Multimediaspektaakkelinen sodankäynti - Suomen kansakunnan kohtalonhetki käsillä armonvuonna 2014 jKr.

Sotilasliitto Naton "territoriaaliset" ja "multimediaspektaakkeliset" sodankäynnin menetelmät eivät vastaa Suomen ja maailman todellisiin haasteisiin, vaan pikemmin Nato luo ongelmia rajallisten resurssien epäasiallisella suuntaamisella ja "ulkoisten uhkien" propagandalla. 

Kirjoittaja on köyhä isänmaan ihminen niin kuin valtaosa maailman kansoja.

_ _ _ _


Suomen kansakunta ja sen etujoukko erityisesti pidätti hengitystään, kun seitsemänkymmentä vuotta oli kulunut Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisesta ja Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov vieraili Suomessa. Kansakuntamme ulkopolitiikan päättäjät olivat kokoontuneet Kultarantaan ja pohtivat, miten Suomi selviäisi Venäjän naapurina.

 Vähemmän hengästynyt Suomen kansakunta oli kohtalonsa aattona, kun merkkipäivät alkoivat Barbarossan operaatiolle ja yhteistyössä Hitlerin Saksan kanssa toteutetulle Leningradin piiritykselle. Ne päivät sivuutettiin hyvin hiljaa.

Tämän suuren suomalaisen kohtalonhetkellä  - eilen iltapäivällä - minä opetin pienimmälle pojalleni uuden suomalaisen sanan: "Tule pyyhkimään". Hänen äidinkielensä on venäjä, mutta hän oppii vähitellen suomalaisia sanoja. Hyvin innokkaasti hän käytti uutta sanaa ”tule pyyhkimään” myös sen jälkeen kun pyyhkimistä ei tarvinnut - ja myös ymmärsi sanan! Sofi Oksanen oppi myös uuden sanan, kun kansakuntamme päättäjät olivat pohtimassa selviytymistä kohtalonhetkellä.

Sohvi Oksanen ei osaa itse luoda uusia käsitteitä, oivalluksia, näkökulmia ja ajatuksia, ei edes uutta ryssävihan propagandaa, mutta hän on erityisen ansiokas liittymään toisen löydöksiin ja voittamaan maineen. 

Tosiasiallisesti professori Hiski Haukkala lausui "multimediaspektaakkelisen" sodankäynnin Kultarannan Venäjä-keskusteluissa, kun hän perusteli, että sen sijaan sotilasliitto Nato vastaa enemmän alueelliseen sodankäynnin uhkiin.[2] 

Haukkala näytti vastaavan Jaakko Iloniemen ja Carly Salonius-Pasternakin puheisiin, joiden mukaan USA ja Nato puolustavat tunnollisesti liittolaistensa rintamalinjoja. Haukkala vei keskustelun vanhanaikaisesta rintamalinjataistelusta nykymaailmaan, jossa territoriaalinen uhka ei enää toteudu Venäjän ja Naton välillä. 

VASTA PROFESSORI HAUKKALAN JÄLKEEN Sohvi Oksanen löysi uuden sanan, jota hän alkoi innokkaasti käyttää niin että itse presidentti Sauli Niinistö kiitti Sofia. En ole suinkaan varma vielä kiitosten jälkeen, missä määrin Sohvi ymmärsi käyttämänsä sanat ja käsitteet, vaikka hän on nopea omaksumaan uusia sanoja ja ilmauksia. 

Ehkä Sohvi oli niin kuin lapsi, joka innostuneesti toisti uutta kuulemaansa jännää sanaa. Suomen valtion yleisradioyhtiö YLE antoi Sohville kunnian kansakunnallemme uuden uhkan keksimisestä.[1]

Korjattakoon jo heti epäluuloisia syytöksiä vastaan: minä en ihaile kritiikittömästi Venäjää – sellaiset väitteet ja ajatukset olisivat jo loukkaavia! 

Minulle Suomi on tämä ihana synnyinmaa, jonka koskemattomuutta ja itsenäisyyttä tahdon puolustaa! Minä olen suomalainen patrioottinen mies, jolle Suomi on isänmaa ja synnyinmaa, jota rakastan ja jonka hyvää tahdon, sen sijaan että kulkisin washingtonilaisten kaupparatsujen myyntipuheiden mukaan, vaikka nuo kaupparatsut olisivat pukeutuneet tyylikkääseen pukuun, jakkuun tai Sohvin tavoin mustiin.

Usein Sohvin brändin arvoa nostatetaan sillä, miten hän virolaisena tietää Neuvostoliiton propagandan ja Neuvostoliiton sorron alla kovat kohtalot. Mutta kyse on vain brändin luomasta imagosta: ilmeisemmin Sohvi on vain Suomen kansalainen, hänellä ei ole edes Viron kansalaisuutta.  

On hyvin epärehellistä puhua Sohvin kokemuksesta "Neuvostoliiton sorron alla", sillä hän ei elänyt Virossa Neuvostoliiton aikana, vaan hän on Suomen kansalainen, joka syntyi ja kasvoi Jyväskylässä. Hänen virolainen ja neuvostoliittolainen kokemus on "brändin" luoma "imago": todellisuudessa alle kouluikäinen tyttö ei tiedä ja koe yhtään mitään naapurimaan yhteiskunnallisista oloista eläessään elämäänsä Jyväskylässä. 

Jos Sohvi kävi Tallinassa 80-luvun lopulla vanhempiensa käsipuolessa, niin hänellä oli barbi-nukke kainalossa ja tikkukaramelli suussa. Sohvilla ei ole mitään kokemusta elää "Neuvostoliiton sorron alla". Sohvi syntyi ja kasvoi Jyväskylässä sekä kirjoitti ylioppilaaksi siellä. Hän oli pikkulapsi, kun Neuvostoliitto hajosi, mutta lapsuudenkin hän eli Suomessa. 

Niin vähän Sohvi voi opettaa myös meille aikuisille ihmisille Neuvostoliiton propagandasta tai Venäjän multimediaspektaakkelisesta sodankäynnistä.

Suomen siniristi-lippu on todella kaunis ja olen ylpeä Suomen itsenäisyydestä, miten viisaasti Paasikivi ja Kekkonen johtivat Suomea rauhan ja ystävyyden tiellä hyvään menestykseen:

Mutta Sohvi eikä moni muukaan ”natottaja” ole muistanut kertoa, miten Hillary Clinton palkkasi useita tuhansia vaikuttaja-agentteja toimintaan sosiaalisessa verkostossa. 

Viimeistään toukokuussa 2009 tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi Amerikan Yhdysvaltoin "vaikuttaja-agenttien" toiminta sosiaalisessa mediassa, kun Hillary Clinton julisti aloitteen "kyper-diplomatian" puolesta.[4] 

Helmikuussa 2011 Hillary Clinton ilmoitti taas lisäksi, että Yhdysvallat myöntää 25 miljoonaa dollaria Internetin ”toisinajattelijoiden” hyväksi. 

Kun arabien kriisi oli kuumana, Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton vannoi George Washinton yliopistossa 15. helmikuuta 2011, kuten Jerusalem Post uutisoi asian, että ”internetin vapaus” on osa Yhdysvaltain strategiaa.

 "Vapaudella" hän tarkoitti värivallankumousten edistämistä kybersodan avulla, ”multimediaspektaakkelisen sodankäynnin” avulla.

 Clinton ilmoitti Yhdysvaltojen antavan 25 miljoonaa dollaria näiden toisinajattelijoiden toiminnan hyväksi, kun toisinajattelijat pyrkivät kiertämään kyber-rajoitteita! Clinton viittasi nimenomaisesti "Kiinan suureen palomuuriin", Iranin vaiennettuun sosiaaliseen mediaan, Kuubaan, Syyriaan, Vietnamiin ja Myanmariin. 

Clinton ilmoitti, että hän myös laajentaisi cyber-hakkereiden toiminnan kiinaa, venäjää ja hindiä puhuvaa väestöä varten, jotta ”ihmisoikeudet ja demokratia laajentuisivat”. ”Uskomme, että hallitukset, jotka rakentavat esteitä internetin vapautta vastaan, olivatpa nämä teknisiä suodattimia tai sensuuria tai iskuja ilmaisu- ja kokoontumisvapautta vastaan, joutuvat lopulta itse paitsioon” (Clinton). ”Yhdysvallat auttavat ihmisiä internet-ympäristössä kiertämään suodattimet askeleen edellä sensuuria”. 

En tietenkään vaadi, että jyväskyläistyttö Sohvi Oksanen voisi suuren maailman informaatiosodasta kaikkia salaisuuksia ja liitoksia paljastaa, kun Suomen paras kybersodan spesialisti Maanpuolustuskorkeakoulusta, Strategialaitoksen johtaja tohtori everstiluutnantti Torsti Sirén on myös ”natottanut” Suomea kykyjensä mukaan, mutta ei ole tunnustanut avoimesti Amerikan Yhdysvaltojen ja Naton kybersodan aktiviteettien suuruutta. Sitä vastoin Sirén on itse käynyt sotaansa SOME:ssa (sosiaalisessa nettimaailmassa).[3]

Yhdysvallat ilmoittivat helmikuun alussa 2011 kutsun 10 000 nuorelle hakkerille ja kyber-aktivistille! Tämä oli kutsu ”virtuaaliseen kilpavarusteluun”. 

Pentagonin päällikkö William Lynn III kutsui uutta oppia symbolisesti ”uuden avaruuden puolustamiseksi”. Yhdysvaltojen olisi löydettävä kyberavaruudessa sama potentiaali taistelukentälle kuin sillä on jo maalla, merellä ja ilmassa.

 Eikö USA saanut mitään aikaa tuon ison sijoituksen avulla, eikö Pentagon käytä tuota massiivista voimaansa Ukrainan kriisin kuvailussa – sekä Suomen ”natottamisessa”? 

Kyllä käyttää, ja USA on ollut ylivoimainen Ukrainan kriisin psykologisessa sodankäynnissä niin kuin näkyy Suomen ja melkein koko läntisen Euroopan median kapeasta propagandistisesta näkökulmasta tilanteisiin.[5] 

Pentagonin multimediaspektaakkeliset Suomi-operaatiot eivät suinkaan aktivoituneet vain Ukrainan kriisin mahdollisuuksien avulla, vaan toimintaa on ollut jo pitemmän aikaa: muistamme hyvin esimerkiksi sen detaljin, miten USA:n tiedustelupalvelu CIA operoi 3.-4.12.2012 Suomen eduskunnassa Venäjä-vihamielisessä mediakonferenssissa ”Vääristävät peilit”, jossa pääpuhujana oli Erkki Tuomioja.[6]

Jugoslavian sodan aikana Naton lentokoneet ampuivat myös Kiinan suurlähetystöä Belgradissa, koska Kiina tarjosi viestintäpalveluita Jugoslavian armeijalle. Tämän jälkeen Kiinasta tuli joitakin voimakkaita verkkohyökkäyksiä Yhdysvaltain hallituksen sivustoja vastaan.

 Erityisesti Richard Clarke, Valkoisen talon entinen tietoturvaneuvonantaja, ilmoitti, että edessä on maailmanlopun skenaario, jossa viholliset voivat palkata hakkerin, joka murtautuu sotilaskoneille, kopioivat asiapaperit tai jopa järjestää räjäytyksiä. Yhdysvalloissa voimistui erityisen kova yritys kybertodellisuuden hallintaan. Tulokset nähdään jo nyt Ukrainan kriisin aikana.

19–20. tammikuuta 2011 Iso-Britannian pääministeri David Cameron isännöi Tanskan, Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin, Viron, Latvian ja Liettuan pääministereitä Itämeren ensimmäisessä huippukokouksessa. Kokousta luonnehdittiin ”mini-Natoksi”, Pohjoismaiden ja Baltian maiden sotilaallista rakenteellista suhdetta ”Skandinavian mini-Natoksi”. Tuon ajatuksen oli esittänyt aiemmin Norjan entinen puolustus- ja ulkoministeri Thorvald Stoltenberg (vuonna 2009). Tällöin hänen raporttinsa nimi oli ”Pohjoismainen yhteistyö ulko- ja turvallisuuspolitiikassa”. Huippukokouksen tärkeänä osana olivat tietoverkot ja cyber-puolustus.

Natoa vastustava analyytikko Rick Rozoff kirjoitti 8. joulukuuta 2010 osuvasti, että Nato kehittää sotilaallisia suunnitelmia ja vastakkainasettelua varten Venäjää vastaan Itämerellä. Rozoff viittasi Guardian-sanomalehdessä julkaistuun Wikileaks-paljastukseen Eagle-operaatiosta, jonka mukaan Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan rinnalla Nato-joukot Yhdysvalloista, Britanniasta ja Saksasta oli kaavailtu Venäjä-uhkaa vastaan. Wikileaks-dokumentit osoittivat Amerikan Yhdysvaltojen asiapapereiden perusteella, että Nato on nimenomaisesti suunnattu Itämeren alueella Venäjää vastaan. Naton ”humanitaarinen ja ekologinen työ” Itämeren alueella ja Suomessa jäisi ilmeisen vähäiseksi, sillä tuskin Naton sotakoneet ja sotilaat ovat pelastamassa Saimaan norppia.

Guardian-sanomalehden ja Wikileaksin paljastamien asiakirjojen suunnitelmat  Eagle-operaatiosta tuo ilmi kaikessa rumuudessaan USA:n ja Naton sisäpiirien poliittiset tarpeet ja uskomukset. Salaisen päätöksen oli allekirjoittanut Hillary Clinton. Tämän kanssa on hyvin linjassa ohjuskilpisuunnitelma ja Yhdysvaltojen kybersodankäynnin järjestelmä sekä  Viron poliittisen ja turvallisuusviranomaisten johdon käymät useammat keskustelut "Venäjä-ystävien" vaarallisuudesta. 

Nato on ryssävihaa ja derussofikaatiota harjoittava ja tukeva vihamielinen sotilasliitto: kaikkialle minne Nato tulee, siellä alkaa venäläisten vaino valitettavan paranoidisen paradigman varassa, jonka varassa Nato myös kerää resurssinsa ja rakentaa skenaarionsa.

Joulukuun 3. päivänä 2010 Viron puolustusministeri Jaak Aaviksoo vieraili Virginiassa Naton tiedustelukeskuksessa ja Marylandissa USA:n kyberkeskuksen päämajassa sekä tapasi Pentagonissa puolustusministeri Robert Gatesin. Gates ilmoitti Yhdysvaltojen päätöksestä liittyä Naton kyberpuolustuksen huippuyksikköön Tallinnassa. Nämä valmistelut kertoivat kiistämättömästi niistä vihamielisistä asenteista, joissa Venäjä luokitellaan uhkakuvaksi ja viholliskuvaksi Naton strategisissa suunnitelmissa ja päätöksenteossa. Suomen pitäisi olla erossa tuollaisia viholliskuvia suosivista sotilasliitoista.

Viron hallitus järjesti asiantuntijaseminaarin tammikuun lopulla 2011, jossa käsiteltiin informaatiosotaa ”Venäjä-ystäviksi” määriteltyjä seminaarissa nimeltä mainittuja Suomen antifasisteja vastaan. Presidentti Toomas Henrik Ilves oli keskeisesti esillä. Hän on Radio Free Europan entinen työntekijä, Amerikassa koulutuksensa saanut, Ruotsissa syntynyt voimakas vihapropagandan äänitorvi. 

Tuossa Kapon ja Naton järjestämässä suljetussa kokouksessa eräs osallistuja viittasi Naton amerikkalaiseen tiedustelukenraaliin, DIRNSAn johtajaan Keith B. Alexanderiin, jonka mukaan olisi 100 % varma kyber-konflikti Naton ja liittouman ulkopuolisen valtion välillä seuraavan 5 vuoden aikana. Tällainen viesti tulkittiin Viron kaltaisessa maassa viittaukseksi Venäjään, vaikka Keith B. Alexander olisi ehkä katsonut maailmaa huomattavasti laajemmin. 

Kesäkuussa 2010 Pentagonin kyberkeskuksen päällikkö Alexander kertoi Venäjän kanssa käydyistä neuvotteluista, että Venäjä oli halunnut YK:n sopimusta kyber-aseiden käytöstä, kuten sellaisista ohjelmistokoodeista, joilla voi tuhota vihollisen tietokonejärjestelmän. Alexander myönsi Venäjän ehdotuksen harkinnanarvoiseksi, mutta käytännössä tämä vastaus merkitsi kohteliasta torjuntaa ehdotukselle. 

Pentagonin kyberkeskus työllistää tällä hetkellä jo toista tuhat ihmistä. Helmikuun alussa 2011 he ilmoittivat 10 000 nuoren tietokoneneron ("hakkerin") palkkaamisesta kybersotaa tai multimediaspektaakkelista sodankäyntiä varten.

Venäjällä on ollut hyvä syy etsiä kansainvälistä säätelyä ”loogisia pommeja” ja vahingoittavia ”botnet”-järjestelmiä vastaan. Yhdysvallat on kieltäytynyt kohteliaasti tuosta rauhanomaisesta yhteistyöstä, mikä kieltäytyminen ei varmasti lisää Venäjän luottamusta myöskään sotilasliittoa Natoa kohtaan.  Pentagonista William Lynn ilmoitti 14. helmikuuta 2011, että Yhdysvallat investoi 500 miljoonaa dollaria tutkimukseen kyber-tiedustelutoimintaa varten! San Franciscossa järjestettyyn konferenssiin osallistui myös ilmeiset partnerit, kuten Google, jotka ovat sittemmin Snowdenin paljastusten jälkeen havaittu NSA:n ja CIA:n tietolähteiksi kansainvälisessä massiivisessa vakoilussa. Erityiseksi pelon aiheeksi Yhdysvallat nimesi terroristiryhmät, kuten Al-Qaidan. 

Ei ole kuitenkaan uskottavaa, että tällainen ryhmittymä olisi massiivista tuhoa aiheuttavien kyber-hyökkäysten suunnittelija, vaan Yhdysvalloilla näytti olevan omat maailmanlaajuiset projektit ja valtapyrkimykset, kuten jo siihen aikaan analyytikot totesivat. Yhdysvaltojen oma missio tuli lopulta ilmi julmalla tavalla Iranin ydinvoimalaonnettomuuden yrityksessä.

Naton tiedustelutoiminnan rinnalla Keith B. Alexander on ollut myös Bilderberg-ryhmän aktivisti: hän osallistui ryhmän keskusteluihin myös vuoden 2008 kokouksissa, kun siellä alkoi cyber-terrorismin käsittely sen rinnalla että teemana olivat Venäjä, islami ja USA-EU-suhteet. Tällöin Suomesta Bilderberg-ryhmän kokoukseen osallistuivat Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esimies Erkki Blåfield ja Suomen pankista Seppo Honkapohja. Vuoden 2009 Bilderberg-kokoukseen osallistuivat Suomesta Jyrki Katainen ja Matti Vanhanen. 

17. helmikuuta 2011 Keith B. Alexander piti varsin haastavan pääpuheenvuoron RSA-konferenssissa. Pääviestinä oli ”yhteistoiminnan tärkeys” kyber-puolustuksessa. Valtiolliset turva-asiantuntijat ja tietokoneyritykset voisivat "työskennellä yhdessä loukkaamatta kansalaisten oikeusturvaa". Seminaarissa puhunut teknologiajohtaja Bruce Schneier uskalsi epäillä vallitsevaa intoilua: ”liioiteltu uhka on hyvä tapa hankkia virastoille rahoitusta”. Schneier epäili myös, onko ”sota” oikea metafora kyber-konflikteille.

 Ilmeisemmin ei kuitenkaan ollut liian ankara metafora, kuten Alexander varmasti tiesi Stuxnet-tietokonemadon vaarallisuudesta: Yhdysvallat oli itse kyberuhka maailman rauhalle. Suomen koskemattomuutta rakastavana patrioottina kysyn, missä määrin Tallinnan Nato-keskus avustaa noissa kansainvälisissä kyberuhkassa ja Pohjoismaihin kohdistuvissa uhkissa?

Saksalainen tietoturvakonsultti, SCADA-tietoturvaorganisaation kansainvälisen tutkimusjohtaja, myös Langner Communications GmbH:n presidentti Ralph Langner analysoi heinäkuussa 2010 ensimmäistä kertaa havaittua Stuxnet-virusta. Virus löydettiin Valko-Venäjällä toimivassa VirusBlokAda -laboratoriossa. Tämä virus oli suunniteltu teollisuusjärjestelmiä vastaan. Sillä oli kyky ohjelmoida uudestaan PLC (Ohjelmoitava logiikka, Programmable Logic Controller) ja piilottaa nämä muutokset. PLC ohjaa automaatioprosesseja. 

Alkuaan PLC oli keksitty amerikkalaisen autoteollisuuden tarpeisiin. Langnerin mukaan Stuxnet on "uuden aikakauden todellinen kyber-sodankäynnin väline, jossa tuloksena on suurta fyysistä tuhoa teollisille järjestelmille". Hän oletti, että Stuxnet 2,0 –kehitystyö on jo valmistumassa. Hän piti päivänselvänä, että Stuxnetin rakentamisessa eivät olleet taustalla yksityiset yritykset, yksityishenkilöt tai akateemiset tutkimusryhmät, vaan viruksen synty edellytti valtiollisesti rakennettua järjestelmää. 

Langner viittasi Yhdysvaltojen ja Israelin vahvaan panokseen. Itse mato pääsi mahdollisesti voimalaan venäläisen laitetoimittajan mukana, mutta tämä laitetoimittaja ei ollut osallinen itse viruksen kehittämiseen. 

Virolainen kenraaliluutnantti Ants Laaneots julisti marraskuussa 2008, että ”minulla on kunnia ja ilo ilmoittaa, että Viron alueella toimii nyt Naton sotilaallinen organisaatio”. Johannes Kert lisäsi, että tämä on ollut hyvin kauan odotettu hetki. 

Ilmar Tamm arvioi, että lähitulevaisuudessa kyberkeskus löytää myös yhteistyösuhteet Natoon kuulumattomien Ukrainan, Georgian, Ruotsin ja Suomen kanssa. Keskusta esiteltiin jo sen syntyjuhlassa Naton vastaukseksi ”Venäjältä tehtyyn tietoturvahyökkäykseen”, joka tapahtui Pronssisoturikiistan aikana. Hyökkäystä ei ole kuitenkaan osoitettu Venäjältä lähteneeksi, vaan liikenne itse asiassa tuli valta osin muualta päin. Keskuksen rakentamismytologia lähti joka tapauksessa Venäjää voimakkaasti vastustavasta perustamistarinasta. 

Todellisuudessa jo vuonna 2003 , siis ennen Viron liittymistä Natoon ja paljon ennen Pronssisoturipatsaaseen liittyvää kohua, Viro oli esitellyt ajatuksen ”kyberosaamisen keskuksesta”. Pronssisoturipatsasta käytettiin sittemmin propagandistisena todisteena ”Venäjän uhkasta”, kun suurelle yleisölle haluttiin selittää tai myydä suunnitelmaa, joka oli todellisuudessa kuitenkin jo huomattavasti vanhempi. Tallinnassa toimivan Naton kyberkeskuksen komentaja everstiluutnantti Ilmar Tamm työskenteli tätä ennen Saksan Heidelberissä Naton tehtävissä. Hän on työskennellyt aiemmin mm. puolustusvoimien pääesikunnan viestintä- ja tietetekniikkaosaston johtajana. 

Ilmat Tamm valmistui Suomessa kadettikoulusta vuonna 1994. Hän kävi myös pataljoonan komentajan kurssin Suomessa vuonna 1998. Tamm on esiintynyt usein Suomessa eri tilaisuuksissa: esimerkiksi 2.11.2010 Tamm otti osaa Suomessa viestintäviraston ja CERT-FI:n CIP-seminaariin. 

Mitä tulee Viron väitteisiin Venäjän kybersodasta, niin Venäjän presidentin tiedottaja Dmitri Peskov kertoi 17. toukokuuta 2007, etteivät Venäjän valtiolliset instituutiot tee sellaisia hyökkäyksiä kuin Viroa vastaan oli tapahtunut. Itse asiassa Venäjän federaation presidentin sivustot altistuvat päivittäin sadoille hyökkäyksille. IP-osoitteiden valossa Viron silloiset hyökkäykset tulivat ympäri maailmaa. Ensimmäisen kohun jälkeen jäi hiljaisuuteen nämä varsinaiset tulokset: Viron kohtaamat hyökkäykset analysoitiin itse asiassa lähteneeksi monesta eri maasta, myös Yhdysvalloista. Mahdollisesti uteliaita ja innokkaita Naton vastustajia on ympäri maailmaa.

Naton kyberkeskus järjesti 2010 kiinnostavan konferenssin ”kyberkonfliktista” (Cyber Conflict). Melanie Bernier ja Joanne Treurniet esitelmöivät Kanadan omasta strategisesta kontekstista käsin kyber-operaatioiden ymmärtämisestä (Understanding Cyber Operations in a Canadian Strategic Context: More than C4ISR, More than CNO). He määrittelivät vihollisten suorittamat mahdolliset kyberefektit (cyber effects): kineettiset välineet (servereiden tuhoamiset), cyber spyware, elektroninen hyökkäys, PSYOPS (esim. vahingollinen koodi) ja C4ISR toiminnot (raportit ihmisistä). Tämä jälkimmäinen tehtävä oli kiinnostava myös yksityisyyden ja intimiteetin kannalta. Kyse on vanhasta henkilöprofiloinnista kyber-operaatioiden avustuksella. 

Forrest Hare esitelmöi kyber-uhkasta kansalliselle turvallisuudelle (The Cyber Threat to National Security: Why Can’t We Agree?). Hän muistutti, että Obama määritteli 2009 kyber-informaation keskeiseksi taloudelliseksi ja kansalliseksi turvallisuusnäkökohdaksi.  Virolaisen Rain Ottisin esitelmäpaperi, jota hän ei esittänyt kuitenkaan seminaariväelle, käsitteli ”isänmaallista hakkerointia” (patrioottista hakkerointia), kybersodankäyntiä: ”From Pitchforks to Laptos: Volunteers in Cyber Conflicts”. 

Rain Ottisin teema oli hyvin linjassa sen kanssa, mitä Hillary Clinton oli ilmoittanut: kutsua hakkerit toimiin Yhdysvaltojen tarpeita varten. Hall pohti hakkereiden mahdollisuutta saada ”yhteisöllistä sponsorointia”, mikäli tilanne ei ollut sopiva kutsua näitä ihmisiä suoraan hallitukseen (- - not direct representatives of a goverment or commercial entity”). Hall esitteli tiiviisti koko patrioottisen kybersodan työvälinepakin, jota patrioottinen hakkeri voisi käyttää uhria vastaan (so. venäläismielisiä antifasisteja vastaan). Hän kirjoitti myös propagandaviestin luomisesta, joka ei vaadi edes tietokonetaitoja (Creating a propaganda message requires no computer skills - - -). Hän viitoitti tehtäviä vapaaehtoisille Nato-taistelijoille: ”The (ad hoc) volunteer cyber militia groups have played a visible role in many recent international conflicts by waging a parallel campaign in cyberspace”.

Jaak Tepandi, Gunnar Piho ja Innar Liiv käsittelivät esitelmässään kyberpuolustusta terroristien käyttäytymismallia vastaan (Domain engineering for Cyber Defence: A Case Study and Implications).

 Scott J. Shackelford saapui Cambridgen yliopistosta esitelmöimään valtion vastuullisuudesta kyberhyökkäyksissä (State Responsibility for Cyber Attacks: Competing Standards for a Growing Problem). Hän rohkeni torjua myös paranoidisen russofobian, jonka avulla Tallinnan Kyberkeskuksen syntyhistoriaa oli selitetty propagandistisesti. Hän huomautti, ettei vuonna 2007 kyberhyökkäyksessä Viroa vastaan mikään valtiollisesti sponsoroitu järjestelmä ollut osallinen tapahtuneeseen. Se oli rohkeasti sanottua Tallinnassa! 

Shackelford tukeutui erityisesti J. Davisin artikkeliin Wired Magazinessa (21.8.2007 s. 9) ”Hackers Take Down the Most Wired Country in Europe”. Viron kohdatessa kyberhyökkäyksen vuoden 2007 aikana, monet virolaiset nostivat esille jopa Naton artiklan 5. Tämä oli ensimmäinen kerta Naton historiassa, kun joku jäsen vaatii välitöntä apua digitaalisten omaisuuksien puolustamiseen. Viro sai rajoitetun avun tuossa tilanteessa. 

Toinen kyberhyökkäys tapahtui Georgiaa vastaan, mutta Shackelford jälleen muistutti, ettei ole mitään kattavaa todistetta Venäjästä näiden hyökkäysten taustalla (there was also no conclusive evidence that Russia was indeed behind the attacks). Hän viittasi A.J. Schappsin artikkeliin Cyberlaw Edition – Cyber Warfare Operations, Development and Use Under International Law (Air Force Law Review 2009, 64:121) 

Kun kansakuntamme on tällä tavalla joutunut jälleen kerran kohtalonhetkiin, niin mina annoin Kelalle selvityksen varallisuudestani (tai oikeasti varattomuudestani), jotta työmarkkinatukea voisin saada myös seuraavat sadat ja tuhannet päivät. 

Meidän kansakuntamme media ja poliittiset toimija ovat löytäneet ulkoisen vihan, vaikka minun pienen ihmisen näkökulmasta kohtalomme hetket ovat köyhyydessä – sekä henkilökohtaisessa köyhyydessä että kansantalouden epäonnistuneessa ulkomaankaupassa. Minä tarvitsen leipää, en Natoa!

VIITTEET

[1] YLE http://yle.fi/uutiset/sofi_oksanen_venajan_tavasta_sotia_multimediaspektaakkelia/7287887  

[2] http://juhamolari.blogspot.fi/2014/06/kultarannan-ulko-ja-turvallisuuspoliitt.html

[3] ” Strategialaitoksen johtaja everstiluutnantti Torsti Sirén ja hänen orwellilainen Nato-ohjelma” http://juhamolari.blogspot.fi/2014/05/strategialaitoksen-johtaja.html ; ” Torsti Sirén uhkailee vastustajiaan kostolla ja ikuisella työttömyydellä Suomessa” http://juhamolari.blogspot.fi/2014/05/torsti-siren-uhkailee-vastustajiaan.html ; ” Venäjällä arvioidaan strategialaitoksen johtajan Torsti Sirénin ym. sotasuunnitelmia Venäjää vastaan” http://juhamolari.blogspot.fi/2014/05/venajalla-arvioidaan-strategialaitoksen.html ; ym.

 

[4] vrt. Amerikan Yhdysvaltojen toimeliaisuuteen käyttää sosiaalista mediaa ulkopolitiikan välineenä:http://www.state.gov/statecraft/overview/index.htm ja  http://rt.com/op-edge/cuban-twitter-us-surveillance-121/ ja http://www.globalresearch.ca/social-media-as-foreign-policy-tool-failed-cuban-twitter-designed-by-u-s-government-contractors/5377299 ja http://wws.princeton.edu/news-and-events/news/item/changing-foreign-policy-through-social-media

[5] USA ylivoimainen Ukrainan kriisin psykologisessa sodankäynnissä

 http://juhamolari.blogspot.fi/2014/06/usa-ylivoimainen-ukrainan-kriisin.htm

[6] Amerikkalainen CIA operoi Suomen eduskunnassa: Venäjä-vihamielinen mediakonferenssi ”Vääristävät peilit” – pääpuhuja ulkoministeri Erkki Tuomioja. http://juhamolari.blogspot.fi/2012/11/amerikkalainen-cia-operoi-suomen.html

Kirjoittaja väittää, että sotilasliitto Naton territoriaaliset ja multimediaspektaakkeliset sodankäynnin menetelmät eivät vastaa Suomen ja maailman todellisiin haasteisiin, vaan pikemmin Nato luo ongelmia rajallisten resurssien epäasiallisella suuntaamisella ja "ulkoisten uhkien" propagandalla. Kirjoittaja on köyhä isänmaan ihminen niin kuin valtaosa maailman kansoja.

 Juha Molari, D.Th, BBA.

GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/ 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Facebook  

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html 

Inkvisiittorin paluu: Turun yliopiston historian asiantuntijat ja Suomen Puolustusvoimain upseerit

Joose Nurminen, Kastun lukion käynyt ja Venäjän valtion Immanuel Kant –yliopistossa Kaliningradissa käväissyt Turun yliopiston historian ”opiskelija”, joka on ilmeisemmin perustanut myös jonkinlaisen toiminimenkin taiteellista luomista varten ja mahdollisesti jo valmistunut yliopistosta, on ollut Turun yliopiston historian opiskelukavereidensa kanssa poikkeuksellisen aktiivinen ja kiihkeä Facebook-sivullani. 

Minun mielestäni on yhteiskunnallisestikin hyvin kiinnostavaa ja tarpeellista arvioida julkisesti, että tietynlaiset käytöstavat ja vakaumukset ovat ainakin jossain määrin voimistuneet varsin kiivaiksi historian opiskelijoiden keskuudessa. 

En ajattele tätä nuorta miestä Joose Nurmista ja hänen kavereitaan sinänsä, mutta heidän julkisesti esittämät ajatukset ovat varsin oireelliset ja paljastavat nykyiselle Suomelle.  En tuomitse myöskään näitä Turun nuoria historian tuntijoita ja Suomen puolustusvoimain nuoria upseereita ikään kuin ”lopullisesti menetetyiksi”, vaan muistan, että jopa itse Heideggerin oli sittemmin etäännyttävä harharetkestään (Irrtum): kansallissosialistisesta puolueesta ja Hitleriä tukevista lausunnoistaan.

Oma kiinnostava kysymyksensä olisi siinäkin, että niin moni yliopistopoika ja upseeri (osa virka-aikanaan) intoutuu etsimään pitkäaikaistyöttömän, poliittisesti värittömän köyhäparan Facebook-sivut ja monet blogitekstit, vaikka nuo samaiset henkilöt kuitenkin todistavat kilvan mitättömyyteni puolesta. Tuo narsistinen näkökulma jääköön kuitenkin tällä kertaa tarkastelematta. Tai olisiko se sittenkin perverssi tai sadistinen näkökulma, jos miettii miten vallan ja voiman hekumassa isänmaan toivot mollaavat ja pilkkaavat itähelsinkiläistä laitakaupungin syrjäytynyttä, vähäosaista, vanhaa työtöntä miestä?

Joose Nurminen tunnetaan jo vuosikymmen sitten Turun Sanomiin lähettämänsä mielipidekirjoituksen johdosta kovaksi ”Nato-mieheksi”.[2] Niin myös hänen kaverinsa kuuluvat samoihin aateveljiin. Itse herra upseeri (en tiedä, onko evp) Vaahtovuo sanoo useissa kommenteissaan Venäjää ”ryssäksi” eikä sanomistaan häpeä. 

Myös monet muut upseeriherrat ja –rouvat ovat lausuneet vastaavia kovasanaisia lausuntojaan aivan muutaman päivän aikana.

 Päijät-Hämeen maakuntakomppanian yksikön päällikkö ja Hämeen Rykmentin yliluutnantti Timo Matilainen ei säästele tunteensa voimaa lausuessaan, että Juha Molari pilasi koko kauniin kesäpäivän: hän ihmettelee että ”kaikenmaailman Juha Molarit saa vapaassa Suomessa kirjoittaa”. 

 Lahden reserviläisten ampumavastaava, reservin ylikersantti Tuomo Antero Lindström ja Janne Vaahtovuo tykkäsi tuosta tuomiosta, jonka alatyylisyydessä ei jäänyt epäselväksi sekään, että kirjoittaja olisi voinut mielensä syvyyksissä toivoa mielipidevapauden rajoittamista Suomessa. Hän ymmärsi jo pian kuitenkin ajatuskulkunsa vaarallisuuden toisin kuin Turun yliopiston historian opiskelijat. Ehkä hänessä on kuitenkin vielä toivoa todelliseksi upseeriksi ja herrasmieheksi.

Millaiseksi Suomen mielipideilmapiiri, kansalaisten tasapuolinen kohtelu ja demokraattiset vapaudet rappeutuvat, jos nämä ja vastaavat ”Nato-miehet ja –naiset” saavat Suomessa lisää vaikutusvaltaa ja ryssäviha nähdään jopa kansalliseksi identiteettikysymykseksi eräiden virolaisten poliittisten touhujen tavoin?

Kirjoituksessaan helluntaipäivänä 8. kesäkuuta 2014 Joose Nurminen lähtee siitä, että Jon Hellevig ja Johan Bäckman ”hyötyvät Venäjällä saamastaan julkisuudesta ja sen takia pyrkivätkin sitä kaikin keinoin hankkimaan”. 

Nurmisen mukaan Hellevigin ja Bäckmanin toiminta ”venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” tarkoittaa ”siltojen polttamista” Suomeen, minkä tähden he ”tuskin tulevat Suomesta ikuna töitä saamaan, mutta ei se heitä haittaa, koska heidän pääasialliset verkostonsa sijaitsevat Venäjällä”.

Joose Nurminen jatkaa Hellevigin ja Bäckmanin jälkeen siihen päätelmään, että minä – Juha Molari – en saa töitä Suomesta, enkä toisaalta Venäjältäkään, mutta ”et suostu näkemään, mitä olet omalla toiminnallasi saanut aikaan. Mitä sinä enää hyödyt ’anti-fasismistasi’, koska sinun juttusi lypsettiin Venäjän mediassa kuiviin jo silloin kun sait potkut ja erosit kirkosta?” 

Nurminen ei kuitenkaan ”keksi mitään Bäckmanin ja Hellevigin tapaan jotenkuten järkiperäistä syitä toiminnallesi. Ja jos mitään järjellisiä syitä ei ole… niin voitanee todeta, etteivät pastorin kaikki kuoropojat ole kappelissa”.

Edellä kuvatussa pitkässä tilinteossaan Joose Nurminen esittää useita nykyiselle suomalaiselle ilmapiirille valitettavan tyypillistä väitettä, jotka voisi vaikka eritellä neljään väittämään:

(1) ”Venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” asioiden esittäminen syntyy, koska sellaisen narratiivin esittäjät ”hyötyvät Venäjältä”;

 (2) ”Venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” asioiden esittäminen tarkoittaa sellaista ”siltojen polttamista” Suomeen, että nämä henkilöt eivät ikinä saa töitä Suomesta;

(3) jos henkilö ei saa hyötyä antifasismista, niin tämän henkilön toiminnassa on jotain psyykkisesti ongelmallista;

(4) Juha Molari oli juttuna Venäjän mediassa kirkosta saatuihin potkuihin saakka, jolloin juttu lypsettiin Venäjän mediassa kuiviin.

Puolustusvoimien Teknillisestä Tutkimuslaitoksesta tunnetun pikkukylän Ylöjärven mies Lauri Aaltonen, Turun yliopiston historian opiskelija Tomas Lehtikangas, Turun yliopiston historian opiskelija Jan Helenius sekä mahdollisesti reserviin jo siirtynyt, opiskelemaan lähtenyt, muihin töihin mennyt tai ylennyksen saanut (kutsuin aiemmin ”yliluutnantiksi”, mistä hän ei selvästikään tykännyt, kun muistelin miehen vanhoja ansioita Haminan RUK:n kouluttajana)  Janne Vaahtovuo (hän on Facebookissa hyvin kiinteässä vuorovaikutuksessa Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen johtajan, eversti Torsti Sirénin kanssa) ilmoittavat tykkäävänsä Joose Nurmisen ajatuksenkulusta ja päätelmistä.

Ovatko mielipiteet siis maksettuja?

Joose Nurmisen ensimmäinen väittämä ”venäläisen historiallisen narratiivin” esittämisestä vain ja ylipäätänsä Venäjältä saatavan ”hyödyn” tähden on perustelematon ja stigmatisoiva.

On mahdotonta tietää Nurmisen omaa lukeneisuutta ja sivistystä niin pitkälle, onko hänen väitteensä vilpitön vai vilpillinen, mutta sen mukaan suomalaisesta - ehkä jopa tietynlaisesta näkökulmasta - poikkeavat käsitykset olisivat aina maksettuja ja korruptoituneita näkemyksiä. Tuleeko tuo näkemys hänen ajatteluunsa siitä kokemuksesta, että jotkut ”Nato-porukat” maksavat rahaa mielipiteiden julkisesta esittämisestä? Mistä on ajatus edes tullut mieliin?

On vaikea nähdä, miten historian tuntijana Joose ja hänen kaverinsa uskovat demokraattisen ja kunnioittavan keskustelun syntyvän eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa tuolla tavalla ennakkoon lausuttujen tuomioiden jälkeen. 

Uskooko herra Nurminen ja kaikki aateveljet, että jopa Suomessa olisi vain ja ainoastaan joku yhtenäinen käsitys Naton merkittävyydestä, Venäjän uhkasta, Ukrainan uuden johdon reippaasta hengestä sekä muista seikoista?

Mihin unohtuu syrjintäkielto?

Joose Nurmisen toinen väite rakentuu edellisen väittämän varassa, mutta siirtyy pitkälle menevään totalitaristisen maailmankuvan ihannointiiin: siinä tietynlaisen (kuka milloinkin sen päättääkin?) historiallisen tai poliittisen tulkinnan mukaan tapahtuva toiminta antaa oikeuden taloudelliseen selviytymiseen yhteiskunnassa ja työelämässä, mutta toisinajattelijalla ei pitäisi olla paikkaa työelämässä.

Sen sijaan että historian tutkijoiksi tai historian opettajiksi tai muihin historian asiantuntijuutta vaativiin tehtäviin valmistuvat yliopistomiehet olisivat moittineet työelämässä toteutettavaa mahdollista diskriminaatiota, nämä pikemmin kiittävät sellaisia pyrkimyksiä.

Joose Nurminen vaikuttaa etääntyneen hyvin kauas jopa Immanuel Kantin klassisen liberalismin ihanteista, joiden mukaan laki ei saa erotella ihmisiä syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen mukaan.  Kant kirjoitti kansalaisten tasapuolisesta kohtelusta. Kantin mukaan kansalaisilla oli jopa täysi vapaus ilmaista mielipiteitään ja osallistua tällä tavoin yhteiskunnan kehittämiseen.  Näin lausuttiin jo vuosisatoja sitten! Ilmeisesti Kaliningradista Immanuel Kant –yliopistosta  ja Turun yliopiston historian opinnoista ei ollut jäänyt sittenkään mitään liberalismin ihanteita historian opiskelijan omaan henkilökohtaiseen sivistykseen.  

Suomen Perustuslain (6 §) syrjintäkiellon mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen johdosta. Työsopimuslain 2 luvun 2 § sisältää syrjintäkiellon, jonka mukaan työntekijöitä ei saa perusteettomasti asettaa toisiin nähden eri asemaan poliittisen toiminnan, vakaumuksen, mielipiteen tai uskonnon sekä monien muiden seikkojen vuoksi. Tasapuolisen kohtelun velvoite ja syrjinnän kielto koskevat myös työhönottoa. Myös Rikoslain työrikosluvun työsyrjintää koskevat rangaistussäädökset (47 luvun 3 ja 3a §) tuomitsee syrjinnän, joka perustuu esimerkiksi uskontoon, yhteiskunnalliseen mielipiteeseen, poliittiseen toimintaan. Missä on meidän historian ja yhteiskunnan tulevien opettajiemme ja asiantuntijoidemme ymmärrys suomalaisten perustuslaillisten vapauksien ja oikeuksien suhteen?

Onko omatunto kadonnut 2010-luvun suomalaisten tajunnasta?

Joose Nurmisen kovasti tykätyn mielipiteen kolmas väittämä todistelee, että antifasististen mielipiteiden – ilmeisesti tarkoittaen siis noita ”venäläisen historiallisen narratiivin” mukaisten asioiden ja arvojen esittämistä – mukaan toimiva henkilö on mieleltään ja älyltään vajaakykyinen ja häiriintynyt, mikäli antifasisti ei saa kuitenkaan taloudellista hyötyä tuosta vakaumuksestaan.

Suomen kansakunnan historian ja yhteiskunnan tulevien opettajiemme ja asiantuntijoidemme näkemys on tällä kohtaa ei ainoastaan hyvin loukkaava ja halventava, vaan ilmentää myös lausujien kokemusta tai esiymmärrystä mielipiteiden yleisestä korruptoituneisuudesta - ikään kuin kaikki mielipiteet olisivat vain maksettuja: Jos joku ei saa maksua, niin hän esittää mielipiteitä tyhmyyttään tai psyykkisten ongelmiensa johdosta, mikäli ei sitten vaikene.  Eikö yhtään juolahtanut historian asiantuntijoiden mieleen, että omatunto johtaa ihmistä?

Yli kaksikymmentä vuotta pappina toimineena miehenä ihmettelen, mihin on kadonnut ymmärrys ihmisestä sellaisena moraalisena olentona, jolla on kyky ja halu tehdä moraaliarvioita toisista ja itsestä (omatunto). Antiikin Kreikassa tunnettiin omatunto, Platon kirjoitti Gynes-paimenen tunteesta löydettyään kallisarvoisen sormuksen. Immanuel Kant kirjoitti kategorisesta imperatiivista. Jopa natsiretkiin erehtynyt Heidegger johdatti ihmistä oman olemisensa kysymiseen, alkuperäisen etiikan luo: Das Manin (huolehtimisen Beseroge ja Fürsorge) rinnalle Heidegger nosti myös omantunnon (Gewesen), päättäväisyyden (Entschhlossenheit) ja alkuperäisen syyllisyyden (Schuld). Hänen mukaansa varsinainen etiikka on juuri omantunnon vaatimusten kuulemista ja sen mukaan toimimista, ihminen tahtoo tulla tutuksi oman olemisensa kanssa. Eikö näin voisi olla myös Suomessa, että ihminen saisi olla minä oman olemisensa kanssa – ilman ahtaasti poliittisesti määriteltyä identiteettikertomusta ja mielipiteiden kaanonia?

Ihmisen intomielisyys esimerkiksi sotilasliitto Naton puolesta ilman tuon henkilön herkkyyttä omalletunnolle ja moraalille, joka pitäisi olla sidottu myös Jumalan sanaan, on vaarallinen yhdistelmä ryssävihan partnerina.

Lypsääkö Venäjän media häikäilemättömästi ja laupeudettomasti?

Joose Nurmisen neljäs väite kohdistuu hyvin henkilökohtaisesti henkilöhistoriaani ja julkisen painoarvoni täydelliseen päättymiseen huhtikuussa 2011, jolloin virasta eroamisen hetkellä - hänen mukaansa - Venäjän media sai lypsettyä jo tyhjiin kaiken uutisia varten.

Tietysti herra Nurminen ja aateveljet ovat pistäneet tarkoin merkille, ettei suomalaisen suuren yhteiskunnallisen romahdukseni (huhtikuussa 2011 alkanut työttömyys) jälkeen minulla ole edes yhtään mitään journalistista tai yhteiskunnallista kontaktia Venäjälle tai muuallekaan. Siitä nuo historiantutkimuksen nousevat voimat jaksavat mollata minua vanhaa työtöntä miestä, kun olen romahtanut niin vähäiseksi.  Vaikka hyväksyn tilannekuvauksen pienuudestani, minkä kuvauksen rakentamisessa nuori herra Nurminen  on osoittanut aateveljiensä kanssa toistuvaa ihailtavaa aktiivisuutta ja historian asiantuntijuutta minun elämäni tuntijana, niin johtopäätösten suhteen olisin kuitenkin eri mieltä kuin nuori herra Nurminen.

Asianosaisena koen tapahtumat ja suhteeni Venäjän mediaan enemmän lämpimäksi, jopa sympaattiseksi muistoksi, joita nyt vanhana tykkään muistella, kun istun kiikkustuolissa: se, että jo useita vuosia sitten Venäjän media kommentoi jossain määrin kamppailujani Pro Kareliaa ja Kavkaz Centeriä vastaan sekä muutamien venäläisten äitien ja lasten oikeuksien puolesta, on minun oman kokemukseni ja jo vanhan miehen muistojen mukaan enemmän laupeuden työtä minulle, mutta sitä vastoin suomalainen media antoi hyvin väärän todistuksen tarkoitushakuisesti. Suomen media ei koskaan kysynyt alkuperäislähteitä, ei myöskään vastineitani tuomiokapitulille eikä pyytänyt lausuntoakaan minulta vaan kirjoitti kaiken ilman minua, mutta sitä vastoin Interfax, Komsomolskaja Pravda, Pravda ja RT sekä muut kysyivät kokonaisuudessaan suomalaiset dokumentit sekä kuuntelivat minua. 

Minun mielestäni Venäjän median toiminta tuntui rakastavalta, laupiaalta ja asiantuntevalta, kun taas Suomen median toiminta tuntui liittolaisuudelta itsensä pahuuden kanssa. Venäjän medialla oli myös yli 100 kertaa laajempi aineisto, kun media otti kantaa oikeuksieni ja näkemysteni puolesta. Myös esittämissäni asioissa, kuten Kavkaz Centerin osalta, Venäjän media oli kiinnostunut dokumentaatiosta, kun Suomen media ei halunnut edes lukea ja keskustella Suomen oman virkavallan tekemistä suomen ja ruotsin kielisistä esitutkintapöytäkirjoista.

Itse asiassa Kavkaz-Centerin kamppailu ei jäänyt vain eksorsistiseen rukoukseeni Helsingin tuomiokirkon portailla Beslanin terrori-iskun kansainvälisenä muistopäivänä, vaan Venäjän YK:n suurlähettiläs vei Kavkaz-Centerin jopa YK:n turvallisuusneuvoston asiaksi ja websivusto joutui Al-Qaida –pakotelistalle.  Kavkaz-Centerin kustantajaa Mikael Storsjötä esitettiin myös YK:n terroristilistalle. Näin ollen esittämäni näkemykset eivät olleet yksistään minun erheellisiä mielikuvia, joita silloin jo monia vuosia sitten pienessä maailmassani muka paranoidisena olisin kehitellyt, vaan samat asiat etenivät myös kansainvälisesti selviin tuomioihin. Suomessa on julkisuudessa ja poliittisesti keksitty tässäkin seikassa oma ”erillissota”, rinnakkainen todellisuus, mutta se on jo oma iso juttunsa.

Se että olen kadonnut täysin mediasta huhtikuun 2011 jälkeen ja jäänyt ilman mitään yhteystietoa alan toimijoihin - näin yhtä selvästi niin Suomessa kuin Venäjällä, ei ole mikään ”onnettomuus”! Köyhyyttä voi pitää jossain määrin onnettomuutena, vaikka köyhyydessäkin on omat etunsa ajan ja vapauden suhteen. Sitä vastoin mediasta täydellinen katoaminen ja yhteiskunnallinen mitättömyys huhtikuun 2011 jälkeen eivät ole mikään onnettomuus. Olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä, vaatimaton laitakaupungin vanha mies, joten median "tähteys" olisi vastenmielistä turhaa julkisuutta. Jos jotain sanottavaa on, niin se pitäisi rakentua asian olemassaoloon. Nykyään ei ole sen suurempaa sanottavaa kuin tuska siitä, miten saa rahaa ostaa huomispäivää varten leivän, mutta nykyään uutisointia ei kiinnosta suomalaisten köyhyys, kun toimittajien pitää ratkaista Suomen kohtalo Venäjän uhkaa vastaan.

Toisinajattelijat mielisairaalaan?

Joose Nurmisen toinen FB-viesti oli vieläkin suorasukaisempi kuin edellinen pitkä pohdiskelu. Siinä hän kehottaa suoraan ”ammattilaisen kanssa” juttelemaan ja refleksoimaan ”paranoidista” psyykkistä sairautta.

Nurmisen ajattelutapa saa jälleen tykkäämisiä: historian ja yhteiskunnan asiantuntijaksi Turun yliopistosta valmistuva Jan Helenius ja upseeri-herrasmies Janne Vaahtovuo tykkäävät esitetystä ajattelutavasta. 

Yllättävän yleisen ajattelun ongelmallisuutta on kuitenkin aivan tarpeettoman niukasti arvioitu kriittisesti. Tuollainen ajattelu on kovasti yleistynyt viime vuosina. 

Hulluksi leimaaminen on tullut yllättävän luvalliseksi jo vain silläkin perusteella, että poliittisesti eri mieltä esittävä henkilö vaikuttaa tukevan enemmän Kremlin näkemyksiä kuin nämä poliittisesti aktiivit ”Nato-miehet” Suomessa. Tuollaisen leimaamisen yleisyys jopa ns. sivistyneiden ihmisten toimesta on varsin ikävä signaali kehityskulusta yhteiskunnassamme. Historiaa edes hiukan paremmin tuntevat tietävät stalinismin uhrit, joita poliittisina toisinajattelijoina suljettiin mielisairaaloihin. 

Nyt Suomen ”Nato-miehet” edustavat totalitaristista henkeä syyttäen toisinajattelijoita mielisairaiksi, mutta eivät voi vielä vallan puuttuessa sulkea toisinajattelijoita mielisairaaloihin.

En ota tarkemmin kantaa Joose Nurmisen omaan persoonaan, joka tunnetaan varsin räväkäksi ainakin humalapäissään opiskeluvuosilta[1]: uskon hänen aikuistuneen ja kasvaneen vakavaksi historian asiantuntijaksi. Sellaisena edellä mainitut vaatimukset ovat kuitenkin pöyristyttäviä. Enemmän kiinnostavaa onkin kovin erikoiseksi muodostunut yhteiskunnallisen leimaamisen ja alistamisen ilmapiiri Suomessa. Tämä vapauksia tukahduttava ilmapiiri voidaan nähdä Turun yliopiston historian useamman opiskelijan ja tutkijan näkemyksistä. Kuka siellä Turun yliopistossa kasvattaa näitä historian asiantuntijoita natsistiseen henkeen?

Inkvisiittori

Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksissä viidennessä kirjassa on tarina Suurinkvisiittorista.

Kristus ilmestyi Sevillan kadulle. Kristus meni kansan luo – kidutetun, kärsivän, synnin saastassa rypevän kansan luo. Jeesus herätti kuolleen seitsemän vuotta vanhan tytön Sevillan katedraalin portailla, äidin ainoan tyttären. Kuolleesta herätetty tyttö istahti, hymyili, käsissään kimppu valkoisia ruusuja.

Kun kansa hämmästeli, itki ja nyyhkytti, niin juuri sillä hetkellä Tuomiokirkon aukiolla kulki yllättäen ohi kardinaali inkvisiittori, koko ikänsä kilvoitellut lähes 90 vuotta vanha mies, pitkä ja suoraryhtinen mies, kasvot kuitenkin jo kovasti kuihtuneet, silmät syvälle painautuneet, mutta silti silmissä tulinen kipinä.

Sopivan matkan jälkeen kardinaali-inkvisiittori pysähtyi ja katseli hetken kaukaa. Hän näki elpyneen tytön. Inkvisiittori synkistyi. Hän ojensi sormensa ja ohjasi vartijat pidättää Jeesus. Hänelle kuuliaiset ja nöyrät rakkaat ihmiset olivat tottuneet hänen voimaansa ja niin yleisö siirtyi välittömästi pois. Yleisö yhtenä joukkona kumarsivat päänsä alas vanhalle inkvisiittorille, joka siunasi ihmiset. 

VIITTEET

[1] http://tyyala.utu.fi/kritiikki/pkirjat/poytakirja_16122010.doc

[2] http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/1074062378/Natovastustajilla+vaarat+perusteet 

Kirjoittaja: 

Juha Molari

kirjoittaja on omiensa keskuudessa rauhanihmisten ja köyhien parissa:

Juha Molari, D.Th, BBA.

GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/ 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Facebook  

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html 

USA ylivoimainen Ukrainan kriisin psykologisessa sodankäynnissä

IGCP:n tutkimusraportti ”Massiiviset ihmisoikeusrikokset Ukrainan konfliktissa” ("Массовые нарушения прав человека в ходе гражданского противостояния на Украине )[3] ilmestyi maailmanlaajuisesti saatavaksi 5. kesäkuuta 2014, mutta ei kukaan suomalainen toimittaja eikä missään suomalaisessa mediassa ole edes mainittu valtavaa raporttia. 

Itse asiassa suomalaisessa mediassa on valtaosin vaiettu valtavasta määrästä ihmisoikeusrikkomuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan, joita Ukrainan nykyhallinnon alaisuudessa toimivat moninaiset ryhmät ovat toimittaneet. Vain Odessan kuuluisa murhapoltto on mainittu, mutta siitäkin syy vieritettiin Putinille! 

Suomalaisten päätoimittajien rehellisyydestä on nyt kysymys. Kuka päätoimittajista uskaltaa tulla ensimmäisenä kaapista ulos? Millä voimalla ja pakolla ovat päätoimittajat ja toimittajat alistettu tähän Yhdysvaltain käyttämään psykologisen sodankäynnin menetelmään? Ei ole mitenkään mahdollista uskoa, että kaikki ammattitoimittajat olisivat tietämättömiä tapahtumien toisenlaisesta kulusta kuin mediamme antama nykyinen mielikuva.

Ukrainan konflikti on osa Yhdysvaltojen käynnissä olevaa strategista ja geopoliittista toteutusta, joka ulottuu aina kauas Mustanmeren taakse Kaukasian alueille saakka.  Venäjän tiedotus on ollut jälleen kerran varsin tehoton psykologisessa sodankäynnissä. Georgian kriisin jälkeen on Venäjällä opittu ehkä jonkin verran, mutta psykologisen sodankäynnin tarpeita varten sosiaalisen verkoston ja kokonaisvaltaisen viestinnän hallinnassa Yhdysvallat on jälleen osoittautunut aivan ylivoimaiseksi.

Venäjällä ei ole ympäri maailmaa sellaisia uskottuja vaikuttaja-agentteja kuin jopa Suomessa on Yhdysvaltojen intresseille uskollinen sekava joukkue: Jarmo Koponen (Uusi Suomi), Torsti Sirén (Maanpuolustuskorkeakoulu), Jukka Mallinen, Carl Haglund (puolustusministeri), Aleksander Stubb (Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri), Suomen ulkopoliittinen instituutti (UPI) sekä erittäin lukuisat muut henkilöt ja yhteisöt. 

Viimeistään toukokuussa 2009 tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi Amerikan Yhdysvaltoin "vaikuttaja-agenttien" toiminta sosiaalisessa mediassa, kun Hillary Clinton julisti aloitteen "kyper-diplomatian" puolesta.[4] 

Pentagonin trolli jäi pahaksi onnekseen jopa kiinni heikon paikallistuntemuksensa tähden, kun hän kommentoi Krimin tapahtumia.[6] Venäjän suhteen myönteinen tai neutraali, Venäjän Federaation ulkopuolella harjoitettu viestintä on yhä edelleen organisoimatonta ja koordinoimatonta, sattumanvaraista, lähes kokonaan vapaaehtoisten ihmisoikeusaktivistien ja itsenäisten tutkivien journalistien varassa. 

En tunne ketään sellaista suomalaista miestä tai naista, joka saisi rahaa sosiaalisessa mediassa kirjoitetuista teksteistä, joita on ehkä kuitenkin tulkittu "Venäjä-myönteisiksi".

Epäilys Suomen median osallisuudesta amerikkalaiseen informaatiosotaan viriää siitä yksinkertaisesta havainnosta, että Ukrainan kriisissä siviiliväestöä vastaan kohdistunut julmuus – suoranaiset rikokset ihmisyyttä vastaan - ja Ukrainan johtajien äärimmäisen kyyniset julkiset lausunnot venäläisväestöä vastaan on vaiettu täydellisesti läntisissä tiedotusvälineissä. Ukrainan uuden johdon kuva on selvästi kaunisteltu. Tämä vaikeneminen pahuudesta on tuskin sattumaa.

Taistelu on erittäin kovaa informaatiopsykologisen sodan menetelmin: Yhdysvallat on ollut alusta alkaen Euromaidan-vallankaappaushankkeessa selän takana – jopa itse barrikadeilla suunnannäyttäjänä. Yhdysvallat on tuonut myös suurvallan psykologisen teknologian Venäjää vastaan. 

Georgian kriisin jälkeen olisi voinut toivoa parempaa, mutta Venäjä ei ole ollut vieläkään valmistautunut tähän tilanteeseen. On syytä uskoa, että Ukrainassa käyty aseellinen vallankaappaus ja oikeistojuntan suorittamat suoranaiset rikokset ihmisyyttä vastaan ovat olleet alkuvaiheista asti Yhdysvaltojen strategisten toimien mukaisia ja sallimia: niitä on käytetty myös psykologisen sodankäynnin menetelmin poliittisiin päämäärin. Niiden avulla on räjäytetty toivottuun suuntaan maailman julkinen mielipide Venäjän mahdollisesta uhkasta.

Psykologiset operaatiot ovat poliittisen vaikuttamisen työväline, kun tahdotaan vaikuttaa vastustajiin, neutraaliin ympäristön ja yleisesti yleisen mielipiteeseen. Menetelmää käytetään laajasti kansainvälisten suhteitten ohjailussa.

 Perimmäisenä tavoitteena on valta: Yhdysvallat tahtoo saavuttaa vallan muihin poliittisiin toimijoihin: vastustajien vapaaehtoisen alistamisen, johdonmukainen tuen, turvan ja huollon liittolaisten kesken sekä korkean motivaation ja varauksettoman tuen sen ulkopolitiikan johtajille. Tällaisten tulosten saavuttamisessa tärkeää ovat olleet jälleen kerran USA:n tietopsykologiset tekniikat, joiden avulla vaikutetaan massojen tajuntaan. USA:n tekniikkaa organisoidaan myös keskitetysti koordinaatiokeskuksesta, sitä varten varataan valtavasti valtaa ja resursseja. 

Tällä tavalla USA:n psykologian menetelmät ovat tulleet tehokkaiksi välineiksi politiikan ja liiketoiminnan prosesseissa. Psykologian vaikutuksen avulla on aiheutettu häiriöitä, erilaista manipulointia, jotta syntyisi Venäjää vastaan mahdollisimman paljon vahinkoa. Siten USA tahtoo varmistaa itselle tietyn kilpailuedun.  

Informaatiosota on nykymaailmassa eräs tärkeimmistä kansainvälisiin suhteisiin ja maailmanlaajuiseen kehitykseen vaikuttavista tekijöistä. Siksi on jopa erityisen silmiinpistävää, että suomalainen media ei ole missään määrin arvioinut varovaisesti tai kriittisesti amerikkalaisten harjoittamaa informaatiosotaa Ukrainan kriisin käsittelyssä. Ei ole mitenkään mahdollista, että tämän poikkeuksellisen kerran USA ei käyttäisi suuria resurssejaan ja valtaansa informaatiosodan käynnin tarkoitusten mukaisesti. 

Suomessa tiedetään aiemmista eri tapauksista, että Suojelupoliisi on ottanut joitakin kertoja yhteyksiä tiettyihin uutistoimituksiin ja saanut vedettyä ideologiansa kannalta kiusalliset uutiset pois lähetyksestä jo etukäteen, vaikka uutisista on ollut jo ennakkotiedot. Onko Suojelupoliisi, Suomen armeija tai joku muu instituutio USA:n sellaisessa ohjauksessa, että se on saattanut päätoimittajien puhuttelulla mediamme alistetuksi? 

Tiedämme, että Suojelupoliisin uskotut toimittajat kävivät Virossa Naton kybersodan koulutuksessa. Missä määrin nämä toimittajat ovat koordinoimassa Suomen osallisuutta mailmanlaajuiseen informaatiosotaan?

Itse asiassa informaatiosota on tullut nykypäivänä erääksi tärkeimmistä ulkopolitiikan tekijöistä. Toisin kuin aseellinen hyökkäys, infosotaan ei sovelleta kieltoja ja rajoituksia kansainvälisen oikeuden nimissä.  Yhdysvallat ja sen Nato-kumppanit ovat käyttäneet informatiivisia ja psykologisia operaatioita Jugoslaviaa vastaan (mukaan lukien Kosovon ongelma), Afganistania ja Irakia vastaan sekä Ukrainan samettivallankumouksen tuottamiseen, Georgiassa, Keski-Aasian maissa – sekä nyt taas uudestaan Ukrainan konfliktissa.

 Suomen Maanpuolustuskorkeakoulun Strategialaitoksen johtaja eversti Torsti Sirén kiertää luennoimassa Nato-collegessa erityisosaamisestaan kybersodankäynnissä, jonka hän määrittelee erityisesti SOME:ssa tapahtuvaksi psykologiseksi operaatioksi.  Suomessa on selvästi tahoja, joille Suomen itsenäinen kannanmuodostus ei ole pyhää ja arvokasta, vaan joiden intressit tulevat merien takaa.

Kun Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan elokuussa 2008, samanaikaisesti käynnistyi Amerikan Yhdysvaltain psykologinen sodankäynti Venäjää vastaan. Tuo hyökkäys lopetti viimein sinisilmäisyyden: Yhdysvallat käynnisti sodan, joka oli huolellisesti suunniteltu. Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan ja USA:n infohyökkäys Venäjää vastaan oli kuitenkin vasta ”sotaharjoitus” sitä taistelua varten, jonka USA käynnisti Ukrainan avulla.

Venäjän ja Georgian konfliktissa Venäjä hävisi informaatiosodan. Venäjä ei ottanut opiksi tuolloin tappiostaan, vaikka tekikin pieniä korjausliikkeitä. Resurssien niukkuus ja yhteistyötahojen kapeus ovat ilmeisiä heikkouksia yhä edelleen, kun Venäjän pitäisi kyetä torjumaan hyökkäykset. Euroopan median ja poliittisen eliitin mielipide ei jätä epäselväksi sitä, kenellä on informaatiosodan suurimmat resurssit tällä hetkellä - ja ketä vastaan nuo resurssit on suunnattu. 

Länsimaiset kansalaiset kokevat taas kerran, nyt Ukrainan avulla, ettei Venäjä ole rauhantekijä. Niin kuin Venäjä ei estänyt kansanmurhan toteutumista Etelä-Ossetiassa, niin Venäjä ei estä kansanmurhan toteutumista Itä-Ukrainassa. Tuota viestiä Barack Obama toistaa niin monissa tilanteissa, että viesti on strategisesti suunniteltu ja se varmasti painuu länsimaisten kuulijoidensa mielikuviin. Ikäänkuin Venäjä olisi vastuussa siitä, että Itä-Ukrainassa tapetaan ihmisiä! Sitä vastoin – niin kuin Etelä-Ossetian tapauksessa - Venäjä nähdään okkupaattina, joka tavoittelee maailmanvaltaa. Sellaisena Venäjä olisi rinnakkainen ilmiö Saksalle ennen toista maailmansotaa. 

Ei ole sattumaa, että propagandistit ovat kehittäneet ajatushautomoissaan mieliin painuvat rinnastukset Adolf Hitleriin. Kyse on psykologisesti tarkoitushakuisesti rakennettu assosiaatio. Voimakkaiden rinnastusten käyttö ja assosiaatioiden rakentelu on hyvin tutkittu ja tunnettu vaikuttamisen keino.

Georgian kriisi syntyi, kun Georgia hyökkäsi ensin, mutta silti mielikuvat jäivät elämään Venäjästä pahana hyökkääjänä. Nämä mielikuvat syntyvät taas uudestaan Ukrainan kriisissä siitäkin huolimatta, että Oikeistovoimien aseistuneet ryhmäkunnat yhdessä Amerikkalaisten palkkasoturien kanssa toimittaa siviilien tappamista.  Mielikuvat painuvat sieluihin median toistaessa, vaikka tosiasiassa Krimin väestön itsemääräämisoikeus sai toteutua rauhanomaisessa päätöksessä – ilman verenvuodatusta – niin että Krim palasi takaisin Venäjän yhteyteen. Alueen väestökin on valtaosin venäläisiä.

Nato ei ole muuttanut virallista kantaansa eikä edes harkitse muuttaa näkemystään Venäjästä hyökkääjänä, valloittajana ja oikeuksien rikkojana. Itse asiassa Nato käyttää näitä teemoja poliittisen tarkoituksenmukaisesti. Naton psykologisen sodankäynnin rooli on kokonaisuudessaan Washingtonin kehittämä.

Itse asiassa kansainvälisen median näkökulmasta Venäjällä vastaaminen amerikkalaiseen ja eurooppalaiseen psykologiseen hyökkäykseen on jäänyt muutaman miehen varaan: Sergei Lavrov ja Vladimir Putin ovat erityisesti antaneet lausuntoja, kokoontuneet lehdistötilaisuuksiin, kommentoineet tapahtumia. Heidänkin näkemykset ovat tulleet vain hyvin puutteellisesti referoiduiksi läntisessä mediassa.

 Sergei Lavrovin saapuminen Suomeen valtiovierailulle on kiitettävä asia, mutta valitettavasti ei ole yhtään varmaa, miten Lavrovin näkevä suomalainen media uutisoi miehen sanottavat. Vuosia sitten sain hiukan nähdä, miten valikoidusti ja tarkoitushakuisesti Suomen media toimii, minkä johdosta Venäjän valtiollisen johdon sanottavasta muodostuu suorastaan puutteellinen tietämys suomalaiselle yleisölle. Sillä kertaa Vladimir Putin vieraili Lappeenrannassa ja sain olla suuressa yleisössä kuuntelemassa hänen sanomiset. Jälkikäteen suomalaisen median uutiset suomalaiselle yleisölle oli ihan kaikkea muuta kuin vilpitön ja kokonainen.[5]

Selvästi erilainen tilanne vallitsee ”läntisellä” osapuolella: lännessä ovat kehittyneet informaatiosodan menetelmät, erityiset tehokkaat psykologiset operaatiot, ammattilaiset, kun Venäjän puolella pelkästään hyvä improvisaatio. Lännen puolella käytetään monia täydentäviä tekniikoita samanaikaisesti. 

Länsi on selvästikin valmistautunut jopa siihen, että Venäjä voisi toimia informaation puolustuksessa tehokkaammin: tuossa tarkoituksessa Länsi on rakentanut aivan poikkeuksellisen parjauskampanjan mahdollisia yksilöitä vastaan, jotka voisivat välittää Lännen ohjauksesta riippumatonta informaatiota.

Tässä tulee ilmi selvä järjestelmän pitempiaikainen kriisi, joka vallitsee nyt Venäjän rakenteissa, kun arvioidaan tehtäviä informaatiotaistelussa: järjestelmän ”päättäjien” näkemykset ja käsityskyky eivät edelleenkään ulotu riittävän kattavasti sen kauemmaksi kuin hakkereiden torjuntaan ja tietoverkkojen suojeluun. Neuvostoliitto osasi jossain määrin asiansa jopa paremmin, vaikka itse aatteellisesta sisällöstä voidaan sanoa jotain muuta: Venäjän kommunistinen puolue perusti kansainvälisen yhteistyöjärjestön Kommunistisen internationaalin (Komintern), joka Stalinin aloitteesta lakkautettiin toki hyödyttömänä vuonna 1943. 

Amerikan Yhdysvallat on rakentanut moninaisten think thank –järjestelmien ja avustusten avulla verkoston, jolle Kominternin perustajat olisivat kateellisia. Venäjällä ei ole mitään rakenteellisia kansainvälisiä yhteistyöverkostoja, vaan ehkä ainoastaan myötämieliset itsenäiset satunnaiset yksityiset ihmiset ja heidän tuttavapiirinsä. 

Venäjän ulkoministeriön strateginen näkemys on ollut hyvin vanhakantainen: esimerkiksi koulutus- ja konsulttikeskuksen päällikkö A.I. Smirnov sanoi aikoinaan, että kaikki informaatiotaistelu täytyy olla Venäjällä salaista! Tuollaiset jäykät rakenteet ja epäluuloiset traditiot eivät luo uusia innovaatioita ja aktiivista verkostoa SOME:ssa sekä ympäri maailmaa, vaikka sellaista tarvittaisiin nykypäivän maailmassa.

Tällä hetkellä koko maailma – Venäjää lukuun ottamatta –  soveltaa aktiivisesti psykologisia menetelmiä Ukraina konfliktista ”hyödyn” voittamiseen. Tämä asenne on aiheuttanut Venäjälle tuhoisan viiveen niin kuin on ollut havaittavissa myös Suomen median kokonaisvaltaisessa uskollisuudessa Yhdysvaltain intresseille. 

Helsingin Sanomien uutispäälliköt saavat makeita koulutusmatkoja Reutersin keskuksissa tai ympäri läntistä maailmaa, mutta Venäjä luottaa siihen, että koko maailma oppii venäjää ja lukee Venäjän muutaman valtiollisen median uutiset, ehkä RT:n avulla. Mutta Venäjän vieraanvaraisuudesta nauttineet Helsingin Sanomien, Suomen Kuvalehden ja Ylen toimittajat ovat hyvin vähissä.

Ukrainan kriisissä on kulunut jo runsaasti aikaa eivätkä näkymät ole parantuneet. Tämä on tehnyt mahdolliseksi, että nyt on ilmestynyt jo asiantuntijoiden tekemiä uusia arvioita ja analyyseja siitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut. Tärkein asiantuntija-analyysi on 5. kesäkuuta 2014 ilmestynyt IGCP:n tutkimusraportti ”Massiiviset ihmisoikeusrikokset Ukrainan konfliktissa” ("Массовые нарушения прав человека в ходе гражданского противостояния на Украине ).[3] 

Saamme odottaa vielä viikon, että raportti ilmestyy englanniksi. Miten monta vuotta saamme odottaa, että raportti mainitaan Helsingin Sanomissa, Suomen iltapäivälehdissä tai television uutislähetyksissä?

Ukrainan kriisin rakentelu on tapahtunut Yhdysvaltojen ja Naton asiantuntijoiden ohjauksessa ja aseistuksen turvin, vaikka Ukraina ei ole ollut Naton jäsenvaltio. Ei ole vielä selvää ymmärrystä kysymykseen, miksi tämä tapahtui 2014 ja millaista roolia näytteli se poliittinen peli, jota harjoitetaan toisaalla entisen Neuvostoliiton alueella. Jo muutamia vuosia sitten Washingtonissa sekä eräät suuret vaikuttajat että poliittista strategiaa kehittelevät ajatushautomot ilmaisivat varsin avoimesti Yhdysvaltain strategisen intressin Ukrainaa kohtaan sekä suhteessa Euraasian Unioniin että Euroopan Unioniin. Ukrainan kriisin psykologisen operoinnin ilmeinen tarkoitus on tavoitella merentakaisten omistajien strategisten tavoitteiden vahvistamista Mustanmeren ja Pohjois-Kaukasuksen alueella. Tällöin tavoitteena on rakentaa ja vahvistaa Georgian ja Ukrainan mahdollista ”liittoa” Venäjää vastaan.

Vain muutama vuosi sitten useimmissa eurooppalaisissa analyyseissa, joissa selvitettiin Ukrainan Oikeistosektoria, puolue tuomittiin tiukasti fasistiseksi antisemitistiseksi puolueeksi. Nyt tuo puolue ei enää pelkästään ilmaise vihaa, vaan se käyttää jo aseita amerikkalaisten nukkejohtajien sopivina likaisen työn tekijöinä yhdessä amerikkalaisten palkkasotureiden kanssa, mutta siitä huolimatta edes Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja ja puolustusministeri Carl Haglund eivät tunne tuota puoluetta natsipuolueeksi. Natsijuntaksi kutsuminen olisi jopa ”Kremlin kehittämää propagandaa”! 

Oikeistosektori on Amerikan Yhdysvalloille niin kuin Afganistanissa Al-Qaida ja Osama bin Laden olivat Amerikan Yhdysvalloille: molempia USA rahoittaa ja tukee likaista työtä varten tässä ”sopivassa tilanteessa”. Nyt kuitenkin Euroopan ja Amerikan johtajien johdonmukaisuus ja eettisyys ovat kokonaan kadonneet. Suomen suurlähetystön ulkoasioiden sihteeri Kiovassa Anssi Kullberg on tunnettu siitä, että hän selittää Oikeistosektorin vähemmän radikaaliksi.[1] 

Millainen on siis todellisuudessa tuo ”vähemmän radikaalinen” Oikeistosektori: pieni ”kaunis” esimerkki, liikkeen kaunotar Olga Mitkhaus kirjoittaa VKontakte-sivullaan sen jälkeen kun hän julkaisee Odessan palaneiden ruumiiden kuvat, että ”henkilökohtaisesti en koe mitään sääliä niitä kohtaan, jotka ovat tänään poltettu Odessassa. Se ei ole iso loukkaus, heidät olisi pitänyt hirttää”.[2] 

Missä määrin Suomen mediassa, Suomen ulkoministeriössä, Brysselissä tai Washingtonissa on vaadittu tuon ihmisyyden vastaisen rikoksen tutkintaa? Erosiko Ukrainan sisäministeri tuo polttomurhan johdosta?

Olga Mitkhaus

Vuonna 2008 Georgiassa Amerikan Yhdysvaltain kansalainen ja agentti Saakašvili rakenteli uskomustaan sillä perusteella, että aiemmin Venäjä oli epäröinyt Adzharian (Adjaria) kiistassa ja taipunut Saakašvilin ylivaltaan. Amerikassa koulutuksensa saanut agentti Saakašvili uskoi, että Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan aiheuttaisi vain samat vastatoimet, pelkkiä diplomaattisia toteamuksia ja tavallisia taloudellisia pakotteita.

 Oli myös selvää, että Etelä-Ossetian asevoimille Georgian uusi armeija olisi myös liian voimakas ja moderni puolustettavaksi. Nyt vuonna 2014 Ukrainassa Amerikan nostama pohatta aloitti hyvin veriset terrorismin vastaiset toimet Donetskin ja Itä-Ukrainan aluetta vastaan. Näissä toimissa on kuollut valtavasti siviiliväestöä. Taas Venäjä epäröi. Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa Venäjä yllätti puuttuessaan kansanmurhan toteuttamiseen. Voidaan sanoa, että silloin Venäjä teki ”humanitaarisen intervention”. 

Nyt merentakaiset rahoittajat voivat laskea molemman ratkaisun varaan, koska molemmat tuovat voiton: (1) Jos Venäjä epäröi, niin Venäjä on jälleen heikko – väestön luottamus Venäjään heikkenee, kääntyy jopa pettymykseksi. (2) Jos Venäjä puuttuu, niin Venäjää voi syyttää okkupaatiksi, kansainvälisten oikeuksien rikkojaksi, mikä vahvistaa edelleen Washingtonin ja Naton pyrkimyksiä leimata Venäjä pahaksi vanhojen liittolaisten säilyttämiseksi ja uusien kanssa suhteiden tiivistämiseksi.

On vaikea kuvitella, että Ukrainan päättäjät eivät ole löytäneet tuekseen Yhdysvaltojen sotilasneuvonantajia, päteviä ammattilaisia, jotka pystyvät laskemaan todennäköisen kehityksen, kun Ukrainan uusi juntta moukaroi sotakoneilla Itä-Ukrainaa. Kun ottaa huomioon kaikki nämä puutteet ja epäonnistumisen mahdollisuudet, voi päätyä vain siihen, että Ukrainan juntta hallinnon ja uuden presidentin määräämät sotilaalliset toimet Itä-Ukrainaa vastaan ovat ilmausta taktiikasta, joka on liikkunut operaation varsinaisen johtajan, Yhdysvaltojen, suunnitelmissa, Mustanmeren ja Kaukasuksen laajempien strategioiden tarpeita varten. 

Itä-Ukraina ei ole Kiovan lähettämille hyökkääjille ja amerikkalaisille liittolaisille ensisijainen ja ainoa tarkoitus. On syytä muistaa, että Washington on tuonut Ukrainan nykyisen johdon valtaan: mikään ei tapahdu ilman amerikkalaisten tietämystä ja suostumusta. Kiovan juntan koko sotilaallinen seikkailu Itä-Ukrainaan on suunniteltu ja huolellisesti laskettu Yhdysvalloissa.

Totuudenmukaisen rekonstruktion saamiseksi Ukrainan tapahtumien kulusta pitää kysyä: kuka hyötyy hyökkäyksistä ja kenen kanssa, mitä seurauksia syntyy näistä aggressiosta? On selvää, että Ukraina ei valtiona eivätkä ukrainalaiset ihmisinä saa mitään hyötyä, vaan Kiovan nykyjohdon riskinottohalu on saanut motivaationsa muista aivan erikoisista lähtökohdista – vähemmän humaanista ja vähemmän isänmaallisista - käsin. 

Jos vaikka Kiovan nykyjohdon määräämän hyökkäyksen edut ovatkin epävarmat, siitäkin huolimatta että sotilaallisen hyökkääjän saama poliittinen tuki Yhdysvalloista aiheuttaa odotettavasti Venäjän puolella tavanomaista epäröintiä, Yhdysvallat saa laskelmiensa mukaan tilanteen avulla poikkeuksellista etua ja mahdollisuuden puuttua Venäjän ulkopoliittisiin ja sisäisiin asioihin, häiritä Euraasian Unionin voimistumista sekä häiritä maailman moninapaistumista ”eristämällä Venäjä” sanktioiden avulla. 

Yhdysvallat saa erinomaisen tilaisuuden psykologisten menetelmien käyttöön, joiden avulla voidaan hoitaa Euroopan yleistä mielipidettä. Yhdysvaltojen näkemys on ollut Ukrainan konfliktissa, että kaikissa vaihtoehdoissa se saavuttaa voiton.

Ukrainaa ei ole hyväksytty Naton jäseniksi, vaikka Ukraina on täysin uskollinen ja jopa yli kaikkien kuviteltujen rajoitusten. Ukrainan alhainen taistelutehokkuus on toki ristiriitainen Naton standardeille. Korkea korruptio, kyseenalaisesti toteutetut asevoimien rakennemuutokset ja oikeudelliset ongelmat ovat ikäviä puutteita. Mutta näitä ei voi verrata Ukrainan poikkeukselliseen strategiseen asemaan.

 Niin kuin myös Georgiassa, niin myös Ukrainassa käyttöönotettavat sotilastukikohdat loisivat heti voimakasta paineta naapurimaiden ulkopolitiikkaan, erityisesti Venäjää vastaan, koska maat rajoittuvat Venäjään. Tämä on myös syy siihen, miksi Nato on niin sinnikkäästi panostanut näihin molempiin maihin, niin kuin myös Suomeen ja Ruotsiin. Suomen, Ruotsin, Ukrainan ja Georgian liittyminen Natoon on lupaus, jonka täyttymystä toki monet unelmoivat. 

Mutta Ukraina ei tosiasiassa tarvitse Natoa: sotaliittouman jäseninä se menettäisi mahdollisuuden järjestää aseellisia provokaatioita Venäjää vastaan. Pysyminen sotilasliiton ulkopuolella antaa Ukrainalle erityisen aseman Washingtonin sotilaallisessa ja poliittisessa pelissä. Washington voi pelata täysin itsensä hallitsemaa peliä satelliittivaltioidensa ja täällä operoivien palkkasotureidensa avulla. Paikallinen konflikti ei käänny täysmittaiseksi sodaksi, vaan konfliktissa aseellisen provokaation suorittaa sotilasliittouman joukkueen ulkopuolinen taho. Tietysti Washington punnitsee tapauksittain hyödyt ja haitat.

Ukrainan kriisistä on Venäjälle kaksi merkittävää taloudellista ongelmaa. (1) Ensinäkin Krimin väestön kansanäänestyksen hyväksymisellä ja alueen tunnustamisella osaksi Venäjää, Venäjälle syntyi ristiriitoja kansainvälisen oikeuden kanssa. Länsi uhkasi tämän tähden taloudellisilla seuraamuksilla. 

Itä-Ukrainan avulla Länsi on kehitellyt lisää syitä taloudellisiin seuraamuksiin, vaikka Venäjällä ei ole edes joukkoa Itä-Ukrainassa eikä Venäjä ole tunnustanut Itä-Ukrainaa Federaation osaksi. Yhdysvallat on käyttänyt painostusvälineitä Venäjää vastaan ja rakentanut hyytävän asenteen Eurooppaan. Washingtonin luopuessa hegemoniavaatimuksistaan, Eurooppa saattaisi sitä vastoin saada uusia taloudellisen kumppanuuden muotoja Venäjän ja Euraasian Unionin kanssa sekä selvää kilpailuetua.

(2) Toiseksi, jo Krimin tunnustaminen on taloudellisesti erityisen haastava hanke, jos ei aivan tuhoisa Venäjälle. Itä-Ukrainan vapauttaminen Kiovan juntan komennosta merkitsisi vielä tätäkin suurempaa taloudellista pakkoa Venäjälle, mitä lisäksi rasittaisivat Lännen määräämät pakotteet. Venäjän olisi pakko investoida valtavia varoja, jotta voisi palauttaa alueiden taloudet ja väestön elintason. 

Amerikkalaiset työnsivät Kiovan uutta johtoa sotilaalliseen seikkailuun ja ennakoivat, että Venäjälle koituisi tästä suuret taloudelliset kustannukset.  

Ukrainan lisäksi Venäjän rajoilla on monia ”jäädytettyjä konflikteja” (Transnistria, Vuoristo-Karaban jne). Kukin alue voi muuttua aktiiviksi kriisialueeksi. Tällaisella taktiikalla Yhdysvallat voi heikentää Venäjän taloutta tehokkaasti, horjuttaa Venäjän johtajuutta ja virittää väestöön poliittisia paineita.

Yhdysvaltojen psykologiset menetelmät provosoivat Venäjän konfliktia kansainvälisen yhteisön kanssa. Amerikkalaiset strategit ovat laskeneet etukäteen psykologisessa sodassaan Venäjää vastaan kansainvälisen yhteisön reaktiot sitä tilannetta varten, että Venäjä sitoutuu tavalla tai toisella Krimin ja Itä-Ukrainan venäläisten pyyntöihin ja tarpeisiin.

 Krimin liittyminen Venäjään koettiin rohkeasti ja yllättäväksi, eikä ole todennäköistä, että kovin monet amerikkalaiset strategit olisivat jo ennen Ukrainan kriisiä laskeneet tuollaisen vaihtoehdon varaan.  Venäjän johtoa motivoi Ukrainan kriisissä ainoastaan humaani halu pelastaa ihmiset kansanmurhalta.

Amerikan Yhdysvallat valmisteli Georgian hyökkäystä Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan jo kauan ennen sen aktiivista vaihetta elokuussa 2008. Eräänä motivaationa tuossa valmistelussa oli kannustaa jo silloin myös Ukrainaa asennoitumaan politiikassa Venäjä-vastaisesti. Georgian asevoimien intensiiviseen koulutukseen saatiin silloin apua Yhdysvaltojen, Naton, Israelin ja Turkin kouluttajilta. Georgia teki massiivisia asehankintoja, sotatarvikkeita saatiin mm. Yhdysvalloista, Turkista, Israelista, Ukrainasta ja muista maista.   

Georgia sai Ukrainasta laittomia asehankintoja, mukaan lukien ilmapuolustusta varten nimenomaisesti Venäjän lentokoneita vastaan. Presidentti Saakašvili ei peitellyt Ukrainassa tehtyä entisten ja nykyisten palkkasotureiden rekrytointia. Ukraina avusti myös ilmapuolustusjärjestelmän hankinnoissa ja sotilastarvikkeiden varustamisessa Georgiaa. Tämä synnytti Ukrainassa jopa monia skandaaleja. Kaikella tällä oli kauaskantoiset tavoitteet: pyrkimyksenä oli työntää georgialaiset ja venäläiset toisiaan vastaan sekä saada venäläiset ja ukrainalaiset, kaksi veljellistä ja lähes etnisesti erottamatonta kansaa, toisiaan vastaan. 

Elokuussa 2008 ensimmäistä kerta sitten Toisen maailmansodan päättymisen ja Länsi-Ukraina maanalaisten kansallismielisten jälkeen ukrainalaiset ampuivat venäläisiä sotilaita ja ampuivat alas venäläisiä lentokoneita. Tällä tavalla rakennettiin aineksia myöhempää sankaritarinoiden kampanjaa varten, kuten Ukrainan kriisissä 2014 on jo nähtävissä. Georgian ja Ukrainan ”samettitasavallat” muodostavat  sotilasliiton. 

Vuoden 2008 Etelä-Ossetian sota ja vuoden 2014 Kiovan juntan vallankaappaus olivat näiden yhteisyritys sotilaalliseen seikkailuun Venäjää vastaan. Mutta mahdollisesti tämäkin on ollut vasta strategisissa suunnitelmissa ensimmäinen askel.

Alusta asti Ukrainan kriisissä on ollut tärkein kysymys siinä, että puuttuuko Venäjän sotilaallisesti konfliktiin vai rajoittuuko diplomaattisiin ja taloudellisiin pakotteisiin, kuten on tapahtunut monet kerrat aiemmin. On kuitenkin syytä huomata, että kaikissa mahdollisissa skenaarioissa Yhdysvallat ottaisi hyödyn tapahtumasta.  

Mikäli Venäjä jälleen kerran empii suojella maanmiehiään Krimillä, Itä-Ukrainassa ja koko Ukrainassa, niin kuin on aiemmin tapahtunut Adzhariassa ja Abashidzessa, syntyy parhaat edellytykset informaatiopsykologiselle hyökkäykselle laajemmalle alueelle Kaukasian alueen väestöä ja poliittista eliittiä vastaan. 

Psykologisessa sodankäynnissä olisi tällöin yksinkertainen ja selkeä tehtävä: horjuttaa Venäjän uskottavuutta ja johtoasemaa Mustanmeren ympäristössä ja Pohjois-Kaukasuksen alueelle. Venäjä ei kykenisi suojelemaan maanmiehiään – tuskin edes sotilastukikohtaansa – Kiovan natsijuntan suojeluksessa tapahtuvilta hyökkäyksiltä: niin muodostuu myytti, jonka mukaan venäläisiä voi tappaa rangaistuksetta. Venäjän uskottavuus Mustallamerellä ja Kaukasuksella olisi heikentynyt tämän psykologisen sodan seurauksena. Nykyinen herkkä poliittinen tasapaino olisi välttämättä rikkoutunut, kansallismieliset ja separatistiset pyrkimykset vahvistuisivat ja loisivat kasvualustan uusille etnispoliittisille konflikteille.  

On syytä huomata, että ensimmäisten päivien aikana Kiovan juntan vallankaappauksen jälkeen Venäjän johto ei ollut vielä päättänyt menetelmää maanmiestensä suojelemiseksi, vaikka Amerikkalainen media jo siinä vaiheessa kommentoi, ennakoi ja liki vaati Venäjän vanhojen lupausten mukaisia lupauksia suojella kansalaisiaan.

 Amerikkalainen media kommentoi Venäjän alistuneen heikoksi ja avuttomaksi.  Krimin tapahtumiin Venäjän ei tarvinnut puuttua sotilaallisesti, kun alue päätti mahdollisimman rauhallisen skenaarion mukaisesti vaihtoehdoistaan: kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti Krim kysyi liittymistä Venäjän Federaatioon. Krimin ongelman ratkaisemissa ei tarvittu verenvuodatusta.

Hyvin mielenkiintoinen olisi tilanne, jos Venäjä tulisi väliin Itä-Ukrainan aseelliseen konfliktiin, jota Kiovan uusi johto tarkoitushakuisesti rakentaa verisimmän mahdollisen toteutusmallin mukaisesti. Vaikuttaa siltä, että kaikesta valtamedian suuresta kauhistelusta huolimatta Länsi kuitenkin odottaa Venäjän sotajoukkojen saapumista Ukrainan alueelle ja mahdollisia siviiliuhreja. 

Niin syntyisi kaikki edellytykset syyttää Venäjää, joka rikkoo kansainvälisen oikeuden riippumattoman valtion itsemääräämisoikeudesta. Niin kuin koko Ukrainan kriisin ajan on läntinen media toistanut perusviestiään, että Venäjä näyttäytyy aggression harjoittajaksi naapuriaan vastaan. Jos Venäjä oikeasti myös tunkeutuisi sotilaallisesti Ukrainaan maamiehiään pelastamaan kansanmurhalta, niin Venäjää voisi syyttää sotatoimista.

 On selvää, että tämä asia on suunniteltu Yhdysvaltojen Välimeri-strategiassa, kun Kiovan nukkehallinto provosoi Venäjää sotilaallisella hyökkäyksellään venäläisiä vastaan. Laskelmat vastaavat yksityiskohtaisesti Amerikan poliittista strategiaa. Amerikkalaiset politiikan analyytikot laskivat ilmeisesti senkin, että Venäjän ilmeinen menestys tuottaisi sen armeijassa euforiaa ja häviäisi kyky objektiivisesti arvioida todellisuutta sekä globaalia toimintaympäristöä.  

Obama on ollut äärimmäisen epäsuosittu presidentti kansalaistensa keskuudessa sen lisäksi että Amerikan Yhdysvaltain talous on ollut kriisin partaalla useammat kerrat. Obamalle sopii kiristää suhteita Venäjään amerikkalaisten poliittisten myyttien, fobioiden ja neuroosin sekä kylmän sodan menetelmien avulla. 

Kauhea vihollinen ehkä yhdistäisi koko ”vapaan maailman” taistoon oman elämänsä suojelemiseksi.  Valkoisen talon hallinto tarvitsi Ukrainan kriisiä, jotta voisi täyttää Yhdysvaltojen kansalaiset kertomuksilla Venäjän joukkojen ”julmuuksista” täydellisen sensuurin vallitessa. Bryssel ja EU tarvitsee Ukrainan kriisiä myös yhtä kipeästi äärimmäisten talousongelmien ja koko EU:n yhtenäisyyteen liittyvien uhkien johdosta.  

Ukrainan Kiovan uusien johtajien määräämät verityöt Itä-Ukrainassa ovat hyvin sopivat kokonaisvaltaisen viestinnän ammattilaisille, jotta nämä kääntävät tilanteen psykologiseksi työvälineeksi Euroopan Unionin yleisen mielipiteen hoitamiseksi. Tavanomaiselle työtätekevälle kansalaiselle on aivan käsittämätöntä, mutta läntisen ja suomalaisen sotilasjohdon Nato-henkiset strategit käyttävät koko virka-aikansa Internetin ääressä tarinointiin, ideointiin ja erilaisten psykologisten työvälineiden kehittämiseen.

Koko Ukrainan, Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumat ovat kätevä keino psykologisen sodankäynnin aloittamiseksi. Yhdysvallat ja NATO ovat yksissä tuumin käyttäneet Ukrainan kriisin moniselitteisyyttä massiivisesti hyökkäykseen kansainvälisessä yhteisössä Venäjää vastaan uusien teknologioidensa ja psykologisten menetelmiensä avulla. 

Tämän psykologisen sodan tavoitteena oli iskeä suuren massan tietoisuuteen sekä konfliktialueella että erityisesti Euroopan Unionin kansalaisten ja poliittisen eliitin tietoisuuteen, mutta mahdollisesti myös ulkopuolella Pohjois-Kaukasian monietnisessä väestössä.   Yhdysvalloissa yleinen mielipide on muuttunut ennätysajassa kielteiseksi Venäjää vastaan; Euroopassa massa on joutunut taidokkaasti rakennetun ja psykologisesti yksityiskohtaisesti laskelmoidun ennen näkemättömän massiivisen manipuloinnin kohteeksi. 

Näin myös Suomessa on saatu psykologinen taintuminen kielteisen Venäjä-kuvan puoleen ja riittävän pitkäksi aikaa kyvyttömyys kriittisesti tarkastella Ukrainan tapahtumia. Ei tietenkään Suomen mediassa pienintäkään sanaa  IGCP:n mittavasta tutkimusraporttirikoksista ihmisyyttä vastaan.  Sama valikoitu vaikeneminen on niin hallitseva kaikissa muissakin kysymyksissä suomalaisessa mediassa, että sen ymmärtäminen vaatisi päätoimittajilta rohkeutta tulla kaapista ulos ja paljastaa, kuka ja miten media on nyt alistettu.

Ei ole epäilystäkään siitä, että amerikkalaiset asiantuntijat hyödyntävät psykologista sodankäyntiä Ukrainan kriisissä. Psykologista sodankäyntiä varten ovat amerikkalaiset politiikat strategit laatineet etukäteen suunnitelmat ja varanneet resurssit. 

Kiovan vallankaappaus ja sitä seuranneet tapahtumat ovat olleet onnistunut tapaus keskittää maailmanlaajuinen huomio tiettyyn maantieteelliseen paikkaan, josta joka päivä ja joka tunti on ilmoitettavaa eri vaiheista ja tapahtumista – tuloksena on ollut erittäin arvokas modernin psykologisen sodan mukainen elävä, järkyttävä ja pöyristyttävä uutinen, jonka ammattilaiset tuottavat television katsojille.  

 Aineistoa tuotetaan muutaman tunnin välein konfliktialueen operatiivisesta tilanteesta eivätkä katsojat yksinkertaisesti kykene analysoimaan kaikesta uutisesta kehitystä. Lopulliset analyysit annetaan yleisölle länsimaisissa tiedotusvälineissä ja uutistoimistoissa: kannanottoja hallitsee kollektiivinen yksituumaisuus Venäjä-vastaisuudessa, johdonmukaisuus, kannanotoissa ei vältetä vihjailuja. Venäjän toiminta on perusteellisesti erilainen kuin Yhdysvaltain: Venäjä toimii puhtaasti improvisaation ja poliittisten kommenttien avulla. Pääreagointi oli refleksiivistä, toiminta pragmaattista.

Venäjää vastustava informaatiopsykologinen sodankäynti on suunniteltu Ukrainan kriisissä siten, että Euroopan Unionin maissa kohderyhmänä ovat armeijan ja politiikan johto sekä siviiliväestö. Yhdysvaltojen psykologisen manipuloinnin kohteena ovat poliittiset liittolaiset Euroopassa.  

Jo aiemmin Yhdysvallat on tehnyt Eurooppaan psykologisia hyökkäyksiä: Kosovon konfliktissa, Georgian hyökkäyksessä. Amerikkalaisten ammattilaisten kehittämät myytit ja mielikuvat on tuotu länsimaisen väestön mielikuviin psykologisten työvälineiden avulla: nyt mikä tahansa muistuttaa jo ihmisiä sodan kauhuista ja virittää šokin tunteita, pelkoa elämästä, kauhua, sillä vastassa on aggressiivinen, akuutti vaarantunne, paniikkia, pelkoa ja vihaa virittävä uusi vaara, Venäjän ”sota”. 

Tämä on yksi merkittävimmistä psykologisen sodan tuloksista, jonka Amerikan Yhdysvaltojen ammattilaiset ovat rakentaneet Ukrainan kriisin avulla – ja jota suomalaiset päätoimittajat jostain kumman pakosta seuraavat. Se on myös ilmeinen osa poliittista strategiaa ja Yhdysvaltojen ohjelmaa luoda länsimaiseen yhteiskuntaan poliittiset rintamalinjat, poliittinen hysteria ”Venäjän hyökkäyksen uhkasta”. Tällä tavalla Yhdysvallat saa muodostaa nämä paniikkia kokevat kansat ja valtiot osaksi hallinnoimaansa poliittista joukkoa mahdollisesti sotilasliitto Naton alle.

Amerikkalaisen psykologisen menetelmän tähden maailmanlaajuiseen yleiseen mielipiteeseen on syntynyt kuva ”Venäjän aggressiosta”, johon liittyy erottamattomasti sodan kauhut. Mielikuvat on kirjoitettu amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan piilotajuntaan. 

Yhdysvallat käyttää jälleen psykologista sodankäyntiä Venäjää vastaan ja Suomen media on nyt täysin amerikkalaisten päämäärien toteuttaja. 

Loppujen lopuksi Neuvostoliitosta irtaantuneiden alueiden väestön parissa amerikkalainen elämäntapa ja psykologiset menetelmät sekä ideologia voivat nauttia huomattavaa suosiota massojen keskuudessa vain jos perinteiset sosiokulttuuriset suhteet ja arvot rikotaan. Muutoin anglosaksinen tekniikka ei saavuttaa parasta tulosta.  Tuskin on sattumaa, että kybersodan Nato-miehet ja –naiset ovat myös mitä intomielisimpiä rikkomaan slaavilaisten ja venäläisten perinteiset sosiokulttuuriset suhteet ja arvot.

  

Amerikan tarpeiden näkökulmasta poliittisen hysterian rakentaminen eurooppalaisten ja amerikkalaisten mieliin on hyvin tarkoituksenmukaista, jotta nämä ihmiset kokisivat kehityksen uhkaavan heidän omaa henkeään. 

Suurin osa väestöstä menettää valtavan informaatiopsykologisen hoidon aikana kykynsä kriittisesti ja itsenäisesti arvioida, mitä on todella tapahtumassa Ukrainassa – ja vielä tärkeämpää Venäjällä. Ehkä yksi tärkeimmistä tavoitteista Yhdysvaltojen psykologisessa sodassa Venäjää vastaan on valmistaa Euroopan yleistä mielipidettä Naton hyväksi. Tuskin on sattumaa sekään, että Nato-kysymykset tavalla ja toisella toistuvat päivittäisessä uutisoinnissa Suomessakin.

  

Ukraina on jälleen kerran osoittanut yhden ison haasteen Kremlille: konfliktit ovat kuin sytytin maailman tietyille johtajille laajamittaisen informaatiopsykologisen sodankäynnin aloittamiseen Venäjää vastaan. Jotta tuohon infosotaan voisi vastata, eivät tavanomaiset sotajoukot riitä: tuollaisen konfliktin sotilaallinen voitto muuttuisi helposti murskatappioksi maailman politiikassa psykologisen sodankäynnin tähden, jonka Venäjä jälleen kerran menettäisi.

[1] http://juhamolari.blogspot.fi/2014/05/helsingin-luonnontieteellisen.html

[2] http://juhamolari.blogspot.fi/2014/05/natsi-vaara-eraan-opettajan-kirje.html

[3] http://igcp.eu/sites/default/files/monitoringi/ukrainei-net1.pdf

[4] vrt. Amerikan Yhdysvaltojen toimeliaisuuteen käyttää sosiaalista mediaa ulkopolitiikan välineenä:http://www.state.gov/statecraft/overview/index.htm ja  http://rt.com/op-edge/cuban-twitter-us-surveillance-121/ ja http://www.globalresearch.ca/social-media-as-foreign-policy-tool-failed-cuban-twitter-designed-by-u-s-government-contractors/5377299 ja http://wws.princeton.edu/news-and-events/news/item/changing-foreign-policy-through-social-media

[5] http://juhamolari.blogspot.fi/2010/06/vladimir-putin-ylisti-paasikivi.html ja http://juhamolari.blogspot.fi/2010/05/paaministeri-matti-vanhanen-pelastaa.html ja http://juhamolari.blogspot.fi/2010/05/tanaan-27.html

[6] http://www.stoletie.ru/vzglyad/na_kogo_rabotajesh_troll_493.htm


Kirjoittaja: 

Juha Molari

kirjoittaja on omiensa keskuudessa rauhanihmisten ja köyhien parissa:

Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.

GSM+358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html