Kaikk´on hiljaa ympärilläin

 

Eino Leinon runossa Rauha hiljaisuus ei ole ahdistavaa ja eristävää, vaan siunattua, suloista ja hoitavaa.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Eino Leino

Eino Leinon runoa voisi lukea muistaen sen, mitä kristityt ovat lukeneet ja kuulleet Jeesuksen sanoissa: ”Minussa on teillä rauha, maailmassa on teillä tuska” (Joh. 16:31).

Martti Luther kirjoitti, että siellä, missä Kristus on, täytyy olla rauhallisen ja iloisen omantunnon.

Luther jatkaa ja selittää, miten Kristuksen rauha poikkeaa maailman rauhasta. Kristus sallii jopa pahan ahdistella ja painaa ihmistä, mutta Kristuksen ansiosta ihminen muuttuu toisenlaiseksi ja innossaan luulee jo istuvansa ruusutarhassa. Keskellä kuolemaakin on elämä, keskellä rauhattomuutta rauha ja riemu. ”Se on sellainen rauha, josta pyhä Paavali sanoo Fil. 4:7:ssä, että se on kaikkea ymmärrystä ylempänä”.

Apostoli Paavali kirjoitti tästä Kristuksen rauhasta Hengen hedelmänä Galatalaiskirjeessä. Silloin syntyy uskossa Kristukseen ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys” (Gal. 5:22).

Rauhan löytyminen metelöivässä maailmassa ei ole toki kristittyjen ainutlaatuinen pyrkimys. Itse koen levollisuuden syntyvän juuri Jumalan siunauksena, joka hoitaa ihmistä.

Absurdien vainokäräjien ensimmäisenä aamuna luin aivan sattumalta VT:n Danielin kirjasta, kuinka Daniel saatettiin tuomiolle valtakunnan vihollisena, mutta hän säilytti turvan ja rauhan, Jumala suojeli häntä. Syksyn 2020 raamattukokemus oli vaikuttava. Kaikkinainen meteli ja levottomuus menettivät merkityksensä. Puolustusvoimien sotilastiedustelun konsultaatiot, Suojelupoliisille tehdyt kyyläyspyynnöt ja valehtelevat todistajat eivät olleet enää merkityksellisiä. Ne näyttäytyivät juuri sellaisina, kuin tämä maailma on, mutta tämä maailma ei määrittele eikä vallitse Jumalan rauhaa, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. Siinäpä saatte hälistä, mutta minulla on Kristus sydämessäin!

Tietysti olen ollut satunnaisesti enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, mitä tietyt tyypit ja toiset vähemmän tunnetut räyhäävät netissä. Sellaista on ollut jo vuosikymmenen verran aiemminkin. Syksy 2020 toi kuitenkin hengellisesti koettua ymmärrystä lisää ja tämä viisaus on vahvistunut niin, että en pääsääntöisesti ole enää kiinnostunut enkä juuri välitä tulla tietoiseksi räyhäävän maailman menosta. Kaikkea tietysti löytyisi, jos tarkkaisi demoneiden koko leegiota. Antaa heidän olla oloissaan! Siat pyörivät omissa jätteissään, joita itse tekevät.

Eino Leinon runo rauhasta sisältää väkevän kristillisen yhteyden. Juuri Kristuksessa uskoen ihminen löytää siunatun hiljaisuuden ympärilläin, jossa kaikki on hellää ja hyvää. Korvat eivät kuuntele turhaa ininää, vaan sen sijaan silmät näkevät suuria kukkia, jotka ovat auenneet sydämessä. Näin ihminen näkemällä kaunista ja suurta vapautuu uusiin tehtäviin.

Suzanne Kane kirjoittaa aivan oikein: ”Maailmassa on paljon melua ja häiriötekijöitä. Joskus hölynpöly on niin kovaa ja keskeytyksiä niin paljon ja vaihtelevia, että on vaikeaa pyrkiä siihen, mikä on välttämätöntä ja oikein. . . . Rauha ja hiljaisuus ovat tärkeä ja olennainen osa kasvulle, uudistumiselle ja elämäniloon”.

Post-humaanin aikakauden selviytymiskoneet ja kristityt

 

Niin yhteiskunnalliset laajat rakenteelliset muutokset kuin henkilökohtaiset pienen ihmisen tapahtumat asettavat haasteita määritellä arvot entistä selkeämmin.

Itselleni on jossain määrin kertynyt kokemusta siitä, miten käsitellä suru menetettyjen asemien ja tavoitteiden jälkeen. Olen saanut vuosikymmenen verran säännöllisesti syystä tai toisesta ivallisia huomautuksia, miten olen menettänyt ”hyvän työn”, ”hyvän palkan”, ”hyvän auton” jne. Sikäli kuin näistä asioista tulee ”epäjumalia”, kuten kristinuskossa kutsutaan fetissejä, tällöin menetettyä ei vain surra ja arvioida arvostuksia kirkkaammin, vaan tällöin kasvaa synkistävä masennus, joka kiertää saavuttamatonta. "Liikunta" ja "ulkoilu" voivat myös muodostua epäjumaliksi, fetisseiksi joilla merkitsemme itseämme. Tämä arvojen määrittäminen ja tarkkailu on tarpeellista erityisesti silloin, jos liikuntaan ja ulkoiluun liittyvät rajalliset surut ja pyrkimykset uhkaavat kasvaa intohimoiksi tai masennuksiksi. Nämä ovat kivoja tärkeitä asioita, jopa suuresti nautittavia päivästä toiseen, mutta eivät elämän tärkein ja kallein asia. Nämä asiat voivat olla myös toisin - niistäkin voi luopua.

 

Aivan jokainen ei kykene oivaltamaan tai ainakaan hyväksymään avoimesti, kuinka tämä ja mennyt vuosi ovat olleet minulle ”parhaita vuosiani”. Mikään ei erityisesti ”uhkaa” nykyistä tai näköpiirissäni olevaa ikionnellisuuttani. Itse asiassa käytännössä ei juuri yhtään mikään ole muuttunut elämässäni ainakaan huonommaksi. Miten tämä on ylipäätänsä mahdollista? Miksi on merkittävää arvioida arvot entistä kirkkaammin?

Riskinä olisi pitää arvoina (”epäjumalina”) ”fetissejä”, jotka eivät säily eivätkä turvaa loppujen lopuksi. Joskus kirjoitin siitä, kuinka urheilukisat ja niiden palkinnot voivat olla ukkeleille ”fetissejä”, joihin nämä kehittävät oudon suhteensa, kun merkitsevät itseään ja muita niiden avulla. Nyt nuo ”merkintäkultit” ovat tavallisilta ukkeleilta estetty pandemian nimissä. Millä tavalla he voivat enää merkitä itseään? Toisille työn nimike tai kulkuneuvo ovat ”merkintäkultteja”, joiden avulla määrittävät itsensä onnistumista. Niidenkin kestävyys on varsin uhanalainen muuttuvassa maailmassamme.

Sellainen tyhmä mies rakentaisi hiekalle, mutta sateen jälkeen tulvavesi virtaa ja myrkytuuli pieksee talon hajalle, kuten Jeesus varoitti väärälle perustalle rakentamisen riskeistä (Mt. 7:24-27).

Siirtyminen post-humaaniin aikakauteen

Joulukuussa 2020 Slavoj Zizek kirjoitti vanhan normaaliuden lopusta post-humaanilla aikakaudella Covid-epidemian jälkeen.

Zizek olettaa siirtymisen tapahtuvan nyt pelosta masennukseen. Uusi aikakausi sekoittuisi erottamattomasti epätoivoon, valtiollisiin määräyksiin – ja niitä vastaan esitettyihin mielenosoituksiin. Selkeää näkökulmaa ei ole kuitenkaan tarjolla, tällöin siirrytään pelosta masennukseen. ”Tunnemme pelkoa, kun on olemassa uhka ja tunnemme turhautumista, kun yhä uudelleen ilmaantuu esteitä, jotka estävät meitä saavuttamasta sitä, mihin pyrimme”.

Hämmennys syntyy, kun syy-yhteyden selkeä järjestys näyttää häiriintyneeltä. Pandemia ei ole (vain) terveydellinen ilmiö, vaan ennen kaikkea myös sosiaalinen, taloudellinen ja ideologinen ilmiö. Japanissa kuoli lokakuussa 2020 enemmän ihmisiä itsemurhaan kuin koronavirukseen koko vuoden 2020 aikana. Suurin osa ihmisistä teki itsemurhan ahdingon takia, johon he joutuivat pandemian takia.

Slavoj Zizek viittaa italialaisen filosofin Giorgio Agambenin väitteeseen, jonka mukaan hyväksymällä pandemian vastaiset toimenpiteet, me hylkäämme avoimen yhteiskunnan tilan ihmiskunnan ytimenä ja muutumme tekniikan hallitsemiksi erillisiksi ”selviytymiskoneiksi”, jotka ”palvelevat valtionhallintoa”. Agamben on filosofi ja kirjallisuus- ja oikeustieteilijä, joka opettaa Veronan yliopistossa.

Agambenin esittämä väite valtiohallinnon alaisista selviytymiskoneista kouraisi jopa kovalla tavalla useita suomalaisia äskettäin kauniina keväisenä sunnuntaina Helsingissä, kun sisäministeriön alaisuudessa toimiva poliisi voimakeinoin järjesti koneistonsa puolesta voimannäytön, jonka ainoana tehtävänä oli pelotella kansalaiset ja erityiset vapaat mediat sulkeutuneisuuteen.

Pitäisikö sietää ihmisyyden menetys ja unohtaa totutut sosiaaliset vapaudet? Agamben päättää analyysinsä post-humaaniin hengellisyyteen, jonka ihanteellisuudesta voi olla perustellusti eri mieltä: ”Tänään ihmisyys katoaa kuin hiekkaan piirretyt kasvot, jotka aallot pesevät pois. Mutta se, mikä korvaa sen, on vain paljas ja mykistetty elämä ilman historiaa vallan ja tieteen laskelmien armoilla. Ehkä kuitenkin vasta tästä hylystä voi ilmestyä jotain muuta, joko hitaasti tai äkillisesti – ei varmasti jumalaa, mutta ehkä uusi eläin, sielu, joka elää jollain muulla tavalla...”.

Zizekin ja Agamben näkymät on tarpeellista nostaa pohdittaviksi, kun punnitsee niin omaa kuin yhteisöllistä selviytymistä ja arvomaailmaa. Arvojen kirkastamisen ja masennuksen voittamisen suhteisiin on kiinnitetty runsaasti huomiota myös tutkimuksissa. Uusi yhteiskunnallinen tilanne nostaa tämän teeman esille.

Arvolähtöinen hoito masentuneille

Philadelphiassa toimiva kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan erikoistunut, emeritusprofessori Aaron T. Beckin ja hänen tyttärensä kliinisen psykiatrian professorin Judith S. Beckin perustama Beck Institute for Cognitive Behavior Therapy on esitellyt mm. arvolähtöistä (value-focused) hoito masennukselle.

Lääketieteen tohtori Robert Hidman kertoo asiakkaastaan Laurasta, jolle oli diagnosoitu masennus. Laura aloitti hoidon sanomalle: ”En vain tunne tarpeeksi hyväksi tekemään mitään”.

Hidman pyytää kiinnittää huomiota siihen, että tunteiden yksi tarkoitus on juuri antaa meille tietoa. Tätä tietoa ei pidä kätkeä ja sivuuttaa. Esimerkiksi ahdistus kertoo meille, että kohtaamme haasteen, pelko tarkoittaa vaarasta, syyllisyys arvojemme vastaisesta toiminnasta.

Masennus voidaan ajatella vahvaksi ja johdonmukaiseksi suruksi, joka kertoo meille, että olemme menettäneet jotain tai jotain tärkeää puuttuu elämässämme. Niin tohtori Hidman keskittyi Lauran arvoihin: työ/ura, opiskelu/oppiminen, vapaaehtoistyö, läheisyys/romanttiset suhteet, perhe, ystävyys, hengellisyys/uskonto, virkistys/viihde, terveys/fitness.

Sikäli kuin Laura tunnisti jonkun luokan tärkeämmäksi, niin selvitettiin, miten nykyinen elämä vastasi näitä arvoja. Tämän jälkeen tohtori suunnitteli Lauran kanssa aktiviteetteja tulevalle viikolle tämän mukaisesti.

Kognitiivisen käyttäytymisterapian ja tohtori Hidmanin esittämän kertomuksen näkökulmista arvokasta on erityisesti todeta surun ja masennuksen suhde: surua ei välttämättä seuraa masennus, vaan masennus on pitkittynyt kokemus menetyksestä. Juuri tässä kohtaa tulevat esille arvostukset ja niiden uudelleen jäsentely, kun joudumme selviytymään elämämme kaikissa tilanteissa.

Postkonventionaalinen moraali

Kliinisestä psykologiasta tohtoriksi väitellyt Mark Dombeck on Alabamassa tekemässään työssään selventänyt arvoja ja moraalia masennuksen hoitamisessa. ”Hyödyt siitä, että tulet tietoisemmaksi omista arvioistasi ja siitä, kuinka nämä arvot vastaavat yhteisösi moraalista herkkyyttä ja omia toimiasi. Arvosi ovat periaatteita, joihin uskot ja joihin olet sijoittanut. Arvot ovat päämääriä, jotka määrittelevät suurelta osin henkilöllisyytesi ytimen. Vielä tärkeämpää on, että ne ovat motivaation lähde parantamaan itseäsi”.

Psykologi Lawrence Kohlbergin kuuluisia töitä seuraten tohtori Dombeck kuvailee ihmisen moraalista ja arvojen kehitystä. Hänen mukaansa suurin osa aikuisista ei koskaan saavuta moraalin viimeistä vaihetta, postkonventionaalista moraalia, lähinnä siksi, että päästäkseen sinne ihmisten olisi heitettävä pois ”velvollisuudentuntonsa siitä”, mitä muut ympäröivät ihmiset haluavat. Nämä ihmiset eivät lähde löytämään omaa motivaatiotansa.

Kohlberg kehitteli teoriansa jo väitöskirjatutkimuksessaan 1950-luvun loppupuolella. Hän haastatteli poikia säännöllisin väliajoin kouluiästä aikuisuuteen. Esikonventionaalisessa vaiheessa lapsi rakentaa hyvän ja pahan rangaistuksiin ja palkintoihin sekä oman edun tai reilun vaihdon avulla. Konventionaalinen moraali on sopimuksenmukaisuutta, sovinnaisuutta ja sääntöjen noudattamista. Lait ovat velvollisuuksia, joita kaikkien on noudatettava. Hyvään ihmisyyteen kuuluu instituutioiden ja sosiaalisen järjestyksen ylläpitäminen. Tämä on tyypillinen taso, johon suomalainen virkakoneisto parhaimmillaan pystyy – sikäli kuin ei epärehellisesti kähmi itselleen etuja kulissien takana.

Postkoventionaaliselle tasolle ei Kohlbergin tutkimuksessa kukaan yltänyt alle kolmikymppisenä. Tällä tasolla ihmisoikeudet ja universaalit eettiset periaatteet ylittävät virkamiesmäisen velvollisuustottelevaisuuden. Tohtori Dombeck kiteyttää postkonventionaalisen vaiheeseen pääsyn kehittyneen ihmisen kykyyn heittää pois ympäröivien ihmisten halun ylivoimainen määräävyys ja tarpeeseen lähteä etsimään omaa motivaatiota.

”Psykologisen repun” uskomukset ja arvot

Essexin yliopiston apulaisprofessori, lääketieteen tohtori Paul Hanel ja Halle-Wittenbergin Martti-Luther-yliopiston psykologian laitoksen apulaisprofessori Uwe Wolfradt ovat esitelleet tutkimuskirjallisuuden ja tutkimuksensa avulla henkilökohtaisten arvojen ”pimeää puolta” sekä tämän suhdetta kliinisiin rakenteisiin. Henkilökohtaisia arvoja pidetään ohjaavina periaatteina elämässä. Tutkijat korostavat arvojen kaiken kaikkiaan ennustavan hyvin kognitiivisia kliinisiä muuttujia.

Hanel ja Wolfradt liittyvt Schwartzin ja Bilskyn esittämään kymmenen arvotyypin malliin, jonka yksi tärkeä piire on motivaation jatkuvuus: vierekkäiset arvotyypit ovat positiivisesti korreloivia. Arvotyypin kymmenen kohdan mallin pätevyyteen ei ole tarpeellista takertua, mutta tutkimuksen havainnot henkilökohtaisten arvojen liittymisestä kliinisiin rakenteisiin, heidän tutkimuksessa ahdistukseen, masennukseen ja skitsotyyppiin, on sinänsä kiinnostavia.

Scientific American-julkaisussa psykologian tohtori Ellen Hendriksen käsitteli marraskuussa 2016 masennukseen liittyvää kahta suurta uskomusta. Tohtori Hendriksen on erikoistunut Bostonin yliopistossa ahdistuneisuuden ja siihen liittyvien häiriöiden tutkimiseen.

Hendriksen käyttää ilmaisua ”psykologinen reppu”, jossa kannamme mukanamme uskomuksia, jotka muokkaavat meidän päivittäistä liikkumistamme. Ne uskomukset voivat kertoa maailmasta positiivisesti tai vähemmän positiivisesti. Psykologisessa repussa on myös uskomuksia tulevaisuudsta. ”Raskain paino repussa ovat uskomukset itsestämme”.

Psykologian tohtori Ellen Hendriksen suosittelee psykologisen repun tyhjentämistä sopimattomista uskomuksista, joista ensimmäinen on se, että jokaisen olisi pidettävä minusta. Teemasta ”kaikkien on pidettävä minusta” on monia muunnelmia, kuten oman arvon riippuminen siitä, miten muut näkevät minut tai muiden ihmisten ajattelelu minua kohtaan olisi todella tärkeää. Henriksen painottaa, että tällainen usomus asettaa ihmiset vaikeuksiin, koska se antaa onnemme muiden ihmisten käsiin. ”Emme voi hallita sitä, miten muut reagoivat, ajattelevat tai tuomitsevatko he meidät.”

Ellen Henriksen asettaa rippuvuudelle vastalääkkeeksi ”kognitiivisen uudelleenjärjestelyn”, missä prosessissa kirkastamme uskomukset kysymyksillä, onko tämä todella totta ja keksimme tarkemman uskomuksen. Tavoitteena on muokata väärät uskomukset terveemmiksi niin, että uskomukset ovat todellisia ja antavat meidän edetä.

Toinen vaarallinen uskomus on käsitys täydellisyydestä: jos epäonnistun työssäni, olen epäonnistunut ihmisenä. Epäonnistuminen pyritään joko vihamielisesti muiden toimesta tai oman väärän uskomuksen mukaisesti saattamaan myrkyllisesti totaaliseksi arvioksi. Myrkyllinen uskomus jättää meidät ajattelemaan, että itsearvomme liittyisi suorituskykyyn.

Perfektionismin myrkyn vastalääke ei ole omaksua keskinkertaisia standardeja, vaan antaa itselle jonkin verran joustavuutta. Yksi tapa on hylätä itsensä tuominen lopputuloksen perusteella, vaan katsoa enemmän prosessiin: ”Työskentelen ahkerasti ja yritän hyvin”. Tietysti voi hylätä myös täydellisyyden ajatuksen kokonaan ja lausua itselle yksinkertaisesti: ”Olen tarpeeksi”.

Hengestä ja epäjumalista

Psykologian tohtori Deborah Cornah Southamptonin yliopistosta on esitellyt tutkimuskirjallisuutta hengellisyyden vaikutuksesta mielenterveyteen (”The impact of spirituality on mental health”, Mental Health Foundation). Raportissaan hän tuo esiin todisteita, kuinka hengellisyys voi olla integroiva osa ihmisen psyykkiseen terveyteen ja hyvinvointiin.

Masennus on Iso-Britanniassa yleisin mielenterveysongelma. Merkittävä osa tutkimuksista keskittyy hengellisyyden ja mielenterveyden suhteeseen. Nämä todisteet osoittavat positiivisen yhteyden hengellisyydestä matalampaan masennustasoon. Vastaavasti on havaittu suhde hengellisyyden ja ahdistuksen tai stressin välillä.

Tohtori Cornah viittaa myös todisteisiin, kuinka uskonnolla on keskeinen rooli jälleenrakentamisprosessissa, kun ihminen toipuu ja tuntee itsensä – selviää skitsofreniasta. Tohtori viittaa tutkimuskirjallisuudessa esiintyneisiin ehdotuksiin, joiden mukaan uskonnollinen vakaumus antaa henkilölle mahdollisuuden tulkita tapahtumiaan joita pidetään hallitsemattomina, tavalla, joka tekee niistä vähemmän stressaavia.

Australialainen akateemikko ja taidekriitikko Justin Clemens tunnetaan psykoanalyytikko Alain Badiouhin keskittyvästä tutkimustyöstään. Art and Pain -julkaisussa vuonna 2003 tohtori Clemens käsitteli depressiota ja melankoliaa. Hän ei kirjoita siinä hengellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä, mutta hänen kirjoituksensa olennaisesti käsittelee samaa aihepiiriä.

Clemens kirjoittaa masennuksen saavuttaneen yhteiskunnissamme ruton aseman, jonka merkittävyydestä lääkärit, tutkijat, toimittajat, poliitikot, monikansalliset virastot ja lääkeyhtiöt sopivat, vaikka masennus ei ole tarttuva tauti.

Clemens käsittelee masennuksen etiologiaa, aivoja ja geneettisiä piirteitä, jollaisena masennusta tulisi hoitaa fyysisesti. Hän arvioi myös serotoniinihäiriötä. Kaikesta farmakologian edistyksestä huolimatta masennuksen syyt ovat entistä epäselvempiä: masennuksen ymmärtämisessä on edistytty vain vähän tai ei lainkaan.

Justin Clemens kirjoittaa lukuisten tutkimusten osoittavan, että ”normaaleilla” masentumattomilla ihmisillä on taipumus ylläpitää epärealistisia positiivisia näkemyksiä itsestään, liioitella uskoa kykyynsä hallita ympäristöään ja vaalia epärealistisen optimistisia näkymiä tulevaisuudesta.

Clemens viittaa Sigmund Freudin esseeseen ”Suru ja melankolia” vuodelta 1917 jossa Freud kertoo korotuneen itsekriittisesti ainoasta tavoitteestaan piilottaa oman luonteensa heikkous: ihmisen on oltava sairas, jotta hän voi saada totuuden itsestään.

Melankolian ja surun ero on siinä, että melankoliassa kadonnut kohde on tiedostomaton. Melankolian ylivoimaista surua ei voi käsitellä siltä osin kuin kohde pysyy tiedostamattomana. Menetys, tukahduttaminen ja egon samastuminen menetykseen vainoaa ihmistä itseään kääntämällä oman egonsa menetystä vastaan. Siinä missä suru tunnistaa ”hyvän” ja ”rakastetun” kohteen menetyksen, melankolinen suhde kadonneeseen on ambivalenttisempi – rakkauden ja vihan kompleksi. Melankolinen tavallaan kieltäytyy surusta ja sisällyttää kadonneen kohteen tiedostamattomaan psyykkeensä, jolloin siitä tulee itseä kiduttava menetys.

Justin Clemens tuo esille melankolian ei-neuroottisen rakenteen, joka muistuttaa enemmän perversiota kuin neuroosia tai psykoosia. Freud, Kristeva, Butler ja muut viittaavat siihen, kuinka melankoliassa perverssi hylkääminen toimii samalla tavalla kuin fetisistinen hylkääminen. Fetisisti kiinnittyy tietyntyyppiseen esineeseen, melankolinen ongelma on kohteen menetys tai Jacques Lacanin termien mukaan halun objekti-syyn menettäminen. Parantuminen on ainakin osittain riippuvainen potilaan kyvystä elvyttää sekä itsensä että maailma mielikuvien ratkaisuilla – ei kemiallisesti.

Jeesus: etsikään ensin Jumalan valtakuntaa

Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien lähdeaineistona uskotaan olevan ns. logialähde eli Q-evankeliumi, josta on peräisin mm. Kenttä- ja Vuorisaarnan aineistoa. Kirjallisuustutkimuksen yksityiskohdat eivät ole tässä tapauksessa ytimessä, vaan riittää havaita, että nämä keskeiset arvoihin ja epäjumaliin liittyvät murehtimiset olivat esillä Jeesuksen tunnetussa puheessa.

Älkää murehtiko sielusta, siitä mitä söisitte, älkääkä ruumiista, siitä mitä päälle pukisitte.

Lk. 12:22b/Mt. 6:25

Sillä sielu on enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet.

Lk. 12:23/Mt. 6:25

Katsokaa (korppeja)! Eivät ne kylvä eivätkä leikkaa. (Eikä niillä ole aittaa eikä latoa) Ja silti

(Jumala) ruokkii ne. Kuinka paljon arvokkaampia te olettekaan

Lk. 12:24/Mt. 6:26

Kuka teistä voi murehtimisella lisätä elämänsä pituutta (yhden) kyynärän vertaa?

Lk. 12:25/Mt. 6:27

(Jos siis näinkään vähäinen asia ei ole teidän vallassanne, {niin}mitä te muusta huolehditte?)

(Lk. 12:26 /Mt. 6:28)

(Oppikaa) kedon kukista, kuinka ne nousevat maasta! Ne eivät näet vaivaa eivätkä kehrää.

Mutta minä sanon teille: ”Edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä

tahansa niistä”.

Lk. 12:27/Mt. 6:29

Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, {niin}

kuinka paljoa enemmin teidät? Te vähäuskoiset!

Lk. 12:28/Mt. 6:30

Älkää siis (etsikö) {sitä}, ’mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me

saamme vaatteet?’. 

Lk. 12:29/Mt. 6:31

Sillä tätä kaikkea kansat etsivät esille, (mutta) Isä tietää, että {olette} tuon tarpeessa.

Lk. 12:30/Mt. 6:32

Kuitenkin etsikää yli kaiken hänen valtakuntaansa, niin tämän te saatte.

Luukkaan evankeliumin teksti on hiukan radikaalimpi kuin Matteuksen, joka on jo tuossa vaiheessa pehmentänyt ilmaisua. Pohtimatta siis seikkaperäisesti evankeliumien lähdeteoriaan liittyviä kysymyksiä, riittää nähdä, kuinka niin Luukkaan kuin Matteuksen evankeliumeissa Jeesuksen kerrotaan opettaneen hyvin samasisältöisesti Jumalan valtakunnasta, joka on elämässä tärkeämpää kuin ruoka, juoma, vaatteet sekä muu huolehtiminen. Nämä jälkimmäiset olivat aidosti uhatut Jeesuksen seuraajille, joiden maalliset isännät olisivat odottaneet erilaista nöyryyttä ja uskollisuutta sikäläisen yhteiskunnan valtaperiaatteiden mukaisesti. Uuden testamentin maailmassa ihmiset etsivät jatkuvasti suojelijaa (patronusta) turvatakseen elämän. Suojelijan tarve oli ilmeinen maaseutuympäristössä. Suhde suojelijaan symbolisoitui ruoassa.

Ajatus patronuksesta ei ole kadonnut oman aikamme länsimaisessa yhteiskunnassakaan, jossa ihmisen kuviteltu onnellisuus ja menestys koplataan siihen, miten hän onnistuu säilyttämään työnantajansa tai sidosryhmiensä määräämän arvostukset, joita palvellen hän saavuttaa mahdollisesti toimeentulon, jolla voi ottaa velkaa auton ja asunnon hankintaa varten loppuelämäänsä varten. Jos sinulla on tuolla tavalla hankittu auto ja asunto, olet onnistunut ihminen. Sellainen asema ei ole mahdollista, jos olet loukannut patronusta, olipa tämä suojelijasi kuka tahansa vaikutusvaltainen instituutio tai taho yhteiskunnassa. Tämä voi olla myös aatteensa mukainen lobbausjärjestelmä, joita erityisesti punavihreissä poliittisissa aktivisteissa on niiden musertamiseksi, jotka eivät liity hiljaisen nöyrästi punavihreään agendaan.

Kenttä- ja Vuorisaarnan alku on maailmankuuluisa julistus autuaille varattomille (Lk. 6:20-21), mihin samaan teemaan liittyy myös hiukan myöhempi teksti Jumalan valtakunnan etsimisestä.

Edesmennyt Donald Eric Capps, amerikkalainen teologi, Princetonin teologisen seminaarin pastoraaliteolgoian professori, kiinnitti erityistä huomiota Jeesuksen sanoihin autuaille varattomille. Capps teki väitöskirjansa jo 1970-luvulla psykohistoriallisesta persoonallisuusanalyysistä ja jatkoi pitkän uransa samassa aihepiirissä uskonnon ja psykologian suhteita tutkien, mistä ansioista Amerikan psykologian yhdistys palkitsi vuonna 1995 hänet William F. Bier-palkinnolla.

Donald Capps samaisti psykoanalyytikko Erik Eriksonin mallin elämänkiertokulusta Matteuksen evankeliumin kahdeksan autuaaksijulistuksen kanssa. Cappsin mukaan Eriksonin teoria olisi suunnattu samanlaisille ihmisille kuin mitä Jeesus teki lausuessaan Vuorisaarnan! Eriksonin malli antaisi toivon ihmisille, jotka ovat pettyneitä, kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta, nöyryytyksistä ja kivusta. Cappsin mukaan Eriksonin malli on eskatologinen. Cappsin ongelma oli, että hän ei tarkastellut Jeesuksen julistusta sen alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan, vaan antoi merkityksen Erik Eriksonin teoriasta käteen sekundaarisesti.

Kadonnessa logialähteessä eli Q-evankeliumissa on oletettavasti ollut myös Matteuksen ja Luukkaan evankeliumista tuttu kiusauskertomus. Välittömästi tuon kiusauskertomuksen jälkeen, ilman mitään erillistä johdantoa, olisi Q-evankeliumissa tunnettu julistus: ”Autuaita ovat varattomat, sillä heidän on Jumalan valtakunta” (Lk. 6:20b/Mt. 5:3). Valittu julistus ja sisältö eivät ole suinkaan ainoa tarjolla ollut mahdollisuus silloisessa uskonnollisessa maailmassa. Sitä ei pidä ottaa itsestäänselvänä arvojen valintana.

Vanha testamentti ja muu juutalainen kirjallisuus eivät anna yhdensuuntaista tulkintaa köyhistä ja omaisuuden oikeutuksesta. Yllättävää on, että Q-evankeliumissa Jeesus ei viittaa vähäisessäkään määrin niihin käsityksiin, joiden mukaan Jumalan siunaus ilmenisi perheiden hedelmällisyydessä ja runsaassa omaisuudessa (1. Moos. 13:2, Job. 42:10; 5. Moos. 8:28; Snl. 22:2; Saarn. 5:19). Eräästä juutalaisesta näkökulmasta ”parasta hyväntekeväisyyttä on auttaa köyhää nousemaan köyhyydestä itsenäisyyteen ja työntekoon” (Maimonides).Sitä vastoin Q-evankeliumiin on poimittu niitä Jeesuksen juutalaisesta traditiosta nousevia julistuksia, jotka tekevät köyhyydestä hyveen ja köyhistä osallisia Jumalan erityisiin hyviin tekoihin. Q-evankeliumi on kertonut jo ennen kanonisten evankeliumien syntyä, että Jeesus opetti ja eli tuolla tavoin radikaalisti köyhänä.

Radikaali Jumalan valtakunnan etsintä on jo evankeliumien kirjoitusprosessissa alkanut hiukan pehmetä: Matteuksen evankeliumissa asetellaan sanoja hiukan pehmeämmin, köyhistä kerjäläisistä tulee hengellisesti köyhiä. Kirkollinen traditio on sittemmin pehmentänyt merkityksiä yhä edelleen ikäänkuin Jeesus olisi puhunut ”hengellisestä köyhyydestä” eli nöyryydestä jopa syyllisyytensä kanssa tuskailevalle ahkeralle työläiselle ja yrittäjälle, jolla on joskus stressiä tulostavoitteidensa johdosta, mutta joka elää uskollisena alamaisena kansalaisena oikeusvaltiossa.

Vanhan testamentin lakiteksteissä on käytetty sanaa ”köyhä” (אביון) ”maattomasta palkkatyöläisestä, jonka piti elää hengissä säilymisensä rajalla”. Jeesuksen aikoina ja koko ensimmäisen vuosisadan ajan saapui runsaasti varattomia maahanmuuttajia ja siirtolaisia muun muassa Sepforikseen, Kesareaan, Tiberiakseen ja Jerusalemiin. Q-evankeliumi tuntee urbaanin kurjuuden, päivätyöläiset, torien joutilaan väen ja kaupunkien porttien köyhät. Q-evankeliumi on mahdollisesti jopa kotonaan tämän köyhän ryhmän parissa. Jeesuksen julistuksessa Kenttä- ja Vuorisaarnassa ei ole tätä autuasta köyhyyttä kuitenkaan ilmaistu pyyntönä saada hyviä työpaikkoja ja runsas toimeentulo, vaan identiteetin uudenlaisena määrityksenä.

FM, psykoanalyytikko (IFPS) Therapeia-Säätiön Koulutuskeskuksen koulutusanalyytikko Kristina Saraneva (2003b) on verrannut omaa maata ja kulttuuria ”kohtuun”, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa identiteettiään, mutta sen sijaan tämä ihminen kokee syvää avuttomuutta, turvattomuutta ja rajojen epäselvyyttä (egon disintegraatio), jos hän menettää elintärkeän ”äidillisen säiliön” (maternal containing object). Mikäli tämä ihminen on kärsinyt myös varhaislapsuudessa menetyksiä ja separaatioita, hän reagoi mahdollisesti patologisesti uusiin menetyksiinsä. Soveltuvilta osin Jeesuksen tunnetussa julistuksessa luovutaan ja kyseenalaistetaan juuri nuo identiteettiä tyypillisesti ylläpitävät perusteet, kun niiden ylitse ja niiden sijaan asetetaan vain Jumalan valtakunnan etsiminen.

Vaikka vallitsevat olot olivat köyhät ja Antipaksen hienostelevaa hovielämää pidettiin epäoikeudenmukaisena (Lk. 7:25 /Mt. 11:8), Q-evankeliumin mukaan Jeesuksen julistaessa autuaaksi heijastuu vakaumuksellinen köyhyyden ihailu. Autuaaksi julistukset eivät ole poliittisia protesteja epäoikeudenmukaista huonopalkkaisuutta vastaan, maaseudun pientilallisten moitteita urbanisoitunutta eliittiä vastaan tai pyrkimyksiä rakentaa varhainen egalitaristinen (tasa-arvoinen) yhteisö. Itsekin ajattelin tämän suuntaisesti, että ilmoitin tyytymättömyyden vainokäräjien poliittista päätöstä vastaan, mutta en lähtenyt vaatimaan hovioikeudesta korjausta poliittiselle ratkaisulle. Protestista luopuminen ei merkitse aina tyytymistä, vaan voi olla uudelleen arvointi Jumalan valtakunnan etsimistä yli kaiken.

Myös Luukkaan evankeliumista tutussa Vertauksessa suurista pidoista (sijaitsi myös Q-evankeliumissa Q 14:16 = Lk.) väitetään, että maaseudun miehet avioituivat ja hoitivat pientä omistustaan, mutta juuri nämä miehet olivat liian sidottuja velvollisuuksiinsa. Maaseudun miehet torjuivat kutsun, kun sitä vastoin katujen ja kaupunkien kujien huono-osaiset pääsivät sisään (Lk. 14:21–22; vrt. Mt. 22: 9-10). VT:n Danielin kirjassa jo varoitettiin samansuuntaisesti, että jumalattoman kuninkaan kunnianosoituksia ja palkkioksi maata saaneet ihmiset eivät ole se onnellinen kansa, joka jaksaisi odottaa ja kestäisi Jumalan valtakunnan saapumiseen (Dan. 11:38–39; 12:10–12). Q-evankeliumin mukaan Jeesus lausuukin autuaiksi ”köyhät kerjäläiset” (πτωχός), eivät köyhät työläiset (πένης): köyhien kerjäläisten on Jumalan valtakunta (Q 6:20).

Juuri välittömästi ennen autuaaksi julistusta on kiusauskertomuksessa väitetty, että maallinen valta kuuluu paholaisen valtapiiriin. Tämän mukaisesti voitaisiin lausua Suomessa, että Suomen hallitus kuuluu paholaisen valtapiiriin. Sinne hallitukseen ei ole mitään syytä pyrkiä.

Autuaaksi julistusten jälkeen kadonneessa Q-evankeliumissa on annettu Jeesuksen neuvo lahjoittaa vapaaehtoisesti kaikki ryöstäjälle (Lk. 6:29–30 /Mt. 5:39b-40, 42). Jeesuksen neuvo esiintyy edelleen Luukkaan ja Matteuksen evankeliumissa samassa yhteydessä. Mikä voisi näyttää periksiantamisena, on todellisuudessa tärkeämpään keskittymistä.

Myös muualla Q-evankeliumissa ilmenee ajattelutapa, jonka mukaan pienen omakohtaisen käyttöomaisuuden omistaminen on vaarallista uskolle (Lk. 4:3-4 /Mt. 4:3-4; Lk. 6:20b /Mt. 5:3; Lk. 10:4/Mt. 10:9; Lk. 11:3-4/Mt. 6:11–13; Lk. 12:22b-23, 29/Mt. 6:25, 31; Lk. 12:33/Mt. 6:20; Lk. 14:21–22; vrt. Mt. 22: 9-10; Lk. 17:33/Mt. 10:39; Lk. 16:13/Mt. 6:24).

Kyse ei ole enää sosiaalisesta eriarvoisuudesta, jonka tähden köyhät päivätyöläiset ja pienviljelijät kapinoisivat kaupungissa asuvaa rikkaiden luokkaa vastaan, vaan Jeesuksen ihanteiden mukaan köyhien ihmisten tarpeesta rakentaa uusi identiteetti (henkilökohtainen ja/tai yhteisöllinen) nihilismin autuutta ylistäen. Post-humaanissa uudessa ihmisyydessä on selviytymiskoneeksi alistetun ihmisen arvotettava täsmällisesti, mihin hän ryhtyy: rakentaa tämä uusi identiteetti vai jäädä uudenlaisten patronuksen alaisuuteen selviytymiskoneeksi, pahimmissa kristillisissä skenaarioissa 666-merkityksi antikritilliseksi orjaksi. 

 

 Kristillisen nihilismin autuus ja riskit

Kristilliseen nihilismin autuuteen ei voi suhtautua ongelmattomasti ja romantisoiden. Siihen liittyy vakavia lieveilmiön riskejä, kuten Jacques Lacanin psykoanalyyttisista teorioista ammentava ranskalainen vasemmistolainen filosofi Alain Badiou kysyy kriittisesti, vaatiiko etiikka todellakin asketismia. Kritiikki voitaisiin kohdistaa myös Jeesuksen eetosta ja elämänmallia kohtaan, joka tulee tutuksi Luukkaan ja Matteuksen evankeliumin Kenttä- ja Vuorisaarnoissa.

Badiou huomauttaa tarkkaavaisesti, kuinka nihilisminsä autuutta varten ihmiset ovat voineet löytää omat tarvittavat hahmonsa jokaisella aikakaudella. Köyhien autuudessa ei olisi kyse vain asketismin tai nihilismin suuruudesta, vaan eritysesti hylätyn tarpeesta turvautua Jumalan valtakunnan illuusioon. Illuusio on rakentunut, koska se vapautti opetuslapsen köyhyyteen sitoutuneena uskon sankarina siitä tosiasiasta, että hänellä oli vain määrätty kovin rajallinen häpeällinen paikka kovin rajallisia tyydytyksiä tarjoavassa maailmassa.

Toinen tunnettu filosofi Slavoj Žižek (2006) tulkitsee Jumalan pettämättömyyden ja ihmisen radikaalit luopumiset Kierkegaardin ja Lacanin avulla ihmisen kaiken uhraukseksi ”Asioiden Syylle” (the Cause-Thing), jota tämä henkilö pitää suurempana itseään varten kuin omaa elämäänsä. Lacanilaisittain voisi tuolla tavalla arvella, että autuuden ylistyksessä ei olisi kyse mielihyvän kokemisesta, vaan tavoitteesta saavuttaa myyttinen ’alkujouissance’, so. ihmisruumiin kokemus, joka vallitsi ennen ruumiin alistumista merkitseville ja kulttuurille. Tämä ’alkujouissance’ on varhaisempaa ihmisen kehityksessä kuin itse nautittavuus, jouissance, joka syntyy kulttuuristumisen jälkeen.

Tuskin kukaan tutkija kiistää, että jae Q 6:20 (=Lk.) köyhien autuudesta ilmaisee Jumalan valituksi tulemisen tuntemuksia. Tähän pitää kuitenkin huomauttaa tärkeä ero modernin psykoanalyysin tilanteeseen: Valituksi itsensä tunnustaminen ei ollut valituksi kansaksi itsensä uskovien keskuudessa samalla tavalla poikkeavaa kuin valituksi tunteminen olisi postmodernissa Euroopassa. Sitä vastoin (post)modernissa länsimaisessa kulttuurissa syntyneen lacanilaisen psykoanalyysin mukaan itsensä valituksi kokeminen olisi yksilöllisen psykoottisen patologian tunnusmerkki.

Kristillisessä nihilismin autuudessa on selviä valintaan liittyviä tuntemuksiakin. Psykoottiseen patologiaan ei tarvitse kuitenkaan hukuttautua. Valinnan psykoottisuus ilmenee siellä ja silloin, kun epävarmuus torjutaan, epäilyä ja kyseenalaistamista ei sallita missään muodossa. Jeesuksen seuraajille julistamassa nihilismin autuudessa tarjotaan lupaus, mutta uskovia ei siirretä pois jo Abrahamin kokemasta epävarmuuden ja epäilyn reaalisuudesta. Fanaattinen kiistäminen ja torjunta ovat rakenteellisesti eri asia.

Varattomien autuaaksi julistuksen jälkeen Q-evankeliumissa on luvattu nälkäisille ravinto ja itkeville nauru (Lk. 6:21/Mt 5: 6,4). Luukas viittaa nauruun sekä autuaaksi julistuksen yhteydessä että voi-sanoissa. Verbiä ”nauraa” käytetään sekä kreikassa γελάω että hepreassa שחק yleisesti pejoratiivisesti. Vanhassa testamentissa nauraminen ilmaisee ylemmyyttä tai vahingoniloa, mutta harvoin aitoa iloa. Myös näissä piirteissä on sadistisen fanatismin riskit, jos ne pääsevät hallitsemaan mielentilaa.

Uskontojen psykologiaa tutkineet Kille, Waderson Jr. (1996) ja Meissner (2000) ovat tuoneet esille muidenkin tutkijoiden tavoin, että uskonnollisessa paranoiassa on hyvin tunnettua lohkomisen (splitting) ja projektion puolustusmekanismit. Henkilö idealisoi siis itsensä ja oman yhteisönsä, mutta vähentää arvon muilta ihmisiltä. Ulkopuolella on paholaisen valtakunta. Autuaaksi julistukset ilmentäisivät tällöin yhdessä apokalyptisen Jumalan valtakunnan kanssa Jeesuksen julistusta välittömästi seuranneille uskonnollisille ääriryhmille tyypillistä kaksinaisuutta. Sellaiset Jeesuksen seuraajat olisivat synnyttäneet itselleen fantasian Jumalan valtakunnan saapumisesta.

Mitä voimakkaammin nämä pejoratiiviset vahingonilon ilmaukset rakentavat ihmisen uutta identiteettiä nihilismin autuudessa, sitä epäterveemmäksi tämä uusi uskonmalli on valitettavasti vääristynyt. Silloin post-humaanin selviytymiskoneen vaihtoehdoksi ei ole syntynyt sittenkään niin aitoa kristillistä iloa, kuin mihin evankeliumi voisi parhaimmillaan vapauttaa. Kritiikki, sarkaismi ja ironia aikakauden epäjumalina esiintyviä pinttymiä ja intohimoja vastaan eivät ole kuitenkaan vielä epätervettä sadistista naurua. Tämän kahden erilaisen naurun välillä määräytyy kristityn uusi aktiivisuus post-humaanissa maailmassa.

 

 

Jälkikirjoitus. Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu, Valtioneuvoston Tilannekeskus, Valtakunnansyyttäjä. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 

Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja

D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html

 

Virsi ”Valittaa täytyy totta” ja Psalmi 58 kirkon sensuurin kourissa

 

Virsikirjasta poistettu virsi Valittaa täytyy totta pohjautuu sensuurin kouriin joutuneeseen VT:n Psalmiin 58, jotka molemmat kuvaavat vääryyden vallanpitoa maailmassa, mutta lupaavat, että maailman asioita Jumala ei ole luovuttanut pelkän sattuman varaan, vaan Hän toimittaa tuomionsa.

Nämä kiusalliset koston tunnelmat kuuluvat Raamatun ja kristinuskon ytimeen, pyhiin teksteihin ja tapahtumiin. Merkityksen ymmärtäminen tulee paremmin ”iholle”, kun tietää kohdanneensa vääryyttä, joka viettelee kostoon – oman käden oikeuden tai muun menettelyn avulla.

Olen miettinyt näitä vanhoja kristillisiä traditioita, kun olen saanut tietooni henkilöitä, jotka hyvin loukkaavalla tavalla herjaavat minua. Voisin toimittaa ”oman käden oikeuden”, mutta menettely ei olisi kristillinen. On muistettava, kuinka kostonpsalmi 58 on elänyt kristinuskon perinteessä.

Samalla tavalla arvioin yksittäisen ihmisen asemaa väärämielisten vallanpitäjien neuvonpidossa, jota sekä Spegelin virsi Valittaa täytyy totta että Psalmi 58 kuvailevat. On tiettyjä absurdin vallan- ja oikeudenpidon irvokkaita toimia, joiden mukaan ei kannata leikkiä, vaan on aiheellista jättää nämä tuomarit, syyttäjät, uhriutujat ja muut rahastajat sekä muut vallanpelurit Jumalan tuomion käsiin. Tällaisesta sekä virsi että Psalmi 58 kertovat jo vuosisatoja sitten.

Aristokratian suojatti sanoitti työläisvirren

Håkan Spegelin 1680-luvulla sanoittama virsi ”Valittaa täytyy totta” Psalmin 58 pohjalta on erikoisuus senkin vuoksi, että Spegel oli sentään ollut hovisaarnaaja kuningatar Hedvig Eleonoralle ja Ruotsin sodan kenttäpappien päällikkö, ja hänestä tuli piispa vuonna 1685 ja sittemmin arkkipiispa 1711. Sittemmin sekä virsi ”Valittaa täytyy totta” että Psalmi 58 ovat joutuneet luterilaisissa kirkoissa sensuuriin, Psalmin 58 on myös roomalaiskatolinen kirkko sensuroinut.

Virren ”Valittaa täytyy totta” suomensi vuonna 1864 Elias Lönnrot, suomalainen lääkäri ja suomen kielen uudistaja, Venäjän keisarilta kunnianosoituksena briljanttisormuksella palkittu mies, vuosina 1854-1862 Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston toinen suomen kielen professori. Lönnrot oli suomentaessaan virren virsikirjakomitean jäsen.

Elonoora oli Holstein-Gottorpin prinsessa ja vuodesta 1654 Kaarle X Kustaan puoliso hän johti poikansa Kaarle XI:n alaikäisyyden aikana vuosina 1660-1672 holhoojahallitusta. Herttuallinen Holstein oli nykyisen Saksan ja Tanskan alueella sijainnut herttuakunta. Tästä herttuakunnasta tulee sittemmin Venäjän keisariksi vuonna 1762 nimetty Pietari III. Hedvig Eleonoora oli Holstein-Gottorpin agentti Ruotsin hovissa ja Kaarle X Kustaan makuukamarissa, kunnes Kaarle X Kustaa kuoli jo vuonna 1660, minkä jälkeen 24-vuotias vieraan vallan agentti-kuningatar osallistui holhoojahallituksen istuntoihin aristokratian tiukan kannattajan Pietari Brahen vaikutuksessa – ruotsalaisen kreivin ja Suomen kenraalikuvernöörin, joka neuvotteli rauhansopimukset Tanskan, Puolan ja Venäjän kanssa. Pietari Brahe tuki suomen kielen kirjallista ja suullista käyttöä hallinnossa sekä hillitsi noitavainoja.

Tuollaisissa ylhäissä piireissä Håkan Spegel eli jo tässä vaiheessa, kun sepitti VT:n Psalmin pohjalta virren, joka tunnetaan työläisvirtenä. Hänen varhaiseen elämänhistoriaansa liittyy toki myös karuutta, kun hän jäi varhain orvoksi ja joutui elämään sukulaistensa armosta. Hän pääsi kuitenkin katedraalikouluun ja opiskelijaksi, pääsi yliopistoihin, joten olot olivat kaikesta huolimatta huomattavasti tavanomaisia lasten ja nuorten oloja rikkaammat.

Rojalistisesta asenteestaan ja ylhäisistä verkostoistaan tunnettu Spegel taivutti muuta papistoa tiukempaan valtiolliseen kuriin. Edelleen myöhemminkin valtiopäivillä 1713-1714 hän ilmoittautui kuningasmieliseksi sekä esitti tiukkoja vaatimuksia valtakunnallisen yhteenkuuluvuuden ja uhrautumishalun puolesta. Oppositiosta Skaran piispa Jesper Swedberg ja Laurentius Molin arvostelivat jopa näiden vaatimusten tähden Spegeliä, vaikka toki itsekin halusivat tukea papiston etuoikeuksia.

Håkan Spegelin virsiä on runsaasti muitakin Ruotsin ja Suomen virsikirjoissa. Poistettu virsi ”Valittaa täytyy totta” ei ole ainoa virsi, jonka kuninkaan suosikki ja arkkipiispa on jättänyt virsiperinteeseen. Osa virsistä on aivan kiitosta ja riemua ilmaisevia. Paavo Ruotsalainen on kokenut läheiseksi Spegelin virret, vaikka juuri tästä virrestä ”Valittaa täytyy totta” ei ole enempiä merkintöjä.

Virsi 382 on myös Spegelin: Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä. Minua kuule heikkoa ja häpeästä säästä. Virsi 56 on myös Spegelin: ”Tutkimaan, oi Jeesus, auta kärsimystäs katkeraa, kuolemaasi kauheaa. Siitä sielu lohdutuksen uskossa nyt omistaa, levon vaivoissansa saa. Saata minut, Jeesukseni, turhuudesta maailman turviin veren kalleimman”. Virsi antaa ihanteeksi Jeesuksen, joka ei kapinoi: ”Nöyränä ja hiljaisena kannat piikkikruunua, riisuttuna, heikkona. Häpeissäni, Jeesus, tunnen, että olen syyllinen, kova, kevytmielinen. Maailma ei siedä niitä, jotka Herraa pelkäävät, hänen tietään etsivät. Raskain tie on Jeesuksella: kansa pilkkaa, vainoaa auttajaansa ainoaa.”

Virsi ”Valittaa täytyy totta” tuli 1900-luvun alussa työväenlauluksi, jota laulettiin punavankien leireillä ja teloitettava lauloivat erityisesti toista säkeistöä.

1. Valittaa täytyy totta Ja surra suuresti, Kun vääryys vallan ottaa Ja pahuus paisuupi. Mykäkskö tuli kerran Jo kaikki maailma, Kun oikeutta Herran Ei kenkään julista?

2. Nyt petos, vilppi täällä On noussut kunniaan, On valhe vallan päällä Ja vääryys voimassaan; Ei köyhän, kurjan ääntä Viattomuudessaan Kuunnella, rikas vääntää Lain myöten tahtoaan.

3. Kas lähimmäistään syövät Nuo jumalattomat, Viekkaudella vievät Sen elot ainoat; Kuin käärme kiukussansa He korvat lummessa, Ahdistelevat kansaa, Sortavat vaivaista.

Vääryyden vallanpito

VT:n Psalmi 58 alkaa kysymyksellä, mutta sen kysymyksen sisältö on lopulta epäselvempi, kuin käännökset näyttävät: ”Ovatko tuomionne oikeita, te vallanpitäjät/epäjumalat/mykät, tuomitsetteko te ihmisiä oikein?” Vastaus on selvä: ”Ette! Sydämenne halusta te teette maan päällä vääryyttä, väkivallalle te raivaatte tietä”.

Masoreettisessa tekstissä käytetty heprealainen ilmaus (אלם ) on virittänyt epäselvyyttä merkityksestä. Nykyisessä suomennoksessa on ”te vallanpitäjät”. Näin tekee myös myös New International Version -käännös (”rulers”), mutta esimerkiksi English Standard Version-käännös (”you gods”) ja Nathaniel Paul Labadorf on tutkielmassaan päätynyt ilmaisuun ”oh gods”, ”oi jumalat”.

Juutalainen Rashi tulkinta, Luther sekä moni muu lähtee merkityksestä ”hiljaisuus”, mutta Symmachus ja Ibn Ezra ”kansankokouksesta”, Septuaginta ja Hieronymos vain ”mutta”-sanalla, toiset tulkinnat viittaavat ”(epä)jumaliin” ja eräät kommentaattorit ”johtajiin”.

Jean Calvin selitti heprealaisen sanan אלם ”seurakunnaksi” (kansankokous) vain siinä merkityksessä, että siinä viitataan ”Saulin neuvonantajiin, jotka kokoontuivat tunnetusti neuvottelemaan kansakunnan hyväksi”, ”näennäisesti laillisesti, mutta todellisuudessa syyttömien sortamiseksi”.  ”Jumala on maailman tuomari. On mahdotonta olettaa, että maailmaa hallitsee vain Jumalan huolenpito, muta hän ei enemmin tai myöhemmin erottai hyvää ja pahaa. Hänen sanotaan tuomitsevan maan päällä, koska ihmiset ovat joskus raa'asti väittäneet, että Jumalan hallitus rajoittuisi vain taivaaseen ja että tämän maailman asiat Hän on luovuttanut sokealle sattumalle”.

Uusi King James -versio käyttää hiljaisuuden merkitystä”: ”Puhutteko todella vanhurskautta, hiljaiset (”you silent ones”)? Tuomitsetteko oikeamielisesti, te ihmislapset?” Bibliassa, vuoden 1776 Kirkkoraamatussa, on Psalmi 58:2 käännetty seuraavasti: ”Oletteko te juuri niin mykät, ettette puhu sitä mikä oikeaa on, ettette tuomitse, mikä kohtuus on, te ihmisten lapset?”.

Jukka Palolan väitöskirjassa Psalmien kirjasta ”Vanhurskautta, oikeuttavai uskollisuutta?” vuonna 2011 on sivuttu vaikeaa kohtaa. Työn on ohjannut professori Martti Nissinen ja esitarkastaja-vastaväittäjä oli professori Tapani Harviainen. Täten kielellinen osaaminen ja ohjaus on mitä parasta Suomessa. 

Palola nostaa esille myös kyseisen jakeen sanan ṣedeq (vanhurskaus/oikeus) semanttisen viittaussuhteen epäselvyyden, mikä epäselvyys tulee edellä olevan ilmaisun epäselvyydestä. Wörterbuch zum Alten Testament antaa käännökseksi Stillschweigen (”hiljaisuus”). Biblia Hebraica Stuttgartensian apparaatti tarjoaa useita vaihtoehtoisia lukutapoja. Septuagintan kääntäjä onkin ymmmärtänyt, että tässä olisi ollut käännösvastine kreikan todella-tarkoittavalle sanalle. Hieronymos ymmärtää käännösvastineen latinan utique-sanalla, ”joka tapauksessa”-ilmaukselle. Aquila tukee merkitystä ”mykkä”.

Palola tarjoaa sivulla 46 vaihtoehtoiset kuusi tulkintaa.

1. ‟Todellako vanhurskaus on mykkä ja te puhutte? Oikeinko te tuomitsette, ihmisten pojat / ihmisten poikia? ‟

2. ‟Todellako te puhutte hiljaista vanhurskautta, oikeinko te tuomitsette, ihmisten pojat / ihmisten poikia?‟

3. ‟Totisesti, todellako vanhurskauden te puhutte? Oikeinko te tuomitsette, ihmisten pojat / ihmisten poikia?‟

4. ‟Todellako te joka tapauksessa puhutte vanhurskautta, oikeinko te tuomitsette, ihmisten pojat / ihmisten poikia?‟

5. ‟Todellako te jumalat vanhurskauden puhutte, oikeinko te tuomitsette, ihmisten pojat / ihmisten poikia?‟

6. ‟Todellako te mahtimiehet vanhurskauden puhutte, oikeinko te tuomitsette, ihmisten pojat / ihmisten poikia?‟

Palola päätyy siihen, että ”Psalmin kokonaisuuteen sopii parhaiten, että kyse on hallitsijoista”. Näin hän pitää viimeisintä tulkintavaihtoehtoa (nro 6) perustelluimpana. Laajempaa argumentoitia ”kokonaisuuteen sopivuudesta” ei esitetä. Tämä varmasti sopii myös esitarkastajalle ja vastaväittäjälle, joka oli VT:n kirkkoraamatun käännökseen vaikuttamassa.

Sana on käännetty toisaalla Raamatussa myös ”hiljaisuudeksi” (2 Moos 4:11, Jesaja 35:6 ja Psalmi 56:1 ”vaikeneva kyyhkynen”). ”Valittaa täytyy totta”-virressä piispa Spegel näyttäisi seuraavan tätä tulkintaa, mikäli Agricolan käännös seuraa piispan tekstiä hyvin: ”Mykäkskö tuli kerran Jo kaikki maailma”. Tällöin väärämielinen valheenpuhujien aiheuttama lumous on mykistänyt ihmiskunnan, eikä oikeuden puolesta uskalleta enää avoimesti puhua ja tuomita.

”Jumalat” -merkitystä on puolusteltu Psalmin runollisella rakenteella viimeisen jakeen ja tämän välillä. Myös Psalmissa 82 on käsitteellinen rinnakkaiskohta kun Jahve astuu tuomiolle jumalien kokouksessa. Tätä keskustelua ei käydä suomalaisessa väitöskirjassa.

Virsi ja VT:n Psalmi 58 sensuurissa

Psalmissa rinnastetaan väärämieliset harhateillä kulkeviin ihmisiin, jotka on lumottu taitavasti myrkyllisellä äänellä, suorastaan epäjumalien voimassa.

Rukoilija esittää rajun pyynnön Jumalalle: ”Jumala, revi hampaat heidän suustaan, murskaa noiden leijonien leukaluut, Herra”, sillä kysehän oli valheenpuhujien lumouksesta ja väärämielisestä vallaseliitistä.

Tuomiona on kuihtuminen: ”Hajotkoot, haihtukoot he ilmaan kuin vesi. Herra ampukoon nuolensa, niin että he sortuvat, menehtyvät kuin etänä, joka kuihuu, menehtyvät kuin keskenmennyt sikiö, joka ei näe valoa”.

Loppupäätelmä on luottaa Tuomariin, Jumalaan, joka on Korkein: ”On sittenkin olemassa Jumala, joka jakaa oikeutta maan päällä”.

Roomalaiskatolisen kirkon Vatikaanin II Kirkolliskokouksen jälkeen arvioitiin, että tätä VT:n Psalmia 58 ei ole sopivaa käyttää liturgiassa ja vuonna 1971 Psalmi poistettiin ns. Hetkipalveluksesta (Liturgia Horarum). Myös monista muista rukouskirjoista on tämä Psalmi jätetty pois.

Amerikan luterilaiselle kirkolle Missourin synodille tärkeästä liturgisesta kirjasta Lutheran Service Book on jätetty pois Psalmi 58, jota on mahdollisesti koettu vaikeaksi lukea kristologisesti. Koska Psalmi pidetään kostonpsalmina, sitä koetaan epämukavaksi rukoilla ja lausua. Kirkoissa on tyydytty omiin odotuksiimme siitä, miltä kristinuskon tuli näyttää: odotamme Jumalalta ja toistiltamme anteeksiantoa, emme kostonhimoa.

Dietrich Bonhoeffer on tarjonnut kristologisen tulkinnan koston psalmeille lukemalla nämä Psalmit sen mukaan, kuinka meidän pitäisi ymmärtää itseämme ”vihollisina” sekä siihen, miten ajattelemme muista vihollisina. Koston psalmit estävät itsepetoksen siinä, mikä on meidän asemamme syntisinä ja siten Jumalan vihollisina, sekä osoittaa sen, mitä tarkoittaa, jos emme anna anteeksi vihollisillemme. Bonhoefferin mukaa Koston psalmi muistuttaa kristittyjä siitä, että ihmisinä meillä on tapana ulkokultaisesti liioitella kykyjämme ”antaa anteeksi niille jotka tekevät syntiä meitä vastaan” (Matt. 6:12).

Ajattele Kristusta

Dietrich Bonhoeffer ei ole suinkaan ainoa teologi, joka löytää Koston psalmista Kristuksen.

Raamattuopettaja David Guzik kutsuu Psalmia 58 ”sanoiksi jumalattomia tuomareita vastaan”.  Psalmin ohje laulamiseen on, että se täytyy esittää niin kuin runo ”Älä tuhoa”. Daavid vetosi, että Jumala ei salli hänelle itselleen oikeutta tuhota Saulia.

1800-luvulla voimakkaasti vaikuttanut baptistisaarnaaja Charles Haddon Spurgeon muistutti  ensimmäiseksi Daavidin menettelystä, ettei hän tuhoa Saulia sittenkään kun Daavilla oli jo valta, sillä ”voimme päätellä Herran rukouksen hengessä, että Herra säästää meidät, kun säästämme vihollisemme”.

Spurgeon muistaa myös Danielia, jota vainottiin, haavoitettiin, mutta ei surmattu. Hänen paikkansa oli äärimmäisen vaarallinen, mutta silti hän uskoi itsensä turvalliseksi. ”Niin mahtava on uskon voitto, kun voimme levätä jopa tulipalojen keskellä ja löytää levon, koska Jumala on meidän puolustuksemme”. ”Ilkivaltaiset ihmiset kantavat suussaan koko armeijaa, heidän suunsa eivät ole vaarattomat, hampaat jauhavat ruokaa kuin myllyssä, mutta heidän leuat ovat yhtä ilkeät kuin ikään jokainen hammas olisi keihäs tai nuoli. Heillä ei ole poskihampaita (”no molars”), vaan kaikki hampaat ovat kulmahampaita, heidän luonteensa on kuin koira, leijona, susi ja perkele. Tuo kiireinen kieli on pahantahtoisen kaksiteräinen, innokas, leikkaava ja tappava miekka.

Spurgeon suosittelee tulkitsemaan Psalmi 58 mystisesti Kristuksesta käsin, ”jota sekä hengellisen että ajallisten vihollisten tyrannia pahoinpiteli lihansa päivinä. Hänen ajalliset vihollisensa Herodes ja Pontius Pilatus yhdessä pakanoiden ja Israelin kansan kanssa raivosivat raivokkaasti ja neuvottelivat yhdessä häntä vastaan. Ylipapit ja ruhtinaat olivat pyhän Hieronymoksen mukaan kin leijonia, jotka olivat valmiit syömään hänen sielunsa. Hallitsijat asettivat hänelle verkoston jalkojen eteen voimakkaissa kuulusteluissa ja kysyivät (Matt. 22:17): Onko laillista antaa veroa keisarille vai ei? --- Hänen hengelliset vihollisensa pyrkivät myös nielemään hänet. Hänen sielunsa oli leijonien joukossa koko elämän ajan, erityisesti kuoleman hetkellä. Perkele kiusasi ja vaivasi häntä.

Saksalainen evankelis-luterilainen pappi ja teologi sekä natseja vastustavan Tunnustuskirkon perustajajäsen ja vastarintataistelija Dietrich Bonhoeffer on käsitellyt VT:n ”kostonpsalmeja” vaikuttavalla tavalla, mitä Jacob L. Goodson on seikkaperäisesti analysoinut. 

Dietrich Bonhoeffer määrittää tiukasti teologisesti rukouksen, jossa Jumala on ainoa rukouksen kohde – ihmisten toiveilla ja tahdolla ei ole sijaa rukouksessa. Niin rukous auttaa meitä tunnistamaan, kuinka olemme Jumalan ”vihollisia”. Bonhoeffer viittaa Vuorisaarnaan ja ihmisten syntisyyteen, itsevarmuuteen, aheneuteen ja itsekkyyteen, joiden vallitessa rukous vääristyy oman halukkuuden, omien tarpeiden ja itsearvostuksen mukaiseksi. Tätä tarkoittaa Bonhoefferin mukaan, että ”tosi rukous tehdään salassa”: ”Todellinen rukous ei riipu yksilöstä, vaan siihen riittää yksinomaan tieto, että taivaallinen Isämme tietää tarpeemme”. Jumala ei tarvitse näitä meidän rukouksiamme, mutta rukoukset ovat keino, jolla opetuslapset pääsevät osallisiksi taivaallisista aarteista, joiden puolesta he rukoilevat.

Bonhoeffer kutsuu vaaralliseksi virheeksi nykypäiväistä kuvitelmaa, että ihmissydämen olisi luonnollista rukoilla, jossa ihmisen vain sekoittaa toiveita, huokailua, valitusta ja iloa rukoilemiseen. Bonhoefferin mukaan rukouksen pitäisi olla tien löytämistä ja puhumista Jumalan kanssa riippumatta siitä, onko sydän täynnä vai tyhjä.

Bonhoefferin mukaan rukoileminen Psalmeissa tarkoittaa rukoilemista Jeesuksen Kristuksen kanssa. Sillä ei ole väliä, ilmaisevatko Psalmit juuri sitä, mitä tunnemme sydämmessämme tällä hetkellä, kun rukoilemme. Meidän on rukoiltava jopa omaa sydäntämme vastaan, jotta voimme rukoilla oikein Jeesuksen Kristuksen kanssa. Herran rukous (Isä meidän) on yhteenveto kaikista ”Pyhien kirjoitusten rukouksista”.

Bonhoefferin mukaan Jeesus Kristus on Psalmien rukoilemisen elävä ja performatiivinen ruumiillistuma. Rukoillessa Psalmeja tunnustamme, mitä Jumala tekee meidän hyväksemme Jeesuksessa Kristuksessa. Psalmit opettavat meitä muistamaan Jeesuksen Kristuksen luonteen.

Bonhoefferin mukaan Koston psalmeissa viitattavat viholliset ovat Jumalan asian vihollisia, mutta kyse ei ole henkilökohtaisista konflikteista. Missään paikassa näissä psalmirukouksissa ei haluta kostaa omin käsin – rukoukset jättävät koston yksin Jumalalle. Siksi rukoilijan on hylättävä kaikki henkilökohtaiset kosto-ajatukset ja oltava vapaita omasta koston janostaa.

Bonhoeffer kehottaa kristittyjä, jotka rukoilevat koston psalmeja, miettimään omia mieltymyksiään ja näkökulmiaan. Viholliset eivät ole enää vain ”vihollisiani”, vaan Psalmeissa on objektiivisempi käsitys. Bonhoeffer kirjoittaa: ”Rukoilu Jumalan koston puolesta on rukous Jumalan vanhurskauden toteuttamiseksi synnin tuomitsemisessa. … Minulla ei ole oikeutta haluta estää tätä tuomiota”.

Näin me olemme itsekin vihollisia, löydymme koston psalmien sisältä. Psalmit estävät itsepetoksen ja itsevanhurskauden. Meillä on kiusaus ajatella, että olemme vanhurskaita ja siksi tuomitsemme viholliset Jumalan puolesta. Olisimme kuitenkin väärässä siinä ajatuksessa, vaan jokainen pysyy Jumalan vihollisena.

Bonhoefferin mukaan Jumalan kosto ei laskeutunut syntisiin, vaan ainoaan syntiseen, Jumalan Poikaan, joka seisoi syntisten paikalla. Jeesus Kristus kantoi Jumalan koston, jonka Psalmi pyytää suorittamaan. Kristus rauhoitti Jumalan vihan syntiä vastaan ja rukoili jumalallisen tuomion toteuttamisen hetkellä: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!

Näin Bonhoefferin mukaan koston psalmi johtaa Jeesuksen ristiin ja vihiollisille anteeksi antavaan Jumalan rakkauteen. En voi antaa anteeksi Jumalan vihollisille yksin, vain ristiinnaulittu Kristus voi – ja voin antaa anteeksi Hänen kauttaan. Bonhoeffer lausuu: ”Rukoilen vihan psalmia varmuudella sen upeasta täyttymyksestä. Jätän koston Jumalan käsiin ja rukoilen Jumalan oikeuden toteutumista kaikille vihollisille. Tiedän, että Jumala pysyy totuudessa ja varmistaan oikeuden vihan tuomiossaan ristillä, jotta tästä vihasta tulee armo ja ilo meille. Jeesus Kristus itse rukoilee Jumalan koston toteutumista omassa ruumiissaan, ja näin Kristus johdattaa minut päivittin ristinsä vakavuuteen ja armoon sekä kaikkia Jumalan vihollisia kohtaan”.

Psalmia 58 Bonhoeffer kommentoi, että tämä on viattomien rukous, jota me syntiset emme rukoile: vain viattomuus rukoilee tämän Psalmin kanssa. Bonhoeffer liittyy Psalmin 58:1 tulkinnassa heprean tulkintaan, jossa kiistelty sana tarkoittaisi ”mykkyyttä”: ”Oletko sinä sitten tyhmä (mykkä), kun et puhu oikein, ja et tuomitse ihmislapsia oikeudenmukaisesti?”

Bonhoeffer havaitsee jakeesta sanan ”lapset” ja liittää tämän ”köyhiin ja ahdistettuihin”. ”Pahana aikana” epäoikeudenmukaiset ihmiset ovat hiljaa omien epäoikeudenmukaisuuksiensa suojaamiseksi. Koska lapset – köyhät ja ahdistetut – ovat Jumalan lapsia, niin Jumala tulee kostamaan epäoikeudenmukaisuudet heitä kohtaan.

Psalmin 58:1 viittaus ”väkivaltaisiin käsiin” on Bonhoefferin mukaan ”poliittisia viranomaisia”, jotka ”pyrkivät hiljentämään epäoikeudenmukaisesti ja jatkavat samalla väkivaltaansa”.

Psalmin 58:4-5 jakeet myrkyllisistä käärmeistä selittyvät Bonhoefferin mukaan sillä, että mikään ihmisvoima ei voita käärmettä, vaan tarvitaan vain rukous. Rukoilemalla me kutsumme Jumalaa kostamaan vihollisille.

Psalmin 58:6 jakeissa hampaiden rikkominen nuorten leijoien suusta merkitsee luopumista omasta kostosta. Bonhoeffer viittaa myös Psalmin 58:7-9 jakeisiin, että inhimilliset strategiat ja aseet eivät toimi suunnitelluilla tavoilla, vaan kosto jää vain Jumalalle. Lopulta rangaistus tapahtuu nopeammin kuin odotamme, vaikka kuinka laskisimme omien sotilaallisten strategioidemme ja aseittemme varaan.

Psalmin 58:10 jae kohtuuttoman voiton juhlan tunnelmasta, itsepetoksellisen kiusauksen vaarasta Bonhoeffer tahtoo varottaa ja huomauttaa, että jae koskee vain Jumalan vanhurskautta, mutta sillä ei ole tekemistä ihmisten ystävyyden ja myötätunnon kanssa. Jumala säilyttää voiton. Jumalattomien veri on jo valunut, kun Jumalan vanhurskaus täyttyi Kristuksen ristillä.

Bonhoeffer tahtoo Psalmin 58 kristologisella tulkinnallaan estää itsepetoksellisen ajattelun, jossa me olisimme ”vanhurskaita”, ”jotka iloitsevat nähdessään koston”. Niin Bonhoeffer säilyttää koko ihmiskunnan ”jumalattomien” luokassa, vain Jeesus Kristus on ”viaton”, joka kuolee ”jumalattomien” puolesta. Meidän ilomme ei tule omasta vanhurskaudestamme, vaan sen tunnustamisesta, että jopa pahuudessamme Jeesus Kristus kuoli puolestamme.

Jos kristityt uskovat Jeesuksen Kristuksen lunastustehtävään ristillä, heidän tulisi rukoilla tätä Psalmi 58 ja yleensäkin koston psalmeja. Oma epävarmuutemme ja itsepetoksemme estävät meitä rukoilemasta näitä psalmeja liturgioissamme ja rukouskirjoissamme, koska nämä psalmit muistuttavat suoraan ja rehellisesti ”keitä me olemme”, kuka Kristus on ja mitä Kristus saavuttaa meille.

Vankilakirjeissään Bonhoeffer kertoo, kuinka hänen ajatuksensa ja tunteensa näyttävät olevat nyt yhä enemmän Vanhan testamentin kaltainen. Vasta alistuessaan lain alaisuuteen, voi puhua armosta; vasta nähdessään vihansa ja vihollistensa hämärät todellisuudet, voi tietää jotain siitä, mitä tarkoittaa rakastaa ja antaa anteeksi. ”Mielestäni ei ole kristillistä haluta päästä Uuteen testamentiin liian aikaisin ja liian suoraan...”.

Jälkikirjoitus. Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu, Valtioneuvoston Tilannekeskus, Valtakunnansyyttäjä. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 

Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja

D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html

 

Slavoj Žižekin kanssa kontulalaisessa vuokrakämpässä vainokäräjien jälkeen

 

Suomalaisten oikeiden laatutoimittajien ja turpotietäjien sopisi lukea slovenialaisen filosofin ja yliopistomiehen Slavoj Žižekin kirjoituksia eurooppalaisen yhteiskunnan murroksesta. Ja heidän pitäisi selittää niitä meille tavallisille suomalaisille.

 

Entisenä osa-aikaisena siivoojana Žižekin teos ”Pehmeä vallankumous – psykoanalyysi, taide, politiikka” (suomenkielinen laitos 2009, Gaudeamus) oli hiukan vaikeaselkoinen ymmärtää. Haastavuudestaan huolimatta Žižek viritti ajatuksia ja aasinsiltoja vainokäräjien jälkeisessä ymmärryksessä. Luin teoksen melko pian vainokäräjien jälkeen, paitsi mitä luin vainokäräjien jälkeen tätä teosta edellä Franz Kafkan teoksen Oikeusjuttu, Sigmund Freudin tutkielman Joukkopsykologia ja egoanalyysi sekä Juhani Ahon teoksen Katajainen kansa.

Aikaisempi tuttavuuteni

Aikaisempi tuttavuuteni Slavoj Žižekiin on rajoittunut lähinnä pohdiskeluihini hänen teoksestaan The Parallax View (2006), jossa hän käsitteli kieltäymysten eetoksen ja varmuutta vakuuttavan fantasian yllättävää yhtäläistä prosessia, representaatiota samasta ilmiöstä. 

Lisäksil olen tutustunut häneltä suomennettuun kirjoitukseen Ideologian haamu (1995) sekä muutamaan englanninkieliseen kirjoitukseen 1992. Enjoy Your Symtom; 1997. From Joyce-the-Symptom to the Symptom of Power; 2000. The Ticklish Subject: The Absent Centre of Political Ontology; 2000. The Fragile Absolute; 2001. On Belief; 2002. Welcome to the Desert of the Real; 2003. The Puppet and the Dwarf; 2004. Passion In The Era of Decaffeinated Belief.

Käsillä oleva teos on ensimmäinen mittava suomenkielinen tuotos, jonka avulla olen saanut avartaa ymmärrystäni. Englanninkieli on itselleni tunnetusti jo itsessään vaikeaa, eikä Žižek itsekään ole ihan helpointa luettavaa. Siksi tämä teos on myös minulle vaikuttavin tämän filosofin teoksista, joihin olen varsin riittämättömästi tutustunut aiemmin.

Näissä aiempien kirjoitusten perusteella olin pistänyt merkille, että Žižek on määritellyt postmodernin ideologiakritiikin tehtäväksi osoittaa yhteiskuntajärjestelmästä ne sisäiset elementit, jotka fiktion varjolla (esim. historiaa selittävien narratiivien avulla), osoittavat kohti systeemin antagonista luonnetta ja vieraannuttavat meidät pitämään systeemin valtakoneistoa itsestäänselvyytenä. Žižek käyttää Jacques Lacaniin tukeutuen strukturalis-dialektisesta paradoksista ilmaisua ”haamu” silloin, kun legitimaatio ei tulekaan immanenttisesta totuusväitteestä, vaan tavasta, jolla ideologia sallii ihmisten ilmaista tunteet ja asenteet. ”Pelkäämme haamua, mutta haamu itse jo nousee pelosta, paostamme jostakin vielä pelottavammasta: vapaudesta”.

Struktualis-dialektista paradoksia suojaavat systeemit, instituutiot ja rituaalit eivät ole sisäisen vapautemme ja uskomustemme toissijaisia ulkoisuuksia, seuraavia palvelijoita, vaan pikemmin mekanismeja, jotka synnyttävät sisäisen vakaumuksen: Toimi niin kuin uskoisit, usko tulee itsestään.

 

Seuraavaksi kirjattuna vain muutamia ajatuksia, mutta teoksen 347 sivua antaisivat aihetta huomattavasti laajempaakin selontekoon. Valitettavasti niin meikäläisen kirjoittajan osaaminen kuin tavanomaisen lukijan kärsivällisyys eivät riittäisi pitempään tarkasteluun.

Uusi valituskulttuuri

Slavoj Žižek tutkii (Pehmeä vallankumous s. 132-133) hysteerikon ja narsistin kyvyttömyyttä syyllisyyteen omasta epäonnistumisesta. Tällöin tuo henkilö tulee uudessa valituskulttuurissa riippuvaiseksi tuosta toisesta, jota vastaan kääntää vaateensa oikeudelliseksi valitukseksi ja hyökätessään kimppuun. 

 

 

Havainto ja analyysi uudesta valituskulttuurista tuntui hyvin ajankohtaiselta tilanteessa, jossa olin juuri päättänyt absurdin oikeusjutun vainokäräjillä. Siellä rikokseksi luettiin pelkästään sellaiset asiat, että olin referoinut kansainvälisiä lehtijuttuja ja konferensseja sekä tällöin maininnut suomalaisen journalistin esiintymisen tilaisuuksissa. Sekin oli ihan kauheaa, jos videoista tehdyissä kuvakaappauksissa tämä journalisti ja toinen valittaja sotatieteen tohtori kokivat näyttävänsä tyhmiltä. Heidän kuviteltu tai todellinen epäonnensa olisi kokonaan minun syytäni. Sekin olisi minun syytäni, että toinen ei ole saanut uutta kirjaa kirjoitettua ja toisen kirjan valmistuminen olisi viivästynyt.

Yksi ei luovuta

Slavoj Žižek käsittelee Jacques Lacanin käsitettä y'a de l'un, millä viitataan siihen, että keskitysleirillä on Yksi, joka ei luovuta ja säilyttää arvokkuutensa. 

 

 

Jos tämä Yksi onnistutaan murtaa, muut vangit menettävät elämänhalunsa, muuttuvat mistään piittaamattomiksi eläviksi kuolleiksi. Aika usein tuon Yhden poikkeuksellinen rooli johtuu paikasta, jonka toiset olettivat hänelle. Muut ihmiset pistävät siis paljon odotuksia yhden puolesta, jotta hän taistelisi, näyttäisi esimerkillistä voimaa.

Kirjaa lukiessa mietiskelin aasinsiltaa, että kenties tässä on se tärkeä funktio, jonka tähden yksitellen niin Reformistudio kuin tietyt eri yksilöt halutaan vaientaa - keskitysleirin dynamiikka on otettu opiksi. Pidettävä huoli, että yksilöitä ei nujerreta ja sen seurauksena yhteisöjä. Tämä oivallus ei ole edes Žižekin ja hänen jälkeensä syntyneen aasinsillan varassa, vaan muistan hyvin seikkaperäisesti, mitä MPKK:n opinnäytetyössään kapteeni Miika Sartonen kirjoitti sotilaallisen maalittamisen tarkoitusperästä:  löytää ne avain kohteet, joiden vaurioittamiseksi informaatio-operaatiot tulee kehitellä.

Heijastetut fantasiat ja merkityshorisontti

Pian sain todeta, että suomenkielisyydestä huolimatta Slavoj Žižekin kirjan lukemista sai jatkaa monet päivät. Tätä ei lue sittenkään reilussa tunnissa, jossa ajassa olen lukenut suomalaiset huuhaa-turpokirjat.

Žižekin kanssa saa ajattelemisen aihetta myös silloin, kun hän arvioi Martin Heideggeria. Žižek viittaa Heideggeriin ja pohtii, että esim. kirjailijan antamaa merkitystä ei ole ilman jotain ”pimeää kohtaa”, jotain kiellettyä aluetta, johon heijastetaan fantasiat ja joka takaa merkityshorisontin.

Niin kyselin tällä tavalla problematisoiden myös ajankohtaisesti, kun olin juuri kuullut vainokäräjillä huuhaa-väitteitä, joita tuomari kirjasi tuomion selostuksessa vastapuolen argumentteina, ja joita virolaislehdessä vastapuolen kerrottiin valheellisesti esittävän minua vastaan. Olisiko minuun entiseen osa-aikaiseen wc-siivoojaan valheellisesti mediassa, vainokäräjillä ja suomalaisissa huuhaa-kirjoissa ym pistetyt "FSB-leimat" noita "pimeyksiä", joihin huuhaa-kirjailijat heijastavat fantasiansa, jotta saisivat itselleen (ja julistamalleen narratiiville) "merkityshorisontin"? 

Miksi slovakkimedia valehtelee vai olenko jäänyt uutispimentoon, sillä en ole kuullut yhdestäkään Venäjän trollista, jonka Jessikka Aro tai syyttäjä olisi toimittanut Suomessa tai missään maailmassa vankeuteen (tai edes rikosesitutkintaan)???? 

 

 

Žižek jatkaa ”pimeän kohdan” merkitysfunktion käsittelyä Levi-Straussin ja Saussuren analyyseilla pohtien vääristetyn todellisuuden anamorfisuutta, sellaisen objektin siirtämistä tyhjään paikkaan ja fetissin kiehtovuutta naamioida yhteiskunnallinen sietämätön vastakkainasettelu. Kansanomaisesti sanottuna entinen siivooja "määritellään" tarkoitushakuisesti "agentiksi" infosodan rintamille, jotta bluffin avulla peitetään yhteiskunnassa vallan saanut valhe ja vääryys.

Paholaisen viranhaltija

Slavoj Žižek kiinnostavasti, mutta lukijalleen hyvin työläästi analysoi, kuinka Jacques Lacanin mukaan Markiisi de Saden sankari on kylmäverinen ”amor intellectualis diabolin”, joka ulkoistaa omantunnon äänen pyöveliin, joka kiduttaa uhria. 

Tätä lukiessa sain kokemuksen, että olen tavannut sellainen ihmisen. Žižekin analyysihan on yhteiskunta-analyysia, systeemin tunnistamista. 

 

 

Intellektuaalinsa (ja vielä pahemmissa tapauksissa pelkästään oman "äänensä") rakastamiseen kätkeytyvä kylmäverinen paholainen (diabolin) ei ota omantunnon vastuuta järjestelmän runtelemasta yksilöstä, sillä virka hoitaa kidutuksen pykälien mukaisesti, vaikka tuo virka olisi pyövelin virka. Ja onhan syytetyllä mahdollisuus valittaa. Niin systeemi toimii. Valitusta ei tietenkään oteta käsittelyyn sen jälkeen, kun pyöveli on jo surmannut. Ilja Janitskinin valitusta ei otettu enää käsittelyyn hovioikeudessa, sillä Ilja jo kuoli.

Mikä meitä uhkaa?

Slavoj Žižek (s. 210) kertoo länsimaiden naiivista lumoutumisesta itseensä kohdistuvaan katseeseen ja mietin soveltaen, miten samalla tavalla valtamedian journalistit, valtakoneiston virkamiehet ja poliittinen koneisto haluaa todella "suojella uhattua elämäntapaamme". Žižek päätyy paradoksaaliseen olemassaoloon, joka "on" vain sikäli kuin subjektit uskovat sen olevan olemassa. Niin ”on” myös demokratian, oikeusvaltion ja sananvapauden Suomessa.

Žižek huomauttaa, että syyttämällä noita kohtaavasta uhasta, näytetään itse asiassa siis se traumaattinen tosiseikka, ettei meillä koskaan ollutkaan sitä, mitä muka uhataan. Niin syytöksissä peitellään sitä, että lännessä on yhä enemmän rappeutumisen ja kriisiytymisen merkkejä osoittava ja byrokraattisiin rutiineihin hukkuva demokratia.

Omaa lumousta vakuuttaakseen tarvitaan myös pahoja kertomuksia Itä-Euroopasta (nykyään Venäjästä). En voi olla unohtamatta Arja Paanasen pahoja tarinoita Ilta-Sanomissa.

Lopulta Žižek arvioi vasemmistoliberaalien kaunaan perustuvia teorioita "autoritaarisesta persoonallisuudesta", kun "valistumattomat" työläiset eivät sittenkään olleet valmiita hyväksymään heidän ohjeita. Näinhän Suomessakin monet vasemmistodosentit kaunaisesti selittelevät, miksi joistakin tulee ”putinisteja”, ”persuja”, ”äärioikeistolaisia” tai mitä kaikkea keksitään moitenimikkeiksi niille ihmisille, jotka eivät köyhistä oloistaan huolimatta taivu vasemmistoideologiaan (joka on todellisuudessa saanut enemmän sateenkaarivärit, kuin suomalaisten sorrettujen puolestapuhumisen värit).

Pakosta tunnustettu arvokkuus

Valtakunnansyyttäjän ja kihlakunnansyyttäjän kirjaamina luin syytehakemuksesta sekä sittemmin uudestaan tuomarin kirjoittamana, että en olisi osoittanut riittävää arvostusta kahdelle henkilölle näiden esittämistä näkemyksistä. Kirjakustantamo Otavan edustaja oli todistajana ja paheksui, että kirjoittamani kirja-arvostelu poikkesi kirja-arvostelun genrestä, koska en antanut kirjalle krediittiä, kehuja. Otava oli ollut yhteydessä jopa Suojelupoliisiin (Supo). Yksi toisensa jälkeen kaikissa teksteissäni oli ongelmana, että olin kyseenalaistanut kirjoittajien arvokkaaksi vaaditut mielipiteet sellaisella tavalla, jossa näiden kirjoittajien itsensäkin arvokkuus näytti tulleen häväistyksi.

Slavoj Žižekin kirjoittamaa kiinnostavaa analyysia "arvokkuuden illuusiosta", johon Francis Fukuyaman ensimmäinen ratkaisu tarjoaa aivojen serotoniinitason nostoa itsetuntoa varten lääketeollisuuden avulla riippumatta siitä, onko tehty jotain ansiokasta. Silloin ihminen siis lääkitään sellaiseksi, että hän ei tunne moitteita ja viheltelee vain iloisena. Onko tuo arvokkuus aitoa? Eikö se ole illuusio, koska henkilö tietää syövänsä pillereitä, jotta voisi tuntea itsensä arvokkaaksi?

Toisessa ratkaisussa itsetunto tuleekin yhteiskunnan tarjoamana huijaamana pakollisena tunnustuksena, "performatiivisena paradoksina". Žižek kysyy, milloin tuo ihminen voisi olla aidosti ylpeä suorituksestaan. Eikö tällainen performatiivinen paradoksi olisi käräjillä pakotettu tunnustus ja oikeudellinen vankeusuhkaus, että tiettyjen henkilöiden huonolaatuisia esityksiä ei saisi lausua huonolaatuisiksi esityksiksi?

Rivo systeemi

Slavoj Žižek nostaa esille Mozartin La Clemenza di Tito-oopperan, juuri ennen viimeistä anteeksiantoa. Oopperan finaali sylkäisee esiin armon rivon salaisuuden.

Muistan Žižekin tätä analyysia seuraten, kuinka vainokäräjillämme ylimielisesti esiintyvä todistaja, Tilannekeskuksen pomo Lahtela kehuskeli suomalaista oikeusjärjestelmää, mahdollisuutta valittaa ja saada korjaukset ylemmissä oikeusasteissa. Tämä oli myös sitä samaa julmahenkistä omantunnon ulkoistamista pyöveliin, josta Žižek oli aiemmin kirjoittanut.

Žižekin oopperasta innoituksensa saanutta analyysia seuraten, suomalaisen oikeusjärjestelmän rivous tulee oman kokemukseni mukaan siinä, että se yrittää huijata pikemminkin äärettömään kiitollisuuden velkaan ja nöyristelevään kunnioitukseen oikeusjärjestelmälle, joka voisi kenties vapauttaa (joskus) ja armahtaa.

Valitus hoviin ja käsittelyn odotus olisi nöyrin kunnioitus systeemille, joka on kuitenkin rikki. Absurdille systeemille en anna rivoa kunnioitusta, että valittaisin. Rivo systeemi asettaisi kansalaistoimittajat yksi toisensa jälkeen armojonoon: Uno per volta, per carita!

Slavoj Žižek käsittelee kiinnostavasti Franz Kafkan Oikeusjutun loppukeskustelua, jossa absurdisti syytetty Josef K kohtaa juridiikan ”kuolleet kirjaimet”. Todellisesti vapautensa on kuitenkin menettänyt itse lain portinvartija. Portinvartijan täytyi odottaa vuosikaudet käräjien alkua pelkästä byrokraattisesta hiustenhalkomisesta johtuen. Hänen piti esiintyä ikään kuin oikeuden tarkkana toimittajana.

Ainoaksi harhaan johdetuksi jäi kaikesta huolimatta tämän lain portinvartija. Sen sijaan maalaismies on vapaa. Ovi oli varattu vain maalaismiehelle. Portinvartija jää byrokraattisen oikeuslaitoksen sisälle. Niin minunkin vainokäräjillä, ainoa vapaa oli muuan entinen siivooja. Muiden on pakko toimia. He ovat vuosikausia odottaneet tilaisuuttansa – ja siihen systeemiinsä he jäävät.

Žižek pistää merkille, että totalitarismissa kielletyn tiedon asema muodostuu paradoksaaliseksi. Kiellettyä ei ole ainoastaan hallinnon julkinen kritiikki, vaan vielä tiukemmin oli kielletty tämän kiellon julkinen tunustaminen. Nythän on huikean vaikeaa, että kaikkien tietämä kielletyn salaisuuden julkituleminen, jolloin paljastuu hallitsevan ideologian epäjohdonmukaisuus. Toisaalla puhutaan myös kaksoiskielestä, jossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, vapaudeksi ja sananvapauden puolustamiseksi nimetään se, että oikeudenkäyntien nauhat salataan yleisöltä.

Žižek analysoi myös kaksinaismoralismia, jossa ensin kehitellään rangaistus ja syyllinen, vasta sitten todisteet rikoksesta. Näin tapahtui Yhdysvaltain Irak-operaatiossa. Teeskentelevästi Setä Samuli esitetään puhuttelevan minua, milloin minkin interventiota suorittavan globaalin demokratia- ja sananvapaus-hankkeen nimellä, ja osoittavan sormella I Want You! Kuitenkin Setä Samuli kätkee sisäänsä aktiivisen pahantahtoisuuden ja hylkäyksen: En halua sinua! Žižek lopettaakin teoksensa ainoaan tapaan päästä eroon tästä noidankehosta brutaalin suoralla vastauksella: ”OK, painu sitten vittuun ja jätä meidät rauhaan!”

 

Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu, Valtioneuvoston Tilannekeskus, Valtakunnansyyttäjä. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 

Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja

D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html