Viro, Liettua ja Latvia hyökkäävät Suomeen

Viron, Latvian ja Liettuan hallitukset ovat paljastuneet informaatiopsykologisen sodankäynnin härskeiksi hyödyntäjiksi Venäjä- ja venäläisvastaisessa vihamielisyydessä. Informaatiopsykologisella sodankäynnillä on kaksi tehtävää:

(1) Baltian propagandistiset sanansaattajat tahtovat luoda "historiallisen ja teoreettisen" (so. myyttisen) perustan, jotta hallituksen olisi helpompi perustella häikäilemätöntä diskriminaatiota, jota Baltian alueella harjoitetaan alueella asuvia venäläisiä vastaan.

Massachusetin yliopiston psykologian professori Ervin Staub on tuonut ilmi kyseisen menetelmän 2000-luvulla tutkimuksissaan sodan ja vihan ilmiöistä sekä holokaustin ja sotien traumoista.

Venäläisten ihmisyyden (sisältää ihmisarvon ja ihmisoikeudet) riistämisessä käytetään ns.”de-individualisoitumisen” menetelmää: maailmasta tehdään hallittava viholliskuvan avulla, jossa vihollinen demonisoidaan.

Staub ei tutkinut Viron informaatiopsykologista sotaa Venäjää vastaan, mutta tuo menetelmä on otettu nyt myös Virossa käyttöön.

Menetelmän avulla on helpompi perustella kulttuurisen kansanmurhan toteuttaminen venäläisiä vastaan.

Pariisilaisen kansainvälisten suhteitten tutkimuskeskuksen (Centre d'études et de Recherches Internationales, CERI) johtaja, politiikan tutkimuksen professori Jacques Semelin (2007) on selvittänyt kansanmurhia. Hänen mukaansa ääriryhmien johtajat esittävät uskomuksen, että he olisivat “historian uhreja”, ”kilpailevien voimien kurittamia” ja ”määrätty kohtaloon”, joka saattaa sisältää myös taistelua.

Hämmästyttävän selvästi Viron, Latvian ja Liettuan SS-hallitukset sekä heitä myötäilevät propagandistiset sanansaattajat ovat valinneet juuri mainitun menetelmän venäläisten ihmisoikeuksien tuhoamiseksi.

(2) Baltian informaatiopsykologisen sodankäynnin kohteena eivät ole ainoastaan alueella elävät sorretut venäläiset, vaan nyt myös Suomi, johon yritetään menetelmän lanseerausta 23.3.2009. Suomi on joutunut Baltiasta saapuvan informaatiopsykologisen sodankäynnin objektiksi, koska suomalaisiin mieliin halutaan provosoida talvisodan kauhut ja Venäjä-vihamielisyys NATO-option lunastamisen helpottamiseksi.

Venäläisissä lehdissä on myös kiinnitetty huomiota Baltian valtioiden johtamaan informaatiopsykologiseen sodankäyntiin, jossa yrityksenä on saartaa Venäjä venäläisvihamielisen valtiorenkaan avulla.

Informaatiosodassa vedotaan kauhukuvaan Stalinista

Informaatiopsykologinen sodankäynti on sinänsä vanha juttu ja siitä on kirjoitettu runsaasti 1990-luvulta alkaen.

Sain kunnian haastatella Venäjän etevää alan asiantuntijaa vuoden 2008 lopulla (laajemmin http://www.datsha.com/uutiset/111208.shtml; venäjäksi poimintoja toimittamattomista vastauksista: http://blogs.mail.ru/mail/juham/#2212154C7B941CA): Andrei Viktorovits Manoilo (s. 17.10.1975) valmistui Moskovan yliopistosta fysiikan tiedekunnasta vuonna 1998. Tämän jälkeen hän haki työ- ja tutkimuskokemusta informaatiopsykologisen sodankäynnin luonteesta Norjassa ja Tanskassa vuosina 1999–2002. Vuonna 2003 hän suoritti tohtoritutkinnon informaatiopolitiikasta moskovalaisessa akatemiassa (”Akatemia Venäjän federaation presidentin hallinnon tehtäviin”). Nyt hän toimii maineikkaassa Venäjän federaation ulkoasiainministeriön diplomaattiakatemiassa ym.

Manoilon julkaistujen tutkimusten määrä on huikeat yli 40. Juuri tuolloista haastatteluani edellä Manoilo oli osallistunut paneelikeskusteluun, jossa käsiteltiin kansainvälistä politiikkaa ja informaatiopsykologista sodankäyntiä (Moskovan konferenssi ”Informaatiosota nykypäivän maailmassa”). Puheenjohtajana oli Venäjän Federaation Liittoneuvoston puhemies Sergei Mihailovits Mironov. Paneelissa keskusteli myös Euroopan parlamentin jäsen, italialainen Giulietto Chiesa sekä professorit Igor Nikolaevitz Panarin ja Andrei Manoilo.

Manoilo määritteli haastattelussa Suomen tilanteen selkeästi: ”Suomen mediassa toteutetaan erityistä ”myynninedistämistä”: tarkoituksena on työntää Suomea Yhdysvaltojen politiikan suuntaan, vaikka itsenäisen valtion tulisi valita itsenäisesti oma polku!”

Manoilon mukaan ”myynninedistämisessä” käytetään hyväksi suomalaisten pelkoja, joiden mukaan Venäjä olisi ”uusi aggressiivinen uhka”. Pelokkaat ihmiset menevät paniikkiin. He etsivät mitä tahansa saalistajaa. ”Ja silloin Yhdysvallat ojentaa auttavan kätensä, tietenkin, sen omilla ehdoillaan eikä ilmaiseksi: USA tarvitsee poliittisia liittolaisia ja tykinruokaa, kun on lopettanut sodan Afganistanissa ja aloittaa uuden – ehkä sotilasoperaation Irania vastaan.”

NATO-henkisessä informaatiopsykologisessa sodassa halutaan tavallisiin suomalaisiin soveltaa ”poliittisen polarisaation” – mustavalkoisen vastakkainasettelun – tekniikkaan. Niin vaikutetaan alitajunnan kautta.

”Vaikutusta tehostetaan olemassa olevilla arkkityypeillä – esimerkiksi talvisodan kauhuilla. Yhdysvaltojen politiikka on jo pitkään käyttänyt häikäilemättömiä keinoja.”

Baltit rakentavat vihamielistä valtiorengasta

Liettua, Latvia ja Viro ovat olleet Naton jäseniä jo viisi vuotta. Nämä pikkuvaltiot käyttävät sotilasliitto Natoa taistelussaan Venäjää vastaan. Nämä kolme valtiota eivät ole allekirjoittaneet sopimusta tavanomaisten aseiden vähentämisestä Euroopassa. Näiden valtioiden hallitukset suosivat militaarista ilmapiiriä.

Liettua, Latvia ja Viro ovat ilmaisseet yhä röyhkeämmin Venäjää vastaan hyökkääviä pyrkimyksiään sen jälkeen, kun he tulivat sotilasliiton jäseniksi.

NATO:n päämajassa uskottiin alkuaan optimistisesti, että Latvia, Liettua ja Viro ratkaisivat ongelmansa vähemmistöryhmien kanssa. NATO:n päämajassa uskottiin myös, että jäsenyys normaalistaisi näiden pikkuvaltioiden suhteet Venäjään, mutta kävi juuri päinvastoin.

 Baltian hallitukset suosivat vanhoja kompleksejaan ja markkinoivat mielikuvaa, jonka mukaan Kremlin politiikka olisi arvaamaton ja vaarallinen.

NATO ei ole kuitenkaan kokonaisuudessaan yhtä paranoidinen kuin Liettuan, Latvian ja Viron hallitukset antaisivat vaikutelmaksi.

Liettua, Latvia ja Viro ovat osittain onnistuneet pyrkimyksissään: NATO-liittouma on muuttanut suhtautumistaan Venäjään kielteisemmäksi viime aikoina.

Toki Bushin aika tarjosi erityisen suotuisan ajan russofoobikoille. Bushin ajan jälkeisessä tilanteessa Liettuan, Latvian ja Viron hallitukset yrittävät etsiä vihamielisiä liittolaisia lähiympäristöstään, kun Yhdysvaltojen tuki ei ole enää yhä taattu.

Baltian maat ovat tulleet ponnahduslaudaksi NATO:n itälaajentumiselle. Kohta otaksutaan, että vuorossa olisivat Ukraina ja Georgia sekä entisen Neuvostoliiton tasavallat Azerbaidzhan, Armenia ja Moldova. Ukrainan ja Georgian sotilaat ovat jo saaneet sotilaallista koulutusta Viron tuella.

Hyvin mahdollisesti Virossa koulutuksensa saaneet sotilaat osallistuivat Kaukasuksella sotaan, kun Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan. Baltialla on merkittävä rooli NATO:ssa hyvän maantieteellisen sijaintinsa vuoksi. Tutka-asemista on helppo seurata keskeistä osaa Venäjää. Baltian asevoimien sotilaat palvelevat Irakissa, Balkanilla ja Afganistanissa.

Stalinin hirvittävistä teoista kertominen toden ja sadun sekä myyttien sekoittamisen avulla on Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöjen harkittu hyökkäys suomalaisten demokraattista vapautta vastaan, koska Suomessa turvallisuus- ja puolustusselonteko on arviointikierroksella ja Suomessa NATO-päätös on yhä viipynyt (kiitos, että liittoutumista ei ole tehty!).

Baltian hallitukset tahtoisivat virittää suomalaisissa kansalaisilmapiiriä NATO:n hyväksi provosoiden Stalin-pelkokuvia. Tällöin tunnettujen markkinaviestinnän ja informaatiopsykologian lainalaisuuksien mukaisesti tahdotaan siis rakentaa tavallisen suomalaisen tunteisiin assosiaatio Stalinin ja nykyisen Venäjän johdon välille: Venäjän mielikuva tahdotaan väärentää arvaamattomaksi ja pelottavaksi uhkakuvaksi.

Viro, Latvia ja Liettua hyökkäävät Suomeen 23.3.2009 informaatiopsykologian sodankäynnin perusmenetelmien avulla, mutta Viron, Suomen ja Venäjän antifasistit puolustavat itsenäisten suomalaisten vapautta pelottomaan, hyvään ja ystävälliseen kanssakäymiseen Venäjän kanssa.

Olen kirjoittanut tämän analyysin aikamme informaatiopsykologiseen sodankäyntiin aiemmin toisaalle: http://antifasistit.blogspot.com/2009/03/viro-latvia-ja-liettua-hyokkaavat.html

Ps. tämä edellä oleva kirjoitus on perustelu sille, miksi osallistun eri tavoin maanantaina 23.3.2009 Nashi-nuorten ja muiden antifasistien mielenilmaukseen Helsingissä.

Mielenosoituksen järjestävät venäläiset, virolaiset ja suomalaiset antifasistit. Minä itse en ole tilaisuuden järjestäjä, mutta olen rauhan ja sovinnon rukoilija, joka seuraa tapahtumaa.

Lähde Venäjän matkalle hyvässä seurueessa 23-26.4.2009

Pohjan suomalainen seurakunta toteuttaa yhdessä Lohjan rovastikunnan seurakuntien kanssa matkan Venäjälle 23-26.4.2009, jossa tutustumme erityisesti Inkerin kirkon toimintaan Viipurissa, Pietarissa, Kolppanassa, Terijoella jne (ks. lisätietoja matkasta ja ilmoittautumisesta: http://pohjansuomalainenseurakunta.auttaa.fi/48). Ilmoittautumisaikaa on noin 2 viikkoa.

Matkalle mahtuu vielä mukaan. Tällainen tervehenkinen matka avartaa sekä omaa maailmankuvaa että hengellistä elämää. Mikään tosiuskovainen ei tarvitse olla, koska kenenkään uskoa ei mitata. Kaikki matkalaisemme eivät ole edes rovastikuntamme alueelta, vaan osallistujia on niin Ahvenanmaalta kuin Helsingistäkin. Useat seurakuntalaiset muistavat kunnialla edelleen viime syksynä 2008 tekemäämme seurakuntaretkeä samoille alueille. Tuon retkemme aikana Aleksander Soittu vihittiin Kolppanan seurakunnan papiksi ja Terijoen kirkko vihittiin uudestaan käyttöön. Olimme luonnollisesti mukana molemmissa tapahtumissa, olin myös avustamassa Aleksanderin pappisvihkimyksessä. Retket luovat myös paremman mahdollisuuden keskinäiseen tutustumiseen ja ystävystymiseen.

Inkerin kirkosta olen saanut sen verran tietoja, että viime syksyn lopulla ollut kohu Inkerin kirkon lakkauttamisesta sai alkunsa erään suomalaisen Inkerin kirkon hyväksi työskennelleen henkilön osaamattomuudesta venäjän kielessä ja muista tästä johtuvista virheistä. Kuten jo tuolloin kerroin medialle, Inkerin kirkko osaa selvittää asiansa eikä silloin viritettyä rukoushysteriaa tarvita, vaan ihan tavalliset rukoukset riittävät. Tiedän työntekijän nimen, mutta tämän nimen kertominen ei ole aiheellista, koska kaikille sattuu virheitä. Tällä hetkellä ei ole Inkerin kirkossa enää mainittuja ongelmia.

Vaimoni ja poikani on tällä hetkellä Pietarissa sairaan anoppini luona, mutta en valitettavasti ennättänyt mukaan virkaesteiden takia.

38,7°C

Tiistaina Haikon kartanossa harjoitin kai liikuntaa vähän liikaa. Aamulla juoksin, pyöräilin, nyrkkeilin ja uin. Illalla juoksun, pyöräilyn ja nyrkkeilyn lisäksi uin jopa 2 tuntia. Seuraavana yönä vapisin kylmyyttä. Tulkitsin vapinan niin, että huoneet ovat varmasti tarpeettoman kylmiä.

Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina oli olo jo kovin nuhruinen. Nämä päivät olivat myös varsin pitkiä, koska ohjelma alkoi Järvenpäässä varhain aamulla ja loppui vasta illalla. Asuin yöt kuitenkin kotona Helsingissä, koska en halunnut maksattaa seurakunnalla majoitusta ja aamupalaa. Perjantaina posket olivat todella punaiset. Vaimo käski mitata kuumeen, mutta en kuitenkaan ottanut vielä kuumemittaria kainaloon. Minulla oli velvollisuuksiakin perjantai-illaksi: Kirjoitin yömyöhään kolme artikkelia Venäjän kauppatie –lehteä varten. Yksi artikkeli käsitteli Venäjän kansantaloutta ja kuluttajien ostovoimaa tämän laman aikana. Toinen käsitteli naisten asemaa yrityksissä. Kolmas artikkeli perustui suomalaisen palkitun tutkijan haastatteluun.

Lauantaina olivat vuorossa kahdet hautajaiset ja kahdet muistotilaisuudet. Lähdin kotoa jo ennen kello 8 aamulla. Tiesin jo siinä vaiheessa, että en ole terve. Helsingistä piti ajaa vähän reilu tunnin verran Pohjaan hautajaisiin ja tilaisuuksien jälkeen takaisin Helsinkiin. Matkanteko ei maistunut kuumeessa. Kotona tuli ilmi, että kuumetta oli 38,7°C. Minä koen suurta häpeää sairastaa ja jättää työtehtäviä väliin kuumeen tähden. Kanttori Kaija Kalliomäki rohkaisi reilusti, että pyydän sijaisen naistenpäivän jumalanpalvelukseen. Löysin lopulta Karjaalta pastorin: Risto Räty toimitti jumalanpalveluksemme Pohjassa ja jatkoi sen jälkeen Karjaalle.

Minä oleilin kotona hiessä ja kuumeessa. Ehkä on hyvä edes naistenpäivää varten kuunnella naisten käytännöllistä järkeä ja jäädä kotiin kuumeessa. Minulla on kai tarpeettoman periaatteellinen mieli tällaisissa asioissa ja olen valmis kärsimään pienet kuumeet työssäkin, jos kuume ei ole mitenkään muihin tarttuvaa.

Tänään maanantaina olen saanut hovioikeudesta vastauspyynnön, mutta tiedot ovat valitettavasti niin salaiset, että en voi kertoa asiasta enempää. Papereissa oli kovasti punaista joka puolella. Ihan hyvältä asia näyttää minun puolestani. Haluaisin jo heti kirjoittaa vastausta, mutta kuumeessa on vaikea keskittyä huolella. Huomenna olen joka tapauksessa terve, sillä huomenna pitää olla töissä. Silloin mm. alustan lähetyspiirissä Koraanin Jeesus-kuvasta. Olen joskus kymmenen vuotta sitten lukenut parikin kertaa Koraanin läpi ja esitellyt aihetta. Nyt pitäisi kerrata Koraanista mainitut kohdat, mutta teen sen vasta iltamyöhään, jos olo on parempi.

Kirkkoherrat Haikon kartanossa

Kirkko on luonut tämänkin ihmeen! Vuonna 1362 Haikon kartano kuului Viipurin dominikaaniluostarille.

Venäjä on luonut historian tähän ihmeeseen! Kenraali Sebastian von Etter osti Haikon kartanon vuonna 1871. Von Etterien Haikon kartano tuli aivan erityiseksi, kun Venäjän keisarisuvun jäsenet vierailivat kartanossa. Venäjän vallankumousta Kiril Romanov pakeni puolisoineen ja tyttärineen Haikon kartanoon. Tässä kartanossa syntyi myös Romanovin poika, joka kastettiin kartanossa Vladimir Romanoviksi.

Kysyin vastaanotosta ja sain tietää, että venäläisten turistien määrä on lisääntynyt. Tällä hetkellä on kuitenkin hiljaista. Sesonki oli vähän uuden vuoden jälkeen.

Espoon hiippakunnan kirkkoherrat ja tuomiokapitulin jäsenet piispa Mikko Heikan johdolla tulivat Haikon kartanoon maanantaina 2.3.2009. Olemme kartanossa keskiviikkoon saakka. Totta kai kirkkoherrat myös nautiskelevat – elämämme ei ole pelkkää kärsimystä. Ruoka oli oikein hyvää. Saimme tänään myös opiskella useita tunteja johtamisen haasteista ja mahdollisuuksista.

Ei hampaat irvessä

Muutamat olivat ottaneet itselleen hoitoja virkistymisajalle. Minä olen sen verran vanhan sortin mies, että en minä mitään kasvohoitoja ota, kun vielä minun pitäisi ne itse maksaakin! Minä menin kuntosalille ja juoksin juoksumatolla vähän. Ehkä yhteensä noin 4 kilometriä, mutta en juossut yhtämittaisesti, vaan 800 metrin pätkissä, joskus lyhyemmissä. Juoksuvauhtini oli jostakin syystä hitaampi kuin normaalista. Juoksu ei ollut vapautunutta. Alussa juoksi 800 metriä 16,8 km/h vauhdilla, sitten 17,5 km/h vauhdilla ja lopulta 19 km/h vauhdilla. Lisäksi juoksi vähän lyhyempiä kertoja, koska juoksu oli todellakin väsähtänyttä. Sitten pyöräilin ja tein joitakin pieniä harjoitteita käsivarsille sekä nyrkkeilin nyrkkeilysäkkiä vastaan (kirkkoherroja en haastanut otteluun, koska minä olen vielä aika kevyt poikanen, vaikka vatsa on pahasti kasvanut). Kaiken kaikkiaan tein vain keveän harjoituksen, koska haluan aloittaa uudestaan kuntoilun mukavasti nautiskellen, en hampaat irvessä. Kuntosalin jälkeen menin uimaan ja saunaan.

Kirkkoherrat tekevät kaksi kertaa vuodessa tällaisen koulutus- ja virkistymismatkan jonnekin päin Suomea. Pidän oikein hyvänä, että saan vihdoin mahdollisuuden hoitaa myös itseäni fyysisesti sekä keskustella toisten kirkkoherrojen kanssa. Sen jälkeen on paljon helpompi kohdata oman työyhteisön johtamisen ongelmat ja ilot.


Kirkko ja Internet

Huomenna tiistaina on ohjelmassa mm. tutustua hengelliseen elämään verkossa (Internetissä). Tuosta aiheesta minun oli määrä tehdä IT-opinnäytetyökin, mutta olen luopunut aiheesta, koska en innostu siitä mitenkään. Muutoinkaan IT-opinnot eivät enää kiinnosta. Joka tapauksessa kirkossa tiedostetaan, ettei seurakunnan työntekijöiden pidä enää jättäytyä Internetin verkkojen ulkopuolelle. Internet ei ole vain viestinnän ja mainonnan väline, vaan oikea elämänympäristö ja toimintaympäristö. Suurin ongelma on kuitenkin siinä, mistä ajasta kukin työntekijä vapauttaa itsensä Internetiä varten.

Minulla on kirkkoherrana se etuoikeus, ettei minulla ole työaikaa ja olen vähäuninen. En myöskään mieti, milloin olen työssä ja milloin vapaalla, vaan voin myös vapaapäivinä tehdä kirkollisia töitä. Toissaviikon sunnuntai oli määrä olla minun vapaa sunnuntai helmikuussa, kun kaikki muut sunnuntait olin jumalanpalveluksissa, mutta minun sijaiseni sairastui ja lauantaina piti päättää, että olen myös seuraavan sunnuntain töissä. En jaksa tutkia, miten voisin etsiä nyt menetetyn vapaapäivän jostakin toisesta kohdasta. Kirkkoherralla työ- ja vapaa ei mene ihan niin matemaattisesti kalenterin kanssa. Tärkeintä on, että työpaikalla näkyy runsaasti ja ei väsähdä.

Albert Schweitzer, The Psychiatric Study of Jesus (1913)

Huomenna lähdemme kirkkoherrojen kanssa myös Porvoon tuomiokirkkoon ja kapituliin. Hannu Saloranta alustaa meille keskustelun jumalakuvan muutoksista. Hannu on eksegeettisesti – eli Raamatun tieteelliseen tutkimukseen – suuntautunut kapitulin asiantuntija, jonka henkilökohtainen teologinen kirjasto on aivan valtaisa. Tänään illallisten edellä sain Hannun järjestämänä lahjan väitökseni johdosta: väitöskirjastani puuttui tämä Albert Schweitzerin tutkimus, The Psychiatric Study of Jesus. Exposition and Criticism (käännös C.R. Joy; The Beacon Press: Boston 1958,ensimmäinen painos 1948). Kirja oli julkaistu alkuaan saksaksi 1913.

Schweitzer tutkii sitä David Friedrich Straussin havaintoa, että Jeesus eli apokalyptiikan maailmassa. Lääketieteen kirjat kutsuisivat paranoiaksi monia piirteitä, joita tuo apokalyptiikka sisälsi. Schweitzer tietää hyvin, että psykopatologinen menetelmä, jossa tutkitaan tietyn henkilön persoonallisuuden suhdetta tämän tekoihin, on saanut osakseen halveksuntaa. Kyse ei ole menetelmän ongelmasta, vaan sen amatöörimäisestä käytöstä. Ongelmia tuottaa legendamaisten aineistojen perusteella sankarin mentaliteetista tehdyt päätelmät. Schweitzerin ajan uskonnon tutkimuksissa pidettiin selvänä, että Jeesuksen ajan juutalaisuutta väritti Messiaan tuleminen ja että tästä tuli myös keskeinen osa Jeesuksen ajattelua. Toisaalla pidettiin jo epähistoriallisena Jeesuksen puheita toisesta tulemisestaan tai itseensä liittyviä messiaanisia väitteitä. Noiden olettamusten mukaan nasaretilainen oli vain eräs juutalainen opettaja, jonka seuraajat korottivat hänet tämän kuoleman jälkeen Messiaan arvoon. Schweitzer välttäisi näin voimakkaan jaon tekemistä Jeesuksen oman opetuksen ja hänen seuraajiensa julistuksen välillä. Schweitzer lähestyy problematiikkaa psykopatologisen kirjallisuuden avulla, jota on ollut jo ennen häntä Jeesuksen mielenlaadusta (esim. de Loosten, William Hirsch ja Binet-Sanglé). De Loosten piti Jeesusta ylpeämielisenä, jonka äärimmäisen liioiteltu itsetietoisuus yhdessä älykkyyden kanssa johti hänet deluusioihin, suuruuden hulluuteen. Jeesus piti siis itseään täysin superihmisenä. De Loosten piti myös hyvin todennäköisenä, että Jeesus kärsi äänistä, jotka hän tulkitsi hengiksi. Hänellä oli myös hallusinaation kaltaisia näkyjä.

William Hirschin tekemä diagnoosi Jeesuksesta ei poikkea merkittävästi De Loosten analyysistä. Hirschin mukaan Jeesuksella oli paranoia, vainoharhaisuus. Paranoian kliininen kuva täsmää täysin kaikkeen, mitä tiedämme Jeesuksesta. Hirschin mukaan Jeesus tunsi lapsena epätavallisia mentaalisia ominaisuuksia. Pyhien Kirjoitusten lukeminen vain vahvisti mentaalista sairautta. Kolmenkymmenen vuoden iässä paranoia oli jo täysin puhjennut.

Schweitzer ei itse siirtäisi tarinaa Jeesuksesta autiomaassa samalla suoraviivaisuudella historian Jeesuksen kuvaukseksi kuin Binet-Sanglé, Hirsch ja de Loose tekivät, kun nämä kuvailivat hallusinaatioita merkeiksi Jeesuksen psykoosista. Schweitzer tahtoo testata psykoosin tunnetut symptomit: deluusiot, hallusinaatiot, emotionaalinen asenne ja muut tunnuspiirteet. Schweitzer käy keskustelua Kraepelinin paranoian määrittelystä dementia praecox, mikä oli toki Schweitzerin ajan kömmähdys, että paranoia määriteltiin tuolla tavalla älyllisenä rappeutumana.

Vainoharhaisuuskaan ei ole kovin yksinkertainen diagnoosi, koska Schweitzerin mukaan vainoharhaiset ovat usein ”vainoharhaisia vainoojia”. Schweitzer huomauttaa myös, että messiaaniset odotukset olivat juutalaista dogmaa. Jeesuksen hallusinaatioiden runsautta on perusteltu lähinnä Johanneksen evankeliumin avulla, mutta Schweitzer huomauttaa, ettei tuo evankeliumi anna aineksia historian Jeesuksen tunne-elämän analyysiin. Jos vaikka Jeesuksen hallusinaatio Jordanilla olisi tosi, on tiedettävä, että emotionaalisesti värittynyt hallusinaatio ei ole aina vain mentaalista sairautta. Sitä esiintyy myös yksilöillä, jotka ovat hyvin tunteellisia, mutta kuitenkin terveitä. Schweitzer viittää myös VT:n runsaaseen rinnakkaisaineistoon.

Loppujen lopuksi lääkäri, teologi, lähetystyöntekijä, urkutaiteilija ja Nobelin rauhanpalkinnon sittemmin voittanut Albert Schweitzer kiteyttää, että psykopatologinen kirjoitusten lukemista vastaan voidaan esittää kritiikkiä neljästä pääasiallisesta syystä. (1) Käytetty aineisto on pääosin epähistoriallista; (2) psykopatologisessa tulkinnassa on historiallista aineistoa tulkittu liian niukasti osana alkuperäistä historiallista ajan historiaa; (3) Väärien ennakkokäsitysten ja hypoteettisten symptomien avulla on luotu täysin kuvitteellinen kuva sairaudesta, joka ei ole kuitenkaan sopusoinnussa sairauden kliinisesti todettujen muotojen kanssa; (4) Jos Jeesus koki hallusinaation kasteessa, tämä seikka ei vielä riitä todisteeksi mentaalisesta sairaudesta.

Omassa väitöskirjassani pyrin välttää Schweitzerin moittimat lähtökohdat. En tehnyt sen vuoksi historiallista kuvaa Jeesuksesta, vaan tutkin Q-evankeliumin syntyprosessia. En halunnut loihtia myöskään kuvaa Q-lahkon rakenteesta, koska lahkon rakenteesta tehdyn hypoteesin tutkiminen hypoteettisen diagnoosin avulla on pahempaa spekulaatiota kuin tekstin tutkiminen hypoteettisen diagnoosin avulla. Tein myös koko ajan omassa tutkimuksessani kriittistä keskustelua maltillisten tulkintojen hyväksi pohtimalla kulttuurillisten mallien merkittävyydestä: tietyt tarinat piti kertoa tietyllä tavalla eivätkä näiden tarinoiden rakenne paljasta sen vuoksi sen sankarin psyykettä. Minä liitinkin omassa väitöskirjassani Q-lahkon sisäisen dynamiikan juutalaissodan esivaiheiden ja juutalaissodan traumaattisiin kokemuksiin sekä tuossa tilanteessa vahvistuneeseen lahkon rakentumiseen.

Dmitri Šostakovitš

Tänään katselin musiikkivideotallenteen vuodelta 1987. Siinä silloisessa Leningradissa (nyk. Pietari) toimiva Kirovin ooppera ja baletti esitti vuonna 1941 Leningradissa Dmitri Šostakovitšin säveltämän Leningrad-sinfonian eli Seitsemännen sinfonian. YouTube tarjosi vuoden 1987 tallenteen neljässä osassa, ei valitettavasti ihan koko sinfoniaa. Saksalaisten, suomalaisten ja espanjalaisten piirittäessä Leningradia Toisen maailmansodan aikana Leningradissa kuoli yli miljoona ihmistä. Sinfonia kertoo tuolloisesta tragediasta. Sinfonia syntyi hirvittävissä oloissa, kun nälkä tappoi myös muusikkoja. Harjoitukset keskeytyivät tavan takaa. Hengissä olevat saapuivat kuitenkin joka päivä harjoituksiin pikemmin kuin olisivat suostuneet hitaaseen kuolemaan kodeissaan. Kaikki eivät kuitenkaan selviytyneet loppuun saakka.

Venäläinen vaimoni ei tykkää jostakin syystä tästä venäläisestä mestariteoksesta. Hän kutsuu sitä hirvittäväksi. Erään kerran hän oli kuuntelemassa Šostakovitšin musiikkia venäläisen ystävättärensä kanssa Helsingissä, mutta molemmat yrittivät väkisin pidätellä naurua, koska musiikki vaikutti heidän mielestään niin hirvittävältä. Sitä vastoin minä näen sen hirvittävyydessä sinfonian voiman. Minua kiehtoo nähdä mestariteoksen syntymä julmassa sodassa, jossa fyysisesti ja henkisesti tuhannet ihmiset menettivät selviytymiskykynsä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun karu elämä hurmaa minut. Luultavasti saan näiden tapausten avulla itselleni rohkaisua kestää epäreilua maailmaa.

Olen jo aiemmin usean kerran miettinyt sitä kovaa kohtaloa, jossa mm. Johann Sebastian Bach eli vuonna 1717. Myös hän säilytti luovuutensa hirvittävissä oloissa. Weimarin herttua oli valinnut vuonna 1714 itsevarman Johann Sebastian Bachin konserttimestariksi (Konzertmeister). Bachin tehtävänä oli kirjoittaa kantaatteja. Jo parin vuoden kuluttua Cöthen kaupunki tarjosi Bachille työtä ja jopa parempaa palkkaa. Herttua ei sallinut Bachin lähteä, mutta itsevarma Bach ei nöyristellyt. Herttua suuttui ja heitti Bachin tyrmään vuonna 1717 vain vähän ennen adventtia ja joulua, marraskuun 6 päivä. Bach oli tehnyt työsopimuksen kilpailevan kaupungin kanssa. Millaiseksi mieheksi tyrmässä istuva Johann Sebastian Bach siis muuttui? Adventti ja joulu alkoivat lähestyä. Bachin pieni urkukirja paljastaa noita salaisuuksia. Bach otti tyrmän rauhallisesti, ehkä luotti prinssi Leopoldiin, mutta ennen kaikkea kirjoitti mitä valoisimpia urkukappaleita tutkien lähestyvän adventin ja joulun salaisuutta. Vallitsevan käsityksen mukaan adventin ja joulun ihmettä kuvaavat koraalit ”Kristus, Jumalan Poika” ja In dulci jubilo (koraali virteen 18 ”Nyt ilomielin virttä veisaten”) syntyivät juuri vangittuna! Minä koen suurta mielenkiintoa, että Bach valmistautui lähestyvän jouluun tyrmässä, joulun lähestyminen piti säveltäjämestarin valoisassa uskossa, jopa luovuus kukoisti. Usko ja toivo säilyivät, vaikka oli vaikeaa. Šostakovitšin tilanne oli vielä rajumpi kuin Bachin: Hitler oli aseveljineen päättänyt tuhota Leningradin maan tasalle. Kaupungissa kuolikin loppujen lopuksi miljoona ihmistä.

Kaikessa hirvittävyydessä säilyi protesti sodan julmuutta vastaan ja luova tahto kirjoittaa tunnelmat sinfoniaksi. Sitä paitsi 7. sinfonia ei suinkaan ole sellaista sekamelskaa kuin sitä vastaan olen kuullut moitetta: sota on toivotonta hirvittävyyttä, mutta sodan hälyä syvempi on ihmisten kamppailu toivon puolesta. Lopussa sinfonia on aiheestakin aivan seesteinen, kun piirittäjien hirmuvallat on menettäneet valtansa. Eräässä amerikkalaisessa sanomalehdessä oli muistettu sinfoniaa voimakkain sanoin heti sen valmistumisen jälkeen. Venäläinen musiikkiarvostelija muistaa nuo sanat yhä hyvin ylpeästi: Какой дьявол может победить народ, способный создавать музыку, подобную этой? Эта музыка выражает мощь России так, как этого никогда не передаст слово; ”kuka piru voi voittaa kansaa, joka luo tällaista musiikkia? Tämä musiikki ilmaisee Venäjän voimaa tavalla jota ei mikään sana voi ilmaista”.

Dmitri Šostakovitš kertoi itse toimineensa yhtä aikaa säveltäjänä ja palomiehenä, kun valmisti sodan keskellä sinfoniaa. Sinfonia syntyi viiden kuukauden aikana heinäkuuta joulukuulle 1941, mikä on aivan uskomatonta noissa oloissa. Šostakovitšin mukaan tämä sinfonia oli vastaus Hitlerille. Sen vuoksi se päivättiin tietoisesti elokuu 9 päivälle, koska Hitler oli uskonut saavuttavansa Nevan siinä vaiheessa. Piiritetyssä Leningradissa konsertti pidettiin 9. elokuuta 1942. Filharmonian konserttisali oli täynnä. Yleisö oli hyvin vaihtelevaa. Toteutus kesti 80 minuuttia. Aseet hiljenivät täksi aikaa. Šostakovitšin työ järkytti yleisöäsi: monet itkivät. Loistava musiikki ilmaisi sen mikä yhdisti ihmisiä tuona vaikeana aikana: usko voittoon, uhraukset, rajaton rakkaus kaupunkia ja maata kohtaan.

Tunnetusti tässä sinfoniassa on neljä osaa: 1. Allegretto, 2. Moderato (Poco Allegretto), 3. Adagio ja 4. Allegretto non troppo. Nämä latinalaiset nimitykset eivät kerro kuitenkaan itse juonta. Helpompi olisi ajatella, että ensimmäinen osa käsittelee ”sotaa”. Toki sellainen nimitys oli vain alussa suunnitelmissa, mutta katosi itse lopullisesta työstä. Noin kuusi minuuttia kerrotaan rauhanomaisesta elämästä ennen sotaa. Sitten alkaa militantti, sankarillinen osa, joka painuu kaikkien kuulijoiden mieleen (nauhoitteessa muutosta tapahtuu noin kohdassa 7:17). Rummut alkavat lyödä sodan ääniä. Huilut ja rummut tuovat mieltä vihlovat äänet. Helvetin voimat käyvät ihmisen elämää vastaan. Nämä voimat eivät käy kuitenkaan hirmuisella äänen pauhulla, vaan helvetin kuoleman voimat leikkivät ihmisiä tappaen. Baletin tanssijat vahvistivat sinfonian vaikutusta. Valkeita tanssijoita ilmaantuu tavan takaa leikkimään, mutta kuoleman voimat lyövät heidät alas. Kuoleman voimat näyttävät jo saaneensa kaiken vallan. Musiikin intensiteetti vain vahvistuu. Repivät äänet rikkovat. Lautasi lyödään jo kovasti. Äänet kuitenkin tyyntyvät lopulta. Tässä kolmannessa osassa ei ole kyse sankarillisesta voitosta. Pikemmin tuhon jälkeen elämästä ei saada heti kiinni. Suru jättää jälkensä heikosti virkoavaan elämään.

Jotkut venäläiset arvostelijat ovat sanoneet, että militantti käänne luo musiikille skitsofreenisen luonteen (”типичная шизофреничная”). Musiikki on todella tällöin hyvin dramaattista. Minun mielestäni Šostakovitš ilmaisee juuri sodan dramaattisen tuskan niin kuin kuolevien ja kuolleiden ihmisten keskellä sodan lain mukaisesti oli luonnollista kokea. Olen lukenut useita kymmeniä psykiatrien tutkimuksia väitöskirjaani varten siitä, miten sota jättää syvät haavat ihmissieluun. Šostakovitš ei ole huono säveltäjä kuvatessaan tuota skitsofreenista tuskaa vaan hän on nerokkaan rehellinen. Liian usein arvostelijat elävät kivoissa oloissa eivätkä löydä myötätuntoisuutta ihmisen tuskaa kohtaan, jota sodan kärsimykset aiheuttavat. Silloin suositaan vain sankarimarsseja ja voitonparaateja muttei sodan skitsofreenista luonnetta. Voitonkin jälkeen alkaisi heti toivon täyttämät ilottelut, mutta Šostakovitš ei tehnyt sitä virhettä. Toinen osa on muistelmat. Siihen on kerätty tavallisten ihmisten muistoja rauhanomaisesta elämästä. Muistoissa on herkkyyttä ja surua. Kolmannessa tutkitaan isänmaan tai kaupungin kohtaloa. Musiikki lienee tässä tietoisesti liiallisen staattinen, pysähtynyt. Adagio ei suinkaan ilmaise sodan sankarillista voittoa. Neljännessä osassa kaikesta huolimatta viriää Apotheosis, joidenkin mukaan jopa optimismi koko luomakunnan uudelleen syntymisestä. Voitto on lähellä. On kuitenkin hyvä lukea pintaa syvemmältä, sillä Šostakovitš sävelsi aika katkeran voitonilon. Ehkä hinta oli niin verinen ja paha, ettei sodan voitosta sovi rakentaa voitonparaateja.

Sanottakoon tässä, että Kirovin oopperasta ja baletista ovat solistitähdet saapumassa kesäkuussa 2009 myös Pohjan (Raasepori) Pyhän Marian kirkkoon konsertoimaan. Kun saan paremmin aikaa, aion selvittää 7. sinfonian salaisuuksia seikkaperäisemmin musiikkia kuunnellen ja historiaan paneutuen. Nauhoitin tietokoneelleni sinfonian. Kun ajan Helsingin ja Pohjan väliä, saan juuri sopivasti kuunnella uudestaan ja uudestaan tämän sinfonian, jotta ymmärtäisin sen käänteet paremmin. Laitan kannettavan kyytiläisen paikalle, korvakuulokkeet päähän ja lähden matkaan. Valitettavasti koko sinfonia ei ole tallenteessa, vaan ehkä vain 40 minuuttia 80 minuutista.

Tänään olen ollut erittäin passiivinen pienen uhkaavan sairauden tähden, mutta onneksi oli virallinen vapaapäivä eikä tarvinnut sairastaa työpäivänä. En ole muistaakseni ollut sairaslomalla yli 10 vuoteen ja silloinkin olin sairaslomalla vastoin tahtoani, kun Malmin sairaala teki maksan tähystyksen eikä päästänyt minua kotiin. En kuunnellut vain musiikkia, vaan poikani kanssa kävin tänään myös tiedekunnassa, koska tutkintotodistusta varten piti palauttaa papereita. En viitsi mennä viralliseen publiikkiin, vaan noudan tohtorin paperit toimistosta joskus maanantaisin, kun on minulla vapaapäivä kirkon töistä. Vaimoni osti venäläisen tavan mukaan pienelle pojallemme lahjan tänä päivänä: 23. helmikuuta on päivä, jolloin venäläisen tavan mukaan pojat ja miehet saavat lahjoja naisilta ja tytöiltä. Isänmaanpuolustajien päivän kunniaksi minä sitä vastoin tutustuin Dmitri Šostakovitšin tuotantoon.

Juha Molari: LECTIO PRAECURSORIA (7.2.2009)

Arvoisa kustos, arvoisat vastaväittäjät, hyvät kuulijat.

Psykohistoria provosoi spekulaatioon tutkijan tarkoitusperistä ja taustekijöistä. Ja se sopii hyvin, että tutkimukseen vaikuttavaa esiymmärrystä pohditaan. Jos tuota pohdiskelua ei olisi tehty jo hyvin sata vuotta monipuolisesti länsimaisessa akateemisessa maailmassa, tuskin tutkimustani olisi syntynyt. UT:n eksegetiikan dosentti Kari Kuula pohtii teologien keskustelukanavalla ”usko ja rukous” 1.2.2009 väitöskirjaani, että se olisi ”varmasti erikoisin eksegetiikan väitöskirja aikoihin”. Dosentin mukaan väitöskirjassa on ”tapporankkaa retoriikkaa”. Hän spekuloi, olisiko teos tulkittava ”eräänlaisena takinkääntämisenä”. Kuula kertoo muistikuvan 15 vuoden takaa, kun pidin luentoa Suomen teologisessa instituutissa. Kuulan mukaan olisin sanonut silloin, että minulla on ”q-evankeliumi laukussa”. ”Porukka päästi röhönaurut – q-evankeliumi ei kuulunut STI:n agendaan tuolloin.”

Q-evankeliumi on ollut tutkimuskohteeni jo paljon aiemmin, jo heti 1980-luvun puolivälistä alkaen. Kun aloitin teologian opinnot 1984, menin Erkki Koskenniemen kotona kokoontuneeseen Pieper-piiriin ja pidin useamman tunnin alustuksen synoptisesta ongelmasta, lähinnä Streeterin teosta kommentoiden. Q-evankeliumi on ollut laukussani 1980-luvun puolivälistä alkaen, ja tärkeäksi apuvälineeksi se muodostui, kun tein pro gradu –työtäni, jossa selvitin Markuksen evankeliumin ja Q-evankeliumin läheisyyttä eräässä tekstikohdassa. Totta kai mietin deutero-markus –teoriaa, yritin selittää Matteus –prioriteetin avulla, kuuntelin Suomessakin mainostettuja Luukas –prioriteetti malleja. Siihen aikaan valmistui kaksi upeaa eksegetiikan väitöskirjaa, Risto Uron väitöskirja Q-evankeliumista Jeesuksen sanansaattajista ”lampaat susien joukossa” ja Kari Syreenin väitöskirja Vuorisaarnasta. Molemmat henkilöt ja molemmat tutkimukset antoivat merkittävän panoksensa siihen, että Q-evankeliumi ei ole jäänyt mystiikaksi, vaan se on tekstijoukko, jota voi lukea. Eksegetiikan jatkokoulutusseminaarissa katselin, kun nyt vastaväittäjänä toimiva Petri Luomanen selvitti Matteuksen evankeliumin liittymistä juutalaiseen liittonomismiin ja analysoi Q-aineiston käyttöä Matteuksen evankeliumissa. Opiskelutoverini Olli Hallikainen ennätti jo pari vuotta sitten väitellä Herran rukouksesta Q-evankeliumissa. Kansainvälinen tutkijaryhmä on tehnyt versionsa koko Q-evankeliumin kokoonpanosta. Nämä mainitut tutkimukset ovat olleet suomalaisen keskustelun kannalta valitettavasti englanninkielisiä tai kreikankielisiä, joten päätin palauttaa eksegeettisen keskustelun suomalaiselle väelle suomenkielisen väitöskirjan avulla. Q-evankeliumia olen korjannut ja muokannut jo noin 25 vuotta. Takin kääntämisestä ei ole kyse. Väitöskirjassani en käy polemiikkia Suomen teologista instituuttia vastaan, jossa en ole kärsinyt hengellistä väkivaltaa tai alistamista. Syy vallankäytön ja traumojen analysointiin syntyy ihan sodan rumuuden tähden.

Vastaväittäjäni Petri Luomanen on ansioitunut monen muun ohessa kognitiivisen tieteen soveltamisessa, kun selvitetään uskonnon ja kristinuskon syntyä. Vuonna 2007 hän kirjoitti tutkimusartikkelinsa The Sociology of Knowledge, the Social Identity approach and the Cognitive Science of Religion” sivulla 226 muistutuksen sen puolesta, että teologian ei pitäisi eristäytyä tieteen yleisestä kehityksestä. Toinen vastaväittäjäni Pekka Lund on ansioitunut psykohistorian osaajana erityisesti kirkkohistorian alueella. Vuonna 2006 Pekka Lund kirjoitti tutkimuksessaan Kuilun reunalla Suomen lähetysseuran Kiina-historiasta, että pelkät teologiset selitykset jättäisivät tutkimuskohteen motiivit liian avoimiksi. Niin minä koen myös Q-evankeliumin kanssa, tässä seison nyt, enkä muuta voi.

Olen haastatellut ulkomaisia turvallisuusasiantuntijoita, seurannut omalla nimellä ja nimimerkeillä sanomalehtien ja Internetin keskustelukanavien puheenvuoroja uskonnosta, politiikasta ja talouselämästä Suomessa, Venäjällä, Virossa, Yhdysvalloissa sekä Lähi-idän alueella. Yhä uudestaan näen maailmanrauhan kannalta vaaralliseksi sen, että ihmismieli osoittautuu stressattuna joustamattomaksi, naapurikansoista ja kilpailevista aatejärjestelmistä viritetään moninkertaisia uhkakuvia. Suomalaiseen puheeseen on palannut jopa ryssittely. Pelkät aatteelliset oppilauseet eivät selitä riittävästi tätä ihmiskäytöstä. Se on hyvin pitkälle psyykkinen prosessi, kun erimieliset leimataan maanpettureiksi, huonosti uskoviksi jne. Helsingin seurakuntayhtymän venäjänkielisen työn pastori Erkki Jokinen kysyi muutama vuosi sitten kirkollisessa maahanmuuttajakeskustelussa nerokkaasti: Olemmeko jääneet Rokan ja Hietasen rinnalle juoksuhautoihin?

Tutkijana olen jo toista vuosikymmentä pohtinut, miten voidaan selittää, että Q-evankeliumia, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumin yhteistä lähdeaineistoa hallitsee tämänkaltainen tiukka mentaliteetti. Huomaan ilokseni, että vuonna 2008 ilmestyneessä John Kloppenborgin kirjan otsikossa käytetään ilmaisua ”ensimmäinen evankeliumi” Q-evankeliumista. Q-evankeliumissa ei ainoastaan luokittele ihmisiä susiin ja lampaisiin. Q-evankeliumissa sanotaan happamat maalliselle omistamiselle. Miestä pidettiin kelvottomana jo sillä perusteella, että hän kävi hautaamassa isänsä eikä lähtenyt välittömästi – köyhyyteen antautuen - Jumalan valtakunnan elokorjuuseen, paljain jaloin ja ilman kukkaroa ja sauvaa. Ja epäuskoisille kerrottiin, että Jumala paloittelee, ”dikhotomeesei”; tuttu ja selvä sana Aristoteleen dikotomian vuoksi.

Aloitin 1980-luvulla väitöskirjatutkimukseni ja yritin etsiä selitystä antiikin kyynisestä aatevirtauksesta. Ehkä jossakin lähituntumassa vien mainitun kyynikkotutkimuksen painokuntoon. Aatevirtausten välisten vaikutuslinjojen rakentaminen alkoi vaikuttaa siltä, että minä hukkaan itse varsinaisen ongelman. En uskonut enää viestiini.

2000-luvun alussa jouduin liiketaloustieteen tutkimusten pariin. Luin Suomessa ja Venäjällä useita kymmeniä liiketaloustieteen ja kansantaloustieteen arvostettuja tutkimuksia, joissa oli rohkeasti käytetty psykologian menetelmiä. Ymmärsin, että teologin ei pidä lähestyä antiikin ihmisten köyhyyttä ja lahkomaista asennoitumista eri tavalla kuin ekonomit, lääkärit tai sosiologit lähestyvät vastaavia ilmiöitä. Risto Uron kirjoitukset kognitiotieteestä rohkaisivat, että meillä Helsingissä Raamatun tutkijat uskaltavat luoda uutta ja tehdä vaikeita kysymyksiä, rikkoa eksegetiikan metodikaanonin rajoja, mutta samanaikaisesti säilyttää helsinkiläisen eksegeettisen huippuosaamisen. Juha Siltalan työ psykohistorian hyväksi rohkaisi tutkimuksen näkökulman luomisessa. Johan Bäckman esitteli omassa väitöskirjassaan moraalista hysteriaa, jota erilaiset aatejohtajat saattavat virittää oman ryhmänsä hallitsemiseksi ja vaikutusvaltansa kasvattamiseksi. Löysin myös sotatraumoja ja ääriliikkeitä analysoivia Naton julkaisusarjassa ilmestyneitä tutkimuksia, CIA:n johtavan psykiatrin Jerrold Postin teokset, venäläisiä informaatiopsykologista sodankäyntiä käsitteleviä tutkimuksia. Oman panoksensa antoi mahdollisuuteni haastatella Venäjän kauppatie –lehden artikkelia varten informaatiopsykologiseen sodankäyntiin erikoistunutta venäläistä tutkijaa, Andrei Manoiloa, joka vaikuttaa nykyään Moskovassa, mutta työskenteli pari vuotta Tanskassa ja Norjassa. Olin myös sähköpostikeskustelussa Lloyd deMausen kanssa, joka lienee psykohistorian grand old man. Oman aikamme terrorismin uhka oli virittänyt sotilasliittojen psykiatrit ja monet käyttäytymistieteilijät analysoimaan ihmismielen traagista luonnetta, joka ilmenee uskonnollisen ja muun aatteellisen sanaston taustalla. Nämä asiantuntijat analysoivat uskonnollista mieltä Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin viitoittamalla tiellä – tai heihin tukeutuvien psykoanalyytikkojen avulla. Toki luin muitakin psykoanalyytikkoja, mutta kohutilainen, kernbergiläinen tai winnicottilainen psykoanalyysi ei tullut minulle keskeiseksi, koska juutalaissodan väkivaltaisten esivaiheiden traumat veivät tutkimusta toiseen suuntaan. Joka tapauksessa evankeliumeja ei voi riittävästi tarkastella vain uskomusten yliluonnollisten väitteiden avulla, vaan tulee paneutua kärsimyksessä värittyvään ihmismieleen, vuorovaikutukseen ja valtaan.

Ranskalainen psykoanalyytikko, jälkistrukturalistinen ajattelija Jacques Lacan ilmaisi paluun Sigmund Freudiin ja voitti suuren vaikutusvallan kirjallisuus- ja taiteentutkijoiden parissa. Petri Merenlahti on väitöskirjassaan ja muissa kirjoituksissaan paneutunut Lacaniin. Minulle Lacan sopi erinomaisesti Freudin ja Kleinin ohessa, koska tämä psykoanalyytikko oli väitöskirjastaan alkaen paneutunut erityisellä antaumuksella paranoidisen psykoosin tutkimukseen ja kuvailuun sekä itse kielen problematiikkaan, valtaan ja traumoihin.

Tämä tarkastukseen joutunut väitöskirjani on kirjoitettu läpinäkyväksi. Haluan käydä kriittistä, hyvätahtoista keskustelua psykoanalyyttisen taustateorian kanssa. Koen nautinnoksi katsoa myös orkesterin työskentelyä, enkä vain kuunnella valmista musiikkia. Orkesteria ei pidä piilottaa verhojen taakse. Siksi teoriataustaa ei ole häivytetty piiloon. En sano väitöskirjassani, että tietty lause Raamatussa johtuu tietystä geenistä, tai reseptorista, tai lapsuudessa koetusta tietystä ongelmasta, se olisi banaalia. Torjun laiskuuteen ja hyväuskoisuuteen perustuvan flirttailevan hengellisen apologian, jonka mukaan psykopatologiset seikat eivät voisi näytellä merkittävää osaa hengellisen tai ideologisen väkivallan ja äärimmäishenkisten hallusinaatioiden takana. Koko ajan kuljetan mukana erilaisia vaihtoehtoisia ja toisiaan täydentäviä selitysmalleja.

Olen hyvin tietoinen Gadamerin, Habermasin, Foucaultin, Derridan ja Ricoeurin sekä monen muun arvostetun tutkijan perusteellisesta analyysista psykoanalyyttisen soveltavan tutkimuksen mahdollisuuksista ja mahdottomuudesta. Vaikka Harbermas puolusti psykoanalyysia ja syvähermeneutiikkaa Gadamerin syytöksiä ja tämän suosittamaa hermeneutiikkaa vastaan, hän nosti esiin tärkeän ongelman freudilaiselle kirjallisuustutkimukselle: löytyykö kirjoitusvirheistä ja saumakohdista olennainen kirjoittajan persoonallisuudesta ja lapsuuden dynaamista voimista. Q-evankeliumin tutkimuksessa tekstin johdonmukaisuuden ja eheyden avulla ei voida arvioida evankelistan ja hänen yhteisönsä psykopatologiaa myöskään sen tähden, että itse teksti on syntynyt sirpalemaisesti. Sitä vastoin monessa muussa Freud ja Lacan antavat paljon ajattelemisen aihetta Raamatun tutkijalle.

Tuskin kukaan Q-evankeliumin tutkimukseen erikoistunut Raamatun tutkija enää tänä päivänä kiistää evankeliumin kerroksellisuutta. Q-evankeliumin polemisointi ja tyypittely ”pahaa Israelia” tai fariseuksia vastaan ei kuulu Q-tradition varhaisimman kerrostuman tuntomerkkeihin, vaikka jo historiallinen Jeesus on voinut joutua väittelyihin. Yksittäisen tradition historia on eri asia kuin kirjoituksen komposition synty. Kokonaiset tekstirakennelmat syntyvät yksittäisten tekstien ja traditiokappaleiden jälkeen. Q-tutkimuksissa on käyty ankaraa väittelyä profeetta- ja viisauskirjallisuuteen tukeutuvien teorioiden välillä. Olisiko Q-evankeliumin varhaisin ydin määriteltävissä profeettakirjallisuuden vai viisauskirjallisuuden avulla? Olen jossakin määrin sanoutunut irti tästä lajimääritelmiin tukeutuvasta luokittelusta. Analysoitavaksi valitsin ison tekstimäärän Q-evankeliumista. Lähtökohta oli koota kaikki Q-tekstit, joissa arvioidaan köyhyyttä ja rikkautta. En voinut välttää vihan toistuvaa esiintymistä. Ei ole suinkaan sattuma, että köyhänä ja autuaana itseään ylistävä lahko julistaa itse itsensä myös parhaaksi lähimmäisrakkauden edustajaksi, mutta toivottaa Jumalan vihaisen tuomion kääntymättömille vastustajilleen ja niille, jotka eivät lähteneet heti Jumalan valtakunnan liikkeeseen.

Omistaminen ja kuluttaminen ovat sinänsä moderneja kulttuurisia ilmiöitä, ja omistamista ja kuluttamista ei sovi ainakaan lisätä, jos maailmamme aikoo välttää ekokatastrofin. Ensimmäisen vuosisadan puolivälin pelonsekaisissa tunnelmissa – juutalaissodan sotaisissa esivaiheissa, satojen ja tuhansien ihmisten kuollessa brutaaliin teurastukseen ilman oikeusvaltion ja hyvinvointivaltion luomaa turvaa - omaisuudessa ei enää nähty turvaa luovaa funktiota ylipäätänsä. Q-evankeliumissa ilmaistut syvät ja tarkkarajaiset jaot hyvään ja pahaan paljastavat, että tuhoavat impulssit, kateus ja vainoava ahdistus olivat voimakkaita. Q-evankeliumin monivaiheisen kehkeytymisen aikana vahvistui vihamiesten tyypittely ja äärimmäinen vastakkainasettelu pahaa maailmaa vastaan. Q-evankeliumin synty noudattaa moraaliyrittäjien tunnettua menetelmää joukkojensa hallitsemiseksi.

Kiusauskertomuksesta alkaen Q-evankeliumi velvoitti kuulijansa regressiiviseen ryhmäorjuuteen. ”Identiteettiyrittäjät” tekivät kertomuksen avulla Jumalan Pojasta absoluuttisen ihanteen, jotta ihmiset valitsisivat nälissäänkin Jumalan sanan, so. ryhmään kuulumisen. Kuvattua ideologista ja eettistä ehdottomuutta – jyrkkämielisyyttä - on pidettävä levottomille oloille tyypillisenä aatteellisena ratkaisutapana ja tunnereaktiona. Sellaisissa oloissa moraaliyrittäjät, identiteettiryittäjät, virittävät hysteriää joukkojensa kokoamiseksi ja valtansa säilyttämiseksi. Se on aitoa ja primitiivistä. Sorrettu, ahdistettu ihminen menettelee itsekin hurjalla tavalla.

Arvoisa kustos, vastaväittäjät ja yleisö. Minä väitän väitöskirjassani, että Q-evankeliumin synnyttäneen, monella tavalla kärsimyksiä kokeneen uskonnollisen lahkon julistus oli idealisointia, joka johti uskonnolliseen fanaattisuuteen. Voin liittyä Killen, Wadersonin ja Meissnerin määritelmiin, että kyse oli uskonnollisesta paranoiasta, jota hallitsivat lohkomisen ja projektion puolustusmekanismit paeten tuskaansa. Q-ryhmä idealisoi oman yhteisönsä, mutta vähensi arvon muilta ihmisiltä. Ulkopuolelle jäi vain paholaisen valtakunta. Q-ryhmä synnytti itselleen fantasian Jumalan valtakunnan saapumisesta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimusta ei esitetty. Lopunajat vaativat uskollisuutta ja kestävyyttä torjua epäuskoisten vallanpitäjien suomat epäluotettavat toimeentulomahdollisuudet, jotka olisivat hetkellistä maallista elämää varten antaneet toki tukevamman leivän. Q-ryhmä koki olevansa kaikkien tapahtumien keskipisteessä, lopunajallisen draaman näyttämöllä.
Pyydän Teitä, dosentti, teologian tohtori Pekka Lund ja dosentti, teologian tohtori Petri Luomanen, teologisen tiedekunnan määrääminä vastaväittäjinä esittämään ne huomautukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

Ks. Elina Laihon artikkeli Länsi-Uusimaa –lehdessä 6.2.2009 väitöstilaisuuteni johdosta: ”Kirkkoherra kaivoi luurangot esiin kaapista” (http://personal.inet.fi/palvelu/molari/Luurangot.pdf)

Kriisi voi tuhota elämänhalun (Demari 5.2.2009)

Uutispäivä Demari –sanomalehdessä oli tänään torstaina 5.2.2009 koko sivun artikkeli, joka oli syntynyt lauantaina 7.2.2009 Helsingin yliopistossa julkisesti tarkastettavan väitöskirjani ”Q-evankeliumi ja psykohistoria” johdosta. Kirjoitin sen viime viikolla myöhään yöllä, kun päivällä opiskelin tuomiokapitulien kirkkoherroille järjestämällä Kirjo 2A –kurssilla Kirkkonummen Hvittorpassa.

Demari-juttu on luettavissa myös tässä skannatussa pdf-tiedostosta: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/Demari.pdf

Tänään olen vaimoni kanssa katsonut karonkkaa varten juhlapaikkaa Sweet Peppers –pitopalvelun henkilön kanssa. Sen jälkeen kävimme ostamassa kuohuviiniä, valko- ja punaviiniä, jotta kaikki kutsutut 45 henkeä saavat edes vähän juotavaa. Minä en juo alkoholia, joten ostimme myös Sprite-juomaa. Siitä tykkää myös eilen 6 vuotta täyttänyt Igor-poikani. Luultavasti on muitakin, jotka eivät juo alkoholia. Minulla ei ole mitään henkilöhistoriallista syytä kieltäytyä alkoholista, koska en ole koskaan juonut vähääkään alkoholia, paitsi ehtoollisella pikkuriikkiset määrät. Koen vastenmielisenä ajatuksen, että minun pitäisi juoda alkoholia, jota en halua. Tämä karonkka järjestetään vastaväittäjieni dosenttien Pekka Lund ja Petri Merenlahden kunniaksi. Siksi ostan viinit, jotta voimme heidän kunniaksi kohottaa tarpeeksi useasti maljat. Vastaväittäjät ovat hyvin päteviä, tarkkoja ja tunnollisia oman alansa tutkijoina: Pekka kirkkohistorian ja Petri eksegetiikan alalla. Petrin tutkimukset ovat kuitenkin lähinnä englanninkielisiä, joten suomalainen yleisö ei tunne häntä riittävän hyvin.

Nyt luen vähän aikaa väitöskirjaani, minkä jälkeen lähden kuntoilemaan kuntosalille. Valitettavasti kurkku tuli hiukan kipeäksi viime yönä, joten urheilu ei saa olla tänään erityisen raskasta.