Dostojevski, Idiootti: "En halua enkä voi uskoa, että pahuus on ihmisten normaali tila".

 

Dostojevskin Idiootti-teoksen sankarille lapsenmieliselle ruhtinaalle Lev Nikolajevitš Myškinille tärkeimmät arvot olivat rakkaus ja kauneus. Hän yritti tuoda sen kaiken ympäröiviensä elämään, mutta sai vastineeksi vain kyynistä naurua.

Jumalaton ei koe myötätuntoa

Tappakaa, tappakaa – on tullut jälleen jopa julkiseksi merkiksi paremmissa piireissä aivan Suomessa asti. 

 

Laupeuden ja myötätunnon teot saattavat ensi silmäyksellä vaikuttaa lapselliselta uskolta, järjettömiltä ja jopa turhilta. Eräs venäläinen ortodoksipappi taannoin lausui radiohaastattelussa:

”Mitä on pimeys? Se on valon puuttumista. Kun valo hiipuu, pimeys tulee. Mikä on kylmää? Se on lämmön puuttumista. Kun lämpö katoaa, tulee kylmyys. Vihan kylmyys, viha, joka on sisällänne, on kylmää, se tappaa kaiken sielussanne, se on myös rakkauden sammumista”.

Dostojevski pitää romaanissaan Idiootti ja Idioottia koskevassa muistikirjaluonnoksessaan myötätunnon («Сострадание») käsitettä erittäin tärkeänä. Vuoropuhelua sisältävässä monologissaan ruhtinas Myškin pohtii Rogožinin suhtautumisen luonnetta Nastasia Filippovna Baraškovaa kohtaan ja toteaa seuraavaa:

"Hän (Rogožin) sanoo, että hän rakastaa Nastasiaa eri tavalla, että häntä ei säälitä, että ei ole sellaista sääliä. Ei, Rogožin herjaa itseään; hänellä on valtava sydän, joka voi sekä kärsiä että myötätuntoa tuntea. Myötätunto ymmärtää ja opettaa Rogožinia itseään. Myötätunto on koko ihmiskunnan tärkein ja ehkä ainoa laki".

Idiootin luonnoksia sisältävässä muistikirjassa on seuraava merkintä: "Myötätunto on koko kristinuskoa".

Sana "myötätunto" («Сострадание»), jolla on erityinen merkitys, esiintyy ensimmäisen kerran sentimentaalisessa romaanissa Valkoiset yöt uneksija-sankarin huulilla. Mitä tulee suhtautumiseensa Nastenkaan, uneksija-sankari perustelee itseään: "Oliko synti tuntea veljellistä myötätuntoa sinua kohtaan?"

Sana "myötätunto" tarkoittaa "yhteishenkisyyttä". Dostojevskin teoksissa hahmojen romanttinen unelma moraalisesti sulautumisesta muihin siirtyy kylläkin tyypillisesti hienovaraisesti päinvastaiseen tilaan ja pääsääntöisesti epäonnistuu. Myötätuntoinen rakkaus tai myötätuntoinen asenne Dostojevskin hahmoissa on hyvin vaikeasti ylläpidettävä tilassa ja ajassa ja muuttuu helposti esinesuhteeksi.

 

 Moni ihminen on kysynyt yhä edelleen, mikä ihmisessä näkyy: ylimielisyys vai myötätunto.

Idiootti-romaani

Dostojevskin pitkän Idiootti-romaanin kulku on yksinkertaisesti seuraava:

Nuori mies, ruhtinas Lev Nikolajevitš Myškin, palaa Pietariin Sveitsistä, jossa häntä on hoidettu vakavan hermosairauden vuoksi.

Useiden vuosien lähes erakkoelämän jälkeen hän löytää itsensä Pietarin yhteiskunnan keskipisteestä. Ruhtinas säälii näitä ihmisiä, näkee, että he menehtyvät, yrittää pelastaa heidät, mutta kaikista yrityksistä huolimatta hän ei voi muuttaa mitään.

Lopulta Myškinin ajavat mielensä menettämiseen asti ne ihmiset, joita hän eniten yritti auttaa.

 

Dostojevski ei luonut teoksiaan lukijoidensa viihdyttämiseksi, vaan välittääkseen äärimmäisen tärkeän viestin. Idiootti-romaanin työstäminen sujui huonosti, Dostojevskin oma terveys ei kohentunut, ja vuonna 1868 Dostojevskin kolmen kuukauden ikäinen tytär kuoli Genevessä.

Saksassa ja Sveitsissä ollessaan Dostojevski pohtii 1860-luvun moraalisia ja sosiaalipoliittisia muutoksia Venäjällä: vallankumouksellisia ajatuksia, nihilististä ajattelutapaa. Kaikki tämä näkyy romaanin sivuilla.

Kieltämisen, epäilyn ja tuhon sukupolvet huolestuttivat Dostojevskia, sillä kaikki kiellettiin ja tuhoutui: taide, poliittinen järjestelmä, uskonto. Fjodor Mihailovitš Dostojevski oli syvästi uskonnollinen mies. Nuoremman sukupolven käytös aiheutti hänelle kauhua. Kirjailijan maailmankuva ei kuitenkaan ollut synkkä. Eräs hänen hahmoistaan sanoo: "En halua enkä voi uskoa, että pahuus on ihmisten normaali tila". Dostojevski löysi maailmankuvaan syvyyttä Raamatun kirjallisuuden lukemisella ja sen mukaisesti katsomalla takaisin todellisuuteen, joka taidemaailmassa oli jo murenemassa.

Fjodor Mihailovitšin Dostojevskin koko Idiootti-teoksen läpäisevä pääteema on ihminen, persoonallisuus, yksilöllisyys. Dostojevski näki elämän vaikeana, ahdistusta ja surua täynnä olevana asiana. Kenen tahansa elämässä on usein melkoinen määrä tarpeetonta vihaa ja aggressiota, joten yksilön tärkein tehtävä olisi voittaa yksinäisyys ja vihamielisyys muita vastaan. Meidän on löydettävä sopusointu maailman kanssa, päästävä pois murheista ja tuotava kauneutta omaan elämäämme ja ympärillämme olevien elämään.

Dostojevski uskonnollisena ajattelijana ja profeettana

Dostojevski osoittaa ihmissielun pelastuksen tärkeimmän perustan - Jumalan salaperäisen kaitselmuksen. Se lähettää hänen mielestään usein jopa pelastavia kärsimyksiä ihmiselle, jotta ihminen ei joutuisi hengelliseen turmioon kuilun partaalle. Jumala lähettää usein kärsimystä ja erilaisia koettelemuksia maan päälle pelastaakseen ja vapauttaakseen syntisten sielut tulevassa elämässä helvetistä, helvetin tulesta ja ikuisesta tuhosta. Tätä kuvaa myös Dmitri Karamazovin kohtalo Dostojevskin viimeisessä romaanissa, jossa Jumalan kaitselmuksen lähettämä kärsimys paljastaa Dmitri Karamazoville elämänsä ylimmän kristillisen merkityksen - kärsimyksen mahdollisuuden kaikille. "Sillä kaikki ovat syyllisiä kaikkien puolesta" - Dmitri hyväksyy Jumalan kaitselmuksen hänelle lähettämän lunastavan kärsimyksen ja ymmärtää selvästi, että vain se voi pelastaa hänen kaltaisensa ihmiset.

Jokainen ongelma, pienikin ongelma, elinvoimaisine, sisäisine hermoineen liittyy ikuisiin ongelmiin, kietoutuu niihin, sillä jokainen luotu ja jokainen olento heijastuu olemuksensa salaisuudessa äärettömyyteen, ikuisuuteen. Koko maailmankaikkeus on puettu mysteeriin - koko maailmankaikkeus ja jokainen luotu. Kaikki arvoitukset ja mysteerit muodostavat yhden jakamattoman organismin, jonka sydän on Jumala. Dostojevski uskoo, että viimein kaikki mysteerit, kaikki ongelmat pelkistyvät kahteen "ikuiseen perusongelmaan": Jumalan olemassaolon ongelmaan ja sielun kuolemattomuuden ongelmaan.

Uskonnon ja uskon voimakas vaikutus Dostojevskin teoksiin on osittain suvun perintöäkin. Näin Dostojevskin syvän uskon perusta luotiin jo varhain. Dostojevski kirjoittaa päiväkirjoissaan: "Perheessämme tunsimme evankeliumin lähes ensimmäisestä lapsuudestamme lähtien", Hän muistelee myös, kuinka hän pienenä poikana "sai hengellisen valaistuksen" äitinsä kanssa tekemänsä erään kirkkomatkan aikana. Lapsena Dostojevskin oli pakko rukoilla päivittäin lastenhoitajansa kanssa. Aikuisena rukouksesta tuli hänen lääkkeensä, sillä hän rukoili viattomien lisäksi myös tunnettujen syntisten puolesta. Dostojevskin vaimon Anna Grigorjevnan mukaan kirkossa tapahtuva kääntyminen Jumalaan oli kirjailijalle hyvin intiimi asia. Dostojevskin uskonnollisuutta ei voitu sivuuttaa, ja siitä tuli jopa naurunaihe hänen toveriensa keskuudessa kirjailijan opiskellessa insinöörikoulussa.

Dostojevskin suku polveutui 1500-luvulla liettualaisesta klaanista, johon kuului monia hallituksen ja papiston edustajia. Suku oli 1700-luvulle tultaessa syrjäytetty länsimaisen aateliston riveistä, koska se ei hyväksynyt katolilaisuutta. Tästä syystä useimpien sukulaisten elämä ei ollut onnekasta, vain kirjailijan isä Mikael pystyi pakenemaan synnyinseudultaan Moskovaan ja aloittamaan koulutuksen lääketieteellis-kirurgisessa akatemiassa. Näin Dostojevskit, jotka olivat pitkään tunnustaneet katolilaisuutta, kääntyivät ortodoksiksi. Dostojevskista tuli myöhemmin vankkumaton katolisen kirkon vastustaja. Hän pitäisi ortodoksista kirkkoa todellisen kulttuurin kantajana.

Dostojevski laittaa nämä sanat ruhtinas Myškinin suuhun, joka kutsuu katolilaisuutta epäkristilliseksi uskoksi - tietenkään määrittelemättä ja kohtaamatta vielä tuossa vaiheessa katolisuutta kohti ohjautuvaa marginaalista Suomen evankelisluterilaista kirkkoa:

”Ensiksikin, [katolinen kirkko --- on] epäkristillinen usko! Ruhtinas vastasi hyvin kiihtyneenä ja sopimattoman jyrkästi, - sitä se on ensiksi, ja toiseksi roomalaiskatolisuus on pahempaa kuin ateismi, se on käsitykseni! Niin, se on mielipiteeni! Ateismi saarnaa ainoastaan olematonta, nollaa, mutta katolisuus menee pitemmälle: se saarnaa väärää Kristusta, josta se on valehtelemalla ja häpäisemällä tehnyt valheellisen Kristuksen, Kristuksen vastakohdan! Se saarnaa antikristuksen oppia, vannon ja vakuutan teille! --- Roomalaiskatolisuus uskoo, että ilman maailmanherruutta kirkko ei voi kestää maan päällä ja se julistaa Non possumus! Emme voi! Minun käsitykseni mukaan roomalaiskatolisuus ei ole edes mikään usko, vaan kertakaikkiaan Länsi-Rooman imperiumin jatko, ja kaikki on siinä alistettu tähän ajatukseen uskosta alkaen. - - - Siellä, Euroopassa, alakvat jo hirvittävän laajat ihmisjoukot menettää uskonsa – ensin se johtui pimeydestä ja valheesta, nyt fanatismista ja vihasta kirkkoa ja kristinoppia kohtaan! - - - Min en ole puhunut sanaakaan yksityisistä kirkon edustajista. Olen puhunut roomalaiskatolisuudesta ja sen olemuksesta, minä puhun Roomasta!” - - - Lännen vastakohdaksi meidän on nostettava oma Kristuksemme, jonka me olemme säilyttäneet ja jota he eivät ole koskaan tunteneetkaan! Ei tarttumalla orjamaisesti jesuiittain koukkuun, vaan viemällä heille meidän venäläinen sivistyksemme on meidän astuttava heidän eteensä, ja älköön kukaan meille sanoko, että heidän saarnansa ovat loistavia” (Lea Pyykön suomennoksesta vuonna 1997).

Dostojevskin filosofis-kristillisten näkemysten vahvistumisessa erittäin tärkeä rooli oli myös sillä, että hän tutustui Hans Holbeinin maalaukseen Kuollut Kristus haudassa Baselissa. Dostojevskin vaimon mukaan "kuva teki Fjodor Mihailovitšiin suuren vaikutuksen, ja hän seisoi sen edessä kuin ällistyneenä. Hänen häiriintyneillä kasvoillaan oli se pelokas ilme, jonka olen nähnyt useammin kuin kerran epilepsiakohtauksen ensimmäisten minuuttien aikana”.

Dostojevski ilmaisi myöhemmin vaikutelmansa maalauksesta Myškinin ja Rogožinin välisessä keskustelussa tämän maalauksen kopion edessä Idiootissa, jossa ruhtinas Myškin sanoo, että "tämä maalaus saattaa vielä saada jotkut ihmiset menettämään uskonsa", sillä tämän maalauksen Kristus, kidutuksen ja kuoleman turmelemana, ei voi olla herättämättä kunnioitusta.

Uskonnollisena ajattelijana ja profeettana Dostojevski kohtasi liberalismin ja kommunismin ideologioiden muodossa ilmenevän militantin ateismin ja kapinan Jumalaa vastaan.
Dostojevskille venäläisyys merkitsi ortodoksisuutta. Hän piti Venäjän kansaa suurena, tunnustuksellisena ja Jumalaa kantavana kansana, jonka tärkein kutsumus on palvella Herraa Jeesusta Kristusta ja yleistä ortodoksisuutta. Dostojevski kirjoitti:

"Kansamme on epäilemättä kehittänyt ja vahvistanut jopa sellaista käsitystä, että koko Venäjä on olemassa vain palvellakseen Kristusta ja suojellakseen universaalia ortodoksisuutta vääräuskoisilta".

F.M. Dostojevski uskoi syvästi (ja ennusti), että Venäjällä ja Venäjän kansalla on erityinen uskonnollinen messiaaninen tehtävä historiassa - viedä ortodoksinen usko Kristukseen maailman kansojen pelastamiseksi. "Venäläisen kutsumuksen ydin, sanoi hän, on siinä, että se paljastaa maailmalle venäläisen Kristuksen, joka on maailmalle tuntematon ja jonka alku on kotimaassaan ortodoksisuudessa”.

Venäläisyyteen kohdistuva patrioottinen kunnioitus näkyy myös muualla kuin venäläisen ortodoksisuuden kunnioituksena. Kun ruhtinas on vasta junamatkallaan Venäjälle, hän hytisee viluissaan vaunussa ja toteaa toisille matkalaisille liian keveiden vaatteidensa nojalla, mutta tarkoittaen luultavasti paljon syvempääkin ajatusta: ”Se mikä kelpasi ja oli täysin tyydyttävää Italiassa, osoittautui kokonaan kelvottomaksi Venäjällä”.

Mikä on ihmisen vapaus?

Dostojevskin teosten yhteinen teema on ihmisen vapaus. Tässä hän ottaa kuitenkin merkittävän askeleen eteenpäin klassisesta eurooppalaisesta filosofiasta. Luonnollisena ja sosiaalisena olentona ihminen tietenkin seuraa egoistisia, myös luokkaryhmän etujaan ja tavoittelee henkilökohtaista onnea ja voittoa. Taloudelliset reaalitit täytyy kuitenkin tunnustaa niin kuin Idiootti-teoksen alussa jo junamatkalla lausutaan: ”Vaikka eihän köyhyys ole mikään rikos, mitä sitäkään ei sovi jättää huomaamatta”. 

Edelleen – melko pian edellä esitellyn lausahduksen jälkeen - Dostojevski kohdistaa purevaa kritiikkiä joidenkin luokkaryhmien edustajiin: ”Tällaisia kaikkitietäviä herroja tapaa toisinaan, vieläpä melko usein, tietyn yhteiskuntakerroksen piirissä. He tietävät kaiken, heidän älynsä koko rauhaton tiedonhalu ja heidän kykynsä kohdistuvat vastustamattomasti määrätylle taholle, tietysti tärkeämpien harrastusten ja näkökantojen puutteessa, kuten nykyaikainen ajattelija sanoisi”.

Samalla ihminen pystyy johtamaan käyttäytymisensä yleismaailmallisista moraalilaeista, ja kun ihminen kykenee noudattamaan moraalilakeja luonnollisesta ja yhteiskunnallisesta ehdollisuudestaan huolimatta, hän toimii vapaana olentona. Tässä syntyy antinomia, jota klassinen filosofia ei tunne: ihmisen vapauden pitäisi olla alisteinen moraalisille arvoille (teesi) ja ihmisen vapauteen pitäisi sisältyä mielivallan mahdollisuus suhteessa moraalisiin arvoihin (antiteesi).

Ihmisen vapauden ristiriitainen luonne avaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen kapinaan: haluaa olla päämäärä itsessään ja torjua täysin kaikki pakottavat, ulkoapäin asetetut velvoitteet. Dostojevski näyttää romaaneissaan tällaisen kapinan kokemuksen, tahdonvoiman kokemuksen. Hän ottaa ihmisen, joka on vapautettu, ja tutkii hänen kohtaloaan vapaudessa. Dostojevski osoittaa myös, että ihminen, joka alkaa tahdonvoimassaan päättää itse, mikä on hyvää ja mikä pahaa, lakkaa olemasta vapaa ihminen ja tulee ikään kuin ulkopuolisen voiman ohjaamaksi.

Dostojevski kirjoitti vuosina 1866-1880 filosofisia romaanejaan: "Rikos ja rangaistus", "Idiootti", "Riivatut", "Teini-ikäinen", "Karamazovin veljekset". Dostojevski tuomitsi nihilistisen etiikan, jonka mukaan rikokset ovat oikeutettuja väärinymmärretyn yhteisen hyvän vuoksi, ja vertasi sitä evankeliseen moraaliin. Dostojevski vastusti ateismia. Hän korosti tavallisten ihmisten moraalista ylemmyydentuntoa koulutettuihin, mutta ihmisistä irrallaan oleviin, korruptoituneisiin yhteiskuntakerroksiin nähden.

Dostojevski kannatti ajatusta "maaperästä", "sukulaisuudesta kansan kanssa". Hän uskoi, että Venäjän kansalla on kaksi pääpiirrettä: poikkeuksellinen kyky omaksua muiden kansojen henkinen olemus ja tietoisuus syntisyydestä, paremman elämän jano, puhdistautuminen. Dostojevski kutsui Venäjän kansaa "Jumalansynnyttäjiksi" ja uskoi, että heille oli määrätty universaali tehtävä - Euroopan henkinen elpyminen ja uuden maailmansivilisaation luominen. Dostojevski piti nyky-yhteiskuntaa kuitenkin epäinhimillisenä. Hän puhui Pietarin uudistusten kielteisistä seurauksista, jotka erottivat aateliston ja kansan toisistaan, ja arvosteli "porvaristoa". Hän ei voinut hyväksyä sosialismin ajatuksia; hän väitti, että vallankumous johtaa ihmisen orjuuteen, hengen vapauden kieltämiseen.

Dostojevski kirjoitti rationalismin ja irrationaalisuuden, tieteen ja uskon, hyötyajattelun ja vapauden yhteentörmäyksestä. Ivan Karamazov sanoo: elääksesi oikeaa elämää sinun on tunnettava elämän lait, eikä niitä ole saatavilla. Sanotaan, että maailmassa on harmoniaa, mutta vaikka se olisikin totta, se ei korvaa lapsen kärsimystä. Tärkein asia ihmisessä on vapaus. Tie vapauteen alkaa äärimmäisestä individualismista, kapinasta ulkoista maailmanjärjestystä vastaan. Ihmisellä on hillitön tarve vapauden hulluuteen. Vapaus on irrationaalista, se voi luoda sekä hyvää että pahaa. Dostojevski tutkii versiota, jossa vapaus muuttuu omaksi tahdoksi, kun omasta tahdosta seuraa paha, kun paha johtaa rikokseen ja kun rikos johtaa rangaistukseen. Dostojevski näyttää omantunnon tuskan. Kärsimyksessä paha palaa pois. Dostojevski uskoo henkilökohtaisen henkisen uudestisyntymisen mahdollisuuteen.

"Omatunto ilman Jumalaa on kauhua"

Fjodor Mihailovitšin tärkein johtopäätös on, että edes kuolema ei ole pelottava, koska ikuisuus on selittämättömästi keskittynyt ihmiseen. Irrationaalisen ja kamppailevan persoonallisuuden kautta paljastuu monia erilaisia maailmoja. Dostojevski ei koskaan väsynyt toteamaan, että kun ihminen menettää uskonsa kuolemattomuuteen, hän ei ainoastaan menetä elämänsä korkeinta ja todellista tarkoitusta, vaan luopuu myös itse elämästä. Hahmojensa suulla hän varoitti profeetallisesti ihmiskunnan uhkaavasta katastrofista, kun usko sielun kuolemattomuuteen katoaa. "Tuhoa ihmiskunnassa usko kuolemattomuuteen, niin se kuivaa välittömästi paitsi rakkauden myös kaiken elävän voiman jatkaa maailman elämää", sanoo Ivan Karamazovin veljeksissä.

F.M. Dostojevskin mukaan "silloin mikään ei ole enää moraalitonta, kaikki on sallittua, jopa antropofagia [ihmissyönti]". F.M.Dostojevskin ennustus sai täyden vahvistuksen koko pitkäkestoisen 1900-luvun historiasta. Viime vuosisadan aikana Jumalan kapinan seurauksena suuri osa ihmiskunnasta on menettänyt uskonsa kuolemattomuuteen. Tällä vuosisadalla ei ainoastaan rakkaus kuivunut, vaan pahuuden, olemattomuuden ja kuoleman, tuhon ja itsetuhon tahto korostui voimakkaimmin. 20. vuosisadalla keksittiin kuolemanleirit, tehtiin tuhoamisvallankumouksia ja käytiin kaksi maailmansotaa. Ydinaseet ja muut joukkotuhoaseet luotiin. Niin sanotut samaa sukupuolta olevien avioliitot, eutanasia ja ihmisen kloonaus laillistettiin.

Dostojevski näki kulttuurin kriisin humanististen ihanteiden julistamisessa ilman viittausta korkeampiin henkisiin arvoihin. "Omatunto ilman Jumalaa on kauhua", Dostojevski kirjoitti, "se voi ajaa ihmisen suurimpaankin rikokseen”. 

 

Dostojevskin teoksesta tulee mieleen ruhtinaan ensimmäinen kontakti Pietarissa: kenraali Ivan Fedorovitš Jepantšin, 56 vuotta vanha mies, jolla aamuisin oli ahdistunut ilme, mutta illalla kortinpeluun jälkeen iloinen mieli. Hänellä näytti olevan vähän myötätuntoa köyhää ruhtinasta kohtaan, mutta väistämättä tuli mieleen epäilys tarkemman analyysin jälkeen, mihin rikoksiin tällaiset kenraalit voisivat myös ajaa ihmiskuntaa. Kenraali ja hänen perheensä asuivat Pietarin keskustassa omassa asunnossaan. Kenraali oli rikas mies, jolla on yhteyksiä: "Hänet tunnettiin miehenä, jolla oli isot rahat, suuret työt ja suuret yhteydet”. Dostojevski kirjoittaa ilmeisesti samalla yleisemminkin kenraalien mielentilasta: ”Mutta tietty mielen tylsyys näyttää olevan melkein välttämätön ominaisuus, jos ei kenellekään johtajalle, niin ainakin kenelle tahansa vakavalle rahantekijälle”. Ivan Fedorovitš Jepantšin oli mies ilman erityisempää aitoa koulutusta, paitsi tietenkin sotilaalliset koulutukset. Kenraali Ivan Fjodorovitš itse, synkkää alkuperää oleva mies, otettiin kuitenkin "kaikkialla vastaan kyseenalaistamatta ja kunnioittavasti" (3 osa, 1 luku). Ivan Fjodorovitšilla on "vahva holhous", eli jotkut korkea-arvoiset ja vaikutusvaltaiset ihmiset auttoivat häntä rakentamaan uraansa ja hoitamaan asioitaan: "Tärkeintä on, että hän oli vahvan holhouksen mies" (3 osa, 1 luku). Tästä ei pidä irrottaa sitä kerrottua elämänkerronnallista faktaa, että kenraali Jepanšinin mennessä naimisiin hänen vaimonsa ei ollut kauniin tai koulutetun näköinen, mutta hän sai 50 maaorjan myötäjäiset. Tämä alkupääoma antoi Jepantšinin perheelle mahdollisuuden rikastua: "Kenraali avioitui kauan sitten, ollessaan vielä luutnantti, samanikäisen tytön kanssa, jolla ei ollut kauneutta eikä sivistystä ja jonka kanssa hän otti vain viisikymmentä sielua - tosin ne olivat myös hänen tulevan omaisuutensa perusta." Tämä oli myös hänen tulevan omaisuutensa perusta. Kenraali oli tuulinen ihminen ja ajoittain petti vaimoaan. Kenraali tykkäsi pelata korttia eikä salannut tätä heikkouttaan. Korttien pelaaminen oli usein hyödyllistä, ilmeisesti, kun solmittiin sosiaalisia kontakteja – vaikka romaanissa ei kerrota silloisen kenraalin löytäneen pokeriin korttitoveria presidentti Sauli Niinistöstä.

 

Kenraalien ja johtajien paha tapa pelata pokeria, minkä paheensa avulla uskovat säilyttävänsä kasvonsa ja voivansa paljastaa toisten aidot kasvot.

Filosofina Dostojevski ennusti profeetallisesti tämän jumalattoman humanismin romahduksen, joka muuttui neuvostoyhteiskunnassa antihumanismiksi. Ilman uskonnollis-moraalista, aktiivista rakkautta "vapaustaistelijoista" tulee vääriä profeettoja, mielikuvituksellisia vapauttajia, eli tyranneja, väärentäjiä, jotka kylvävät rikoksen ja pahan siemeniä. Jumalattoman humanismin vastapainoksi Dostojevski esittää "kristillisen humanismin", joka vakuuttaa, että ihmisyksilön absoluuttinen arvo ei ole itsessään vaan Jumalan kuvana ja kaltaisena.

On merkittävää, että monissa venäläisen kirjallisuuden kirjailijoissa "eläimellinen" on selkeä viittaus kaikkeen, mikä ihmisen on torjuttava: julmuuteen, rumuuteen, aggressiivisuuteen, lyhyesti sanottuna kaikkeen, mikä on ristiriidassa kristillisen käsityksen kanssa hyvästä ihmisestä, joka rakastaa lähimmäistään ja rakentaa maailmaa. Lisäksi todellisen ihmisen - joka on Jumalan kuva ja kaltainen - on pyrittävä valoon, totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Dostojevskin estetiikassa ihanne on esteettisen ohjelman korkein kohta, jossa esteettinen ja eettinen kohtaavat. Kristuksen persoona kansanomaisessa merkityksessä, sellaisena kuin hän kuvitteli kirjailijan, ilmentää Dostojevskille esteettistä ihannetta, jossa kauneus, totuus ja korkein moraali sulautuvat yhteen.

Dostojevskista puhuttaessa muistamme usein hänen sanansa siitä, että kauneus pelastaa maailman. Mutta tässä on kiehtova tosiasia: näin sanoo ruhtinas Myškin "Idiootissa", Verkhovenski "Riivatussa" ja Alexei Karamazov "Karamazovin veljeksissä". Ensimmäinen ei ole aivan normaali, toinen nihilisti, kolmas uskovainen. Dostojevski sanoo muun muassa, että kauneus paljastuu ihmisen kautta, mutta kauneus ei anna ihmiselle lepoa. Dostojevski itse soveltaa tätä ajatusta olennaisella varauksella: kauneudella on luomisvoimaa vain, jos se palvelee hyvää. Ilman hyvän ideaa kauneus menettää näin ollen elämää luovan voimansa, koska se menettää yhteytensä jumalalliseen. Romaanissa Idiootti esiintyy tunnettu lause "kauneus pelastaa maailman", mutta kaksi hahmoa – kenraalin nuorin tytär Aglaja Jepantšina ja kuolemansairas Ippolit Terentjev - lausuvat sen surulliseen, ironiseen ja melkein ivalliseen sävyyn.

Dostojevski itse ei koskaan uskonut, että tietty abstrakti kauneus pelastaisi maailman. Hänen päiväkirjoissaan pelastuksen kaava on "maailma muuttuu Kristuksen kauneudeksi". Dostojevski osoittaa romaanissaan Idiootti, että kauneus voi olla myös tuhoisaa. Nastasia Filippovnan, poikkeuksellisen kauniin naisen, traaginen kohtalo havainnollistaa ajatusta siitä, että kauneus voi aiheuttaa sietämätöntä kärsimystä ja tuhoa.

Dostojevskin teos ennakoi 1900-luvun sivilisaatio- ja henkisiä katastrofeja, joita ei vielä ollut havaittavissa rauhallisella 1800-luvulla, joka uskoi järkeen ja tieteen kehitykseen perustuvaan jatkuvaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Dostojevski osoitti, että ihmisluonnon todellisuus on traagisempi ja ristiriitaisempi kuin aiemmin on kuviteltu. Hänen romaaniensa jälkeen ei voida enää olettaa, että kysymykset Jumalasta, kuolemattomuudesta ja vapaudesta, ihmisen ja ihmiskunnan kohtalosta koskettavat vain filosofisia abstraktioita ammattimaisesti harjoittavia ihmisiä.

"Ilman uskoa sieluun ja sen kuolemattomuuteen ihmisen olemassaolo on luonnotonta, käsittämätöntä ja sietämätöntä", Dostojevski kirjoitti.

Dostojevski osoitti, että usko kuolemattomuuteen on välttämätön perusta ihmisen normaalille olemassaololle. "Jos usko kuolemattomuuteen on niin välttämätön, jotta ihminen voi olla ihminen", hän kirjoitti, "niin sen täytyy olla myös ihmiskunnan normaali tila. Ja jos näin on, niin myös ihmissielun kuolemattomuus on epäilemättä olemassa”.

Kuolemattomuususkon saarnaaminen on keskeistä kaikissa Dostojevskin suurissa romaaneissa Rikoksesta rangaistukseen ja Karamazovin veljeksistä lähtien. Kaikki näiden romaanien myönteiset hahmot ovat kuolemattomuususkon tunnustajia. Sonia Marmeladovasta, joka lukee Raskolnikoville evankeliumia kuolleen Lasaruksen ylösnousemuksesta, Aljoša Karamazovin "puheeseen kiven ääressä". Viimeisessä romaanissaan Karamazovin veljekset luvussa "Galilean Kaana" Dostojevski tunnustaa uskovansa kuolemattomuuteen, pelastukseen ja tulevan ajan elämään. Hänen uusimman romaaninsa päähenkilö Aljoša Karamazov sai ilmestyksen ylhäältä. Hienovaraisessa unessa hän näki hiljattain kuolleen vanhimman Zosiman elossa ja iloisena hääjuhlassa Vapahtaja Kristuksen kanssa Jumalan valtakunnassa.

Dostojevskia oli 20. vuosisadalla - nihilismin aikakaudella - Kristukseen ja sielun kuolemattomuuteen uskomisen saarnaaja. Hän pystyi vapauden ja evankelisen uskon kautta Kristukseen paljastamaan Jumalan ja ihmisen salaisuuden. "Nuoruudessani Suuren Inkvisiittorin teema lävisti sieluni läpitunkevalla kipeydellä. Ensimmäinen viittaukseni Kristukseen oli Kristuksen kuva Legendassa. Vapauden ajatus on aina ollut keskeisellä sijalla uskonnollisessa näkemyksessäni ja maailmankatsomuksessani, ja tässä ensisijaisessa vapauden aistimuksessa kohtasin Dostojevskin henkisenä kotimaanani", kirjoitti N.A. Berdjajev.

Kirjeessään N.D. Fonvizinalle F.M. Dostojevski kertoo sieluunsa muodostuneesta "uskon symbolista". 

 "Tämä symboli on hyvin yksinkertainen, Dostojevski kirjoitti, tässä se on: uskoa, että ei ole mitään kauniimpaa, syvempää, sympaattisempaa, järkevämpää, rohkeampaa ja täydellisempää kuin Kristus, eikä vain ei ole, vaan kateellisella rakkaudella sanon itselleni, että ei voi olla. Sen lisäksi, jos joku todistaisi minulle, että Kristus on ilman totuutta ja että totuus on ilman Kristusta, minun olisi parempi olla Kristuksen kanssa kuin totuuden kanssa.”

Tässä Dostojevskin apostolisessa "uskontunnustuksessa" toistuu erään Rikos ja rangaistus -teoksen hahmon, virkamies Marmeladovin, toinen uskontunnustus Kristukseen, Vapahtajaan: "Hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi, hyvät ja pahat, viisaat ja alhaiset...". Ja kun hän on lopettanut kaikkien kanssa, hän sanoo meille: "Tulkaa ulos, hän sanoo, te myös! Tulkaa ulos juopuneet, tulkaa ulos heikot, tulkaa ulos nöyrät!" Ja me kaikki tulemme esiin, häpeilemättä, ja seisomme. Ja hän sanoo: "Te siat! Pedon kuva ja sen sinetti; mutta tulkaa tekin!" Ja viisaat sanovat: "Herra! "Miksi sinä hyväksyt nämä asiat?" Ja hän tulee sanomaan: "Koska minä otan heidät vastaan, viisaat, koska kukaan heistä ei pitänyt itseään sen arvoisena." Ja hän ojentaa kätensä meitä kohti, ja me kaadumme... ja me itkemme... ...ja me ymmärrämme. Silloin kaikki ymmärtävät! Ja kaikki ymmärtävät... ja Katerina Ivanovna... ja hän ymmärtää... Herra, tulkoon sinun valtakuntasi!"

F.M. Dostojevski sai vankilassa ollessaan oppia ja tutkia Venäjän kansan sielua. Siellä hän vakuuttui lopullisesti siitä, että kansan hengellinen ihanne oli Kristus. "Ehkä Venäjän kansan ainoa rakkaus, hän väitti, on Kristus, ja hän rakastaa häntä omalla tavallaan, eli kärsimykseen asti."

Idiootti-teoksen ruhtinas Myškin

Ruhtinas Myškinin kuva on erityisen yksityiskohtainen. Hän on hyvin naiivi, kiltti ja hyvin rehellinen itselleen ja ympärillään oleville. Lev Nikolajevitš Myškin on eräänlainen tulkinta kristitystä marttyyrista.

Ehkä Fjodor Mihailovitš Dostojevski kuvasi Myškinin kautta näkemyksensä Jeesuksen kuvasta. Dostojevski pyrki romaanissaan Idiootti näyttämään ruhtinas Myškinin kuvassa Kristusta lähimpänä olevan positiivisen kauniin miehen. Ruhtinas Myškin on "venäläinen Kristus", "surullisen kuvan ritari" - 1800-luvun Don Quijote, joka joutuu maailmaan, jossa ihmisiä eivät ohjaa usko ja kunnia vaan ahneus, himo ja itsetahto. Hän tuo ihmisille evankeliumin sanoman pelastuksesta nöyrällä rakkaudellaan ja jatkuvalla valmiudellaan antaa sielunsa niiden puolesta, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Kaikki Dostojevskin suuret romaanit Rikos ja rangaistus -teoksesta Karamazovin veljeksiin ovat kristuskeskeisiä ja tunnustuksellisia. Hänen romaaniensa myönteiset päähenkilöt Sonia Marmeladovasta ja ruhtinas Myškinistä vanhimpaan Zosimaan ja Aljoša Karamazoviin ovat evankelisen uskon saarnamiehiä, jotka uskovat Kristukseen Vapahtajaan. Dostojevski onnistui romaaneissaan osoittamaan, että Kristukseen uskomisen hylkääminen johtaa ihmisen väistämättä kapinaan maailmanjärjestystä vastaan, rikoksiin ja jopa itsemurhaan. Tämä on niiden Dostojevskin sankareiden kohtalo, jotka hylkäsivät Kristuksen ylpeyden, oman tahdon tai himon vuoksi.

Dostojevskille sielun pelastaminen ja usko kuolemattomuuteen oli yksi ihmiskunnan ikuisimmista ongelmista. Kristillisenä ajattelijana Dostojevski oli huolissaan siitä, miten syntisen sielu pelastetaan hengelliseltä kuolemalta. Ja hän yritti ratkaista sen suurissa romaaneissaan. Dostojevski, joka näkee ja ymmärtää hyvin ihmisen lankeemuksen ja sielun orjuuttamisen itsetahdon, himon ja ahneuden intohimoihin, löytää ihmisen sielussa ja niiden vastakohtana moraalisen halun kärsiä tehdystä synnistä ja siten pelastaa sielunsa tuholta.

Siksi ruhtinas Myškin on jännittävä idiootti tässä paatuneiden ja itsekkäiden ihmisten maailmassa. Ystävällisyydessään ja rakkaudessaan maailmaa kohtaan hän on kuin lapsi, puhdas ja siveä. Kaikki tämä tekee hänestä muiden silmissä idiootin, eräänlaisen heikkomielisen typeryksen. Pitääkö todella pyhän ja puhtaan ihmisen todella olla idiootti? Vai onko tämäkin vain sokeiden ihmisten tuomio, joista koko yhteiskunta koostuu?

Kreikassa sana "idiootti" tarkoitti "yksityishenkilöä", Bysantissa se tarkoitti "maallikkoa". Ajan myötä sana "idiootti" on kuitenkin saanut merkityksen "karkea hölmö" ja samalla menettänyt jalon merkityksensä. Ozhegovin sanakirjan mukaan "idiootti on henkilö, jolla on synnynnäinen dementia". Dostojevskin romaanissa päähenkilö kärsii jonkinlaisesta hermosairaudesta, "vapinasta ja kouristuksista". Kaikesta huolimatta Myškinillä on rakkauden ja myötätunnon kaltaisia hyveitä. Siksi vaikuttaa järkevältä yrittää tulkita sanaa "idiootti" teoksen sisällön yhteydessä seuraavasti: "idiootti" on henkilö, joka teoissaan ja puheissaan lähtee sydämestään ja sisällään piilevistä hyvistä tunteista ("idiootti" - "lähteä sydämestä"). Kristuksen tavoin ruhtinas Myškin toimii sydämensä mukaan ja vakaumuksensa vaikutuksesta, mukaan lukien se, että sielun ja sydämen kauneus, ystävällisyys, rakkaus ja myötätunto toisia kohtaan pelastavat maailman.

Myškinin lapsellinen ulkonäkö ja käytös, hänen naiiviutensa ja puolustuskyvyttömyytensä korostuvat. "Täydellinen lapsi", "lapsi" - näin häntä kutsuvat hänen lähipiirinsä, ja ruhtinas on samaa mieltä. Myškin sanoo: "Mitä lapsia me olemmekaan, Kolja! Ja... kuinka hyvä, että olemme lapsia!". Tässä evankeliumin kehotus "olla kuin lapset" (Matt. 18:3) on hyvin selvä. Toinen sävy sanan "idiootti" merkityksestä on typerä. Uskonnollisessa perinteessä autuaat ovat jumalallisen viisauden oppaita tavallisille ihmisille.

Jeesukseen vertautuen ruhtinas sukunsa viimeisenä ja ainoana jäsenä saapui köyhänä Venäjälle. Muistamme, että Jeesus on ainoasyntyinen Jumalan Poika, jolla ei ollut ihmisen poikana paikkaa, mihin päänsä kallistaisi levolle. Ruhtinas Myškin ei ollut ainoastaan lapsenmielinen, vaan – Raamatusta tunnettua lastenevankeliumia proosalliseen muotoon kirjoitettuna – hän myös opetti lapsia ja lapset viihtyivät hänen luonaan aina opettajien kateuteen ja vihaan asti: 

”Minä puhuin kaikesta heidän (lasten) kanssaan, en salannut mitään. Heidän vanhempansa ja sukulaisensa suuttuivat minulle kaikki, sillä lapset eivät enää tulleet toimeen ilman minua ja tungeksivat yhtenään ympärilläni. Ja lopulta koulun opettajista tuli minunpahin viholliseni. Minulla oli siellä paljon vihollisia, kaikki lasten takia. - - - Kun pappi sitten parjasi häntä (sairasta Marie-lasta) kirkossa, kaikki lapset olivat jo puolellani. Kerroin ja selitin heille heti pastorin tuomittavan menettelyn. - - - Marien hautaa vaalivat lapset, he koristivat sen kukkasin joka vuosi ja istuttivat sen ympärille ruusuja. Noista hautajaisista lähtien alkoi minuun kohdistunut koko kylän vaino lasten takia. Pahimpia yllyttäjiä olivat pastori ja koulun opettaja”.

Raamattu antoi Dostojevskille romaanin juonen lisäksi myös henkilöhahmot. "Idiootti" on täynnä Raamatun hahmojen prototyyppejä. Keskustelu paljastaa ruhtinas Myškinin ja Kristuksen välisen yhteyden. Kertoessaan kenraali Jepantšinille elämästään Sveitsissä Myškin muistelee onnetonta, kaikkien halveksimaa Marie-tyttöä, joka ensin antautui ranskalaisen houkutukselle ja sitten hylättiin yksin tielle. Toisin kuin kyläläiset ja Marien äiti, ruhtinas tunsi sääliä häpäistynyttä ja sairasta tyttöä kohtaan: "...tunsin suurta sääliä häntä kohtaan, enkä alusta alkaen pitänyt häntä lainkaan syyllisenä, vaan ainoastaan kurjana.” Tämä katkelma Myškinin elämästä on muistutus lasten evankeliumin ohella myös Kristuksen ja Maria Magdaleenan tarinasta, jonka merkitys on myötätunto syntistä kohtaan: "Noustuaan varhain viikon ensimmäisenä päivänä Jeesus ilmestyi ensin Maria Magdaleenalle, josta hän ajoi ulos seitsemän riivaajaa” (Mk 16:9). Lisäksi Myškin onnistui taltuttamaan kylän lasten pahansuopuuden Marieta kohtaan, ja pian he rakastuivat lujasti Marien lisäksi myös Myškiniin itseensä. Tässä on myös selvä muistutus Kristuksen ruhtinaasta, jonka luokse lapset tulivat lähdettyään Jerusalemista: "Antakaa lasten tulla minun luokseni älkääkä estäkö heitä" (Mt 19:14).

Kaunis ja ylpeä nainen tunnustaa oman syntinsä, tuntee itsensä häpäistyksi ja odottaa lunastusta, kun taas ruhtinas puhuu jatkuvasti hänen synnittömyydestään ja jopa yrittää toistuvasti naida hänet. Näin ollen Myškinin anteeksianto Nastasia Filippovnan synnille on kuin Kristuksen anteeksianto syntiselle. Häntä syytettiin aviorikoksesta, mutta Kristus pystyi antamaan hänelle anteeksi: "En minä sinua tuomitse; mene äläkä enää syntiä tee" (Joh. 8:11). Myškin hyväksyy Nastasia Filippovnan Kristuksen tavoin ja antaa hänelle synnit anteeksi.

Idiootti-romaanissa on kolme hahmoa, joilla on niin sanottu "lintu"-sukunimi: rahanlainaaja (Ivan) Ptitsyn, ruhtinaan junatuttu (Lukjan) Lebedev ja armeijasta eronnut kenraali (Ardalion) Ivolgin. He edustavat romaanissa ihmisiä, jotka eivät kykene uhrautumaan ja jotka ovat menettäneet uskonnollisen elementin sielustaan. Romaanissaan Dostojevski tulkitsee nämä linnut Ilmestyskirjan valossa: ”Ja hän huusi voimallisella äänellä sanoen: -Kukistunut, kukistunut on suuri Babylon ja tullut riivaajain asuinpaikaksi ja kaikkien saastaisten henkien tyyssijaksi ja kaikkien saastaisten ja vihattavain lintujen tyyssijaksi.” (Ilm. 18:2). Näistä kolmesta sankarista, joilla on "linnun" sukunimi, tulee siis uskonnollisuutensa menettäneinä ateistisen maailman edustajia.

Köyhän ja lähes sukupuuttoon kuolleen Myškinin suvun nuori ruhtinas palaa Venäjälle oltuaan pitkään Sveitsissä hoidettavana hermoromahduksen vuoksi. Täällä hän tapaa monia värikkäitä hahmoja: rikkaan kauppiaan pojan Rogožinin, kenraali Jepantšinin perheen, aatelismies Totskin ja hänen jalkavaimonsa Nastasia Philippovnan, kenraali Ivolginin ja hänen sihteerinsä Ganyan. Köyhä lapsenmielinen ruhtinas Lev Myškin ei lakkaa koskaan hämmästyttämästä kaikkia uusia tuttaviaan rehellisyydellään, naiiviudellaan ja avoimuudellaan. Tapahtumat alkavat kehittyä äärimmäisen nopeasti - rakkaus, viha, mustasukkaisuus ja juonittelu. Myškin on kaikkien tapahtumien keskipisteessä.

Ruhtinas rakastuu Nastasia Filippovna Baraškovaan ja Aglajaan, kenraali Jepantšinin nuorempaan tyttäreen. Baraškovan uhmakas ja järjetön käytös järkyttää sankarimme, köyhän lapsenmielisen ruhtinaan terveyttä. Muutkaan eivät jää jälkeen, vaan sotkevat ruhtinaan yhä monimutkaisempiin juonitteluihin. Se päättyy Nastasia Filippovnan kuolemaan ja Lev Myškinin lopulliseen hulluuteen.

Onko ruhtinas Myškin todella - yksinkertainen idiootti vai käytännössä pyhä mies, joka yrittää pelastaa köyhiä ja kadonneita sieluja oman henkensä uhalla? Idiootti-romaanin pääidea on kirjailijan "lempiajatus" kuvata "positiivisen kaunista miestä". Ihanteellinen ihminen maan päällä on romaanin kirjoittajan mukaan Jeesus Kristus, jumalihminen. Päähenkilö Lev Nikolajevitš Myškin on monien tulkitsijoiden mukaan myös Dostojevskin itsensä ”henkinen kaksoisolento”, joka ilmaisee hänen rakkaimmat ajatuksensa Venäjän vaarallisesta tilanteesta, ortodoksisesta uskosta ja parhaiden ihmisten vastuusta isänmaan kohtalosta. Dostojevski nostaa romaanissa esiin kysymyksen ihanteesta, jota kaikki tavoittelevat mutta jota kukaan ei voi saavuttaa, sillä maailmassa on vain yksi ihanne - Kristuksen ihanne.

Jotkut Dostojevski-tutkijat uskovat myös niin, että myös Fjodor Petrovitš Haas olisi romaanin päähenkilön – ruhtinas Lev Nikolajevitš Myškinin – yksi prototyypeistä. Vuonna 1868 julkaistussa romaanissa Idiootti Hippolyte puhuu tohtori Haasista. Itse asiassa reaalisessa maailmassa Moskovan läpi kulkevilla rangaistusjaksoilla vieraili tohtori Haas, yhteiskunnallinen aktivisti ja humanisti. Hän oli saksalainen, mutta asui ja työskenteli suurimman osan elämästään Venäjän sydämessä - Moskovassa. Hänet tunnettiin epäitsekkyydestään. Tohtori Haasen sanoista "kiiruhda tekemään hyvää" tuli siivekäs lause. Hän omisti elämänsä vähäosaisten, sekä maanpakolaisten että vankien, ahdingon lievittämiselle ja teki kaikkensa. Monia vuosia myöhemmin Dostojevski muisteli tohtori Haasea. Hänen nimensä löytyy "Rikos ja rangaistus" -lehden käsikirjoituksista, muistikirjoista ja "Kirjoittajan päiväkirjasta".

Päähenkilö Myškin on tietysti myös suuri viittaus Jeesukseen. Tunnistamaton, luullaan hulluksi. Raamattukin kertoo, että Jeesukset oma perheväki kutsui häntä hulluksi, on mennyt suunniltaan (Mark. 3:20-21). Myškin on puhdas sielu, jota ihmiset eivät halua hyväksyä, koska he pitävät häntä idioottina hänen elämäntapansa, arkielämänsä, oman edun tavoittelun, maallisten tarpeiden ja pyrkimysten vuoksi. He eivät huomaa häntä arkielämänsä vuoksi. Juuri sielunsa yksinkertaisuuden vuoksi hän saa ihmiset helposti eroon toisistaan. Tämä käy ilmi kohtauksesta, jossa Myškin joutuu kenraali Jepantšinin taloon, jossa outo vieras otetaan vastaan epäluuloisesti, mutta sitten perhe suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Ruhtinaan harvinainen Myškin-sukunimi loi yhteyden kenraalin vaimon sukunimeen, vaikka heidän välilleen ei löytynytkään läheistä sidettä. Johanneksen evankeliumista voimme muistaa Jeesuksesta: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan” (Joh. 1:11).

Dostojevskin mukaan ruhtinas Myškin ei ole toki itse Kristus, hänellä on kuolevaisen tavat ja heikkoudet. Myškinin ulkonäössä voidaan havaita kuitenkin samankaltaisuutta paitsi ulkonäön myös iän suhteen: "... kaksikymmentäkuusi- tai kaksikymmentäseitsemänvuotias mies, hieman keskivertoa pitempi, paksutukkainen, posket painuneet. Hänen silmänsä olivat suuret, siniset ja intensiiviset; niiden katseessa oli jotain hiljaista mutta raskasta...". Kuvauksessa on siis selvästi havaittavissa evankelisia muistoja. Ruhtinas ei pyri itsetarkoitukseen, hän ei tuomitse eikä moiti; hän on myötätuntoinen ja epäitsekäs, veljellinen muita kohtaan. Hänen tärkeimpiä ominaisuuksiaan ovat nöyryys, kyky ymmärtää toista ja kyky myötätuntoon. Hän sanoo Nastasia Filippovnasta, että hän on puhdas ja ansaitsee myötätunnon lisäksi myös kunnioitusta. Myškin on erityisen herkkä kauneudelle ja uskoo, että se "pelastaa maailman".

Dostojevski ei edes pysähdy tähän: koko romaani rakentuu tietyn evankeliumikatkelman ympärille, joka voidaan liittää Kristuksen teloitushetkeen. Dostojevski-tutkija A. B. Krinitsyn on kirjoittanut, että "Myškinin kohtalon symbolinen esitys romaanissa on Hans Holbeinin maalaus Kristus arkussa, joka näyttää hänet kärsimyksen ja kuoleman rumentamana, mikä saa ajattelemaan, että ylösnousemus on mahdotonta". Juuri kertomus Kristuksen kidutuksesta ja teloituksesta on romaanin ideologinen keskus. Suuri merkitys annetaan Vapahtajan maallisen elämän viimeiselle viikolle, jota kristinuskossa kutsutaan pyhäksi viikoksi. Tässä katkelmassa on yhteys evankeliumin ja romaanin sisällön välillä. Jeesus astuu Jerusalemiin, minkä jälkeen hän pitää kolmen päivän saarnat kansalle: "Jeesus astui Jerusalemiin ja esiintyi Messiaana. Tässä kohtaa evankeliumin katkelman pääkonflikti tulee esiin - Kristuksen hylkääminen: hän joutui avoimeen konfliktiin kansan johtajan kanssa." Niin romaani kertoo.

Jeesuksen ja johtajien välinen evankeliumin konflikti, joka juontaa juurensa Kristuksen rakkauden ja laupeuden sekä fariseusten epäuskon ja vihan välisestä vastakkainasettelusta, siirtyy myös Dostojevskin teokseen Idiootti. Romaanissa sama vastakkainasettelu näkyy ruhtinas Myškinin puhtauden ja uskon sekä sen yhteiskunnan uskottomuuden vastakohtana, jossa hän elää.

Rakkautta ja kauneutta tunteettomaan ja sieluttomaan maailmaan

Mikä sitten on teoksen pääidea? Usko, rakkaus ja laupeus ihmisiä kohtaan. Se kehittyy paitsi Myškinin sydämessä myös romaanin nuorten sankareiden, Jevgeni Pavlovitš Radomskin, Kolja Ivolginin ja Vera Lebedevan sydämissä. Viittaus fragmenttiin on nähtävissä myös evankeliumin kertomuksessa pyhästä viikosta, jossa apostolit, hänen opetuslapsensa, jatkavat Jeesuksen ajatuksia.

Kristuksen vaikutus Dostojevskiin on niin voimakas, että hän tunnustaa kirjeessään Natalia Dmitrijevna Fonvizinalle (1854): "Kerron teille itsestäni, että olen aikakauden lapsi, epäuskon ja epäilyksen lapsi tähän päivään asti ja jopa (tiedän tämän) hautaan asti. Miten hirvittävää tuskaa maksoi ja maksaa minulle nyt tämä jano uskoa, että "Kristuksen kanssa pysyminen", kristittynä oleminen on kaikkein tärkeintä”.

"Idiootti" on kirjailijan ensimmäinen yritys osoittaa kristillisen elämäntavan, kristillisen suhtautumisen ihmisiin ja maailmaan, jonka sielussa on Jumala. Tämä pyrkimys toteutuu romaanin päähenkilön, ruhtinas Myškinin, kautta, johon romaanin valmisteluaineistossa viitataan nimellä "ruhtinas Kristus". Romaanin ensimmäisessä osassa ruhtinas Myškin viittaa toistuvasti tehtäväänsä romaanissa saapuessaan. Myškin sanoo: "Nyt menen ihmisten luo; en ehkä tiedä mitään, mutta uusi elämä on tullut". Myöskään ruhtinaan saapuminen ei ole sattumaa, vaan hän on alentunut kansan puoleen. Tässä on selvä viittaus evankeliumiin: "Isä, kirkasta nimesi". Silloin taivaasta kuului ääni: "Ja minä olen sinut kirkastanut, ja minä kirkastan sinut edelleen" (Joh. 12:28).

Romaanin toisessa osassa - Myškinin ja Rogožinin välisessä keskustelujaksossa talossa - ruhtinas arvelee keskustelukumppanissaan tulevan murhaajansa: "Toissa päivänä autosta noustessani näin hyvin samankaltaisen silmäparin, jollainen te nyt vilkaisitte minua takaapäin”. Evankeliumit muistuttavat ehtoollisesta, jossa Vapahtaja ennusti kuolemansa ja osoitti tulevan petturin. Myös keskustelujaksossa Myškin kutsuu Rogožinia katumukseen: "Olen tullut lohduttamaan sinua, sillä olet minullekin rakas, Parfen." Johanneksen evankeliumissa sanotaan: "Niin kuin minä olen teitä rakastanut, rakastakaa tekin toisianne" (Joh. 13:34).

Romaanin kolmannen osan sisällössä on yhtäläisyyksiä pyhän viikon pitkäperjantain ja pyhän lauantain kanssa. Se kertoo Vapahtajan vaelluksesta ja hänen kuolemastaan, kun "Joosef otti hänet pois, kietoi käärinliinan hänen ympärilleen ja pani hänet kallioon hakattuun hautaan, jonne ketään ei ollut koskaan pantu." Tämä tarina kertoo Vapahtajan vaelluksesta ja kuolemasta. Se päivä oli perjantai, ja sapatti oli tulossa." (Luuk. 23:50-56) Idiootti-romaanissa Hippolytos esittää kysymyksen katsellessaan Parfen Rogožinin talossa olevaa kuollutta Kristusta esittävää kuvaa: "Mutta kummallista kyllä, kun katsoo tätä piinatun miehen ruumista, herää mielenkiintoinen kysymys: <...> miten he saattoivat uskoa, että tämä marttyyri nousisi ylös?"."

Dostojevskin mukaan ihanne on henkistynyt kauneus. Ihmiselle ominainen moraalinen dualismi mutkistaa kuitenkin kauneuden käsitettä, ja Dostojevski pohtii kauneuden ilmenemisen kahta napaa ihmisten elämässä: Hyvän kauneutta ja Pahan vetovoimaa, joten hänen hahmonsa yhdistävät usein kaksi ihannetta: Madonnan ihanteen ja Sodoman ihanteen. Kuten Dmitri Karamazov sanoo toisessa romaanissa, "täällä paholainen taistelee Jumalaa vastaan, ja taistelukenttä on ihmisten sydämet" (14; 100). Dostojevski pyrki ilmentämään tätä kamppailua, tekemään sen näkyväksi sen valtaaman ihmisen viimeiseen salaiseen haluun ja alitajuiseen liikkeeseen asti.

Jotkut tutkijat sanovat Myškinin olevan Vapahtaja-Messias, toiset näkevät hänet vain hyvänä ihmisenä, toiset kutsuvat ruhtinas Myškiniä sairaaksi, onnettomaksi, luonteeltaan loukkaantuneeksi. Myškin on "ruhtinas Kristus", mutta ei ollenkaan Jeesuksen Kristuksen korvikkeena tai kaksoishahmon merkityksessä. Dostojevski ei kirjoittanut Jumalan Pojan toisesta tulemisesta maan päälle, eikä hän tarjonnut lukijalle uutta evankeliumia tai vastaavaa hengellistä saarnaa. Romaani "Idiootti" on taideteos.

Taiteilijana Dostojevski asettaa esteettisen laadun - "kauniin" - uskonnollisen tai spekulatiivisen laadun sijaan etusijalle käsityksessään ihmisen täydellisyydestä. Dostojevskin mukaan "kauneudesta" tulee hänen taiteellisen ihanteensa ensimmäinen osa. Kauneuden kautta Dostojevski lähestyy myös kysymystä uskosta. Hänen hyvin varusteltu sankarinsa kohtaa jälkimmäisen kuvattoman todellisuuden. Mutta kauneutta ("hyvää ulkonäköä") ei voi olla ilman uskoa - uskoa Kristukseen. Dostojevskin mukaan aito kauneus kantaa sisällään hyvyyden siemeniä ja kykenee uudistamaan sielua. Tämän vuoksi ruhtinas Myškin kysyi itseltään ensimmäisenä, kun hän katsoi kauniin Nastasia Filippovnan muotokuvaa: "Onko hän hyvä? Oi, kunpa hän olisi hyvä! Kaikki olisi säästynyt!" Dostojevski asettaa kauneuden ja hyvyyden rinnakkain toisiaan täydentävinä ja läpäisevinä olemuksina.

Yksi asia on selvä – lapsenmieliselle ruhtinaalle Lev Nikolajevitš Myškinille tärkeimmät arvot olivat rakkaus ja kauneus. Hän yritti tuoda sen kaiken ympäröiviensä elämään, mutta sai vastineeksi vain kyynistä naurua. Lopulta tämä tunteeton ja sieluton maailma, johon Myškin ei koskaan kyennyt sopeutumaan, mursi ja tuhosi hänet. Dostojevskia askarrutti, onko mahdollista veljeyden, keskinäisen avun ja myötätunnon poluilla muuttaa koko kansallista elämää ylemmistä alkaen Venäjän luokat? Heidän sieluihinsa oli kuitenkin juurtunut kaupallisuuteen, omaisuuden egoismi ja turhamaisuus!

Nykyaikaisessa Dostojevski-tutkimuksessa on kaksi vastakkaista ratkaisua. Ensimmäisen mukaan, jos Myškin ei pelasta kaikkia Idiootin hahmoja, mutta hän edistää heidän moraalista uudelleensyntymistään ja hänen tehtävänsä on onnistunut. Toisen mukaan Idiootin päähenkilö ei voinut pelastaa ketään, koska hän itse ei uskonut Jumalaan tai koska hän on vain ihminen, ei Jumala.

Myškin jalostaa moraalikuvallaan ja käytöksellään monien Idiootin henkilöhahmojen sielut; jos ei romaanin tapahtumissa, niin henkilöhahmojen tulevassa elämässä heidän henkinen ylösnousemuksensa on mahdollista. On muistettava ihmisluonnon monimutkaisuus ja kaksinaisuus, kuten Dostojevski sen ymmärtää. Hänen sankarinsa kulkee tietä valoon, uudestisyntymiseen ja ylösnousemukseen epäilyksen, kiusauksen, moraalittomimpien rikosten ja moraalisen kärsimyksen kautta, joka lopulta puhdistaa hänet. Raskolnikov seurasi tätä tietä. Tätä tietä kulkee myös Rogožin.

Korkein hyvä on lähimmäisenrakkaus, josta on tullut kristinuskon keskeinen käsky. Kristus sanoi opetuslapsilleen: "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne" (Joh. 13:34). Evankeliumit sisältävät Jeesuksen Kristuksen vastauksen kirjanoppineelle, joka kysyi häneltä tärkeintä käskyä (Matt. 22: 35-40; Mark. 12: 28-33; Luuk. 10: 25-28). Romaanissa Idiootti esitellään kolmenlaista rakkautta: 1) Intohimoinen välittämätön rakkaus - Rogožin. 2) Rakkaus turhamaisuuteen - Gania. 3) kristillinen rakkaus - ruhtinas Myškin, kyky rakastaa epäitsekkäästi.

 

                                                                      X X X

 

Sotapsykoosiin joutuneen vallankäytön tilassa ei alistetun kansalaisten mielipiteitä tutkita, ei kysytä mitään, on kiire. Kansalaisten äänillä ei ole enää merkitystä. Eikä ihmiset ymmärrä vääryyttä, vaan tottelevat sotapsykoosissa moraaliyrittäjiä, jotka saavat entistä enemmän kontrolloida kaikkea.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
juhamolari@gmail.com

GSM +358 40 684 1172