Puhe muistotilaisuudessa Savonlinnassa 29.10.2011
Minulla ei ollut taloudellisten vaikeuksieni ja rahattomuuteni vuoksi sitä mahdollisuutta kuin siskollani ja veljelläni, että he saivat olla äidin rinnalla tukena ja nähdä isän sairasvuoteella sairaalassa juuri ennen ja jälkeen kuoleman. Kuuntelin kuolemaa kaukaa Helsingistä.
Muistan, miten vasta äskettäin kesän loputtua hän ajoi hyvin reipasta vauhtia vasta maalatulla Audillaan konfirmaatiojuhliin Korpilammelle. Minulla oli vaikeuksia pysyä perässä. Valokuvat siskoni pihasta ja kirkosta kertovat ikääntyneestä isästäni, jolla on tyylikkäästi puku ja solmio yllä, mutta ei mitenkään huonokuntoisesta isästä.
Vasta äskettäin isäni ajoi äitini kanssa Helsinkiin Eino-kummienoni syntymäpäiväjuhliin, ja tapansa mukaan samana päivänä takaisin. Muistan kovin hyvin isäni sanat siitä hetkestä, että hänen pitää syödä kipulääkettä lonkkansa särkyyn. Muistan hyvin, että kysyin kipulääkkeen turvallisuudesta, sillä kaikessa on riskinsä. Nyt tuo keskustelu luonnollisesti tulee mieleeni entistä voimakkaammin.
Suurin ongelma on ollut inhimillisesti katsoen pelon kohtaaminen – kiistäminen. Isäni jaksoi toistaa kätensä ristiin sulkien ja kyyneleet silmissä, että hän ei pelännyt isänsä kuolemaa, kun hänen isänsä oli sodassa. Hän oli varma, että isä elää ja tulee takaisin. Pieni poika kävi katsomassa Kerimäen rautatieasemalla ruumisvaunuja ja vakuutti sinnikkäästi, että isä elää. Ja isä tuli takaisin Suomen aseveljellisestä valloitussodasta. Sota ja isänsä paluu jätti muiston isääni: hän ei koskaan sallinut minulle mitään leikkipyssyä: hän oli ehdottomasti militanttisuuden ja kiihkoisänmaallisuuden vastustaja.
Jos kuoleman pelosta oli siis tätä hyvää, niin oli sitten myös elämää rajoittavia piirteitäkin. Muistan noin seitsemän kuukautta Meilahden sairaalassa, kun minulta leikattiin lopulta sydän. Vanhempani eivät käyneet tuona aikana yhtään kertaa katsomassa minua: isäni oli mielestään täysin varma, että säilyn hengissä. Hän ei edes soittanut puhelimella. Kyse ei ollut julmuudesta tai kylmyydestä, vaan hän kiisti ehdottoman jyrkästi kuolemiseni mahdollisuuden. Hän koki pelon, mutta pelko oli liian paha rakkaan ihmisen menettämisestä, että sen olisi tunnustanut ääneen ja voinut kohdata puhelimessa tai kasvotusten.
Oman polvensa ja lonkkansa kulumakipujen kanssa oli myös kamppailua pelkoa vastaan jo vuosikymmenet. Pelon hyväksyminen kiistämisen sijasta olisi voinut ehkä auttaa tässä tilanteessa, mutta mahdollisesti lapsuutensa 5-6 vuotta pikkupoikana oli tehnyt tuon pelon kiistämisen välttämättömäksi silloisissa tarpeissa ja siitä muodostui persoonaa hallitseva piirre. Näin minun täytyy tulkita sitä, että hän puhui toistamiseen mainitusta kokemuksesta tietyllä tavalla.
Isäni suuri vaikutus minuun syntyi erityisesti 70-luvulla, kun hän vei minua urheilupaikalta toiselle Savonlinnassa ja laajemmin erityisesti Itä-Suomessa. Muistan Tanhuvaaran urheiluopistolta vuonna 80, kun meidän poikien harjoitellessa isäni kävi siinä ohessa metsurin vahvalla kunnolla nostamassa – vain kokeilemassa - jalkaprässiä harjoittelematta mitenkään etukäteen reilusti yli 200 kg painoilla. Polvi ja lonkka kestivät vielä silloin. Kun Savonlinnan Pöllänlahdessa järjestettiin hiihtokisat, isä oli jo tuntuvasti yli 40 ikävuoden – ehkä vähän nuorempi kuin minä nyt. Joku aktiivihiihtäjä innosti hänet mukaan hiihtokisaan. Isä kävi muutaman kovan hiihtolenkin parin viikon aikana kilpailua varten ja voitti kilpailut aktiivihiihtäjien ja aktiivikuntoilijoiden jäädessä jälkeen. Voittopokaali lienee edelleen kotona.
Selvästi isää harmitti, että nuoruuden suunnistus- ja hiihtokilpailut jäivät työn ja metsätöissä tapahtuneen onnettomuuden tähden kesken. Minulle, kun olin nuori poika, oli arvokasta nähdä, että isä myös osoitti kyvykkyytensä, kun hän tarttui jopa urheiluun. Minähän en nähnyt sitä, miten hän oli nuoruudessaan pistänyt koville oman aikansa suomalaisia huippuhiihtäjiä ja –suunnistajia, niin kuin muutkin Molarin veljekset olivat menestyneet upeasti.
Isä teki valtavan työn, kun hän purki ensin riihen, kuljetti pikkuveneelle hirret toiseen saareen, rakensi kesämökin metsätöiden ohessa. Ja sai täten köyhyydestä ponnistaen pääoman omakotitalon rakentamista varten. Hän teki töitä nuoresta pojasta alkaen, pokasahalla ja moottorisahalla tekniikan kehittyessä. Nuoruuteni vuosina taloudellista perustaa isä rakensi uutterasti jopa otsalampun valossa. Siitä olen saanut terveen kristillisen läksyn ”otsa hiessä ansaita leipä”.
Isäni toisti useamman kerran ongelmaansa, ettei saanut käydä kouluja vanhempiensa päätöksen johdosta. Rahaa ei riittänyt kouluja varten. Tästä isäni kärsi selvästi. Juuri siksi hän toisti yhä uudestaan samaa kertomusta mainitusta kohtalosta. Olen aivan varma, että toisenlaisissa oloissa hän olisi menestynyt erittäin hyvin koulu- ja opintomaailmassa. Rohkenen uskoa, että ominaisuudet olisivat olleet myös isällä ja äidillä vahvat opintojen tielle, jos 40–50 –lukujen Suomi olisi ollut oikeudenmukaisempi ja vauraampi.
En muista, että isäni ja äitini olisivat koskaan kuulustelleet minun läksyjäni tai tiedustelleet ja valvoneet, olenko hoitanut koulutehtäviäni ylipäätänsä. Ensimmäisestä luokasta en voi sanoa mitään. Usein en tehnyt läksyjä kotona, vaan hukkasin energiani urheiluun ja tietosanakirjojen lukemiseen omien harrastusten mukaan: jos tein jotain, tein aamulla ennen kouluun lähtöä tai muutama minuutti ennen oppituntien alkua. Eihän se ollut mitenkään kohtuullista, että lukiolaispoika käy aamulla kello 5 noin 15 kilometrin juoksulenkillä ja koulupäivän jälkeen juoksee tai hiihtää lisäksi 40 kilometriä suhteellisen reipasta vauhtia. Isä ei kuitenkaan rajoittanut tai kontrolloinut edes silloin, kun olisi ollut aihetta rajoittaa innokasta urheiluani. Hän pelkästään luotti hyvää – tai ei tiennyt, miten paljon rehkin tarpeettomasti itseni väsyksiin.
Ylioppilaskirjoituksiin en valmistautunut lainkaan: luin vain yhden päivän kuhunkin kirjoitukseen. Muistan, että edellispäivänä olimme jopa urheilukilpailuissa Varkaudessa, isä tietysti mukana. Saksaa varten en lukenut ollenkaan kirjoituksiin, vaan menin kokeeseen ilman että olin opiskellut ainetta kuukausiin. Isä ei ollut olleenkaan huolissaan. Isä aina luotti – tuossakin tilanteessa aivan liikaa. En sano, ettei äiti olisi minua hyväksynyt, mutta muistan, että tietyt kokeet ja todistukset vein isäni hyväksyttäväksi, sillä luotin isäni hyväksyntää aina kaikissa tilanteissa.
Kyllä isä osasi nauttiakin ja arvostaa työnsä tulosta. Kotinsa takkahuoneeseen hän laitatti katajaparketin ja olohuoneeseen tammiparketin juuri sitä varten, että metsurikin saa tuntea perheensä kanssa onnea ja hyvyyttä. Ehkä neliveto-Audin maalattaminen valkoiseksi ei enää ollut rationaalista laskelmallista toimintaa, rahaa olisi jäänyt enemmän säästöön ilman äskettäistä kallista maalausta, mutta pidän vain hyvänä, että se pieni ilo koetaan elämässä, joka on koettavissa. Ehkä pieni ilo syntyi, kun sai nähdä kotinsa pihalla kiiltävän valkoisen Audin. Sellaisen ilon suon erittäin hyvin kovasti työtä tehneelle, jo kivuista kärsineelle isälleni.
Isän herkkyys oli myös ilmeinen. Tämä hyväksyntä ja herkkyys pelastivat paljolta, sillä pelkkä pelon kiistäminen olisi tehnyt elämästä raskasta.
Katiskalahdessa pienenä poikana, noin 5-6 vuotiaana, kävin erään kerran keskustelun isäni kanssa, joka vaikutti pitkälle elämääni. Isäni sanoi jostakin syystä aika jämäkästi, että Jumalaan pitää uskoa ja pelätä. Sanamuotoa en enää muista. ”Jumalaa pitää uskoa ja pelätä”. Lyhyt ilmaus välitti sen todellisen viestin, että Jumala on todellinen, ei leikinlaskua. Ei siis sellaista löperöä uskoa, jollaiseksi meidän ja teidän luterilainen kirkollisuus on mennyt, vaan Jumalaa pitää uskoa ja pelätä. Jumalan pelko on kunnioittavaa.
Inhimillisen pelon kiistäminen ilmeni herkkyyden, moraalisten ehdottomien ilmauksien ja työmoraalin ankaran kunnioittamisen kanssa rinnatusten. Kyse oli omaa mieltä suojelevasta asennoitumisesta. Moraaliseen ehdottomuuteen kuului myös aiheellinen kriittisyys evankelisluterilaisen kirkon eräitä moderneja muodonmuutoksia ja tempauksia vastaan – ja nämä näkemyksensä isäni jakoi täysin minun kanssani.
Siitäkin iloitsen, että isä uskalsi yhden ainoan kerran elämässään ulkomaille: minun ja Tanjan ja äitini kanssa Pietariin Venäjällä. Hänellä ei ollut sitä tyypillistä suomalaista tietoista tai alitajuista vihamielisyyttä. Sittemmin kodista muodostui paikka, jossa hän viipyi yli kaiken – rohkenen sanoa, että jopa valitettavasti. Marjastaminen oli myönteinen poikkeus kodissa oloon.
Isä purki vaikeutensa kohdata pelkonsa ja mahdollisen kirurgisen operaation tarpeen avunpyyntöön Jumalan puoleen, ja nimenomaisesti Jeesuksen puoleen. Tätä rukousta hän ei tehnyt kirkollisissa järjestetyissä tilaisuuksissa, niin kuin ei Jeesuksen julistama ja rakentama Jumalan valtakuntakaan syntynyt ja toteutunut alkuaan kirkollisten kivirakennusten suojaamissa järjestelmissä, vaan sydämissä ja kodeissa. Äitini on kertonut, että viime viikkojen aikana isä rukoili öisin varsin äänekkäästi kipujensa tähden, että Jumala armahtaisi häntä ja ottaisi pois kivuista.
Muistan myös ne muutamat kerrat, kun kävin viime vuosien aikoina Savonlinnassa vuosittain: joka kerta tuli tilanne, jossa isä risti kätensä ehdottomasti ja tunteikkaasti sekä lausui rukouksensa. Aina tuo hetki ei ollut läheisille suinkaan vapauttava, vaan ehkä jopa painostava ja mykistävä. Rukous kertoi kuitenkin, mihin isäni turvautui, kun mikään muu ei enää voinut auttaa.
Minun mielestäni ja kaikkien mielestä on ilmeisen harmillista, että isän elämän ilo ja elämän piiri kokonaisuudessaan supistui viime vuosien kipujen ja särkyjen tähden. Eläkevuosien alku oli rikkaampaa, kun hän maajussien metsissä kävi tekemässä metsähoitotöitä – ja nautti selvästi kyvystään tehdä työtä, vaikka jalka särki jo silloin. Isäni kuoli rukoillen Jeesusta avukseen.
Muistan vielä kirkkoisä Pyhän Johannes Damaskolaisen ajatusta. Hän eli 700-luvulla ja kuuluu jakamattoman kristikunnan opettajiin. Johannes Damaskolainen opetti, että kuolema on kohtaamista Jeesuksen Kristuksen kanssa pääsiäisenä ja ylösnousemuksessa. Kuolemaan liittyy kivuliaat kysymykset ja kokemukset (myös ne, joita äiti, siskoni ja veljeni joutuivat näkemään isässä), epätoivonkin hetkiä, mutta lopullinen vastaus saadaan isäni kuolemaa edeltäneisiin rukouksiin ylösnousemuksen toivossa ja valossa. Kristustakaan ei pidä ajatella vain ristiinnaulittuna, vaan myös ylösnousseena.
"Turhuutta on kaikki, mikä ihmisellä on, ei se jää hänelle kuoleman jälkeen; ei kestä rikkaus eikä kunnia mukana. Kun kuolema tulee, nämä kaikki katoavat. Sen tähden huutakaamme kuolemattomalle Kristukselle: Saata poismennyt lepoon sinne, missä on kaikkien iloitsevien asunto." (Johannes Damaskolaisen)
- - - - - - -
