Kutsu Jumalan valtakuntaan

3. sunnuntai helluntaista - Kutsu Jumalan valtakuntaan – Luuk. 14: 16-24 - 13.6.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko Raasepori.

Saarna

Pyhäpäivän evankeliumi on käännetty kreikasta suomeksi karkeasti ja raadollisesti, kun siinä käännetään, että ensimmäiset kutsutut esittivät ”verukkeita” – vain vähän karkeampaa kieltä olisi ollut enää sanoa oman aikamme tapaa noudattaen, että ”ei voi vähempää kiinnostaa”.

Tosiasiassa Luukkaan evankeliumin kreikan kieli paljastaa ihan minkä tahansa kreikankielen sanakirjan perusteella, että silloisessa vanhassa maailmassa Jeesuksen kutsu torjuttiin erittäin suurella tahdikkuudella, hyvien käytöstapojen vallitessa.

Hyvät, elämäänsä kauniisti hoitavat ihmiset kielsivät Jeesuksen kutsun sivistyneesti, arvokkaasti ja kaikkien parhaiden käytöstapojen mukaan.

Vertauksessa käytetty kreikan kielen sana ”par-aiteomai” kertoo tyylikkäästi yhtä hyvin Platonin, Euripideen kuin Luukkaan evankeliumin kreikan kielessä, että ”pyydän laittaa minut sivuun kutsustasi”; latinistit sanoisivat ”exorare”.

Tähän perustuen Platon käytti sanaa ”paraiteesis” mitä rehellisimmästä rukoilijasta.

Maailmamme on muuttunut puhumisen rohkeudessa: nyt emme vain laita itseämme sivuun tahdikkaasti, vaan meidän aikamme on hyvin sivistymätön siinä, miten uskonnollista pyhyyttä loukataan, jos ja kun tuo usko tuntuu itsellemme vieraalta.

Luukkaan evankeliumissa kerrottu Jeesuksen vertaus muotoutui nykyiseen muotoonsa juutalaissodan järkyttävien kokemusten keskellä ensimmäisen vuosisadan loppupuolella jKr.

Monet muinaiset historialliset syyt ovat piirtäneet vertaukseen kohtalonomaisen ja mustavalkoisen rintamalinjan lopullisiin suuriin pitoihin tulijoiden ja niiden ulkopuolelle jääneiden välille. Sodassa mieli kärjistyi tuollaiseksi mustavalkoiseksi ehdottomuudeksi. Niin on käynyt myös kirkollisessa opinmuodostuksessa.

Minun mielestäni nuoruudessa, aikuisuudessa ja vanhuudessakin on suuria mahdollisuuksia, minkä tähden on ennen kaikkea varottava langettamasta toiselle tai edes omalle elämälleen kohtalonomaista tuomiota sillä perusteella, että olen nyt siis tällainen – ja tällaiseksi jään enkä muuta yritä.

Jeesus ja hänen seuraajansa kokivat pettymyksiä elämänsä hyvin hoitaneiden keskuudessa silloisessa Israelissa. Onnellisesti vaimonsa löytäneet ja kotitilansa hoitaneet eivät kiinnostuneet Jeesuksen haastavasta kutsusta Jumalan valtakuntaan.

Evankeliumin karu vertaus muistuttaa, että Jumalan valtakunnan julistajat ovat alusta alkaen löytäneet Jumalan kansan epäonnistuneiden, syrjäytettyjen, hylättyjen ja halveksittujen parista.

On perin vaarallista, jos kirkon toiminta muodostuu tällä hetkellä vallitsevien valtarakennelmien ja vallankäyttäjien kanssa flirttailuksi. Jeesuksen vertauksen mukaan avioituva ja omaisuutta hankkiva mies – siis sikäläisen mittapuun mukaan onnistunut mies – todettiin henkilöksi, joka ei halunnut lähteä pitoihin.

Myös toisinpäin sopii muistaa sitten kun itse on epäonnistunut, syrjäytetty, hylätty ja halveksittu: silloin sopii muistaa, että Jumalan valtakunnan juhliin saapuivat juuri nämä ihmiset!

Miksi mies ei olisi voinut pyhittää Jumalaansa oman härkänsä luona? Miksi mies ei olisi voinut olla Valtakunnan kelvollinen jäsen vaimonsa seurassa omassa kodissaan? Miksi juuri tällainen henkilö valittiin pahaksi malliksi tuomittavasta ihmiskunnasta?

Omaisuus perustui maanomistukseen, mutta henkilön identiteetti ja kunnia perustuivat perheen jäsenyyteen. Kutsun ottivat vastaan ryhmän ”ulkopuoliset”, joten pöytään kutsutut olivat saastaisia.

 Jeesuksen vertaus osoittaa, ettei Jumalan valtakunnan kutsuun ole ensimmäisten Jeesuksen seuraajien aikana riittänyt pelkästään kutsutun pelkkä hengellinen myötätunto Jeesus-asian hyväksi, vaan kutsu haastoi täydelliseen uudelleen arviointiin.

Vertausta välittömästi seuraavassa lauseessa sen alkuperäisessä yhteydessä esitettiin isän, äidin, vaimon, lapsen, veljen, sisaren ja oman elämän vihaaminen jopa ehdoksi opetuslapseudelle, nyttemmin evankeliumissa tuo jyrkkyys vähän keventynyt meidän onneksemme.

Vihaamista seuraava lause kieltää elämän hallintaan perustuvan ylläpidon etsimisen: ”Joka yrittää turvata sielunsa, kadottaa sen, mutta jos joku kadottaa, löytää sen” (Lk. 17:33/Mt. 10:39).

Suomenkielinen ilmaus “turvata sielunsa” ei viittaa riittävän selkeästi ansiotulosta kieltäytymistä: alkutekstissä kielletään ylläpidon tai ansiotulon etsiminen. Mistä tuossa merkillisessä kiellossa on oikein kyse?

Silloisessa täysin epäreilussa ja eriarvoisessa Israelissa oli suuri uhka, että rikas patruuna määräsi ylläpidon antajana myös ruokittavien uskon, köyhän piti tunnustaa sellaista uskoa jonka mukaisesti sai ylläpidon ja ansiotulon.

Hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa uskoa Jeesukseen, koska köyhältä olisi loppunut ylläpito ja ansiotulo. Raha sitoi ihmiset järjestelmään, jossa hyvää elämää rakentavat ihmiset eivät uskaltaneet uskoa Jeesukseen, eivät uskaltaneet ottaa vastaan Jumalan valtakunnan kutsua, mutta muukalaiset, katujen kulmissa ja toreilla majailevat köyhät ja osattomat, uskalsivat, koska heillä ei ollut enää mitään menetettävää.

Rahan mukaan laulavat myös monien suomalaisten suut ja vähitellen sydämet sykkivät vain sen mukaan, mikä tuo hyvän ylläpidon ja varman ansion.

Uskallan väittää, että Jeesuksen vertaus on yhä ajanmukainen kuvaus toimeentulon orjuuttavasta vallasta siihen, miten ihminen uskaltaa elää uskonsa ja vakaumuksensa mukaan.

Jolla vähän on omaisuutta tai jolla on vähän ja enemmän velkaa, hän ei uskalla mitään, jottei menetä mammonaansa.

Rohkeus voi syntyä vain jos on kohdannut kaiken menettämisen, luterilaisena voisi sanoa ei-miksikään tulemisen. Sen jälkeen saattaa nähdä uudella tavalla ansaitsemisen halun ja turhanpäiväisyyden, jos ja kun mammona uhkaa tulla esteeksi rohkealle uskolle Jeesukseen.

'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"

Israel teki sen mitä on tehtävissä terroristien kanssa Gazassa

Terroristiyhteyksistä tunnetun IHH:n laiva ei totellut Israelin antamaa käskyä kääntyä avoimeen satamaan ja purkaa lasti yleisessä valvonnassa, vaan pakolla halusi tunkeutua sotilaallisesti suljetulle alueelle Gazan satamaan.

Mitäkö sotilaat voivat tehdä tuossa tilanteessa? He tulevat laivaan voimakeinoin. IHH:n "humanistit" eivät antaneet tulijoille kukkia ja juhla-ateriaa, vaan nostivat puukot, rautatangot ja muut pieksemisvälineet israelilaisia kommandoja vastaan.

Suljetulla sotilasalueella tottelemattomuus ja väkivaltainen hyökkäys laivaan saapuneita sotilaita vastaan johtaa väkivaltaiseen haltuunottoon - tällä kertaa myös muutaman henkilön kuolemaan.

Itse en olisi niin tyhmä edes uskonnollisessa innossani, että Israelissa yrittäisin tunkeutua suljetulle sotilasalueelle ja minut pysäyttävää sotilasta alkaisin piestä rautatangolla. Siinä saattaisi mennä jopa oma henkeni.

Pidätysten jälkeen IHH:n laivan eräs "humanisti" kertoi tämän olleen jo toinen kerta, kun hän tahtoi kuolla Allahin marttyyrinä, mutta lupasi kolmannen kerran onnistuvan. Että sellaisia "humanisteja" sinisilmäiset suomalaiset puolustavat!

Hamasista tai muista terroristijärjestöistä ei ole syytä rakentaa mitään romantisoitua kuvaa. Israelilla ei ole romantisoitunut kuva terroristeista, vaan ankaran realistinen käsitys on muodostunut lukuisten veristen terroritekojen tuloksena.

Minullakaan ei ole mitään ihannekuvaa Hamasin kannattajista, vaikka tunnen Hamasin sinisilmäisiä ihailijoita. Olen jopa itsekin joutunut kauhistumaan, miten Doku Umarovin virallisen äänenkannattajan Kavkaz-terroristisivuston ensimmäinen kielteinen juttu minua vastaan levisi Hamasia innokkaasti kannattavalle taholle (ei ole sama taho kuin joita tunnen Suomesta, koska suomalaiset ovat vain naivia asian johdosta). Tällöin tuli itselleni hyvin ilmeiseksi, millaista jihadista veristä taistelua ko. taho tahtoo. Sanalla sanoen tuo Hamas-sivusto oli sairasta verisen taistelun ihailua, videomateriaali ja kuva-aineistoa oli kauheaa siitä miten vääräuskoisia amerikkalaisia ja juutalaisia teurastettiin. Sivusto samaisti puhdistautumisen Allahia varten verenvuodatukseen (vääräuskoisten tappamiseen). Itsekin sain osani tuolla sivustolla.

Tässä alla vain alkukatkelma mainitusta jutusta, jonka jälkeen alkaa meikäläisen kuvailu sekä kaikenlainen järkyttävä video- ja kuvamateriaali

En anna siis sympatiaa myöskään Hamasin hyväksi toimivalle IHH:n ”avustuslaivalle”!

Liki koko maailma innostui tuomioon Israelia vastaan, koska Israelin sotilaat pysäyttivät voimakeinoin humanitaariseksi laivaksi naamioidun ”vapauden laivan” (Mavi Marmara), joka oli matkalla Gazaan. Niin on toimittava terroristiyhteyksistä tunnettujen tahojen kanssa. Israel tietää sen kovan kokemuksensa tähden.

Suomi sitä vastoin antaa jopa terroristeille leposijan, jotta nämä voivat taas vahvistuneina jatkaa taisteluja eri puolilla maailmaa.

Kiire Israelin tuomitsemiseen oli niin vimmattu eri puolilla, että vaikutti ikään kuin koko maailma olisi unohtanut Gazan alueen ja IHH:n terroristikytkennät.

Eikö Israelilla ole syytä erityiseen varovaisuuteen, kun alueelle on saapumassa laivoja, jotka ovat lähteneet matkaan terroristiverkoston varoin?

Muutama ruotsalainen matkustaja ei tee laivasta yhtään vähemmän terroristista. Laivassa oli 6 italialaista, 9 irlantilaista, 2 bulgarilaista, 5 belgialaista, 11 saksalaista, 2 tanskalaista, 31 brittiä, 38 kreikkalaista, 4 tšekkiä, 9 ranskalaista, 11 ruotsalaista, 1 bosnialainen, 3 makedonialaista, 3 norjalaista, 1 kosovolainen ja 380 turkkilaista.

Tänään Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman sanoi Tel Avivissa juuri sen, mitä olin saattanut odottaa, kun pidättäydyin Israelin tuomitsemisesta, vaikka sitä minulta odotettiin monissa sähköpostiviesteissä.

Olen lukenut vuosikymmenen verran terroristeja koskevia kansainvälisiä tutkimuksia ja lehtiartikkeleita, vaikka tavallisena kyläpappina harrastuksen kanssa tapahtuu satunnaisesti virhepäätelmiä.

Kun olen seurannut myös terroristipäällikkö Dokku Umarovin virallisen tiedotuskanavan Kavkaz Centerin käyttäjäliikennettä, sikäli kuin nämä saapuvat sivustolta minun blogiini, olen pistänyt merkille turkkilaisten innostuneen osuuden.

Toisaalta turkkilainen islamilaisuus tunnetaan maltillisena ja hienokäytöksellisenä. Tämä on turkkilaisen valtaväestön asenne.

 Kiitos myös Naton läsnäolon etteivät terroristiset piirit saa suurta vaikutusvaltaa Turkissa. Nyt tarvitaan myös Turkissa Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen läsnäoloa, jottei Turkin valtiollinen asenne kääntyisi kansalliskiihkossa vastuuntunnottomaksi terroristien suosimiseksi.

Israelin ulkoministeri Lieberman kertoi tänään, että Turkista lähtenyt humanitaariseksi avustuslaivaksi naamioitu ”Vapauden laivan” IHH-ryhmällä on yhteydet Tšetšenian militantteihin. Tästä on äskettäin kertonut myös mm. Komsomolskaja Pravda.

Israel oli seurannut toimintaa jo pitkän aikaa. "On selvää, että heidän tehtävänsä oli verenvuodatus ja vastakkainasettelu. Mitään muita tavoitteita ei ollut”, totesi Israelin ulkoministeri: ”Yritimme tarjota vaihtoehtoja, jotta löytyisi sivistynyt tapa väitetylle humanitaariselle avulle Gazan alueelle, mutta kaikki meidän ehdotukset hylättiin”.

Laiva siis väkivalloin päätti tunkeutua vastoin sotilaiden käskyä Gazan alueelle. Pidän luonnollisena, että sotilaat pysäyttävät voimakeinoin tuollaisen tunkeutujan.

Hepreankielisessä Ha-areetz –lehdessä Israelin ulkoministeriöstä Yossi Gal painotti, että jos ko. laiva olisi suostunut menemään Ashdodin satamaan ja tavaroiden asiallisen purkamiseen YK:n valvonnassa, sen etenemiselle ei olisi tullut esteitä.


Israelin ulkoministeri Lieberman sanoi selväsanaisesti, että aluksessa oli palkkasotureita, jotka olivat saaneet maksun provokaatioiden aiheuttamisesta.

 Venäjä mukaan lukien ovat monet maat moittineet (ennenaikaisesti ja tietämättömyytensä johdosta), että aseiden salakuljetuksen väittäminen olisi vain Israelin propagandaa.

Venäjän suurlähettiläs Faed Mustafa on moittinut Israelia propagandasta ja ilmoittanut Venäjän kannattavan vain rauhanomaisia ratkaisukeinoja.

Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman moitti 1.6.2010 YK:n pääsihteerille järjestöä tekopyhyydestä, sillä viime kuussa yli 500 ihmistä sai surmansa Thaimaan, Afganistanin, Pakistanin ja Irakin tapahtumissa, mutta kansainvälinen yhteisö vaikeni.

Israelilla on oikeus puolustautua roistojengejä ja terrorismin kannattajia vastaan. Lieberman muistutti, että laiva oli kieltänyt kaikki Israelin ehdotukset rauhanomaisesta avustuksen siirtämisestä alueelle.

Avustuslaivaksi naamioitu palkkasotureiden kuljetusalus pysäytettiin, osa "palkkasotilaista” heitti aseensa mereen sen jälkeen kun kommandot ottivat haltuunsa aluksen. Israelilaiset kommandot avasivat tulen sen jälkeen, kun palkkasoturit olivat osoittaneet pistoolilla ja toimineet terroristien tavoin: ”Palkkasotureilla oli murha silmissä”.


Israelin kansallinen uutistoimiston Arutz Shevan artikkelissa Maayana Miskin käsitteli israelilaisten sotilaiden ja Gazaan pyrkivän laivan aseistettujen matkustajien veristä yhteenottoa. Knessetin molemmat osapuolet seisovat Israelin sotilaiden puolella. Israelilainen media on sitä vastoin hajanaisempi.

Euroopan juutalainen kongressi (European Jewish Congress) on painottanut, että EU:n pitäisi tehdä kaikkensa, ettei tällaiset tapaukset toistuisi. EU:n pitäisi tuomita terroristiyhteyksistä tunnetut ”ihmisoikeusjärjestöt”, kuten ryhmän, joka järjesti Gazan laivan.

Turkkilainen islamilainen ”hyväntekeväisyysryhmä” Insani Yardim Vakfi (IHH) oli laivan järjestäjä. Sillä on yhteydet Al-Qaidaan, Tšetšenian militantteihin ja muihin terroristeihin. Turkin hallitus on todennut IHH:n terroristiyhteydet jo 1990-luvulla.

Danish Institute for International Studies (Evan F. Kohlmann 2006, The Role of Islamic Charities in International Terrorist Recruitment and Financing Danish Institute for International Studies), Washington Institute for Near East Policy (terrorismia vastustavan tutkimuksen johtaja Matthew Levitt 1.6.2010), the Carnegie Endowment for International Peace ja Israeli Intelligence and Terrorism Information Center Jerusalem Postin artikkelissa sekä monet muut asiantuntijat ovat osoittaneet IHH:n yhteydet, jotka syntyvät mahdollisesti Muslimiveljeskunnan sateenvarjon alla, jihadilaiseen terrorismiin, Hamsiin ja Al-Qaidaan.

Vuonna 1996 CIA nimesi IHH:n osaksi terroristijärjestelmää, jolla on yhteydet Iranin ja Algerian terroristiryhmiin. Erityisesti tanskalaisen tutkimuslaitoksen vuonna 2006 julkaisemasta Kohlmanin tutkimuksesta tulee ilmi lukuisia IHH:n terroristikytkentöjä. Kohlman on itse työskennellyt mm. Yhdysvaltojen oikeusministeriölle, FBI:lle (Federal Bureau of Investigation), NSC:lle (the National Security Council), DHS:lle (the department of Homeland Security) ja IRS:lle (the Internal revenue Service).

Marraskuussa 2001 kansainvälinen media kohisi, kun Osama bin Laden ylisti nauhalla eri terroristitekoja, yli 200 ihmistä surmannutta Balin yökerhopommia, tšetšeniterroristien johdosta yli 150 ihmisen kuolemaan Moskovan teatterissa jne.

Kesäkuussa 2004 FBI ja muut turvallisuusorganisaatiot tunkeutuivat Bin Ladenin WAMY-toimistoon Virginiasta. Juuri WAMY oli em. videon välittäjä. Järjestön tietokoneet tutkittiin tarkoin. WAMY jatkoi kuitenkin erilaisissa ”hyväntekeväisyysprojekteissa”, joissa eri "jihadilaiset" hyväntekeväisyysjärjestöt ovat yhteistoiminnassa ja verkostossa keskenään.

 Kohlman kertoo Al-Qaida –verkoston moni-ilmeisyydestä "hyväntekeväisyysrahankeruussa". Tämän saman verkoston osasta on kyseessä myös Turkissa toimivassa Foundation for Human Rights, Liberties, and Humanitarian Relief (IHH).

Turkin viranomaiset aloittivat rikostutkimukset IHH:ta vastaan joulukuussa 1997, kun paljastui, että IHH:n johtajat olivat ostaneet hyväntekeväisyysrahoilla automaattiaseita muilta islamistisilta militanteilta ryhmiltä (Jean-Louis Bruguiere and Jean-Francois Ricard.

“Requisitoire Definitifaux aux Fins de Non-Lieu. De Non-Lieu partiel. De Requalification. De Renvoi devant le Tribunal Correctionnel, de mantien sous Controle Judiciaiare et de maintien en Detention.” Cour D’Appel de Paris; Tribunal de Grande Instance de Paris. sivu 112).

Tutkimusten tuloksena Turkin viranomaiset totesivat, että IHH:n tietyt jäsenet olivat menossa taisteluihin Afganistaniin, Bosniaan ja Tšetšenian.

 IHH:n puhelintietojen tutkinta paljasti, että Al-Qaida ja algerilaiset terroristit toimivat myös muualla Euroopassa.

Yhdysvaltain varapresidentti Joe Biden puolusti äskettäin, että Israelilla on täysi oikeus estää aseiden salakuljetus Gazaan ja vaatia sen vuoksi laivojen tarkistusta: ”Israelilla on ehdoton oikeus suojella turvallisuus etujaan”. Olen amerikkalaisten kanssa samaa mieltä. Tässä ei ole kyse muslimien, juutalaisten ja kristittyjen välisestä taistelusta, vaikka sellaiseksi provokaatio voi huolimattomassa mediapelissä vääristyä: kyse on jihadilaisen väkivaltaisen islamilaisen vääristymän edustajista ja heidän kaikkinaisesta tukiverkostostaan, jota rauhanomainen muslimi tai muu maailma ei voi tietenkään hyväksyä.

Katso haastattelu IHH:n laivan tähden (käännös):

Vladimir Putin ylisti Paasikivi-Kekkosen linjaa 17.5.2010 Lappeenrannassa

Venäjän Federaation pääministeri Vladimir V. Putin ylisti lehdistötilaisuuden puheenvuorossaan 17.5.2010 Lappeenrannassa Paasikivi-Kekkosen linjaa.

Media ei ole juuri tuonut tyylikkäästi ja maittemme suhteita viisaasti arvioivaa näkökohtaa Paasikiven ja Kekkosen linjasta esille kaiken muun kohun tähden.

Vladimir Putin kiitti aluksi järjestäjiä vieraanvaraisuudesta, minkä jälkeen hän määritteli Suomen ja Venäjän hyvän yhteistyön perusteet. Näitä onnistuneita sopimuksia voi syntyä, jos ja kun Suomi käyttäytyy poliittisesti normaalisti ja Paasikivi-Kekkosen linjaa vastaavalla tavalla osoittaa käytännössä hyvää tahtoa Venäjää kohtaan.

Saimaan kanavan vuokrasopimuksen juhlistaminen oli todella hyvä symboli Venäjän hyvästä halauksesta Suomelle: kun kanavaa rakennettiin, niin Lappeenrannalle ja Lappeelle kanavatyömaa tuotti työtä ja rahaa kesällä jopa yli 3000 työmiehelle ja talvella 600–700 hengelle. Kanava vihittiin käyttönsä 7.9.1856.

Kanavan rakentaminen on Suomen suurin saavutus vesirakennuksen alalla. Työn kustannusarvio oli paljon suurempi kuin sen aikainen Suomen suurruhtinaskunnan pienehkö vuosibudjetti.

Saimaan kanavan rakentaminen ja sittemmin jälleenrakentaminen eivät olleet pelkkiä taloudellisia ratkaisuja, vaan vaativat merkittävää poliittista tahtoa. Alkuaan kanavan avulla pyrittiin siirtämään Suomen painopistettä lähemmäksi Pietaria.

 Venäjän halaus ylitti kaikki odotuksen menestyksessään: taloudellisesti kanava ylitti kaikki unelmat. Itä-Suomen talous elpyi. Kanava maksoi itsensä 25 vuodessa.

Kanavassa kulki 1890-luvulle saakka aluksia 2000–3000 vuosittain, vuonna 1900 kanavan jo lähes 6 000 alusta. Kanavan ansiosta puunjalostusteollisuus pääsi sulien aikana eroon hevosrahdeista. Tästä historiallisesta hetkestä käsin Vladimir Putinin puhe valtioiden välisen hyvän tahdon, vieraanvaraisuuden sekä Paasikivi-Kekkosen linjan merkittävyydestä osui oikeaan kohteeseen nyky-Suomen kipukohtia, koska Suomessa ei enää puhuta ja vielä vähemmän toimittaisiin kunnioittaen Paasikiven ja Kekkosen onnistunutta naapuripolitiikkaa.

”Minä haluaisin erityisesti kiittää vieraanvaraisuudesta Lappeenrannan kaupunkia, kaupungin johtoa ja asukkaita. Kun asuin Pietarissa, kävi usein täällä Lappeenrannassa tai kuljin Lappeenrannan kautta. Siksi Lappeenranta herättää suuria tunteita. Vielä kerran haluan kiittää Lappeenrantaa vieraanvaraisuudesta ja lämpimästä vastaanotosta.” (Putin 17.5.2010)

”Lappeenranta on erittäin tärkeä liikenneväylä, täällä alkaa Saimaan kanava. Juuri nyt olemme allekirjoittaneet sopimuksen Suomen vuokraamasta Saimaan kanavasta 50 vuodeksi. Neuvostoliiton ja Suomen välisten hyvien naapurisuhteiden kehittäminen on liittynyt kahden suomalaisen poliitikon, Paasikiven ja Kekkosen, linjaan. Tietysti he elivät toisenlaisissa oloissa. Se oli toisenlainen maailma. Voidaan suhtautua eri tavalla menneisyyteen. Juuri tämän politiikan myötä on saatu tuloksia: juuri sen myötä on allekirjoitettu Saimaan kanavasta vuokrasopimus kymmeniksi vuosiksi, ja nyt uudestaan allekirjoitettiin 50 vuodeksi. Se on tosiasia”. (Putin 17.5.2010)

”Neuvottelut jatkuivat muutaman vuoden. Neuvottelut olivat vaikeat. Meillä oli monta ongelmaa, mutta jos ja kun on hyvä tahto sekä Suomen että Venäjän puolella, on seurauksena hyvästä tahdosta, että tuloksia saadaan aikaisiksi. Huolimatta siitä, että kriisioloissa kauppavoluumi maittemme välillä on laskenut, Venäjällä on edelleen asema Suomen tärkeimpänä kauppakumppanina”. (Putin 17.5.2010)

”Me olemme kiinnostuneita siitä, että meidän kumppaneilla ja Euroopan Unionilla tärkeänä kumppanina – yli 50 % meidän kaupastamme on suuntautunut Euroopan Unioniin – menisi hyvin ja kaikki olisi normaalisti. Minä luotan siihen, että yhteistyökumppanit pystyvät ylittämään vaikeudet”. (Putin 17.5.2010)

Paasikiven ja Kekkosen linja lopetti neuvostovastaisen ulkopolitiikan

Paasikiven ja Kekkosen politiikka merkitsi muutosta Suomen kohtalokkaasti epäonnistuneeseen suhtautumiseen Neuvostoliittoon. Väinö Linna on ytimekkäästi ilmaissut poliittisen muutoksen, joka tapahtui Toisen maailmansodan jälkeen aggressiivista asenteista ja pelosta ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hyväksi. Linna piti tämän esitelmänsä Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”.

”Eräs kansallisen tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.” (Väino Linna 29.11.1977)

”Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehitykselle oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovat myös vaikuttaneet voimakkaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.(Väino Linna 29.11.1977)

”Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.(Väino Linna 29.11.1977)

”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”(Väino Linna 29.11.1977)

”Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.(Väino Linna 29.11.1977)

”Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”(Väino Linna 29.11.1977)

”Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.”(Väino Linna 29.11.1977)

"Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvistamisen lisäksi.”(Väino Linna 29.11.1977)

Oppiiko suomalainen koulunsa vain lukkarin luona?

Suomi on unohtanut Neuvostoliiton sortumisen jälkeen mittasuhteet. Lasten satujen mukaisesti pikkuriikkinen muurahainen säikyttää ison norsun. Se on satua, jonka 60 % suomalaisista uskoo valitettavasti todeksi, kun luovat satua kansallisesta menestystarinasta ”itsenäisen”, ”suomettumattoman” ulkopolitiikan hengessä. Muutamat venäläiset maahanmuuttajat ovat epäilleet, että tuo 60 % on mahdollisesti liian pieni prosenttiluku, koska todellisuus on paljon pahempi: kyselyissä ihmiset osaavat vastata suhteellisen kelvollisesti paljastamatta rasismiaan ja ihmisvihaansa. Venäjäkin on unohtanut, että valtaosa suomalaisista on toivottomia tapauksia: rakkaudella vain provosoidaan nuo suomalaiset röyhkeämpään rohkeuteen, rakastettu muurahainen uskoo itsensä jo jättiläiseksi. Sitä vastoin valitettavasti vain 10 % suomalaisista rakentaa ystävyyttä ja yhteistyötä Venäjää ja venäläisiä kunnioittaen aidon sydämellisesti: perhesuhteet, kauppasuhteitten luoma hyvä kokemus ja ehkä aito sivistyneisyys ovat luoneet näistä 10 %:sta ”erilaisia suomalaisia”. Heidän joukossaan on myös tilastollisesti katsoen poikkeuksellisen paljon vasemmistolaisia ja aitoja kommunisteja. Sitä vastoin yli 60 %:a suomalaisista tulisi saattaa ankaran lukkarin kouluun, joka tarvittaessa karttakepillä iskee sormille, sillä muuta toivoa tämän valtaväestön ystävällismieliseen ja rauhanomaiseen asennoitumiseen Venäjää kohtaan ei ole odotettavissa. Patologisesti russoparanoidinen ei parane, mutta hänet voidaan voiman näytöllä saattaa kurinalaiseksi. Venäjän ei sovi olla liian pehmeä Suomen hallituksen ja suomalaisten kanssa. Pehmeys pätee vain pieneen kymmenen prosentin vähemmistöön, mutta valtaosa ei suostu vapaaehtoisesti tunnustamaan mitään hyvää Moskovan halausta Suomea varten.

Vuonna 2004 Gallup International selvitti 50 000 haastattelussa yli 60 maassa maakuvaa. Saimme lukea häpeäksemme, että yli 60 % suomalaisista suhtautui melko tai erittäin kielteisesti Venäjään, vain vajaa 10 % suhtautui myönteisesti. Olimme pahimpia koko maailmassa, heti kosovolaisten jälkeen. Tähän vihamielisyyteen ei ole kuitenkaan mitään historiallista syytä.

Kesällä 2006 jututin Helsingin keskustassa psykologi Riku Perhoniemeä, joka oli laatinut sosiaalipsykologi Inga Jasinskaja-Lahden kanssa tutkimuksen Maahanmuuttajien kotoutuminen pääkaupunkiseudulla (2006). Keskustelimme siitä, miten muutamissa sanomalehdissä oli annettu tuolloin ymmärtää, että venäläisten kääntyneisyys toisten venäläisten puoleen olisikin pääkaupungin alueella ongelma kotoutumisen myönteiselle kehittymiselle. De-russofikaatio oli asetettu mediassa eksplisiittiseksi tai vähintään implisiittiseksi malliksi hyvälle kotiutumiselle. Tutkija, psykologi Riku Perhoniemi painotti sitä vastoin haastattelussa, että tutkimuksen lähtökohtana ei ollut tutkimuskysymykseen rakennettua rasismia, jossa luonnollinen pidettäisiin suomalaisuutena. ”Ystävyys on yleensä voimavara ihmisten elämälle”, puolusti Perhoniemi venäläisen oikeutta venäläisiin ystäviin vastoin mediassa esitettyjä väärämielisiä väitteitä. Tutkimuksen tulokset eivät olleet kokonaisuudessaan kauniit! Valitettavasti yli 45 % venäläisistä maahanmuuttajista oli joutunut kokemaan rasismia. Toisessa tutkimuksessa, jota myös VTT, dosentti Inga Jasinskaja-Lahti oli toteuttamassa, ilmenee vielä useamman tilastotiedon avulla suomalaisten syvä vihamielisyys venäläisiä vastaan (K. Liebkind, S. Mannila, I. Jasinskaja-Lahti, M. Jaakkola, E. Kyntäjä & A. Reuter 2004, Venäläinen, virolainen, suomalainen; Gaudeamus). Venäjän- ja vironkielisistä maahanmuuttajista yli 40 % oli kokenut työnhaussa työsyrjintää. Työpaikkakiusaamista oli kokenut yli 25 %. Kiusaamista harjoittivat työtoverit. Etninen tausta esti työssä ylenemisen enemmän kuin joka viidennen mielestä. Noin 35 % oli kohdannut jokapäiväisessä ympäristössään solvauksia, tönimistä ja muuta arkielämän rasismia. Enemmän kuin joka viides oli kohdannut naapureiden taholta rasismia. Noin 20 % oli kohdannut asunnon hankinnassa rasismia: vuokralaisen valinnassa etninen tausta häiritsi, pankista oli myös vaikea saada lainaa. Vain todella pieni määrä (n. 10–20%) kääntyi poliisin puoleen jouduttuaan suoranaisen rasistisen rikoksen tai syrjivän kohtelun uhriksi. Venäläiset maahanmuuttajat eivät luottaneet suomalaiseen poliisin syrjintätapausten käsittelyssä.

Pian Perhoniemen tapaamisen jälkeen löysin tuttujen avulla tusinan verran samanlaisia maahanmuuttajalasten kohtaloita Suomessa, Marinan tapauksen, Svetan tapauksen, Sonjan tapauksen, Lenan tapauksen, Anastasian tapauksen jne. Sittemmin Johan Bäckman on tuonut taas uusia tapauksia jopa suuren yleisön tietoisuuteen. Normaali oli määritelty noissa tapauksilla sillä perusteella, miten paljon näillä maahanmuuttajalapsilla oli tai ei ole suomalaisia kavereita. Suomalainen apartheid on tunkeutunut koulumaailmaan vaatimukseksi de-russofikaatiosta, jotta venäläisen koululaisen pitää etsiä kaverikseen suomalaisia lapsia, vaikka nämä olisivat verenhimoiseen rasismiin taipuvista tsuhnien kodeista. Vuonna 2009 ja 2010 on Suomen ongelmat lopulta tulleet sekä Venäjän päättäjien että Venäjän valtaväestön tietoon, vaikkakin vasta jäävuoren huippu on ollut esillä.

Olen lukenut monta kertaa Erving Goffmanin pamfletin Minuuden riistäjät. Se on upea teos, jota sopii suositella, jos ei tahdo katsoa elämää liian yksinkertaisesti suomalaista de-russofikaatiota suojellen. Maineikas sosiaalipsykologi kertoi, että totaaliset järjestelmät vanhoista luostarijärjestelmistä uudempiin mielisairaaloihin ovat riistäneet ihmiseltä minuuden. Suomessa on minuuden ja ihmisyyden riistävä totaalinen järjestelmä. Tämän ovat kokeneet niin Anton Salonen kuin monet venäläiset maahanmuuttajat Suomessa.

Olen erilaisissa foorumeissa Venäjällä, venäläisten journalistien kanssa yksityisesti ja ihan tavallisten ystävien kanssa keskustellut usein siitä suuresta erheestä, joka on onnistuneen Paasikivi-Kekkonen –ulkopolitiikan tähden syntynyt venäläisen tajuntaan: Paasikivi-Kekkosen linjasta luopunut Suomi ei ole enää tuo sama hyvä ystävällismielinen naapuri. Suomen edun kannalta tärkeät kauppasopimukset syntyvät kuitenkin juuri tuon hyvän ystävällisen linjan varassa.

Vladimir Putin puhui Irina Antonovan hengen puolesta

Tänään 27.5.2010 Lappeenrannassa Matti Vanhanen sanoi, ettei vanhus Irina Antonova kuulu politiikan "tämän tason keskusteluihin, vaan ne ratkaistaan viranomaistasolla", sekä toppuuttelia mediaa kirjoittelemasta asiasta maaotteluhengessä.

Vanhasen tylyjen sanojen jälkeen Vladimir Putin jatkoi, "etteivät tämän tason keskustelut ole vielä ohi, menemme kalaan ja ilta jatkuu, jolloin lopulta ilmapiiri voi olla sopiva puhua myös näistä vaikeista asioista!"

Putin puhui inhimillisesti, suomalaisia isäntiä kunnioittaen, mutta vakavasti vanhuksen elämän puolesta.

Ks. Johan Bäckmanin tekemä video Vanhasen ja Putinin vuoropuhelusta. Tämä koko video paljastaa myös hyvin sen, miten erikoisella tavalla - jopa harhauttavasti - jotkut suomalaiset tiedotusvälineet olivat leikanneet otsikoksi Putinin irrallisen lauseen.

Espoon tuomiokapitulin tutkinta-asiamies Jorma Back vaatii nyt uudessa tutkimuksessaan entistä kovempaa rangaistusta

Tällä kertaa Espoon hiippakunnan tutkinta-asiamies Jorma Back on taas tehnyt uuden tutkimuksen käytöksestäni: nyt hän vaatii entistä kovempia toimia. Sain uuden tutkimuksen tänään 19.5.2010.


Tämä erottamistunnelma tulee ilmi Backin loppupäätelmän voimistuneista sananvalinnoista: ”Molari ilmaisee täydellisen piittaamattomuutensa tuomiokapitulia kohtaan pappisviran haltijan käyttäytymisen ja toiminnan valvojana ja piispaan tälle kuuluvan katsennan toteuttajana” (kappale Yhteenveto).

 Hän esittääkin taas saattaa tapahtuma kurinpitoasiamiehelle, koska Backin mukaan olisin toiminut pappisviran haltijana ”erityisen sopimattomasti” (kappale Yhteenveto).

Edellisissä tutkinnoissaan Back tyytyi sanamuotoihin ”sopimaton käytös”, mutta nyt hän kirjoittaa ”täydellisestä piittaamattomuudesta” ja ”erityisen sopimattomasta käytöksestä”.

Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin aloitteesta ja ilmeisessä yhteistyössä kapitulin kanssa on tutkinta-asiamies Jorma Back saattanut uusimman tutkintansa kirkkoherra Juha Molaria vastaan valmiiksi (Diaarinumero 531; Asianro 2009-00205 ad).

Jorma Backin uusin tutkimus saapui Espoon tuomiokapituliin 19.4.2010, päivä sen jälkeen kun 18.4.2010 sain Antti-Pekka Mustosen tutkintapyynnön tuomiokapitulista (diaarinumero 531; asianro 2010–00105) ja neljä päivää sen jälkeen kun 14.4.2010 kurinpitoasiamies Ari Liikanen oli toimittanut oman rangaistusvaatimuksensa tutkinta-asiamies Jorma Backin aiemman tutkinnan aineistosta.

 Jorma Back ja tuomiokapituli olivat saattaneet aiemmin kurinpitoasiamiehelle ProKareliaan ja Anton Salonen –tapaukseen liittyvät kirjoitteluni ja puheenvuoroni.

 Nyt Jorma Back väittää tuomiokapitulin saamassa tehtävässä, että kirkkoherra Juha Molari olisi erityisen sopimattomasti täydellisen piittaamaton tuomiokapitulia ja piispaa kohtaan. Siinä olisi siis ilmeinen erottamisen peruste.

 Se on sanottava tällä kertaa Jorma Backin suorittaman tutkinnon ansioksi, ettei hän nyt käytä sanaakaan "Venäjä-sympatian" moittimiseen toisin kuin kaikissa edellisissä kirjoituksissaan.

Ilmeisesti Eduskunnan oikeusasiamiehen seuranta parantaa laatua tällä osin?

Sain Jorma Backin uusimman valmistuneen tutkinnan Pohjan kirkkoherravirastosta pöydältäni tänään 19.5.2010. Tuomiokapituli antoi tällä tavalla minulle ansiollisesti hengähtää pari viikkoa, vaikka tässä välissäkin oli Antti-Pekka Mustosen (ei ole seurakuntalaiseni eikä ole koskaan tavannut minua, vaan asuu jossakin Viron alueella) ja erään eläkeläisen (ei ole seurakunnastani eikä ole koskaan tavannut minua, vaan asuu jossakin idässä toista sataa kilometriä virkapaikastani) huolestuneet yhteydenotot kapituliin.

Sinänsä uusi selvitys kurinpitoasiamiehen jo antaman rangaistusvaatimuksen jälkeen on teknisesti epäselvä, koska tuomiokapituli on antanut vanhalle jo kurinpitoasiamiehen vaatimukseen menneelle asialle ja nyt tämän jälkeen suoritetulle tälle uudelle tutkinnalle saman asianumeron 2009–00205.

Onko tämä tulkittavissa samaksi asiaksi ja Jorma Backin myöhästyneeksi kirjelmäksi tuomiokapitulille? Montako irrallista uutta tutkimusta ja rangaistusta voidaan virittää samasta asiasta, samasta vanhasta kiistasta ja jopa saman asianumeron varassa?

Olen saanut vastausaikaa 1.6.2010 mennessä. Vastaan tuossa aikataulussa tuomiokapitulille. Backin uusin raportti – tänään saapunut – on blogikirjoituksen lopussa skannattuna. Mukana on myös liitteenä eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian ilmoitus.

Tosiasiapuolen kuvaus erheellinen

Kokonaisuutena Jorma Backin ja Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin yhdessä kokoamaa uutta tutkimusta, sen jälkeen kun Ari Liikasen vaatimus kurinpitotoimenpiteestä asiassa 2009-00205 jäi ”vain” varoitukseen eikä kapituli ole sitäkään ratkaissut vielä, leimaa täydellinen piittaamattomuus tosielämän kuvauksesta.

Olen jo aiemmin vastineessani asiassa Vastine asiassa 2009-00205 (siis siinä alkuperäisessä) moittinut 3.10.2009, että ”Tosiasiapuoli eli näyttökysymysten selvittäminen puuttuu tutkinta-asiamiehen selvityksestä täysin” (s. 2).

Tälläkin kertaa tosiasiapuolen selvitys puuttuu, mutta sitä vastoin tutkinta-asiamies Jorma Back osittain yhdessä Espoon tuomiokapitulin kanssa loihtii väitettyä tosiasiapuolta lähinnä fantasioidensa avulla.

Tätä keksittyä tosiasiapuolta he vahvistavat ignoroimalla tylysti jopa tutkinnassa antamani vastaukset asiasta itse lopullisessa raportissa, kun perusteellaan tai moititaan toimintaani. Tutkinta on jälleen kerran hyvin epäasiallista.

Tutkinta-asiamies väittää tosiasiapuolta tarkistamatta yhä uudestaan ”Juha Molarin salaa tekemästä nauhoituksesta ja kuvaamisesta”. Hänellä ei ole kuitenkaan mitään näyttöä, että olisin nauhoittanut kenenkään muun kuin itseni ääntä tai että olisin ylipäätänsä ketään kuvannut.

Tutkinta-asiamiehen työskentelyn laaduttomuus ei parane sillä, että hän tarkastelee hallintolain valossa tuomiokapitulin kokousten ei-julkisuutta.

 Jorma Back yksioikoisesti vain olettaa ja väittää tosiasiapuolen, kun hän kirjoittaakin sivulla 2 raportissaan: ”pidin selvitettynä, että hän oli toiminut tuomiokapitulin toimeksiannossa kerrotulla tavalla ja salaa äänittänyt ja kuvannut kuulemistapahtumaa”. Kyse on siis Backin olettamuksesta. Hän ei tarjoa yhtään lausetta, jossa olisin äänittänyt edes sanaakaan tuomiokapitulin edustajien puhetta. Hän ei tarjoa myöskään yhtään kuvaa väitetystä salassa kuvaamisesta.

Itse asiassa tuomiokapitulin aloitteesta Jorma Back väittää yhden sellaisen salassa kuvatun kuvan, mutta väite on jo pian nähtävä absurdiksi. Back kirjoittaa sivulla 2 raportissaan: ”Julkisuudessa on Hufvudstadsbladet-lehdessä ollut myös kuva tilaisuudesta, joten ainakin yhden kuvan Molari on saattanut julkisuuteen”.

Sivulla 3 Back innostuu leimaamaan ko. kuvitelmansa varassa Molaria persoonaa: ”Kuva Hufvudstadsbladetissa on asiasta tehdyn uutisjutun yhteydessä ja korostaa lähinnä Molarin halua esiintyä lehtien palstoilla eikä tarvetta julkistaa kuvia tuomiokapitulin kokouksen muista jäsenistä, vaikka näin todellisuudessa voi käydäkin”.

 Sekä tuomiokapituli toimittaessaan kyseisen kuvan tutkinta-asiamiehelle että tutkinta-asiamies tehdessään johtopäätöksiä lehtikuvasta menettelee käsittämättömällä tavalla. Millä perusteella raportissa voidaan väittää, että Juha Molari on toimittanut ylipäätänsä kyseistä kuvaa sanomalehdelle?

Vielä enemmän sopii kysyä, miten Juha Molari voinut itse teknisenä suorituksenakin kuvata salaa kyseisen valokuvan tuomiokapitulin istunnossa, jos Back itsekin kirjoittaa ja myöntää toisaalla, että Molarilla oli kamera taskussa (sivu 2 kappaleessa ”Johtopäätökset selvityksen johdosta”).

Kyseessä olevasta valokuvasta näkyy, ett se on otettu muutaman metrin päästä kirkkoherran kasvoista, koko kasvot ja puolet ylävartalosta näkyvät kuvassa.

Vieläkin pahemmin tuomiokapituli ja Back erehtyvät mielikuvituksessaan, koska eivät edes lue ko. valokuvan alta, että siinä lukee: ”lehtikuva/Martti Kainulainen”. Tuo ilmaus tarkoittaa, että valokuvan omistaa Lehtikuva ja valokuvaaja on Martti Kainulainen.

Onko tutkinta-asiamies selvittänyt, oliko Martti Kainulainen tuomiokapitulin istunnossa tai missä yhteydessä hän on kuvannut mainitun valokuvan?

Mielestäni vaikeasti ymmärrettävissä, että sekä tuomiokapituli että tutkinta-asiamies monen kuukauden tutkimuksensa jälkeen eivät tajua, etten kuvan kohteena ole voinut kuvata itseäni.

Tämä on sitä täydellistä piittaamattomuutta, minkä vuoksi tuomiokapitulia ja tutkinta-asiamiesta on ajottain vaikea kunnioittaa.

 Vaikuttaa siltä, että yhdentekevää mitä hurjaa esittää, sillä ei totuudella ole väliä, vaan ainoastaan tuomitsemisella. Niinkö tuomiokapituli menettelee? Miten on selitettävässä niin suuri prosessi mainitusta valokuvasta?

Joka tapauksessa edellä tehty selvitys osoittaa, että en ole toimittanut mitään tuomiokapitulin istuntoa koskevaa kuva-aineistoa lehdistölle enkä julkisuuteen.

Lisäksi tutkinta-asiamies ei ole millään tavalla osoittanut, että olisin nauhoittanut tai julkaissut sanaakaan kenenkään muun kuin omaa puhettani tai että olisin edes blogissani kirjoittanut kenenkään muun puheen nauhoittamisesta.

 Jorma Back ottaa vain itsestään selvänä oman mielikuvansa ja luulee asiat sellaisiksi kuin hän kuvittelee mielessään. Se ei ole vielä asioiden tutkintaa.

Se, että lehdistö itse löytää valokuvia ja tekee asiasta juttuja, osoittaa pelkästään lehdistön valveutuneisuutta valtiomahtina, sillä olisi suuri vaara jättää päätöksentekoprosessit julkiselta valvonnalta piiloon.

Aivan hyvin on oletettavissa taas kerran, että myös tuomiokapitulissa koettu vallitseva tyytymättömyys "riittämättömään" varoitusrangaistusvaatimukseen ja näiden käsillä olevien uusien kurinpitoprosessien aloittaminen herättävät sekä kotimaista että kansainvälistä mielenkiintoa.

Niin määritetään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon imagoa ja asemaa kansallisesti ja kansainvälisesti. Sekö on Espoon tuomiokapitulin tahto?

Se, että media kiinnostuu asiasta, ei tarkoita, että itse olisin millään tavoin aktiivinen yhteydenottaja ja ”valokuvien” levittäjä sanomalehtiin, televisioon ja radioon Suomessa, Venäjällä, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja muualla, missä asiaa on toistaiseksi seurattu.

Tekojen arviointi erheellinen

Tutkinta-asiamies Jorma Back on kysynyt motiivia julkaista ääneni nauhalla sekä kiinnittänyt huomiota siinä yhteydessä tylyyn lausumaani piispa Mikko Heikasta ja Espoon tuomiokapitulista.

 Pidän hyvin sopimattomana jälleen kerran, että Jorma Back ei kuitenkaan julkaise raportissaan tähän kysymykseen antamaani vastausta.

 Miksi Jorma Back kysyy vastaustani, mutta ei julkaise raportissa vastaustani, vaan hän loihtii itse oman vastaukseni puolestani?

Sähköpostivastauksessani 30.3.2010 klo 15:48 tutkinta-asiamiehelle kuvaa loukkaantumistani ja silloisen tilanteen tulehtuneisuutta taustana mainitulle teolleni videonauhan kanssa ja blogikirjoituksessa, joka on kiistämättä tarpeettoman vihainen ylilyönti kokonaisuudessaan tuomiokapitulia vastaan, vaikka epäluuloisuuteni perustuukin oikeaan pettymykseen tuomiokapitulia ja tutkinta-asiamiestä kohtaan.

 Kirjoitan: ”Tutkinta-asiamiehen väärentelevän tutkinta-aineiston tähden minulla ei ole ollut mitään syytä luottaa, että vastauksiani referoitaisiin nytkään luotettavasti, kuten sitten lehdistötiedotteet osoittivat epäilykseni oikeaksi. Lehdistötiedotteiden vääristelevän sisällön jälkeen olen julkaissut omat vastaukseni”.

Jorma Back jättää raportissaan monta perustavaa tekijää pois, minkä jälkeen tapahtumien kuvaus ja arviointi muodostuvat erheellisiksi. Vihaisessa menettelyssäni on kyse freudilaisesta Nachträglichkeit-ilmiöstä: tuon periaatteen mukaan traumaattinen myöhempi kokemus – tuomiokapitulin solvaava lehdistötiedote 6 tuntia ennen blogikirjoitustani - palautti spiraalimaisesti tietoisuudesta torjutun muistikuvan piispa Mikko Heikan ja lainoppineen asessorin Pekka Leinon eettisesti ala-arvoisen kehotuksen 7.4.2009 toimia niin kuin ”Terho Pursiainen toimi aikoinaan ja teki itse johtopäätöksensä lähtien pois pappisvirasta”.

 Lisäksi he sanoivat muutakin ala-arvoista. Tuomiokapitulin solvaava lehdistötiedote 12.1.2010 rikkoi väkivaltaisesti psyykeä suojaavan ärsykesuojan, mikä herätti siis minussa - kirkkoherra Molarissa - ylisuuren määrän psyykkistä energiaa ja tuossa traumaattisessa hyökyaallossa jouduin kiistatta psyykkisen organisaation disintegraatioon, kansanomaisesti sanottuna ”vihan valtaan”.

Kyse ei ole mistään poikkeavasta, vaan tavanomaisen ihmisen vihastumisesta tuomiokapitulin ala-arvoisen menettelyn johdosta.

Katson yhä edelleen, että minulla on täysin perusteltu ja hyvä syy kritisoida tuomiokapitulin päätöstä, joka oli sekä valheellinen että loukkaava.

Tuomiokapituli ei ole kuitenkaan sellainen taivaallinen instituutio, että sen pahuuteen pitäisi alistua, silloin kun se ryhtyy pahuuden palvelijaksi. Tapaukseni tutkinnassa en katso ilmenneen mitään sellaista asiaa, joissa antaisin yhtään periksi.

 Omat toimenpiteeni toki voimistuvat vastarinnan myötä: kirkon pitäisi jo vihdoin ymmärtää, että ProKarelian kaltaisille ryhmille ei tule antaa pikkusormeakaan, vielä vähemmän kihlausta, vaan näiden harjoittaman toiminnan tiukka arvostelu on varsin perusteltua valmistautumista muuttuvaa maailmaamme varten.

Mikäli tuomiokapituli yrittää salassa ja julkisesti kuitenkin painostaa hiljaiseksi, se merkitsee myös omien toimieni voimistamista asian käsittelyssä, sillä on aivan turha luulla, että annan yhtään asiassa periksi.

Toki tahdon välttää tarpeettoman vihamieliset tunteen ilmaukset, vaikka kyse on henkilökohtaisesta asiasta ja kutsumuksestani, mutta päättäväisyyteni ei horju asian oikeudellisessa, yksityisessä ja julkisessa käsittelyssä.


Tuomiokapituli julkaisi solvaavan lehdistötiedotteen jo 12.1. klo 14:29. Lopulta illalla päätin ”antaa takaisin” 12.1. klo 20:20, jolloin julkaisin blogini. Epäilemättä reaktiotani voidaan pitää myös kovana. Olin kuitenkin saanut kymmeniä puhelinsoittoja tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen, useat kymmenet herjaavat sähköpostiviestit olivat saapuneet koneelleni yms. Tutkinta-asiamies vaikenee kokonaan siis siitä, mitä tapahtui 6 tuntia ennen blogini kirjoitusta.


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteen lisäksi on aiheellista nähdä, että Jorma Backin aihetta koskevat aiemmat selvitykset olivat läpeensä solvaavia, erheellisiä ja vihjailevia. Niissä vihjaillaan selvittämättä jääneistä venäläisistä tulonlähteistä, vaikka tuollaiset vihjaukset luovat pahaa mainetta meikäläiselle, joka on tosiasiassa hyvin köyhä pappi.

Koin syvää loukkaantumista myös senkin vuoksi, että hän väitti ikään kuin ulkopuolisten todistamaksi minun saarnaavan enemmän Venäjästä kuin Jumalasta, vaikka tuollaista todistajapuheenvuoroa ei ollut edes seurakuntaneuvoston alkuperäisessä lausunnossa eikä sellainen väite ole todennettavissa kaikkien saarnojeni avulla, jotka on julkaistu internetissä.

Jorma Back syyllistyi myös muihin useisiin loukkaaviin virheisiin, joihin viittaan lyhyesti tutkinta-asiamiehelle antamassani vastauksessa uuden tutkinnan yhteydessä 30.3.2010 klo 15:48, mutta nyt hän siis ignoroi todelliset vaikuttavat syyt käytökseni karkeudelle.


Mitä piispan ja tuomiokapitulin kunnioittaminen sisältävät?


Tutkinta-asiamies Jorma Back edellyttää kirkkoherran ”kunnioittavan” tuomiokapituli ja hiippakunnan piispaa, mutta hän ei ilmaise sanoissaan, mitä tarkoittaa tuolla ”kunnioittamisella”.

Minä en voi kunnioittaa useitakaan niistä teologisista näkemyksistä ja uudistuksista, joita Espoon tuomiokapitulissa ja piispa Mikko Heikka edustavat.

Töitäni en ole kuitenkaan jättänyt tekemättä. Siksi pitää kysyä juridisesti ja työnteon kannalta, mitä Jorma Back tarkoittaa varsinaisesti kovissa sanoissaan ”täydellinen piittaamattomuus”.

Kun tuomiokapituli, jonka johtaja on piispa, lähettää laaja-levikkisen, monelle kielelle käännetyn solvaavan lehdistötiedotteen, tällöin heidän on oltava valmis, että lehdistötiedotteen kohde vastaa myös kriittisesti.

Nyt Jorma Back tuomiokapitulin käskystä vaikuttaa olettavan, että mainitussa tilanteessa lehdistötiedotteen solvausten kohteena minun olisi pitänyt tyytyä nöyryyteen ja mahdollisesti vain muutamaan hartaaseen rakentavaan sanaan.

 Ei suinkaan, vaan asettaessaan julkisuuteen ko. kuvauksen virastani ja persoonastani tuomiokapituli piispan johdolla asettuvat myös itse ankaran julkisen kritiikin kohteeksi.

Minun on mahdotonta osoittaa kunnioitusta tuollaisen lehdisötiedotteen jälkeen. Olisi kai jonkinlaista sadomasokismia, itsensä ruoskimisen rakastamista (sen jälkeen kun perversio-sanan on julistettu kirkolliseen pannaan), jos nöyrtyisin hartaudella ja kunnioituksella tuomiokapitulin solvaavaan lehdistötiedotteeseen.

Tammikuun 2010 tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen todellakin kirjoitin, että koin oikeaksi, jos piispa Mikko Heikka siirtyisi ikänsä mukaisesti eläkkeelle, koska hän oli kuitenkin aiheuttanut kirkollemme kansallisesti ja kansainvälisesti suurta vauriota.

Piispan johdolla tuomiokapituli laati tuolloin solvaavan lehdistötiedotteen, joka herättikin jo ennen omaa tylyä kommenttiani sekä kotimaassa että kansainvälisesti huomiota. Lopulta toista sataa jopa kansainvälisen median edustajaa kirjoitti tuomiokapitulin tuolloisesta menettelystä.

Liekö Espoon tuomiokapituli ollut koskaan kansainvälisesti niin tunnettu, kuin tuolloisen kyseenalaisen menettelynsä seurauksena. Toki suomalaisissa uutisissa oli jossakin määrin enemmän myös tuomiokapitulin tiedotetta siteeraavia kertomuksia, vaikkei nekään suoranaisesti ylistäneet kapitulin päätöstä totuudeksi.

 Tiukimman kritiikin esitti juristi, runoilija Irja Tähismaa, joka kirjoitti lehdistötiedotteen johdosta eurooppalaisia tuulahduksia osoittaen jopa pilkkarunon piispa Mikko Heikkaa vastaan. Toki kieli ja rohkeus on Tähismaan, ei minun.

 Tein tulkinnan moninaisen aineiston perusteella, että tuollaisessa tilanteessa piispan tulisi ymmärtää, miten hän vaurioittaa kirkkoa.

Mielestäni Mikko Heikan ja Pekka Leinon huhtikuussa 2009 käymän keskustelun sisältö oli myös senkaltainen, että se antaisi hyvin aihetta piispalle miettiä, onko hänen sopiva jatkaa enää piispana.

Olen sittemmin tuonut kaikki olennaiset asiat julki mainitusta sopimattomuudesta. 1. Heikka ja Leino suosittelivat tuolloin kirkkoherra Molarille, että tämä noudattaisi ”Terho Pursiaisen vanhaa esimerkkiä, tekisi itse johtopäätöksensä ja lähtisi pappisvirasta, koska muutoin oikeudenkäyntikustannukset voivat tulla Molarille hyvin kalliiksi”.

Koska tiedän, että tuomiokapituli on harjoittanut kulissien takana samankaltaista painostusta joitakin muitakin viranhaltijoita vastaan, katsoin piispaa vastuulliseksi tekemään itse johtopäätöksensä toimintakulttuurinsa sopivuudesta.

 2. Piispa suoranaisesti esitti matkustamisen rajoitteita Venäjälle ja edellytti, että ainakin jollakin tavoin kysyn matkustamiseen lupaa tuomiokapitulista. Tällaisen vaatimuksen esittäminen on lainvastainen, koska kyse on viranhaltijan vapaa- ja lomapäivien matkustamisesta.

Mikäli matkustaminen tapahtuu viranhoidon tarpeisiin, tällöin kirkkoherran on luonnollisin asia suunnitella matkustamistarkoituksesta yhdessä seurakuntaneuvoston kanssa, ei tuomiokapitulin kanssa. Näin myös tapahtui, kun keväällä 2009 vedin Lohjan rovastikunnan matkaa Inkerin kirkkoon: en sopinut asiasta tuomiokapitulin kanssa, vaan kunkin seurakuntaneuvoston kanssa. En ottanut myöskään matkakorvauksia, en päivärahaa tai muuta korvausta, vaan matkoin itse matkani, ateriani ja majoitukseni kyseisellä työmatkalla.

3. Piispa esitti, etten kirjoittaisi Venäjän kauppatie –lehteen enkä ylipäätänsä mitään ulkovaltoihin liittyvistä asioista. Mielestäni tuollainen vaatimus on perustuslaillisten oikeuksieni rajoittamista, joten tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen ilmaisin senkin vuoksi vihaisesti, että piispan sopisi mennä eläkkeelle.

 4. Piispa vastasi myös erityisesti kysyttäessä, että hän ei pidä sopivana, jos kokoan Andrei Manoilon kanssa kirjan suomalaisten ja balttien venäläisvastaisesta informaatiopsykologisesta sodankäynnistä. Tuolloin minulla oli kyseinen kirjahanke hyvin ajankohtainen. Manoilo toimittikin jo aineistoa. Lisäksi hän oli kutsunut tohtoreita, dosentteja ja professoreita Moskovasta kirjahankkeeseen. Minun tehtäväni oli kutsua suomalaisia kirjoittajia, mutta valitettavasti en saanut yhtään suomalaista kirjoittajaa, joka olisi innostunut yhteisestä kirjahankkeesta. Minun osana olisi ollut kirjoittaa erään liettualaisen CIA-agentin elämäntarina. Kirjahanke kariutui sittemmin minun kyvyttömyyteeni etsiä suomalaisia kirjoittajia.

Teologisesti kielteinen käsitykseni piispa Mikko Heikkaa vastaan voimistui myös vuoden 2010 alussa hänen "kauhistuttavan" ("inhottavan", "iljettävän", hepr. to'evaa, 3 Moos. 18:22, ks. Molari 1995: 103 Syntyjä syviä-teos) teologisen näkemyksensä tähden, kun hän suositteli sukupuolineutraalin (so. homo- ja lesboparien) avioliiton kirkollista siunaamista tai vihkimistä.

Mielestäni noin kauaksi kristillisestä uskosta harhautunut piispa tulisi kiirehtiä jo eläkkeelle. Piispa, joka ei tunne Raamattua, ei sopisi olla enää piispa.

 Yli 20 vuoden aikana olen usein työskennellyt homoseksuaalien työtovereiden kanssa enkä ole koskaan hyväksynyt tai harjoittanut mitään syrjintää heitä vastaan, mutta kirkollisen avioliiton avaaminen sukupuolineutraalin käytännön mukaisesti olisi sellainen teologinen kömmähdys, että en voinut välttää kokemaani epäkunnioitusta piispaa kohtaan.

 Loppuen lopuksi monet tekijät olivat taustalla tammikuussa 2010, kun tuomiokapitulin oman epäkunnioittavan lehdistötiedotteen ja toiminnan jälkeen myöhään illalla esitin piispaa vastaan vastavuoroisesti kehotuksen tehdä johtopäätöksiä omasta viranhoidostaan.

Totta kai tuollaisessa tilanteessa ilmaukset ovat myös kärjistyneitä toisin kuin rauhallisempana aikana esitetyt näkemykset.

On epäilemättä monia asioita, joissa en kunnioita tuomiokapitulia korkeasti. Hyvin loukkaavana koin myös tuomiokapitulin ja kirkkoherrojen matkalla Tallinnassa, että eräskin kirkkoherra toistuvasti ja äänekkäästi ilmoitti hylkäävänsä Jumalan Luojana, kieltävänsä uskon Jeesukseen syntien anteeksiannon perustana ja kiistävän Pyhän Hengen olemassaolon.

 Jopa kapitulin väkeä istui pöydässä, mutta kukaan ei reagoinut vakavasti asiaan. Mielestäni tuomiokapitulin ja piispan tulisi tuollaisessa ilmeisessä tapauksessa puuttua asiaan, puhuteltava ja kaitsettava ”takaisin” kristilliseen uskoon, mutta vaikutelmaksi tuli, että ko. kirkkoherra sai jatkaa ateistista vakaumustaan kirkon suojissa. Niin hän jatkaa yhä edelleen.

Tämä oli eräs esimerkki niistä syistä, miksi minun on vaikea nähdä Espoon hiippakunnan tuomiokapituli ja piispa Mikko Heikka sellaisena kunnioitettavana palvelijana (Back kirjoittaa myös tyylikkäästi ”kaitsijana”), jota erityisemmin arvostaisin.

Suhteeni kapituliin ja piispaan on virkasuhde, ei sydänten lämmin suhde. Mielestäni se ei ole piittaamattomuutta, jos sydänten lämmin suhde ei synny vielä tuomiokapitulissa harjoitettua ”teologiaa” ja ”kirkkopolitiikkaa” kohtaan.


Edelleen muistettakoon yhä uudestaan ne suositukset jo sanottujen lisäksi, joita Heikka ja Leino esittivät 7.4.2009 tuomiokapitulissa. Tällaisten seikkojen tähden eivät luottamus ja kunnioitus kasva kyseisiä henkilöitä kohtaan, vaan romuttuu näiden korkeasta virka-asemasta huolimatta.

Viranhoitoon liittyvissä kysymyksissä en ole kuitenkaan koskaan osoittanut tottelemattomuutta tai laiminlyöntejä tuomiokapitulin ja piispan antamien käskyjen ja tehtävien noudattajana.

Minulla ei ole luvattomia poissaoloa, ei edes tavanomaisia sairaspoissaoloja näiden yli 2 vuoden aikana, jolloin olen toiminut kirkkoherrana Espoon hiippakunnassa. Pohjassa jumalanpalveluskävijöiden määrä on tänä aikana noin 30 % kasvanut edellisen vuosikymmenen alhaisesta tasosta.

Sydäntäni Espoon tuomiokapituli ei ole nykyisellä teologiallaan kuitenkaan valloittanut.


Espoon hiippakunnan lehdistötiedotteet ovat olleet hyvin loukkaavia eikä niitä tule sivuuttaa, kun arvioidaan, miksi provosoiduin tarpeettoman ärtyneeksi ja toivoin piispan kiirehtivän jo eläkkeelle, koska nähdäkseni hänen hengellinen kaitsemansa ja näkynsä ovat pahasti rappeutuneet.

Piispan pitää kantaa vastuu tuomiokapitulin lehdistötiedotteiden sisällöstä ja siksi hän saa kokea myös asiaa koskevan kritiikin. Myöskään ProKarelian kaltaiselle järjestölle ja sen edustamille ihanteille suosion antava tuomiokapituli ei voi luonnollisestikaan nauttia varauksetonta ihailuani.

 Jään tällöin selvästi kyyniseksi ja happamaksi tuomiokapitulin valitsemaa nationalistista uskontotulkintaa vastaan, jollainen tulkinta sopisi jo selvästi unohtua monikulttuurisuuteen valmistuvassa Euroopassa.

Viranhoidossani en ole ollut piittaamaton edes vähäisessä määrin.


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteet ovat ongelmien taustalla


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteet minua vastaan olivat erityisen loukkaavia ja poikkeuksellisia. Sen tähden asia etenee normaalin järjestyksen mukaisesti. Tutkinta on tutkinta, se ei ole vielä syytös tai oikeuden tuomio. Asiasta on poliisitutkintapyyntö jätetty 22.1.2010.


Tutkintapyynnössä Helsingin poliisille olen pyytänyt selvittää Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin toimenpidettä, jonka puheenjohtajana toimii piispa Mikko Heikka, kun kapituli on antanut 27.4.2009 lehdistötiedotteen tuomiokapitulin internet-sivuilla ja uudemman 12.1.2010 kello 14:29 lehdistötiedotteen Kirkon tiedostuskeskuksen kautta, minkä jälkeen lehdistötiedotetta on laajasti pidetty todellisuuden kuvauksena suomalaisissa valtakunnallisissa ja alueellisissa sanomalehdissä, televisiossa ja radiossa. Lisäksi tuomiokapituli on antanut 15.1.2010 venäjänkielisen lehdistötiedotteen Suomi.info –sivuston kautta.

Pyysin selvittää, kuka on vastuussa loukkaavasta lehdistötiedotteesta, ja mikä on rikosoikeudellinen vastuu.

Monilta eri osin tuomiokapitulin lehdistötiedote 12.1.2010 kello 14:29 ja 15.1.2010 olivat asiattomia, ja hyvin syvästi minua loukkaavia, jolloin siis 6 tuntia laajalevikkisen kapitulin tiedotteen jälkeen kirjoitin varsin karheasti blogissani.

Tuomiokapituli oli sekä irrottanut lauseet vuorovaikutustilanteista, muuttanut lauseiden rakenteita, kääntänyt kysymykset väitelauseiksi, muuttanut merkitykset ja sijoittanut kokonaisuuteen, joka on hyvin vahingoittava.


1) Tuomiokapitulin esittämät syytökset esitetään minua koskevan erottamis- ja kurinpitoprosessin aikana ko. lehdistötiedotteessa, johon reagoin blogissani 6 tunnin kuluttua. Jos syytöksiä pidettäisiin oikeana, ne voisivat minun kannaltani negatiivisella tavalla vaikuttaa käynnissä olevan kurinpitoprosessin lopputulokseen ja sen saamaan reaktioon. Tällaisen ”todellisuuden” luonne onkin jo syntynyt eri puolilla valtakunnan lehdistöä ja internettiin syntyneitä minua vastustavia ”parjausblogeja”. Epäilemättä tuo kaikki loi stressiä mieleeni.

2) Syytökset esitettiin yhteydessä, jossa tuomiokapituli äärimmäisellä tarkkuudella ("kuin piru Raamattua") tutki minun omia lausuntojani, minun teksteiksi väitettyjä (epäaitoja) lauseita, poimi tuhansien sivujen joukosta värikkäitä ilmauksia, irrotti sanat vuorovaikutuksesta ja kirjallisesta lajistaan sekä muutti lauserakennetta tiedotteeseensa. Tuomiokapitulin on täytynyt olla äärimmäisen tietoinen pientenkin vivahde-erojen ja lauserakenteen erojen merkityksestä, koska piispan johtaman kapitulin ihmiset ovat saaneet nimenomaisesti akateemisen koulutuksen kirjallisuuden tutkimiseen. Tässä tilanteessa olisi olettanut äärimmäistä harkintaa tuomiokapitulin omien lausuntojen muotoilussa, jotka olivat kuitenkin loukkaavia ja jopa valheellisia.

3) Tuomiokapituli esti tuon pienen hetken omalla salassapitopäätöksellään lukijaa tarkistamasta esitettyjen syytösten paikkansapitävyys, vaikka lähettikin mainitun lehdistötiedotteen. Tätä jälkimmäistä ongelmaa ei poista enää lehdistötiedotteen laajan levikin ja käytön jälkeen se, että 19.1.2010 on kapituli päättänyt asiakirjojen julkistamisen mahdollisen. Asiasta tuomiokapituli ei ole kuitenkaan tiedottanut laajalle yleisölle.

4) Kunnia on kirkkoherran viran harjoittajalle elintärkeää. Piispalla ja tuomiokapitulilla ei ole mitään suurempaa oikeutta loukata kirkkoherran kunnia väärien tietojen avulla julkisten tiedotusvälineiden välityksellä. Piispalla on tietenkin käytössään muut menetelmät pappien kuriin panemiseksi. Oikeus monipuoliseen ja tiukkasanaiseen arvokeskusteluun yhteiskunnasta ja politiikasta kuuluvat myös piispalle, asessorille jne. Kunnianloukkaus tiedotusvälineissä ei näihin kuulu näihin perustuslaillisiin oikeuksiin! Huomion arvoista on myös se, että toimimalla yhdessä ulkoministeriön tiedotuksen kanssa, on tuomiokapituli pyrkinyt saamaan herjaaville väitteilleen maksimaalista kansainvälistä julkisuutta.

On totta, että olen ilmoittanut keskustelussa olevan ääninauhan julkistamisen yhteydessä syvän pettymykseni Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikkaa ja tuomiokapitulia vastaan. Voin nyt kuukausien kuluttua tunnistaa sen vihan voiman, joka freudilaisittain Nachträglichkeit-ilmiön tavoin valtasi minut mainittujen loukkausten tähden. Olisi kuitenkin todellisuuden väärentämistä, jollei reaktiotani tarkastella suhteessa tuomiokapitulin ja tutkinta-asiamiehen edeltäneeseen omaan menettelyyn juuri edeltävien tuntien ja jopa liki koko vuoden aikana.

Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta on 11.5.2010 ilmoitettu, että he seuraavat yhä tilannetta (Dnro 4885/4/09). Ko. ilmoitus on vastineeni liitteenä.

Pyydän anteeksi

Pyydän anteeksi, että olen vihaisena kirjoittanut hyvin tylysti tuomiokapitulia vastaan, jonka olisin toivonut silloin niin kuin toivon yhä edelleen toimivan Jumalan oikean evankeliumin palvelijana pikemmin kuin tietyllä tavalla tulkittujen suomalaisten (tai virolaisten) poliittisten ääriryhmien puhemiehenä.

Saamani tiedon mukaan Espoon tuomiokirkkoseurakunnan Kauklahden kappelissa kyläkirkossa sunnuntaina 16.5. klo 12 Mare Palgi Kosen saarnasi ja kuvaili tyypillisen nykyvirolaisen identiteettimyytin mukaisesti, miten Neuvostoliitto oli kaiken pelon takana ja kirkon nykyongelmien syy, mutta samanaikaisesti vaikeni täysin Viron luterilaisen kirkon osallisuudesta alueella toimitettuun holokaustiin, joka tapahtui vain vähän aiemmin.

Ylipäätänsä pidän hyvin paheksuttavana, että kirkoissamme tietyllä tavalla tulkittava poliittinen historia saa saarnavuoron, kun taas lain ja evankeliumin saarna Kristuksen sovitusuhrin ja uskon puolesta unohtuvat. Pidänkin outona, että tuollaiset poliittiset saarnavuorot ovat myös omien korvieni perusteella kovin tyypillisiä, kun taas minä joudun erityiseen tutkintaan, vaikka en tuo politiikkaa jumalanpalveluselämään lainkaan.

En pyydä anteeksi toimintaani pappina, mutta pyydän anteeksi, että joskus ilmaisen karkean voimakkaasti pettymykseni kirkkomme nationalistispoliittiseen käpertyneisyyteen, vaikka kirkon tehtävä pitäisi olla globaali, universaali, katolinen, missionäärinen.

Kaatuneiden muistopäivä

Tänään oli 6. sunnuntai pääsiäisestä (Exaudi), Pyhän Hengen odotus, jota vietetään tänä vuonna myös kaatuneiden muistopäivänä.

Radiojumalanpalveluksessa Lahdessa pastori saarnasi kaatuneiden muistolle tavalla, jossa en ollut enää varma, elääkö pastori 6. sunnuntaita pääsiäisestä 2000-luvun Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa vai vieläkö pastori elää taistelujen maailmassa kansallisen propagandan mukaisia tarpeita varten.

Itse pidin luonnollisesti erilaisen saarnan – siis kristillisen saarnan, jossa Pyhä Henki luo uuden kansan. Kävin valtiollisen tradition ja paikallisen käytännön mukaisesti seppeleiden laskutilaisuudessa Pohjassa hautausmaalla: ensin laskimme vuosina 1939–1944 kaatuneiden muistolle ja sitten punaisten haudalla vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistolle. Seurakunnat ja Raaseporin kaupunki laskivat yhteiset seppeleet. Itse luin vuosien 1939-1944 haudalla yhden 6. sunnuntain pääsiäisestä päivänrukouksista kirkkokäsikirjan mukaan.

Jumalanpalveluksessa pääasia ja ainoa oikea asia oli Pyhän Hengen odotus, Pyhä Henki luo uuden kansan.


Päivän psalmi Ps. 27: 7:

Herra on minun valoni ja apuni,
ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?
Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun,
he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan.
Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi,
vaikka minua vastaan nousisi sota,
ei minulla olisi mitään hätää.
Herra, kuule, kun huudan sinua!
Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.
Sydämeni muistaa sinun sanasi: "Etsikää minun kasvojani."
Herra, minä tahdon etsiä sinua, älä kätke minulta kasvojasi!
Älä vihastu, älä torju palvelijaasi, sinä olet aina ollut minun apuni.
Älä nytkään jätä minua, älä hylkää, sinä Jumalani, sinä auttajani!

Epistola Room. 8: 12-17

Meillä on siis velvollisuuksia, veljet, mutta ei itsekästä luontoamme kohtaan; ei meidän pidä elää sen mukaan. Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää. Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia. Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.

Evankeliumi Joh. 15: 26-16: 4

Jeesus sanoi:
"Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."

Saarna

6. sunnuntai pääsiäisestä julistaa Pyhän Hengen odotusta. Juhlapäivän tekstit alkaen jo päivän psalmista ovat konfliktitekstejä – niissä kaikissa on mahtavien ja juhlavien sanojen rinnalla ja taustalla ristiriita, vainoojat, erotetaan synagogasta, jopa itse sana Puolustaja Pyhän Hengen määrityksenä tarkoittaa itse asiassa tuollaista puolustajaa.

Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen 8 luvussa Pyhästä Hengestä ja Jumalan lapsen vapaudesta ja suuresta perintöosasta taivaassa.

Apostoli Paavali sai kehitettyä kasteeseen ja Pyhän Henkeen koskevan opetuksensa tähän huippupisteeseensä Roomalaiskirjeeseen sen jälkeen kun juuri samat aiheet tulivat hänelle ajankohtaisiksi jo aiemmin nykyisen Turkin alueella sattuneessa kirkollisessa konfliktissa.

Apostoli Paavali kirjoitti noissa tunnelmissa Galatalaiskirjeen. Paavali oivalsi ensimmäisten kristittyjen kanssa, että Pyhä Henki luo aivan uutta sen sijaan että rakentaisi vanhojen kansallisten rintamalinjojen mukaisia järjestelmiä.

Apostoli Paavali oli joidenkin muiden ensimmäisten kristittyjen kanssa tuntenut Pyhän Hengen vapauttavan uudet syntyvät seurakunnat uutta maailmaa varten, aivan uusissa oloissa, monikulttuurisessa ja monikansallisessa toisenlaisessa maailmassa. Se merkitsi vapautta juutalaiseen pyhään perinteeseen liittyvistä tavoista.

 Erityisesti Pyhä Henki antoi vapauden juutalaisista ylitarkoista ruokasäädöksistä ja ympärileikkauksesta.

 Sopii ymmärtää, että nämä säädökset olivat olleet pyhiä perinteitä, jotka olivat myös osa Vanhan testamentin pyhiä kirjoituksia – Jumalan sanaa.

Israelin kansa oli kokenut nuo perinteet todella pyhiksi monissa kansan vaikeissa kohtaloissa vuosisatojen aikoina.

 Varmasti nuo pyhät tavat olivat heille Israelin kansana jopa pyhempiä kuin Kaatuneiden muistopäivän perinteet suomalaisille tai äskettäin vietetyn Voitonpäivän tapahtumat venäläisille.

 Jos tänään sanon lähellä tai kaukana hautausmaata sanan ”Kaatuneiden muistopäivä”, se herättää suomalaisissa tunteita. Sunnuntaina ja maanantaina katsoin Pietarissa ”Voitonpäivää” ja se herätti syviä tunteita venäläisissä niin kuin varmasti myös ranskalaisissa, briteissä ja amerikkalaisissa.

 Apostoli Paavali ymmärsi Pyhän Hengen vapauttavan jostakin silloiseen aikaan liittyvästä vielä tarkemmin ja pyhemmin vaalittavasta perinteestä, kun apostoli perusti seurakuntia uusissa oloissa.

Paavali oli ottanut seurakuntansa kanssa vapauden – Jumalan lapsen vapauden Pyhässä Hengessä – ja aloittanut vapaamielisen ateriayhteyden pakanataustaisten kristittyjen kanssa piittaamatta juutalaisista pyhistä perinteistä, kaiken lisäksi uudet seurakuntalaiset eivät olleet edes ympärileikattuja.

Jerusalemista saapui Paavalin luo vanhan perinteen mukaisia arvovaltaisia apostoleita, nämä riitautuivat Paavalin kanssa.

Ympärileikkaus on raaka, väkivaltainen toimi Jumalan luomaa ihmislasta vastaan: se oli ollut pyhä vanhan kansallisen israelilaisen tradition mukaan eläville apostoleille, luultavasti he muistivat Israelin kansan vuosisataiset kovat traumat ja taistelut kansakunnan olemassaolon puolesta, mutta siitä huolimatta Paavali katsoi, että nyt seurakunnan pitää elää uudessa ajassa Pyhässä Hengessä, Jumalan lasten vapaudessa.

Paavali kirjoitti galatalaiskirjeessään, että Kristuksessa kaikki ovat yhtä eikä enää erotella kreikkalaisia eikä juutalaisia, - ei ruotsalaisia, ei suomalaisia, ei venäläisiä. Kaikki ovat yhtä Kristuksessa.

Galatalaiskirjeessään aloittamansa teologisen perustelun apostoli Paavali saattaa huippuunsa Roomalaiskirjeessä – päivän epistolassa. Apostoli Paavali näkee, että kristillinen kaste luo uuden kansan. Tämä kansa ei ole enää kansallisen, rodullisen, kielellisen, sotahistoriallisen tai kulttuurisen näkökohdan mukaan määritelty.

Tietenkään ei ole kyse siitä, etteikö kreikkalainen, israelilainen, ruotsalainen, suomalainen tai venäläinen saisi tuntea tyytyväisyyttä omasta kielestään, kansastaan ja kulttuuristaan, vaan että seurakuntaa, Jumalan kansaa ja Jumalan valtakuntaa ei enää määritellä kansallisin perustein.

Kasteessa saatu Pyhä Henki luo vapauden vanhoista kansallisista myyteistä ja ennakkoluuloista. Pyhä Henki antaa myös rohkeuden arvioida uudella tavalla pyhinä pidettyjä asioita, joissa on rehellisin silmin katsottuna aimo annos pahuutta ja väkivaltaisuutta.

Jeesuksen puhe Pyhästä Hengestä puolustajana liittyy samaan varhaiskristilliseen kokemukseen, jossa he ovat joutuneet erilleen kansallisesti määritellystä israelilaisesta uskonnosta. Elämä on ollut oikeasti vaarallista ja vaikeaa.

Ensimmäiset kristityt kokivat kuitenkin, että Jeesuksen sana kävi toteen: Pyhä Henki loi aivan uutta, uuden tulevaisuuden, uuden kansan – Jumalan kansan, jolla on täysi oikeus usko itsensä Taivaan valtakunnan perilliseksi ja kaikkien vanhojen lupausten omistajaksi.

Tämän päivän kristittyjen haaste on nähdä, missä määrin ja missä asioissa Pyhä Henki voisi uudistaa seurakuntamme toimintatapoja ja vallitsevia ajattelutapoja, meillä harjoitettua uskonnollista toimintaa.

 Pyhä Henki luo uuden Jumalan kansan eri puolilla nykyistä maailmaa, ja eri puolilta toisen maailmansodan aikaisia muinaisia rintamalinjoja.

Maailmamme on nyt uusi. Pyhä Henki luo meidät uutta maailmaa varten. Pyhä Henki antaa varustaa meidät myös kestämään ja voittamaan maailmamme ja oman elämämme muutoksen kipeyden.

Ystäväni – siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa! Se on totta, minkä Jeesus lupasi: me saamme puolustajan, Pyhän Hengen turvaksi vaikeuksissa ja rohkaisuksi uuden näkemiseen.

Jo kuudes kantelu tuomiokapituliin minua vastaan

Tavallinen – puoluepoliittisesti väritön ja kaikin puolin lahjomaton (ja lahjaton) - pikkukylän pappi Juha Molari joutui taas kantelun kohteeksi. Nyt jo kuudennen kerran vuoden sisällä!


Tänään sain erään eläkeläistyypin, joka on ilmeisen lähellä The Soviet Story –propagandafilmin ja ProKarelian nationalistien aatemaailmaa, tekemän kantelun vastauspyynnön Espoon hiippakunnan tuomikapitulista. Tämä on jo järjestyksessään kuudes kantelu tai sen kaltainen kirjoitus tuomiokapituliin minua vastaan. Lisäksi on ainakin kaksi muuta parjauskirjettä lähetetty kapituliin minua vastaan.

Kyseinen eläkeläinen – jääköön hänen nimensä mainitsematta – suuressa viattomuudessaan esittää, että olisin sunnuntaina saarnan ja liturgian välissä tunkeutunut luvattomasti kirkon tietoverkon avulla väestörekisteritietoihin, löytänyt hänen puhelinnumeronsa ja soittanut hänelle. Olisin tiedustellut, miksi eläkeläinen solvaa minua kirjoituksillaan.

Eläkeläinen uskoi, että puhelinsoiton jälkeen jatkoin ilmeisemmin liturgian toimittamista. Hän lienee harvoin vieraillut kirkossa, koska jumalanpalveluksissamme olisin voinut siis hoitaa mainitut operaatiot ns. uhrivirren (eli kolehtivirren) aikana ennen ehtoollisliturgiaa.

Olen ihan huipputyyppi – sitä ei ole kiistäminen – mutta ihan kaikkia agenttitarinoita eivät kai tuomiokapitulissakaan uskota.

Eläkeläinen liitti kirjelmään mukaan useiden ihmisten hätähuutoja, koska nämä pelkäsivät, että tämä Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen ystävä käyttäisi väestörekisteritietoja heidän tunnistamiseen! Kirjoittaja ei toki sanonut, miten väestörekisteritieto auttaisi internetin nimimerkkien yhdistämisen juuri oikeaan nimeen väestörekisterissä.

Tosiasiassa mainittu eläkeläinen oli tehnyt lukuisia väitteitä internetissä, että olisin plagioinut The Soviet Story –elokuvaa vastaan kirjoittamani informaatiopsykologisen kritiikin. Teksti ei olisi siis minun oma. Kysyin, mikä tarve mainitulla miehellä on kirjoittaa moisia solvauksia.

Mietin jo tutkintapyynnön tekemistä, kunnes päätin jättää solvaajan möyhimään omaan saastaansa. Sen jälkeen mainittu henkilö aloitti kehittää salaliittoteoriaa siitä, miten olisin löytänyt erään henkilön olinpaikaksi Viron ja hänen puhelinnumeronsa kirkon väestörekisteritietojen perusteella. Muutamat ovat jopa ilmeisemmin kääntyneet poliisin puoleen mainitun epäluulon tähden.

Juttelin äitini kanssa tänään. Hänkin ihmetteli, miten niin monelta ihmiseltä katoaa ns. arkijärki. Puhelinnumerot saa helposti 118-numerotiedustelusta, ja on niitä muitakin palveluita.

Sain vastausaikaa kai 20.5. mennessä. Vastasin sähköpostilla ripeästi, sillä en halua hukata aikaa tärkeämmiltä vapa-ajan projekteilta. Kaukasian terroristeista valmistuu teos Abdullah Tammen kanssa. Tämä vaatii kovasti aikaa. Leningradin piirityksestä pitäisi saada aikaan myös tekstiä kirjaa varten.

Lisäksi minulla on nuo innovaatioihin ja talouspolitiikkaan liittyvät vakavammat tutkimuskohteet. Tällä hetkellä haluan ymmärtää erilaisia skenaarioita, joita Kreikan talouden kehityksestä voi aiheutua Venäjän talouteen.

Ystäväni sanoi tänään puhelimessa, että mainitunlaiset kantelijat osoittavat toimillaan heidän syvän pahuutensa. He eivät jää vain demokraattisen polemiikin piiriin, vaan yrittävät kaikin tavoin oikeustoimin häiritä. He kai kokevat tekevänsä oikeutta, mutta he tosiasiassa anastavat ihan riittävästi työllistettyjen viranomaisten aikaa oman pahuutensa mukaisen tunkion hämmentämiseen.

 Sanoin kapitulille, että tutkikaa perusteellisesti ja kertokaa julkisesti, miten on asia, jotta panettelija saa häpeänsä epäluulon virittämisestä. Itse ainakin lähden Voitonpäivän juhliin Venäjälle, sikäli kuin iltamyöhään ennätän enää mitään nähdä. Oikein tuntuu hyvältä, että fasismi kukistui 65 vuotta sitten. Miten paha olisi elää, jos fasistinen ihmisyyden vastainen kiusaaminen, alistaminen ja vaimentaminen olisivat yhä edelleen toimintatapamme.

Юха Молари, 65-летия Победы в Великой Отечественной войне

65-летия Победы в Великой Отечественной войне (День Победы)

Ps.

En suinkaan kuvittele, että olisin ainoa tapaus kantelijoiden ja panettelijoiden objektina. Kymmenen vuotta sitten elin turhan varmana sinisilmäisessä - jota kutsutaan sinivalkoisuudeksi - uskonnossa, jonka mukaan on pyhää ja totista tunnustaa, että suomalainen sananvapaus on ylivertainen ja loistava. Silloin jopa ärsyynnyin, kun venäläiset ystävät huomauttivat kriittisesti suomalaisen sananvapauden ongelmallisesta tilanteesta.

Tällä hetkellä olen nähnyt, miten kaikenkarvaiset nationalistit saattavat häiritä ihmisiä, jotka eivät kumarra pyhästi viralliselle Valheelle tai kansallisille tabuille. Evgenia Hilden-Järvenperä on joutunut vaikeuksiinsa Uusi Suomi -blogissa, koska hänen avoimuutensa ja rehellisyytensä ystävänsä Rimma Salosen hyväksi ei sovi Suomen ulkopoliittiseen tilanteeseen.

Erityisen pelottavalta Evgenia Hilden-Järvenperä tuntuu perusteellisen Rimma-tuntemuksensa ja venäjänkielen osaamisensa tähden juuri nyt, kun 27.5.2010 Venäjän pääministeri Vladimir Putin saapuu Lappeenrantaan.

UM pelkää sitä tunnettua huhua, että Putin tapaisi myös Rimman Lappeenrannassa. Rimma on joutunut Venäjän lehdistössä kovan huomion kohteeksi taas uudestaan, koska häneltä kiellettiin myös rukoukset poikansa puolesta sen lisäksi ettei äiti saa puhua enää äidinkieltään ja poikansa äidinkieltä, kun käy tapaamassa omaa poikaansa.

Venäläisen äidin ja pojan ortodoksinen usko hirvittää suomalaisia russofoobikkoja! Tiettävästi myös muut ystäväni ovat joutuneet äskettäin sensuurin ja painostuksen kohteeksi Rimma Salosen tapauksen johdosta. Se siitä kuvitelmasta, että Suomessa olisi upea demokraattinen sananvapaus ja mielipiteen ilmaisemisen oikeus.

Vanha väitetty "suomettuneisuus" oli paljon enemmän sananvapautta kuin nykyinen "sananvapautemme" ja "ulkopoliittinen keskustelumme".

Vaimoni kanssa olen tänään sopinut alustavasti, että Aleksander-poikamme kastetaan kesällä Pietarissa Moskovan patriarkan alaisen venäläisen järjestykse mukaisesti Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkossa. Aleksanteri Nevski eli Pyhä Aleksanteri Nevalainen (ven. Александр Ярославич Невский, Aleksandr Jaroslavitš Nevski) (1219 Pereslavl-Zalesski – 1263 Gorodets) on venäläinen kansallissankari. Hän on ortodoksisen kirkon pyhä, Novgorodin ruhtinas, Vladimirin suuriruhtinas. Hän kävi myös Suomessa mm. sotaretkellä Hämeenlinnan lähellä.

Novgorodin ruhtinas Aleksanteri joukkoineen löi sumun turvin ruotsalaiset, norjalaiset ja suomalaiset sotajoukot Nevan taistelussa 15.7.1240. Pietariin rakennettiin vuonna 1717 Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkko, ja vuonna 1724 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin sinne.

Poikani nimi periytyy mainitusta Aleksanteri Nevskistä, joten olisi sopivaa, että hänet myös kastetaan kyseisessä kirkossa. Kerron lähempänä kastetta sittemmin tarkemman merkityksen, joka Aleksanteri Nevskillä on Venäjälle ja venäläisyydelle.