Suomalaisten oikeiden laatutoimittajien ja turpotietäjien sopisi lukea slovenialaisen filosofin ja yliopistomiehen Slavoj Žižekin kirjoituksia eurooppalaisen yhteiskunnan murroksesta. Ja heidän pitäisi selittää niitä meille tavallisille suomalaisille.
Entisenä osa-aikaisena siivoojana Žižekin
teos ”Pehmeä vallankumous – psykoanalyysi, taide, politiikka”
(suomenkielinen laitos 2009, Gaudeamus) oli hiukan vaikeaselkoinen
ymmärtää. Haastavuudestaan huolimatta Žižek viritti ajatuksia
ja aasinsiltoja vainokäräjien jälkeisessä ymmärryksessä. Luin teoksen melko pian vainokäräjien jälkeen, paitsi mitä luin vainokäräjien jälkeen tätä teosta edellä Franz Kafkan teoksen Oikeusjuttu, Sigmund Freudin tutkielman Joukkopsykologia ja egoanalyysi sekä Juhani Ahon teoksen Katajainen kansa.
Aikaisempi tuttavuuteni
Aikaisempi tuttavuuteni Slavoj Žižekiin on rajoittunut lähinnä pohdiskeluihini hänen teoksestaan The Parallax View (2006), jossa hän käsitteli kieltäymysten eetoksen ja varmuutta vakuuttavan fantasian yllättävää yhtäläistä prosessia, representaatiota samasta ilmiöstä.
Lisäksil olen tutustunut häneltä suomennettuun kirjoitukseen Ideologian haamu (1995) sekä muutamaan englanninkieliseen kirjoitukseen 1992. Enjoy Your Symtom; 1997. From Joyce-the-Symptom to the Symptom of Power; 2000. The Ticklish Subject: The Absent Centre of Political Ontology; 2000. The Fragile Absolute; 2001. On Belief; 2002. Welcome to the Desert of the Real; 2003. The Puppet and the Dwarf; 2004. Passion In The Era of Decaffeinated Belief.
Käsillä oleva teos on ensimmäinen mittava suomenkielinen tuotos, jonka avulla olen saanut avartaa ymmärrystäni. Englanninkieli on itselleni tunnetusti jo itsessään vaikeaa, eikä Žižek itsekään ole ihan helpointa luettavaa. Siksi tämä teos on myös minulle vaikuttavin tämän filosofin teoksista, joihin olen varsin riittämättömästi tutustunut aiemmin.
Näissä aiempien kirjoitusten perusteella olin pistänyt merkille, että Žižek on määritellyt postmodernin ideologiakritiikin tehtäväksi osoittaa yhteiskuntajärjestelmästä ne sisäiset elementit, jotka fiktion varjolla (esim. historiaa selittävien narratiivien avulla), osoittavat kohti systeemin antagonista luonnetta ja vieraannuttavat meidät pitämään systeemin valtakoneistoa itsestäänselvyytenä. Žižek käyttää Jacques Lacaniin tukeutuen strukturalis-dialektisesta paradoksista ilmaisua ”haamu” silloin, kun legitimaatio ei tulekaan immanenttisesta totuusväitteestä, vaan tavasta, jolla ideologia sallii ihmisten ilmaista tunteet ja asenteet. ”Pelkäämme haamua, mutta haamu itse jo nousee pelosta, paostamme jostakin vielä pelottavammasta: vapaudesta”.
Struktualis-dialektista paradoksia suojaavat systeemit, instituutiot ja rituaalit eivät ole sisäisen vapautemme ja uskomustemme toissijaisia ulkoisuuksia, seuraavia palvelijoita, vaan pikemmin mekanismeja, jotka synnyttävät sisäisen vakaumuksen: Toimi niin kuin uskoisit, usko tulee itsestään.
Seuraavaksi kirjattuna vain muutamia ajatuksia, mutta teoksen 347 sivua antaisivat aihetta huomattavasti laajempaakin selontekoon. Valitettavasti niin meikäläisen kirjoittajan osaaminen kuin tavanomaisen lukijan kärsivällisyys eivät riittäisi pitempään tarkasteluun.
Uusi valituskulttuuri
Slavoj Žižek tutkii (Pehmeä vallankumous s. 132-133) hysteerikon ja narsistin kyvyttömyyttä syyllisyyteen omasta epäonnistumisesta. Tällöin tuo henkilö tulee uudessa valituskulttuurissa riippuvaiseksi tuosta toisesta, jota vastaan kääntää vaateensa oikeudelliseksi valitukseksi ja hyökätessään kimppuun.
Havainto ja analyysi uudesta valituskulttuurista tuntui hyvin ajankohtaiselta tilanteessa, jossa olin juuri päättänyt absurdin oikeusjutun vainokäräjillä. Siellä rikokseksi luettiin pelkästään sellaiset asiat, että olin referoinut kansainvälisiä lehtijuttuja ja konferensseja sekä tällöin maininnut suomalaisen journalistin esiintymisen tilaisuuksissa. Sekin oli ihan kauheaa, jos videoista tehdyissä kuvakaappauksissa tämä journalisti ja toinen valittaja sotatieteen tohtori kokivat näyttävänsä tyhmiltä. Heidän kuviteltu tai todellinen epäonnensa olisi kokonaan minun syytäni. Sekin olisi minun syytäni, että toinen ei ole saanut uutta kirjaa kirjoitettua ja toisen kirjan valmistuminen olisi viivästynyt.
Yksi ei luovuta
Slavoj Žižek käsittelee Jacques Lacanin käsitettä y'a de l'un, millä viitataan siihen, että keskitysleirillä on Yksi, joka ei luovuta ja säilyttää arvokkuutensa.
Jos tämä Yksi onnistutaan murtaa, muut vangit menettävät elämänhalunsa, muuttuvat mistään piittaamattomiksi eläviksi kuolleiksi. Aika usein tuon Yhden poikkeuksellinen rooli johtuu paikasta, jonka toiset olettivat hänelle. Muut ihmiset pistävät siis paljon odotuksia yhden puolesta, jotta hän taistelisi, näyttäisi esimerkillistä voimaa.
Kirjaa lukiessa mietiskelin aasinsiltaa, että kenties tässä on se tärkeä funktio, jonka tähden yksitellen niin Reformistudio kuin tietyt eri yksilöt halutaan vaientaa - keskitysleirin dynamiikka on otettu opiksi. Pidettävä huoli, että yksilöitä ei nujerreta ja sen seurauksena yhteisöjä. Tämä oivallus ei ole edes Žižekin ja hänen jälkeensä syntyneen aasinsillan varassa, vaan muistan hyvin seikkaperäisesti, mitä MPKK:n opinnäytetyössään kapteeni Miika Sartonen kirjoitti sotilaallisen maalittamisen tarkoitusperästä: löytää ne avain kohteet, joiden vaurioittamiseksi informaatio-operaatiot tulee kehitellä.
Heijastetut fantasiat ja merkityshorisontti
Pian sain todeta, että suomenkielisyydestä huolimatta Slavoj Žižekin kirjan lukemista sai jatkaa monet päivät. Tätä ei lue sittenkään reilussa tunnissa, jossa ajassa olen lukenut suomalaiset huuhaa-turpokirjat.
Žižekin kanssa saa ajattelemisen aihetta myös silloin, kun hän arvioi Martin Heideggeria. Žižek viittaa Heideggeriin ja pohtii, että esim. kirjailijan antamaa merkitystä ei ole ilman jotain ”pimeää kohtaa”, jotain kiellettyä aluetta, johon heijastetaan fantasiat ja joka takaa merkityshorisontin.
Niin kyselin tällä tavalla problematisoiden myös ajankohtaisesti, kun olin juuri kuullut vainokäräjillä huuhaa-väitteitä, joita tuomari kirjasi tuomion selostuksessa vastapuolen argumentteina, ja joita virolaislehdessä vastapuolen kerrottiin valheellisesti esittävän minua vastaan. Olisiko minuun entiseen osa-aikaiseen wc-siivoojaan valheellisesti mediassa, vainokäräjillä ja suomalaisissa huuhaa-kirjoissa ym pistetyt "FSB-leimat" noita "pimeyksiä", joihin huuhaa-kirjailijat heijastavat fantasiansa, jotta saisivat itselleen (ja julistamalleen narratiiville) "merkityshorisontin"?
Miksi slovakkimedia valehtelee vai olenko jäänyt uutispimentoon, sillä en ole kuullut yhdestäkään Venäjän trollista, jonka Jessikka Aro tai syyttäjä olisi toimittanut Suomessa tai missään maailmassa vankeuteen (tai edes rikosesitutkintaan)????
Žižek jatkaa ”pimeän kohdan” merkitysfunktion käsittelyä Levi-Straussin ja Saussuren analyyseilla pohtien vääristetyn todellisuuden anamorfisuutta, sellaisen objektin siirtämistä tyhjään paikkaan ja fetissin kiehtovuutta naamioida yhteiskunnallinen sietämätön vastakkainasettelu. Kansanomaisesti sanottuna entinen siivooja "määritellään" tarkoitushakuisesti "agentiksi" infosodan rintamille, jotta bluffin avulla peitetään yhteiskunnassa vallan saanut valhe ja vääryys.
Paholaisen viranhaltija
Slavoj Žižek kiinnostavasti, mutta lukijalleen hyvin työläästi analysoi, kuinka Jacques Lacanin mukaan Markiisi de Saden sankari on kylmäverinen ”amor intellectualis diabolin”, joka ulkoistaa omantunnon äänen pyöveliin, joka kiduttaa uhria.
Tätä lukiessa sain kokemuksen, että olen tavannut sellainen ihmisen. Žižekin analyysihan on yhteiskunta-analyysia, systeemin tunnistamista.
Intellektuaalinsa (ja vielä pahemmissa tapauksissa pelkästään oman "äänensä") rakastamiseen kätkeytyvä kylmäverinen paholainen (diabolin) ei ota omantunnon vastuuta järjestelmän runtelemasta yksilöstä, sillä virka hoitaa kidutuksen pykälien mukaisesti, vaikka tuo virka olisi pyövelin virka. Ja onhan syytetyllä mahdollisuus valittaa. Niin systeemi toimii. Valitusta ei tietenkään oteta käsittelyyn sen jälkeen, kun pyöveli on jo surmannut. Ilja Janitskinin valitusta ei otettu enää käsittelyyn hovioikeudessa, sillä Ilja jo kuoli.
Mikä meitä uhkaa?
Slavoj Žižek (s. 210) kertoo länsimaiden naiivista lumoutumisesta itseensä kohdistuvaan katseeseen ja mietin soveltaen, miten samalla tavalla valtamedian journalistit, valtakoneiston virkamiehet ja poliittinen koneisto haluaa todella "suojella uhattua elämäntapaamme". Žižek päätyy paradoksaaliseen olemassaoloon, joka "on" vain sikäli kuin subjektit uskovat sen olevan olemassa. Niin ”on” myös demokratian, oikeusvaltion ja sananvapauden Suomessa.
Žižek huomauttaa, että syyttämällä noita kohtaavasta uhasta, näytetään itse asiassa siis se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mitä muka uhataan. Niin syytöksissä peitellään sitä, että lännessä on yhä enemmän rappeutumisen ja kriisiytymisen merkkejä osoittava ja byrokraattisiin rutiineihin hukkuva demokratia.
Omaa lumousta vakuuttaakseen tarvitaan myös pahoja kertomuksia Itä-Euroopasta (nykyään Venäjästä). En voi olla unohtamatta Arja Paanasen pahoja tarinoita Ilta-Sanomissa.
Lopulta Žižek arvioi vasemmistoliberaalien kaunaan perustuvia teorioita "autoritaarisesta persoonallisuudesta", kun "valistumattomat" työläiset eivät sittenkään olleet valmiita hyväksymään heidän ohjeita. Näinhän Suomessakin monet vasemmistodosentit kaunaisesti selittelevät, miksi joistakin tulee ”putinisteja”, ”persuja”, ”äärioikeistolaisia” tai mitä kaikkea keksitään moitenimikkeiksi niille ihmisille, jotka eivät köyhistä oloistaan huolimatta taivu vasemmistoideologiaan (joka on todellisuudessa saanut enemmän sateenkaarivärit, kuin suomalaisten sorrettujen puolestapuhumisen värit).
Pakosta tunnustettu arvokkuus
Valtakunnansyyttäjän ja kihlakunnansyyttäjän kirjaamina luin syytehakemuksesta sekä sittemmin uudestaan tuomarin kirjoittamana, että en olisi osoittanut riittävää arvostusta kahdelle henkilölle näiden esittämistä näkemyksistä. Kirjakustantamo Otavan edustaja oli todistajana ja paheksui, että kirjoittamani kirja-arvostelu poikkesi kirja-arvostelun genrestä, koska en antanut kirjalle krediittiä, kehuja. Otava oli ollut yhteydessä jopa Suojelupoliisiin (Supo). Yksi toisensa jälkeen kaikissa teksteissäni oli ongelmana, että olin kyseenalaistanut kirjoittajien arvokkaaksi vaaditut mielipiteet sellaisella tavalla, jossa näiden kirjoittajien itsensäkin arvokkuus näytti tulleen häväistyksi.
Slavoj Žižekin kirjoittamaa kiinnostavaa analyysia "arvokkuuden illuusiosta", johon Francis Fukuyaman ensimmäinen ratkaisu tarjoaa aivojen serotoniinitason nostoa itsetuntoa varten lääketeollisuuden avulla riippumatta siitä, onko tehty jotain ansiokasta. Silloin ihminen siis lääkitään sellaiseksi, että hän ei tunne moitteita ja viheltelee vain iloisena. Onko tuo arvokkuus aitoa? Eikö se ole illuusio, koska henkilö tietää syövänsä pillereitä, jotta voisi tuntea itsensä arvokkaaksi?
Toisessa ratkaisussa itsetunto tuleekin yhteiskunnan tarjoamana huijaamana pakollisena tunnustuksena, "performatiivisena paradoksina". Žižek kysyy, milloin tuo ihminen voisi olla aidosti ylpeä suorituksestaan. Eikö tällainen performatiivinen paradoksi olisi käräjillä pakotettu tunnustus ja oikeudellinen vankeusuhkaus, että tiettyjen henkilöiden huonolaatuisia esityksiä ei saisi lausua huonolaatuisiksi esityksiksi?
Rivo systeemi
Slavoj Žižek nostaa esille Mozartin La Clemenza di Tito-oopperan, juuri ennen viimeistä anteeksiantoa. Oopperan finaali sylkäisee esiin armon rivon salaisuuden.
Muistan Žižekin tätä analyysia seuraten, kuinka vainokäräjillämme ylimielisesti esiintyvä todistaja, Tilannekeskuksen pomo Lahtela kehuskeli suomalaista oikeusjärjestelmää, mahdollisuutta valittaa ja saada korjaukset ylemmissä oikeusasteissa. Tämä oli myös sitä samaa julmahenkistä omantunnon ulkoistamista pyöveliin, josta Žižek oli aiemmin kirjoittanut.
Žižekin oopperasta innoituksensa saanutta analyysia seuraten, suomalaisen oikeusjärjestelmän rivous tulee oman kokemukseni mukaan siinä, että se yrittää huijata pikemminkin äärettömään kiitollisuuden velkaan ja nöyristelevään kunnioitukseen oikeusjärjestelmälle, joka voisi kenties vapauttaa (joskus) ja armahtaa.
Valitus hoviin ja käsittelyn odotus olisi nöyrin kunnioitus systeemille, joka on kuitenkin rikki. Absurdille systeemille en anna rivoa kunnioitusta, että valittaisin. Rivo systeemi asettaisi kansalaistoimittajat yksi toisensa jälkeen armojonoon: Uno per volta, per carita!
Slavoj Žižek käsittelee kiinnostavasti Franz Kafkan Oikeusjutun loppukeskustelua, jossa absurdisti syytetty Josef K kohtaa juridiikan ”kuolleet kirjaimet”. Todellisesti vapautensa on kuitenkin menettänyt itse lain portinvartija. Portinvartijan täytyi odottaa vuosikaudet käräjien alkua pelkästä byrokraattisesta hiustenhalkomisesta johtuen. Hänen piti esiintyä ikään kuin oikeuden tarkkana toimittajana.
Ainoaksi harhaan johdetuksi jäi kaikesta huolimatta tämän lain portinvartija. Sen sijaan maalaismies on vapaa. Ovi oli varattu vain maalaismiehelle. Portinvartija jää byrokraattisen oikeuslaitoksen sisälle. Niin minunkin vainokäräjillä, ainoa vapaa oli muuan entinen siivooja. Muiden on pakko toimia. He ovat vuosikausia odottaneet tilaisuuttansa – ja siihen systeemiinsä he jäävät.
Žižek pistää merkille, että totalitarismissa kielletyn tiedon asema muodostuu paradoksaaliseksi. Kiellettyä ei ole ainoastaan hallinnon julkinen kritiikki, vaan vielä tiukemmin oli kielletty tämän kiellon julkinen tunustaminen. Nythän on huikean vaikeaa, että kaikkien tietämä kielletyn salaisuuden julkituleminen, jolloin paljastuu hallitsevan ideologian epäjohdonmukaisuus. Toisaalla puhutaan myös kaksoiskielestä, jossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, vapaudeksi ja sananvapauden puolustamiseksi nimetään se, että oikeudenkäyntien nauhat salataan yleisöltä.
Žižek analysoi myös kaksinaismoralismia, jossa ensin kehitellään rangaistus ja syyllinen, vasta sitten todisteet rikoksesta. Näin tapahtui Yhdysvaltain Irak-operaatiossa. Teeskentelevästi Setä Samuli esitetään puhuttelevan minua, milloin minkin interventiota suorittavan globaalin demokratia- ja sananvapaus-hankkeen nimellä, ja osoittavan sormella I Want You! Kuitenkin Setä Samuli kätkee sisäänsä aktiivisen pahantahtoisuuden ja hylkäyksen: En halua sinua! Žižek lopettaakin teoksensa ainoaan tapaan päästä eroon tästä noidankehosta brutaalin suoralla vastauksella: ”OK, painu sitten vittuun ja jätä meidät rauhaan!”
Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu, Valtioneuvoston Tilannekeskus, Valtakunnansyyttäjä. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
