”Venäläismielinen”
Irtisanomiseni kirkkoherran virasta lyötiin lukkoon väitteellä, jonka piispan määräämä tutkinta-asiamies, 71-vuotias Jorma Back lausui sanoilla ”saarnaa enemmän Venäjästä, kuin Jumalasta”. Tärkeimpänä perusteena oli ”kritiikitön” suhtautuminen Venäjään. Raskauttavaa oli myönteinen suhtautumiseni Venäjän ortodoksisen kirkon julkaisemaan teokseen.
Suomalainen Venäjä-asiantuntijana esiintyvä aktivisti, kääntäjä Jukka Mallinen oli tehnyt kantelut 2010-0203 ja 2010-00204, joissa viittasi erheellisellä päiväyksellään blogikirjoitukseeni 15.6.2010. Mallinen esitti pelkän väitteen, jonka mukaan ihailisin sopimattomasti ortodoksisen papin kirjoitusta, jonka Venäjän turvallisuuspalvelu FSB oli julkaissut juhlakirjana. Mallisen mukaan olisin tällä tavalla ”rikkonut papinlupausta saarnata Suomen kirkon uskoa puhtaana”. Luterilainen usko tarkoittaisi hänen mukaansa luterilaista ”talonpoikaiston, kauppiassäädyn ja uuden oppineiston demokratismia, individualismia ja humanismia”.
Kyseessä oli venäläisen papin julkaisema teos ”Pahan voittaminen hyvällä – uskonto ja esivalta terrorismia vastaan”. Blogissani kiitin Nikolai Pogrebnjakin teoksesta. Kääntäjä Mallinen translitteroi papin nimen väärin kantelussaan eikä hän ollut lukenut teosta. Sittemmin Mallinen teki myös rikosilmoituksen, mutta poliisin esitutkinnassa kävi ilmi, että Mallinen oli itse kirjoittanut Finrosforumin muutaman aktivistin kanssa vetoomuksen ”Diktatuurin kärpäset politiikan tunkiolla” (10.6.2010), jossa hän mm. minut nimeten vaati suomalaisen kansalaisyhteiskunnan toimia, jotta toimintani ei saisi olla mahdollista Suomessa. Hän kutsui toimintaa ”Kremlin rohkaisemaksi kyyniseksi agitaatioksi” ja ”putinismiksi”.
Mallisen rinnalla vetoomukseen osallistui myös mm. Mikael Storsjö, joka kustansi Al-Qaida-terroristijärjestön sivustoa Kavkaz-Center. Mainittu Storsjö oli yksi tärkeimmistä lähteistä sotatieteen tutkija Saara Jantuselle siitä, millainen mies Molari olisi ”vainoojana” jo ennen kuin Jantunen oli mitään itse kohdannut Molarin suhteen. Sekä Storsjö että Jantunen asuivat pienellä Suomenlinnan saarella ja esiintyivät myös rinnatusten 20.5.2016 Hyvä Paha Ruma Venäjä -ohjelmassa pääuutisten jälkeen Yleisradion TV1 -kanavalla. Tässä ohjelmassa lausutun ilmauksen translitterointi ja tiivistelmä on eräs syytekohdista muiden ohessa.
Vetoomustaan Mallinen täydensi sittemmin toukokuussa 2014 Verkkouutisten haastattelussa ”Näin Kreml soluttautuu hyväuskoiseen Suomeen”, jossa hän nimesi muutamia ”Venäjän vaikuttaja-agentteja”, mukaanlukien meikäläisen osa-aikaisen wc-siivoojan. Sotatieteen tohtori Saara Jantunen tukeutuu Mallisen kyseiseen haastatteluun erittäin laajasti teoksessaan Infosota, kun hän määrittelee Johan Bäckmania ja minua.
Vähän ennen Jukka Mallisen jättämää aiempaa kirkollista kantelua, olin henkilökohtaisessa blogissani kirjoittanut 6.5.2010 Pietarin muslimien joutuneen äärinationalistien iskun kohteeksi. Kirjoitin, ettei muslimeita vastaan saa hyökätä, ei saa luoda riitoja tai alistamista. Tuossa blogissani ja kirjaesittelyn yhteydessä hiukan myöhemmin 16.6.2010 muistutin uskonnollisten johtajien vastuullisuudesta suhteessa esivaltaan. Tällöin viittasin siihenkin, kuinka Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n ja kansallisen terrorisminvastaisen komitean johtaja Alexandr Bortnikov esitti 13.4.2010 Moskovan terrorisminvastaisessa kokouksessa hengellisille johtajile, papistolle ja yhteisöjen edustajille kutsun terrorismin vastaiseen toimintaan. En pitänyt mitenkään mahdollisena yhtyä Jukka Mallisen käsitykseen, jonka mukaan esivallan kanssa sovinnolliset toimet kansallisten ja uskonnollisten taistelujen lopettamiseksi olisivat tulkittavissa luterilaisen pappislupauksen vastaiseksi toiminnaksi.
Ainoaksi mainitsemisen arvoiseksi näytöksi varsinaisen virantoimitukseni ”venäjämielisyydestä” tutkinta-asiamies nimesi sen, että mainitsin eräässä saarnassani neljä vuotta aiemmin venäläisen kirjailijan Fjodor Dostojevskin ja hänen teoksensa. Kirkollisen selvityksen mukaan kyseinen kirjailija ja hänen teoksensa ”Rikos ja rangaistus” on kuulemma seurakuntalaisille liian vieras. Sittemmin on käynyt ilmi, että teos on liian vieras myös Suomen Puolustusvoimien Venäjän infosodan tutkijoillekin.
Tuolloin syytetty ”Venäjämielinen saarna” 25.12.2006 on edelleen luettavissa Internetistä: l Näin tuon saarnan perusteella Back syytti: ”Kritiikki saanoja kohtaan, 'hän puhuu enemmän Venäjästä kuin Jumalasta', voi olla aiheellinen”. Itse asiassa sillä kertaa syyllinen ja rikos olivat tiedossa, piti vain etsiä todisteet: todiste löytyi monta vuotta vanhasta saarnasta, josta kukaan ei ollut koskaan kannellut.
Saarnassa oli kyse Dostojevskin kuuluisan Rikos ja rangaistus-teoksen loppulukujen kerronnasta: kirvesmurhaaja Raskolnikovin uskoon tulosta, kun hän nöyrtyi alhaisen Sonjan apuun, mutta tuli torjutuksi itseään pyhinä pitävien kirkollisten ihmisten keskuudessa.
Dostojevski kehitti kirvesmurhaajan teologis-filosofiseksi pohdiskeluksi juuri ajankohtaisuuteen nousseelle iskulauseelle:
К топору зовите Русь, Kirveeseen kutsu Venäjä.
Sosialistiradikalistien erääksi iskulauseeksi kehittyi sittemmin myös "Ei Jumalaa, ei tsaaria, me tapamme kuvernöörin".
Jälkimmäinen allekirjoitus oli Heidi Hautalan rikosilmoituksessa minua vastaan, kun hän täydensi ilmoitustaan sähköpostitse sillä perusteella, että olin Helsingissä käynyt RT-kanavan kanssa ja arvostellut Al-Qaidan terroristisivuston toimintaa. Finrosforumin aktivistit ja terroristisivuston kustantaja olivat mukana viestiketjussa poliisille. Tämän jälkeen muutaman päivän kuluttua kirkko pidätti minut pappisviran toimituksesta ja minä päätin siirtyä ortodoksiseen kirkkoon.
Kutsu Venäjä kirveeseen?
Nikolai Tšernõševski (Chernyshevsky) (24.6.1828-17.10.1889) oli tunnettu venäläinen materialistifilosofi ja vallankumouksellinen demokraatti, jonka kirjoitukset vaikuttivat mm. Vladimir Iljitš Leniniin sekä muihin vallankumouksellisiin. Hän itse syntyi Saratovin Aleksandr-Nevskin katedraalin ylipapin Gavril Tšernõševskin perheesen. Myös Nikolai aloitti nuorena Saratovin teologisen seminaarin, jossa opiskeli kolme vuotta, mutta siirtyi vuonna 1846 Pietarin yliopistoon historian ja filologian osastolle. Valmistumisensa jälkeen hän aloitti nuorena opettajana saarnata vallankumouksellisia ideoita.
Vuonna 1855 Nikolai Tšernõševski puolusti väitöskirjaansa ”Taiteen esteettiset suhteet todellisuuden kanssa”. Esitystä pidettiin vallankumouksellisena. Hän kritisoi jyrkästi idealistien estetiikkaa. Opetusministeri A.S. Norov esti akateemisen tutkinnon myöntämisen. Vasta vuonna 1858 E.P. Kovalevsky tunnusti Tšernõševskin ansiot tieteessä. Nikolai sai mukaansa useita upseereita vallankumouksellisiin piireihinsä.
Maaliskuun 1. päivänä 1860 ”Maakuntien lehti” («Колоколе») julkaisi ”venäläisen miehen” vetoomuksen, jossa hän moitti Herzenia riittämättömästä radikalismista, pyrkimyksistä ratkaista talonpoikaiskysymys rauhanomaisesti ja päätyi suorastaan hälytykseen ”kutsu Venäjä kirveelle”. Herzen vastasi kirjoituksen toimituksellisessa esipuheessa, että ”emme ole kansanne samaa mieltä”, koska tuo vetoomus edustaa äärimmäistä ilmaisua: ”Niin kauan kuin on olemassa ainakin yksi kohtuullinen toivoa, pitää irtisanoutua kirveestä”. Herzen kertoi vastenmielisyydestään kaikkea verenvuodatusta vastaan. Tämä johti keskusteluun siitä, että pitääkö ”kutsua rukoukseen”, vai hälyttää ”Venäjä kirveeseen”.
Keväällä 1860 lähetetyssä ”kirveskirjeessä” Herzenille ”venäläinen mies” muistutti tämän kaukaisessa Englannissa korottaneen puhetta venäläisten puolesta tsaarihallinnon sortoa vastaan ja painottaneen sananvapautta. Niin kaikki odottivat, että Herzen tulisi tsaarin sortotoimien paljastajaksi, ”tämän onnettoman epäjumalanpalveluksen tsaarin edessä” paljastajaksi. ”Venäläisen miehen” uskotaan olevan Nikolai Tšernyševski.
Kirveskirjeessä ”venäläinen mies” ironisoi, kuinka Herzen saapuisi Thamesin rannoilta Venäjälle, jossa tämä elättäisi toivoa hallituksen edistyksellisistä pyrkimyksistä. ”Tilanteemme on kauhea ja sietämätön: Vain kirves voi pelastaa meidät, eikä mikään muu kuin kirves auta! Näyttää siltä, että tämä ajatus on jo ilmaistu teille, ja se on yllättävän totta, ettei muuta pelastusta ole. Olemme tehneet kaikkemme edistääkseen tapauksen rauhanomaista ratkaisua, muuttamalla äänensävyä. Älköön meidän ”Maakuntien lehti” saarnatko kutsua rukoukseen, vaan julistakoon hälytyksen: Kutsu Venäjä kirveeseen!”
Nikolai Tšernõševskiä on pidetty myös ns. Velikoruss-vetoomuksen kirjoittajana, joka vaati hyvityksiä talonpojille, Puolan vapauttamista, demokraattisen perustuslain ja poliittisten vapauksien käyttöönottoa sekä uudistuksia tuomaristoon ja paikallishallintoon. Hän joutui poliisin salaiseen valvontaan. Sandarien päällikkö Dolgorukov kuvaili raportissaan, että Nikolai Tšernõševski olisi kenties osallinen vuoden 1862 tulipaloihin Pietarissa.
Heinäkuun 7. 1862 Nikolai Tšernyševski pidätettiin ja hänen asetettiin vankilaan Pietarin ja Paavalin linnoitukseen. Hän oli julkaissut kiellettyä Sovremennik-julkaisuaan Lontoossa. Tutkinta kesti puolitoista vuotta. Nikolai jatkoi kuitenkin työskentelyään vankilassa ja kirjoitti vähintään 200 lehtijuttua. Nikolai tuomittiin 7.helmikuuta 1864 Siperiaan 14 vuodeksi, mutta Alexandr II lyhensi tuomion 7 vuodeksi.
”Kirveskirjeen” vastaanottaja oli Alexandr Ivanovich Herzen (s. 25.3.1812 Moskova – k. 9.1.1870 Pariisi), joka oli tunnettu sosialististen muutosten puolustajana ja vallankumouksellisen ”Maakuntien lehden” kustantaja. Hän lähti maanpakoon vuonna 1863, kun oli tukenut avoimesti Puolan kansannousua. Alexandr Herzen oli varakkaasta maanomistaja perheestä Ivan Aleksevich Jakovlev, joka oli Moskovassa 1812 tapaamassa itse Napoleonia. Lokakuussa 1829 nuori Alexandr Ivanovich Herzen ilmoittautui Moskovan yliopiston fysiikan ja matematiikan tiedekunnan opiskelijaksi. Herzenin ja hänen ystävänsä N.P. Ogarevin ympärille muodostui yliopistolle vallankumouksellinen piiri. Lopulta Herzen erikoistui tähtitieteeseen ja valmistui vuonna 1833, mutta Herzenin ja Ogarevin piiri jatkui yliopiston jälkeen.
Helmikuussa 1834 Alexandr Herzen pidätettiin ryhmänsä kanssa, koska heidän väitettiin laulaneen herjauksia keisarillista perhettä vastaan. Huhtikuussa 1835 Alexandr sai karkoituksen Permiin ja edelleen Vjatkaan. Vuonna 1840 Herzenin sallittiin palata Moskovaan, toukokuussa 1840 hän muutti Pietariin ja pääsi isänsä vetoomuksesta sisäasiainministeriön toimiston palvelukseen, mutta jo heinäkuussa 1841 hänet karkotettiin Novgorodiin. Täällä syntyi uusia suhteita, joista ystävistä suurin osa liittyi Herzenin kanssa ”länsimaisten leiriin” ja muutamat A.S. Khomyakovin ja I.V. Kireevskyn johdolla ”slavofiilien leiriin”.
Slavofiilit puolustivat Venäjän historiallisen kehityksen polun omaperäisyyttä, joka eroaa pohjimmiltaan Länsi-Euroopan menettelyistä. Venäläiseen omaperäisyyteen kuuluu luokkataitelun puuttuminen ja ortodoksisuus todellisena kristinuskona. Venäläinen yhteiskunta ja venäläinen kulttuuri perustuisivat ensisijaisesti ortodoksisille uskonnollisille arvoille, mikä merkitsee paluuta ortodoksisuuteen, patristiikkaan, kirkon isien teoksiin Basilius Suureen ja Johannes Khrysostomokseen. Samalla slavofiilit ilmaisivat skeptisyyttä eurooppalaisen liberalismin instituutioille. Slavofiilien mukaan piti rukoilla pikemmin kuin tarttua kirveeseen.
Kirveskirjeen vastaanottaja A.I. Herzen kuului länsimielisten leiriin. Mentyään myös Eurooppaan, vuoden 1848 helmikuun vallankumous voimisti Herzenin toivekuvat ja vallankumouksen verinen tukahduttaminen järkytti häntä. Tämän jälkeen hän kääntyi sosialismiin. Hänestä tuli läheinen ranskalaisen Pierre-Joseph Proudhon ja muiden eurooppalaisten radikalismin johtajien kanssa. Prouhdon oli taloustieteilijä, joka kutsui itseään anarkistiksi. Hän on yksi vaikutusvaltaisin anarkismin teoreetikko, mutta marxilaiset kriitikot pitivät häntä pikkuporvarillisena sosialistina. Vuonna 1846 ilmestyi Proudhonin teos ”Taloudellisten ristiriitojen järjestelmä eli köyhyyden filosofia”, mihin Karl Marx kirjoitti ironisen vastalauseen ”Filosofian köyhyys”.
Herzen osallistui poliittiseen aktivismiin Pariisissa. Hänen piti paeta Pariisin mielenosoitusten jälkeen Sveitsiin ja sieltä Nizzaan. Giuseppe Garibaldi tuli hänelle tutuksi täällä. Herzenille muodostui käsitys vanhan Euroopan ”kuolemasta” ja Venäjän kutsusta toteuttamaan sosialistinen ihanne. Heinäkuussa 1849 keisari Nikolai I pidätti Herzenin ja hänen äitinsä. Takavarikoitu omaisuus pantattiin pankkiiri Rothschildille, mutta tämä neuvotteli Venäjälle lainan ja Herzeniä koskeva keisarillinen kielto kumottiin. Herzenin perhe koki Nizzassa tragedioita: vaimo petti, äiti ja poika kuolivat. Niin Herzen muutti Lontooseen, jossa hän perusti painotalon Venäjällä kiellettyjen julkaisujen julkaisemiseen. Lontoosta käsin hän vuodesta 1857 julkaisi viikkolehteä ”Maakuntauutiset”, jossa ”Kirveskirje” julkaistiin. Venäjän hallitus esitti tiukkoja vaatimuksia Iso-Britannian hallitukselle ja Herzenin oli jätettävä Lontoo. Hän muutti Sveitsiin, jonne painotalo siirtyi huhtikuussa 1865. Herzen kuoli keuhkokuumeeseen 1870 Pariisissa, jonne hän oli saapunut vähän aiemmin.
Krimin sodan aikana 1854-1855 Herzen hyökkäsi Venäjän keisarikuntaa vastaan ja vetosi Sevastopolin sankarillisiin puolustajiin, jotta nämä vaihtaisivat isänmaata ja siirtyisivät hyökkääjien puolelle. Sitä vastoin samanaikaisesti Suomen suuriruhtinaskunnassa Zachris ”Sakari” Topelius sanoitti rakkaan joululaulun ”Sylvian joululaulu” ja ”Varpunen jouluaamuna”, pitäen yksipuolisia länsimielisiä pyrkimyksiä joidenkin silloisten henkilöiden turhamaisuuteen tarrautuneena narsismina. Topelius asettui selvästi Suomen idean edustajana Venäjän kannalle Turkkia ja länsivaltoja (Britannia, Ranska, Sardinia) vastaan, joiden seuraaminen olisi kadottanut Luojan antaman tehtävän Suomelta. Topeliuksen mukaan Venäjän keisarin sota oli myös uskonsotaa islamia vastaan, niin kuin siihen aikaan oli pyrkimyksenä tulkita sotien taustat uskonnollisesti. Topelius piti Venäjän keisarin vihollisia myös Suomen vihollisina, koska nämä viholliset olisivat tuhonneet Suomen idean.
Mikko Majander on väitöskirjassaan vuonna 2004 liittynyt professori Matti Klingen tulkintaan Topeliuksen ajattelun maantieteellisestä determinismistä Sylviän joululaulun syntymisen aikana: ”Krimin sodan aikana 1854-1855 Ruotsissa oli suunnitelmia Suomen valtaamiseksi takaisin, mutta Topelius puolusti kynällään lojaalisuutta keisarikuntaa kohtaan niin, että länsivaltoja sympatisoineet liberaalit syyttivät häntä venäläisen linjan edustajaksi” (Majander 2004:31).
Venäjän valtiollinen pedagoginen yliopisto on nimetty A.I. Herzenin mukaan Pietarissa Moika-joen varrella. Yliopistossa on opiskelijoita noin 16 000 – 17 000, professoreita yli 200. Alkuaan paikalla oli keisarinna Marian orpokoti, mutta pedagorinen yliopisto pitää itseään orpokodin ideoiden ja arvojen seuraajana. Orpokodissa orvot saivat ruoan ja suojan sekä koulutuksen. Vuonna 1920 ”Petrogradin pedagoginen instituutti” nimettiin A.I. Herzenin mukaan. Viimeisimmän kertani olen lukenut evankeliumin jumalanpalveluksessa tässä A.I. Herzenin pedagogisen yliopiston pääsiäisyön liturgiassa keväällä 2011, vain hetkeä aiemmin olin tullut torjutuksi Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa ”venäläismielisyyden” johdosta, joka tulkittiin ”sopimattomaksi käytökseksi”.
Dostojevski: Kirvesmurhaajan viha symbolisoi eroa Jumalasta
Dostojevski oli vuonna 1864 kokenut elämänsä kauheimman vuoden: hänen Maria-vaimonsa ja Mihail-veljensä kuolivat. Siinä surussa hän kirjoitti Kellariloukko-teoksen. Dostojevski pakeni velkojaan ja suruaan ulkomaille, jossa hän rahattomana etsi suurten venäläisten aikakausilehtien päätoimittajilta ennakkoa uutta romaani-ideaansa vastaan. Idea meni läpi ja syntyi Rikos ja Rangaistus.
Fjodor Dostojevskin tunnetuin teos ”Rikos ja rangaistus” julkaistiin vuonna 1866. Romaani on maailmankirjallisuuden klassikko, paitsi Suomessa sitä ei tunneta sen enempää kirkon päättäjien keskuudessa kuin Venäjän infovaikuttamista analysoivien Puolustusvoimien tutkijoiden keskuudessa.
Dostojevski oli käynyt anarkistien ja utopistien perjantai-istunnoissa pohtimassa yhteiskunnallisia kysymyksiä. Talvella 1849 hänet pidätettiin yhdessä kolmenkymmenen muun nuoren radikaalin kanssa. Rangaistukseksi tuli karkoitus Siperiaan. Hän näki entistä selvemmin yhteiskunnallisen vallan rakenteet ja mielipiteet jyrkkenivät aikaa myöten.
Dostojevskin Raskolnikov on tutkielma siitä, miten kaapissa ja kurjuudessa asuvalle miehelle käy, jos hän ja kun hän tarttuu todella ”Kirveskirjeen” mukaisella tavalla iskulauseessa tarjottuun ideaan: murhaa kiskurinaisen, Aljona Ivanovan, vaikka ilman ryöstöaikeita. Ivanova arvosti rahaa ja valtaa, joiden kautta hän myös nosti itsensä muiden ihmisten yläpuolelle. Lesken maailmassa ei ollut sijaa vilpittömyydelle tai inhimillisyydelle. Aljona Ivanova oli sydämetön nainen, joka tienäsi systeemillä. Tietysti nuori ylioppilas Raskolnikov olisi voinut murhata muullakin tavalla, mutta Dostojevski nosti kirveen esille ajankohtaisen metaforan käsittelyä varten. Raskolnikovin ilmaisema viha symbolisoi irtiottoa Jumalasta.
Raskolnikovin nimi on myös symbolinen. Kantasana raskol tarkoittaa jakaantumista, viittaa 1600-lopun suuriin uskonriitoihin vanhauskoisten ortodoksien erotessa äitikirkon yhteydestä. Nyt hajoaminen viittaa itse päähenkilön henkiseen hajoamiseen ja yhteiskunnalliseen eriseuraisuuteen.
”Rikoksentekijä – miltei jokainen – kokee rikoshetkellä jonkinlaisen tahdon ja järjen lamaantumisen, ja niiden tilalle taas ilmaantuu lapsenomainen, ilmiömäinen kevytmielisyys, ja juuri hetkellä, jolla järki ja varovaisuus ovat kaikkein eniten tarpeen” (Rikos ja rangaistus)
Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Hän tunnustaa rikoksen tavattuaan Sonjan. Raskolnikov oli kuin Lasarus, jonka evankeliumiin ja ristiin uskossaan ankkuroitunut laiha ja nöyrä Sonja herättää henkiin. Sonja kysyy Raskolnikovilta ristien vaihtamista, ottaen vastuuta Raskolnikovin kohtalosta ja valmiutta myötäkärsiä. Edelleenkin rikostaan tunnustamaan asteleva Raskolnikov haluaa kuitenkin säilyttää kunniansa:
”Hänen jalkansa puutuivat ja hetkahtelivat mutta kulkivat. Hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään, tointumaan, astuakseen ovesta ihmisenä. 'Mutta minkä vuoksi, miksi?' hän ajatteli äkkiä, oivallettuaan aikeensa. 'Jos on juotava tämä kalkki, niin eikö silloin kaikki ole samantekevää? Mitä inhottavampaa, sitä parempi---'”, Raskolnikov lähti viimein ilmoittautumaan poliisille.
Raskolnikov joutuu kahdeksaksi vuodeksi Siperian pakkotyöleirille, jonne Sonja seuraa häntä. Siellä tapahtuu episodi, jossa uskoon tullut Raskolnikov pyrkii kirkkoon, mutta tulee torjutuksi kirkosta. Dostojevskin kirjoittama ratkaisu on siinä, että uskon avulla rikollinen voi nousta kuolleista. Ratkaisu ei piile suurten ihmisten poliittisesti vallankumouksessa, vaan nöyryydessä ja hyvyydessä, kristinuskon hengen mukaisessa moraalisessa hyvityksessä.
Anniina Nikulainen on Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen pro gradu-maisteritutkielmassaan ”Liian piru ihmiseksi – hermeneuttinen tutkielma Dostojevskin filosofisestaantropologiasta” (2019) kiinnittänyt huoiota siihen, kuinka Dostojevski asettaa Sonjan ja tavallisen kansan paremmin Kristuksen tuntevaksi kuin ylimystön tai papiston (s. 41). Omassa vankeudessaan kosketuksessa tavalliseen kansan Dostojevskin oma käsitys ”intellektuellin ylemmyydestä” oli murtunut. Hän tukeutui lapsuutensa oppeihin, jonka sai Jumalaa pelkäävästä venäläisesetä perheestään. Romaanissa Sonjan toiminta ja hänestä huokuva välittäminen saivat Raskolnikovin tarttumaan lopulta Raamatuun sekä uskomaan itseensä.
Aika absurdia
Koen melko absurdiksi, että valtakunnansyyttäjän vaatimuksesta vainosyytöksen pääpointti minua vastaan on kirja-arvostelussani kerrottu päätökseni Saara Jantusen Infosota-kirjan lukemisen jälkeen viedä matkalaukussa kirves vanhan venäläisnaisen luo ja auttaa häntä purkaen perunakellarin puiset puurakenteet, naputtaen laudat irti toisistaan.
Tunnevaltaisuudessa kirja-arvostelua täydennetään ja muokataan mielikuvilla, että olisin kenties ”kantanut” kirvestä tai kirveskassia Helsingin keskustassa, vaikka tosiasiallisesti vedin isoa matkalaukkua, jonka sisällä oli kirves. Kirveen muoto ei näkynyt mitenkään ulospäin.
Itse kirja-arvostelussa kirjoitin avoimesti, että kirveellä oli rauhanomainen käyttötarkoitus: perunakellarin puurakenteiden purkaminen. Siksi pitäisi kysyä ihmisiltä ensin, mistä ne tulevat ja missä aikeissa ovat. Ennakkoon ei pitäisi luoda ennakkoluuloa ihmisestä, jos ei ole edes kysynyt. Juuri siinä oli mielestäni Saara Jantusen ongelma. Hän itsekin oikeudenkäynnissä tunnusti, että ”ei keskustele vainoojien kanssa”, kun tiedustelin, miksi kirjaa varten ei ole juuri ketään kohdehenkilöä haastateltu.
Suomalainen sotatieteiden tohtorin, pääesikuntaa palvelevan tutkijan mukaan olisi jopa täysin mahdotonta purkaa kirveellä perunakellarin puurakenteet. Itse löysin ajankohtaisesta tilanteesta erittäin tunnetun metaforan, jota käytetään jo Raamatussa VT:sta alkaen UT:n Johannes Kastajan puheisiin kuin myös venäläiseen keskusteluun sananvapaudesta, kumouksellisuuden ja rukoilemisen välisen rajankäynnin punnitsemisessa. Kirves on Dostojevskin ”Rikos ja rangaistus” teoksen ytimessä ja venäläisissä muissa diskursseissa metaforana tunnettavuudessa karhun, sirpin ja vasaran rinnalla mitä tärkein. Pelkästään venäläisten diskurssien ja metaforien huono tuntemus ei hämmästytä, vaan myös kyvyttömyys tunnistaa kirjallisia vivahteita.
Olen usein joutunut pohtimaan sitä, missä määrin ihminen on tällöin enemmän ”imaginaarisen rekisterinsä” tiukassa kuristuksessa, katsoen itseään peilistä kuin kolmivuotias lapsi, kyvyttömänä tunnistaa ”symbolisessä rekisterissä” herkkyyksiä, vivahteita ja tyylejä sekä käsitellä oman halunsa dynamiikkaa.
Kunnioittaen,
Pitkäaikaistyötön, lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
