Pyhällä ristiretkellä raiskattiin venäläisiä naisia
Jo aiemmin olen kirjoittanut järkytyksestä, miten ”valkoinen” Suomi toteutti luterilaisten pappien suurella avustuksella väkivaltaisen ideologisen puhdistuksen Suomessa sisällissodan jälkeen. Olen myös kirjoittanut piispa Erkki Kansanahosta – AKS:n ainaisjäsenestä.
Aineistoani lukiessani olen nyt yhä uudestaan törmännyt kypäräpääpappeihin. Olen kauhistellut, miten suurella innolla nämä odottivat ”ryssän” kuolemaa. Ei kai tuo ole oikeasti luterilaisen kirkon oikeaksi isänmaallisuudeksi koettu eetos? Miten sokeasti nämä olivat isänmaallisia! Uuden testamentin kirjoitusten valossa näkökulmana pitäisi olla pikemmin kaikkien ihmisten luotuisuus ja Kristuksessa koettava ykseys. Isänmaallisuus ei edusta kristillisen uskon omaa eetosta. Siksi olisi aivan perusteltu kristillinen syy ankarasti moittia epäkristillistä väärennöstä, jota tavataan jopa kirkoissamme.
Jenni Kirves kirjoittaa aivan oikein: "Propagandistien tehtävänä oli kaunistella sodan rumaa totuutta. Suomalaisten käymä taistelu haluttiin esittää tiedotusvälineissä ristiretkenä, jonka päämäärät olivat yleviä ja keinot moraalisesti oikeaoppisia” (Kirves, ´Päivittäinen myrkkyannoksemme’ – sensuuria ja propagandaa jatkosodassa, s. 25 [Sari Näre & Jenni Kirves, toim. Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia, 2008). Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn valamassa innossa ja heimoaatteen hengessä III/KTR2 patteriston pastori Martti Sinko kirjoitti sotapäiväkirjaansa 29.6.1941: ”Mieliala on erittäin toivehikas ja voitonvarma. Saksan sotatiedonannot menestyksistä vaikuttavat luonnollisesti tähän erittäin myönteisesti” (Kirves 2008: 31). Sodassa koettu valloitusinto oli niin suuri, että jopa pappi koki kärsimättömyyttä, kun valloitus ei edennyt riittävällä vauhdilla! Sotilaspastori Martti Sinko kirjoitti päiväkirjassaan 8.7.1941: ”Muutamat alkavat jo vähän ikävystyä odottamiseen, ovatpa jotkut lähteneet omavaltaislle lomallekin. Puhutelussa huomautin retkemme suuresta tarkoituksesta ja sen onnellisista seurauksista vuosisatojen taa tuleville sukupolville. Uhrautukaamme siis jokainen nurkumatta” (Kirves 2008:33). Papit hoitivat venäläisiä mitätöivää propagandaa ja valoivat taisteluhenkeä heimoaatteen ja aseveljeyden hengessä.
Pyhäksi ristiretkeksi markkinoidun jatkosodan aikana miehitetyssä Petroskoissa suomalaissotilaat tyydyttivät väkivaltaisesti seksuaalisia halujaan paikallisiin naisiin, venäläisvihollisiin, mistä seurauksena 45 % lapsista syntyi aviottomana isän ollessa suomalaissotilas. Miehitetylle alueelle Petroskoihin syntyi suomalaissotilaita varten iso bordelli. Saksalaisilla oli rintamabordelleja pesulajunissa. Veikko Pystynen kertoo itsekin nähneensä, miten Punaisen Ristin koppiauto toimi naima-autona, jossa miehiä oli jonossa, kullakin vuorojärjestykset (Näre 2008:364). Julkisen propagandan mukaan pyhää ristiretkeä tekevät suomalaiset sotilaat tosiasiassa raiskasivat vihollisnaisen ruumiitakin (ks. Näre 2008: 366).
Fasististen aseveljien häpäisemä venäläisnaisen ruumis Kivennavalla 30.8.1941 (teoksesta Näre & Kirves 2008: 367)
Valtaosa Itä-Karjalan suomalaisten miehittämän alueen sovintotuomareiden käsittelemistä asioista koskikin jo pian aviottomina syntyneiden lasten elatusta. Nämä vahinkolapset joutuivat kärsimään sukupuolimoraalin valvonnan tähden. Erityisesti rikosvangeiksi joutuneilta äideiltä vietiin lapset väkivaltaisesti, jotta äidin ja lapsen välille ei syntyisi kiintymyssuhdetta. Sari Näre kirjoittaa hurjasta tilanteesta: ”Sota-aikana lapsia rangaistiin ja häpäistin aviottomana syntymisestään myös vankilaelämän ulkopuolella. Urho Heinonen kertoo, kuinka hänet sotalesken sunnuntailapsena kastettiin hartaustilaisuuden väliajalla keittiössä, minkä jälkeen pappi lähetti äidin lapsesa kanssa kotiin. Kastekirjaan pappi merkitsi ’avioton’” (Näre 2008:363, ’ Kuin viimeistä päivää’ – sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen väkivalta). Touko Laaksonen – alias Tom of Finland – on kertonut homoseksuaalisesta veljeilystä SS-asetovereiden kanssa (Näre 2008: 372). Korsuperinteessä on paljonkin kertomuksia päällystön homoseksuaalisuudesta.
Mannerheim Suomen äideille
Sotamarsalkka Mannerheimin Suomen äideille jatkosodassa antama päiväkäsky 10.5.1942 on yhä edelleen liki kaikkien Suomen kirkkojen seinillä, sen epäkristillisestä vääristelystä huolimatta. Sari Näre on analysoinut tuota päiväkäskyä osuvasti: ”Sotilaallisen lähetyskäskyn asettaminen kirkkoon luo kansan puolustustehtävälle uhriuttavan merkityksen: äidit uhraavat rakkaat poikansa kansallisen yhteyden alttarille. - - - Sota merkitsee väistämättä sukupolviasetelmaa, jossa vanhemmat joutuvat lähettämäälapsensa kuolemanvaaraan. - - -Ville Kivimäen ja Tuomas Teporan mukaan äidillä näyttää Suomessa olleen erityinen rooli sotilaiden uhraamisessa verrattuna muihin toista maailmansotaa käyneisiin kansakuntiin. - - - Talvisodan lopussa 14. maaliskuuta 1940 antamassaan päiväkäskyssä myös Mannerheim viittaa tähän integroivan uhrin merkitykseen. - - - Militarismi tuo väistämättä mukanaan yksilöllisiä tarpeita polkevan kollektiivisen eetoksen. Sotaa edeltäneen ajan hengessä kuolemasta tuli melkeimpä kutsumus. 1930-luvun sodan odotuksen ilmapiirissä tuon kutsumuksen saattoi tahtomattaankin omaksua. Myös Katri Vala kauhistelee nuorten uhraamisen eetosta ja naisten valjastamista nuorten uhraamiseen: ’Se, että nainen on valmis uhrautumaan elämän vuoksi, on käännetty uhrivalmiudeksi kuoleman vuoksi’. - - - Itä-Karjalan valloituksessa Kristuksen armeija pyrki vapauttamaan pyhän maan ylösnousemukseen, ja kuoleminen sen puolesta merkitsi ikään kuin vapahtumista” (Sari Näre: ’ Päin ryssää’ – lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina. Ylipäällikön päiväkäsky, 2008).
Papeilta uskollisuusvala Hitlerille
Erityisen kiinnostavaa on ollut havaita kovin monien luterilaisten pappismiesten voimakkaat intohimot puolustaa IKL:n olemassaoloa, kun Urho Kekkonen esitti lakkautumissuunnitelman puoluetta vastaan. Luin myös mielenkiintoisen jutun, jonka rovasti Olavi Peltola kirjoitti: ”Miten antikristilliset vomat voivat vallata kirkon?”. Rovasti Peltola referoi tuttua vanhaa ”tenttikirjaa”, Eino Murtorinteen teosta Risti hakaristin varjossa (Vaasa 1972). Murtorinne (1972:23) kuvaili teoksessaan, miten kansallissosialismin ensimmäisestä suurvoitosta 1930 alkaen papit asettuivat kannattamaa liikettä. Papit odottivat sen tuovan isänmaalle ja kirkolle uuden tulevaisuuden ja hyvityksen katkeralle rauhalle. Puolue organisoi myös Saksan kristittyjen uskonliikettä (Glaudensbewegund Deutsche Christen), joka taisteli marxilaisuutta ja katolista Keskusta-puoluetta vastaan. Rodulla ja kansallisuudella oli merkitystä Jumalan säätämässä eämänjärjetyksessä. Kun Hitler oli nimitetty valtakunnankansleriksi 30.1.1933, saksalaiset ja suomalaiset teologit näkivät voiton merkittäväksi marxilaisen ateismin vaaraa vastaan (Murtorinne 1972:23-26). Hitler vaati valtiopäivän avajaispuheessa 23.3.1933 kristittyjä itsensä uhraamiseen. Joissakin kansainvälisissä kirkollisissa piireissä arvosteltiin fasistista kehitystä, mutta Saksan kirkon johtajat pitivät syytöksiä fasistisesta kehityksestä vääränä propagandana. He lähettivät myös tuollaisia ylistäviä kirjeitä mm. Amerikkaan (Murtorinne 1972: 28-29). Murtorinne kuvaa myös, miten kritiikittömästi suomalaiset merkittävät papit suhtautuivat Hitleriin ja fasismiin (1972:29). Saksan valtakunnan piispaksi valittiin Ludvig Muller, joka jo ohjelmapuheessa totesi, että evankeliumin julistajien tulee olla Saksassa vereltään saksalaisia (1972:58). Göttingeniläinen professoriryhmä teki mielenrauhoittamiseksi vierailun syys-lokakuussa 1933 Ruotsiin; Hirsch ja Stange jatkoivat myös Tanskaan ja Suomeen. Helsingissä pappismies Hirsch piti yleisölle esitelmän, jossa hän puolusti Hitleriä ja sen ”arjalaista” kirkkoa. Hänen mukaansa jutalaisvainot ovat vain propagandaa (Murtorinne 1972:63). Saksan valtakunnan piispa Ludvig Muller kielsi 4.1.1934 papistoa viraltapanon uhalla puuttumasta puheissaan ja kirjoituksissaan kirkkopoliittiseen kiistaan. Hän erottikin papistoa virastaan, kun joidenkin katsottiin toimineen sopimattoman kriittisesti fasistista kehitystä vastaan. Kirkollisen opposition edustajat olivat myös Hitlerin vihollisia. Tuntuu pelottavasti tutulta, jos ja kun 2000-luvun luterilaisissa kirkoissa suljetaan silmät mm. ihmisoikeusjärjestöjen moittimalta diskriminaatiolta ja leimaamiselta, jonka uhreiksi joutuvat tällä hetkellä SS-mainettaan uudestaan nostavalla Baltian alueella venäläisväestö ja heihin myönteisesti suhtautuvat virolaiset, liettualaiset ja latvialaiset. Jopa suomalaisilta suljetaan Viron rajat, jos kritiikki tuolla harjoitettua politiikkaa vastaan osoittautuu riittävän vaikuttavaksi ja julkiseksi.
Pohjoismaisissa yhteyksissä ihmeteltiin suomalaisten pappien myönteistä asenoitumista kansallissosialismiin. Saksalaisten pappien kokous Oslossa totesikin, että Suomen kirkko on teologisesti täysin riippuvainen Saksasta (Murtorinne 1972:100). Helmikuussa 1934 piispa Muller julisti, että hän ei lepää ennen kuin saarnastuoleissa ja kirkon penkeissä on vain kansallissosialisteja. Pappeja erotettiin, vietin keskitysleireihin ja jumalanpalveluksia hajotettiin. Piispa vaati papeilta uskollisuusvalaa Hitlerille (Murtorinne 1972: 135). Samanaikaisesti Suomessa Herättäjä-lehti ja Olavi Kares ylisti, että Saksan kansa on jälleen löytänyt uskonnon (Herättäjä 22.3.1934).
Rovasti Peltola muistutti piispa Kalevi Toiviaisen kriittisestä havainnosta: "Kirkon kokemusten tulisi kuitenkin varoittaa sitä kritiikittömästi mukautumasta ajan tendensseihin, vaikka nämä näyttävätkin dynaamisilta ja pääsevän valtaan. Kun ns. saksalaiset kristityt tulkitsivat Kolmannen valtakunnan Pyhä Hengen uudeksi vuodatukseksi, niin tämä on kauhistuttava esimerkki Kristuksen opetuslasten kallista nimeä kantavista, joilla ei ollut uskosta käsin sanottavaa ja jotka sen vuoksi nimittivät inhimillisen jumalalliseksi". "Jos kirkko sanoo vain sen, minkä kaikki muutkin jo sanovat, sen sanomaa tuskin tarvitaan" (Kalevi Toiviainen, Ajan haasteet ja kirkon julistus, TA 1973).
Virkkunen, Kares, Päivänsalo, Simojoki, Alanen, Ala-Kulju, Gyllenberg, Puukko, Lauha, Leinonen, Tapaninen…
Luin Jyrki Vesikansan teosta Sinivalkoiseen Suomeen (Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia 1 – 1847-1939) ja törmäsin taas yhä uudestaan Paavo Eemil Virkkuseen, entiseen Snellmaniin, joka oli sekä pappi että poliitikko. Virkkunen oli hyvin näkyvä 1920- ja 1930-luvun kokoomuspolitiikkona, vuosina 1932-1933 hän tuli tunnetuksi puolueen puheenjohtajana kanssakäymisestään mm. IKL:n kanssa.
Virkkusen johdolla solmittiin jopa IKL:n kanssa vuoden 1933 vaaliliitto. Vaalimainonta ei ollut kovin ”papillista”, jos oikeasti kristillisenä voi pitää luterilaisessa kirkossa rauhaa ja keskinäistä kunnioitusta naapurivaltioiden kesken. Virkkunen toimi Ilmajoen kirkkoherrana 1918-1925 ja Helsingissä 1926-1951. Virkkunen toimi aktiivisesti jatkosodan aikana fasistien järjestämän, Saksan luterilaisen kirkon Luther-akatemiassa. Virkkunen oli todella Kokoomuksen kypäräpäinen pappi. Luther-akatemia oli tärkein fasistisen kirkollisen propagandan kasvatuskeskus.
IKL:n ja Kokoomuksen vaaliliitto v. 1933 pastori Virkkusen johdolla
Nakkilassa syntynyt ja Lapualla kuollut Kaarlo Rietrikki Kares (K. R. Kares) on ollut myös kirkkoherra ja lääninrovasti, joka palkittiin jopa rovastin arvolla. Kares valittiin asessoriksi Porvoon tuomiokapitulissa 1922-1924 ja Tun arkkihiippakunnassa 1927-1933. Hän toimi pappeudesta huolimatta toimittajana, Suomalaisen puolueen, Kokoomuksen ja IKL:n kansanedustajana. Kares oli yksi Lapuan liikkeen perustajit. Kirkollinen urakehitys kertoo, että kypäräpäisyys näytti sopivan merkillisellä tavalla suomalaiseen luterilaiseen kirkollisuuteen! Vuodet 1933-1942 – siis kuolemaansa saakka – Kares oli eduskunnassa IKL:n listoilla. Eduskunnassa hän toimi kokoomuksen listoilta myös vuonna 1922, ja aiemmin Suomalaisesta puolueesta.
B.H. (Bror Hannes) Päivänsalo (1875-1933) oli Helsingin kaupunkilähetyksen johtaja, kansanedustaja ja pappi. Totta kai mies kehitti kaikenlaista kirkon diakoniatyön hyväksi, mutta pappeus ja diakonia eivät auttaneet häntäkään, kun keväällä 1933 hän toi ihastuneet uutiset Saksasta,miten Saksa oli Hitlerin avulla päässyirti marxilaisuuden kahleista. Uskonliikkeen jäsenet olisivat hänen mukaansa nytkäsittänet elämänsä Kristuksen sotapalvelukseksi ja ryhtyneet taisteluun epäkristillista humanismia ja kansainvälisyyttä vastaan (Murtorinne 1972:29).
Lauri Elias Simojoki (aik. Simeliu) (1899-25.1.1940 Impilahti) tunnetaan myös kansallismielisenä pappina, jopa Sinimustat-järjestön puheenjohtajana, IKL:n kansanedustajana ja Akatemisen Karjala-Seuran perustajajäsenenä. Pappismies osallistui Aunuksen retkeen, Karjalan ”vapaustaisteluun” (1921) ja suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Simojoki moitti myös Mannerheimia Vienan kansalle antaman lupauksen (Miekkavala) pettämisestä. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti. Pastori Simojoki ja Elmo Kaila laativat Akateemisen Karja-Seuran lippuvalan: ”Lippumme alla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni isänmaalleni, Suomen kansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta. Sillä niinkuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen”. Simojoen puheissa samaistui Suomen vapaus ylösnousemukseksi, ”Suomen ylösnousemus vaati uhrikseen kristuksenomaisen veriuhrin, nuorten poikein veren” (Sari Näre 2008:89). Papin poika, AKS:n isähahmo Elmo Kaila kirjoitti keväällä 1920 ryssävihassa uuden tulkinnan raamatullisiin sanoihin:
Se intohimo, inhimillisistä intohimoista voimakkain ja väkevin, se joka siirtää vuoristojakin, jos rakkaus siirtää vuoria, se on: viha! Sitä viljelkäämme, sitä vaalikaamme, siitä ammentakaamme toivottomuuden hetkinä voimaa.
Oikeistolaiset katsoivat puolustavansa isänmaata, henkisiä arvoja ja kristillistä maailmankatsomusta. Jaakko Antila kirjoittaa 2006 osuvasti: ”Rajanveto Venäjään saavutti ääripisteensä oikeistoradikalismin huippuvuosina 1920- ja 1930-luvuilla. Silloin tietyt piirit rinnastivat avoimesti Jumalan rakkauden ja ”ryssän vihan””.
Yrjö Jaakko Edvin Alanen oli merkittävä pappismies ja teologisen ”sivistyneistön” edustaja, joka näki fasistien toteuttamat antisemitistisiksi väitetyt toimenpiteet vain Saksan kansan ”oikeutetuiksi reaktioiksi juutalaishegemoniaa ja juutalaisten siveellistä turmelusta vastaan”. Reino Ala-Kulju (1898-1983) palkittiin ”kirkollista” ansioistaan rovastin arvolla, mutta erityisen hyvin hänet tunnetaan kansanedustajana ensin IKL:n listalta 1933-1938 ja IKL:n kieltämisen jälkeen Kokoomukseta 1952-1953 ja 1959-1965. Hän on toiminut myös presidentin valitsijamiehenä. Ala-Kulju oli IKL:n pääsihteeri 1932-1936 ja AKS:n varapuheenjohtaja.
Turkulaisen teologian professorin Rafael Gyllenbergin kreikankielen ja UT:n oppiaineisto oli vielä käytössä Helsingin yliopistossa, kun opiskelin teologiaa 1980-luvulla. Hänen kommentaarinsa saattavat olla yhä edelleen tenttivaatimuksina. Niissähän ei kyseenalaisteta juutalaiskritiikkiä, jota esiintyy myös UT:ssa: tekstejä ei lueta tässä suhteessa ideologiakriittisesti ja analyyttisesti, vaan sovitetaan täysin Gyllenbergin oppimaan natsistiseen henkeen, joka vallitsi Luther-akatemiassa. Elokuussa 1938 Rafael Gyllenberg meni Saksaan natsistiseen Luther-Akatemiaan, jossa sitemmin Gyllenberg eräänä päivänä saarnasi ja piti fasistien rakkauden virittäneen rukouksen: "Herra - siunaa Saksan kansaa ja sen Johtajaa! Herra, Sinä olet varjellut Saksaa sen jälleenrakentamisessa ja Adolf Hitleriä hänen poliittisessa taistelussaan ja haluat antaa sille armosi. Amen.” Gyllenberg ylisti Saksan valtakunnankansleria. Hänestä tuli sopiva kirkonmies, joka sai tehdä päätöksiä, ketkä pääsivät Luther-akatemian opintoihin. Antti Puukko sai opinto-oikeuden Luther-akatemiassa: professori Puukon johdolla Aarre Lauha – Luther-akatemian opiskelija – valmisti opinnäytetyönsä siitä, miten Raamatusta löytyy ennustus pohjoisesta herrakansasta (Annales Academiae Scientiarum Fennicae, B XLIX,2 Aarre Lauha: "Zaphon. Der Norden und die Nordvölker im Alten Testament." Helsinki 1943). Aarre Lauha toimi Helsingin hiippakunnan piispana 1964-1972. Hän toimi tätä ennen mm. Kotimaa-lehden päätoimittajana 1958-1964 ja Helsingin yliopistolla professorina. Piispa Lauha kuoli 3.5.1988.
Lapsille piti opettaa kirkon pyhäkoulussa ”oikeita” mielikuvia rististä: muistaa Golgataa ja julmaa murhaa, jonka juutalaiset tekivät. Suomalainen Pyhäkoululehti neuvoi tähän tapaan pääsiäisen alla 1944, jotta lapsille piti puhua juutalaisuhkasta. TV1 näytti maanantaina 7.9.1999 klo 20 toimittaja Olli Ainolan tekemän puhuttelevan dokumentin suomalaisesta kirkollisesta ”kypäräpappi”-traditiosta: ”Isä, poika ja paha henki. Osa I - Suomen kirkkoisät Hitlerin pyhäkoulussa ”.
Olen kuullut vaikka kuinka paljon Hannes-vitsejä, joilla viitataan Hannes-piispan värikkäisiin ilmauksiin. Kaarlo Johannes (Hannes) Leinonen (1916-1986) oli Oulun hiippakunnan piispa 1965-1978. Koulutukseltaan hän oli teologian tohtori. Ennen piispan uraa Leinonen toimi Tornion rovastikunnan lääninrovastina. Oulun lyseosta valmistuttuaan hän aloitti teologian opinnot Helsingissä. 1930-luvulla nuorena miehenä hän osallistui Akateemisen Karjala-Seuran toimintaan. Erityisesti tuossa yhteydessä hän tuli tunnetuksi ankarista kielipoliittista näkemyksistään. Jatkosodassa Hannes haavoittui vakavasti, mutta jatkoi asevelipapin virassa, Tuusulan sotavammasairaalassa, Kuusamossa, Pellossa ja Kemissä, kunnes hänet valittiin Ylitornion kirkkoherraksi 1953 ja Oulun piispaksi 1965. Liki jokaisessa puheessa Hannes Leinonen muisti mainita isänmaallisuuden tärkeimpänä maallisena arvonaan. Leinonen sai myös mm. Suomen valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan komentajamerkin sekä 4. lk Vapaudenristin.
Leonard Pietari Tapaninen (Pekka Tapaninen, L. P. Tapaninen) (1893-24.2.1982 Espoo) toimi ennen Hannes Leinosta Oulun hiippakunnan piispana, vuodet 1963-1965. Tapaninen oli myös tiukan ”isänmaallinen” mies, IKL:n kansanedustajakin 1933-1935. Ylitornion ja Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran virkojen jälkeen hänet valittiin piispaksi. Tapaninen toimi pappisviran ohessa Ylitornion kunnanvaltuuston varapuheenjohtajana. Presidentin valitsijamiehenä hän oli vuosien 1931, 1937, 1940 ja 1943 vaaleissa. Tapaninen ilmoitti avoimesti sympatiat Mäntsälän kapinaa kohtaan. Tapanisen hautapaikka on Espoossa. Yksi Tapanisen uran käännekohdista oli vuosi 1933. Hän oli yksi niistä neljästä papista, jotka valittiin kansanedustajiksi isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) listoilta. Kun Oulun hiippakunnan nykyinen piispa Samuel Salmi puhui Ylitornion kristillisen opiston 80-vuotisjuhlassa 25.10.2003, piispalla oli vain kaunista sanottavaa L.P. Tapanisesta, ikään kuin IKL-kiihkoilussa ei olisi ollut mitään hävettävää. Ihmettelen, etteikö tuota hehkutusta olisi voinut jättää unohduksiin mainitun häpeällisen taustan tähden, mutta ilmeisemmin on kirkollinen tapa, ettei isänmaallisuuden hyväksi voi olla ylilyöntejä! ”Tornionlaakson keskelle kohosi tämän kauniin rakkaan kirkon viereen, silloin tässä tosin oli paikalla toisennäköinen kirkko, kohosi opisto. Sen syntyaikoihin vaikutti täällä myös saman ristin kantaja joka itselläni nyt on kaulassa täällä katkeamattomana ketjuna L P Tapaninen, tuolloin 30-vuotias pappismies, täynnä intoa, täynnä näkyjä tulevaisuudesta, täynnä kysymyksiä siitä, miten vastataan tässä yhteiskunnassa tuleviin haasteisiin. Historia ei voi koskaan tai harvoin tulla määritetyksi vain yhden ihmisen kautta, mutta on varmaan juhlivan opiston keskellä pidettävä mielessä, että juuri L P Tapanisen nimeen kätkeytyy mitä olennaisimmin Ylitornion kristillisen kansanopiston synty ja sen historia. Kun aikanaan nuorena pappina tulin tuon opiston rehtorin virkaa hoitamaan sain myös kohdata opiston perustajan L P Tapanisen. En voinut olla näkemättä sitä ylpeyttä, jota hän tunsi siitä että oli olemassa jokivarren tytär, niin kuin hän sanoi ja tunsin silloin myös saaneeni hänen kauttaan siunauksen siihen tehtävään, joka eteeni avautui opiston uudessa vaiheessa, jota silloin elettiin”(piispa Samuel Salmi, Ylitornion kristillisen opiston 80-vuotisjuhla, 25.10.2003).
Urho Kekkonen katsoi demokratian itsepuolustuksen mukaiseksi oikeudeksi lopettaa ”IKL:n tapaisten yhdistysten toiminta” (Juhani Suomi, Urho Kekkonen 1936-1944 Myrrysmies, 1986: 101). Myös Akateeminen Karjala-Seura lakkautetiin myöhemmin, jonka puitteissa Kekkonen olikin tutustunut näiden eräiden pappismiehien vähemmän kristillisiin visioihin. Kekkonenhan erosi itse AKS:sta jo varsin varhain. Kekkosen aloitteesta sisäasiainministeriön 22.11.1938 tekemällä päätöksellä kiellettiin IKL:n sekä kaikkien sen itsenäisten haaraosastojenja jäsenyhdistysten toiminta. Lauttakylässä paikallisen jäsenyhdistyksen johtoon kulunut pastori tarttui toki vielä aseeseen, koska halusi vastustaa viranomaisia. Lakkautetun IKL:n kansanedustajat ja myöhemmin lakkautetun AKS:n jäsenet ovat edenneet hyvin korkeisiin virkoihin kirkossa. Urho Kekkonen kiinnitti erityisesti arvostelevaa huomiota pappien intoiluun ”isänmaallisen” politiikan nimissä: ”Kuta enemmän ikl:n vihankylvö voittaa kannatusta papistomme parissa ja kuta runsaammin pappimme ryhtyvät viljelemään poliittista toimintaa ikl:n kellokaspappien hengessä, sitä voimakkaammaksi kasvaa vaatimus, jonka sisältönä on hengenmiesten ja politiikan erottaminen toisistaan. Lisäksi on huomattava, että jos uskonto tehdään politiikasta riippuvaiseksi, kuten Saksassa on tehty, on se, joka siinä häviää, ehdottomasti uskonto" (Urho Kekkonen, Papit politiikassa Maakansa 26.6.1936). IKL:ssä ja Akateemisessa Karjalaseurassa puuhastelleet papit palkittiin korkeilla kirkollisilla viroilla. 60-luvulla näillä "ansioilla" varustettuja oli suurin osa piispoistamme, mutta luurangot ja jätökset uhkaavat yhä uudelleen, jos uskallus ja tahto häviää sanoutua irti perinteemme mukaisesta nationalismin ja kristinuskon välisestä synkretistisestä väärennöksestä.
.jpg)
