Venäjä ei alistu toimettomana
Anakondan kuristukseen. Vladimir Putin vastasi Russia Todayn –uutistoimiston
johtajan Dmitri Kiselevin kysymykseen Naton itälaajentumisesta: ”Me itse kuristamme heidät” ( Мы сами их задушим)[1]
Putin muistutti, että Nato itse selittää ohjuspuolustusjärjestelmästä,
että se ei olisi Venäjää vastaan, mutta asiantuntijatasolla kaikki ovat hyvin
tietoisia siitä, että ohjuspuolustusjärjestelmään on reagoitava jotenkin. Putin
ilmoitti, että Venäjä aikoo olla kärsivällinen ja sinnikäs neuvotteluissa
Venäjän kansan turvallisuustakuista[1].
Myös Venäjän presidentti Vladimir Putin on
viitannut Saksan yhdistymisneuvotteluissa annettuun lupaukseen niin kuin myös lukuisat
venäläiset ovat viitanneet. Naton aggressiivinen politiikka
laajentua itään on nimetty –” ei ole
enempää eikä vähempää kuin suora sopimusloukkaus sitä sovintoa vastaan, joka saavutettiin helmikuussa
1990 NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatsovin ja Yhdysvaltain ulkoministeri James
Addison Bakerin välillä”.[6]
Kuvassa Moskova 8. helmikuuta 1990, jossa NKP:n keskuskomitean pääsihteeri Mihail Gorbatshov ja Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker solmivat sopimusta. Tämä sopimuksen tosiasiallinen kirjallinen sisältö ja keskinäiset vaikutelmat sekä sopimuksen jälkeinen julkisuus ovat kuitenkin kovasti kiistanalaiset tällä hetkellä. Amerikassa on julistettu jo avoimesti, että tuollainen sopimus oli pelkkä myytti – mitään sopimusta ei ole.[7]
Kuvassa Moskova 8. helmikuuta 1990, jossa NKP:n keskuskomitean pääsihteeri Mihail Gorbatshov ja Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker solmivat sopimusta. Tämä sopimuksen tosiasiallinen kirjallinen sisältö ja keskinäiset vaikutelmat sekä sopimuksen jälkeinen julkisuus ovat kuitenkin kovasti kiistanalaiset tällä hetkellä. Amerikassa on julistettu jo avoimesti, että tuollainen sopimus oli pelkkä myytti – mitään sopimusta ei ole.[7]
1990-luvun Venäjä eli
romanttisessa länsi-fantasiassa
Vladimir Zakharov [7] pitää outona, että Venäjällä monet
ovat uskoneet Gorbatshovin valheellisen väitteeseen, että hän olisi
neuvotellut Lännen johtajien kanssa sopimuksen
siitä, ettei Nato laajenisi itään. Moskovan Carnegie-säätiön
julkaisussa Harvardin yliopiston johtava tutkija Mark Kramer kutsuu ”myytiksi kyseistä lupausta ettei Nato laajenisi”.
Anatoli Adamishin – Neuvostoliiton ulkoasiainministeriön entinen varaministeri – antoi myös ymmärtää, että Saksan yhdistymisprosessissa olisi kerrottu venäläisille siten, ettei Nato laajene. Myös Jack Matlock – Yhdysvaltain suurlähettiläs Neuvostoliitossa – vahvisti silloin tuon lausunnon. Matlock sanoi, että Gorbatshov oli vakuuttunut siitä, että jos Saksat yhdistyvät, niin Naton rajat eivät liiku itään. Myös Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert McNamara väitti, että ”Yhdysvallat on luvannut, että Nato ei koskaan laajene itään, mikäli Moskova suostuu Saksan yhdistymiseen”. Naton laajentumisen jälkeen amerikkalaisten väitteet muuttuivat: vuonna 1997 Philp Zelikow, Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston ylitarkastaja, joka käsitteli myös Saksan yhdistymisen ongelmia, paljasti tai ainakin väitti, että Yhdysvallat ei ole koskaan antanut mitään sitoumusta tulevasta Natosta. Zelikowin mukaan Saksasta allekirjoitettu sopimus vuonna 1990 ei sulje mitenkään pois Naton uusia jäseniä tulevaisuudessa. Syyskuussa 2008 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov uskoi haastattelussa, että 1990-luvulla Yhdysvallat olisi ”sitoutunut siihen, ettei Nato laajene” mutta seuraavina vuosina ”toistuvasti rikkoi tämän velvollisuuden”. Samanaikaisesti Zelikow ja muut Yhdysvaltain entiset viranomaiset kiistivät kuitenkin ankarasti, että mitään sellaisia vakuutteluja ja lupauksia ei ole koskaan edes annettu. Bakerin ja Gorbatshovin tapaamisen 1990 asiakirjat kumoavat todellakin uskomuksen, että Gorbatshov olisi saanut mitään takuita siitä, että Saksa tai muut valtiot jäisivät Naton ulkopuolelle. Hän sai monenlaisia muita takeita, mutta mikään ei ollut suhteessa Naton laajenemiseen Saksan ulkopuolelle.[7] Onko Gorbatshov ehkä tyytynyt suullisesti lausuttuihin kohteliaisuuksiin, vaikka etenkään kansainvälisessä politiikassa ei Amerikkaan pitäisi koskaan luottaa?
Anatoli Adamishin – Neuvostoliiton ulkoasiainministeriön entinen varaministeri – antoi myös ymmärtää, että Saksan yhdistymisprosessissa olisi kerrottu venäläisille siten, ettei Nato laajene. Myös Jack Matlock – Yhdysvaltain suurlähettiläs Neuvostoliitossa – vahvisti silloin tuon lausunnon. Matlock sanoi, että Gorbatshov oli vakuuttunut siitä, että jos Saksat yhdistyvät, niin Naton rajat eivät liiku itään. Myös Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert McNamara väitti, että ”Yhdysvallat on luvannut, että Nato ei koskaan laajene itään, mikäli Moskova suostuu Saksan yhdistymiseen”. Naton laajentumisen jälkeen amerikkalaisten väitteet muuttuivat: vuonna 1997 Philp Zelikow, Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston ylitarkastaja, joka käsitteli myös Saksan yhdistymisen ongelmia, paljasti tai ainakin väitti, että Yhdysvallat ei ole koskaan antanut mitään sitoumusta tulevasta Natosta. Zelikowin mukaan Saksasta allekirjoitettu sopimus vuonna 1990 ei sulje mitenkään pois Naton uusia jäseniä tulevaisuudessa. Syyskuussa 2008 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov uskoi haastattelussa, että 1990-luvulla Yhdysvallat olisi ”sitoutunut siihen, ettei Nato laajene” mutta seuraavina vuosina ”toistuvasti rikkoi tämän velvollisuuden”. Samanaikaisesti Zelikow ja muut Yhdysvaltain entiset viranomaiset kiistivät kuitenkin ankarasti, että mitään sellaisia vakuutteluja ja lupauksia ei ole koskaan edes annettu. Bakerin ja Gorbatshovin tapaamisen 1990 asiakirjat kumoavat todellakin uskomuksen, että Gorbatshov olisi saanut mitään takuita siitä, että Saksa tai muut valtiot jäisivät Naton ulkopuolelle. Hän sai monenlaisia muita takeita, mutta mikään ei ollut suhteessa Naton laajenemiseen Saksan ulkopuolelle.[7] Onko Gorbatshov ehkä tyytynyt suullisesti lausuttuihin kohteliaisuuksiin, vaikka etenkään kansainvälisessä politiikassa ei Amerikkaan pitäisi koskaan luottaa?
Joukkojensa vetäytyminen entisen Varsovan liiton alueelta
ja itse organisaation hylkääminen johtivat siihen, että ”Venäjä maksaa menneiden sukupolvien virheistä: nyt Euroopan asevoiminen
tasapaino on pohjimmaltaan rikkoutunut”, kuten venäläinen anti-nato
–portaali kuvailee tilannetta.[6]. Venäjällä elettiin ennen vuotta 1993, kuten
Venäjän entinen ulkoministeri Andrei Kozyrev on sanonut ”romanttisen länsisuuntautumisen” tilassa.[6] Kaikki luulivat, että
vanhan maailman sotilaallinen uhka on jo osa mennyttä historiaa, kylmän sodan
ristiriidat voisivat vaipua unohduksiin. Nuori Venäjä suunnitteli rakentavansa
yhteyttä, molempia osapuolia hyödyntäviä turvallisia suhteita
länsinaapureihinsa. Mutta kaikki muuttui vuonna 1994, pettymyksen vuonna. Näyttää myös siltä uudemman aineiston varassa,
että Gorbatsov petti venäläiset valheellisella tai dokumentoimattomalla tiedolla
neuvottelusopimuksesta ja sisällöstä.
Tammikuussa 1994 Brysselin huippukokouksessa Yhdysvallat
”kävi hyökkäykseen”, julkisesti muistutti Pohjois-Atlantin sotilasliiton
sopimuksen 10. luvusta, jossa todetaan, että kaikki maat voivat ”edistää alueen turvallisuutta”
liittymällä Natoon. Yhdysvaltojen viesti oli selvä: Naton ovi aukesi kaikille
entisen sosialistisen leirin valtioille. James Bakerin lupauksesta – niin kuin
Gorbatshov oli asian epäluotettavasti esittänyt julkisuudella - oli mennyt vain
4 vuotta.[6]
Naton laajentumisen arkkitehdit
ovat aggressiivisia Venäjän vastustajia
Naton laajentumisen aggressiivinen politiikka ei uhkaa
ainoastaan Venäjän federaation kansallista turvallisuutta, vaan myös
kansainvälistä vakautta yleensä. Venäläinen
anti-Nato –portaali analysoi: ”Järjestäessään
Neuvostoliiton entisten liittolaisten alueella ja Venäjän rajoilla
laajamittaisia sotaharjoituksia NATO leikkii tulella koko Euroopan mantereella.
De facto kyseessä on myös monen Euroopan maan itsemääräämisoikeuden
rajoittaminen: Naton valvonnan saapuessa nämä hyväksyvät asevoimien
standardointi ehdot ja diplomatia, tiedustelu sekä infrastruktuuri rakentuvat
Yhdysvaltojen tarpeita varten”[6]. Eräs syy on siinä, että NATO on innokas
partioimaan Kaspianmeren energiaputkistoja. Naton laajeneminen ei uhkaa pelkästään
Eurooppaa, vaan myös Kiinaa ja muita Aasian-Tyynenmeren alueen maita.[6]
Истории России (Venäjän historia)
–sivusto [8] toteaa Naton laajentumisesta itään, että
Clintonin hallinnon toteuttaessa suunnitelmaansa Naton laajentamiseksi tärkeitä
puolestapuhujia olivat entinen ulkoministeri Henry Kissinger ja Carterin
hallinnossa kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniev Brzezinski.
Samainen Brezezinski vaati vasta äskettäin 22.2.2014, että Ukrainaa varten
pitäisi rakentaa ”Suomen mallia” (the
Finnish model as the ideal example for Ukraine), mikä ilmaisuna on melko
mystinen ja propagandistinen.
Vuoden 1994 aikana Clintonin hallintoa palveli monet Itä-
ja Keski-Euroopan maahanmuuttajat ulkomaisina asiantuntijoina, kun Naton
itälaajentumista valmisteltiin. Erityinen tehtävä oli Miheil Saakašvilillä, jonka Yhdysvallat lähetti erityistehtäviin
Eurooppaan.[8]
Zbigniew Brzezinskin
ideologia ja strategia on ollut hyvin julkinen: hän painotti vuonna 1997
ilmestyneessä kirjassaan “The Grand Chessboard: American Primacy and Its
Geogstrategic Imperatives” Euraasian keskeistä merkitystä Yhdysvalloille: USA:n
pitäisi säilyttää kontrolli Euraasiassa – maailman suurimpien
energiaresurssien, väestöpohjan ja talousaktiviteettien kodissa Sittemmin
Richard L. Morningstarn, Amerikan Yhdysvaltojen suurlähettiläs Azerbaidžanissa,
Dick Cheney, Zbigniew Brzezinski ja Caspaar
Weinberger (1917-2006) ovat kaikki löytäneet keskeiseksi pyrkimyksekseen
puolustaa Yhdysvaltojen pääsyä energialähteille ja rajoittaa nimenomaisesti
Venäjän toimintaa. Naton itälaajentuminen on suoraan liitoksissa mainittujen
henkilöiden mainittuun ajatteluun. 20. huhtikuuta 2009 suurlähettiläs
Morningstar nimettiin Amerikan Yhdysvaltojen erityislähettilääksi Euraasian
energiapolitiikan tehtäviin. Morningstar puhui kesäkuun alussa 2011
Yhdysvaltain kongressille [9] ja hänen keskeisin viestinsä oli, että Amerikan
Yhdysvaltojen pitäisi säilyttää Euraasian energiastrategia keskeisellä paikalla
agendassaan, jotta USA voisi haastaa Venäjän mahdollisuudet käyttää energiavoimaansa
siinä että Venäjä kasvaisi suurvallaksi maailman politiikassa. Tämän vuoksi
Yhdysvaltain pitäisi voittaa asemia Keski-Aasian ja Kaspianmeren
energiamarkkinoilla. Yhdysvallat tahtovat rajoittaa Euraasian ja EU:n yhteyksiä
Venäjän energiaan. USA:n intressi on Euraasian energiataktiikassa kannustaa
alueen maita politiikkaan, jossa Gaspromin ja Venäjän energiavaltaa tahdotaan
heikentää kannustamalla energia-alan yksityistämistä[9].
Naton laajentuminen aiheuttaa selvän
epätasapainon ja valtavan riskin
Moskovalaisen kansainvälisen kaupan ja
oikeuden instituutissa E.V Efremov, D.Y. Sukhov ja S.N. Beloboka laativat
vuonna 2000 opiskelijaraportin Naton laajenemisesta itään (“Расширение НАТО на
Восток”;[10]) , jossa he toteavat rehellisesti faktan vallitsevasta
kehityksestä: Venäjän joukkojen vetäytymisen, Varsovan liiton päättymisen ja
Neuvostoliiton romahtamisen seurauksena ”on
lähes varmaa”, että Euroopassa on radikaalisti häiriintynyt tavanomaisten
aseiden osalta sotilaallinen tasapaino. He muistuttavat, että ”kuitenkin ydinpelote on viimeisenä keinona
puolustaa tämänkin jälkeen”.[10] Vuonna 2000 laaditussa opiskelijatyössä
arvioitiin, että tavanomaisten joukkojen suhteessa Nato oli ylivoimainen 5:1
Venäjää vastaan. ”Tällainen selvä
epätasapaino aiheuttaa valtavan riskin”, todetaan tutkielmassa[10].
Kirjoittajat vierittävät Naton itälaajentumisesta osan syynsä Venäjällä
vallinneeseen ”tiettyyn yhteiseen
henkiseen impotenssiin ja puutteeseen”. Kirjoittajien mukaan Naton
itälaajentumista perustellaan sillä, että Euroopan ns. ”harmaa vyöhyke” loisi
epävarmuutta. 27.5.1997 Pariisissa allekirjoitettu ”perussopimus
kahdenvälisistä suhteista, yhteistyöstä ja turvallisuudesta” Venäjän federaation
ja Naton välillä jatkoi vuoropuhelun perinnettä. Sopimuksen avulla myös
vältettiin Venäjän aggressiivinen eristäminen ja syrjäytyminen Euroopassa – mutta
vain toistaiseksi. Venäjällä tietyt kommunistis-isänmaalliset voimat
sisäpoliittisista syistä tuomitsivat perussopimuksen allekirjoituksen ikään
kuin sopimus olisi ”Venäjän edun
vastaista” ja ”avoin tunnustus kylmän
sodan tappiolle”. Valtaosa Venäjän ulkopolitiikan eliitistä tuki Venäjän ja
Naton perussopimusta myönteisenä askeleena kohti kumppanuuksien luomista ja
yhdenvertaisten suhteiden rakentamista eurooppalaisen rauhan ja turvallisuuden
tarpeita varten.[10] Länsipuolella allekirjoittamisen jälkeen oli mahdotonta
luoda kokonaista eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää ilman Venäjää.
Raportissa ”Venäjä-Nato –suhteet” (Отношения России и НАТО)[11] vuodelta 2004 todetaan se kylmä fakta, että Pariisissa
1997 solmittu Venäjän ja Naton perussopimus ei kuitenkaan tosiasiallisesti onnistunut rajoittaa Naton
laajentumisen vahinkoja: ”Balkanin
tapahtumat keväällä ja kesällä 1999 osoittivat, että asiantuntijoiden laskelmat
eivät olleet perusteltuja” (perussopimuksen kyvystä rajoittaa Naton
vahinkoja).[11] ”Tosiasiassa Naton
sotilasoperaatio Jugoslaviaa vastaan ja pommitukset rikkoivat useita
perusperiaatteita, joista oli perussopimuksessa säädetty – kuten ”kieltoa
käyttää tai uhata voimankäytöllä toisiaan tai muita valtioita, niiden
suvereniteettia, alueellista koskemattomuutta tai poliittista
riippumattomuutta” sekä sopimuksen pykälään ”konfliktien ja riitojen
ratkaisemisesta rauhanomaisin keinoin” [12].
Nato on pyrkinyt kuitenkin
kiistää moitteet, että Naton suorittama Jugoslavian pommitus olisi rikkomus. 12.4.2014 Nato julkaisi verkkosivuillaan
suurikokoisen Venäjä-asiakirjan, jossa se tuomitsee sitä vastoin Venäjän
toiminnan jyrkkäsanaisesti: ”Venäjän
aggressio Ukrainaa vastaan johti Venäjän kansainväliseen eritykseen, mukaan
lukien käytännön yhteistyön keskeyttämisen Naton kanssa. Kääntääkseen huomion
pois omista teoistaan Venäjä on esittänyt useita syytöksiä Natoa vastaan, mutta
syytökset perustuvat tosiasioiden virheelliseen tulkintaan ja unohtaa Naton
jatkuvat pyrkimyksen Venäjän kanssa”.[20]
Aineellisesti Naton
suorittaman pommituksen ero on merkittävä: Naton pommituksessa kuoli sadat
ihmiset ja tuhannet saivat elämänikäisen trauman hirvittävistä kokemuksista,
kun syyttömät kuolivat aivan pommien iskeytyessä heidän koteihinsa. Krimin
liittyminen Venäjään oli rauhanomainen, väkivallaton tahdonilmaus.
Venäjä-asiakirjassaan 12.4.2014 Naton johto kiistää myös Venäjän näkemyksen, jonka mukaan Krimin liittäminen Venäjää noudattaisi Kosovon tapausta, mutta Nato ei viittaa edellä kuvattuun erilaisuuteen: Naton pommitusten verisyyteen ja Krimin tapauksen verettömyyteen. Naton mukaan kansainvälinen tuomioistuin teki selväksi, että Kosovo ei ole ennakkotapaus. Naton Venäjä-asiakirja torjuu myös Venäjän näkökulmat erityisesti Naton sotilaallisen infrastruktuurin laajentumisesta itään sekä ohjuspuolustusjärjestelmästä. Nato perustelee, että Lissabonin huippukokouksessa vuonna 2010 Nato päätti kehittää ohjuspuolustusjärjestelmää lisätäkseen valmiutta suojella Naton eurooppalaisten jäsenten suojaa sekä kehotti Venäjää yhteistyöhön Naton kanssa. Tämän näkemyksen Nato toisti toukokuussa 2012 Chicagon huippukokouksessa.
Venäjä-asiakirjassaan 12.4.2014 Naton johto kiistää myös Venäjän näkemyksen, jonka mukaan Krimin liittäminen Venäjää noudattaisi Kosovon tapausta, mutta Nato ei viittaa edellä kuvattuun erilaisuuteen: Naton pommitusten verisyyteen ja Krimin tapauksen verettömyyteen. Naton mukaan kansainvälinen tuomioistuin teki selväksi, että Kosovo ei ole ennakkotapaus. Naton Venäjä-asiakirja torjuu myös Venäjän näkökulmat erityisesti Naton sotilaallisen infrastruktuurin laajentumisesta itään sekä ohjuspuolustusjärjestelmästä. Nato perustelee, että Lissabonin huippukokouksessa vuonna 2010 Nato päätti kehittää ohjuspuolustusjärjestelmää lisätäkseen valmiutta suojella Naton eurooppalaisten jäsenten suojaa sekä kehotti Venäjää yhteistyöhön Naton kanssa. Tämän näkemyksen Nato toisti toukokuussa 2012 Chicagon huippukokouksessa.
Miksi Venäjä hyväksyi PFP-ohjelman 1994 Brysselissä?
Venäjän näkökulmasta Naton kehitys
näyttää vähemmän kauniilta, vähemmän keskinäiseltä kaveruudelta. Venäjällä
rauhankumppanuusohjelman (Partnership for Peace, PFP) hyväksyminen tammikuussa
1994 Brysselissä huippukokouksessa tapahtui juuri sitä tarkoitusta varten, että
se ”antoi Venäjälle enemmän aikaa
kehittää strategiaansa”: Venäjällä PFP oli ”vaihtoehto Naton laajentumiselle, yhtenä vaiheena”, kuten Venäjällä
on tulkittu Jeltsinin aikana silloista tilannetta ja tavoitteita[11]. Lopulta
kuitenkin kävi ilmi, että syytä yleiseen euforiaan ei ole, vaan Naton
laajentuminen on vasta alkanut [Пушков А. [13])
Boris Jeltsin suostui allekirjoittaa Pariisin asiakirjan ”saadessaan vastineeksi Clintonin lupauksen
uudesta IMF lainasta ja Venäjän pääsystä Big Seven –ryhmään, josta tulisi Big
Eight –ryhmä”[11][14]. Sittemmin Venäjällä onkin voimakkaasti arvosteltu
Venäjän silloisen poliittisen johdon ”täyttä
illuusiota kumppanuudesta, jossa ei heti ole ymmärretty amerikkalaisten ideaa
ja jopa on hyväksytty elokuussa 1993 Puolan aikomus liittyä Natoon” (полное иллюзий о партнерстве, не сразу
осознало суть американских замыслов и даже одобрило в августе 1993 года
намерение Польши вступить в НАТО).[11] Myös Big
Eight -.ryhmäkin on nyt murentunut, joten Venäjän kaikki saadut lupaukset on
petetty Naton ja Lännen toimesta.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alan tutkielmassa
[11] todetaankin vuonna 2004 aivan tyylikkäästi, että Naton laajentuminen on
Venäjän näkökulmasta ”todellinen ja
strateginen sotilaallinen, poliittinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen uhka”
(как реальную угрозу и с
военно-стратегической, и с политической, и с культурно-цивилизационной точек
зрения.). ”On
selvää, että Venäjä voi löytää oman paikkansa Euroopan ja länsimaiden elämässä
vain, jos sillä on esittää erilaisia vaihtoehtoja Lännen/euroopan
identiteetille” (Очевидно, что Россия может
найти свое место в жизни Европы и Запада (оставляя при этом за собой право
участвовать и в других геополитических конфигурациях) только при условии
многообразия вариантов западной/европейской идентичности.).[11]
Pentagonin ex-johtaja,
Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri Robert M. Gates myönsi vuoden 2014
alussa muistelmateoksessaan ”Duty – Memoirs of a Secretary at War”, että
Baltian maiden ottaminen Natoon sekä pyrkimys saada Georgia ja Ukraina Natoon
on ollut liioittelua: Valkoisen talon hallinto rakensi väärin suhteita Venäjään
vuodesta 1993 alkaen. Hän kutsuu
Ukrainan kutsua Naton ”valtavaksi
provokaatioksi” (enormous provocation") ja ”liioitteluksi”. Itse asiassa
hän puhui myös siitä, että Baltian maiden Nato-jäsenyys oli ”virhe” (a mistake hasty reception in
NATO of the Baltic States).[15] Gates
liittyi CIA:n palvelukseen 1968 ja on palvellut kuutta presidenttiä alaisenaan
3 miljoonaa työntekijää. Hän toimi
George W. Bushin ja Barach Obaman puolustusministerinä 2006-2011 ja CIA:n
johtajana 1991-1993. Gates hyökkää erityisesti Obaman turvallisuusneuvonantajia
vastaan. Joe Biden oli hänen mukaan ”väärässä
lähes kaikissa suurissa ulkopolitiikan ja kansallisen turvallisuuden
kysymyksissä neljän viimeisen vuosikymmenen aikana”, arvostelee Gates.
Huolimatta moitteistaan Naton itälaajentumista vastaan on tämä Gates (25.3.2014
” Putin's Challenge to the West”) kuitenkin itsekin painottanut, että Lännen
johtajien strategiaan pitäisi kuulua Venäjän eristäminen taloudellisesti ja
sotilaallisesti. Gates vaatii Länneltä ankaria toimia Venäjää vastaan, jotta ”kiistatta osoitetaan venäläisille, että
Putinin maailmankuva ja tavoitteet sekä keinot niiden saavuttamiseksi eristävät
Venäjän ja dramaattisesti heikentävät sitä”. Näistä sanoista on kuitenkin
havaittavissa, että Nato ja USA eivät edes leiki Venäjän kaveria, vaan näkevän
Venäjän vastustajaksi, joka tulee kukistaa.
Huhtikuussa 2009 Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen
arvioi [16], että Naton laajentuminen entisten sosialistimaiden ja Varsovan
liiton maihin olisi positiivinen kehitys. ”Naton
avointen ovien politiikka on ollut todellinen menestys. Meillä on
historiallinen mahdollisuus ojentaa ystävyyden käsi kaikille maille, poistaa
kivulias rajaviiva ja tulla yhä lähemmäksi tavoitetta rauhan ja vapauden
mantereena”. Venäjällä Naton nähdään edelleen – tai ainakin jo vihdoin
90-luvun alun virheellisen fantasian jälkeen - viholliseksi: Venäjän
presidentti Vladimir Putin on tehnyt toistuvasti selväksi, että hän näkee Naton
uhkana. ”Sotaliittouman ilmestyminen
rajoillemme on suora uhka. Tiedättekö, kuten Bismarch sanoi: ei ehkä aikomusta,
mutta potentiaali”, Putin vastasi vuonna 2008 Bukarestissa
huippukokouksessa sotaliittouman laajentumisen merkittävyyteen.[16] Tämän jälkeen
sotilasliitto Nato ilmoitti kuitenkin jo pian myös Georgian ja Ukrainan
mahdollisuudesta liittyä. Siinä tilanteessa Venäjän ja Naton välisen
neuvotteluelimen perustaminen tarjosi Putinille mahdollisuuden osallistua
päätöksentekoon ja Putin oli taipuvainen yhteistyöhön ”uuden Naton kanssa”,
mutta vuosien mittaan Moskovan tyytymättömyys kasvoi, kun Baltian maat
liittyivät Natoon. Ukrainan kriisiä varten Rasmussen lupasi laajentaa
sotilaallista yhteistyötä Ukrainan kanssa. [16]
Pax NATO?
Pietarissa vuonna 2005 valmistuneessa poliittisten
tieteitten väitöskirjassaan Anastasia Alekseeva [17] tarkastelee Naton
laajentumista globalisaation näkökulmasta. ”Kansainvälisiä suhteita on tarve
analysoida myös globaalissa yhteiskunnassa, ei ainoastaan trans- ja
ylikansallisena ilmiönä”. Venäjän suhteesta Natoon Alekseeva toteaa, että
Venäjän strateginen suhde Natoon ei ole selvä, joskus se on jopa ristiriitainen
(laajennusta vastaan, joskus hiljaisuus). Pax NATO ilmaisee uutena
järjestelmänä Naton kiinnostusta humanitaarisiin kysymyksiin.
Alekseeva [17] kertaa kehitystä: Pohjois-Atlantin
sopimuksen, sotilasliiton Naton, artiklan 10 mukaan unioni on avoin uusille
jäsenille. Naton laajentumisprosessi aloitettiin tammikuussa 1994 Brysselin
huippukokouksessa. Madridissa hyväksyttiin vuonna 1997 asiakirjasta ”Avointen
ovien politiikasta”. Washingtonin huippukokouksessa 1999 valtiopäämiesten
tasolla ilmoitettiin toimintasuunnitelma Nato-jäsenyydestä tarkoituksena auttaa
uusia ehdokkaita liittymään Natoon ja täyttämään vaaditut standardit. 12.3.1999 Natoon liittyi kolme uutta jäsentä
- Puola, Tšekki ja Unkari. ”Uusien
jäsenten uskollisuus testattiin alle kahden viikon kuluttua Jugoslavian
pommituksissa, jotka alkoivat 24.3.1999”, toteaa Alekseeva[17]. Istanbulin huippukokous kesäkuussa 2002 keskittyi Afganistanin, Balkanin
ja Välimeren operaatioihin sekä asevoimien modernisointiin. 29.3.2004 Naton
laajentumiskierroksella sotilasliittoon tuli seitsemän maata: Bulgaria, Latvia,
Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia ja Viro.
Nato on ottanut
käsitteistöönsä ”humanitaarisen
intervention”, kun tarkoituksena on pysäyttää laajat ihmisoikeusrikkomukset
tietyllä alueella. Humanitaarisen intervention ilmaisi ensimmäisenä
kokonaisvaltaisesti Britannian pääministeri Tony Blair huhtikussa 1999 Chicagossa
Naton huippukokouksen aattona. Konsepti perustui ajatukseen, jonka mukaan
humanitaarista katastrofia ei voi pitää puhtaasti valtion sisäisenä asiana,
vaan kansainvälisellä yhteisöllä on myös velvollisuus ”voimakkaasti puuttua” ”operatiivisten
oikeussuojakeinojen voimalla” tilanteeseen. Väitöskirjassaan Alekseeva
päättelee, että mainitulla käsitteellä Nato yritti perustella laittomia
sotatoimiaan Jugoslaviassa, kun Nato-maat kyseenalaistivat nykyaikaisen
kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet – valtion suvereniteetin ja
puuttumattomuuden sisäisiin asioihin. Tietenkään Alekseeva ei voi spekuloida jo
etukäteen, mutta kiinnostavaa, ettei Naton ja Lännen johto ole ymmärtänyt
Venäjän toimia Krimillä ”humanitaariseksi interventioksi” Kiovan natsijuntan
uhkaa torjumassa. Mitä NATO, USA ja EU:n johto ovat tehneet humanitaarisen
intervention nimissä rasistis-russofobis-antisemitistä Kiovan natsijuntan
saattamisesta oikeusvaltion ja ihmisarvon mukaiseen järjestykseen?
Aleksevan mukaan Venäjän itsetietoisuus ja käsitys ”Lännestä” ovat hyvin
moni-ilmeiset. 2000-luvulla on Venäjällä vahvistunut anti-Länsi ja
anti-Amerikka –suuntaukset. Niiden sydän on tunteessa kansallisesta
nöyryytyksestä siltä ajalta, kun Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä oli
heikko, mutta myös asiasisällössä. 71-75 % venäläisistä vastaajista uskoi
vuonna 1999, että Venäjän on omissa päätöksissään ja toimissaan ollut liian
riippuvainen länsimaista.
”NATO pyrkii siihen, mistä
Hitler olisi voinut haaveilla”
Oleg Larin [18]on eräs tiukimmista
kolumnisteista, jotka kirjoittavat Natoa vastaan. Hänen mukaansa ”Nato hiipii itsepäisesti itään: Nato ei
ole suhteessa minkään maan tai ihmisten turvallisuuteen, vaan hyvin todellinen
veristen roistojen ja salamurhaajien joukko, ns. ´maailman hallitus´”. Larinin mukaan Naton laajentuminen itään tuo vahvasti
mieleen natsien Drang nach Osten –piirteet.[18] Itse asiassa Yhdysvaltain
entinen ulkoministeri – 23.1.1997 – 20.1.2001 - Madeleine Albright (os. Korbeloy)
on itse kotoisin Tšekkoslovakiasta. Häntä tarvittiin Tšekin, Puolan ja
Unkarin myymiseksi Natolle. Naton laajentuminen koskee myös kaukaista itää:
Afganistanissa Yhdysvallat kehittivät ”International Security Assistance Force”
–rakenteen. Sittemmin toiminta on laajentunut myös Pakistanin alueelle. Naton
joukot ovat osallistuneet rauhanturvaoperaatioihin Sudanissa, mikä on
laajentanut sotilasliiton tunkeutumista Afrikan mantereelle. Washingtonissa
rakennetun uuden sotilasjohdon AFRICOM- haaran vastuulla on Afrikka, mutta
toiminta perustuu Naton infrastruktuurin hallintaan Stuttgartista. Naton
joukkojen tekniikan ja viestinnän päämaja on Etiopian pääkaupungissa Addis
Abebassa.
Larin toteaa, että ”Nato pyrkii toteuttamaan jotain, josta Saksan Adolf Hilter olisi voinut
vain haaveilla: Nato yrittää muuttaa sotilaallispoliittista liittoa koko
maailman hallitsemiseksi” (НАТО стремится
осуществить то, к чему мог только мечтать привести Германию Адольф Гитлер: она пытается превратиться в военно-политический альянс, властвующий над всем миром.)[18]. ”Länsi on tällä hetkellä eräänlainen
natsi-Saksan suunnitelmien ja armeijan strategioiden reinkarnaatio”, toteaa
kolumnisti Oleg Larin 23.8.2012 Newsland-julkaisussa.[19]
Venäjällä tunnetaan Jyrki Kataisen NATO-argumentaatio russofobian
ilmauksena
Suomen NATO-propagandan
aktivisteja ovat ne henkilöt, jotka tunnetaan myös Kreml- ja russofobiasta.
Täten on vaikea nähdä, miten Suomen NATO-jäsenyys ei olisi myös Venäjä-vihamielinen,
kun jäsenyyden puuhamiehet ja naiset ovat jopa aktiivisen vihamielisiä Venäjää
vastaan. Muutamat vähemmän maineikkaat suomalaiset antoivat 29.3.2014 nimensa
Nato-jäsenyyden.[29] Heidät tunnetaan myös monista häiriötekijöistä nimenomaan
Venäjää vastaan. Tarja Koivumäki kanteli Heidi Hautalan ”hyväksi” Espoon
tuomiokapituliin minua – Juha Molari – vastaan, mutta Koivumäki tunnetaan myös homoaktivistina,
joka on osallistunut laittomiin aktioihin Venäjällä. Hän on myös tunnettu
ateisti, joka kerran keräsi jopa Raamattuja ja lahjoitti tilalle pornolehtiä.
Helsingin ateistien puheenjohtaja valehteli kantelukirjeessä Espoon
tuomiokapitulille, että hän olisi ”seurakuntalainen”. Antti-Pekka Mustonen,
Jukka Mallinen ja Kerkko Paananen kuuluvat siihen ryhmäkuntaan, joka tukee myös
julkisesti Mikael Storsjön touhuja. Myös he osallistuivat kanteluhankkeeseen
Espoon tuomiokapitulissa ”venäläismielistä kirkkoherraa vastaan”. Storsjö on
Nato-listan eräs allekirjoittajista, mutta hänet tunnetaan kansainvälisesti paremmin
YK:n turvaneuvoston Al-Qaeda –pakotteiden vastaisesti toimivan Kavkaz-Center –terroristisivuston
kustantajana ja suomalaisittain hänet tunnetaan tshetsheenien laittoman
maahantulon järjestelyistä sekä siitä rikoksesta johtuvasta vankeusrangaistuksesta.
Hänellä on maahantulokielto Venäjälle. Miehen kustantamalla sivustolla natsit
ja terroristit mainostavat terrori-iskujaan, joita he tekevät Venäjää vastaan. Nämä
ja eräät muut vastaavat henkilöt mainostavat Naton tärkeyttä Suomelle.
Nato-hankkeen ystävällismielisyys ja rauhanomaisuus on luonnollisestikin kaikkea
muuta kuin uskottava noiden epämääräisten Nato-aktivistien julkisen toiminnan
valossa.
Trukhachev kertoo Pravda-kirjoituksessaan 26.6.2006 [21]
Jyrki Kataisen selvästä Nato-tunnustuksesta, kun Katainen lausuu: ”Venäjällä on vielä vanhaa ajattelua. He
tahtovat olla uudestaan suurvalta. Ja heidän ajattelua värittää tuo pyrkimys.
Me haluamme liittyä Natoon, parantaa turvallisuuttamme sekä parantaa
kansainvälistä vaikutusvaltaamme”. Turkhachev viittaa siihen, että Suomi
oli monta vuotta puolueeton maa, joka sodan jälkeen säilytti itsenäisyyden eikä
tullut edes sosialistisen leirin sisälle. Suomi ei kuitenkaan sitoutunut
Natoon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen monet Suomen poliitikot näkivät
mahdollisuuden liittyä Natoon. Trukhachevin mukaan Suomen suhteellisen pieni
armeija ei lisäisi Naton sotilaallista voimavaraa, mutta Suomen ja Venäjän
rajan pituus sekä Suomeen mahdollisesti sijoitettavat Amerikan ja
Iso-Britannian yksiköt aiheuttaisivat merkittävän muutoksen. Naton joukot
olisivat 200 kilometrin päässä Pietarista, niin lounaasta kuin luoteesta. Oikeustieteiden
tohtori, Moskovasta Venäjän valtiollisen humanistisen yliopiston professori ,
kriminologi Vadim Trukhachev katsoo myös, että kansainvälisen oikeuden periaate
ja rajojen loukkaamattomuuden periaate rikkoutuivat suurimmalta osaltaan, kun
Eurooppa tunnusti Kosovan itsenäisyyden. [22]
Suomen Nato-yhteistyö ja –optio on voitu Venäjällä
tulkita varsin luonnollisesti russofobiseksi ja Venäjä-vihamieliseksi toimeksi yhtä
hyvin Suomen johtavien poliitikkojen omien perustelujen johdosta kuin ns.
NATO-aktivistien muun julkisen toiminnan valossa.
Ruotsin vastavakoilun
johtaja Wilhelm Unge ilmoitti vasta äskettäin, että Skandinavian
geopoliittiseen pitäisi saada dramaattinen muutos.[23] Myös Ruotsin
hallituksesta Jan Brjörklund pyysi uutta harkntaa Ruotsin kansalliseen
puolustusoppiin ja Nato-jäsenyyteen. Hänen mukaansa Suomenkin pitäisi olla osa
Natoa, koska Suomessa on myös suuri venäjänkielinen yhteisö. Venäjällä
pistettiin merkille Jyrki Kataisen yhtyminen ruotsalaisnäkemykseen ja
Kataisen russofobinen argumentaatio
Nato-kysymyksessä: ”Mielestäni Suomen
pitäisi olla osa Natoa. Se vahvistaisi Suomen asemaa”. Katainen viittasi
siihen, että Suomessa asuu paljon venäjänkielistä väestöä, jota Venäjä voi
tietyssä tilanteessa tahtovansa puolustaa. ”Tämä
on vakava asia, ja meidän on keskusteltava siitä”.[23]
Miten Venäjä reagoi
NATO-anakondan kuristukseen?
Ensimmäinen
vastaus on sotilaallinen, puolustuksellinen.
Venäjä
asevoimat harjoittelivat Laatokka-2014 («Ладога-2014»)–sotaharjoituksessa
Karjalan tasavallassa ja Petroskoin alueella maaliskuun lopulla. Harjoitukseen
osallistui yli 50 SU-27, Mig-31 ja Mig-29 sotakonetta. Tverin ja Karjalan
tasavallan sotilaslentokentät olivat käytössä. Lentäjien harjoitukset saatiin
päätöksiin 28. maaliskuuta 2014.
Sotaharjoituksista oli ilmoitettu asianmukaisesti myös Suomeen jo paljon
ennen Ukrainan kriisin alkua eikä siten Laatokka-2014 liity Ukrainan
tilanteeseen.
Mutta Laatokka2014
-sotaharjoituksissa tuskin suojellaan Venäjän koskemattomuutta vain Suomen
muutaman vanhan lentokoneen uhkaa vastaan, vaan pikemmin sitä uhkaa vastaan,
joka syntyy, jos ja kun Nato-joukot käyttävät Suomen aluetta.
Sinänsä
ansiokkaassa artikkelissaan 23.4.2014 Janus Putkonen Verkkomediassa mielestäni
on epätarkka, kun hän perustelee Venäjän kokemaa ”täyttä yllätystä” Suomen
uudesta Nato-sopimuksesta. Lienee kyllä totta ja pöyristyttävää suomalaisen
oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kannalta, että eduskunnan
ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen ja hallituksessa
kauan istunut ministeri Paavo Arhinmäki eivät olleet edes tietoisia uuden
Nato-sopimuksen valmistelusta.[24] Tämä salaperäisyys voi viitata ainoastaan
siihen, että sopimus ja sen valmistelu eivät kestä päivänvaloa. Myöskään vuosi
sitten Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ei sisältänyt mainintaa
uudesta syvemmästä sopimuksesta Nato kumppanuuden rakentamisessa. Putkonen
kirjoittaa, että ” Venäjän virallinen sanomalehti Rossiiskaya
Gazeta uutisoi Suomen NATO-sopimuksesta vasta Etelä-Suomen Sanomien jälkeen,
joka viittaisi siihen, että Suomen NATO-askel on tullut myös Venäjälle
yllätyksenä. Tämä antaisi osviittaa, että Naapuruussopimuksen hengen vaatimia
konsultointeja ei olisi myöskään tapahtunut.”[24] Putkosen viite
naapuruussopimuksen hengen vaatimaan konsultaatioon ja sen tarpeeseen on
erinomainen. Sitä vastoin luultavasti Rossiiskaya Gazetan toimitus on saanut
tiedon kyseisestä sopimuksesta monta eri kautta, itsekin välitin nämä terveiset
18.4.2014 kello 9:32 aamulla lehden toimitukselle. Mainittu lehti kertoi
sittemmin kyseisestä sopimuksesta 18.4.2014 illalla kello 23:39.[25] Olisi
kuitenkin liioiteltua uskoa, että sanomalehden toimituksella olisi kaikki se
sotilastiedustelun tietämys Suomen ja Naton suunnitelmista, mitä Venäjän
tiedustelulla on. Toimittajien ja
sanomalehtien tietämyksen perusteella ei pidä olettaa sitä, miten runsas tai
vähäinen on sotilastiedustelun tietämys.
Olen kommentoinut Venäjän Laatokka-2014 –sotaharjoitusta itsekin aivan
tuoreeltaan jo maaliskuussa – siis jo ennen nykyistä tietämystä Suomen ja Naton
uudesta sopimuksesta, että tuossa sotaharjoituksessa kehitetään Venäjän
lentäjien kykyä torjua Suomen kautta saapuvia Nato-lentokoneita.
Sotaharjoituksen rakenne, sijoittelu ja mittavuus paljastivat, että
Etelä-Suomen Sanomat eivät suinkaan olleet ensimmäinen taho, joka tiesi Suomen
uudesta Nato-sopimuksesta.
Venäjän ilmavoimien eversti arvioi Suomen
Nato-jäsenyyttä
Suomen poliittisen johdon on valheellista välittää mielikuvaa, että
Suomen NATO-jäsenyys olisi Venäjälle pikkuseikka, merkityksetön tai vain
lievästi merkityksellinen. Itse asiassa venäläiset sotilasasiantuntijat ovat
lausuneet, että Georgian ja Ukrainan NATO-seikkailut ovat ”pikkukysymyksiä, mutta Suomen ei” olisi missään tapauksessa. Miksi Georgian tai
Ukrainan konflikteista tehdyt intoilut Naton hyväksi ovat Suomelle vaarallisia?
22.8.2008 Pravda-lehdessä Vladimir Anohin (Владимир Анохин) arvioi
rajusti Itävallan ja Suomen Nato-suhteita: НАТО готовит неожиданный
"удар" в Европе[26], ”Nato
valmistuu yllättävään iskuun Euroopassa”. ”Georgia ja Ukraina eivät ole iso kysymys, mutta sellaiset maat
kuin Itävalta ja Suomi ovat”.[26]
Lisättäköön, että tämä Vladimir Anohin ei ole ihan vain pikkutoimittaja kylälehdessä, vaikka suomalaiset eivät tunne häntä: Вице-президент Академии геополитических проблем полковник Владимир Анохин, eversti Anohin on Geopoliittisia ongelmia käsittelevan akatemian varapuheenjohtaja. Vladimir Petrovits Anohin (Anokhin)[27] on Geopoliittisia ongelmia käsittelevän akatemian varapuheenjohtaja, joka on vuonna 1970 valmistunut Lentosotakorkeakoulusta ja vuonna 1978 Leninin Sotilaspoliittisesta akatemiasta. Hän työskenteli sotatieteen tutkijana vuosikaudet. Vuosina 1970–1974 hän oli Ilmavoimien 339:n rykmentin apulaiskomentaja ja vuodesta 1974 Pihkovassa Komentaja. Vuosina 1974–1975 Laivueen 374 apulaiskomentaja Tulassa. Vuosina 1975–1978 hän suoritti opintoja sotilaspoliittisessa akatemiassa ja toimi 1978–1986 Ilmasotavoimien poliittisen osaston yliopettajana sekä 1986–1995 Ilmavoimien poliittisen osaston ylitarkastajana. Vuonna 1995 hän sai everstin arvon. Vuosina 1970–1975 Anohin toimi tehtävissä Egyptissä, Syyriassa, Irakissa, Guineassa, Angolassa ja Etiopiassa. Hän on toiminut myös 1995–1998 hengellispoliittisessa liikkeessä ”Venäjän kansan neuvosto ("Русский Национальный Собор" "Русский Национальный Собор"), vuodesta 1999 hän on toiminut Geopoliittisten ongelmien akatemian varapuheenjohtajan erikoistuen juuri kansainvälisiin ja alueellisiin ongelmiin. Hän on kirjoittanut myös lukuisia kirjoja ja dokumentteja.
Edellä kerrotun Pravda-artikkelin jälkeen sittemmin kesällä 2010 Itävalta ilmoitti aikeensa hylätä myös niin
sanotun Nato-option eli mahdollisuuden liittyä joskus sotilasliiton jäseneksi. Sittemmin Suomen kehitys on kuitenkin mennyt
yhä syvemmälle Natoon. Kesällä 2008 Pravda-jutussa [26] käytiin läpi Georgian
ja Ukrainan Nato-tarpeita, mutta viitattiin lopulta TÄRKEIMPÄÄN: Euroopan
kohtalo ratkeaa Itävallan ja Suomen kohdalla. Artikkelissa todetaan oikein, että Euroopan Nato-maat eivät ole yhtenäiset. Natolla on monia
sisäisiä ongelmia. Tämän kaiken Pravda tietää kertoa analyysissään. Kreikka ja
Kypros ovat Venäjälle sympaattisia valtioita, vaikkakin mahdollisia Troijan
hevosia. Iso joukko Nato-valtioista tukee strategista kumppanuutta. Sitten on
maita, joita luonnehtii ”käytännöllinen
kumppanuus” Venäjän kanssa: nämä maat ovat Itävalta, Belgia, Bulgaria,
Suomi, Unkari, Luxemburg, Malta, Portugali, Slovenia ja Slovakia. Näillä on
lähinnä merkittävää liikekumppanuutta Venäjän kanssa (Австрия, Бельгия,
Болгария, Финляндия, Венгрия, Люксембург, Мальта, Португалия, Словения и
Словакия - это «дружественно прагматичные» страны, готовые вести бизнес с
Россией). Valtioluettelon jälkeen alkoi
Pravda-lehdessä ryöpytys Itävallan ja Suomen Nato-intressejä vastaan. ”Ensimmäisen Nato-jäsenyys tuhoaa
eurooppalaisen puolueettomuuskäsitteen ja toisen avulla NATO rakentaa 1300
kilometrin linjan Venäjän rajalle” (Первая может разрушить понятие
европейского нейтралитета, вторая выведет НАТО на границы России протяженностью
1300 километров).[26] Pravda lopettaa vakavan kuvauksen sanontaan. Venäläinen
sanonta päättää uhkakuvan esittelyn kiväärin laukaukseen: ”Kysymys on ajasta. Ensimmäisessä näytöksessä kivääri on seinällä.
Viidennessä näytöksessä on välttämättä jo laukaus” (Вопрос времени. Если
ружьё висит на сцене в первом акте, то оно обязательно выстрелит в пятом).[26]
Anohin ei arvioi Venäjän operatiivisia
toimia Suomen ja Naton lähentymisessä. Toukokuussa 2014 solmittavassa sopimuksessa Suomi myöntää Natolle
oikeuden käyttää maa-, vesi- ja ilmatilaa sekä Suomen lentokenttiä ja
energiahuoltoa. Presidentti Putin on kärsivällinen ja viisas vastauksessaan. Miten suomalaiset ovat kärsivällisiä, kun hallituksen pieni sisäpiiri tekee salassa sopimuksia, joita eivät tiedä sen enempää puoluetoverit, hallituksen muu väki kuin eduskunta tai Suomen suuri kansa median välityksellä?
Kauppaan ja kauttakulkuun liittyvät
sopimukset uudelleen arvioitaviksi
Esimerkiksi
on aivan perusteltua, että Venäjä kutsuisi Suomen neuvottelupöytään Saimaan
kanavan vuokrasopimuksen purkamiseksi sen johdosta, että Suomi myöntää Natolle
kauttakulkusopimuksen ja syventää Nato-suhteita muutenkin. Sopimus voidaan
purkaa vuoden irtisanomisajalla. Mutta Nato-jäsenyys ei pysäytä
uudelleenarviointia vain Saimaan kanava –sopimukseen, vaan koskettaa monien
muidenkin yhteistyötoimintojen harkintaa.
Venäjän valtiollisen duuman asialistalla 1.11.2011 numero 14 käsiteltiin Venäjän federaation ja Suomen tasavallan vuokrasopimusta Saimaan kanavasta. Kommunistien Vladimir Fedotkin (Федоткин Владимир Николаевич) muistutti Saimaan kanava-keskustelussa Naton uhkasta, ”Baltian maissa on meidän rajallemme keskittynyt Naton sotakoneisto”. Liberaalidemokraattien Valeri S. Seleznev (Селезнёв Валерий Сергеевич) muistutti, miten suomalaiset ovat käyttäneet Saimaan kanavaa myös sotavälineenä Neuvostoliittoa vastaan. Saimaan kanava rakennettiin Venäjän keisarikunnassa. Sen rakennuskustannukset olivat enemmän kuin Suomen vuosibudjetti. Seleznev vaati nimenomaisesti lisäselvyyksiä Saimaan kanavan vuokrasopimuksen irtisanomisesta tilanteessa, jossa Suomi liittyy Natoon. подумать о том, чтобы внести в договор в качестве условия ускоренной процедуры денонсации договора участие Финляндии в НАТО?[2]
Suomen uudet NATO-sopimukset
eivät tule vasta ”Ukrainan jälkeen”, vaan osana Lännen laajempaa hanketta
Vladislav Gulevitsch on arvioinut kriittisesti Ukrainan ja Suomen liittymistä Venäjä-vihamieliseen rintamaan, jollaisena on pidettävä myös sotilasliitto Natoa. Tämä Vladislav Gulevitsch (Владислав Александрович Гулевич) on tunnettu kolumnisti ja kansainvälistä ulkopolitiikkaa käsittelevän julkaisun asiantuntijaryhmän jäsen, Moskovan valtionyliopiston kansainvälisten suhteiden tutkimuskeskuksen analyytikko, erityisesti tunnettu Ukrainan politiikan tutkija, koordinaattori «Западная Русь» -hankkeessa, tututtu kommentaattori myös RT-kanavalla, geopoliittisessa lehdessä Euraasia, Regnum-lehdessä jne. Hän osallistuu säännöllisesti myös Ukrainan venäjänkielisiin televisio-ohjelmiin.
Vladislav Gulevitsch muistaa myös Suomea: Suomesta on jo tullut turvasatama terroristeille sen rinnalla, että Baltiassa Tšetšenian separatistijohtaja Dudajev muuttui jopa sankariksi ”taistelussa kansallisen vapautuksen puolesta”. Baltian maat myös nopeasti hyväksyivät Naton ja rakensivat geopoliittisen vastakkainasettelun Venäjän kanssa. Näillä Viron aktivisteilla on tiiviit poliittiset ja sotilaalliset suhteet Suomen ja Ruotsin kanssa, Gulevisch varottaa. Gulevitsch viittaa siihenkin, että Suomen viranomaisten ja tšetšeeniseparatistien keskinäiset suhteet ovat harvinaisen ymmärtäväiset. Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja väittää, että Kavkaz-Centerin oikeuksien puolustaminen olis ”demokraattisten vapauksien suojelua” ja ”ihmisoikeuksien suojelua”. Gulevitsch kysyykin, miten kauan Helsingissä saa teeskennellä, kuinka kauan Suomi voi antaa tukea kansainväliselle terrorismille? Juttunsa teksti- ja kuva-aineistossa Gulevitsch muistaa erityisesti Mikael Storsjön ja Heidi Hautalan kiinteää yhteistyötä.
Vladislav Gulevitsch on kiinnittänyt huomiota Ukrainan ja Naton keskinäiseen lähentymiseen jo vuosien aikana. Melkein kolme vuotta sitten - 25. heinäkuuta 2011 – alkoivat Naton ”Partnership for Peace” –puitteissa Ukrainan ja Yhdysvaltojen silloinen sotaharjoitus Rapid Trident-2011. Ukrainan ja Yhdysvaltojen joukkojen lisäksi sotaharjoituksiin osallistui Naton johtokeskuksesta viisi henkilöä ja yli 1000 sotilasta Britanniasta, Kanadasta, Valko-Venäjältä, Virosta, Georgiasta, Latviasta, Liettuasta, Moldovasta, Puolasta, Serbiasta ja Sloveniasta. 19.heinäkuuta 2011 Naton amiraali, Naton joukkojen komentaja James G. Stavridis vieraili Ukrainassa. Hän keskusteli Ukrainan Nato-yhteistyön kehittämisestä. Kesäkuun alussa 2011 US Navy ja Ukrainan sotavoimat järjestivät Mustanmeren alueella ”Sea Breeze 2011” harjoitukset, joissa keskityttiin kauppasaarron organisointiin, vihollisen tukikohtien tuhoamiseen sekä tiedusteluun.
Gulevitsch huomauttaa, että lisäksi on ollut monia muitakin Naton ja Ukrainan sotaharjoituksia, mutta näistä yhteisistä harjoituksista Ukrainan media ei kerro. Tässä tilanteessa Naton atlantistit ovat levittäytyneet kaikkialle Ukrainan yhteiskuntaan, mutta integroinnin taktiikka on kehittynyt: yhteistyö tapahtuu korkeammalla tasolla ilman julkista tiedotusta, yleisen mielipiteen ärsyttämistä on varottu. Tilanne on melko vastaava myös Suomessa, jossa kansaa ei haluta ärsyttää tosiasioilla, jotka ovat vetäneet Suomen vastoin kansalaismielipidettä syvenevään Nato-suhteeseen.
Gulevitsch havaitsee, että Brysselissä ja Kiovassa on työstetty taktiikka vahvistaakseen Lännen vaikutusvaltaa hallituksessa. Jopa Naton Informaatio ja Dokumentaatio Keskus (Information and Documentation Centre NATO) sekä monet muut organisaatiot toimivat Ukrainassa jo monen vuoden ajan. Gulevitsch viittaa siihen, että Ukraina on saanut rahoitusta monenlaisten sateenvarjo-organisaatioiden avulla, kuten Euro-atlantic Youth Centerin avulla. National Endowment for Democracy (USA) on kanavoinut runsaasti rahoja Ukrainaan, mutta propagandatyöstä vain 13 % tapahtui ”uskollisen” Länsi-Ukrainan alueella, 59 % propagandasta toteutettiin Etelä-Ukrainassa. Gulevitsch analysoi, että mainitut organisaatiot työskentelevät Naton tietorakenteiden kehittämiseksi Ukrainassa, nämä organisaatiot huolehtivat Lännen sotilaallisista tarpeista Ukrainassa ja Mustallamerellä. Toisessa yhteydessä arvioidessaan Naton strategioita Gulevitsch vertaa niitä ”Anakondan puristukseen”, jota NATO kehittää Venäjää vastaan niin Itämerellä kuin myös Mustallamerellä.
Venäjällä on verrattu Naton ja
Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmää Anakondan silmukkaan Venäjän
ympärillä. Ohjuspuolustusjärjestelmänrakentaminen ja sijoittelu osoittavat
Konstantin Sivkovin – Geopoliittisia kysymyksiä tutkivan akatemian
sotilasasiantuntijan – mukaan, että amerikkalaiset pitävät Venäjää edelleen
tärkeimpänä strategisena vastustajanaan. He eivät tee mitään edes salassa, kun tahtovat
neutralisoida Venäjän voiman ja eristää Venäjä maailman valtamerien keskeisiltä
alueilta.[5] Venäjä aiheellisesti
kritisoi Naton laajentumista: tuo laajentuminen on Venäjä-vihamielinen hanke.
Viitteet:
[1] Путин
про расширение НАТО на Восток: Мы сами их задушим. Newsbalt.
17.4.2014. http://www.newsbalt.ru/detail/?ID=26775
[2] Заседание № 259 - ХРОНИКА - заседания Государственной Думы (1 ноября 2011 года)
[3] Владислав Александрович Гулевич 3.5.2013.
Финская гавань для террористов.http://www.fondsk.ru/news/2013/05/03/finskaya-gavan-dlja-terroristov-20320.html
[4] Владислав Александрович Гулевич 1.8.2011. Нато - Украина: новые неафишируемые реалии
http://newsland.com/news/detail/id/750646/
[5] Vadim Trukhachev,
Pravda 15.9.2011. USA and NATO tighten Anaconda loop around Russia.
[6] Расширение НАТО на Восток:
[7] Владимир ЗАХАРОВ 2012. Расширение НАТО
на восток и ситуация в Иране (II) http://bs-kavkaz.org/2012/04/rasshirenie-nato-na-vostok-i-situacia-v-irane-ii/
[8] Истории России 15.12.2012, Расширение НАТО на Восток http://istoriirossii.ru/zarubezhye/209-rasshirenie-nato-na-vostok.html
[9] James J. Coyle. US
Policy for Russia and Central Asia. 24.6.2012. http://eurasianenergyanalysis.blogspot.com/2011/06/us-policy-for-russia-and-central-asia.html
[10]
E.V Efremov, D.Y. Sukhov & S.N.
Beloboka 2000, “Расширение НАТО на Восток”; http://guga-g.narod.ru/txt/Others/NATO.htm)
[11] Отношения России и НАТО, 2004. http://xreferat.ru/59/288-1-otnosheniya-rossii-i-nato.html
[12] Основополагающий акт о взаимных
отношениях, сотрудничестве и безопасности между Организацией
Североатлантического Договора и Российской Федерацией. // Российская газета -
1997. - 28 мая. - Раздел I. «Принципы».
[13] Пушков А. Россия и НАТО: что
дальше? // Московские новости. - 1994. - 16-23 янв.
[14] Ротфельд А. Европа: переход к
безопасности нового типа ("inclusive security") //
Ежегодник СИПРИ 1998: вооружения, разоружение и международная безопасность. -
М., 1999. - C. 175, 189.
[15] Robert
Gates: The invitation in Nato of Ukraine was enormous provocation. http://ru-facts.com/news/view/30351.html
[16] Бернд Ригерт, Александр Варкентин 29.3.2014: Расширение НАТО на Восток: как это было ("Deutsche Welle", Германия) (InoCMI) http://www.inosmi.ru/world/20140329/219084771.html
[17] Алексеева Анастасия
Викторовна, 2005. Расширение НАТО на восток: региональный и глобальный аспекты.
СПб
[18] Олег Ларин, 17 июля 2011. НАТО упрямо ползёт на
восток. http://ru-an.info/%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D0%BE%D1%81%D1%82%D0%B8/%D0%BD%D0%B0%D1%82%D0%BE-%D1%83%D0%BF%D1%80%D1%8F%D0%BC%D0%BE-%D0%BF%D0%BE%D0%BB%D0%B7%D1%91%D1%82-%D0%BD%D0%B0-%D0%B2%D0%BE%D1%81%D1%82%D0%BE%D0%BA/
[19] Олег Ларин
23.8.2012, "Умная оборона" НАТО
– новые вызовы и угрозы для России” http://newsland.com/news/detail/id/1021615/
[20] НАТО "расставляет точки" в отношениях с
Россией: была агрессия, будет изоляция и расширение на восток. 12 апреля 2014. Newsru. http://www.newsru.com/world/12apr2014/natosays.html
[21] Вадим Трухачев 26.6.2006. Расширение НАТО: подвох от
Австрии и Финляндии
[22](Анастасия
НОВИКОВА 16.1.2014, Вадим Трухачев: Действия западных соседей Украины – Польши,
Румынии и Венгрии прямо угрожают ее целостности http://www.kp.ru/online/news/1634586/
[23] Швеция и Финляндия
готовы присоединиться к НАТО. http://www.dailysmi.net/news/465784/
Daily SMI 24.4.2014.
[24] Janus Putkonen.
23.4.2014. Uusi NATO-sopimus paljastaa salaliiton: Kuka Suomen
turvallisuuspolitiikkaa johtaa?
[25] Надежда Ермолаева, Российская газета18.4.2014. Финляндия и НАТО заключат секретный договор. http://rg.ru/2014/04/18/finlandia-site-anons.html
[26]Владимир
Анохин, Pravda 22.8.2008: НАТО готовит неожиданный "удар" в Европе.
[27] Анохин Владимир Петрович http://viperson.ru/wind.php?ID=216667
[28] On aika ratkaista Nato-kysymys. 29.3.2014. http://natonaika.fi/post/81033614000/on-aika-ratkaista-nato-kysymys
Writer:
Writer:
Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html
|
[valokuvaaja: Petri Krohn]