee paluuta ortodoksisuuteen, patristiikkaan, kirkon isien teoksiin Basilius Suureen ja Johannes Khrysostomokseen. Samalla slavofiilit ilmaisivat skeptisyyttä eurooppalaisen liberalismin instituutioille. Slavofiilien mukaan piti rukoilla pikemmin kuin tarttua kirveeseen.


Kirveskirjeen vastaanottaja A.I. Herzen kuului länsimielisten leiriin. Mentyään myös Eurooppaan, vuoden 1848 helmikuun vallankumous voimisti Herzenin toivekuvat ja vallankumouksen verinen tukahduttaminen järkytti häntä. Tämän jälkeen hän kääntyi sosialismiin. Hänestä tuli läheinen ranskalaisen Pierre-Joseph Proudhon ja muiden eurooppalaisten radikalismin johtajien kanssa. Prouhdon oli taloustieteilijä, joka kutsui itseään anarkistiksi. Hän on yksi vaikutusvaltaisin anarkismin teoreetikko, mutta marxilaiset kriitikot pitivät häntä pikkuporvarillisena sosialistina. Vuonna 1846 ilmestyi Proudhonin teos ”Taloudellisten ristiriitojen järjestelmä eli köyhyyden filosofia”, mihin Karl Marx kirjoitti ironisen vastalauseen ”Filosofian köyhyys”.


Herzen osallistui poliittiseen aktivismiin Pariisissa. Hänen piti paeta Pariisin mielenosoitusten jälkeen Sveitsiin ja sieltä Nizzaan. Giuseppe Garibaldi tuli hänelle tutuksi täällä. Herzenille muodostui käsitys vanhan Euroopan ”kuolemasta” ja Venäjän kutsusta toteuttamaan sosialistinen ihanne. Heinäkuussa 1849 keisari Nikolai I pidätti Herzenin ja hänen äitinsä. Takavarikoitu omaisuus pantattiin pankkiiri Rothschildille, mutta tämä neuvotteli Venäjälle lainan ja Herzeniä koskeva keisarillinen kielto kumottiin. Herzenin perhe koki Nizzassa tragedioita: vaimo petti, äiti ja poika kuolivat. Niin Herzen muutti Lontooseen, jossa hän perusti painotalon Venäjällä kiellettyjen julkaisujen julkaisemiseen. Lontoosta käsin hän vuodesta 1857 julkaisi viikkolehteä ”Maakuntauutiset”, jossa ”Kirveskirje” julkaistiin. Venäjän hallitus esitti tiukkoja vaatimuksia Iso-Britannian hallitukselle ja Herzenin oli jätettävä Lontoo. Hän muutti Sveitsiin, jonne painotalo siirtyi huhtikuussa 1865. Herzen kuoli keuhkokuumeeseen 1870 Pariisissa, jonne hän oli saapunut vähän aiemmin.


Krimin sodan aikana 1854-1855 Herzen hyökkäsi Venäjän keisarikuntaa vastaan ja vetosi Sevastopolin sankarillisiin puolustajiin, jotta nämä vaihtaisivat isänmaata ja siirtyisivät hyökkääjien puolelle. Sitä vastoin samanaikaisesti Suomen suuriruhtinaskunnassa Zachris ”Sakari” Topelius sanoitti rakkaan joululaulun ”Sylvian joululaulu” ja ”Varpunen jouluaamuna”, pitäen yksipuolisia länsimielisiä pyrkimyksiä joidenkin silloisten henkilöiden turhamaisuuteen tarrautuneena narsismina. Topelius asettui selvästi Suomen idean edustajana Venäjän kannalle Turkkia ja länsivaltoja (Britannia, Ranska, Sardinia) vastaan, joiden seuraaminen olisi kadottanut Luojan antaman tehtävän Suomelta. Topeliuksen mukaan Venäjän keisarin sota oli myös uskonsotaa islamia vastaan, niin kuin siihen aikaan oli pyrkimyksenä tulkita sotien taustat uskonnollisesti. Topelius piti Venäjän keisarin vihollisia myös Suomen vihollisina, koska nämä viholliset olisivat tuhonneet Suomen idean.


Mikko Majander on väitöskirjassaan vuonna 2004 liittynyt professori Matti Klingen tulkintaan Topeliuksen ajattelun maantieteellisestä determinismistä Sylviän joululaulun syntymisen aikana: ”Krimin sodan aikana 1854-1855 Ruotsissa oli suunnitelmia Suomen valtaamiseksi takaisin, mutta Topelius puolusti kynällään lojaalisuutta keisarikuntaa kohtaan niin, että länsivaltoja sympatisoineet liberaalit syyttivät häntä venäläisen linjan edustajaksi” (Majander 2004:31).


Venäjän valtiollinen pedagoginen yliopisto on nimetty A.I. Herzenin mukaan Pietarissa Moika-joen varrella. Yliopistossa on opiskelijoita noin 16 000 – 17 000, professoreita yli 200. Alkuaan paikalla oli keisarinna Marian orpokoti, mutta pedagorinen yliopisto pitää itseään orpokodin ideoiden ja arvojen seuraajana. Orpokodissa orvot saivat ruoan ja suojan sekä koulutuksen. Vuonna 1920 ”Petrogradin pedagoginen instituutti” nimettiin A.I. Herzenin mukaan. Viimeisimmän kertani olen lukenut evankeliumin jumalanpalveluksessa tässä A.I. Herzenin pedagogisen yliopiston pääsiäisyön liturgiassa keväällä 2011, vain hetkeä aiemmin olin tullut torjutuksi Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa ”venäläismielisyyden” johdosta, joka tulkittiin ”sopimattomaksi käytökseksi”.


Dostojevski: Kirvesmurhaajan viha symbolisoi eroa Jumalasta


Dostojevski oli vuonna 1864 kokenut elämänsä kauheimman vuoden: hänen Maria-vaimonsa ja Mihail-veljensä kuolivat. Siinä surussa hän kirjoitti Kellariloukko-teoksen. Dostojevski pakeni velkojaan ja suruaan ulkomaille, jossa hän rahattomana etsi suurten venäläisten aikakausilehtien päätoimittajilta ennakkoa uutta romaani-ideaansa vastaan. Idea meni läpi ja syntyi Rikos ja Rangaistus.


Fjodor Dostojevskin tunnetuin teos ”Rikos ja rangaistus” julkaistiin vuonna 1866. Romaani on maailmankirjallisuuden klassikko, paitsi Suomessa sitä ei tunneta sen enempää kirkon päättäjien keskuudessa kuin Venäjän infovaikuttamista analysoivien Puolustusvoimien tutkijoiden keskuudessa.


Dostojevski oli käynyt anarkistien ja utopistien perjantai-istunnoissa pohtimassa yhteiskunnallisia kysymyksiä. Talvella 1849 hänet pidätettiin yhdessä kolmenkymmenen muun nuoren radikaalin kanssa. Rangaistukseksi tuli karkoitus Siperiaan. Hän näki entistä selvemmin yhteiskunnallisen vallan rakenteet ja mielipiteet jyrkkenivät aikaa myöten.


Dostojevskin Raskolnikov on tutkielma siitä, miten kaapissa ja kurjuudessa asuvalle miehelle käy, jos hän ja kun hän tarttuu todella ”Kirveskirjeen” mukaisella tavalla iskulauseessa tarjottuun ideaan: murhaa kiskurinaisen, Aljona Ivanovan, vaikka ilman ryöstöaikeita. Ivanova arvosti rahaa ja valtaa, joiden kautta hän myös nosti itsensä muiden ihmisten yläpuolelle. Lesken maailmassa ei ollut sijaa vilpittömyydelle tai inhimillisyydelle. Aljona Ivanova oli sydämetön nainen, joka tienäsi systeemillä. Tietysti nuori ylioppilas Raskolnikov olisi voinut murhata muullakin tavalla, mutta Dostojevski nosti kirveen esille ajankohtaisen metaforan käsittelyä varten. Raskolnikovin ilmaisema viha symbolisoi irtiottoa Jumalasta.


Raskolnikovin nimi on myös symbolinen. Kantasana raskol tarkoittaa jakaantumista, viittaa 1600-lopun suuriin uskonriitoihin vanhauskoisten ortodoksien erotessa äitikirkon yhteydestä. Nyt hajoaminen viittaa itse päähenkilön henkiseen hajoamiseen ja yhteiskunnalliseen eriseuraisuuteen.


”Rikoksentekijä – miltei jokainen – kokee rikoshetkellä jonkinlaisen tahdon ja järjen lamaantumisen, ja niiden tilalle taas ilmaantuu lapsenomainen, ilmiömäinen kevytmielisyys, ja juuri hetkellä, jolla järki ja varovaisuus ovat kaikkein eniten tarpeen” (Rikos ja rangaistus)


Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Hän tunnustaa rikoksen tavattuaan Sonjan. Raskolnikov oli kuin Lasarus, jonka evankeliumiin ja ristiin uskossaan ankkuroitunut laiha ja nöyrä Sonja herättää henkiin. Sonja kysyy Raskolnikovilta ristien vaihtamista, ottaen vastuuta Raskolnikovin kohtalosta ja valmiutta myötäkärsiä. Edelleenkin rikostaan tunnustamaan asteleva Raskolnikov haluaa kuitenkin säilyttää kunniansa:

”Hänen jalkansa puutuivat ja hetkahtelivat mutta kulkivat. Hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään, tointumaan, astuakseen ovesta ihmisenä. 'Mutta minkä vuoksi, miksi?' hän ajatteli äkkiä, oivallettuaan aikeensa. 'Jos on juotava tämä kalkki, niin eikö silloin kaikki ole samantekevää? Mitä inhottavampaa, sitä parempi---'”, Raskolnikov lähti viimein ilmoittautumaan poliisille.


Raskolnikov joutuu kahdeksaksi vuodeksi Siperian pakkotyöleirille, jonne Sonja seuraa häntä. Siellä tapahtuu episodi, jossa uskoon tullut Raskolnikov pyrkii kirkkoon, mutta tulee torjutuksi kirkosta. Dostojevskin kirjoittama ratkaisu on siinä, että uskon avulla rikollinen voi nousta kuolleista. Ratkaisu ei piile suurten ihmisten poliittisesti vallankumouksessa, vaan nöyryydessä ja hyvyydessä, kristinuskon hengen mukaisessa moraalisessa hyvityksessä.


Anniina Nikulainen on Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen pro gradu-maisteritutkielmassaan ”Liian piru ihmiseksi – hermeneuttinen tutkielma Dostojevskin filosofisestaantropologiasta” (2019)  kiinnittänyt huoiota siihen, kuinka Dostojevski asettaa Sonjan ja tavallisen kansan paremmin Kristuksen tuntevaksi kuin ylimystön tai papiston (s. 41). Omassa vankeudessaan kosketuksessa tavalliseen kansan Dostojevskin oma käsitys ”intellektuellin ylemmyydestä” oli murtunut. Hän tukeutui lapsuutensa oppeihin, jonka sai Jumalaa pelkäävästä venäläisesetä perheestään. Romaanissa Sonjan toiminta ja hänestä huokuva välittäminen saivat Raskolnikovin tarttumaan lopulta Raamatuun sekä uskomaan itseensä.


Aika absurdia


Koen melko absurdiksi, että valtakunnansyyttäjän vaatimuksesta vainosyytöksen pääpointti minua vastaan on kirja-arvostelussani kerrottu päätökseni Saara Jantusen Infosota-kirjan lukemisen jälkeen viedä matkalaukussa kirves vanhan venäläisnaisen luo ja auttaa häntä purkaen perunakellarin puiset puurakenteet, naputtaen laudat irti toisistaan.


Tunnevaltaisuudessa kirja-arvostelua täydennetään ja muokataan mielikuvilla, että olisin kenties ”kantanut” kirvestä tai kirveskassia Helsingin keskustassa, vaikka tosiasiallisesti vedin isoa matkalaukkua, jonka sisällä oli kirves. Kirveen muoto ei näkynyt mitenkään ulospäin.


Itse kirja-arvostelussa kirjoitin avoimesti, että kirveellä oli rauhanomainen käyttötarkoitus: perunakellarin puurakenteiden purkaminen. Siksi pitäisi kysyä ihmisiltä ensin, mistä ne tulevat ja missä aikeissa ovat. Ennakkoon ei pitäisi luoda ennakkoluuloa ihmisestä, jos ei ole edes kysynyt. Juuri siinä oli mielestäni Saara Jantusen ongelma. Hän itsekin oikeudenkäynnissä tunnusti, että ”ei keskustele vainoojien kanssa”, kun tiedustelin, miksi kirjaa varten ei ole juuri ketään kohdehenkilöä haastateltu.


Suomalainen sotatieteiden tohtorin, pääesikuntaa palvelevan tutkijan mukaan olisi jopa täysin mahdotonta purkaa kirveellä perunakellarin puurakenteet. Itse löysin ajankohtaisesta tilanteesta erittäin tunnetun metaforan, jota käytetään jo Raamatussa VT:sta alkaen UT:n Johannes Kastajan puheisiin kuin myös venäläiseen keskusteluun sananvapaudesta, kumouksellisuuden ja rukoilemisen välisen rajankäynnin punnitsemisessa. Kirves on Dostojevskin ”Rikos ja rangaistus” teoksen ytimessä ja venäläisissä muissa diskursseissa metaforana tunnettavuudessa karhun, sirpin ja vasaran rinnalla mitä tärkein. Pelkästään venäläisten diskurssien ja metaforien huono tuntemus  ei hämmästytä, vaan myös kyvyttömyys tunnistaa kirjallisia vivahteita. 

Olen usein joutunut  pohtimaan sitä, missä määrin ihminen on tällöin enemmän ”imaginaarisen rekisterinsä” tiukassa kuristuksessa, katsoen itseään peilistä kuin kolmivuotias lapsi, kyvyttömänä tunnistaa ”symbolisessä rekisterissä” herkkyyksiä, vivahteita ja tyylejä sekä käsitellä oman halunsa dynamiikkaa.

 

Kunnioittaen,


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

perjantai 4. syyskuuta 2020

Miksi Navalnyi joutui omiensa myrkyttämäksi?

 

Elokuun 22. päivä 2020 arvioin Aleksei Navalnyin ”myrkytystä” informaatio-operaationa ja ennakoin, että Navalnyin tapausta halutaan kirjoittaa uudeksi Skripals-tapaukseksi. Nyt tarina on edennyt juuri käsikirjoituksen mukaan, joka oli arvattavissa pari viikkoa sitten.




Läntisessä maailmassa on sopivan pienen viiveen jälkeen päästy vauhtiin ja vihdoin sanottu, että Navalnyi myrkytettiin Novitšokin kaltaisella aineella. Tällä tavalla kehitettiin odotusten mukaisesti uusi Skripalin tapaus: myrkytettiin jossakin, myrkytyksen jälkeen mies koomassa, pahan GRU:n työntekijöitä estetään pääsemästä myrkytetyn luokse kiireellisellä evakuoinnilla. Skripals meni MI6:n pikkuisen kaupunkiin ja Navalnyi Saksan Charite-klinikalle.


Mikään ei estä, etteikö Navalnyi olisi voinut saada Novitšokin kaltaista ainetta, mutta erityisoperaatio voi olla amerikkalaisten tai brittiläisten toimittama. Kreml ei tarvitse myrkyttää tai tappaa Navalnyia!


Aleksei Navalnyi ei ole Venäjän näkökulmasta sellainen voimallinen oppositiojohtaja, jollaiseksi häntä kuvataan läntisessä mediassa. Hän on epäonnistunut provokaattori, joka ei tule toimeen muiden oppositiojohtajien kanssa. Sellainen Navalnyi sopii oikein hyvin Venäjän poliittiselle johdolle: hänen oppositiostaan ei tule mitään varsinaista uhkaa järjestelmälle. Omskin lääkärit eivät löytäneet myrkkyä Navalnyin verestä ja virtsasta. Ei ole kuitenkaan uskottavaa, että Venäjän pieni vähäinen oppositio oli itse ainakaan Novitšok-myrkyllä myrkyttänyt Navalnyin, vaikka tämä olisi koettu esteeksi omalle poliittiselle johtajuudelle pienessä oppositiossa: myrkyn käsittely edellyttää erityisjoukkojen toimintakykyä. Sinänsä sisäpiiritaistelut eivät ole poissuljettuja. Yhteyksiä on tarvittu kuitenkin erityisjoukkoihin.


Maaliskuussa 2018 GRU:n entinen upseeri Sergei Skripal ja hänen tyttärensä Julia löydettiin tajuttomina Salisburyn kaupungista. Myöhemmin Iso-Britannian viranomaiset väittivät, että heidät oli myrkytetty Novitšok-myrkyllä, jolla olisi ”suurella todennäköisyydellä” venäläinen alkuperä. Kyseistä myrkkyä valmistettiin kuitenkin myös Britanniassa. Sergei ja Julia tulivat tajuihinsa ja heidät päästettiin pois sairaalasta. Venäläiset diplomaatit eivät koskaan saaneet tavata henkilökohtaisesti uhreja. Myrkytys toteutui väitettyyn myrkkyyn nähden poikkeuksellisen huonosti. Skripalin myrkytyksen yhteyteen rakennettu lehdistötoiminta ja EU:n reaktiot ennakoivat yhtälaista rakennelmaa Navalnyin suhteen.


Aleksei Navalnyin myrkytystarina vauhdittaa luultavasti kahta eurooppalaista operaatiota. Ensinnäkin EU saa syyn uusille pakotteille ”ulkoisen uhkan” johdosta, jonka eksistentiaalista ja moraalista merkittävyyttä EU suorastaan tarvitsee, jotta EU:n omat sisäiset uhkat koronakurjuudessa jäisivät vähemmälle huomiolle. Niitä piirejä on, joille pakotteet Venäjää vastaan, sopivat hyvin.


Toiseksi Navalnyin myrkytys toimii pelotteena jo omissa piireissä toimiville ”Venäjä-kriitikoille”, jotta nämä eivät pehmenisi taistossaan. Myrkyttäjä ei kaihda myrkyttää taas uudestaan, jos joku käy hyödyttömäksi informaatiosodan taistelukentällä. Navalnyi oli tullut jo kuormaksi, jonka näkymät oppositiojohtajana eivät luvanneet enää niin paljon, kuin myrkytettynä uhrina informaatiosodan tarpeita varten. Niin käy läntiselle informaatiosodalle sielunsa luovuttaneille monelle muullekin henkilöille yksitellen, hitaasti. Myrkytys pelottaa oman rintaman ”sotilaat” taas kiivauteen ja kuriin infosodassa.

 

Terveisin, Juha

Lähettänyt klo Ei kommentteja:

perjantai 7. elokuuta 2020

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani

 

Kristillinen babtistis-evankelinen mieskuoro, ryhmä Aven Ezer (Авен Езер) on tuottanut useita upeita hengellisiä lauluja, yksi rakastetuimmista on vuodelta 2001 albumista Vanha risti (Старый крест) ”Kun Kristus antoi minulle anteeksi” (Когда Христос меня простил).


Kun Kristus antoi minulle anteeksi

Hän kääntyi taivaassa maahan

Surujen joukkoon, maallisiin taisteluihin.

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani!

Ylistys Kristukselle! Hän pelasti minut,

Anteeksi antoi synnit, ilmoitti itsensä.

Maalla, merellä ja maan yläpuolella,

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani!

Taivaallinen maailma oli kaukana minusta,

Minut Kristus veti luoksensa,

Kun hän tuli elämääni,

Sen jälkeen laulan aina Hänestä!

Ei ole tärkeää, missä asun nyt:

Korkeudessa, alhaisuudessa, ojassa,

Kotimaassa, vieraassa maassa,

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani!

 

Terveisin,  


Juha Molari, 
Lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Saanko sanoa avoimen kansalaisyhteiskunnan ja osallisuuden fantasiasta?

Iskuja avointa yhteiskuntaa ja osallisuutta vastaan


Reformi-studion Panu Huuhtanen karkoitettiin joulukuussa 2019 Hanasaaresta sananvapausseminaarista. Tämä ei ollut ensimmäinen tai ainoa paikka, josta hänet karkoitettiin. Mies oli hyväksytty ilmoittautumisensa perusteella seminaariin ja hän pääsi istumaan rauhallisesti saliin, jossa ei edes kuvannut toistaiseksi mitään. Vartijoita kuitenkin käskytettiin poistamaan hänet tilaisuudesta jo ennen sen alkua. Lainlaatija on useissa eri yhteyksissä korostanut, että henkilön poistaminen yleisestä ja yksityisestä tilaisuudesta ei saa edes antaa vaikutelmaa syrjinnästä. 


Salmisaaressa Panu Huuhtanen poistettiin mielestäni tavalla, joka antoi vaikutelman Panun ihmisarvon loukkaamisesta. Raskauttavaa on, että päätöksentekoon on ilmeisesti osallistunut Jessikka Aron hyväksi ministeri Tytti Tuppurainen. Esityksessään Aro esitti tarinoita ”Kremlin propagandatrollauksen keinoista sosiaalisessa mediassa”. 



Panu Huuhtanen ja Tiina Keskimäki poistettiin myös Pasilan messukeskuksesta kirjamessuilta, jossa Aro esitteli ja möi kirjaansa. Huuhtanen ja Keskimäki eivät ole mitenkään sidoksissa Venäjän valtioon eikä kukaan edes väittänyt sellaista lähestysmiskielto-oikeudenkäynnissä, jossa Aro kärsi tappion.


 Mikä kiinnostavaa Twitterin maailmasta, niin englanninkielisessä maailmassa Aro osallistui disinformaation levittämiseen eikä tehnyt mitään väärinkäsitysten korjaamiseksi. Twitterissä kehittyi valekuva, jonka mukaan trollit olisivat hyökkäämässä myös hovioikeuteen, Kremlin vaikutus kasvaisi näin aggressiivisesti. 


Toomas Henrik Ilves välitti Aron tarinaa kirjamessuilta ja julkaisi syytöksen ”putinistien häiritsevän eurooppalaista journalistia”. Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Molly McKew antaa Yhdysvaltian ulkomaan edustolle opetusta Venäjän informaatiokampanjoista, mutta hän kirjoitti myös hämmästyttävän Aron joutuneen ”Kreml-myönteisten valheiden levittäjien ja vainoojien” uhriksi (kun Huuhtanen ja Keskimäki olivat menossa MV-lehteä käsitteleville hovioikeuden istuintoihin). 


Minun lähestyvillä trollikäräjillä on analoginen ongelma: Saako suomalaisella ikääntyneellä pitkäaikaistyöttömällä, raittiilla ja siistillä osa-aikaisella siivoojalla, olla mielipiteitä senkin jälkeen, kun hän katsoo televisiota tai lukee kirjoja, joissa hänestä lausutaan ”houreisena aktivistina” tai Kremliin kytkettynä informaatio-operaationa. Saako pieni siivooja joskus osallistua rauhallisesti, ainoa hieno puku (10 vuotta vanha) päällään ja raittiina, julkiseen tilaisuuteen, jossa on monia esiintyjiä, istua siellä hissukseen. Niin kävi minulle onnellisemmin kuin Huuhtaselle ja Keskimäelle, että kukaan vartija ei ole poistanut minua tilaisuuksista. Vainoamissyyteet keksittiin puolivuosikymmentä myöhemmin. Tästä on kyse syyskuussa trollikäräjillä. 


Syyskuussa trollikäräjät ahdistavat yksistään toista puolta: tiedän kaiken aineiston eikä mitään pahaa aineistossa ole minua vastaan, mutta syyttelyn petollisuuden paljastuminen tekee toki kipeää - syyttelijöille. 


Julkisuus ja osallistuminen


Euroopan Unioni lanseerasi aktiivisen kansalaisuuden -käsitteen jo vuonna 1997 asiakirjalla DG XXII Citizenship Study. Tuo käsite ei enää ohjaa virkakoneistoa, joka tahtoo estää tiettyjen ihmisten aktiivisen kansalaisuuden.


Professori Niiniluoto (Tieteessä tapahtuu, vol 19 nro 2, 2001) muistutti tieteeseen ja tutkimukseen kuuluvasta julkisuusperiaatetta, jossa esitettyjä väitteitä ja tuloksia olisi arvosteltava ja koeteltava johdonmukaisesti. Vapaa ja kriittinen keskustelu olivat ihanteita jo Sokrateen oppilaiden piirissä. Platonin Akatemian mukaisesti dialogien ja argumentaation perinne jatkui keskiajan yliopistoissa. Niiniluoto liittyi läheisesti logiikan ja tieteellisen metodin professoriin Popperin, joka vaati kriittistä keskustelua ja keskinäistä kritiikkiä, jotta väitetyt tutkimustulokset voidaan hyväksyä. Minä itse pidin pari tuntia pitkän esitelmäni Popperin vaatimuksista kriittiselle kansalais- ja tiedekeskustelulle jo vuonna 1982. Tämän piti olla jo luonnollista ja luovuttamatonta, mutta ei ole...


Hallinto-oikeuden professori Mäenpää tukeutui (Julkisuusperiaate informaatioyhteiskunnassa, 2000) Jürgen Habermasin esitykseen julkisuuden rakennemuutoksesta, jossa avoimuus, julkinen keskustelu ja tiedon välitys olisivat julkisuuden osatekijöitä. Julkisuus on yleinen edellytys osallistumiselle ja julkiseen valtaan kohdistuvalle vaikuttamiselle sekä valvonnalle. Kansainvälisen politiikan professori Patomäki painotti ”demokratian edellyttävän julkisuutta” (2017, jonka pohjana todistalausunto Manninen-Jätteenmäki oikeudenkäynnistä 5.3.2004): ”Kaikki poliittiset argumentit … täytyy testata julkisessa keskustelussa. Ilman sananvapautta ja tasa-arvoista mahdollisuutta osallistua poliittisen tahdon muodostamiseen tällainen yhteisö on vaarassa ajautua harhaan. Erityisenä uhkana on noidankehä, jossa valta kasaantuu sellaisten toimijoiden tai ryhmien käsiin joilla on valtaa jo ennestään ja vain siksi, että niillä on valtaa jo ennestään. Epäilijät sivuutetaan, mutta tarvittaessa pakotetaan ruotuun”.


Patomäen lupaama ”harmageddon”, noidankehä hourahtaneiden valtaapitäjien itsekkäistä vaatimuksista epäilijöiden sivuuttamiseksi ja jopa ruotuun pakottamiseksi, on juuri toteutumassa.


THL:n työpaperi Mitä osallisuus on? (33/2017) puhui STM:n aktiivisesta kansalaisuudesta, aktivoinnista ja yhdenvertaisten palvelujen hengestä (STM 2014) sekä OM:n ihmisoikeuksista ja demokratiasta (OM 2014) ja OKM:n painotuksesta merkityksellisyydestä ja mahdollisuuksista (OKM 2016). Osallisuus on liittymistä (involvement), suhteissa olemista (relatedness), kuulumista (belonginess), yhteisyyttä (togetherness), yhteensopivuutta (coherence), mukaan ottamista (inclusion), osallistumista (participation) ja vaikuttamista (representation) sekä demokratiaa.


Eikös ole upeita sanoja, mutta mihin nuo upeat sanat ja periaatteet unohtuivat, kun Panu Huuhtanen potkittiin ulos Hanasaaren sananvapausseminaarista tai minä sain puoli vuosikymmentä jälkikäteen epäilyn ja syytteen osallistuttua keväällä 2015 JSN:n sananvapausseminaariin, jossa kukaan ei edes potkinut minua pois?


THL:n tutkijat liittyivät filosofian professori Frickerin (2007) arvioon episteemisestä epäoikeudenmukaisuuden käsitteestä, jolloin syrjityillä ja valtaa vailla olevilla ihmisryhmillä ei ole enää kenties edes termejä ja käsitteitä kuvaamaan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiaan. Vaikka merkityksellisyyden kokemukseen tarvittaisiin juuri yhteys ihmiseen tai muuhun olevaiseen, merkityksellisyys ei kuitenkaan synny. THL:n mukaan uuden julkisen hallinnon (new public governance) ja sitä seuranneen uuden julkisen johtamisen (new public management) tavoite olisi kuitenkin kaikesta huolimatta vastata kuvattuun kriisiin, jotta kansalaiset voitaisiin nähdä yhteisönsä aktiivisina jäseninä, joka osallistuu tai voi osallistua yhteisönsä kehittämiseen, toimintojen toteuttamiseen ja niiden arviointiin. Välillistä ja suoraa demokratiaa vahvistetaan.


THL:n tutkijoiden (s. 32) mukaan ratkaisevan tärkeää huono-osaisuuden, köyhyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden vähentämisessä olisi saada mukaan pieneenkin vaikuttamiseen ja poliittiseen toimijuuteen eritoten ne, jotka tilanteesta kärsivät, mutta ovat nyt hiljaa, koska eivät usko poliittiseen toimijuuteensa (Ford 1992: toimija-uskomukset; Bandura 1977: minä-pystyvyys.). Paitsi nyt käy syyttäjän vaatimusta noudattaen niin että väärin ajattelevaksi leimattu osa-aikainen koronalomautettu wc-siivooja ei saa katsoa televisiota eikä istahtaa isoon luentosaliin, sillä siellä voi joku ahdistua.


Osallisuuden käsite viittaa kuulumiseen yhteiskuntaan ja poliittisten yhteisöjen toimintatapoihin. Syrjään jäävien mukaan ottaminen (social inclusion) on ollut yhteiskuntapoliittinen tavoite, jota on edistettu hallitusohjelmia myöten. Vuosina 1998-2001 oli sisäministeriön koordinoima osallisuushanke, Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003-2007) käynnis OM:n johdolla kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman, osallisuuden edistäminen oli tärkeä tavoite myös Sipilän hallituksen ohjelmassa 29.5.2015, jossa kärkihankkeeksi nimettiin ”vahvistaa … ihmisen osallisuutta”. Marinin hallitusohjelman mukaan ihmisten osallisuuteen on suorastaan keskeistä investoida. Eriarvoisuus ilmenee myös eroina väestöryhmien terveydessä ja osallisuudessa.


OM:n julkaisussa 2004:11 Aktiivisten kansalaisten Suomi, FT, Sivistysliitto Kansalaisfoorumin pääsihteeri Harju arvioi Vanhasen hallituksen tuolloisen poliitiikkaohjelman tarkoitusta edistää ”aktiivista kansalaisuutta, kansalaisyhteiskunnan toimintaa, kansalaisten yhteiskunnallista vaikuttamista ja edustuksellisen demokratian toimivuutta”. Selvityksessä huomattiin, ettei aktiivinen kansalaisuus ole ihmisellä synnynnäinen ominaisuus, vaan siihen pitää kasvaa, oppia ja harjaantua. Taas syntyi rahasta niitä monia upeita juhlapuheita ja romanttisia sanoja, jotka kaksi vuosikymmentä myöhemmin ovat jo muuttuneet kirosanoiksi, jos niitä käytännössä tahdottaisiin noudattaa:


”Aktiiviseen kansalaisuuteen kasvamisessa ja kasvattamisessa tarvitaan avoimuutta ja uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Avoimuus on ennakkoehto oppimiselle ja valmiudelle oppia. Avoimuus auttaa kulttuurien kohtaamisessa, edistää suvaitsevaisuutta ja lisää moniarvoisuuden kunnioitusta. Se auttaa vapautumaan ennakkoluuloista ja esimerkiksi muukalaisvihamielisyydestä. Avoimuus opitaan kokemuksen kautta, kohtaamalla ja kuuntelemalla muita, olemalla ja toimimalla muiden kanssa. Siksi osallistuminen, mukanaolo ja dialogi ovat niin tärkeitä. Niihin tulee tarjota mahdollisuus ja niitä tulee harjoitella aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisessa.... Aktiivinen kansalaisuus ei toteudu ellei ihmisten osallistuminen etene dialogista käytännön toiminnaksi. Kauniiden ideoiden täytyy kohdata todellisen maailman kanssa ja kauniit puheet ja keskustelut pitää panna yhteisöissä käytäntöön. Tämä käytäntöön saattamisen taito on keskeinen kompetenssi aktiiviseen kansalaisuuteen pyrittäessä.” (s. 27).

”Yksilö, joka ei voi ilmaista itseään, joka tuntee olevansa yksinäinen, joka ei saa kaipaamaansa tukea, joka ei ole huomaavainen toisia kohtaan, joka ei osaa neuvotella, joka on suljettu ja kapea-alainen ja hauraalla identiteetillä varustettu, on takuuvarmasti voimaton. Sellainen ihminen on altis sosiaaliselle ulossulkemiselle ja vakava uhka sosiaaliselle koherenssille.” (s. 28)


OM:n julkaisun mukaan ongelmaksi muodostuu, jos kansalaiset jäävät vain julkisen vallan kuluttajiksi: ”Terveessä demokratiassa kansalaisten on tuettava ja ohjattava vallan käyttöä. Nykyisin kansalaiset ovat Don E. Eberlyn (1994b, xxix) ja Van Tilin (2000, 168) havaintojen mukaan tarkkailijoita eivätkä osallistujia. He ovat kuluttajia, jotka ”ostavat” veroja vastaan palveluja julkiselta vallalta. Kansalaisuudesta on tullut kuluttajuutta. Ihmiset ovat tulleet riippuvaisiksi hallituksesta eikä päinvastoin, kuten demokratiassa tulisi olla.” (s 29) Selvitys liittyi Aarhusin yliopiston professorin Korsgaardin psykologiseen näkemykseen identiteetin tärkeydestä sille että ihminen kokisi subjektiviteettinsa tärkeäksi. Kansalaiset tulee ottaa oman elämänsä arkkitehdeiksi ja toimijoiksi.


Propagandisti ei halua kohdata sinua


Kritiikkini Jantusen ja Aron esitysten suhteen on linkittynyt eurooppalaiseen keskusteluun.


Saako Aron ja Jantusen väitettyyn tieteeseen suhtautua epäileväisesti? 

Bordeaux´n yliopiston oikeussosiologian professori Ellul katsoi (Propagandes. 1962, engl. ”Propaganda: The Formation of Men's Attitudes”, 1965/1973), että propaganda on modernin teknologisen yhteiskunnan siiamilainen kaksonen. Propagandassa torjutaan dialogisuus: ”Yksilö ei kiinnosta propagandistia. Jotta propaganda olisi tehokasta, se ei voi kiinnittyä yksityiskohtiin... Propaganda lakkaa, kun yksinkertainen dialogi alkaa” (Propaganda ceases, where simple dialogue begins”, (s. 6).

Ellulin mukaan dialogia varten toisen kanssa vaaditaan odottamista ja kuuntelua, kunnes toisen osapuoli lopettaa sanottavansa ja me voimme vastata (Ellul, A Companion to His Major Works, Humiliation of the Word, s. 152). Modernin valtion hallitukset eivät voi hallita ilman ihmisten tukea ja läsnäoloa, propaganda toimii peitteenä, joka piilottaa sen, mitä todella tapahtuu hallituksen kulissien takana. Modernin valtion hallitukset ovat pikemmin propagandan toimittajia, kuin yksityinen kansalainen, jolla on vain mielipiteitä.


Mielestäni Jantuselle ja Arolle näyttää sopivan stereotyyppisesti yksilöiden nimeäminen (”harhaiset aktivistit”, ”putinistit”) myytteihin, mikä on propagandan piirre. Esimerkiksi Infosota-pamflettiin Jantunen ei haastatellut kohdehenkilöitä, ei myöskään minua, josta kirjoitti loukkaavia valheita. Myöskään Aro ei haastatellut pamflettinsa ”pahiksia”, vaan hän loi vain mustamaalauksen. Jantunen ei haastatellut Jermolaevan perhettä, jonka roolia kehiteltiin pamfletissa. Hän ei haastatellut Krimin ”vihreitä miehiä” ja heidän johtajiaan. Hän esitti väitteen lapsiasiakiistoista, mutta ei haastatellut lapsia-asiakiistojen venäläisiä osapuolia eikä istunut oikeudenkäynneissä. Jantunen ei ollut yhteydessä Venäjän strategisten tutkimusten instituuttiin (RISS tai RISI) ja sen johtajaan evp. kenraaliluutnantti Reshetnikoviin. Hän ei haastatellut RT-kanavan johtajia ja toimittajia, vaikka voisi käydä ilmi, että jokaisessa organisaatiossa on erilaisia henkilöitä. Suomessa kohdatuissa some-ongelmissa Jantunen ei analysoinut Snowden paljastamaa Iso-Britannian ja Amerikan NSA:n agenttien Online Covert Action -opaskirjaa (“The Art of Deception: Training for Online Covert Operations”). Jantunen ei haastatellut venäläisiä informaatiosotaa analysoivia professoreita ja tutkijoita. Hän ei valottanut informaatiosotaa ja informaatio-operaatioita käsitteleviä länsimaisia viitekehyksiä: ei kriminologin, sosiologian professori Cohenin, professori Gooden ja sosiologian professori Ben-Yehudan teoriataustoja.


Juuri samaan aikaan kuin Aro ja Jantunen astuivat areenalle, käsitteli 20.7.2015 Drewin yliopiston kriminologian ja sosiologian professori Bonn (Psychology Today -julkaisu,”Moral Panic: Who Benefits From Public Fear?”) julkisen pelon luomista. Tämä käsite ”tarjoaa arvokasta tietoa siitä, kuinka ja miksi voimakkaat sosiaaliset tekijät (social agents), kuten tiedotusvälineet ja poliitikot, tarkoituksellisesti luovat ... yleistää huolta tai pelkoa. ... julkiset pelot ja valtion interventiot ylittävät suuresti objektiivisen uhan yhteiskunnalle, jonka uhan luomisesta tietyn yksilön tai ryhmän väitetään olevan vastuussa”.


Professorin mukaan moraalinen paniikki on keskeinen tekniikka virkamiehille, poliitikoille ja lainvalvontaviranomaisille sekä tiedotusvälineille, joille yleinen huolenaihe on hyödyllinen. Virkamiesten ja tiedotusvälineiden keskinäinen suhde muodostuu symbioottiseksi: poliitikot ja lainvalvontaviranomaiset tarvitsevat viestintäkanavia retoriikkansa levittämiseksi ja tiedotusvälineet houkuttelevat laajaa yleisöä, joka houkuttelee mainostajia. Tietyt yksilöt tai ryhmät muuttuvat viestimissä ”kansanpaholaisiksi” (Folk Devils). ”Julkinen hysteria havaitun ongelman suhteen johtaa usein erittäin rankaisevaan, tarpeettoman lainsäädännön antamiseen ja sillä voidaan perustella valta- ja auktoriteettihenkilöiden agendaa”.


Jerusalemin heprealaisen yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan rikosoikeuden professori Gur-Arye מירי גור אריה julkisti 16.8.2018 analyysin moraalisesta paniikista tuomioistuimen prosesseissa: The Legitimacy of Judicial Responses to Moral Panic (Journal of Criminal Justice Ethics, Hebrew University of Jerusalem Legal Research Paper No. 28). Moraalisessa paniikissa tuomioistuimet demonisoivat vastaajia ja raskauttavat rangaistuksia. Niin ilmaistaan liioitellusti uhan vakavuutta sosiaaliselle arvolle. Viitteitä moraalisen paniikin vaikutuksesta tuomioistuimiin oli sekä tuomioistuinten retoriikassa että tuomioiden vakavuudessa. Tuomioistuimista löytyi jälkiä mediahypestä: ”Retoriikkaa käytetään perustelemaan rangaistuksia, jotka ovat suhteettomia sekä rikoksen luonteeseen että sen tekemisen yleisyyteen nähden”. Tuskin tarvitsee muistuttaa, miten liioittelevasti käräjäoikeuden MV-oikeudenkäynnin yhteydessä syyttäjä Hämäläinen puhui medialle ja kuinka käräjäoikeuden tuomari oli ylimielinen vastaajia kohtaan. Gur-Arye olisi saanut paljon aineistoa moraalisesta paniikista suomalaisen tuomioistuimen prosesseissa, jos olisi istunut Helsingissä.


Lehto liittyi yhteiskuntatieteiden pro gradu-tutkielmassaan ”Propagandasta ja vihasta” (Jyväskylän yliopisto, 2012) emeritusprofessorin Chomskyn analyysiin propagandan läheisyydestä demokratialle. Propaganda synnyttää suljettujen ovien eliitin, joka tietää kansaa paremmin, mitä kansa haluaa: tarkoituksena ei ole dialoginen eteneminen, vaan sen välttäminen. Propagandaa toteuttavat siitä hyötyvä eliitti, massamediayhtiöiden johtajat, heitä rahoittavat mainostajat sekä hyväksytyt ”asiantuntijat”, jotka kaikki suodattavat uutisia rautaisella otteella. He päättävät yksin sisällön ja sen, mikä on uutisoimisen arvoista (Herman & Chomsky, Manufacturing Consent, 1988, 2; Lehto 2012:28).


Lännessä koordinoitu kampanja


Venäjän joukkotiedotusjärjestelmän muutoksesta tohtoriksi väitellyt, Ruotsin kansallisen puolustusopiston ja Uppsalan yliopiston dosentti, ETYJ:n asiantuntijana toimiva Simons arvioi länsimaista valtavirran mediaa moraalisen paniikin käsitteistöllä: ”The Anatomy of a Moral Panic” (Changing Societies & Personalities, 2019, 3/3,s. 189-206). Vuodesta 2014 lähtien länsimaisissa joukkotiedotusvälineissä on käynnistetty Venäjä-vastainen koordinoitu kampanja, yritys saada aikaan moraalinen paniikki länsimaisessa yleisössä. ”Näyttää siltä, että tarkoituksena on luoda pelon tunne ja vaihtaa loogisuus sarjaan emotionaalisesti perustuvia reaktioita, jotka perustuvat propagandaan.”(Simons 2019).


Simons viittasi Newcastlen yliopiston journalistiikan lehtorin, tohtori Zollmannin analyysin ”Bringing Propaganda Back into News Media Studies” (Critical Sociology, 2017, 45): ”Koska tiedotusvälineet ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä julkisen mielipiteen muodostumiselle, ne ovat ilmeinen kanava propagandan levittämiselle”. Valtavirran median journalisti suhtautuu vähemmän kriittisesti ”viralliseen” valtiolliseen linjaan: ”Moraalisten paniikkien tarkoituksena on toimia keinona lain, politiikan tai nykyisten käytäntöjen muuttamiselle, mitkä muutokset perustellaan välttämättömyydeksi suojella yleisöä ja yleistä etua” (Simons 2019: 6).


Simons muistutti BBC:n ex-uutistuottajan Paynen luonnehtineen nykyaikaista mediaa ”kiistatta sodan välineeksi” (Payne, 2005: The Media as an Instrument of War. Parameters, 35, 1, 81–93). ”On ilmeistä, että moraalisen paniikin elinkelpoisuutta yritetään suojella ... kohdentamalla hyökkäyksiä niitä yksilöitä ja organisaatioita vastaan, jotka avoimesti kiistävät moraalisen paniikin laillisuuden ja uskottavuuden” (Simons 2019: 9, 14). Simons analysoi kahden tutkijan kanssa Naton kannattajien harjoittamaa ”kampanjatoimia” Ruotsissa (Sweden and the NATO debate. Journal Global Affairs, vol. 5, 2019): Jos et ole meidän puolellamme, jos et ”suostu” Nato-puolueiden väitteisiin, niin olet ”Venäjän trolli” tai ”hyödyllinen idiootti”. ”Näin rajoitetaan julkisen keskustelun vapautta ja moninaisuutta”.


Euroopan Parlamentin julkaisu Disinformation and propaganda – impact on the funtioning of the rule of law in the EU and its Member States (helmikuu 2019) pohti professori Martinin määrittelyä: ”Kaikki hyväksyvät, että propaganda on vaikuttamisen taidetta, manipulointia, hallinnointia, promootiota, muuttamista tai varmista, jotta mielipiteet, asenteet, toiminta tai käyttäytyminen hyväksytään” (Martin, Definition of propaganda. 1958, s. 10). EU-raportin (2019, s. 28) mukaan tutkijoiden mielipiteet eroavat siitä, onko propagandan oltava systemaattista ja järjestettyä. EU-raportti muisti, että sosiaalipsykologi Careyn (1922-1987) mukaan kaupallinen mainonta ja suhdetoiminta ovat propagandaa. EU-raportissa koettiin kiusalliseksi laajat määritelmät. Niin EU-raportissa (2019, s. 27) rajattiin, että tästä lähtien propaganda-sanaa he käyttävät kuvaamaan vain Kremlin järjestämiä strategisia tiedotuskampanjoita. Euroopan Parlamentti halusikin muuttaa propaganda-käsitettä sekä koordinoida kampanjaa Venäjää- ja maahanmuuttokriittisiä vastaan, jotka se niputti toisiinsa.


Saanko vielä sanoa?


Kymmenen vuotta työttömänä ja köyhyysrajan alapuolella kärsineenä suomalaismiehenä minä muistan suorastaan jankuttaa, että yhtäällä olen joutunut Jantusen toimesta mustamaalattuna ”harhaisena aktivistina” ja ”Kremlin asiamiehenä” syrjityksi ja toisaalta verorahat käytetään infosodan tunnistamiseen ja sen mukaisiin ”lainvalvontatoimiin”, kuten Brecht osuvasti lausui propagandasta:

Voi olla, ettei meidän maassa kaikki suju / niin kuin pitäisi. // Mutta kukaan ei voi kiistää ettei propaganda /ole hyvää. // Jopa nälkää näkevien on myönnettävä / että kansanhuoltoministeri pitää hyviä puheita.

Vain erinomaisella propagandalla saatiin/miljoonat vakuuttumaan siitä/että armeijan varustaminen on rauhan työtä/ ja jokainen uusi panssarivaunu rauhan kyyhkynen/ja jokainen uusi rykmentti uusi todistus/rauhanrakkaudesta.

Vielä yksi asia panee vähän epäilemään/propagandan tavoitteita: mitä enemmän meidän maassa/on propagandaa/sitä vähemmän on kaikkea muuta.


Minä katson näillä perusteilla oikeutetuksi linkittää Aron ja Jantusen dialogisuuden laiminlyövät sekä puutteellisesti, stigmatisoivasti ja reflektoimattomasti esitetyt tarinat kansainvälisesti tunnettuun infosota-, kulttuuri- ja mediakeskusteluun. Onko tutkijana esiintyvien henkilöiden intressien, kompetenssin, menetelmien, sidonnaisuuksien ja väitteiden arvostelu sallittua?

Terveisin


Juha Molari, 
Lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)