Venäjästä voi kirjoittaa älykkäästikin

Taas kerran kirjoitin kolme artikkelia. Niissä käsittelin Venäjää monipuolisesti - ja itse sanon - älykkäästi, millä tarkoitan, että koen aiheelliseksi kehittää hyviä talous- ja kulttuurisuhteita pikemmin kuin rikkoa luottamusta ja hajottaa suhteita uhkakuvilla. Tässä on Venäjän kauppatie -lehti kokonaisuudessaan.

Sanomalehti tavoittaa hyvin sekä suomalaisia Venäjä-matkailijoita ja suomalaisia yrittäjiä Venäjän markkinoilla että venäläisiä matkailijoita, yrittäjiä sekä poliittisia vaikuttajia internetin ja monipuolisen jakeluverkostonsa avulla.

Minun vastustajilleni tappioksi kerrottakoon, ettei kannata taas kerran panetella tuomiokapituliin näistä kirjoituksista, sillä en ottanut mitään kirjoittajakorvausta eikä Suomen lain määräämän sivutoimiluvan kysyminen (ja sen avulla yritykset painostaa minua) ole täten tarpeen harrastukseni tähden.

Juha Molari, D.Th, BBA.

GSM+358 40 684 1172, 

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html 

Värivallankumoukset. Venäjän ja Yhdysvaltojen suhde Iraniin

Tämä pitkä blogikirjoitus on hyvin raju tiivistelmä siitä haastattelusta ja noin 30 sivua laajasta venäjänkielisestä aineistosta, jonka sain Venäjän ulkoministeriön diplomaattiakatemian professori Andrei Manoilolta 3. elokuuta 2009, kun selvitimme Obaman ja Medvedevin tapaamista Moskovassa sekä Iranin tapahtumia. Haastattelu julkaistaan sanomalehtiartikkelina toisaalla (ks. myös http://www.datsha.com/uutiset/110809.shtml). Alkuperäisaineistossa oli paljon viittauksia akateemisiin tutkimuksiin ja korkeatasoisiin selvityksiin, mutta riisun nyt kirjallisuuskeskustelun minimiin.

Iran oli keskeinen aihe Yhdysvaltojen presidentin Barach Obaman ja Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin tapaamisessa Moskovassa heinäkuussa 2009. Eipä ihme, että tunnettu politiikan toimittaja Vladimir Sotnikov on toistuvasti luonnehtinut Venäjää tärkeäksi välittäjäksi Iranin tapauksessa; ks. Sotnikovista myös: http://www.russiatoday.ru/Interview/2007-12-13/Interview_with_Vladimir_Sotnikov.html ja http://www.russiatoday.ru/Interview/2007-10-31/Interview_with_Vladimir_Sotnikov.html.

Hyvin tiedetään, että Iranin vaaleissa Mahmoud Ahmadinejad sai 62,6 %, mutta valtava mediakampanja virisi jo ennen vaaleja, että Mousavi olisi kuitenkin oikea voittaja. Yltyneissä levottomuuksissa kuolleet kymmenisen ihmistä saivat enemmän tilaa läntisessä mediassa kuin puolivuotta aiemmin 1400 kuollutta ja yli 5000 loukkaantunutta Gazassa, kun Israel pommitti aluetta 22 päivän aikana. Mistä tässä on oikein kyse?

Iranin suurlähettiläs Mohammad Hassan Ghadiri moitti ankarasti erään nuoren naisen, Neda Agha-Soltanin (26 vuotta vanha), raakaa murhaa CIA:n tilaamaksi tapoksi, joka olisi toimitettu vain median kameroita varten; ks. myös http://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_Neda_Agha-Soltan. The Financial Times –lehden haastattelussa Ajatollah Ali Khamenei ja Hassan Qashqavi syyttivät, että läntiset hallitukset ja erityisesti brittien tiedustelupalvelu M16 yrittävät provosoida mielenosoittajia ja kaataa Iranin hallitus. Kenraali Mirza Aslam Beg viittasi CIA:n tietoihin ja syytti, että CIA käyttää 400 miljoonaa dollaria Iranin vallankumouksen tekemiseen; ks. myös http://www.youtube.com/watch?v=iaGCJmCAJ40&eurl ja http://pakalert.wordpress.com/2009/06/18/cia-has-distributed-400-million-dollars-inside-iran-to-evoke-a-revolution/. Henry Kissinger korosti jopa hyvin avoimesti Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian tarvetta vaihtaa hallitus siinäkin tapauksessa, että vallitseva yritys värivallankumoukseen ei olisi menestyksekäs! Katso myös video Kissingerin kertomista tavoitteista: http://www.youtube.com/watch?v=EkQ1iNHEGW8&eurl= . Nämä seikat olivat lähtökohtina, kun päätin kysyä professorilta näkemystä tapahtumien kulkuun ja tulkintoihin.

Värivallankumous on johdettu

”Värivallankumouksella” tarkoitetaan vallankaappauksia, jota tavoitellakseen ulkovallat saattavat maan poliittiset olot epävakaiksi. Nämä värivallankumoukset poikkeavat kansallisista vapausliikkeistä, joita on tapahtunut Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Moskovan diplomaattiakatemiasta professori Andrei Manoilo (3.8.2009) kutsuu ”lapselliseksi uskoksi”, jos värivallankumouksia uskotellaan ”luonnolliseksi tapahtumaksi, kansan tahdon osoituksiksi”. ”Se ei ole mitään muuta kuin kaunis legenda, satukuva konfliktista, joka kätkee ulkomailta järjestetyn banaalin vallankaappauksen”.

Kaikissa värivallankumouksissa on ollut panos ulkomaalaisilla erikoispalveluilla, joilla on tarvittavat taloudelliset ja inhimilliset voimavarat sekä huomattava kokemus. Kaikkien maiden lainsäädännön mukaan toki ulkomaisten tiedustelupalveluiden toiminta on kielletty näiden alueella. Usein tätä tarkoitusta varten on perustettu järjestöjä ja säätiöitä, joihin viranomaiset ja tiedustelupalvelut ohjaavat rahoitusta. Iranin ulkoministeri M. Mottaki on nimenomaisesti sanonut, että Iranin viimeaikaisissa tapahtumissa on kyse Britannian salaisen palvelun salaisesta toiminnasta, jota nämä ovat valmistelleet yli kaksi vuota. ”Minusta tuntuu, että tämä on totta. Britannian turvallisuuspalvelut ovat ihanteellisia vallankumouksen järjestäjiksi. Irania jopa ympäröi entinen Britannian imperiumi, jossa brittiläiset yhä vaikuttavat suurelta osin” (Manoilo 3.8.2009).

Värivallankumous on mullistava psykologinen tapahtuma. ”Väkijoukossa ihmiset menettävät yksilöllisyytensä, vapautensa, kykynsä objektiivisesti ja kriittisesti arvioida sitä, mitä tapahtuu ympärillä. He joutuvat vapaaehtoisesti laumavaiston varaan. Se on jo pitkään havaittu, että suuret ihmismassat on helposti hallittavissa. Menetelmät ovat hyvin samat kuin totalitaarisissa lahkoissa. Ihmiset joutuvat psyykkiseen shokkiin, joka vastaa alkoholijuomien aiheuttamaa krapulaa. Sokeutunut tajunta on edellytys poliittiselle kohmelolle” (Manoilo 3.8.2009).

Jos poliittinen valta on vakaa, tällöin konflikti on luotava niin kuin on tapahtunut Iranissa, vaikka molemmat osapuolet ilmoittavat suojelevansa islamilaista vallankumousta. ”Pehmeissä” tekniikoissa saatetaan valtio vallankumoukseen, kun valtiossa on jo sisäistä poliittista epävakautta (Ukraina, Georgia, Kirgisia, Moldova), mutta ”kovissa” operaatioissa Afganistanissa ja Irakissa tarvitaan sekä massojen tajuntaa että kansainvälistä yhteisöä varten poliittisia myyttejä kansainvälisestä terrorismista (Bin Laden) ja joukkotuhoaseiden olemassaolosta.

Värivallankumousten psykologiset menetelmät ovat tulleet hyvin tunnetuiksi aiemmista kumouksista: Serbian puskutraktorivallankumous, Georgian ruusuvallankumous, Ukrainan oranssivallankumous, Moldovan vallankumous (huhtikuu 2009), Kirgisian tulppaanivallankumous, Libanonin setrivallankumous, Uzbekistanin vallankumous ja Meksikon vallankumous (2006) sekä Portugalin sotilasvallankaappaus ja Tšekkoslovakian hajoaminen kahteen osaan ovat hyvin näkyvästi psykologisten poliittisten operaatioiden tulosta. Professori Manoilo viittaa S. Enders Wimbushiin, amerikkalaisen tulevaisuuden turvallisuusstrategiakeskuksen ja washingtonilaisen Hudson Instituutin johtajaan; ks. myös video http://www.youtube.com/watch?v=MyZsLQiH7BI. Winbush määritteli entisen Neuvostoliiton mahdollisen hajoamisen kolmen mallin mukaisesti: (1) Georgian ”demokraattinen vallankaappaus”, (2) Ukrainan ”värivallankumous” tai (3) Kirgisian ”normaalivallankaappaus”. Wimbushin mukaan jokainen näistä vaihtoehdoista voidaan toteuttaa missä tahansa entisen Neuvostoliiton alueella. Wimbush ei myöskään otaksunut näitä vallankumouksia spontaaneiksi ikään kuin ihmismassat olisivat vaatimassa demokraattisia arvoja. Georgian yhteydessä ”demokraattinen” on vain symboli poliittisille voimille, jotka panivat täytäntöön vallankaappauksen. Jos Saakašvili ei kykene täyttämään lupauksiaan, vallankaappaus voidaan myös toistaa Georgiassa. Wimbushin mukaan värivallankumous olisi mahdollinen myös Venäjällä, jolloin Putinin valta päättyisi.

The Guardian –lehden kirjeenvaihtaja Ian Traynor kuvaillut hyvin suorasanaisesti, miten Ukrainan oranssivallankumous tapahtui Yhdysvaltojen hyvän suunnitelman mukaan huolellisessa valvonnassa. Yhdysvaltojen hallitus sponsoroi kampanjoita. Vallankumouksen tukena olivat amerikkalaiset konsultit, sosiologit, kansalaisjärjestöt ja kaksi johtavaa amerikkalaista puoluetta. Menetelmää käytettiin ensimmäistä kertaa jo Belgradissa vuonna 2000, kun piti varmistaa vaalien tappio Slobodan Milosevicille. Tällöin operaatioita johti Yhdysvaltojen suurlähettiläs Richard Miles. Vähän myöhemmin tämä henkilö oli auttamassa Georgiassa saman tempun onnistumista. Kymmenen kuukautta Belgradin menestyksen jälkeen Yhdysvaltojen Minskin suurlähettiläs Michael Kozak järjesti lähes samanlaista kampanjaa Valko-Venäjällä diktaattori Alexander Lukashenkoa vastaan, mutta kuitenkin epäonnistui.

Värivallankumous ostetaan rahalla

Ruusuvallankumouksessa manipuloidaan väestöä, jotta tämä protestoisi parlamenttivaalien tuloksia vastaan. Amerikkalaiset kansallisdemokraattinen instituutti yhdessä demokraattisen puolueen ja Kansainvälinen republikaaninen instituutti yhdessä republikaanisen puolueen kanssa, US Department of State, US Agency for International Development (USAID) sekä kansalaisjärjestöt ”Freedom House” ja ”Open Society Institute Soros” käyttävät valtavasti osaamista ja rahaa vallankumousten edistämiseen; ks. Soroksen Iran-operaatioista lisää myös: http://www.nypost.com/seven/05222007/news/worldnews/irans_soros_spot_worldnews_.htm ja http://watchingthewatchers.org/article/18342/irans-fear-george-soros-funded-velvet. Ukrainassa ja Kirgisiassa Yhdysvallat käyttivät yli 110 miljoonaa dollaria kahta värivallankumousta varten. Ei ole satumaa, että maaliskuun lopulla 2007 Yhdysvaltojen ulkoasiainvaltiokunta, edustajainhuone ja Yhdysvaltojen kongressi äänestivät yksimielisesti suuren budjetin ”demokratian edistämiseen” ulkomailla; ks. esimerkiksi ”US Supporting Human Rights and Democracy: The U.S. Record -2006”. Vuodelta 2007 ranskalainen dokumenttielokuva ”Vallankumous. Yhdysvaltojen Idän valloitus” kuvailee karusti vallankumouksen vientiä. Myös M. Redin kirjoitti 2004 analyysin ”Ruusuvallankumous – Piikit erikseen – terälehdet erikseen”.

Manoilo kuvaa seikkaperäisesti Yhdysvaltojen operaation vuonna 2000 Jugoslaviassa. Operaation rahoitus hoidettiin Keski- ja Kaakkois-Euroopan poliittisen akatemian ja Balkanin akatemian sekä Kansallisen demokraattisen järjestön (NDI) välityksellä. NDI avasi toimistonsa Belgradissa vuonna 1997 ja koulutti vuoteen 1999 jopa yli 900 johtajaa ja aktivistia. The Guardian –lehdessä 26.11.2004 luetellaan ytimekkäästi samettivallankumouksen menetelmät: vallankumouksen eräs tekijöistä on rinnakkainen ääntenlaskenta. Laskennasta saadaan tehokas väline psykologista manipulointia varten, kun halutaan tuottaa erilaisia sensaatiomaisia ja harhaanjohtavia tietoja sekä helpottaa poliittisten provokaatioiden syntyä. Äänestyspaikan ulkopuolella tehdyt tiedustelut ovat tärkeä osa mainittua järjestelmää. Niin oli myös Serbiassa ennen vuoden 2000 vaaleja: Yhdysvaltojen virkamiehet ja jotkut EU-maat syyttivät Jugoslavian hallitusta petoksista. Serbian demokraattinen oppositio julisti oman ehdokkaansa voittajaksi ”rinnakkaislaskennan” perusteella. Kun virallisten tulosten rinnalle asetetaan toinen tulos, ihmiset muodostavat harhan olemassa olevasta rinnakkaisesta poliittisesta vallasta, joka suorittaisi myös samoja toimintoja ja valvontaa. Niin viranomaisille syntyisi korvaavat käsitteet. Lopulta vallankumousta edistetään tukemalla kansalaistottelemattomuutta.

G. Ilits kirjoitti toukokuussa 2000 selonteon ”Salainen sota Jugoslaviaa vastaan”. Siinä hän muistutti, että ennen Serbian vuoden 2000 vaaleja EU loi ankaraa psykologista painetta: vain opposition ehdokkaan voitto johtaisi seuraamusten poistamiseen, mutta Milosevicin paluu johtaisi pakotteiden säilymiseen. Vuonna 1999 Yhdysvaltojen valtiosihteeri M. Albright vaati, että kaduilla protestoivan opposition on kaadettava hallitus, jos Serbian vaalit ovat ”huonot”; ks. myös http://www.nytimes.com/1998/03/08/world/albright-warns-serbs-on-kosovo-violence.html. Vuonna 2000 M. Albright ilmaisi pettymyksensä aiemmista yrityksistä kaataa Jugoslavian hallitus; ks. myös http://www.whatsontv.co.uk/youtube/search/'Ratu/video/zf84gioy8hU/1. Lopulta aseelliset joukot miehittivät parlamentin, ”demokraattisen opposition” kannattajat seurasivat mukana. Tuossa tilanteessa vaalia tarkkaillut komissio totesi virheen äänten laskennassa ja julisti voiton Kostunicalle. Keskiyöllä Kostunica puhui televisiossa ja totesi, että pakotteet poistuisivat jo maanantaina. Vastaavassa tilanteessa 21. marraskuuta 2003 Yhdysvaltain ulkoministeriö ilmoitti virallisesti Georgiassa tapahtuneesta vaalivilpistä. 22. marraskuuta oppositio kokoontui Tbilisissä. Saakasvili oli protestoijien johdossa ruusukimput käsissään. Vallankumouksen symboliksi pitää valita sopiva oppositiojohtaja, jolla on likipitäen sama mielentila kuin amerikkalaisilla. Tämän henkilön on sitouduttava ”demokraattisiin arvoihin” ja ”vapauden ihanteisiin”, usein on sopivinta, jos henkilöllä on myös länsimainen aviopuoliso (Kostunica, Saakasvili, Justsenko).

S. Kara-Murza, S. Telegin, A. Alexandrov ja M. Murashkin kirjoittivat jo vuonna 1995 seikkaperäisen tutkimuksen samettivallankumouksista, vallankumouksen viennistä ulkomaille. Siinä he luonnehtivat psykologisia prosesseja, joiden mukaisesti väestössä on luotava mielikuva ehdokkaasta, joka pelastaa maan. Lisäksi on manipuloitava etnisiä ja muita identiteettejä. Tätä varten sosiaaliset ja kulttuuriset arkkityypit ovat suotuisia. Amerikkalaisten ja brittiläisten suosima psykologinen jako ”meihin” ja ”muihin” on osa vallankumouksen propagandaa, kun vihollisesta muodostetaan yhteinen kuva. Tämän jälkeen kehitetään vallankumouksellista massaa varten ideologisia kliseitä, joiden avulla oikeutetaan väkivallan käyttö ”jaloa tarkoitusta” varten. Ulkovallat voivat lämmittää väestöä lisäämällä psykologista stressiä esimerkiksi äänestystuloksen epäonnistumisen uhkatilanteessa. B. Silenko luonnehti vuonna 2005 tutkimuksessaan ”Oranssivallankumouksen manipulointitekniikka” modernien vallankumouksia näiden käyttämien psykologisten menetelmien tähden ”nykyaikaisiksi totalitaarisiksi lahkoiksi, jotka varmistavat vapaaehtoisen, myötämielisen seuraamisen”. Myös Steve Hassen hahmotti vuonna 2000 teoksessaan ”Tajunnan hallinta ja kultti-ilmiö” kolme vaihetta mielenjohtamisessa: (1) Sulauttaminen, joka tarkoittaa luopumista kriittisestä todellisuusnäkemyksestä ja itsenäisestä ajattelusta, stereotypioiden omaksumista; (2) Muutos, jolloin kehittyy vahva tunne-elämys ja euforia uudesta valtiosta ”korkeampaa syytä” varten; (3) Jäädyttäminen, jotta säilytettäisiin uudet stereotypiat, vanha identiteetti korvautuisi uudella identiteetillä ja ”uuden perheen” jäsenyydellä. Propagandassa on tärkeää ylistää ”korkeampaa tarkoitusta”, jotta tällainen kannattaja olisi altis uhrauksiin. ”Emotionaalista pumppausta” varten tarvitaan lauluja ja iskulauseita.

Miksi värivallankumous ei onnistu Venäjällä?

Professori Manoilo myöntää, että värivallankumousten uhka ”on tietysti olemassa myös Venäjällä”. Tämä uhka on ollut aina, niin kuin näkyy värivallankumouksesta Ukrainassa ja vallankumouksen yrityksestä Valko-Venäjällä. ”Venäjän hallituksen on tehtävä paljon, jotta Venäjällä vältettäisiin tällaisen vallankumouksen mahdollisuus ja maa säilyttäisi riippumattomuutensa sekä kykenisi suojelemaan kansalaisiaan ulkomaisilta psykologisilta aggressioilta” (Manoilo 2009).

Venäjän alueella on lopetettu sellaisten järjestöjen kuin British Council toiminta; on estetty rahavirtoja ”demokratian” maahan viennille. ”Miksi helpottaa heidän elämäänsä?”, professori Manoilo kysyy Venäjän hajottamista tahtovien tahojen tähden: ”Venäjä ei ole sinua varten, älä edes yritä!”

Venäjällä on tuettu nuorisoliikkeitä (”Nashi”, ”Nuoret vartijat” ja ”Oikeudenmukainen Venäjä”), jotka on suunniteltu torjumaan ulkopuoliset poliittiset ääriliikkeet ja yritykset vaihtaa hallitusta. Venäjällä on vertikaalinen valta vahva. Venäjää johtaa pätevät ja innostuneet ihmiset. Lisäksi Manoilo muistuttaa siitä, että Venäjä on suuri maa, jossa väestön protestointi Moskovassa tai Pietarissa ei riitä muuttamaan valtaa toisin kuin pienemmissä valtioissa Ukrainassa, Georgiassa ja Jugoslaviassa. Värivallankumoukset ovat onnistuneet pienissä valtioissa. ”Venäjällä tarvittaisiin tusinan verran oranssivallankumouksia, niiden pitäisi kasvaa samanaikaisesti ja toisiinsa kytkettyinä, mikä vaatisi suurta organisaatiota ja erityisen valtavasti rahaa” (Manoilo). Venäjällä ei ole edes karismaattisia oppositiopoliitikkoja, jotka voisivat juurruttaa kansan tietoisuuteen vallankumouksen kuvaa. Loppujen lopuksi Venäjällä ei ole oppositiolla sellaisia tiedotusvälineitä, joita se voisi käyttää väestöä yllyttämiseksi värivallankumoukseen. Joillakin lehtisillä ei saada aikaan vallankumousta.

Rauhaa rakentava Iran-vuoropuhelu

Venäjällä ymmärretään hyvin, että Iran on suuri alueellinen mahti, jossa ei voi käyttää poliittisen provokaation menetelmää valtiota vastaan. Iran tukee yhtenäisesti hengellistä johtajaansa, sillä on armeija – alueen yksi suurimmista – ja Iran on jopa kyennyt kehittämään omia ydinohjelmia. Miksi tuossa tilanteessa vahvistettaisiin ulkoisen uhkan kasvua? ”Millaista rauhan vuoropuhelua voi siis puhua?” ”Nyt - kun ulkovallat sekaantuivat mielenosoittajien provosointiin - päästään Iranin ongelmien kanssa rauhanomaiseen ratkaisuun huomattavasti hitaammin, jopa vuoropuhelu voidaan saada tilapäisesti loppumaan”(Manoilo 3.8.2009).

Venäjän kanta ei ole Irania kohtaan ”pehmeä, vaan hyvin tasapainoinen ja järkevä, ainoa mahdollinen järkevä politiikka, koska se tuottaa hyödyllisiä tuloksia” (Manoilo 3.8.2009). Ahmadinejad sai julkisen ja vakuuttavan tuen väestön enemmistöltä: tuskin kukaan väittää, että hänellä ei olisi tätä tukea. Nyt vihastuneet ihmiset voivat oikeutetusti vaatia, että hallitus ei antaisi mitään myönnytystä maailmalle ja vain nopeuttaisi oman ydinohjelman luomista. Hallitus ei voi jättää huomiotta kansan tahtoa.

Moskovalainen professori tekee havaintoja suurvaltojen presidenttien tapaamisesta Moskovassa: ”On totta, että Yhdysvalloissa on koettu voimakasta kiinnostusta Venäjän Iran-kantaa kohtaan. Obama ja Medvedev edustavat uutta aaltoa: heidän asenteet ja käytännöt eivät täysin vasta edeltäjiensä näkemyksiä. He laajentavat yhteistyön näköaloja ja etsivät kompromisseja, yhteistä pohjaa. Moskovan kokouksessa heinäkuussa 2009 D. Medvedevillä ja B. Obamalla on vakaat aikomukset luoda kumppanuuksia, hylätä vanhat mallit ja asenteet, jotka estäisivät Yhdysvaltoja ja Venäjää edistymästä yhteisellä polulla” (Manoilo 3.8.2009).

Nykymaailmassa kansainväliset ja kansalliset konfliktit eivät ole vähenemässä, vaan pikemmin lisääntymässä. Konflikteilla on uusia muotoja. Kansainväliset konfliktit ovat tärkeimpiä syitä maailman politiikan epävakaudessa. ”Uskon, että lähitulevaisuudessa Iranin ongelman tähden syntyvät uudet toimintaedellytykset Venäjän ja Yhdysvaltojen välisille neuvotteluille ja kumppanuuksille” (Manoilo 3.8.2009).

Iran on Venäjän pitkäaikainen strateginen kumppani. Ilman Irania on mahdotonta kehittää energiapolitiikkaa. Kollektiivisen energiaturvallisuuden kannalta Iran on keskeinen valtio. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Iranin mahdollisuudet taloudellisessa yhteisössä ovat vasta alkaneet avautua ja tulla käytäntöön. Venäjä näkee taloudellisen yhteistyön Iranin kanssa selkeästi ja pitkän aikavälin taloudelliset hyödyt.

KATSO ELOKUVA Революция.com, или США - завоевание Востока

Värivallankumoukset eivät ole demokratiaa

Minulta valmistuu aika kattava, ainakin kiehtova artikkeli värivallankumouksista. Siinä käsitellään myös Iranin prosessia.

Professori Manoilo vastasi minulle aiheisiin koskeviin kysymyksiin. Sain runsaasti aineistoa, jota nyt yritän tiivistää suomeksi. Aineisto on mittava ja sisältää vahvasti kirjallisuuskeskustelua. Valitettavasti sen julkaiseminen kokonaisuudessaan ei onnistu sanomalehdissä palstatilan niukkuuden tähden. Yritän saattaa tämän 36 sivua pitkän katsauksen suomeksi kotisivuilleni tms. Tiivistelmä julkaistaneen sanomalehdessäkin.

Professori Andrei Manoilo toimii tunnetussa ja arvokkaassa Venäjän ulkoministeriön diplomaattiakatemiassa: «Дипломатическая Академия МИД РФ» Akatemian historia alkaa vuodesta 1934. Siellä venäläiset diplomaatit oppivat luultavasti myös sen, ettei diplomaattien tehtävänä ole salakuljettaa lapsia rajojen yli vastoin lakia. Suomessa ei saa vastaavaa oppia diplomaattista toimintaa varten. Diplomaattiakatemia järjestää myös venäjän kielen kursseja ulkomaalaisille. Unelmani olisi joskus päästä tuohon opinahjoon vaikka venäjänkielen kurssille, sillä kielitaitoni vaatii huimaa korjausta. Vaikeutena on toki asunnon saaminen Moskovasta, sillä anoppini ja hänen ystävänsä eivät asu aivan Moskovassa. Välimatkat ovat pitkiä. Ehkä joskus käyttäisin syksyllä tai keväällä "kesälomani" Moskovassa perheeni kanssa. Minulla on yhä lomapäiviä käyttämättä niin paljon, että saisin kokonaisen kuukauden vapaata niiden avulla. Nyt vauvan rekisteröinti Pietarissa vie kuitenkin aivan hyvin nämä lomapäivät. Valitettavasti olen kömpelö kielen oppimisessa, että aina pitää miettiä kielen opiskelua. Unelmoida toki pitää, vaikka olisi jo ikääntynyt keski-ikäiseksi: joskus unelmista tulee totta. Lapsuudessani unelmoin vaihto-opiskelusta ulkomailla, mutta tämä toteutui vasta vuonna 2003–2004 Pietarissa.

Tämä haastateltu henkilö Andrei Manoilo valmistui aikoinaan fysiikkaan ja matematiikkaan erikoistuneelta luokalta ja aloitti opintonsa tunnetussa moskovalaisessa Lomonosovin yliopistossa (Московский государственный университет имени М.В.Ломоносова). Loppututkintonsa hän teki UV-säteilystä. Tämän jälkeen hänet kutsuttiin suorittamaan palvelusta puolustusvoimissa tiettyihin erityistehtäviin ja sai tällöin suoritettua myös akatemiassa erikoistumisensa operatiiviseen toimintaan («оперативная деятельность в органах ФСБ России»). Valmistumisensa jälkeen 1999-2002 Manoilo matkusti Norjassa ja Tanskassa. Vuonna 2000 häneltä valmistui Lomonosovin yliopistoon filosofian väitöskirja. Siinä hän käsitteli informaatiosodan psykologisia toimintoja. Tieteellistä työtä hän teki myös yhdessä erään toisen akatemian kanssa (Российская академия государственной службы при Президенте Российской Федерации, ks. myös http://expodata.ru/grounds/rags.php). Tällä hetkellä hän on erikoistunut tieteellisessä työskentelyssään poliittisiin konflikteihin, kansainvälisiin suhteisiin, diplomaattisiin palveluihin ja informaatiosotaan.
Manoilo kehittää näitä mainittuja tieteellisiä teemoja Moskovan valtiollisen Lomonosovin yliopiston ja Venäjän federaation ulkoasiainministeriön diplomaattiakatemian kanssa, jossa hän toimii kansainvälisten suhteitten professorina. Manoilon tieteellinen kirjallinen tuotanto erittäin huomattava. Mistä tahansa akateemisesti suuntautuneesta venäläisestä kirjakaupasta voi ostaa hänen teoksiaan.

Professorin ansioiden ja muun sivistyneisyyden jälkeen olen ollut melko hämmästynyt Suomessa ilmenneestä käytöksestä eri yhteyksissä. Luultavasti kyse voi olla sekä kateudesta että poliittisista intohimoista. En tiedä syytä. Toivottavasti syynä ei ole meikäläisen leimallinen mitättömyys? Olin puolisen vuotta sitten yhteydessä Suomen ulkopoliittisen instituutin johtajaan Tapani Vaahtorantaan ja kysyin häneltä mahdollisuutta julkaista Manoilon eräs artikkeli UPI:n yhteyksissä. Tällä tavalla tieteellinen keskustelu monipuolistuisi Suomessakin. Sain häneltä kauniin vastauksen asian kiinnostavuudesta, mutta asia ei ole luonnollisesti edennyt. Tiedän hyvin, että UPI:ssa on kaksi ankaraa Venäjä-vihamielistä tutkijaa: Henrikki Heikalle (piispan poika) tein haastattelun muutamia vuosia sitten. Silloin hän paljasti käsittämättömän epäluuloisuutensa Venäjää vastaan. Siistimme tekstiä kuitenkin sopivaksi hänen tarkistuksensa mukaan. Mielestäni hän on yhtä tyly Venäjää vastaan kuin tällä hetkellä tunnetumpi veljensäkin. Yhtä vähän kaunista on minulla sanottava sen perusteella, mitä olen lukenut tai kuunnellut, kun myös Arkady Moshes esittelee ”Venäjän” poliittisia toimia ja tavoitteita. Ehkä nämä tyypit ovat sitä vastaan UPI:ssa, että venäläinen professori osallistuisi UPI:n keskusteluihin.

En ole suinkaan pettynyt vain UPI:n Venäjä-kriittiseen asenteeseen, johon luonnollisesti kuuluu, ettei seminaareissa ja julkaisuissa juurikaan anneta puheenvuoroa Venäjän omille edustajille, vaikka heistä käydään keskustelua! Olen myös ”turhautunut” Suomen antifasistien saamattomuuteen ja näpertelyyn kirjahankkeessa, jota yritin käynnistää puoli vuotta sitten. Totta kai tiedän ja hyväksyn, että itse kullakin on samanaikaisesti ollut monta muuta suurta hanketta, yhtenä hienoimmista on Leena Hietasen Viroa-käsittelevän kirjan valmistuminen. Meikäläinen itse on ollut vain niin käsittämättömän vapaa yli puoli vuotta, että on jo kauan aikaa ollut kova tarve keksiä uusi projekti. Mietin jopa yötöitä, mutta tiedän, että en tässä tilanteessa kirkkoherran viranhoidon ohessa saisi sellaista sivutoimilupaa, vaikka jaksaisin hyvin tehdä myös yöllä töitä.

Professori Manoilo ja muutama muu korkea-arvoinen moskovalainen professori olivat innolla mukana hankkeessa, jonka tuloksena syntyisi teos informaatiosodankäynnistä Itämeren alueella. Siinä teknologian, politiikan, historian ja psykologian asiantuntemus olisi uudenlaisella tasolla mitä tulee suomalaiseen tai virolaiseen aihetta koskevaan keskusteluun toistaiseksi. Hanke olisi monikansallinen. Hanke ei ole kuitenkaan edennyt, sain toki Moskovasta hanketta varten useita upeita artikkeleitakin. Meillä on Suomessa ”liian kiire” ajankohtaisten isojen asioiden kanssa. Toki tällaiset ohjelmat kehittyvät yleensä hitaammin. Tärkeänä pitäisin yhä edelleen hyvien suhteiden ja monipuolisten näköalojen avartamista, jotta emme eläisi siinä surkeassa ahtaassa vanhassa luolassamme, jonka seinämille heijastuvia merkillisiä varjoja vain tulkitsisimme russofobisen myyttiaineistomme avulla.

"Nato harjoituttaa Ruotsia ja Suomea sotaan Venäjää vastaan"

Rick Rozoffin tämänpäiväisen artikkelin otsikko on vakavalla tavalla tarpeellinen ja puhutteleva. Ruotsi ja Suomi ovat todellakin lisänneet sotilaitaan Afganistanissa. Ruotsalaiset ja suomalaiset sotilaat harjoittelevat nyt sotaa tuhansien kilometrien päässä kotimaaltaan. Varsinainen kohde on kuitenkin lähellä.

Sodan harjoittaminen on sivuutettu mediassa ilman suurtakaan huomiota. Senkin vuoksi Rozoffin artikkelin ja muiden aiheeseen liittyvien tietojen kertaaminen on tarpeellista. Ruotsalaiset ja suomalaiset uutiset ovat kertoneet joistakin tapahtuneista ”onnettomuuksista” ISAF-operaatioissa Afganistanissa. Svenska Dagbladet kertoi äskettäin, miten hyökkäykset ruotsalaissuomalaisia sotavoimia vastaan ovat kaksinkertaistuneet lyhyessä ajassa.

Nato kehittää Afganistanissa Suomen sotilaallista kykyä Venäjää vastaan. Helsingin Sanomat 19.6.2009 havaitsi aivan oikein äskettäin, että Afganistan on nyt Suomen sotaa. Tämä sota on tärkeä Suomen puolustusvoimille, mikä on juuri merkittävä syy Afganistan operaatioihin: niiden tarkoituksena on kehittää Suomen puolustusvalmiutta! Suomalaiset sotilasjohtajat ovat luonnehtineet tilannetta ainutlaatuiseksi suomalaisille, koska suomalaiset voivat nyt harjoittaa sotatilanteita. (Helsingin Sanomat, 19. kesäkuuta 2009). Afganistan on tällä tavoin harjoituskenttä sotatoimille – ja erityisesti Venäjää vastaan. Sama koskee myös Baltian valtioiden, Puolan ja Georgian intressejä.


Georgia Naton ja EU:n asialistalla

Suomen valtioneuvoston turvallisuuspoliittisessa selonteossa olin merkillisesti käännetty Georgian hyökkäys Etelä-Osseetian siviiliväestöä ja alueen rauhanturvaajia vastaan informaatiosodaksi, jossa aggressiivinen osapuoli olisikin ollut Venäjää, joka tosiasiassa tuli puolustamaan venäläisiä rauhanturvaajia ja siviiliväestöä pahemmalta kansanmurhalta. Lisäksi on ollut surullista, ettei Suomi ole vieläkään tunnustanut Abhasian ja Etelä-Ossetian valtioiden itsenäisyyttä. Allekirjoittanut antifasistinen kirkkoherra on sitä vastoin omasta puolestaan eri mieltä kuin Suomen poliittinen johto: meikäläiselle nämä valtiot ovat itsenäisiä valtioita. Suomen valtioneuvoston liittyminen Venäjä-vastaiseen informaatiosotaan on häpeällistä.

Nyt liki vuosi Georgian hyökkäyksen jälkeen EU on ilmoittanut aloittavansa operaationsa Georgiassa, mutta vaatinut tämän operaation koskevan ”koko” Georgiaa, millä EU tarkoittaa myös Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisiä valtioita. Äskettäin taas kerran EU esitti Venäjälle vaatimuksen vetäytyä elokuuta 2008 edeltäneisiin asemiin. Brittien David Milibend toivotti myös amerikkalaiset joukot varauksettomasti tervetulleeksi Georgian operaatioihin, - siis myös miehittämään tuota satelliittivaltiota -; kun taas – venäläisten sanomalehtien mukaan - Stubb oli tällä kertaa maltillisempi. Franco Frattini oli Yhdysvaltojen osallistumista vastaan. Venäjältä Grigori Karasin piti tärkeänä kommenteissaan, että EU:n tehtävät olisi sidottu yhteistoimintaan Venäjän armeijan ja rajavartioiden kanssa. Lisäksi hän kritisoi, että EU yrittää venyttää poliittisen pelin avulla toiminta-aluettaan myös Georgian ulkopuolelle Abhasian ja Etelä-Ossetian valtioihin, vaikka operaation mandaatti koskee ainoastaan Georgian aluetta. Venäjällä onkin tiukasti arvosteltu, etteivät eurooppalaiset tarkkailijat ole raportoineet edes rehellisesti ja avoimesti tosiasioiden kehityksestä, kun tarkkailijat ovat antaneet tietoja Eurooppaan. Vääristelyn avulla on täten kannustettu Georgiaa siihen, että se rikkoisi ehkä Medvedev-Sarkozy suunnitelman ja aloittaisi jopa uuden täysimittaisen aggression Etelä-Ossetiaa vastaan. Venäjällä on kiinnitetty huomiota mm. Georgian tykistön siirtoihin ja muihin sotilaallisiin valmisteluihin esimerkiksi Orchosan kylän tuntumassa. Euroopassa on monia paikallisia ja kansallisia pitkäaikaisia konflikteja (esimerkiksi Viron järkyttävä ihmisoikeustilanne ja demokratian kriisi), joista voidaan siirtää tuolla tavalla huomio pois ”ulkoisen vihollisen” avulla, kun tiedotusvälineet tuottavat venäläisvastaista propagandaa Kaukasuksen alueelta. Samanaikaisesti EU:ssa voidaan perustella asehankintoja ja Natoon integroitumista taloudelliseen taantumaan vajonneessa Euroopassa, jossa tuhannet ihmiset on heitetty työpaikoistaan köyhyyteen.

Amerikkalaisissa uutisissa on juuri äskettäin heinäkuussa 2009 tulkittu suoranaisesti, että Suomen puolustusministeri Jyri Häkämies on heinäkuun alussa paljastanut tahtonsa vetää Suomen kansa ja valtion Naton suunnitelmien osaksi, joiden tavoitteet ovat suunnattu nimenomaisesti Venäjää vastaan. Jo aivan toisella puolella maailmaakin noteerattiin ministeri Häkämiehen väite, jonka mukaan ”NATO on lähestynyt Suomea antaen mahdollisuuden sotilaalliseen koulutukseen. Suomen pitäisi hyväksyä Naton mainittu tarjous” [Xinhua News Agency, 3. heinäkuuta 2009]. Chicagolainen Rick Rozoff kirjoitti osuvasti: “Early this month Finnish Defense Minister Jyri Hakamies divulged that he would further drag his nation into NATO's plans for a drive east aimed against Russia and is paraphrased as asserting that "NATO had approached Finland with an opportunity - - -“

Etelä-Ossetian presidentti Eduard Kokoity Russia Today –televisiokanavan haastattelussa, että Yhdysvallat, Israel ja Ukraina ovat syyllistyneet kansanmurhaan Etelä-Ossetiassa, kun ovat jatkaneet Georgian sotavoimien aseistamista. Georgian sotilaallinen voima on nyt vahvempi kuin mitä se oli elokuussa 2008, kun Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetian siviiliväestöä ja alueen rauhanturvaajia vastaan. Kokoity kutsui Georgiaa jopa ”erääksi aseistetuimmista valtioista” tämän hetken maailmassa.

Cyber-sotakeskus Venäjää vastaan

15. kesäkuuta 209 Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ja Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves tapasivat Valkoisessa talossa Amerikan Kansallisen turvallisuuden neuvonantajan James Jonesin kanssa. Jones on Naton entinen komentaja. Keskustelujen aiheena oli cyber-turvallisuus – tai niin kuin Suomen puolustusministeri ilmaisi asian rehellisemmin ”cyber-sodankäynti”. Viron presidentti kiitti Yhdysvaltoja tämän antamasta avusta, kun Naton cyber-keskus (Cooperative Cyber Defence Centre) perustettiin Tallinnaan. [Hallituksen turvallisuustiedonanto 17.6.2009]

Amerikkalainen kenraali Kevin Chilton ilmoitti toukokuussa 2009 Yhdysvaltojen ja Naton cyber-sodankäyntisuunnitelmista, että "Valkoinen talo haluaa säilyttää itsellään oikeuden fyysisen voima käyttöön – myös ydinaseiden käyttöön – jos vieras valta tekee tietoverkkoihin kohdistuvan hyökkäyksen Yhdysvaltoja vastaan” [”Global Security” 12.5.2009]

Jo muutaman vuoden ajan Yhdysvaltojen ja Naton virkamiehet ovat puhuneet suorasanaisesti Naton artiklan 5 perusteella yhtä hyvin hyökkäyksestä Afganistaniin kuin Irania vastaan rakennettavasta verkostosta ja toimenpiteistä Venäjän väitettyjä cyber-hyökkäyksiä vastaan.

Itämerestä Natomeri

Natolla on Venäjän saartamisen ohjelma: Suomi tarjoaa Natoa varten 237 000 henkilön joukot ja 1300 kilometrin rajapinnan! Tammikuun 2009 Suomessa julkaistu turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko toteaa, että Suomelle Nato olisi tärkein sotilaallinen turvallisuus yhteistyön järjestö. Selonteossa painotetaan, että Suomella on ”vahvat perusteet” harkita Nato-jäsenyyttä.

Aseiden yhteensopivuus on keskeinen ja välttämätön osa täyttä Nato-jäsenyyttä. Huhtikuussa 2009 Suomen puolustusministeriö ilmoittikin norjalaisen Kongsbergin ja amerikkalaisen Raytheonin täyttävän Suomen keskipitkänmatkan ohjusjärjestelmän (MRADMS) vaatimukset. ”Uudet Nato-yhteensopivat ohjusjärjestelmät korvaavat venäläisvalmisteiset BUK-järjestelmät, jotka oli ostettu 1996. Tärkein syy luopua Venäjän järjestelmästä on niiden puuttuva yhteensopivuus Naton järjestelmien kanssa... ".

Äskettäin - 23.7.2009 - Esa Seppäsen ja Ilmari Susiluodon kertoivat käsityksiään, joiden mukaan Suomen liittyminen Natoon palvelisi Naton tärkeintä päämäärää: saavuttaa 1300 kilometrin rajapinta Venäjän kanssa. Seppänen ja Susiluoto uskoivat, ettei Venäjä jäisi passiiviseksi, jos Suomesta tulisi Naton jäsen. Naton laajeneminen Pohjoismaissa päättää Itämeren alueen sotilaallispoliittisen tasapainon. Itämerestä tulisi ”Naton meri”, lukuun ottamatta Kaliningradin edustaa ja Suomenlahden itäisintä päätä.

Äskettäin Suomen hallitus sopi sotilasmenojen kasvusta 2 prosentilla budjetista. Sauli Niinistö kutsui Nato-yhteensopivien taistelukoneiden ostoa hiljaiseksi esisopimukseksi, jonka perusteella voi luottaa myöhempiin suurempiin tarvikehankintoihin. Niinistö tulkitsi myös Euroopan puolustuksen tapahtuvan aina Naton sateenvarjon alla. Jos EU päättäisi hakea yhdessä Naton jäsenyyttä? ”Mitä Suomi tekisi tällöin? Olisiko Suomen erottava? EU:n tarkoitus on toimia kollektiivisesti kaikissa järjestöissä. Miksi turvallisuuspolitiikka on suuri poikkeus?” [Helsingin Sanomat, 16.6.2009]

Samanlaista kampanjaa, peiteltyä valmistelua ja yhdenmukaistamista tapahtuu myös Ruotsissa, vaikka galluppien mukaan molemmissa valtioissa kansalaisten enemmistö vastustaa Natoon liittymistä. (ks. http://www.stoppanato.se). Naton pääsihteeri Jaap de Hoop Scheffer kertoi jäähyväisinään suurista strategisista tavoitteista, mutta Tanskan entisen pääministerin Anders Fogh Rasmussenin toivotaan onnistuvan näissä tavoitteissa paremmin. Schefferin mukaan hänen turhautumisensa syy on, ettei Naton suhteet Euroopan Unioniin ole vielä riittävästi syventyneet, todellista strategista kumppanutta ei ole vielä syntynyt Naton ja EU:n välille. [Trend News Agency, 7.7.2009]. Scheffer painotti, että Nato-EU-suhteet ovat tärkeä osa liittoutuman uutta strategista konseptia.

Neuvostoliiton entinen presidentti Mikhail Gorbachev varoitti äskettäin Venäjän televisiossa, että ”ohjuspuolustusjärjestelmä on uhka Venäjälle”, koska sen pyrkimyksenä on luoda tilanne, jossa Nato voi tehdä ydinhyökkäyksen, mutta jäädä samanaikaisesti suojatuksi vastatoimilta. [Russia Today, 2.7.2009]. Suomen Nato-henkiset poliitikot ovat koordinoimassa Suomen asevoimia yhä enemmän osaksi Naton vastakkainasettelua Venäjää vastaan. Suomen ja Ruotsin integroituminen Naton asevoimiin johtaa paljon pelottavampiin ja vaarallisempiin tapahtumiin kuin mitä tämänhetkiset onnettomuudet ovat Pohjois-Afganistanissa. Rick Rozoff kirjoittaa osuvasti: “- - -The simultaneous and coordinated US and NATO military buildup in the Arctic Ocean, the Baltic Sea and the Barents Sea are moving the line of confrontation with Russia ever closer. With Finland's and Sweden's integration into NATO the armed forces of both nations will have something far more formidable and dangerous to contend with than firefights in Northern Afghanistan” (http://usa.mediamonitors.net/content/view/full/64913).

Tämä chicagolainen mies, Rozoff, on myös muutoin hyvin mielenkiintoinen persona aktiivisuudessaan mm. Nato-vastaisen listan vetäjänä (the Stop NATO international email list: http://groups.yahoo.com/group/stopnato/). Hän kirjoittaa säännöllisesti Global Research –globaalisaation tutkimuskeskusta varten. Vähän aiemmin toukokuussa 2009 hän kirjoitti artikkelin, jossa väitti Pentagonin valmistelevan sotaan Venäjää vastaan (http://www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=13614). Hän viittasi Irina Kadzhaevin arvioon huhtikuulta 2009: Irinan mukaan tilanne on itse asiassa nyt vakavampi kuin elokuussa 2008. Erityisen surullinen tapaus asuu tällä hetkellä Virossa: Toomas Hendrik Ilves, joka syntyi Ruotsissa ja kasvoi Yhdysvalloissa, jossa työskenteli amerikkalaisen propaganda tarpeita varten (Radio Free Europe). Mainittu Ilves on kääntänyt pahimman kykynsä mukaan maatansa ja naapureitaan Venäjän vastaiseen rintamaan. Pari vuotta sitten Ilves oli kehittämässä valhetta venäläisten hakkereiden hyökkäyksestä. Ilman mitään todistetta syntyi pian yleinen uskomus Venäjän vaarallisesta käytöksestä. Tuolla perusteella Nato ja Yhdysvallat saattoivat perusteella uusia hankkeitaan. Pentagonin johtaja Robert Gates tapasi marraskuussa Andrus Ansipin ja “keskusteli Venäjän käytöksestä ja yhteistyön uusista muodoista cyber-turvallisuuden hyväksi…” [U.S. Department of Defense, 12.11.2008] Tässä yhteydessä viitattiin Naton artiklaan 5.

Suomen Puolustusministerin ja ulkopoliittisen johdon Nato-ihmisten politiikka uhkaa jakaa Suomessa asuvan väestön yhä syvemmin Nato-vastaiseen valtaväestöön ja militanttiin Nato-vähemmistöön. Tämän jälkeen tulee yhä vaikemmaksi asettua Suomen sotilaallisten tavoitteiden puolustajaksi, koska Suomi on itse valinnut Naton kanssa kriisien tien. Toistaiseksi ymmärrän asevelvollisuuden toteuttamisen Suomessa, koska isänmaallisen suomalaisen pitää turvata perheiden ja isänmaan koskemattomuus myös sellaista uhkatilannetta vastaan, jossa Nato alkaa tuoda joukkoja Suomeen ja puolustus- ja turvallisuuspoliittisten päätösten osalta joudumme alistetuksi Naton tai amerikkalaisten tahtoon.

Vain sotahullut imperialistit tai housuihinsa kusevat raukat tarvitsevat natsi-Saksan tai Naton tai jonkun muun aseveljen liittolaisuutta Neuvostoliittoa ja Venäjää vastaan. Terveet ja järkevät ihmiset eivät ylipäätänsä suunnittele tai toivottele aggressioita itänaapuriaan vastaan, vaan rakentavat menestyksellistä kanssakäymistä arvokkaan käytöksen mukaisesti.

Väinö Linna ja Neuvostoliitto

Väinö Linna piti esitelmän Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”. Luin jälleen kerran tuon esitelmän kokoelmasta: Väinö Linna, Esseitä (WSOY 2007). Esitelmä toi selvästi esille ne kadonneet viisaudet, joita pitäisi muistaa yhä Suomessa 2000-luvulla. Tiivistetysti sanottuna kadonneet viisaudet ovat tässä: YYA-takaisin ja Kekkonen (tai Paasikivi) presidentiksi. Mikäli Kekkonen tai Paasikivi eivät ole enää käytettävissä, Paavo Väyrynen voisi olla paras vaihtoehto näiden sijasta Suomen tasavallan presidentiksi Tarja Halosen jälkeen. En kaipaa Kekkosta itse persoonana, mutta arvostan sitäkin enemmän hänen idän politiikkaansa.

Väinö Linnan viisasta esitelmää lukiessa tuli yhä selvempi tietoisuus siitä, että revanssihenkisten järjestöjen, kuten Pro Karelia, politiikka on osoitettu Suomen kansakunnan kovissa kohtaloissa vakavaksi virheeksi: aggressioiden, pelkojen ja epäluulon levittäminen kansakuntaan on sellaista toimintaa, että sen harjoittajat pitäisi saattaa tasavallan presidentin arvovallalla lukkarin luokse kouluun, tarvittaesa lukkarin ärähdyksillä ja kepin taonnalla vahvistettuna.

ProKarelia on niin kuin Raamattu tietää kertoa "susi lammasten vaatteissa": puku päällä ja solmio kaulassa eivät tee sen puhujista rauhan ja sovinnon ihmisiä, jos ja kun revanssihenkiset tuhon ja epätoivon toivotukset Venäjää vastaan antavat lauseille sisällön.

Jo lyhyen harkinnan jälkeen pieni tyttökin metsämummon mökissä osaisi kysyä, vaikka ProKarelia-sudella olisi vanhan mummon mekko yllä: "Miksi sinulla on niin isot hampaat?"

Lisäksi kannattaa lukea Linnan matkakertomus ”Matkustimme Leningradiin ja Moskovaan” vuodelta 1964. Ihailtuaan ensin, että Neuvostoliitossa teatterit olivat täpötäynnä, vanhasta mummosta nuoreen tyttöön saakka seurasi yleisö yhtä innokkaana esitystä, Linna päättää esseen viisaasti: ”Meidän täytyy myös aina muistaa Neuvostoliiton kysymyksessä ollessa kaikki se mistä Neuvostoliitossa on lähdetty. Tsaarivallan aikana nämä suuret ihmisjoukot elivät tilassa joka kuului Euroopan takapajuisimpiin. Kun ne nyt ovat astuneet esiin luomaan uutta sivilisaatiota, on siinä uuden ja nuoren aiheuttamaa intoa. Myös pyrkimys tietoon ja kosketukseen taiteen kanssa lähtee osaksi samalta pohjalta”.

Seuraavaksi katkelmia Väinö Linnalta, väliotsikot ovat blogin kirjoittajalta.

Kansallinen tietoisuus

”Määritelmä kansallinen tietoisuus voidaan ymmärtää hieman samalla tavalla kuin viime aikoina usein puheena ollut kansallinen identiteetti. – Kansallinen tietoisuus on osa yksilön tajuntaa, ja yleiseksi se tulee siksi, että se tavalla tai toisella koetaan monien ihmisten taunnassa. Tämän tietoisuuden sisältö vaihtelee tietenkin yksilöstä toiseen, hänen sosiaalisen asemansa, ideologiansa ja vielä monen muun seikan mukaan, niin kuin se vaihtelee yksilössä itsesäänkin, ikäkausien ja ympäristön muutosten myötä. Mutta jonkinlainen käsitys kansallisesta ympäristöstään, sen menneisyydestä ja tulevaisuudestakin useimmilla ihmisillä on.”

”Eräs kansallisen tietoisuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.”

”Tärkein tekijä,jonka kautta määrittelemme suhdettamme muihin kansoihin, on ulkopolitiikka ja siihen liittyvät asenteemme. Tavallinen kansalainen ei tietenkään voi osallistua ulkopolitiikkaan muuten kuin juuri yleisen asennoitumisen tasolla sekä vaalikäyttäytymisen yhteydessä.”

Neuvostoliiton-vastaisen ulkopolitiikan virhe Suomessa

”Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehityksele oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovatmyös vaikuttaneet voimakaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.

”Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostolittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.

”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”

Aggressiosta ystävyyteen, pelosta luottamukseen

”Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.

”Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”

”Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.”

Rauhan ja yhteistyön toivottava olotila

”On myös totta, että presidenttien Paasikiven ja Kekkosen toimintalinjoissa on ollut tietty ero. Välittömsti sotaa seuranneissa olosuhteissa joutui presidentti Paasikivi korostamaan meille, että uudelleenasennoituminen Neuvostoliittoon on kansamme kannalta välttämätöntä, ja tästä välttämättömyydestä hän kehotti tekemään hyveen. Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvimistamisen lisäksi.”

En ylistä Stalinia

Antifasisteilla oli voimakas iskulause Tampereella: Ryti hirteen! Fasistirikolliset todellakin tuomittiin usein hirsipuussa.

Minä katselin ystävien ja toveteiden mielenilmausta levollisesti, kuten luonteeseeni sopii sovinnollisuus ja hiljaisuus.

”Stalin hirteen” olisi vielä enemmän aiheellinen iskulause. Tiedän, että minun näkemykseni ei vastaa monienkaan ns. antifasistien käsitystä, mutta kuten olen sanonut, olen poliittisesti sitoutumaton ja väritön itsenäinen ihminen.

Eurooppalaiset valtiot ovat tehneet samaistusta Hitlerin ja Stalinin välillä. Tämä ei ole vailla perusteita. Se ei ole vielä kauheaa, mutta samanaikaisesti on tehty samaistus fasismin ja kommunismin välillä. Tuo samaistus ihmetyttää, vaikka en ihannoi kumpaakaan mainituista aatteista.

Minä kiitän Suurena Voitonpäivänä, että Neuvostoliitto oli vapauttamassa Eurooppaa fasismista.

Minä suren sitä, että Suomi oli fasistien aseveli ja osallistui miljoonan ihmisen kuolemaan Leningradin piirityksessä. Minä en voi toki ymmärtää mitenkään pyrkimyksiä ja historiaa surkeasti vääristeleviä ihmisiä, jos joku tahtoisi ylistää Stalinia.

En ole tavannut kasvotusten yhtään venäläistä, joka puolustelisi Stalinin aiheuttamaa tragediaa, kidutuksia, teloituksia ja vangitsemisia aivan syyttömille ihmisille. Eräs venäläinen ystävä sanoi juuri illalla, että Stalinia ihannoivat kommunistit – yleensä kukaan muu ei voi ihailla Stalinia eikä kommunisteistakaan valtaosa ihaile – voivat menetellä tuolla tavalla vain vastoin parempaa tietämystä, mutta Venäjällä kaikki tietävät sitä vastoin hänen hirmuteot.

Venäläiset ystäväni kannattavatkin Venäjän nykyistä hallitusta – Venäjän yhtenäisyyden puoluetta – ja Venäjän federaation olemassaoloa. Sitä vastoin he eivät kaipaa Neuvostoliittoa takaisin poliittisena tai taloudellisena järjestelmänä.

”Kostonhimoa, oveluutta ja kunnianhimoa”

Soso - Иосиф Виссарионович Сталин (oikeasti gruusialainen Dzhugashvili, Джугашви́ли; იოსებ ჯუღაშვილი) kuoli 5 maaliskuuta 1953, mikä on minun mielestäni paras päivä Neuvostoliiton historiassa sen ohessa, että Neuvostoliitto oli kukistamassa fasistisen hirmuvallan Saksassa. Stalin – alias Besoshvili, Nizheradze ja Koban – oli Neuvostoliiton todellinen generalissimo. Hän puhui äidinkielenään georgiaa (gruusia) mutta oppi myöhemmin venäjän kielen.

 Josifin isä Vissarion (Beso) juopotteli sekä hakkasi vaimoaan ja poikaansa. Vuonna 1888 Josef meni Gorin hengelliseen kouluun ja menestyi hyvin. Pyhän Vanhan testamentin ja Pyhän Uuden testamentin tenteistäkin tuli arvosanoiksi paras mahdollinen (5), niin kuin myös jumalanpalvelusliturgiasta, Venäjän kirkon historiasta ja kirkkolaulusta.

 Vuonna 1894 hän siirtyi Tbilisiin pappisseminaariin, mutta vuonna 1899 hänet karkotettiin seminaarista, koska oli edistänyt marxilaista ideologiaa. Joseph Iremashvili kertoo muistelmissaan «Stalin und die Tragoedie Georgiens» (1932), Stalinin opiskelutoverina, että Stalin oli jo tuolloin Tbilisin vuosina täynnä ”kostonhimoa, oveluutta ja kunnianhimoa. Stalissa ei ollut nöyryyttä, vaan hän oli julma ja tunteeton niin kuin hänen isänsäkin". ”Lapsuudestaan lähtien Stalinin elämäntehtävänä oli koston toimittaminen ja vaientaa kaikki, jotka estävät tätä tarkoitusta”.

”Stalinin hirmuvallan uhrit”

Sinänsä on surkuhupaisaa, miten paljon on muodollista operointia käytetty 1 joulukuu 1934 tapetun Kirovin murhan selvittämiseksi. Murhaa on epäilty Stalinin tilaukseksi. Vielä 1990 syyttäjän toimisto palasi asiaan ja antoi lausunnon, ettei ole näyttöä Stalinin tai hänen NKVD:n osallisuudesta mainittuun murhaan.

1.12.1934 syntyi muutos Neuvostoliiton rikoslakiin («О внесении изменений в действующие уголовно-процессуальные кодексы союзных республик»; ks. myös Сахаров А. Д. Воспоминания), jonka perusteella Neuvostoliiton vastaisten ”terroritekojen ja terrorijärjestöjen tutkiminen” aloitettiin.

Yhä Venäjällä tiedetään kertoa, miten jokaisen piti pelätä, että ”musta auto saapuu pihaan”. Tutkimukset kestivät enintään 10 päivää, syyte saatettiin nostaa päivää ennen oikeudenkäyntiä, asian kuuleminen tapahtui ilman osapuoltakin, rangaistuksen kumoamista ei sallittu, kuoleman rangaistukset pantiin heti käytäntöön.

Tämä vuonna 1934 alkanut käytäntö tulee kaunistelematta ilmi mm. Nikita Sergejevitš Hruštšovin raportista 25.2.1956 (Никита Сергеевич Хрущев. О культе личности и его последствиях. Доклад XX съезду КПСС. "Известия ЦК КПСС", 1989 г., N 3; sama teksti on myös tässä linkissä, joka saattaa avautua helpommin: http://lib.kharkov.ua/MEMUARY/HRUSHEW/kult.txt). Hän kirjoittaa, että ”kaikilla on yhä hyvin muistissa”, mitä vaurioita aiheutti vallan ja kultin keskittyminen yhden henkilön käsiin (В связи с тем, что не все еще представляют себе, к чему на практике приводил культ личности, какой огромный ущерб был причинен нарушением принципа коллективного руководства в партии и сосредоточением необъятной, неограниченной власти в руках одного лица, Центральный Комитет партии считает необходимым доложить XX съезду Коммунистической партии Советского Союза материалы по этому вопросу).

Surullista on, jos tuo muisti tylsistyy, joten Hruštšovin vanhaa raporttia pitää kerrata yhä uudestaan.

Hruštšov kirjoittaa Stalinin häikäilemättömästä vallan väärinkäytöstä ja brutaalista väkivallasta sekä täydellisestä suvaitsemattomuudesta. Edelleen hän kirjoittaa Stalinin vaatineen täydellistä alamaisuussuhdetta, jolloin vastustamisen yrittämisestä seurasi fyysinen ja moraalinen tuho.

 Hruštšovin mukaan ”Stalinin hirmuvallan uhreina” oli monia rehellisiä kommunismiin omistautuneita puolueen ihmisiä ja työläisiä (”Это особенно проявилось в период после XVII съезда партии, когда жертвами деспотизма Сталина оказались многие честные, преданные делу коммунизма, выдающиеся деятели партии и рядовы работники партии"). Hän kirjoittaa myös, että Stalin otti käyttöön nimityksen "враг народа", mikä tarjosi mahdollisuuden sorto- ja vihatoimiin kaikkia niitä vastaan, jotka ”eivät olleet samaa mieltä kuin Stalin”.

”Yhden henkilön mielivaltaisuutta kannustetaan ja muiden ihmisten mielivaltaisuus sallitaan. Massapidätykset sekä tuhansien ja tuhansien ihmisten karkoitukset, tuomiot ilman oikeudenkäyntiä tai normaalia tutkintaa aiheuttivat epävarmuutta kansalaisten keskuudessa, pelkoa ja jopa kauhua” (Произвол одного лица поощрял и допускал произвол других лиц. Массовые аресты и ссылки тысяч и тысяч людей, казни без суда и нормального следствия порождали неуверенность в людях, вызывали страх и даже озлобление).

GULAG

Uudesta laista oli seurauksena koko valtakunnan alueella aloitetut tutkimukset, joissa selvitettiin kansan viholliset («врагов народа»). Nämä toimenpiteet - «ежовщины» - olivat rajuja: vuonna 1937 teloituskomissio ampui 353074 ihmistä, pidätysten määrä oli huikea lähes miljoona (936 750)(ks. myös СТАТИСТИКА РЕПРЕССИВНОЙ ДЕЯТЕЛЬНОСТИ ОРГАНОВ БЕЗОПАСНОСТИ СССР НА ПЕРИОД С 1921 ПО 1940 ГГ).

Richard Pipes (Communism: A History. Modern Library Chronicles, s. 67) laskee, että vuosina 1937-1938 NKVD pidätti lähes 1,5 miljoonaa ihmistä, joista noin 700 000 ammuttiin. Keskimäärin tuhat ihmistä ammuttiin päivässä. Historioitsija V.N. Zemskov (В. Н. Земсков) laskee yksilöidysti ammuttujen lukumääräksi 642 980 ihmistä vuosien 1921-1954 aikana.

 Stalin omakätisesti hyväksyi vankien kidutuksia, esimerkiksi 13. syyskuuta 1937 NKVD:n asiakirjoissa on Stalinin merkintä, jossa suositellaan pahoinpitelyä, koska henkilö ei ollut antanut tarvittavia tietoja Puolan alueelta («Избить Уншлихта за то, что он не выдал агентов Польши по областям »). Zemskov on laskenut myös Gulag-vankien valtavan määrän ja eritellyt karua kohtaloa (В.Н.Земсков. ГУЛАГ - историко-социологический аспект. Социологические исследования. 1991, N.6 С.10-27; 1991, N.7. С.3-16). Gulag-vankien rikokset olivat 1.3.1940 siten, että suurin nimetty ryhmä oli vastavallankumoukselliset (28,7 %, huliganismi, keinottelu ja muuta rikokset hallitusta vastaan 12,4 %, virkamiesten tekemät rikokset 8,9 %, varastaminen 9,7 %, henkirikokset 5,9 %, sosialistisen omaisuuden varastaminen 1,5 % ja muut rikokset 27,5 %. Vankien kokonaismäärä oli 1940 yli miljoona (1 668 200), mutta luvussa on sekä ИТЛ että ИТК ГУЛАГ.

 Gulag-vangeista kolme suurinta kansallisuusryhmää olivat venäläiset 63,05%, ukrainalaiset 13,81% ja valkovenäläiset 3,40%.

Venäläisiä oli Gulag-vangeista 1939 yhteensä 830 491, vuonna 1940 heitä oli 820 089 ja vuonna 1941 884 574. Tämä oli moninkertainen määrä suomalaisiin Gulag-vankeihin (2371 [1939], 2750 [1940], 2614 [1941]), joita heitäkin oli enemmän kuin esimerkiksi virolaisia, joista nykyään puhutaan kovalla äänellä.

Vuosina 1934-1941 korkeakoulutettujen vankien osuus kolminkertaistui. Zemskov kirjoittaakin osuvasti aikakaudesta Gulag-tietojen valossa: ”Kommunistijohtajien yhteinen piirre oli epäluulo, nurjamielisyys ja jopa viha älymystöä vastaan” (Недоверие, неприязнь и даже ненависть к интеллигенции - это общая черта коммунистических вождей) .

Svetlana Allilueva

Stalinin ensimmäinen vaimo kuoli tuberkuloosiin ja virallisten tietojen mukaan toinen vaimo Nadezhda Allilueva (Надежда Аллилуева) kuoli 1932 tehtyään itsemurhan (Мусский И. А.. Сто великих диктаторов. Проверено 2002. М.: Вече.). Tästä avioliitosta syntynyt Svetlana- tyttö, Svetlana Allilueva (Светлана Иосифовна Аллилуева), pyysi 6 maaliskuu 1967 poliittista turvapaikkaa Yhdysvaltojen suurlähetystöstä New Delhissä. Samana vuonna Svetlana muutti myös Yhdysvaltoihin. Sittemmin hän käytti nimeä Lana Peters.

Kai tytär tietää jotakin siitä, oliko isä sankari vai hirviö, oliko Neuvostoliitto ihannevaltio vai sopiko sen romahtaa?

Svetlana oli vain kuusi vuotta vanha tyttö, kun hänen äitinsä kuoli. Kuolinsyystä oli luonnollisesti useita spekulaatioita pitkän aikaa, vaikka itsemurha on jäänyt vahvimmaksi selitykseksi. Isä Stalin oli hyvin loukkaava tytärtään vastaan ja nosti hänet hiuksista pöydälle, jotta tytär tanssisi humalaiselle isälleen.

 16 vuotta vanha teinityttö rakastui Aleksei Kapleriin, mutta isä kiivastui ja saattoi Aleksein kymmenen vuoden tuomiolle Vorkutan kaupunkiin napapiirin tuntumaan. 17 vuoden iässä tyttö rakastui uudestaan, nyt opiskelutoveriinsa juutalaiseen Grigori Morozoviin, jonka kanssa hän sai myös Joseph-pojan vuonna 1945. Pari erosi kuitenkin pian lapsen syntymän jälkeen.

Seuraava aviomies oli jo vihdoin läheinen Stalinille: Juri Zhdanov. Jekaterina tytär syntyi vuonna 1950.

Kun isä Stalin kuoli, Svetlana-tytär otti äitinsä sukunimen. Mielenkiintoinen protesti sekin, ettei isän nimi ollut enää tyttärelle kunnia-asia! Tytär oli toki etuoikeutettuja puolueen jäseniä, varsinaista nomenklaturaa.

6.3.1967 Svetlana vieraili Neuvostoliiton suurlähetystössä New Delhissä, mutta pian tämän jälkeen hänet vietiin Yhdysvaltojen suurlähetystöön, jossa hän pyysi suurlähettiläs Chester Bowlesin apua turvapaikan saamiseksi.

Yhdysvallat järjesti Svetlanalle Rooman ja Geneven kautta matkan Yhdysvaltoihin. Kun Svetlana saapui huhtikuussa 1967 New Yorkiin, hän sanoutui lehdistötilaisuudessa irti isänsä hallinnosta ja Neuvostoliiton hallituksesta.

 Vuonna 1967 julkaistiin hänen elämänkerta Twenty Letters To A Friend, jonka Priscilla Johnson käänsi venäjästä englanniksi.

 Vuonna 1982 hän muutti Cambridgeen ja vuonna 1984 palasi takaisin jopa Neuvostoliittoon, jossa hänen tyttärelle myönnettiin kansalaisuus. 1986 hän palasi kuitenkin takaisin Yhdysvaltoihin. Isän tyttärelle isänmaa ei ollut se maa, jossa hän tahtoi elää, vaikka siellä asui monet sukulaiset.

Mikä on oikea kuva Stalinista?

Neuvostoliiton propagandassa Stalin oli ”suuri johtaja ja opettaja” («великого вождя и учителя»), joten luonnollisesti hänen mukaansa nimettiin kaupunkeja, kouluja, katuja ja tehtaita. Minulle hän ei ole suuri johtaja eikä opettaja, vaan jotain aivan päinvastaista, vaikka toki tiedän hänen ”hyvät” tekonsa koulutuksen kehittämiseksi.

Samanaikaisesti kuitenkin tiedän, että juuri koulutetut ihmiset koettiin vainoharhaisesti uhkaksi ja heitä teljettiin Gulag-leireille entistä enemmän.

Pappisopiskelijan johdolla Neuvostoliitto julisti 15.5.1932 ohjelman, jonka mukaan Neuvostoliitosta häviäisi uskonto täydellisesti 1. toukokuuta 1937 mennessä. 1939 toimi kuitenkin yhä edelleen kirkkoja.

Suomalaisen kommunistin aloitteesta Stalinin valtakunnassa oli toki tuolloin luontevaa, että esimerkiksi Kolppanan kirkko tuhottiin lopullisiksi ajoiksi.

Kirkko ja uskonto eivät kuitenkaan hävinneet niin nopeasti, joten 4. syyskuu 1943 Stalin, Karpov, Molotov ja Berija rakensivat neuvotteluissa yhteistyötä ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkolle tuli raportointitehtäviä seurakuntalaisista tiedustelua varten. Minulle opintonsa kesken jättänyt Stalin on ilmaus epäpyhyydestä, antikristillisestä ihmisen palvonnasta, ”henkilökultista”, niin kuin Hruštšov aivan oikein raportoi 25.2.1956.

Venäjällä liberaalidemokraatit näkevät Stalinin totalitaarisen yhteiskunnan luojana, joka syyllistyi rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Venäjän kommunistinen-antistalinistinen väki syyttää Stalinia siitä, että tämä tuhosi Leninin ja Marxin ihanteet (esim. F. Raskolnikov, LD Trotski, NI Bukharin, Alexander Tarasov, Roy Medvedev; vrt. myös Frankfurtin koulu ja Hannah Arendt).

Nationalistiset antistalinistit (AI Solzhenitsyn, IR Shafarevich, B. Makhnach) moittivat Stalinia rikoksista Venäjän kansaa vastaa, massiivisesta sorrosta ja Venäjän perinteisen kulttuurin tuhoamisesta.

18-19 helmikuuta 2006 toteutetussa kyselyssä 47% Venäjällä haastatelluista arvioi Stalinin vaikutusta historiaan positiiviseksi, vaikka samanaikaisesti 59 % uskoi, että "että Stalinin aikakauden vankileireille joutui pääosin viattomia ihmisiä”.

Minulle hyvä Venäjä ei ole Neuvostoliiton aikainen kommunistinen järjestelmä – vielä vähemmän se on Stalinin aikainen Neuvostoliitto - , vaan minulle hyvä Venäjä on demokraattinen Venäjä, joka elää mahdollisuuksien mukaan markkinataloudessa ja globaalissa taloudessa.

Ankarin kapitalismi ja vapaimmat kauppaehdot eivät ole aina eduksi omille kansalaisille, joten hyvä Venäjä ajattelee ensimmäiseksi omia kansalaisiaan, vaikka se saattaa ärsyttää muita valtioita. Venäjällä ei ole mitään tarvetta puolustella Stalinin tekoja, jos vaikka Hitlerin ja Stalinin kanssa tahdotaan sekä fasismi että kommunismi tuomita yhtä aikaa liettualaisten voimakkaasti kannustaessa tuohon tuomioon (”the International Commission for the Evaluation of the Crimes of the Nazi and Soviet Occupation Regimes”).

Pikemmin Stalinin tuomitseminen ärsyttää silloin, jos ja kun historian tuomitseminen mainitulla tavalla on rakennusaineena myyttiseksi perustaksi uudelle, oman aikamme sorrolle, syrjinnälle, vastakkainasettelulle ja pelottelulle. Sellaista syyttelyä olen nähnyt venäläisissä sanomalehdissä runsaastikin tuoretta eurooppalaista päätöstä vastaan, jossa kommunismi ja fasismi samaistettiin.

Jo kommunistinen Neuvostoliitto ja erityisesti Nikita Sergejevitš Hruštšov sanoutui ankarasti irti Stalinin hirmuteoista. Sekin osoittaa, että kommunismin ja fasismin samaistaminen on epäonnistunut rinnastus, sillä tuomion tähtäyspiste olisi pitänyt olla Stalinin pahoissa teoissa, tai pahoissa teoissa itsessään. Myös juutalaiset tietävät hyvin, että tehty analogia ontuu.

Fasismi ja kommunismi tahdotaan tappaa nyt liian huolimattomasti samalla yhdellä kärpäslätkän heilautuksella,mutta tuolla tavalla luodaan valitettava propagandistinen malli oman aikamme vihan ratkaisuille, vastakkainasettelulle ja ideologiselle sorrolle. Menneisyys on siinä vain oman päivämme poliittisia siirtoja varten.

Jälkikirjoitus:

Pohjois-Ossetiassa 14.7.2009 Venäjän kommunistinen puolue päätti tehdä kummia Stalinin kunniaksi. Ч.М.Зангиев (Zangiev), В.М.Цуциев (Tsutsiev), В.Ц.Дулаев (Dulaev) ja К.А.Едзоев (Edzoev) olivat johtamassa päätöstä järjestelykomiteasta, jotta ”Suuren Stalinin” 130-vuotisjuhlan kunniaksi syntyisi ansiokas juhla. Tällöin päätetiin myös Stalinin patsaan pystyttämisestä Suuren Isänmaallisen sodan kunniaksi! Zangiev teki tuon ehdotuksen.

Varmaan ei liene yllätys, miksi en tunne Venäjän kommunisteihin suurta sympatiaa

EU-seminaarissa syyskuussa 1997

Havaitsen, että yli kymmenen vuotta vanha tapaus on herännyt taas keskusteluihin, ei toki minun tähteni, vaan Toimi Kankaanniemen suhteesta Suomen Kristilliseen liittoon ja Suomen hallitukseen.

Tuota vanhaa ”raporttia”, jota Usko ja rukous –keskustelukanava siteeraa, en ole itse kirjoittanut. Ehkä sen vuoksi sillä perusteella on mahdollisuus arvailla poliittisista näkemyksistäni enemmän kuin stalinisti- tai kommunistipappi leimoista.

 Vastustin syyskuussa 1997 voimakkain sanoin paranoidisen poliittisuskonnollisen kuvan luomista. Tämä oli siis jo ennen kuin olin tehnyt aihepiiriä sivuavaa väitöskirjaani tai olisin naimisissa venäläisen vaimoni kanssa. Toki tunsin hänet jo tuossa vaiheessa ja olin heti pian seminaarin jälkeen matkustamassa Pietariin.

 Tässä alla mainittu Torniaisen kirjoittama raportti, jossa viitataan meikäläiseen tammikuussa 1998.

X X X X

SUOMEN SANOMAT NRO 1 / TAMMIKUU 1998 Antti Torniainen julkaisi siis raportin nimellä:
EU:n ja mikrosirun vastustus Suomessa kasvaa

Tuhat kristittyä pedonmerkkiä vastaan Jyväskylässä

Lauantaina 20.9 pidettiin Jyväskylässä "Vastuu on meidän"-ryhmän järjestämä mikrosiruseminaari, joka kääntyi mahtavaksi EU:n ja tulossa olevan pedonmerkin vastaiseksi mielenilmaukseksi. Osanottajia oli paikalla noin tuhat, ja suurin osa heistä oli eri kirkkokuntiin ja uskonsuuntiin kuuluvia uskovia kristittyjä. Kahta henkilöä lukuunottamatta kaikki läsnäolijat ilmoittivat haluavansa Suomen välitöntä irrottamista EU:sta ja torjuivat yhtä yksimielisesti myös suunnitteilla olevan valvontamikrosirun sijoittamisen kansalaisten ihon alle.

Tilaisuudessa vallitsi voimakas kristillisisänmaallinen, itsenäisyyden ja laillisuuden palauttamista vaativa ilmapiiri.

Kahdeksan asiantuntijaa

Seminaarin puheenjohtajana toimi Suomen Kristillisen Liiton Jyväskylän paikallisosaston puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu Juhani Starczewski. Seminaariin kuuluvaan paneelikeskusteluun osallistuivat Päivi Hentunen kuluttajavirastosta, tiedetoimittaja Pertti Jotuni, kansanedustaja Toimi Kankaanniemi, Via Dolorosa ry:n varapuheenjohtaja Markku Lappalainen, helluntaisaarnaaja, lähetystyöntekijä Veli Lavia, mikrosiruasiantuntija Tony Mishima, pastori Juha Molari evankelisluterilaisesta kirkosta ja filosofian maisteri Antti Torniainen Vapaan Suomen Liitosta.

Mikrosiruseminaarin puheenjohtaja piti ensin johdantopuheenvuoron, jossa hän mm. esitteli paneelikeskustelun osanottajat. Ajatus järjestää tällainen seminaari syntyi vuonna 1995 Mikkelissä pidetyssä Suomen Kristillisen Liiton kuntaparlamentissa. Sen aikana kansanedustaja Tauno Pehkonen puhui mikrosirun asentamisesta eläimiin ja viittasi samalla Johanneksen Ilmestyksessä (Ilmestyskirjassa) mainittuun pedonmerkkiin. Pehkonen kuuluu maa- ja metsätalousvaliokuntaan, jossa asia tuli esille käsiteltäessä eläinsuojelulaissa mainittuja vähän kipua tuottavia toimenpiteitä. Tämän johdosta Juhani Starczewski ehdotti mikrosiruseminaarin järjestämistä.

Johdantopuheenvuoron jälkeen Suomen Kristillisen Liiton Jyväskylän paikallisosaston varapuheenjohtaja Juha Lappalainen luki Raamatusta mm. esivaltaa käsitteleviä kohtia ja johdatti läsnäolijat rukoukseen.

Mikrosiru on vaaraton?

Päivi Hentunen selosti aluksi Suomen kansalaisille tarkoitettua sähköistä identiteettiä ja siihen liittyvää henkilökorttia. Hän pyrki rauhoittamaan ilmapiiriä korostamalla, että tulossa oleva järjestelmä on jatkuvasti poliittisen vallan valvonnan alainen. Aikaa sen toteuttamiseen on vuoden 1999 loppuun. Sähköisen henkilökortin avulla on mahdollista asioida tietoverkoissa, ja ihmisen tunnistaminen on yksinkertaista ja joustavaa. Tarkoitus on helpottaa eikä vaikeuttaa elämää, eikä laitonta tietojen yhdistämistä tulla sallimaan. Sähköisen kortin hankkiminen on täysin vapaaehtoista, eikä sillä ole mitään tekemistä ihon alle asennettavan mikrosirun kanssa.

Omassa alustuspuheenvuorossaan Pertti Jotuni tuki Hentusen ajatuksia korostamalla, ettei tulossa oleva kortti liity mitenkään ihonalaiseen mikrosiruun. Kortin ottaminen on vapaaehtoista, eikä asiaan sisälly mitään hengelliseltä kannalta väärää. Jotuni viittasi edelleen siihen, että ihon alle asennettavaa mikrosirua koskevat tiedot ovat ristiriitaisia, eikä ainakaan hän tiedä, onko sellaista asennettu ihmiseen. Hän pyrki rauhoittamaan kuulijoita, jotta nämä jättäisivät koko mikrosiruasian Jumalan haltuun. Toisaalta Jotuni viittasi siihen, että kehitys yhä elektronisempaan suuntaan on väistämätöntä.

Juha Molari käsitteli Ilmestyskirjan 13. lukua. Hän selvitti, että oikeaan käteen ja otsaan kiinnitetty tai kaiverrettu tai poltettu merkki on aikoinaan vanhalla ajalla ollut uskonnollisen kannatuksen ja palvonnan merkki. Juutalaisillakin oli merkit - toorateksti ja nauhat - otsassa ja oikeassa kädessä. Pedonmerkki on Antikristukseen kohdistuvan uskonnollisen palvonnan ja väärän uskonnon merkki. Molarin mukaan ei mikrosiruasiasta saisi tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, sillä tulevaisuutta koskevissa ennustuksissa on erehdytty ennenkin. Myöskään katolista kirkkoa ei hänen mielestään pidä liiaksi pelätä.

Uhka on todellinen

Toimi Kankaanniemi selosti menneiden aikojen tunnistamismenetelmiä. Hän mainitsi, että esimerkiksi Yhdysvaltain lentokentillä ihmiset - mm. rikolliset - voidaan sähköisesti tunnistaa myös kämmenestä eikä vain korteista. Hänen mielestään kehitys kulkee kohti mikrosirun asentamista ihmiseen. EU:lla tulee olemaan tässä asiassa merkittävä rooli. Suomea ollaan viemässä sen kansalaisilta mitään kysymättä Euroopan rahaliittoon eli EMU:uun, jonka tulevalla keskuspankilla on laajat valtuudet. Suuri vaara piilee siinä, että korkein päätöksenteko EU:ssa on mitä suurimmassa määrässä salaista. Kankaanniemi näki todellisen uhkan myös roomalaiskatolisen kirkon vaikutusvallan lisääntymisessä EU-Euroopassa ja luterilaisen kirkon lähentymisessä siihen. Hän pohti kysymystä siitä, miten katolisen kirkon vastaisten henkilöiden lopulta käy.

Markku Lappalainen viittasi siihen, kuinka vaikeaa uskovan kristityn usein on olla selvillä siitä, kuinka pitkälle hän voi pelastustaan menettämättä mennä sähköisten tunnistusvälineiden vastaanottamisessa. Merkitseekö ehkä jo tällaisen kortin ottaminen pedonmerkin ottamista? EU on Markku Lappalaisen mielestä tulevan Antikristuksen valtakunnan esiaste, jossa vallitseva demokratiavaje helposti johtaa pakkovaltaan ja tämä edelleen mikrosiruun ja pedonmerkkiin.

Veli Lavia on se henkilö, jonka välityksellä mikrosirun asentamista ihmiseen koskevat amerikkalaisen tri Colin Sandersin tiedot ovat lähinnä tulleet Suomeen. Mm. toiseen tessalonikalaiskirjeeseen nojautuen Lavia käsitteli alustuspuheenvuorossaan Jeesuksen toiseen tulemiseen liittyviä tapahtumia, ja korosti, että nykyisenä aikanakin uskovat saavat levätä ja olla rauhassa Jumalan turvissa. Hän mainitsi myös, että mikrosiru voidaan sijoittaa ihmiseen monella eri tavalla, ja käsitteli puheenvuorossaan lukuisia asiaa koskevia ulkomaisia artikkeleita.

Antti Torniainen totesi, että mikrosiru on kaikkien aikojen tehokkain hallitsemiskeino, jota tulevat diktaattorit varmasti käyttävät. Siitä tulee pedonmerkki sijoitettaessa sen informaatioon luku 666. EU:lla ja sen keskuspankilla on oikeus määrätä, että kauppaa saa käydä vain mikrosirun avulla. Suomen EU-jäsenyys on laiton, ja siitä aiheutuu valtaosa nykyisistä yhteiskunnallisista epäkohdista. Esivaltana Suomessa on perustuslain mukaan kansa. Raamattu opettaa, että osana esivaltaa uskovilla kristityillä on velvollisuus vastustaa laittomuutta. Mikäli uskovat sen sijaan edelleen hyväksyvät laittomuuden, he lopulta väistämättä ottavat myös pedonmerkin. Heidän ja kaikkien muiden kansalaisten tuleekin nousta rauhanomaiseen taisteluun Suomen irrottamiseksi EU:sta ja itsenäisyyden ja laillisuuden palauttamiseksi. Vain tekemällä loppu laittomuudesta voidaan pedonmerkki-mikrosirun tuleminen Suomeen torjua.

Mikrosiru ja asennuslaite näytteillä

Tony Mishima esitteli Trovan-merkkisiä mikrosiruja ja sitä injektioruiskun kaltaista laitetta, jonka avulla mikrosiru asennetaan eläimeen. Hän mainitsi, että mikrosirulla varustetussa kortissa olevat tiedot voidaan lukea sähköisesti 90 senttimetrin päästä. Lintuja, joihin on sijoitettu mikrosiru, on mahdollista valvoa satelliiteista käsin. Mishima ei sanonut tietävänsä, onko mikrosirua tähän mennessä asennettu ihmisiin.

Vilkas yleisökeskustelu

Alustuspuheenvuoroja seurasi vilkas keskustelu kommenttipuheenvuoroineen ja yleisökysymyksineen. Suomen Kristillisen Liiton hallituksen jäsen, maanviljelijä Krister Boije totesi olevansa EU:n kahleissa, mutta vastustavansa jyrkästi pedonmerkkiä ja pitävänsä tiukasti kiinni markasta. Fil. tri, fyysikko Ilkka Lilja Vapaan Suomen Liitosta kumosi jyrkästi tietämättömyyteen perustuvina henkilön sähköisen tunnistamisen projektityöryhmälle työtä tehneen konsultti Heikki Penttisen väitteet, ettei mikrosiruja vielä olisi asennettu ihmisiin. Monet potilaat ovat saaneet sen hammaslääkärissä ollessaan nukutettuina, samoin Englannin kuninkaalliset ja useat vapaaehtoiset. Heikki Junttila Asikkalasta selitti omassa puheenvuorossaan, että tiedemiesten, mm. amerikkalaisen Colin Sandersin mukaan mikrosirun välityksellä voidaan vaikuttaa ihmisen mentaliteettiin ja hallita hänen mieltään. Selväksi tuli keskustelussa myös se, että ihonalainen mikrosiru on erittäin vaarallinen ase, jonka avulla ihmistä todella voidaan estää käymästä kauppaa ja samalla riistää häneltä toimeentulomahdollisuudet.

Kristityn velvollisuudesta taistella rauhanomaisesti pahaa, valhetta ja laittomuutta vastaan syntyi ihmeellistä kyllä läsnäolevien uskovien välillä erimielisyyttä. Jotkut katsoivat, että Raamattu suorastaan vaatii uskovaa tällaiseen toimintaan. Toiset taas olivat sitä mieltä, ettei uskovan tule taistella edellä mainittuja pimeitä asioita, EU:ta, mikrosirua ja pedonmerkkiä vastaan. Jumala pitää heistä huolen, eikä heidän itsensä tarvitse tehdä mitään. Tällaisiin väitteisiin vastattiin, ettei Jumalan huolenpito poista uskovan velvollisuutta tehdä oikein ja edes yrittää noudattaa Herran tahtoa.

Keskustelun aikana kysyttiin, mistä asiasta alkaa ihmisen sitoutuminen Antikristukseen eli petoon ja hänen merkkiinsä. Vastaukseksi tuli, että tällainen sitoutuminen alkaa uskovan kohdalla silloin, kun hän hyväksyy laittomuuden.

Yleisön kanta: irti EU:sta!

Monien EU:n ja mikrosiru/pedonmerkin vastaisten puheenvuorojen johdosta seminaarin puheenjohtaja tiedusteli yleisöltä, ketkä haluavat Suomen pysyvän EU:n jäsenvaltiona. Vain kaksi läsnäolijaa, toinen heistä evankelisluterilaisen kirkon pappi, nostivat vastaukseksi kätensä ylös. Sellaisia henkilöitä, joilla ei ollut minkäänlaista kantaa, ei paikalla ollut yhtään. Mikrosiruseminaarin huipentuma tuli, kun puheenjohtaja kysyi läsnäolijoilta, ketkä kannattavat Suomen irrottamista EU:sta. Melkein kaikki - yhteensä noin tuhat - nostivat vastaukseksi kätensä ylös.

Runsas ilmaisjakelumateriaali

Mikrosiruseminaarin yhteydessä jaettiin ilmaiseksi runsaasti eri kristillisten yhteisöjen kirjallista materiaalia, mm. Via Dolorosa ry:n ja Suomen Vanhauskoiset ry:n lehtiä sekä Kaarlo, Kalervo ja Olavi Syvännön kustantamia Israel-aiheisia julkaisuja. Yleisö otti mukaansa myös tuhansia Suomen Sanomien numeroita ja lentolehtisiä sekä Vapaan Suomen Liiton lehtiä. Jaetussa materiaalissa oli erittäin paljon todellista tietoa pedonmerkki-mikrosirusta, EMU:sta, EU-jäsenyyden laittomuudesta ja muista Suomessa jatkuvasti harjoitetuista laittomuuksista. Kasettimyynti oli niinikään vilkasta.

Suurin EU-vastainen tapahtuma vuosikausiin

Kokonaisuutena mikrosiruseminaari ja siihen liittyvät tapahtumat olivat suurin EU-vastainen tilaisuus Suomessa vuosikausiin. Yleiset tiedotusvälineet eivät kuitenkaan julkaisseet juuri minkäänlaisia selostuksia siitä, vaikka paljon pienemmät tapahtumat olivat esimerkiksi lehdissä ja televisiossa saaneet runsaastikin tilaa ja aikaa. Suomessa vallitseva sensuuri toimi jälleen kerran tehokkaasti.

Mikrosiruseminaarin taustalla vaikutti valtava näkymätön voima - Pyhä Henki - joka etsii itselleen purkautumiskanavaa käytännön tasolla. Suomen kansa, varsinkin uskovat kristityt, alkavat herätä näkemään ne laittomuudet, joiden avulla suuret väestöryhmät on saatettu ahdinkoon ja hätätilaan. Vähitellen aletaan myös tajuta, että Suomi on valehdellen ja rikollisin keinoin - maanpetoksen ja valtiopetoksen avulla - liitetty EU: hun. Suomalaiset ovat nousemassa rauhanomaiseen taisteluun itsenäisyyden ja laillisuuden palauttamiseksi - kun näin tapahtuu, on voittokin varma.

X X X X


Mitä ajattelen nyt yli 10 vuoden jälkeen?

Em. raportti kertoi luonnollisesti tiivistetysti sen, mitä itse sanoin tarkoituksellisesti kritiikkinä Raamatun käytöstä poliittisen fantasian ponnahduslautana.

Matka oli aika pitkä Helsingistä Jyväskylään, jotta kertoisin, ettei pelätä tarvitse sillä sairaalla tavalla kuin 1000 ihmistä siellä pelkäsi ennen ja jälkeen seminaarin.

 Toki matka oli ihan mukava, sillä minulla oli silloin upouusi V6-moottorilla varustettu Saab "kaikilla herkuilla".

Itse asiassa arvostelin Jyväskylän seminaarissa myös sitä, että uskonnolliset fantasiat ovat myös liiketoimi, kun ihmisiä on koolla tuhatmäärin ostamassa uskonnollisten fanaatikkojen lehtisiä ja kirjasia, joissa ennustetaan EU-tulevaisuutta.

Ilmaisaineiston ohessa oli myös maksullista aineistoa, josta raportti vaikenee syystä tai toisesta. Raportista ilmenee, että olin tuossa tuhannen ihmisen seminaarissa yksi niistä kahdesta puhujasta ja kädennostajasta, jotka eivät suostuneet näkemään Euroopan Unionissa demonista pahan valtakuntaa.

Toinen henkilö, joka uskalsi olla eri mieltä kuin 1000 ihmisen hysteerinen porukka, oli Päivi Hentunen kuluttajavirastosta.

Tilannehan oli mitä voimakkain tunteiden kannalta. Toimi Kankaanniemi ja hänen apulaisensa kohottivat uskonnollista hurmosta Ilmestyskirjan avulla EU:ta vastaan, jonka jälkeen puheenjohtaja pyysi niitä henkilöitä nostaa kätensä ylös, jotka kaikesta huolimatta tukevat EU-jäsenyyttä.

Minulla on tapana aina tukea opposition oikeutta mielipiteisiin, joten tuossa tilanteessa ymmärsin heikommaksi osapuoleksi EU-jäsenyyden kannattajat. Kuka uskaltaisi kiihkomielisten uskovaisten keskuudessa sanoa, että hän ei vastusta Euroopan Unionia?

En ole muuttanut vieläkään näkemystäni. Minä ymmärrän – ja ymmärsin jo tuohon aikaan –EU:n haasteet Suomelle.

Erityisenä haasteena on, että Suomi voi marginalisoitua EU:ssa, kun sillä ei ole kuitenkaan kaikkea valtaa omiin asioihinsa.

Toisena ongelmana pidin erityisesti oman rahapolitiikan häviämistä - erityisesti euron myötä -, jolloin puunjalostusteollisuus voi kokea kovia, kun devalvaatiokeinottelu jää pois. Tehokkaan pitää nyt olla oikeasti tehokasta, järkevän pitää olla nyt oikeasti järkevää.

Siitä huolimatta olin silloin sitä mieltä – ja olen edelleen samaa mieltä – että kansantalouden näkökulmasta synergia-edut, yhteenkuulumisen edut, ovat suuremmat kuin tappiot. Pienen kansantalouden edellytykset kestää suurten toimijoiden spekulaatioita ovat riittämättömät. Niin ne olivat siihen aikaan, tuskin Baltian valtioiden vahvuudet ovat omien rahojensa kanssa sen suuremmat nyt 2000-luvulla kuin Suomella tuohon aikaan. EU-jäsenyyshän ei ole sama asia kuin euro, vaikka nämä kulkevat hyvin käsi kädessä keskenään.

Synergiaedut kuitenkin kärsivät sitä myötä, mitä suuremmaksi byrokratiaksi EU-koneisto muodostuu. Silloin EU:n kilpailuetu on syöty pois ja järjestelmästä on tullut itseään selittävä itsetarkoitus, byrokraattinen eläin jota pitää ruokkia.

Missään tapauksessa en suostu lopunajallisten uhka- ja pelkokuvien virittämiseen sekä sen mukaisiin vainoharhaisiin uskomuksiin.

Tämä periaatteeni ei ole siis syntynyt vasta nyt poliittista ja ideologista paranoidisuutta käsittelevän väitöskirjani tai venäläisen vaimoni myötä, vaan se oli jo syyskuussa 1997 selvää, vaikka en ollut vielä naimisissa venäläisen naisen kanssa enkä ollut kirjoittanut väitöskirjaani tästä näkökulmasta (olin käsitellyt lähinnä kyynistä yhteiskunnan halveksuntaa tutkimuksissani).

Jo 1997 korostin (ja myös paljon aiemmin, sillä minuthan tiedettiin kutsua puhujaksi tuhathenkiseen seminaariin!), että paranoidisuus palvelee tiettyjen mielipidejohtajien omaa ”liiketoimintaa” ja kannattajien ryhmähengen rakentamista, mutta estää terveen kriittisen järjen käyttöä ja vapaata mielipidemuodostusta.

Tuota paranoidisuutta on moneen suuntaan: sitä on Venäjää vastaan, samanlaista on Euroopan Unionia vastaan, jne. Olen kirjoittanut ja puhunut kaikenlaista paranoidisuutta vastaan, vaikka tällä hetkellä erheellisesti kriitikot väittävät minun puhuvan vain Venäjän puolesta russofobiaa vastaan.

Tahdon siis käsitteellisesti pitää selvästi erillään toisistaan, keskenään sekoittamatta, luuloharhaisen ja vihaa virittävän "paranoidisuuden" ja plus/miinus -näkökulmia esille tuovan realistisen, rationaalisen arvioinnin.