Turun arkkihiippakunnan piispana esiintyvää teologian maisteri, rouva Mari Leppänen onnistui kirjoittaa pitkän kolumnin joulusta Yleisradiolle 23. joulukuuta 2022, mutta ei maininnut yhtään kertaa Jeesus-sanaa. Kirkkona esiintyvä uskonnollinen taho esittää meille joulun ilman Jeesusta. Länsimaisen protestanttisen teologian itsetuho ei ole uusi asia. Siitä on kirjoitettu monia tarkkoja tutkimuksia.
Suomessa evankelisluterilaisen kirkon arkkihiippakunnassa ei joulurauhaa julisteta Jeesuksen Kristuksen syntymän kunniaksi, Jeesus-nimeä ei edes mainita joulun kirjoituksessa. Piispana esiintyvän rouva Mari Leppäsen joulukolumnissa mainittiin sota-sana 18 kertaa, Jeesus-nimeä ei yhtään kertaa. Jouluevankeliumin sijasta Ukraina hallitsi rouva Leppäsen joulukirjoitusta.
Piispana esiintyvä rouva Mari Leppänen ei edes virkansa puolesta kyennyt piispalliseen saarnaan Ukrainassa vallitsevasta sydämen paatumisesta ja mielen hämärtymisestä, jotka ovat johtaneet suoranaiseen vainoon: kirkkoja on väkivaltaisesti haltuunotettu, pappeihin ja maallikoihin on kohdistettu pahoinpitelyä, kirkkoja on jopa lännen liittolaiset pommittaneet, kirkoissa ja luostareissa tehdään väkivaltaisia joukkoetsintöjä. Mari Leppänen ei kohottanut piispallista sauvaansa nuhdellakseen tuota sydämen paatumusta ja mielen hämärtymistä. Sodan hän mainitsee 18 kertaa lyhyessä joulun kolumnissaan. Jeesusta hän ei mainitse yhtään kertaa.
Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski kirjoitti vuonna 1876 joulutarinan Poika Kristuksen luona joulukuusella - Мальчик у Христа на елке. Eila Salmisen suomennos vuonna 1981 käyttää nimitystä ”Poika Kristuksen joulujuhlassa”, filosofian tohtori Viktor Kustaa Trastin suomennos vuonna 1962 ”Poika Kristuksen luona joulukuusella”, näytelmäkirjailija Eero Alpin suomennoksessa vuonna 1904 pelkästään nimeä ”joulu”.
Dostojevskin joulukertomus on yhä kuitenkin vähemmän tunnettu Suomessa. Kerron Dostojevskin joulukertomuksesta suomalaisen piispallisen joulukertomuksen puuttuessa tänä vuonna: kirjailija Dostojevski ei hävennyt Jeesuksen Kristuksen nimeä eikä unohtanut myöskään oman kaupunkinsa köyhiä.
Joulukuun 26. päivänä 1875 Fjordor
Dostojevski ja hänen tyttärensä Ljuba osallistuivat Pietarin
taiteilijaseuran järjestämiin lasten tanssiaisiin ja
joulukuusijuhlaan. Joulukuun 27. päivänä Dostojevski ja Pietarin
käräjäoikeuden syyttäjän virasta juuri oikeusministeriön
varajohtajaksi ylennetty venäläinen lakimies ja salaneuvos Anatoli
Fedorovitš Koni saapuivat Ohtan kaupungin
laitamilla sijaitsevaan nuorten rikoksentekijöiden siirtokuntaan,
jota johti tunnettu etnografi, opettaja ja kirjailija, Saratovin
maakunnan aatelisista lähtenyt majuri, Kazanin yliopistossa venäjän
kielen historiasta tohtoriksi väitellyt Pavel Apollonovich Rovinski.
Ihan pian tämän jälkeen uudenvuoden aattona Dostojevski tapasi
Pietarin kaduilla useita kertoja kerjäläisen, joka pyysi almuja.
Kerjäläispojasta käytettiin nimitystä ”poika, jolla oli kynä".
Nämä köyhien poikien kohtaamiset ovat pohjana Dostojevskin tälle
tarinalle "Poika Kristuksen joulukuusen luona". Toisin kuin
Suomessa nykyään tapana, Dostojevskin ei sulkenut silmiään oman
kaupunkinsa kurjuudelle eikä kovettanut sydäntänsä Kristukselta
Jeesukselta.
Dostojevskin joulutarinassa toistuu myös saksalaisen romanttisen runoilijan Friedrich Rückertin vuonna 1816 kirjoittaman balladin "Orvon joulupuu" (saksaksi "Des fremden Kindes heiliger Christ") juoni. Saksalaisen runoilijan ja dosentin Friendrich Rückertin balladissa outo orpo lapsi kävelee jouluyönä nopeasti kaupungin läpi. Yksinäinen lapsi tuijottaa valoja, jotka seisovat jokaisen talon edessä. Lapsi näkee valoista huoneet ja joulupuut täynnä valoa, mutta hän tuntee itsessään erittäin pahoin. Pieni lapsi itkee: Jokaisella lapsella on tänään pieni joulupuu ja valo, hänellä on siitä ilo, mutta minulla raukalla ei ole iloa. Olen unohdettu tässä vierassa maassa eikä kukaan päästä minua sisään. Kukaan ei ajattele lasta. Oi rakas, pyhä Kristus! Ei äitiä eikä isää minulla ole. Ole sinä minun neuvonantajani, lapsi rukoilee Kristukselle, sillä minut on unohdettu tänne! Pieni lapsi hieroo kättään, se on jäätynyt pakkasesta. Niin kylmä lapsi ryömii kaapuunsa. Katse kääntyy ulospäin. Pienen kujan kautta tulee valo valkoisessa mekossa ja puhuu suloisesti: Minä olen pyhä Kristus, olin myös lapsi ennen, niin kuin sinä olet pieni lapsi, en unohda sinua, kun kaikki unohtaa sinut. Ja Rückertin balladi päättyy siihen, että orpo lapsi palaa kotiin pyhän Kristuksen luo.
Dostojevski seuraa myös Hans Christian Andersenin satua köyhän perheen tytöstä ”Pieni tulitikkutyttö” ja Charles Dickensin joulukertomuksen perinnettä. Dostojevskin joulukertomuksessa on kyse Pietarista, jonka kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti kylmää loistoa vastakohtana on pojan kotiseudun synkkyys, jossa hänellä on kuitenkin aina ollut ruokaa ja lämpöä.
Dostojevski aloitti nälkäisen ja
köyhän lapsen teeman 1840-luvulla teoksillaan "Köyhät
ihmiset" ja "Joulukuusi ja häät", eikä Dostojevski
poikennut siitä koko elämänsä ajan Karamazovin veljeksiin asti.
Toisin kuin Turun arkkihiippakunnan piispana toimiva rouva Leppänen,
kirjailija Dostojevski ei vältellyt sen enempää oman yhteiskuntansa köyhien
kärsimyksen muistamista eikä sydäntä paadutettu Kristukselta
Jeesukselta.
Dostojevski aloitti tarinansa 30. joulukuuta
1875, ja tammikuun lopussa 1876 kertomus ”Poika Kristuksen
joulukuusen luona” julkaistiin.
Fjodor Dostojevski - Poika Kristuksen joulukuusen luona. Joulutarina:
Lapset ovat outoja ihmisiä, he näkevät
unia ja näkevät asioita. Ennen joulukuusta ja jouluaattona näin
jatkuvasti kadulla tunnetussa kulmassa enintään seitsemänvuotiaan
pojan. Hän oli pukeutunut lähes kesäisesti kirpeässä pakkasessa.
Kerjäläispoikia oli paljon, ja ne kääntyivät ympäri ja ulvoivat
jotain opittua; mutta tämä poika ei ulvonut, vaan puhui viattomasti
ja epätavallisesti ja katsoi minua luottavaisesti silmiin; hän oli
siis vasta aloittamassa ammattiaan. Hän vastasi, että hänen
sisarensa oli sairas eikä hänellä ollut töitä; se saattoi olla
totta, mutta kuulin myöhemmin, että tällaisia poikia oli paljon,
ja heidät lähetettiin ulos kovimmassa pakkasessa.
Kun
poika kasvaa isoksi, hänet myydään mahdollisimman pian tehtaaseen,
mutta kaikki, mitä hän ansaitsee, hänen on tuotava takaisin
juopoille. Jo ennen tehdasta näistäkin lapsista tulee täydellisiä
rikollisia. He vaeltavat ympäri kaupunkia ja tuntevat kaikki
kellarikomerot, joihin he voivat päästä sisään ja nukkua
huomaamatta. Yksi heistä oli viettänyt useita öitä vahtimestarin
roskiksessa, eikä tämä ollut koskaan huomannut häntä. Tietenkin
heistä tulee varkaita. Varastaminen muuttuu intohimoksi jopa
kahdeksanvuotiailla lapsilla, joskus ilman, että he ovat tietoisia
teon rikollisuudesta. Lopulta he kestävät kaiken - nälän,
kylmyyden, pahoinpitelyn - vain yhden asian, vapauden, vuoksi, ja he
pakenevat isäntiään vaeltaakseen vapaasti. Tämä villi olento ei
joskus ymmärrä mitään, ei sitä, missä hän asuu, eikä sitä,
missä kansakunnassa hän asuu, onko olemassa jumalaa, onko olemassa
hallitsijaa; jopa tällaisia asioita kerrotaan heistä, mikä on
uskomatonta kuulla, ja kuitenkin, kaikki ovat tosiasioita.
Oletteko nähneet koskaan jouluna viiltävässä pakkasessa
kadulla kerjääviä pieniä lapsia? Heidän vaatteensa ovat heikot,
aivankuin kesävaatteissa; kaulassa riippuu vain joku kulunut
riekale. He tömistelevät paleltuneita jalkojaan ja sopottavat ulkoa
opittuja lauseita. Kun teitä paleltaa, te kiiruhdatte lämpimään
kotiinne, ja olette vihaisia noille kerjäläisnulikoille, jotka
häiritsevät teitä jaloissanne.
Sellaisesta pienestä
pojasta aion minäkin nyt kertoa. Hän oli noin kuudenvuotias, ehkä
nuorempikin.
Oli aikainen aamu. Poikanen heräsi kolkossa,
kylmässä kellarissa. Hänen nuttunsa oli ohut ja pienokainen vapisi
vilusta. Istuen erään arkun päällä huoneen nurkassa hänen
hengityksensä purkautui valkoisena höyrynä ilmaan. Hänen oli
nälkä, kovin nälkä ... ja tunnit kuluivat. Aina tuon tuostakin
hiipi hän vuoteen viereen, jossa makasi hänen sairas äitinsä.
Patja oli perin ohut ja tyynyn sijasta oli potilaalla päänsä alla
pieni vaatemytty. Hän oli tullut toisesta kaupungista poikansa
kanssa ja pian sen perästä sairastunut.
Juhla on ovella, jonka vuoksi muut kellarissa asujat ovat ulkona;
eräässä nurkassa kuitenkin kyyristelee muuan ankarasti kärsivät
vaimo. Joku aika sitte oli hän vielä ansainnut leipänsä
lastenhoitajattarena. Nyt tahtoi hän yksinäisyydessä kuolla. Hän
nurisi, vaikeroi ja voivotti pojalle, niin että pienokainen oikein
kammosi häntä lähestyä. Lapsi juoksi eteiseen juomaan ja palasi
jälleen sairaan äitinsä vuoteen ääreen. Vallitseva hämäryys
tuntui hänestä niin tuskalliselta. Tunnit vierivät, ilta joutui.
Ei edes kynttilää sytytetty. Poikanen tarkasteli äitiään ja
kummasteli, miksi hän ei ollenkaan liikahtanut ja oli kylmä kuin
vieressä oleva jäinen, hyinen seinämä. Niin, hän ihmetteli,
laskien kätensä kuolleen olkapäille ... Sitten puhalsi hän
sormiinsa niitä hieman lämmittääkseen, ja kun äiti ei mitään
hiiskunut, läksi hän hiljaa pimeässä haparoiden ulos. Hän olisi
jo aikaisemminkin lähtenyt, mutta hän pelkäsi suurta koiraa
rappusilla, jonka tapana oli päivän pitkän haukuskella pihamaalla.
Näin iltasella ei koiraa enää kuulunut, eikä näkynyt.
Pienokainen juoksi kadulle.
Jumala, minkälainen kaupunki!
Moista ei hän ollut vielä eläissään nähnyt. Yö täällä oli
valoisa, eikä musta, niinkuin siellä, mistä hän oli tullut.
Kellarikerros-myymälät olivat suljettu ja luukut ikkunoiden edessä.
Kadulla ei enään paljon liikuttu. Jokainen kiirehti kotiinsa.
Ainoastaan lukemattomat koiralaumat vaeltelivat ympäri. ...
Hänen oli nälkä ... Hyvä Jumala! Olisipa edes palanenkin
leipää taskussa, jotta voisi jotain saada suuhunsa! Vaunuja kulki
edes ja takaisin. Pakkanen paukkui. Kuormaa vetävän hevosen
sieraimista tulvi lämmintä henkeä koleaan ilmaan. Kaviot
kopsahtelivat lumisiin kiviin. Muutamat ohikulkijat työnsivät
toisiaan pois tieltään ... Voi hyvä Jumala, miten mielellään hän
nyt söisi ruokaa! Mistä saisi jonkun kannikan? Ja sormia niin
kouristi kylmyys.
Pieni poika kulki ja kulki. Katu seurasi
kadun perästä, aina samanlainen ja yhtä leveä. Niin paljon,
paljon valoa!... Mikä tuossa? Kas, iso, iso lasiruutu! Sen takana
pieni leikkitupa ja joulukuusi kaikessa koreudessaan. Paperit
kimmeltävät ja punaiset, suuret omenat loistavat! Tuolla … tuolla
tanssii pieni poika pienen tyttösen kera ... voi, miten sievä
tyttö!
Ihana soitto kuului pienen yksinäisen pojan korviin kuin
kaukainen hyminä. Poika raukka, köyhä pienokainen näkee ja kuulee
tuon kaiken ja nauraa. Pian kuitenkin varpaita alkaa pakastaa ja
sormet tahtovat jäykistyä kokoon. Lapsi riepu alkaa katkerasti
itkeä.
Toisessa ikkunassakin hän näkee kauniin joulukuusen ja pöydällä monenmoisia kauneuksia ja makeisia. Muutamia naisia istuu siellä sisällä. Ja pari henkilöä astuu kadulta sinne sisälle! Pienokainenkin hiipii ovelle, aukasee sen ja menee sisään. Huh, miten häntä pelästytään. Muuan naisista kiiruhtaa hänen luokseen, ojentaa hänelle lantin ja työntää hänet nopeasti takaisin kadulle.
Pienokainen säikähtää! Kopeekka putoaa katukäytävälle.
Kiireesti juoksee hän pois ... pois... minne, sitä ei itsekkään
tiedä.
Mutta mitä tuossa? Ihmisiä on kokoontunut. Kas, ikkunalle on
asetettu kolme koreata nukkea, jotka ovat erivärisissä vaatteissa
ja näyttävät aivan eläviltä. Yksi nukeista, vanha mies, istuu
tuolilla ja liikuttaa käsivarttaan kuin viulua soittaen; toiset ovat
myös soittavinansa ja nyökyttelevät päitään tahdissa. Välistä
ne katsovat toisiinsa, niiden huulet liikkuvat ikäänkuin
puhuisivat. Pienokainen luulee ne ensin eläviksi pikku ihmisiksi.
Kun hän sitten huomaakin niiden olevan vain nukkia, nauraa hän. Ei
elämässään ollut hän moisia nähnyt.
Äsken oli hänellä vielä itku kurkussa, mutta nuo merkilliset
nuket nähtyään käy suu hymyyn. Äkkiä hän tuntee jonkun
tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Joku lurjus kaataa hänet maahan ja
potkasee häntä. Kuka vintiö lie? Ihmiset huutavat, hän nousee
ylös ja juoksee, juoksee ... minne, sitä hän ei tiedä itsekään.
Jonnekin vieraalle pihamaalle hän joutuu ja kätkeytyy puupinon taakse. Täällä on pimeää, pieni poika tuumii, täältä ei kukaan minua löydä. Hän kyyristyy ja on niin peloissaan, että tuskin uskaltaa hengittää ... Äkkiä tuntuu niin merkillisen keveältä! Käsiä ja sormia ei enää kourista, lämpö valtaa hänen ruumiinsa, ja hänestä tuntuu kuin olisi uunin vieressä... Hän on pitkällään maassa.
Miten ihanaa on siinä levätä ... hän lepää vain hetkisen,
sitten menee taas nukkeja katselemaan ... Ihan hän näkee ne nuket
edessään ... pienokainen hymyilee ... Ne ovat aivankuin eläviä
ihmisiä!... Nukkeja katsellessaan pieni yksinäinen kerjäläispoika
kuulee äitinsä kehtolaulun. Äiti, minä levähdän, minä vain
hetkisen levähdän ... Voi, miten suloista on tässä levätä! —
Tule luokseni, pienokainen, minulla on joulukuusi, yksinäinen poika
kuulee hellän äänen kuiskaavan.
Lapsi ajattelee, että se on äiti, joka kutsuu, — ei, ei se äiti olekaan! Joku kumartuu hänen ylitsensä siellä pimeässä. Ja valo virtaa hänen silmiinsä. Voi mikä ihana valo! Ja voi, minkälainen joulukuusi! Mutta ei, se ei olekaan joulukuusi. Tuollaista puuta eihän ole milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on vaan yhtenä kirkkautena, ja nuket hyppivät tuolla.
Ei, ne ovatkin poikia ja tyttöjä,
jotka lentävät hänen luokseen, suutelevat häntä, ottavat hänet
mukaansa, ja hän itsekin lentää ... Hän näkee äitinsäkin, joka
hymyilee. „Äiti! Äiti! Voi, miten ihanaa täällä on, äiti!”
Ja hän kertoo lapsille nukeista siellä ikkunassa. — Keitä
olette, te pojat, ja keitä te, tytöt? Hän kysyy hymyillen.
”Tämä
on Kristuksen joulukuusi,” nämä vastaavat. ”Tänä päivänä
on Kristuksella aina joulukuusi lapsia varten, sellainen, jommoista
ei maan päällä löydykään.”
Ja pienokainen kuulee, että
nuo lapset ovat olleet samanlaisia kuin hänkin. Toiset olivat
kuolleet kylmään, toiset nälkään, toiset taas mikä mihinkin
tautiin. Ja kaikki ovat nyt täällä, kaikki ovat enkeleitä, kaikki
Kristuksen luona, joka heille ojentaa käsiään, joka siunaa heitä
ja heidän äitiään ... Ja äidit seisovat vieretysten, tuntevat
poikansa ja tyttärensä, lentävät heidän luokseen, suutelevat
heitä, kuivaavat heiltä kyyneleet. Ei itkua, ei valitusta, kaikki
niin ihanaa!
— — —
Aamulla talon renki löytää
pienen paleltuneen ruumiin puupinon takaa.
X X X
Sotapsykoosiin joutuneen vallankäytön tilassa ei alistetun kansalaisten mielipiteitä tutkita, ei kysytä mitään, on kiire. Kansalaisten äänillä ei ole enää merkitystä. Eikä ihmiset ymmärrä vääryyttä, vaan tottelevat sotapsykoosissa moraaliyrittäjiä, jotka saavat entistä enemmän kontrolloida kaikkea.
Terveisin Juha
Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti