Patriarkka Kirillin järkyttävä saarna: Atomipommi oli rauhanpyhimyksen ihme

 

Kuten oheisesta kuvituksesta näkyy, ortodoksinen mystiikka, presidentti Putin ja ydinaseet on sulautettu yhdeksi imperiaaliseksi ikonostaasiksi.

Voiko kristillinen pyhimys siunata joukkotuhoaseen? Moskovan patriarkka Kirillin tuorein saarna (1.8.2026) ylittää rajan, jota en voi teologina hyväksyä. Hän väittää, että Neuvostoliiton atomipommi oli Jumalan armoa ja pyhän Serafim Sarovilaisen esirukousten tulos.

Moskovan ja koko Venäjän patriarkan Kirillin saarnassa elokuussa 2026 [Кирилл, ”Серафим”, 1.8.2026] historian uskonnollis-mystinen tulkinta kietoutuu nykyajan poliittiseen retoriikkaan tavalla, jota en voi teologina hyväksyä. Neuvostoliiton atomipommin kehittäminen Sarovissa esitetään Jumalan armona ja pyhän Serafim Sarovilaisen esirukousten tuloksena, ei neuvostojärjestelmän tieteellisteknologisena saavutuksena tai ideologisena vastakkainasetteluna. Joukkotuhoaseen kehittäminen kehystetään henkiseksi ihmeeksi pyhän miehen kilvoitusalueella. Neuvostoliiton ateistisen kauden jälkeisen ortodoksisuuden elpymisen väitetään todistavan maan paluusta "Pyhäksi Venäjäksi". Lännen kehityssuunta taas kuvataan rappeutuvana ("usko tuhotaan"). Uskonnollista auktoriteettia käytetään suoraan Venäjän johdon tukemiseen. Saarnassa korostetaan valtionpitäjien kirkollisuutta ja kutsutaan kansa yhteiseen rukoukseen presidentti Vladimir Putinin, "ortodoksisen johdon ja sotavoimien" puolesta.

Patriarkan puhe [Кирилл, ”Серафим”, 1.8.2026] ilmentää selkeästi Venäjän ortodoksisen kirkon nykyisen ideologian ydinsuuntauksia. Jumalallisen johdatuksen näkeminen ydinasekilvessä mahdollistaa armeijan ja ydinaseiden integroimisen osaksi ortodoksista diskurssia. Kiinnitän patriarkka Kirillin retoriikassa muutamiin seikkoihin. Patriarkka saarnaa: ”Monien vuosien ajan tässä pyhässä luostarissa ei ollut paikkaa rukoilla. Täällä oli maallisia instituutioita, jotka ensi silmäyksellä näyttivät olevan ristiriidassa kaiken hyvän, ystävällisen ja oikean, myös kristillisen ortodoksisen uskon, kanssa. Mutta historia on osoittanut, että juuri tässä paikassa taottiin kotimaamme kilpi. Täällä Sarovissa työskentelevät tiedemiehet loivat venäläisen atomipommimme, joka esti vihollisen suunnitelmat tuhota ja orjuuttaa isänmaamme. - - - Näissä keskusteluissa ymmärsin, että he ymmärtävät täysin, ettei valtavan aseen luominen maassamme juuri tässä paikassa ollut sattumaa; kaikki tämä tapahtui osittain kunnioitettavan ja Jumalaa kantavan isämme, Sarovin Serafimin, rukousten ansiosta.” [Кирилл, ”Серафим”, 1.8.2026]

Patriarkka yhdistää neuvostoajan hylkäämisen "jumalattomana" ja samalla sen merkittävimmän sotilaallis-strategisen saavutuksen (atomipommin) pyhittämisen vallankumousta edeltäneen pyhimyksen hahmon kautta. Uskonnollisen retoriikan ja poliittisen lojaaliuden symbioosi muodostaa ideologisen perustan, jossa valtion ja sen johdon puolustaminen rinnastetaan kristillisen velvollisuuden täyttämiseen. On absurdia, että sama neuvostojärjestelmä, joka räjäytti kirkkoja ja murhasi satojatuhansia pappeja ja uskovia (myös Sarovin alueella leireillä), esitetään nyt Kirillin puheessa välineenä, jonka kautta Jumalan ja pyhän Serafimin siunaus konkretisoitui atomipommina.

Moskovan ja koko Venäjän patriarkan saarna [Кирилл, ”Серафим”, 1.8.2026] ei edusta perinteistä uskonnollista puhetta, vaan se toimii oppikirjaesimerkkinä ideologisen, mytologisen ja valtiollisen vallan synteesistä. Uskonnollista kieltä ja symbolistoa valjastetaan imperiaalisen geopolitiikan ja militarismia tukevan järjestelmän välineeksi.

Saarnassa esiintyvä jopa järkyttävä ajatus, jonka mukaan Neuvostoliiton atomipommin kehittäminen Sarovissa olisi pyhän Serafim Sarovilaisen esirukousten ja "Jumalan armosta" syntynyt ihme. Väite on teologisesti ja uskontokriittisesti paradoksaalinen. Kirkollinen diskurssi muuntaa joukkotuhoaseen jumalallisen suojelun välineeksi. Tämä ilmiö edustaa puhtaimmillaan uskonnollisen metafysiikan sairaalloisen vinoutunutta muotoa, jossa rauhan ja esirukouksen pyhimys valjastetaan ydintuhon ja imperiaalisen pelotteen symboliksi.

Kuten uskonnollista fundamentalismia ja sen poliittisia ulottuvuuksia ruotiva kritiikki osoittaa, uskonto toimii tässä olemassa olevan vallan "narsistisena täydennyksenä" ja väkivallan peittelijänä [Žižek, ”Religious Fundamentalism”, 17.6.2026]. Kristillisen rauhanasiakirjan tai radikaalin pasifismin sijaan kirkko valitsee roolin valtion väkivaltakoneiston teologisena legitimoijana [Schrag & Stoner, ”Christian pacifism”,1973]. Transsendentti Jumala korvataan valtion strategisilla intresseillä, jolloin teologiasta tulee imperiaalisen sotakoneiston käyttöliittymä [Molari, ”Katechon”, 15.4.2026].

Patriarkka Kirillin saarna [Кирилл, ”Серафим”, 1.8.2026] toteuttaa syvää subjektin ja historian torjuntaa (engl. narrative repression / aphanisis) [Davis, ”Narrative Repression”, 1984][Durand, ”On Aphanisis”, 1984]. Psykoanalyyttisessa teoriassa puhutaan aphanisiksesta – ilmiöstä, jossa todellinen kokija ja historiallinen subjekti pyyhitään täysin olemattomiin. Kirillin puheessa tämä aphanisis on raakaa teologista väkivaltaa: neuvostotiedemiesten ja Gulag-pakkotyöleirien vankien inhimillinen kärsimys, hiki ja veri häivytetään kuvasta täysin. Heidän olemassaolonsa yli vedetään risti, kylmä historiallinen todellisuus korvataan valtiota palvelevalla myytillä pyhän Serafimin ihmeestä. Tuloksena on irvokas paradoksi: neuvostoaika tuomitaan ’jumalattomana’, mutta sen tuottama joukkotuhoase omitaan osaksi ’Pyhän Venäjän’ pyhää jatkumoa.

Lacanilaisen psykoanalyysin käsitekaaviota hyödyntäen patriarkan diskurssi toimii perverssinä rakenteena, jossa johtaja tai kirkko uskoo olevansa suoraan Jumalan tai Valtion tahdon erehtymätön välikappale, jolloin mikä tahansa julmuus on oikeutettua [Lacan, ”Four Fundamentals”, 1964][De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026]. Tämä propaganda-arkkitehtuuri luo massoille illusionistisen suojan, jossa sotilaallinen hyökkäys ja yhteiskunnallinen kurjistaminen muuttuvat uhriutumisen ja hengellisen voiton kertomukseksi [Ellul, ”Propagandes”, 1962][Hughes & Williamson, ”Psyop”, 28.5.2026]. Kirkko tarjoaa kansalle fanaattista, kyynistä lohtua, jolla todelliset sosiaaliset ja taloudelliset ristiriidat peitetään suuren historiallisen tehtävän alle [Žižek, ”Deconstruction and cynicism”, 20.6.2009][Mazzucato, ”Lie About Capitalism”, 21.6.2026].

Kirillin saarna [Кирилл, ”Серафим”, 1.8.2026] nojaa vahvasti venäläiseen neo-eurasialaisuuteen ja "Katechon"-myyttiin — ajatukseen Venäjästä maailmanloppua ja länsimaista rappeutumista pitelevänä esteenä [Дугин, ”Future”, 4.7.2026][Molari, ”Katechon”, 15.4.2026]. Saarnassa esitetty kontrastiasetelma, jossa Länsi esitetään moraalisesti mätänä ("usko tuhotaan") ja Venäjä "Pyhänä Venäjänä", palvelee suoraan sivilisaatioiden välistä vastakkainasettelua[Дугин, ”Splitting”, 1.7.2026]. Tämä edustaa sivilisaatiotason "sokeaa pisteitä" ja kollektiivisen narratiivin valjastamista totalitaarisen vallankäytön välineeksi [Wilson, ”Civilisation”, 9.6.2026][Carlson & Lane, ”Propaganda Network”, 31.7.2026]. Valkoisten valheiden ja geopoliittisen propagandan kautta valtio ja kirkko rakentavat keinotekoisen todellisuuden, jossa sota ei ole väkivaltaa vaan sakramentaalinen puhdistus [Ellul, ”Hitler”, 23.6.1945][Thorn, ”Violence”, 21.4.2017]. Patriarkan vetoomus rukoilla presidentti Putinin, valtionjohdon ja asevoimien puolesta Serafim Sarovilaisen juhlajumalanpalveluksessa tiivistää tämän synteesin: maallinen poliittinen eliitti ja sen sotilaalliset toimet korotetaan arvostelun ulkopuolelle osaksi jumalallista järjestystä[Steward, ”Romans 13”, 24.1.2023].

Riisuttuna uskonnollisesta korulauseesta patriarkan saarna ei siis ole muuta kuin valtion väkivaltakoneiston mytologinen legitimointiyritys, joka korvaa reaalipoliittisen vastuun ja eettisen arvioinnin sokealla metafyysisellä kuuliaisuudella [Žižek, ”Violence”, 2009][Alizadeh, ”Postmodernism”, 16.12.2025].

Todellinen Serafim Sarovilainen (n. 1754/1759–1833) joutuu jyrkkään jännitteeseen ja ristiriitaan patriarkka Kirillin sotaisan sekä valtiokeskeisen saarnatulkinnan kanssa. Serafim Sarovilainen oli erakko ja staretz, jonka elämäntyö pohjautui äärimmäiseen nöyryyteen, laupeuteen ja syvään kristilliseen väkivallattomuuteen. Kun ryöstäjät hyökkäsivät hänen kimppuunsa metsässä ja pahoinpitelivät hänet pysyvästi vammautuneeksi, hän kieltäytyi puolustautumasta ja vaati myöhemmin, ettei hyökkääjiä saa rangaista [Чакиров, 2011][≪Дивеевская летопись≫, 2011]. Sen sijaan Patriarkka Kirill valjastaa Serafimin esirukoukset ja henkisen perinnön suoraan massatuhoaseiden (neuvostoliittolaisen atomipommin) kehittämisen ja sotilaallisen mahdin suojelijaksi. Tämä luo irvokkaan teologisen jännitteen: absoluuttista väkivallattomuutta ja anteeksiantoa harjoittanut erakkomunkki muunnetaan ydintuhon ja imperiaalisen pelotteen teologiseksi legitimojaksi [Schrag & Stoner, ”Christian pacifism”, 1973][Molari, ”Katechon”, 15.4.2026].

Serafim Sarovilaisen tunnetuin teologinen opetus (mm. keskusteluissa Motovilovin kanssa) oli, että kristillisen elämän ainoa ja varsinainen päämäärä on Pyhän Hengen hankkiminen (стяжание Духа Святаго) eli sisäinen raha, rakkaus ja henkinen uudistuminen [О цели жизни, 2011][Нилус, 2011]. Hän painotti sanojaan: "Hanki rauhallinen mielenlaatu, niin tuhannet pelastuvat ympärilläsi." [Православный, "Серафим", 14.1.2014]. Patriarkka Kirill siirtää painopisteen sisäisestä Hengen hedelmästä ja yksilön henkisestä kilvoituksesta ulkoiseen geopolitiikkaan, valtioelimen puolustamiseen ja sotilaalliseen ylivoimaan. Kirkollinen diskurssi korvaa Hengen rauhan asevarustelulla ja sotilaallisella pelotteella [Žižek, ”Religious Fundamentalism”, 17.6.2026].

Eläessään Serafim edusti luostariliikkeen sitoutumatonta, mystistä ja maallisesta hierarkiasta riippumatonta linjaa, joka vetäytyi kauas valtionbyrokratiasta ja maallisesta loistosta [Freeze, 1996][Динин, "Мифов о святом", 8.9.2014]. Kirillin saarnassa Serafimin hahmo alistetaan suoraan valtiollisten intressien ja poliittisen eliitin palvelukseen. Saarnassa pyydetään kansaa rukoilemaan "ortodoksisen johdon ja sotavoimien" puolesta ja esitetään valtionjohdon toimet osana sakraalia suunnitelmaa. Tämä edustaa ideologiakriittisesti katsottuna ”perverssiä rakennetta”, jossa riippumaton pyhimys alistetaan valtion väkivaltakoneiston ja valtaapitävien narsistiseksi täydennykseksi [De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026][Steward, ”Romans 13”, 24.1.2023].

Jo 1900-luvun taitteessa (Serafimin kanonisoinnissa 1903) tsaristinen valtio ja kirkko alkoivat muokata pyhän kuvaa palvelemaan valtiollista yhtenäisyyttä ja autokratiaa [Freeze, 1996]. Kirill jatkaa tätä myytinrakennusta äärimmäisellä tavalla: Sarovin maantieteellinen sattuma (että neuvostoliittolainen ydinasekeskus perustettiin Sarovin luostarin alueelle) tulkitaan patriarkan saarnassa Serafimin omaksi ihmeeksi ja Jumalan armoksi. Ideologiakriittisesti tämä peittää neuvostoajan ateistisen pakkotyön ja sotilaallisen varustelun reaalihistorian ja korvaa sen mystifioidulla sivilisaationarratiivilla [Davis, ”Narrative Repression”, 1984][Ellul, ”Propagandes”, 1962].

Todellinen Serafim Sarovilainen edusti hengellistä rauhan, laupeuden ja sisäisen muutoksen kristinuskoa, kun taas patriarkka Kirill [Кирилл, ”Серафим”, 1.8.2026] valjastaa hänen nimensä ydinsotaa, imperiaalista geopolitiikkaa ja valtionjohtoa palvelevaksi ideologiseksi aseeksi [Žižek, ”Violence”, 2009][Thorn, ”Violence”, 21.4.2017].

Кирилл, патриарх (1.8.2026). Патриаршая проповедь в праздник обретения мощей преподобного Серафима Саровского после Литургии в Серафимо-Дивеевском монастыре. https://patriarchia.ru/article/122322

Terveisin, Juha Molari 

Demarijohtaja Antti Lindtmanin myrkyllinen lahja: ”inhimillinen” eläkeputki

 

Milloin inhimillisyydestä tulee hallinnollinen tekniikka? Onko 60-vuotias työtön pelkkä tilastoista poistettava ongelmajäte?

 

Aistin tämän raskaan hengen täällä työttömien Kontulassa: ilma on painava kuin läpitunkematon esirippu, ja ikäänkuin jokin kuiskaisi taas muinaisia kirouksia, joiden kaiku tuntuu kantautuvan Haadeksen syvyyksistä.

Tuo painostava ilmapiiri tiivistyi poliittiseen näytelmään, jossa inhimillinen kohtalo pelkistettiin SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmanin esityksessä (12.8.2026) pelkäksi hallinnolliseksi siivousoperaatioksi.

Lindtmanin ehdotus pitkäaikaistyöttömien ikääntyneiden siirtämisestä suoraan eläkkeelle markkinoitiin ”inhimillisyytenä”, mutta kaltaiselleni 62-vuotiaalle pitkäaikaistyöttömälle (Ph.D., BBA) se näyttäytyy lacanilaisena symbolisena kastraationa, jossa yksilön historia ja tahto pyyhitään pois järjestelmän mukavuuden tähden [Žižek, ”Castration”, 14.5.2025]. Lacanilainen psykoanalyysi osoittaa, kuinka utilitaristinen järjestelmä pyrkii riisumaan subjektin alasti hänen kielellisestä ja yhteiskunnallisesta vaatetuksestaan ja pelkistämään hänet puhtaan toiminnallisuuden tai hyödynnettävyyden kohteeksi [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten professori Peter D. Mathews huomauttaa vuoden 2021 artikkelissaan “The Symbolism of Clothing: The Naked Truth About Jacques Lacan”, Joan Copjecin analyysi utilitarismista paljastaa, miten järjestelmä jakaa ihmisen halun keinotekoiseen kahtiajakoon: niin sanottuun alastomaan rationaaliseen hyötyyn ja epäolennaiseen koristeelliseen muotoon [Mathews, "Clothing", 2021]. Kun eläkejärjestelmä tarjoaa ikääntyvälle työttömälle "inhimillistä" poistumistietä, se tosiasiassa toteuttaa Jeremy Benthamin muotoilemaa hyödyn despotismia, jossa yksilön vapaus ja aito halu korvataan järjestelmän määrittelemällä mielihyvän ja mukavuuden maksimoinnilla [Mathews, "Clothing", 2021]. Tämä paternalistinen hyväntekeväisyys toimii samalla logiikalla kuin kolonialistinen assimilaatiopolitiikka, jossa hallinto ottaa subjektin alistuvaan syleilyynsä vain siksi, että se väittää tietävänsä paremmin, mikä tälle on hyväksi [Mathews, "Clothing", 2021].

Ryhdyin aiheesta keskusteluun Threads-alustalla demarijohtajaa ylistävän henkilön kanssa. Oikeastaan minun pitäisi kiittää häntä ajatteluni kärsivällisestä sparrauksesta, sillä tämä keskustelu paljasti nyky-yhteiskunnan sivilisaatiokriittisen ytimen: kun Maria Aleksandra (Maria Malmström) kiitti demaripomon esitystä todeten, ettei ikääntyneistä työttömistä ”töihin enää ole”, hän lausui julki sen, mitä Giorgio Agamben kutsuu paljaaksi elämäksi (zoē) – ihminen on riisuttu poliittisesta ja ammatillisesta olemassaolostaan ja jätetty pelkäksi biologiseksi taakaksi [Agamben, Homo Sacer, 2017]. Ihmisen alistaminen toiminnalliseksi kategoriaksi ilmentää modernin arkkitehtuurin ja yhteiskuntafilosofian funktionalistista käännettä, jossa kaikki esteettiset, symboliset ja eksistentiaaliset arvot alistetaan käyttöarvolle [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten Le Corbusier'n käynnistämässä arkkitehtuurin vallankumouksessa ornamentti leimattiin rikokseksi ja rakennus paljastettiin alastomana runkona, teollinen ja post-teollinen utilitarismi riisui ihmisen vanhasta sääty- ja kulttuurivaatetuksesta alistaen hänet yhtenäiselle, merkitsemättömälle työn ja suorituskyvyn vaatimukselle [Mathews, "Clothing", 2021]. Kun yksilö menettää tämän funktionaalisen käyttöarvonsa, järjestelmä ei näe hänessä enää muuta kuin riisutun, alastoman ruumiin, jolta kielletään pääsy yhteisöllisen ja poliittisen muodon puitteisiin [Mathews, "Clothing", 2021].

Herätin keskustelussa epäilyn – ”päästääkö” vai ”pakottaako” järjestelmä työttömät eläkkeelle. Kysymykseni iski suoraan liberaalin demokratian sokeaan pisteeseen. Maria Aleksandran vastareaktio, jossa asenteeni leimattiin ”rankasti inhimillisyyttä vastaan” olevaksi ja ”psykologiseksi tietämättömyydeksi”, näyttäytyi minulle psykologisen halkaisun (splitting) oppikirjaesimerkkinä: monimutkainen ja ahdistava todellisuus jaetaan hyvään hallintoon ja ”itsepäiseen” yksilöön [Strobl, ”Left and Right”, 2025]. Psykoanalyyttisessa retoriikassa tämä asetelma vastaa Lacanin muotoilemaa jakoa "hölmön" (fool) ja "veijarin" (knave) välillä [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten Lacan erittelee seminaarissaan VII, vasemmistoälymystön ja hallinnollisen hyväntahtoisuuden edustajat omaksuvat usein "hölmön" naiivin roolin, väittäen edustavansa puhdasta altruismia ja inhimillisyyttä, mutta päätyvät kollektiivisen "ritarillisuuden" kautta tukemaan teknokraattista valtajärjestelmää [Mathews, "Clothing", 2021]. Jakaessaan viittansa köyhän kanssa Pyhä Martinus täytti aineellisen tarpeen, mutta kuten Lacan radikaalisti osoittaa De Keselin tulkitsemana, alastoman kerjäläisen vaatimus ei koskaan pysähdy pelkkään biologiseen tai taloudelliseen suoritukseen, vaan se kantaa mukanaan eroottista ja eettistä jouissance-nautinnon vaatimusta, jota hallinnollinen hyväntekeväisyys ei kykene kohtaamaan [Mathews, "Clothing", 2021].

Kun yksilö kieltäytyy olemasta se ”vapaaehtoinen maaorja”, jota teknofeudalismi vaatii, hänet on leimattava masokistiksi tai trolliksi, jotta järjestelmän suuri narratiivi ei särkyisi [Varoufakis, ”The next stage”, 13.2.2025; De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026]. René Descartesin Meditaatioiden katkelmassa filosofi pohtii ikkunastaan näkemiään hahmoja ja kysyy, näkeekö hän todellisia ihmisiä vai pelkkiä hattuja ja takkeja, joiden alle saattaa olla kätkettynä automaatteja [Mathews, "Clothing", 2021]. Tekno-feudaalinen hallintokoneisto suhtautuu kansalaisiinsa juuri näinä Descartesin kuvaamina automaatteina ja pitää alastonta hulluna heti, jos tämä väittää olevansa ”Jotain Muuta” kuin järjestelmän osoittama tilastollinen rooli [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten Lorenzo Chiesa analysoi Lacanin pohjalta, hulluus ei koostu vain siitä, että uskoo olevansa kuningas purppuravaatteissa ilman valtaistuinta, vaan siitä sokeasta uskosta, että järjestelmän antama ulkoinen ego ja kielellinen vaatetus olisivat subjektin omaa, jakamatonta ja autenttista olemusta [Mathews, "Clothing", 2021].

Ulkona vallitseva kaunis elokuinen päivä ja paistava aurinko – joka Vuorisaarnan sanoin lankeaa 'niin pahoille kuin hyvillekin', myös pitkäaikaistyöttömälle – loivat kognitiivisen dissonanssin suhteessa demaripäällikön byrokraattiseen ehdotukseen ja TE-toimiston raskauteen. Luonnon armollisuus ja järjestelmän armottomuus asettuivat vastakkain. Nautin auringosta ja omasta kehostani (kuntolenkki), mikä osoittaa, että maailmassa on yhä kauneutta, jota TE-toimisto ei voi minulta viedä. Samaan aikaan, palattuani 14 km:n HIIT-juoksutreenistäni ja ulkokuntosalilla tehdystä voimaharjoittelusta kotiin, odotin vastausta sähköasentajan pikakoulutukseen, jonka olin itse valinnut strategisena vastarintana hallinnon tarjoamia ”bullshit-kursseja” vastaan. Mutta tässäkin törmään byrokratian oikullisuuteen. Valinta koulutukseen ei perustu tohtorinhattuuni tai kahteen tradenomitutkintooni, vaan puhtaaseen harkinnan valtaan. Järjestelmä on ajautunut tilaan, jossa kymmenet työttömät tekniikan professorit ja tohtorit saattavat anella pääsyä yhdeksän kuukauden ammattikoulutason pikakurssille, mutta valinta perustuukin jonkun tuntemattoman tahon arvauksiin hakijan ”motivaatiosta”.

Oma askeesini ei ole pakoreaktio, vaan yli puolenvuosisadan aikana kehkeytynyt habitus, syvään juurtunut olemisen tapa. Jos asiaa katsoo Agambenin läpi, näen itseni ihmisenä, joka on edelleen biosinsa – oman historiansa, valintojensa, ihmissuhteidensa, työnhalunsa, isyytensä, ruumiinsa, mieltymystensä ja hyväksi kokemansa elämäntavan – kantaja. Silti hallinnollinen asema uhkaa pelkistää minut pelkäksi zoēksi: 62-vuotiaaksi pitkäaikaistyöttömäksi, toimeentulotuen asiakkaaksi ja tilastolliseksi tapaukseksi, jonka jäljellä oleva elämä voidaan järjestelmän näkökulmasta ratkaista yhdellä eläkepäätöksellä. Tattaripuuro, kefiiri ja 14 kilometrin juoksu ovat osoitus horjumattomasta subjektiudesta ja jatkuvuudesta maailmassa, joka ympärillä muuttuu irrationaaliseksi.

Mutta sitten saapuu lacanilainen ”Suuri Toinen”, joka on muuttunut perverssiksi ja säännöttömäksi: se ei enää katso suorituksia, vaan nauttii vaatiessaan sivistyneeltä subjektilta performatiivista alistumista [Lacan, ”Four Fundamentals”, 1964; De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026]. Kuten ranskalainen psykiatri Gaëtan Gatian de Clérambault huomioi kankaiden fetišistisessä tutkimuksessaan, tiettyjen rakenteiden pinnallinen järjestys peittää alleensa syvän, pakkomielteisen ja irrationaalisen mieliteon [Mathews, "Clothing", 2021]. Byrokraattinen koneisto vaatii minulta alistumista performatiiviseen teatteriin, jossa akateeminen sivistykseni ja tohtorinarvoni riisutaan hyödyttömänä "ornamenttina", ja tilalle vaaditaan nöyrää vaatetusta "oikean motivaation" kaavussa [Mathews, "Clothing", 2021]. Tällainen menettely edustaa Lacanin kuvaamaa kaksoisbluffia: järjestelmä teeskentelee noudattavansa rationaalisia valintakriteereitä, vaikka sen todellinen toiminta perustuu viranomaisen mielivaltaiseen ja nautiskelevaan vallankäyttöön [Mathews, "Clothing", 2021].

Koen tilanteeni sivilisaation uupumuksen huipentumana. Sivistys on muuttunut taakaksi, ja ”ansioluettelon päivittäminen” on muuttunut tavaksi, jolla Craig Newnesin kuvaama ”toksinen psykologia” tuhoaa ihmisen hengen määrittelemällä hänet ikuisesti puutteelliseksi [Newnes, ”Toxic Psychology”, 2011]. Helsingin ylle langennut osittainen auringonpimennys (12.8.2026) osui juuri samaan hetkeen, jona Maria Aleksandra lähetti sivistystä vähättelevän – ja subjektiviteettini kieltävän – viimeisen viestinsä sosiaalisessa mediassa. Ikään kuin todellisuus olisi tarjonnut täydellisen kosmisen metaforan: valistuksen ja sivistyksen valo pimeni konkreettisesti ja vertauskuvallisesti samaan aikaan. Kun Maria Aleksandra väitti, ettei työttömän yksilön ”tahto” riitä työnsaantiin, tunnistin väitteessä opitun avuttomuuden logiikan, jota medikalisoitunut järjestelmä syöttää kansalaisilleen poistaakseen heiltä toimijuuden [Sapolsky, ”Depression”, 14.3.2024; Moncrieff, ”Politics”, 25.2.2013]. Kieltäydyn kuitenkin olemasta ”viimeinen ihminen”, joka valitsee eläke-eron passiivisen mukavuuden; vaadin oikeutta olla subjekti, joka tekee työtä ja kantaa vastuuta [Peterson & West, ”Nietzsche”, 9.6.2026].

Tässä piilee asian ydin: kieltäydyn jyrkästi alistumasta tähän myrkylliseen stereotypiaan vajaatyökykyisyydestä. Olen erinomaisessa fyysisessä ja kognitiivisessa kunnossa, ja työkykyni on täysin häiriintymätön. Sen sijaan, että demarijohtajan ehdotus purkaisi työmarkkinoilla jyllääviä rakenteellisia ongelmia ja räikeää ikäsyrjintää, se todellisuudessa vain vahvistaa ja legitimisoi näitä vääriä ennakkoluuloja. Se antaa valtiovallan siunauksen harhalle, että yli 60-vuotias asiantuntija olisi automaattisesti työelämän ongelmajäte, joka on siivottava tilastoista sivuun. 

Kun Maria Aleksandra lausui pitkäaikaistyöttömistä ikäihmisistä, ettei ”töihin enää ole”, tein kirkkaan taloudellisen havainnon ja muotoilin ajatukseni: ”Te ette vapauta minua. Te siirrätte minut toimeentulotuen asiakkuudesta eläkejärjestelmän maksettavaksi – ja lakaisette minut samalla pois työttömyystilastoistanne.” Näen kirkkaasti järjestelmän kaksoisliikkeen: se on sekä ontologinen (ihmisen pelkistäminen zoēksi) että kylmän taloudellis-hallinnollinen. Suomen järjestelmässä pitkäaikaistyöttömän toimeentulotuki on kunnille ja valtiolle suora, jatkuvasti kasvava menoerä, sillä kuntien maksuosuus nousee työttömyyden pitkittyessä. Työkyvyttömyyseläkkeelle tai vastaavaan ”Lex Taipale” -tyyppiseen ratkaisuun siirtäminen siivoaa henkilön pois työttömyystilastoista ja toimeentulotuen luukuilta. Kun yksilön toimeentulo rahoitetaan osittain vakuutuspohjaisen työeläkejärjestelmän ja osittain takuueläkkeen kautta, yhteiskunnan suora ja näkyvä maksuvastuu pienenee. Henkilö siirtyy uuteen karsinaan, jossa hänen elinkustannuksensa hajautetaan eri tavalla – ja usein alemmalla tasolla kuin mihin aktiivinen työnhaku ja sen tukiverkko velvoittaisivat. Tässä valossa demarijohtajan tarjoama ”vapautus” paljastuu pelkäksi taseiden siivoukseksi ja kustannusten uudelleenallokoinniksi. Se ei ole ihmisen, vaan valtiontalouden etu. Näen tämän juuri sinä myrkyllisenä lahjana: paternalistisena eleenä, joka riisuu subjektilta päätösvallan esiintyessään samalla hyväntekijänä, keventäen todellisuudessa vain järjestelmän omaa taakkaa.

Tämä keskustelu paljasti, kuinka Suomen suuri linja on murtunut: työttömyyttä ei enää torjuta osallistamalla, vaan siivoamalla ihmiset pois näkyvistä ”inhimillisyyden” nimissä [Kannala, ”Köyhyyttä lisätään”, 1.6.2026]. Minä itse koetan säästöpaastoissani edustaa sitä ortodoksista kärsivällisyyttä (terpenie), joka kykenee sietämään ulkoisen nöyryytyksen ilman sisäistä raivoa, pysyen uskollisena omalle kutsumukselleen [Корепанов, ”Терпение”, 4.11.2023; Ткачев, ”О терпении”, 21.7.2016]. En etsi lohtua epävarmuuteen sokeroiduista juomista, alkoholista ja prosessoidusta pikaruoasta, vaan syön pätkäpaaston ja HIIT-juoksutreenin jälkeen kotitekoisen kefiirin kanssa tattaripuuron, vadelmat, mustikat, siemenet ja pähkinät. Haluan olla edelleen subjekti. Lopulta kyse on siitä, kuka määrittelee ihmisarvon.

Onko se tilastollinen algoritmi, joka päättää, kenen ”motivaatio” on riittävä sähköasentajaksi ja kenen kohtalo on tulla siivotuksi pois tilastoista eläkkeelle, vai onko se se sisäinen ”näkymätön liekki”, joka palaa sielussani ihmisenä, jolla on nimi, kuin myös teologina ja kansalaisena [Agamben, 2022]? Kieltäytymiseni häpeästä ja vaatimukseni tulla kuulluksi subjektina on radikaali eettinen teko ”kauneuden putoamista” vastaan [Vervaeke, ”Beauty”, 17.5.2026].

Olen kenties se ”imbesilli”, jonka Žižek kuvasi: mies, joka on menettänyt institutionaalisen tuki-kepin mutta löytänyt juuri sen kautta todellisen vapauden nähdä, ettei kuningas kykene tarjoamaan muuta kuin valheellista rauhaa [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023]. Tämä kytkeytyy suoraan klassiseen Aktaionin myyttiin, jota Lacan käsittelee esseessään ”Freudilainen asia” [Mathews, "Clothing", 2021]. Aktaion, törmätessään metsästysretkellään alastomaan jumalatar Dianaan, katsoi kiellettyä ja riisuttua totuutta, mistä hyvästä hänet muutettiin peuraksi ja hänen omat koiransa raatelivat hänet kappaleiksi [Mathews, "Clothing", 2021]. Oliver Harrisin ja Charles Freelandin lukutapojen mukaisesti totuuden hunnun repiminen ei paljasta mitään seesteistä ja harmonista asiantilaa, vaan saattaa katsojansa alttiiksi oman ajattelunsa koirille [Mathews, "Clothing", 2021].

Toimin tässä kenties Freudin kaltaisena uutena Aktaionina: en pelkää katsoa alastonta totuutta hallintojärjestelmän valheellisten vaatteiden alla, vaikka tiedän, että järjestelmän virkamieskoirat pyrkivät repimään minut eksistentiaalisesti kappaleiksi [Mathews, "Clothing", 2021]. Hans Christian Andersenin sadun lapsen tavoin huudan kuninkaan olevan alasti, mutta teen sen Alphonse Allais’n ja Lacanin hengessä: ymmärtäen, että kuninkaan alastomuus on olemassa vain suhteessa niihin kuvitteellisiin vaatteisiin, joita yhteiskunnallinen ideologia hänen ylleen sovittaa [Mathews, "Clothing", 2021].

Sähköasentajaksi ehkä päädyn – jos arpa ja viranomaisten ”harkinta” osuvat kohdalle – mutta sydämessäni pysyn toisinajattelijana, joka kantaa sivistystä mukanaan pimeimpiinkin sähkökaappeihin.

Näkymätön liekki polttaa talon...

 

Terveisin, pitkäaikaistyötön Juha Molari, 62+