Sigmund Freud, Joukkopsykologia ja armeija eli mitä armeija pelkää?

 

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud kirjoitti teoksensa Joukkopsykologia ja egoanalyysi vuonna 1921. Suomennos on vasta vuodelta 2010. Sain kirjan tänään antikvariaatista. Haluan ymmärtää sotaväen psyykettä paremmin. Siihen Freud paneutuu teoksessaan.

Suomessahan tiedetään uutisista pari vuotta sitten, että kokonainen sotaharjoitus keskeytettiin, koska Puolustusvoimat pelästyivät metsässä liikkuvaa mahdollista pientä karhua. Epäselväksi jäänyt muistikuva, että löytyikö lopulta metsässä hyppiviä jäniksiä vai ihan oikeasti karhun pentu. Emokarhua ei tavattu. Enemmän kuin pientä karhun pentua, armeija pelkää kuitenkin jokaista kysymystä ja narratiivia, joka asettaa haasteeseen armeijassa vaalitun uhkia maalaavan narratiivin. Näin on, jos Freudiin on uskomista.

Sigmund Freudin teos osoittaa tietä yksilön analyysista yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hän kysyy, mikä pitää joukot koossa. Regressiivinen halu totella voi yhdistyä arkaaiseen väkivaltaan. Armeijassa yksilö on sitoutunut toisaalta johtajaan ja toisaalta muihin jäseniin, mutta kuuluessaan joukkoon hän myös voi turvallisesti luopua monista estoistaan. Joukko pyrkii sijoittamaan vihamieliset tunteensa yhteisön ulkopuolelle.

Joukko tuntee itsensä kaikkivaltiaaksi. Ennen pitkään tästä ideologiasta tulee painajainen. Todellisuuden taju voi kadota ja joukko voi kulkea suuriin onnettomuuksiin melenliikutustensa ja huomiotilojensa viemänä. Freudista innostunut Bion katsoi, että ryhmissä esiintyy sekä järkevää työfunktiota että irrationaalista toiveajattelua, missä todellisuudentaju on hämärtynyt.

Freud tulkitsee Gustave Le Bonin tutkielmaa ja kuvailee, kuinka joukossa julki lausuttu epäilys muuttuu oitis kumoamattomaksi varmuudeksi ja vastenmielisyyden hiven muuttuu hurjaksi vihaksi. Joukkoa voidaan myös kiihottaa paisutelluilla ärsykkeillä.

Freud liittyy Le Bonin havaintoon joukon kunnioittavan voimaa: joukko on yhtä lailla suvaitsematon kuin sortovaltainennkin. Joukot eivät ole koskaan janonneet totuutta. Ne vaativat illuusioita eivätkä voi niistä luopua.

Johtaja tarvitsee salaperäistä, vastustamatonta mahtia ”arvovalta” (prestige). Arovalta on valtiutta, joka lamaa kaiken arvostelukykymme ja vaatii kunnioitusta. Se muistuttaa hypnoosiin lumoutumista. Epäonni hävittää arvovallan.

Freud siirtyy William McDougallin referointiin joukonmuodostuksessa toteutuvasta ”affektiivisuuden voimistumisesta”, tunteet tarttuvat. Näin myös joukko herättää yksilöissään vaikutelman rajattomasta vallata ja ylivoimaisesta vaarasta.

Armeija on keinotekoinen joukko, jota estetään hajoamasta ja jonka rakennetta pidetään ulkoisella pakolla. Freudin mukaan sotaneuroosit ovat tunnistettavissa suurimmalta osin yksilöiden vastalauseiksi roolille, jota armeija heiltä edellytti.

Sotilaan paniikki, pakokauhu, syntyy, kun joukko hajoaa, esimiesten käskyä ei enää kuunnella, jokainen huolehtii vain itsestään eikä muista piitata. Silloin vastavuoroiset sidokset ovat kadonneet ja mieletön pelko pääsee valloilleen. Sotaväenosasto voi joutua pakokauhun valtaan, vaikka vaara ei ole tavanomaista eikä aiemmin koettua pahempi. Sotaväki pelkää ja suojelee pelkoaan vastaan, että kysymyksin ei kyseenalaistettaisi keinotekoisia vastavuoroisia sidoksia, joihin kokoontuminen perustuu.

 

 

Yksilön pelko johtuu joko vaaran suuruudesta tai tunnesidosten katoamisesta. Jälkimmäinen tapaus on neuroottista pelkoa. Samoin pakokauhu syntyy kaikkia uhkaavan vaaran kasvaessa ja joukkoa yhdistävien tunnesidosten kadotessa.

Kun suomalaistenkin keskuudessa – yleisiä eurooppalaisia ja washingtonilaisia (esim. CEPA) ohjeistuksia – seuraten vedotaan nykyään kovasti yhteiskunnallisen yhteishengen, esprit de corps, tärkeyteen, jota vihapuhe ja vastakkainasettelu romuttaisivat, niin sitä vastoin Sigmund Freud palauttaa yhteishengen vaatimuksen omasta mielestään jopa ”helposti havaittavasti” ”kateuteen”. Siinä kaikkien on oltava samanvertaisia ja saatava saman verran. Itse on kieltäydyttävä paljosta. Suomessa yhteiskunnallinen eheys on nostettu jopa kansanpuolustukselliseksi tehtäväksi.

Sigmund Freud vertaa yhteiskunnallista yhteishengen vaatimusta kuppapotilaan tartutuspelkoon. ”Näiden onnettomien ahdistus vastaa kiivasta torjuntataistelua, joka kohdistuu tiedostumattomaan toiveeseen: levittää tautia toisiin, sillä miksi hänen itsensä pitäisi yksin kärsiä tartunnasta ja jäädä niin paljosta paitsi mutta toisen ei?”.

Kauniisti julistettu ja mainostettu, mutta kiivaasti vaadittu yhteiskunnallinen yhteishenki onkin lähtökohtaisesti vihamielinen tunne, mutta Freud täsmentää tärkeästi, että yhdenvertaistamisvaatimukset kohdistuvat vain jäseniin, mutta laumaeläiminä ei suinkaan johtajiin. .

Freudin mukaan joukkokäyttäytyminen oli regressiota yksilökehityksen varhaisvaiheisiin. .

Ryhmässä vallitsevat voimat olivat alitajuisia ja irrationaalisia. Tietysti voidaan kritisoida hätäisesti, että Frazeriin ja Le Boniin rakentuva Freudin aineisto ei vastaisi nykyantropologian vaatimuksia. Tämän aineiston avulla Freudin teoriaa syyllisyyden käsittelystä myytin avulla ja johtajasta sijaissamastumisen kohteena on voitu kuitenkin käyttää yhä edelleen psykoanalyyttisissä tutkimuksissa erityisesti Kleinin, Bionin (1955) ja Segalin (2001) ryhmädynamiikkamallien välityksellä sekä heihin liittyvissä jopa uudemmissa sotilaallisissa informaatiopsykologisissa selvityksissä. .

Eräs voimakkaasti yhä esiintyvä teema ovat havainnot, kuinka projektiivisessa identifikaatiossa ryhmän jäsen liittää toivotut piirteet johtajaan, joka antaa identiteetin ja vapauttaa oman superegon vastuullisuudesta. Freud on johtanut myös uudempia tutkijoita kiinnittämään huomiota piilotajunnan prosessien tuntemiseksi tunnepitoisiin tai silmiinpistävästi toistuviin ilmauksiin, ruumiillisiin metaforiin ja näennäisen epäloogisiin poikkeamiin asiasta. .

Freud teki kiinnostavia havaintoja henkilöistä, jotka hahmottivat maailmaa ”uudella tavalla” regressoituen narsismiin ja lapsuuden primitiivisiin vaiheisiin, joissa hän suojeli itseään omituisten fantasioiden avulla ja projisoi oman sisäisen katastrofinsa ulospäin vakuuttuneena lähestyvästä ulkoisesta uhasta. Tällaisten narsistis-fantasiamaisten kokemusten ja niiden jopa valtapoliittiseen käyttöön liittyvän projisoinnin analyysien tarpeellisuus eivät ole mitenkään vähentyneet Freudin ajoista nykypäivään tultaessa. Yhteiskunnallinen yhteishenki ”kuppapotilaiden taisteluna” ei ole erityisen miellyttävää havaita oman aikamme suomalaisen kansalaisyhteiskunnan keskustelun kuvaukseksi. .

Amerikkalainen sotilasinsinööristä psykologiksi kääntynyt Norman Dixon kirjoitti vuonna 1976 teoksen Sotilaallisen epäpätevyyden psykologiasta, jossa hän freudilaisin käsittein arvioi oman aikansa brittiläisten sotilaiden oireyhtymiä ja katastrofeja. Psykologi teki freudilaisittain havaintoja ja väitti, että ongelmissa ei olisi kyse kuitenkaan vanhojen ajatusten mukaisesti sotilaiden sinänsä tyhmyydestä, vaan armeijaan valikoitumisesta, jolloin samanlaisten psykologisten puutteidensa mukaisesti sotilaat joutuvat katastrofeihinsa. Noihin tyypillisiin ominaisuuksiin sisältyi vihollisen ylimielinen aliarviointi, kyvyttömyys oppia kokemuksista sekä vastenmielisyys älykkyyteen. Näillä ammattisotilailla oli tyypillisesti suuri fyysinen rohkeus, mutta hyvin heikosti moraalista rohkeutta sekä ilmeinen kyvyttömyys myötätuntoon ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Heidän psyykkistä kuvaansa hallitsi taipumus syytellä toisia. Paradoksaalisesti sotilaskomentaja ei saanut itselleen armeijaa, joka kykenisi älykkäisin monipuolisiin ajatuksiin, hienostunut ymmärrys muuttuvasta maailmasta puuttui..

Juha M. .