Puolustusvoimien
Tutkimuslaitokselta Valtioneuvoston viestintään väliaikaisesti
siirtynyt sotatieteen tohtori Saara Jantunen on kiukkuillut kuin
pikku tyttö, vaikka on jo kypsynyt keski-ikäiseksi leidiksi. Hän
on suorastaan uhkaillut Jussi Parviaista tänään. Tunteet ovat
ollet kiivaat useammallakin henkilöllä neiti Jantusen rinnalla.
Valtioneuvoston viestinnässä on mahdollisesti jotain stressiä, kun sen viestinnän sotilasasiantuntija kiukkuilee.
Kuvassa Linnan juhlissa sotatohtori Saara Jantunen. |
Valtioneuvoston viestinnässä on mahdollisesti jotain stressiä, kun sen viestinnän sotilasasiantuntija kiukkuilee.
Mielestäni infosodan asiantuntijana julkisesti esiintyvä henkilö on liian herkkä tehtäväänsä, mikäli reagointi on tällaista. |
Välitön
syy kiukutteluun ja uhkailuun on Jussi Parviaisen todistus Helsingin
käräjäoikeudessa, jossa Jessikka Aro vaati juristinsa kanssa
kiireellisesti lähestymiskieltoa Reformi-studion Panu Huuhtaselle ja
Tiina Keskimäelle.
Itse tuomio ei tullut kuitenkaan kiireellisenä ja Reformi-studio pääsee kuuntelemaan vielä edelleen hovioikeudessa, kuinka Jessikka Aron asia edistyy sermin takana.
Itse tuomio ei tullut kuitenkaan kiireellisenä ja Reformi-studio pääsee kuuntelemaan vielä edelleen hovioikeudessa, kuinka Jessikka Aron asia edistyy sermin takana.
Jessikka
Aron kaverina Saara Jantunen on ilmeisemmin syvästi pettynyt, että
Jussi Parviainen ei todistanut niin väkevästi hirmuisista Panu
Huuhtasesta ja Tiina Keskimäestä kuin dramaturgin ja näyttelijän
osaamisellaan olisi voinut, vaikka Parviainen arvosteli
Reformi-studio menettelytapaa kriittisesti. Niin tänään on kaksi
kiukkuista neitiä, jotka kiukuttelevat kuin pienet tytöt, vaikka
ovat todellisuudessa kaukana lapsuudesta.
Kiukuttelun (teko)syyksi lausutaan, että Jussi Parviainen ei ole poistanut sketsi-videota, jossa hän esiintyi ja jonka minä kuvasin Kirjamessuilla neljä vuotta sitten. Video on saanut suuren suosion. Siinä Parviainen arvioi Saara Jantusen ja Sofi Oksasen erityisiä eleitä, joilla nämä osoittavat tunteensa siitä, mitä on olla voittajan joukoissa.
Kiukuttelun (teko)syyksi lausutaan, että Jussi Parviainen ei ole poistanut sketsi-videota, jossa hän esiintyi ja jonka minä kuvasin Kirjamessuilla neljä vuotta sitten. Video on saanut suuren suosion. Siinä Parviainen arvioi Saara Jantusen ja Sofi Oksasen erityisiä eleitä, joilla nämä osoittavat tunteensa siitä, mitä on olla voittajan joukoissa.
Jussi
Parviainen soitti ja pyysi videon poistamista. Olen melkoinen
jääräpää ja otin videon pois näkyvistä. Saara Jantunen on
useita vuosia sitten vienyt tämän videon poliisille. Itse asiassa Jantunen on vienyt kaiken poliisille, missä olen edes aikonut ja ilmoittautunut tilaisuuteen, jossa hän olisi eräs puhuja - toivoen ja peläten, että sotatohtori Jantunen olisi kiinnostava henkilö tarkkailtavaksi. Syyttäjä ei
ole kuitenkaan vienyt asiaa käräjille, joka voisi ainoastaan
velvoittaa sketsin poistamisen saatavilta.
On muistettavaa, että Saara Jantusen kirja Infosota on kuitenkin saatavilla ja jopa käännetty viroksi. Kirjassaan hän levittää disinformaatiota minua vastaan. Olisi vähintään outoa, että kirjaa ei vedetä pois kirjastoista ja kirjakaupoista, mutta kirjanjulkistamisessa tehty sketsivideo otettaisiin pois (kuten myös kirja-arvostelu).
On muistettavaa, että Saara Jantusen kirja Infosota on kuitenkin saatavilla ja jopa käännetty viroksi. Kirjassaan hän levittää disinformaatiota minua vastaan. Olisi vähintään outoa, että kirjaa ei vedetä pois kirjastoista ja kirjakaupoista, mutta kirjanjulkistamisessa tehty sketsivideo otettaisiin pois (kuten myös kirja-arvostelu).
Uhkailu on avuttomuutta
Saara
Jantusen uhkailun ja kiukuttelun tulkitsen kyvyttömyyden
ilmaukseksi. Saara Jantunen haluaa esiintyä infosodan
asiantuntijana, mutta ainakaan Venäjän infosodan asiantuntija hän
ei ole. Siksi Jantunen ei voi sietää myöskään ajatusta, että
tulisin kuuntelemaan hänen esitystänsä.
Epävarmuus
pelottaa: pakokeinona ovat primitiivisesti uhittelu ja uhkailu –
sekä lopulta vaatimukset, että kiusalliset kuulijat eivät saa
tulla tarkkailemaan häntä. Jos Jantusella olisi osaamista, hän ei
säikkyisi wc-siivoojan varjoja ja dramaturgin analyysia eleistä,
joita Jantusella oli kohukirjansa Infosodan julkistamisen jälkeen.
Saara
Jantusen puolesta on aiemmin esitetty jopa vaatimus KRP:lle ja
Puolustusvoimien sotilastiedustelun vastavakoilulle minun toimintani
selvittämiseksi, mutta mitään eivät luulevaiset tietenkään
löytäneet. Hysteerisiä piirteitä on jopa havaittavissa
kiukuttelussa. Saara Jantunen kävi myös vuoden 2018 lopulla hallintovaliokunnassa antamassa asiantuntijalausunnon sotilastiedustelusta (HaVL 42/2018 vp).
Saara
Jantunen on esitellyt Infosota-teoksessaan näkemyksiään, jotka
ovat lähinnä kopioita sosiaalisen median ja iltapäivälehdistön
vauhdikkaista tarinoista, joita myös hän – niin kuin sittemmin
Jessikka Aro Putinin trollit -teoksessaan – kiihdyttää edelleen
omilla erikoisilla muisteluillaan. Tuo teos ei osoita mitään
asiantuntijuutta käsiteltävässä aiheessa. Itse asiassa se
osoittaa, että Jantusella ei ole osaamista.
Niin minä ymmärrän hänen paineet suuriksi ja ne purkautuvat tämän päivän tavoin uhkailuissa henkilöä vastaan, joka on mahdollisesti ollut yhteydessä minuun.
Niin minä ymmärrän hänen paineet suuriksi ja ne purkautuvat tämän päivän tavoin uhkailuissa henkilöä vastaan, joka on mahdollisesti ollut yhteydessä minuun.
Minun
on vaikea käsittää, että Saara Jantunen sotatieteen tohtorina
tekee kirjassaan muutaman viittauksen Ukrainan tilanteeseen ja
Krimiin, mutta ei ole sanallakaan haastatellut kasakoita ja ”vihreitä
miehiä”. Hän tyytyy vain iltapäivälehtien tarinoihin! Aina pitäisi löytää kosketus kaikkiin osapuoliin, vaikka kaikkien osapuolten ratkaisuja ei voisi täysin hyväksyä.
Minun
on vaikea hyväksyä, että kirjassaan Saara Jantunen sotatieteen
tohtorina kertoo Venäjän infosodasta, ja esittelee asian vakavuutta
myös muissa haastatteluissaan, mutta ei sanallakaan osoita akateemista
depaattia ja dialogia venäläisten professoreiden kanssa, jotka myös
tutkivat infosotaa. Miksi hän ei jututa noita professoreita kirjaansa varten? Tietysti syynä on se, että sotatohtori Jantunen ei osaa ja pelkää.
Jo
kauan ennen Saara Jantusen Infosota-kirjaa tein toista
Infosota-kirjaa kolmen venäläisen professorin kanssa. Aloitimme jo
vuonna 2009, mutta teos ei valitettavasti valmistunut, kun meillä
suomalaisilla oli ”omat hidasteemme”. Itse sain kuitenkin
venäläisen osapuolen aineiston. Ymmärtämistä varten pitäisi olla lähtökohtana kohtaaminen ja kuunteleminen.
Samoin
olen haastatellut ”vihreiden miesten” komentajaa. Ehkä parempi olisi sanoa, että olen keskustellut hänen kanssaan, jutellut tuolloin myös suomalaisista "infosodan asiantuntijoista". Kaikki tieto on
ollut saatavilla wc-siivoojallekin, mutta sotatieteen tohtori Saara
Jantunen ei ole tehnyt kirjaansa tutkijan tavoin.
Tuossa
kirjassaan Saara Jantunen esittää disinformaatiota minua vastaan,
mutta hän ei sallisi, että heti kirjan julkistamisen jälkeen
kirjoitin kirja-arvostelun ja Kirjamessuilla teimme sketsin-muodossa
kirjakritiikin. Nyt Jantunen käyttää tilaisuutta vaatia, että
Parviaisen pitää vaatia sketsin poistamista jakelusta.
Minä
itse en pelkää Jantusen uhittelua. Lähinnä hänen vaatimukset
ovat huvittavia.
Ongelmana on tietysti se, että Jussi Parviainen joutuu infosodan taistelukentälle, vaikka hän ei halua olla missään leirissä. En haluaisi olla minäkään, minkä takia valmistan seikkaperäisen kirjan infosodasta ja osoitan, miten huonoa ymmärrystä osoittaa ihmisten luokittelut.
Parviaiselle on oma ideologinen tai filosofinen syynsä, miksi hän on hän. Mielestäni ymmärrän jonkin verran Parviaisen filosofiaa.
Ongelmana on tietysti se, että Jussi Parviainen joutuu infosodan taistelukentälle, vaikka hän ei halua olla missään leirissä. En haluaisi olla minäkään, minkä takia valmistan seikkaperäisen kirjan infosodasta ja osoitan, miten huonoa ymmärrystä osoittaa ihmisten luokittelut.
Parviaiselle on oma ideologinen tai filosofinen syynsä, miksi hän on hän. Mielestäni ymmärrän jonkin verran Parviaisen filosofiaa.
Pintarekisterin ja vastakkainasettelujen ulkopuolelta
Jantunen
ja Aro eivät tiedä, että vuoden 2016 alussa kirjoitin kirjaa Jussi
Parviaisesta.
Päinvastoin kuin Aro on väittänyt, niin en edes tiennyt MV-lehden olemassaoloa vuoden 2016 alussa! Saara Jantusen kirjan julkistamisen jälkeen olin toki saanut lukea Facebookista tai muualta, että joku henkilö oli arvostellut pätevän oloisesti Jantusen näkemystä MV-lehden keskustelufoorumista. Itse en ollut kuitenkaan lukenut sen enempää MV-lehteä enkä keskustelufoorumia, vaan mainitsin tuon hyvän arvostelun jossain sosiaalisen median kommentissani. Tuntemukseni oli siis toisen kautta, ja sen takia myös unohdin koko MV-lehden. Vasta keväällä 2016 tulin tietoiseksi lehden olemassaolosta.
Keskityin siis tammi- ja helmikuussa 2016 Parviaista käsittelevän kirjan kirjoittamiseen sekä moneen muuhun projektiin.
Lähetimme myös osan teoksesta Otavalle, joka kohteliaasti kieltäytyi yhteistyöstä. Otavan edellisvuoden kaksi bestselleriä oli nostanut pahikset esiin: Jari Sarasvuon teoksen pahis oli Jussi Parviainen ja Saara Jantusen teoksen eräs pahiksista olin minä. Otava ei tietenkään voinut jatkaa yhteistyötä kanssamme.
Päinvastoin kuin Aro on väittänyt, niin en edes tiennyt MV-lehden olemassaoloa vuoden 2016 alussa! Saara Jantusen kirjan julkistamisen jälkeen olin toki saanut lukea Facebookista tai muualta, että joku henkilö oli arvostellut pätevän oloisesti Jantusen näkemystä MV-lehden keskustelufoorumista. Itse en ollut kuitenkaan lukenut sen enempää MV-lehteä enkä keskustelufoorumia, vaan mainitsin tuon hyvän arvostelun jossain sosiaalisen median kommentissani. Tuntemukseni oli siis toisen kautta, ja sen takia myös unohdin koko MV-lehden. Vasta keväällä 2016 tulin tietoiseksi lehden olemassaolosta.
Keskityin siis tammi- ja helmikuussa 2016 Parviaista käsittelevän kirjan kirjoittamiseen sekä moneen muuhun projektiin.
Lähetimme myös osan teoksesta Otavalle, joka kohteliaasti kieltäytyi yhteistyöstä. Otavan edellisvuoden kaksi bestselleriä oli nostanut pahikset esiin: Jari Sarasvuon teoksen pahis oli Jussi Parviainen ja Saara Jantusen teoksen eräs pahiksista olin minä. Otava ei tietenkään voinut jatkaa yhteistyötä kanssamme.
Kirjan
käsikirjoituksen valossa sain tutustua Jussi Parviaisen ajatteluun,
millä perusteella uskon, että hänen valmistuvassa infosota-dokumentissa ei ole
kysymys olemassa oleville rintamalinjoille asettuminen, ei itsensä
puolustelu ja virheiden viherpesu, ei matalamielinen keskustelu
annetuissa oloissa ja kysymyksissä, koska se ei olisi oleellista.
Jussi Parviaisen katsoo kokonaisuutta, ja dokumentti olisi kenties erityisesti niille ihmisille, jotka rohkenevat ajatella isommista ja persoonakohtaisista näkökulmista.
Jussi Parviaisen katsoo kokonaisuutta, ja dokumentti olisi kenties erityisesti niille ihmisille, jotka rohkenevat ajatella isommista ja persoonakohtaisista näkökulmista.
Jussi
Parviainen säilyttää kriittisen ja konstruktiivisen suhteen
kaikkiin osapuoliin. Hän ei ole lainkaan samaa mieltä kuin minä,
enkä minä samaa mieltä kuin hän kaikissa asioissa. Parviainen
toistuvasti moitti (ja moittii) minua siitä, että tyydyn mielellään
rauhalliseen vähäiseen elämään. En edes pyri suurempaan kuin
wc-siivoojaksi. Siihen hän aina suutahti, että esittelin
kavereillekin itseni wc-siivoojaksi. Parviainen ymmärsi, että se ei
ole ironiaa tai sarkaismia, vaan todellinen regressio – tyytyminen
– omaan asemaani pienenä ihmisenä.
Minä
en taas pidä Parviaisessa siitä seikasta, että hän tahtoi nähdä
minussa aivan liikoja. Hän esitteli joillekin kavereille ikään
kuin minulla olisi suhteita ja osaamista Venäjän asioissa.
Mielestäni Jussi tahtoo siis tavoitella liian suuria, mitä varten
on myös liian suuret narratiivit. Niin olemme erilaisia. Parviainen
haluaa nähdä itsensä ja kaikki läheiset suurempana ja
merkittävempinä, kuin mielestäni nämä ovat. Hän näkee kaikki
tärkeinä.
Jussi Parviaisella oli todellisuuteen perustuva elokuvahanke Takakontti, jota esittelin Komsomolskaja Pravda -lehdelle ja jota varten tein lyhyen mainosvideon. Valitettavasti itselläni ei ole niitä valtasuhteita, joita kautta voisi järjestyä rahoitus. Ruplia ei tullut ja Jussi Parviaisen hanke ei edennyt. Ideoita olisi ollut käsitellä mielenkiintoisella tavalla sitä, miten lapsi joutuu jopa ulkopoliittisiksi muodostuneiden leirien kohteeksi.
Jussi Parviaisella oli todellisuuteen perustuva elokuvahanke Takakontti, jota esittelin Komsomolskaja Pravda -lehdelle ja jota varten tein lyhyen mainosvideon. Valitettavasti itselläni ei ole niitä valtasuhteita, joita kautta voisi järjestyä rahoitus. Ruplia ei tullut ja Jussi Parviaisen hanke ei edennyt. Ideoita olisi ollut käsitellä mielenkiintoisella tavalla sitä, miten lapsi joutuu jopa ulkopoliittisiksi muodostuneiden leirien kohteeksi.
Tämä mainosvideo on siis minun tekemäni, ei Jussi Parviaisen.
Jussi Parviaisen kanssa meillä oli vuoden 2016 alussa kirjahankkeen lisäksi suuri hanke Baltic Sea Theater, mutta perustaminen estyi, kun kaupunki peruutti lupauksensa erään tilan antamisesta teatterin perustamista varten. Lisäksi meillä oli talouselämän foorumia varten hanke Venäjälle, mitä varten kävimme neuvotteluja, mutta sanktiopolitiikan takia pysäytimme asian kehittelyn.
Jussi Parviaisen kanssa meillä oli vuoden 2016 alussa kirjahankkeen lisäksi suuri hanke Baltic Sea Theater, mutta perustaminen estyi, kun kaupunki peruutti lupauksensa erään tilan antamisesta teatterin perustamista varten. Lisäksi meillä oli talouselämän foorumia varten hanke Venäjälle, mitä varten kävimme neuvotteluja, mutta sanktiopolitiikan takia pysäytimme asian kehittelyn.
Olin
mukana Jussi Parviaisen Yksinteoin 2 elokuvan julkistamisessa ja sen
jälkeen karonkassa. Elokuvaa varten tein monia kuvia elokuvasta niin
että nämä kuvat saatiin julkisuuteen. Ensi-illassa elokuvan
lopputeksteissä oli jopa minun nimeni tämän vähäisen tehtäväni
johdosta.
Jussi
Parviaisen tyttären olen pari kertaa noutanut autollani Satu
Ruotsalaisen luota. Parviaisen parisuhteen haasteita olen seurannut,
mutta hänen kohubloginsa päivitykseen en suostunut pyynnöistä
huolimatta, sillä teksti ei sopinut taantumukselliseen moraalini. Sen havaitsin, että Jussille on erittäin tärkeitä omat lapset - kaikki jo tässä vaiheessa ilmeisesti aikuisia.
Jussi
Parviaisesta kirjoittamani kirjan työnimi oli ”Jussi Parviainen.
Arjen ja filosofian dramaturgia”. Tarkoituksena ei ollut siis
pelkästään edetä kohusta kohuun, vaan kuunnella elämänkertaa
dramaturgian ja filosofian avulla.
Kirjan
johdannon toisessa lauseessa on sanottu mielestäni se filosofia, minkä mukaisesti Jussi
Parviainen on ollut tällä hetkellä tekemisissä Jessikka Aron
seurassa, kun Parviainen tekee dokumenttia infosodasta:
”Kirjassa etsitään dramaturgisesti ymmärrystä ilmiöihin pintarekisterin ja olemassa olevien vastakkainasettelujen ulkopuolelta.”
Kuhmossa ei puhutta ”sotasankaruudesta”
Jussi
Parviainen on lähtöisin Kuhmosta, joka oli merkittävä
taistelutanner talvisodan aikana, Raatteentie, ja jatkosodan aikana
useat kuhmolaiset kylät joutuivat neuvostoliittolaisten partisaanien
hyökkäysten kohteeksi.
Sotien jälkeen ei perheessä eikä missään muuallakaan Kuhmossa puhuttu ”sotasankaruudesta”. Silloin ei puhuttu mitään noista kauheuksista. Jussin isoisä oli joutunut kokemaan sisällissodan verisyyden ja heti tämän jälkeen syntynyt Jussin isä koki jälleen sodan. Tässä oli jo aivan liikaa sotaa ja ”sankaruutta”.
Sotien jälkeen ei perheessä eikä missään muuallakaan Kuhmossa puhuttu ”sotasankaruudesta”. Silloin ei puhuttu mitään noista kauheuksista. Jussin isoisä oli joutunut kokemaan sisällissodan verisyyden ja heti tämän jälkeen syntynyt Jussin isä koki jälleen sodan. Tässä oli jo aivan liikaa sotaa ja ”sankaruutta”.
Jussi
Parviaisen lapsuuden perheessä vaikutti itsestään selvänä, että
tappaminen riittää jo tähän perheeseen. Santahaminassa Jussi
Parviainen taisteli itsensä vapaaksi varusmiespalvelusta. Hänellä
oli voimakas uskonnollinen periaate että missään olosuhteessa ei
saa tappaa toista ihmistä.
Sotilaspappi on eräänlainen irvikuva, vaikka hän on sotilaille sielunhoitaja ja sikäli hyvä, mutta älä tapa –käskyn tulkitsijana loukkaa rauhaa. Evankelisluterilainen kirkko on tullut aseteollisuuden osakkeiden omistajaksi.
Vielä aikuisiälläkin Parviainen on reagoinut tunnetun tiukasti rauhan puolesta, kun Junkkaalan pappisveljekset – Eero ja Timo – opettivat helsinkiläisessä kirkossa, että esivalta saa tappaa. Parviainen ei voi hyväksyä tappamista eikä tuollaista kirkollista opetusta.
Sotilaspappi on eräänlainen irvikuva, vaikka hän on sotilaille sielunhoitaja ja sikäli hyvä, mutta älä tapa –käskyn tulkitsijana loukkaa rauhaa. Evankelisluterilainen kirkko on tullut aseteollisuuden osakkeiden omistajaksi.
Vielä aikuisiälläkin Parviainen on reagoinut tunnetun tiukasti rauhan puolesta, kun Junkkaalan pappisveljekset – Eero ja Timo – opettivat helsinkiläisessä kirkossa, että esivalta saa tappaa. Parviainen ei voi hyväksyä tappamista eikä tuollaista kirkollista opetusta.
Tulkitsisin
Jussi Parviaisen asenteiden syntyhistoriaa myös lapsuuden ajan
lähialueiden yhteistyöstä käsin: Kuhmoa lähinnä oleva suuri
kaupunki on Kostamus, joka on Kuhmon ystävyyskaupunki. Suomen tultua
Venäjän osaksi suuriruhtinaskuntana 1809, Kuhmosta oli tullut jo
vilkas vienankarjalaisten laukkukauppiaiden kauppa ja kulkupaikka.
Nuoren Parviaisen aikaan Kostamus oli
todella iso juttu: Kostamus näkyi Kuhmossa monissa toimissa ja
toimeentulossa.
Emergentti
Jussi
Parviainen kirjoitti dramaturgian filosofian väitöskirjan
englanninkielisessä tutkimussuunnitelmassaan 12.5.2004, että hän
tutkii dramaturgiaa ”etiikan ontologian näkökulmasta”.
Ontologia on väkevä sana. Se ilmaisee olevaisen perimmäistä
olemusta, pintarekisteriä ja olemassa olevia vastakkainasetteluja
suurempaa: emergenttiä. Sellaista harva uskaltaa selvitellä
postmodernin maailman aikana.
Etiikka tutkii yhteiskunnan ja yhteisön käsityksiä moraalista. Myös etiikka on kadonnut, jolloin epäviihdyttävästi televisiosketsejä imitoivina viihdekeskuksina teatterit muuttuvat vastakkaisiksi draamallisen toiminnan alkuperäiselle tarkoitukselle.
Etiikka tutkii yhteiskunnan ja yhteisön käsityksiä moraalista. Myös etiikka on kadonnut, jolloin epäviihdyttävästi televisiosketsejä imitoivina viihdekeskuksina teatterit muuttuvat vastakkaisiksi draamallisen toiminnan alkuperäiselle tarkoitukselle.
Parviaisen
mukaan klassisen aristoteelisen tragedian mukaisesti draaman tulisi
rakentaa oikeaa ja eettistä havaitsemista:
”Aktiivinen dramaturgia ei voi olla ilman eettistä rakennetta. Jos tämä tekijä jää pois, niin lopputuloksena on itse asiassa vallitseva malli kaupallisesta viihteestä”.
Tätä ei Parviainen kirjoittanut viihdettä osaamattomana miehenä, vaan viihteen mestarillisena käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana, kuten mm. Yökyöpeli (1983–84), Tsa-tsa-tsaa (1993–94), Uimakoulu (1995), Jukka Puotilat show (1998) osoittavat.
”Aktiivinen dramaturgia ei voi olla ilman eettistä rakennetta. Jos tämä tekijä jää pois, niin lopputuloksena on itse asiassa vallitseva malli kaupallisesta viihteestä”.
Tätä ei Parviainen kirjoittanut viihdettä osaamattomana miehenä, vaan viihteen mestarillisena käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana, kuten mm. Yökyöpeli (1983–84), Tsa-tsa-tsaa (1993–94), Uimakoulu (1995), Jukka Puotilat show (1998) osoittavat.
Parviainen
on ammentanut vuosikymmenten ajan hyvin paljon fenomenologiasta ja
eksistentiaalifilosofiasta. Ihmiset ovat ”kilpiä” itsessämme
olevien ominaisuuksien ja lahjakkuuksien edessä, siinä miten
ihminen estää omilla päätöksillään ja päättämättömyydellään
sen, mikä ihminen on luonnostaan ominaisuuksiltaan. Ominaisuudet
eivät luonnostaan virtaa.
Mielestäni
vallitsevan ”infosodan” leireihin ja rintamiin jakaminen tuottaa
Parviaiselle surun, koska hän havaitsee, että ominaisuudet ja
lahjakkuudet eivät pääse enää esille.
Autenttisuuden filosofia ja fenomenologia
Toinen
keskeinen lähtökohta Parviaisen halulle etsiä uutta näköalaa
infosodan rintamalle on – oppineen arvaukseni mukaan -
autenttisuuden filosofia. En tiedä, missä määrin tämä on
reflektoitu lähtökohta, mutta kyse on kuitenkin Parviaisen
”perusfilosofiasta”.
Kanadalaisen
Charles Taylorin kirjan nimi Autenttisuuden etiikka (suom. 1995) on
Jussi Parviaisen käyttämiä keskeisiä käsitteitä. Niin kuin
Taylor, myös Parviainen pitää vaarallisena ihmiselämän
kaventumista oman elämänsä yksinäisyydeksi, jossa yksilö muuttuu
piittaamattomaksi muista ihmisistä. Juuri infosodan leireihin
jakaminen tekee tuon piittaamattomuuden ja jopa häikäilemättömyyden
muita ihmisiä vastaan.
Parviaisella
on vanhempiakin lähtökohtia autenttisuudelle: jo 1970-luvun lopulla
ja 1980-luvun alussa teatterikoulun opiskelijana hän teki tunnetuksi
käännöstoiminnallaan ja näytelmillään fenomenologian ja
eksistentialismin vaikuttajien Jean-Paul Sartren ja Søren
Kierkegaardin autenttisuuden filosofiaa. Autenttisuutta ei voi
saavuttaa toistelemalla joukkoja toimenpiteitä tai omaksumalla
tietyt mielipiteet, vaan autenttisuus liittyy luovuuteen.
Fenomenologian
suuntauksen nimi tulee kreikan sanasta φαινόμενoν
(fainomenon), joka tarkoittaa jotakin ”ilmiöön” liittyvää.
Suuntauksen keskeisimmät vaikuttajat olivat Edmund Husserl ja Martin
Heidegger 1900-luvun alussa.
Suomessa
Sven Krohn – jonka tuotantoon Jussi Parviainen on liittynyt – oli
keskeisimpiä fenomenologian alkuvaiheen vaikuttajia Suomessa. Hänen
oppilaitaan oli Lauri Rauhala, joka tutki jungilaisen psykoanalyysin
filosofisia perusteita Husserlin ja Heideggerin avulla. Parviaisen
puheissa ja työpöydillä, kirjapinoissa ja liki kaikissa paikoissa
hänen kodissaan, on Rauhalan teokset saatavilla.
Ehkäpä fenomenologian oivalluksia muistaen on selitettävissä osittain sekin, että Parviaisen teatteri- ja elokuvanäkemyksessä ”aito näytteleminen” ei ole ”todellisuudeksi” otaksutun jäljittämistä, vaan olemuksellisesti enemmän: siitä tulee uuden tosiolennon ja arvokkaamman elämän luomistapahtuma, uusi näkemys todellisuudesta.
Ehkäpä fenomenologian oivalluksia muistaen on selitettävissä osittain sekin, että Parviaisen teatteri- ja elokuvanäkemyksessä ”aito näytteleminen” ei ole ”todellisuudeksi” otaksutun jäljittämistä, vaan olemuksellisesti enemmän: siitä tulee uuden tosiolennon ja arvokkaamman elämän luomistapahtuma, uusi näkemys todellisuudesta.
Egoismin
saastuttama näennäisautenttisuus pakenee vakavaa eettistä
pohdintaa, jääden elämänsä ja etiikkansa harhaiseen ontologiaan.
Emmanuel Lévinasin fenomenologiaan liittyvien oivallusten mukaisesti
Parviainen toistaa niin töissään, lähimmäissuhteissaan kuin myös
hyväntekeväisyydessään sitä, että ihminen voi kasvaa vain
toisessa, ”toinen tulee ensin”. Toisen tulee säilyttää
toiseutensa täysin oikeutetusti, kasvoihin katsoessa on aitoa
tunnistaa toiseus itseoikeutettuna: hän ei ole enää
hallintatoimiemme väline.
Vuonna
1982 esitettiin Parviaisen ”Diletantti” (Ylioppilasteatteri,
Juska Paarma –trilogian ensimmäinen näytelmä). Juska Paarma
–trilogiassa Parviainen toi esille autenttisuuden etiikan
vaatimuksen yksilön suhteesta ympäristöönsä ja kanssaihmisiinsä.
Autenttisuuden etiikkaa määritteli periaate ”ihminen ottaa
vastuun niistä ihmisistä, joiden kanssa hän elää ja siitä
tilanteesta, jossa heidän kanssaan on”.
Vuonna
1980 syntyi Jean-Paul Sartren ranskankielisestä teoksesta Les
mains sales Parviaisen suomennos ”Likaiset kädet”, Sartren
näytelmä. Sartre lainasi paljon ajatuksia Kierkegaardilta,
Heideggerilta ja Husserlilta. Sartre suorastaan tarkoituksellisesti
sovitti Heideggerin sanastoa omiin teorioihinsa. Hän korosti
äärimäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja
vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan
ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle.
Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä.
Maailma on mieletön paikka. Yksilön tietoisuus on sidottu
ympäröivään todellisuuteen. Siitä tietoisuudesta puhuminen ei
ole mielekästä todellisuudesta irrotettuna, sillä tietoisuus ei
ole itsessään mitään.
Vuosina
1947 ja 1948 sekä Vatikaani että Neuvostoliitto olivat tuominneet
Sartren ajattelun yksilökeskeiseen olemassaoloon keskittyvänä ja
yleispätevän totuuden kieltävänä. Sartrelle rakkaus on tekemistä
ja tunteet käyttäytymistä, mistä seuraa, että rakkaus on yksilön
vapaa valinta. Kaikki arvot ovat ihmisen itsensä asettamia.
Rakkauden tunnekaan ei merkitse mitään, ellei sille anneta jotain
arvoa. Sartren mukaan rakkaudessa on aina mukana esineellistämistä
riippumatta siitä, miten sitä yrittäisi välttää.
Jussi
Parviainen jälleen kerran pisti merkille, että autenttisuus oli
keskeinen käsite Jean-Paul Sartren ajattelussa niin kuin myös
Kierkegaardin ja Martin Heideggerin: heille autenttisuus oli yksi
tapa, jolla ihminen toimii ja muuttuu vastauksena kohtaamiinsa
ulkoisiin paineisiin.
Autenttisuus
määrittyi epäautenttisuuden kautta: se on ikään kuin tila
epäautenttisuuden ympärillä. Sartren teoksissa päähenkilöt
perustavat toimintansa usein ulkoisiin paineisiin ja odotuksiin:
paineisin olla tietynlainen ihminen, omaksua tietynlainen elämäntapa,
tai hylätä omat moraaliset ja esteettiset käsitykset, jotta oma
olemassaolo olisi helpompaa ja mukavampaa.
Autenttisuus
ei liity tällöin mihinkään tiettyyn poliittiseen tai esteettiseen
näkemykseen, vaan ihmisen ja ulkoisen maailman väliseen suhteeseen.
Autenttisuutta ei voi saavuttaa toistelemalla joukkoja toimenpiteitä
tai omaksumalla tietyt mielipiteet, vaan autenttisuus liittyy
luovuuteen: alkusysäys autenttiselle on tultava ihmisestä itsestään.
Sartre omaksui Heideggerin terminologian omissa teoksissaan asiassa.
Hän ei hyväksynyt ulkopuolista sanelua. Kierkegaard katsoi, että
raamatullisia kertomuksia ei voi suoraan toistaa omassa elämässään.
Sartrelle jazz-musiikki oli vapauden symboli, länsimaista
epäautenttista kulttuuria vastaan.
Vuonna
1981 syntyi Parviaisen näytelmä ”Kuolemansairaus”
(Teatterikorkeakoulu, perustui Søren Kierkegaardin samannimiseen
filosofiseen teokseen
Sygdommen
til Døden
vuodelta 1849). Lopputyö. Teoksessaan Der
Begriff Verzweiflung (1993)
Heideggerin oppilas Michael Theunissen väittää,
että syvyyspsykologisen
tutkielman Kuolemansairauden käsittelemä
epätoivon ja epäautenttisuuden teema antaa jopa keskeisen avaimen
eksistentiaalifilosofian ymmärtämiseen. Kierkegaardin
uskonnollisuus ja eksistentialismin yhdistetty, henkinen tarmo
yhdistettynä.
Jussi
Parviainen ei pitänyt näytelmään niin syvänä filosofiana.
Näytelmässä oli paljon lauluja. Yhteistyö tapahtui Oulunkylän
jazz-opiston rehtorin kanssa, jossa Upi Sorvari toimi
kapellimestarina. Itserefleksiivisyys oli tärkeää: ihminen on
toisten kirjoittama ihminen, toisten ilmoituksista, mutta ei tunnista
itseänsä. Jotta ihminen olisi oma itsensä, olisi hänen ensinnäkin
haluttava olla oma itsensä. Hänen olisi myös suhteuduttava
itseensä aidosti uskossa sen mahdin varassa, joka on hänet
asettanut. Ilman tätä ihminen on aina epätoivoinen – joko
tietoisesti tai tiedostamattaan. Epätoivo on pohjimmiltaan puuttuvaa
tai vääristynyttä suhdetta ikuiseen. Epätoivoinen ihminen ei
suostu olemaan oma vaatimaton itsensä, vaan haluaa olla oma itsensä,
omassa varassaan, itsensä herra.
Søren
Kierkegaard tarkasteli tuossa teoksessaan sitä epätoivoa, jonka
kuoleman ajatus ihmisessä herättää, sekä selvittää epätoivon
eri muotoja. Kierkegaardin mukaan suunniltaan oleva ihminen menettää
itsensä.
Tällaisen
fenomenologisen filosofisen ”nuoruuden” perinnön kanssa Jussi
Parviainen on nyt uuden ”infosodan” kentällä, asettuu sen
ulkopuolelle, ja tekee dokumenttia ihmisille.
Teatterikorkeakoulun infosota
On
muistettava, että nykyinen ”infosodan taistelukenttä” ei ole
edes ensimmäinen infosodan taistelukenttä, jonka Jussi Parviainen
kohtaa läheltä (ja josta hän kärsii, koska haluaisi katsella
ulkopuolelta).
Parviainen kasvoi teatterin ammattilaiseksi nimenomaisesti aatteiden mullistusten kautena, jolloin äkkiä kaikki tahtoivat olla eksistentialisteja. Joistakin vasemmistolaisistakin tuli eksistentialisteja, mitä stalinistit eivät voineet suvaita. Teatterikoulussa oli kovia väittelyjä.
Parviainen kasvoi teatterin ammattilaiseksi nimenomaisesti aatteiden mullistusten kautena, jolloin äkkiä kaikki tahtoivat olla eksistentialisteja. Joistakin vasemmistolaisistakin tuli eksistentialisteja, mitä stalinistit eivät voineet suvaita. Teatterikoulussa oli kovia väittelyjä.
Teatteritaiteen
tohtori, SKP:n riveissä eduskuntavaaleihin osallistunut Timo
Kallinen opetti teatterihistorian tunneille marxilaista
taloushistoriaa kyseenalaistamatta mitään, ihannoi estoitta
neuvostoliittolaista taidetta. Aatteeseen tiukasti rajattu näkökyky
oli ehdoton: näyttelijöiden Moskovan InterContinental -matkalla
Aake Kalliala ja Jussi Parviainen joutuivat käsirysyyn Timo Kallisen
kanssa, kun tämä väitti yksisilmäisesti, ettei siihen
Neuvostoliiton aikaan Moskovassa olisi ollut ilotyttöjä. Sittemmin
vuonna 2004 Kallinen kirjoitti kirjan ”Teatterikorkeakoulun synty”,
jossa hän haukkui, että Parviainen olisi tuhonnut teatterikoulun
historian.
Ajan
politiikan tulisuus tuli Jussi Parviaiselle ilmi teatterikoulun
ensimmäisellä vuosikurssilla, kun hän teki näytelmää Vladimir
Majakovskista Kom-teatteriin. Agitaattori Majakovski eksyi uskoessaan
Neuvostoliiton uuteen NEP-talouspolitiikkaan eikä ymmärtänyt
paikkaansa hyvätahtoisena hulluna.
Parviainen teki pettyneiden miesten itsemurhiin päättyneistä tapauksista näytelmän, jonka sijoitti itsemurhaajien taivaaseen. Hän arvioi runoilija Sergei Jesenin itsemurhaa, kun tämä oli syrjäytetty Kremlin pääagitaattorin toimesta. Erkki Saarelan piti näytellä Jeseniä, Sulevi Peltolan Majakovskia. Parviainen tahtoi sijoittaa itsemurhaajien taivaaseen myös Sumuruiskun ja Solveigin laulun kirjoittaneen kommunistirunoilija Lasse Sinkkosen itsemurhan.
Sinkkonen oli tehnyt runon ”Itsemurhaajien taivaassa on pouta” kompanjapäällikkö Lahtiselle, joka oli myös tehnyt itsemurhan. Sinkkonen ei mahtunut arkaluonteisuutensa vuoksi näytelmään, koska hänen itsemurhasta syytettiin ”stalinistista painostusta”, jota marxilais-leniniläinen Kulttuurityöntekijäin Liitto olisi harjoittanut. Suomalainen tragedia oli pienoiskoossa se, mitä suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa tapahtui.
Parviainen teki pettyneiden miesten itsemurhiin päättyneistä tapauksista näytelmän, jonka sijoitti itsemurhaajien taivaaseen. Hän arvioi runoilija Sergei Jesenin itsemurhaa, kun tämä oli syrjäytetty Kremlin pääagitaattorin toimesta. Erkki Saarelan piti näytellä Jeseniä, Sulevi Peltolan Majakovskia. Parviainen tahtoi sijoittaa itsemurhaajien taivaaseen myös Sumuruiskun ja Solveigin laulun kirjoittaneen kommunistirunoilija Lasse Sinkkosen itsemurhan.
Sinkkonen oli tehnyt runon ”Itsemurhaajien taivaassa on pouta” kompanjapäällikkö Lahtiselle, joka oli myös tehnyt itsemurhan. Sinkkonen ei mahtunut arkaluonteisuutensa vuoksi näytelmään, koska hänen itsemurhasta syytettiin ”stalinistista painostusta”, jota marxilais-leniniläinen Kulttuurityöntekijäin Liitto olisi harjoittanut. Suomalainen tragedia oli pienoiskoossa se, mitä suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa tapahtui.
Parviainen
meni teatterikouluun aikana, jolloin eksistentialismi ja
fenomenologia nousivat hallitsevaksi ilmapiiriksi vasemmistolaisuuden
sijaan. Tieteenfilosofisena suuntauksena fenomenologia korosti
ihmisen havaintoihin ja kokemuksiin perustuvaa tiedon tuottamista.
Juuri fenomenologiassa oli merkityksellistä subjektiivisuuden ja
henkilökohtaisten aistimusten pohtiminen, tieto maailmasta välittyi
aistimisen ja kokemisen kautta. Tämä suuntaus ohjasi haastavaan
kriittisyyteen, itsestään selvyyksistä piti luopua, mikä näkyy
Yksinteoin 2 –elokuvassa mediakonkurssina.
Arvioni
mukaan jälleen kerran Parviainen etsii kolmatta ja uutta näkökulmaa
median luomaan vastakkainasetteluun, koska hän tietää
kokemusperäisesti, mikä ansa median edeskäypyys on, kun tämä
pakottaa kirjoittajaa seuraavaan hetkeen ja tietylle paikalle, myös
infosodan johonkin ”leiriin”. Riippumattomuus katoaa. Median
kokemisen ja sen jälkeisen tyhjentymisen jälkeen pintarekisterissä
käydyltä mustavalkoiselta debatilta voi vihdoin kadota painoarvo.
Aristoteleen Runousoppi ja Peripateia
Aristoteleen
Runousopista löytyy Parviaiselle myös tärkeä käsite,
muinaiskreikan περιπέτεια (peripeteia), joka
tarkoittaa toisille kohtalon käännettä ja toisille juonessa
ratkaisevaa muutosta. Parviaisen tulkinnassa tämä on ominaisesti
uudella tavalla ”toisin ajattelemista” – koko etiikkaa,
havaitsemista ja ajattelua oikaiseva muutos, jolloin epäselvyydet
ratkeavat ja väärinkäsitykset korjataan. Aika muuttaa
kulkusuuntaansa tässä käännekohdassa.
Ihmismieli
hahmottaa tapahtumia huonosti, mutta käännekohdassa mieli muuttaa
suuntaansa. Ehkä silloin alitajuisuudesta ilmestyy käänteen
mahdollistavaa luovuutta energiaksi. Silloin käy ilmi, että
ihmismielelle aika on avarampaa kuin kellosta tarkkailtava aika. Sen
sijaan että alitajuisuutta tulkittaisiin freudilaisittain
voittopuolisesti negatiivisesti traumojen ruutitynnyrinä, niin
Parviaiselle alitajuisuus on viisauden ja luovuuden riittämättömästi
käytetty aarrevarasto. Sieltä ilmestyy esiin uusi
merkityksellisempi tosiolento.
Aristoteelisen
ja autenttisuuden etiikan ihanteita tutkien Jussi Parviainen saattaa
itsensä ja yleisön - ulkopuolisen tarkkailevan katsojan asemasta -
spiraalimaisesti ravisuttavaan omakohtaiseen ja yhteisölliseen
eettiseen työskentelyyn elämän epäselvyyksistä ja
väärinkäsityksistä, pyrkimyksenä johtaa ihminen uuteen
toisenlaiseen ajatteluun ja havaitsemiseen, peripeteia, jotta
toinen tulisi ensimmäiseksi.
Tämä
tulkintani Jussi Parviaisen seikkailuista ja kontakteista infosodan
eri ”leirihin” on tietysti vain minun näkemykseni sen aineiston
valossa, jota sain Jussista, kun olin laatimassa häntä käsittelevää
kirjaa. Jussin erilainen näkökulma hämmentää ja vihastuttaa
niitä henkilöitä, jotka tahtoisivat asettaa kaikki puolesta tai
vastaan johonkin leiriin (lue myös blogistani psykologinen analyysi itsenäisyyspäivän "leireistä".
Terveisin,
Tämä(kin) aihe tulee tarkemmin käsitellyksi vuoden kuluessa valmistuvassa kirjassani infosodasta, jota olen esitellyt sarkaistisella työnimellä "Entisen Putin-trollin tositarina".
Terveisin,
|
Vessojen siivoominen on tosimiehen duunia. Saatko lisäpalkkaa sellaisen pöntön siivoomisesta jossa varpusparvi on lurahtanut pöntön väärälle puolelle?
VastaaPoista10 e tunti on palkka pöntössä odottavasta hajusta ja tuotoksista riippumatta.
PoistaHieno pohtiva kirjoitus. Moraalis-eettisessä mielessä minä ajattelen aika paljon samoin. Kiitos.
VastaaPoistaJään odottamaan mielenkiinnolla kirjaasi. Kaikkea hyvää. Valoa ja Voimaa Sinulle.
Määrättiinkö kaksikolle se lähestymiskielto?
VastaaPoistaEi ainakaan kiireellisenä, mutta muuten päätös ei ole vielä tullut.
PoistaErittäin hyvää pohdintaa. Kiitos!
VastaaPoista