Juha Molari Юха Молaри: Kyprianoksen kanssa tutkien Raamattua ja viimeistä päivää

2. adventtisunnuntai käsittelee eskatologiaa, viimeisiä päiviä ennen kuin Kristus tulee kunniassaan aikojen lopulla. Luukkaan evankeliumin 21:25ss luvun mukaan Jeesus kertoo Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan, kuinka kansat ovat silloin maan päällä ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”, ”lamaantuvat pelosta”, kun ”eivät tiedä, mikä on kohtaava” ihmiskuntaa.

Jeesuksen lopunajallisen puheen jännittävät käsitteet

Evankeliumin alkuteksti sanoo kreikaksi, että ihmiset pidättävät hengitystä, apopsycho, mikä on suomennettu lamaantumiseksi Kirkkoraamatussa. Silloin ihmiset ovat fobiassa – apo fobou – ja προσδοκίας, epävarmoissa odotuksissa ja ennakoinnissa; Kirkkoraamattu suomentaa ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”. Näillä viimeisen ajan ihmisillä on siis syvästi ongelmallinen epävarmuuden sietokyky ja tästä tulee monia seuraamuksia.

Kansojen keskuudessa on Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan ”ahdistus”, kreikaksi συνοχὴ (synochē), mikä tarkoittaa siis kauhua ja hätää, tarkasti ottaen merkitsee, että olla ”tiukasti kovassa jännityksessä”. Strongin kreikankielen konkordanssi toteaa tästä sanasta englanniksi, että ihmiskunta on liikkumattomuuden tilassa, mikä aiheuttaa ahdistusta, ihmiset tuntevat ”feel locked in”. Merkillistä kyllä, että meidän aikamme vallitsevaa maailmantilaamme kuvataan pelokkaana lock downiksi, sulkeutumiseksi. Uuden testamentin kreikan täsmälleen tätä tarkoittava sana συνοχὴ (synochē) on siis esillä toisen adventtisunnuntain evankeliumissa Luukas 21:25, kun Jeesus kuvailee viimeisten aikojen ihmisten tunnetiloja. Se on locked in, locked down, sulkeutunut tiukasti jännitykseensä.

Tämä lisäksi näitä ihmisiä hallitsee evankeliumin mukaan ᾰ̓πορῐ́ᾱ‎ (aporia), joka on suomennettu Kirkkoraamatussa epätoivoksi.

Luukkaan evankeliumin kreikan- ja latinankielisessä maailmassa aporia, Kirkkoraamatun suomennoksessa siis epätoivo, oli filosofien ja puhetaidon opettajien voimakkaasti keskusteltu suoranainen käsite, jotka tarkoittaa kirjaimellisesti ”puuttuvaa kulkua” ja ”umpikujaa”, kun jonnekin ei ole pääsyä.

Aporian filosofiset ja semanttiset määritelmät ovat vaihdelleet historian saatossa. Ranskalaisen filosofin Jacques Derridan kaltaiset kriitikot ovat käyttäneet aporia-termiä ”osoittamaan päättämättömyyden pistettä”. Kirjallisuuskriitikko Julian Wolfrey luonnehtii traumaa haavaksi, aporiaksi, joka jättää loputtoman jäljen: Se ei päästä sinua irti, ellet löydä vastausta tai - mikä tyypillisempää - et ainakaan löydä tapaa hallita sitä. Haluat itsepintaisesti hallita ja kontrolloida, mutta et löydä tapaa hallita traumaa. Siinä on aporia.

Etymologisesti aporia-käsite syntyy kahdesta kreikankielen osasta: a ja poros, suomeksi sana ”ilman” (jotakin) -etuliite ja ”kulkua” merkitsevä sana. Aporia-sanalla on rikas yhteys platonisessa mytologiassa. Platonin Symposiumissa Aristofaneen myyttinen tarina ihmiskunnan kolmesta alkukantaisesta sukupuolesta Poros, Peia ja Eros ovat tämän käsitteen takana. Penia on köyhyyden lapsi, joka päättää väkisin hedelmöittää itsensä päihtyneellä Poroksella, yltäkylläisyyden ruumiillistumalla. Tämä Poros-sana määrittelee a-poriaa. Köyhyyden lapsen ja päihtyneen yltäkylläisyyden ruumiillistuman liiton tuloksena syntyy Eros, joka perii vanhempiensa epäyhtenäiset ominaisuudet. Aporia ei ole maskuliinen eikä feminiininen, ei rikas eikä köyhä, ei kekseliäs eikä vailla resursseja. Aporia rikkoo identiteetin logiikan ja on kääntämätön termi. Sellaista kreikankielen filosofista sanaa käytetään Luukkaan evankeliumissa, kun Jeesus luonnehtii viimeisten aikojen ihmisiä: kun ihmiset ovat συνοχὴ (synochē) locked in, sulkeutuneet tiukasti jännitykseensä, heillä on aporia, kulku on estynyt.

Platonin varhaisia dialogeja kutsutaan usein hänen ”aporeettisiksi” dialogeikseen, koska ne päättyivät tyypillisesti aporiaan. Tällaisessa dialogissa Sokrates kysyy keskustelukumppaniltaan jonkin käsitteen, hyveen, rohkeuden, luonteen määritelmää, mutta Sokrates osoittaa, että vastaus oli epätyydyttävä. Keskustelukumppani myöntää olevansa aporiassa: ihminen vain luuli tietävänsä jotakin, mutta hän itse asiassa ei tiedä sitä. Retoriikassa aporiasta tuli näin keino ilmaista teeskennelty epäily, kun tavoitteena oli puhujan diskreditointi, huonon maineen osoittaminen.

Evankeliumissa näillä kreikankielisillä sanoilla Jeesus varoittaa, että tuollaisessa viimeisten aikojen ihmiskunnassa ei pidä juopottelun, päihtymyksen ja jokapäiväisen elämän huolten turruttaa ihmistä niin että se hänen paluunsa päivä yllättäisi niin kuin ansa.

Oman aikamme moninaiset seurakunnat teeskentelevät kristillistä uskoa ja teeskentelevät adventtiaikaa siinä, kun pyytävät epäkristillisestä elämästään tunnettuja artisteja kirkkoon laulamaan joululauluja, ihmisille sisäänpääsyä varten kirkkoon vaaditaan suurehko rahallinen maksu, minkä lisäksi kirkon ovella pitää näyttää ns. koronarokotuspassia.

Suurmarttyyri Kyprianos saarnasi viimeisest päivästä

Olemme jo erittäin kaukana siitä, miten Jeesuksen sanat ja evankeliui ymmärrettiin – rohkenen väittää oikealla vakavuudella – ensimmäisten vuosisatojen aikana. Suurmarttyyri Kyprianos Karthagolainen syntyi vuonna 200 ja kuoli marttyyripiispana 258 jKr, juuri minun ikäisenä miehenä. Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat yli 100 000 euron vuosiansioissaan ja lisäksi luontaisetuuksineen, tämä vanhan kirkon piispa Kyprianos antoi kasteen jälkeen pois omaisuutensa köyhille. Ja piispana hän oli suosittu erityisesti köyhien joukossa. Lopulta antoi henkensä uskonsa puolesta marttyyrinä. Miten hän olisi kohdannut päivän evankeliumin?

Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat ja päättäjät, jotka avaavat ja avaavat kirkkotilojen ovia maallisten viranomaisten määräysten mukaisessa järjestyksessä sekä pelkäävät opettaa mitään, joka ärsyttäisi valtakunnansyyttäjää ja kulttuuriliberalistista mädätystä, piispa Kyprianos koki keisari Deciuksen vainot ankarasti Karthagossa, Pohjois-Afrikassa nykyisen Tunisian alueella. Ensin prokonsuli Aspasius Paternus oli karkottanut Kyprianoksen vuonna 257. Kun piispa palasi takaisin Karthagoon, hänet mestattiin vuonna 258.

Kyprianos olisi voinut paeta, mutta hän jättäytyi marttyyriksi. Kyprianos vietiin tuomioistuimen eteen. ”Onko nimesi Kyprianos?”, prokonsuli kysyi. ”Kyllä on”.”Keisarit vaativat sinua uhraamaan”. ”Kieltäydyn siitä”, Kyprianos vastasi. Tämän jälkeen julistettiin väistämätön tuomio. ”Kiitos Jumalalle!”, vastasi Kyprianos. Hänet vietiin teloituspaikalle koko kaupungin läsnäollessa. Mies, joka oli elänyt nuhteetonta elämää ja omistautunut toisten hyväksi, riisui punaisen viittansa ja polvistui rukoilemaan. Kyprianos määräsi, että teloittajalle annettaisiin kaksikymmentäviisi kultarahaa. Sitten hän laski päänsä ja nostettu kirves laskeutui, Kyprianos oli teloitettu.

Kyprianoksen saarnan tunteminen ravitsee hengellisesti aivan eri tavalla kuin jos kuuntelisi piispaksi ja papiksi itseään kutsuvien nykyisiä puheita, joissa tarkoituksena on lähinnä vesittää Jeesuksen puheen radikaalisuus.

Traktaatti VII Kuolleisuudesta

Kyprianoksen Traktaatti VII Kuolleisuudesta käsittelee Kristuksen ennustusta kärsimyksistä, joihin kristityt joutuvat viimeisinä päivinä. Se on vuodelta 252 jKr, kuusi vuotta ennen hänen marttyyrikuolemaansa.

Kyprianos aloittaa Traktaatin huomautuksella, että jotkut mielen heikkouden tai uskon rappeutumisen tai maallisen elämän suloisuuden tai pehmeytensä vuoksi tai, mikä vielä tärkeämpää, totuudesta erehtymisen vuoksi, ”seisovat vähemmän vakaasti”. Tuollainen ylellisestä mielenlaadusta johtuva laiskuus olisi hillittävä – huomauttaa piispa Kyprianos.

”Jos joku sotii Jumalan puolesta, hänen on tunnustettava itsensä sellaiseksi, joka taivaalliseen leiriin sijoitettuna jo toivoo jumalallisia asioita, jotta meillä ei olisi vapinaa maailman myrskyjen ja pyörremyrskyjen edessä eikä levottomuutta, sillä Herra oli jo ennustanut, että ne tulevat. --- Herra neuvoi ja opetti ja valmisti ja vahvisti seurakuntansa kansaa kaiken tulevan kestämiseen. Hän ennusti ja sanoi, että sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja kulkutauteja syntyisi jokaisessa paikassa. Ja jottei odottamaton ja uusi onnettomuuksien pelko meit ravistelisi, Hän varoitti meitä jo aikaisemmin, että vastoinkäymiset lisääntyisivät yhä enemmän viimeisinä aikoina”.

”Maailmassa taistelu paholaista vastaan”

Kyprianos kysyy, ”mitä tilaa tässä on ahdistukselle ja huolenpidolle? Kuka näiden asioiden keskellä vapisee ja on surullinen, paitsi se, joka on ilman toivoa ja uskoa? Sen on pelättävä kuolemaa, joka ei halua mennä Kristuksen luo. - - - Sillä kirjoitettu on, että vanhurskas elää uskosta. Jos te olette vanhurskaita ja elätte uskosta, jos te todella uskotte Kristukseen, niin miksi ette ota vastaan varmuutta siitä että teidät on kutsuttu Kristuksen luo, ja iloitse siitä, että olette vapautuneet perkeleestä?” Näin Kyprianos.

Karthagon piispa kysyy: Mitä muuta maailmassa on kuin taistelu paholaista vastaan, jota käydään päivittäin, kuin taistelu hänen juoniaan ja aseitaan vastaan jatkuvissa taisteluissa? Meidän sotamme on ahneutta, siveettömyyttä, vihaa ja kunnianhimoa vastaan. - - - Ihmismieli on piiritetty ja joka puolella varustettu paholaisen hyökkäyksillä.”

”Kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”

Kyprianos paimentaa sanoillaan kristittyjä oikeaan realistiseen ymmärrykseen kohtaloista tässä maailmassa: ”Poikani, kun tulet Jumalan palvelukseen, seiso vanhurskaudessa ja pelossa ja valmista sielusi kiusaukseen”. ”Tuskassasi kestä ja nöyryydessäsi ole kärsivällinen, sillä kultaa ja hopeaa koetellaan tulessa, mutta kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”.

Kyprianos muistuttaa Jobin vastauksesta, kun tämä oli menettänyt omaisuutensa, lapset kuolleet, kärsi raskaasti haavoista. Juuri ahdistuksessaan Job vastasi: ”Alastomana minä lähdin äitini kohdusta, alastomana minä myös menen maan alle. Herra antoi, Herra otti pois, niin kuin Herralle sopivaksi tuntui, niin on tapahtunut. Siunattu olkoo Herran nimi”.

”Vanhurskailla miehillä on aina ollut tätä kestävyyttä. Apostolit pitivät yllä tätä Herran laista saatua kuria, ettei vastoinkäymisissä murruttaisi, vaan otettaisiin rohkeasti ja kärsivällisesti vastaan, mitä ikinä maailmassa tapahtuukin”, painotti Kyprianos: ”Meidän ei pidä voivotella vastoinkäymisissä, rakkaat veljet, vaan meidän on kärsivällisesti ja rohkeasti kestettävä, mitä tahansa tapahtuukin, sillä onhan kirjoitettu: Murtunut henki on uhri Jumalalle, nöyrtynyttä sydäntä Jumala ei halveksi”.

”Oikeaksi ruorimieheksi tunnistetaan myrskyssä. Sodankäynnissä sotilaaksi osoittaudutaan. Taistelu vastoinkäymisissä on totuuden koettelemista. Sellainen puu, joka on juuriltaan syvälle juurtunut, eivät tuulenvireet liikuta, ja sellainen laivan, joka on lujista puista tiiviiksi tehty, aallot lyötä, mutta laiva ei rikkoudu”.

Kyprianos painottaa, että tässä on ero kristittyjen ja muiden, jotka eivät tunne Jumalaa, välillä, että onnettomuudessa he valittavat ja nurisevat, kun taas vastoinkäymiset eivät kutsu kristittyj pois totuudesta, hyveestä ja uskosta, vaan ne vahvistavat meitä kärsimyksellään. - - - Mikä hengen suuruus onkaan taistella järkkymättömän mielen kaikilla voimilla niin monia tuhon ja kuoleman alkusysäyksiä vastaan! Kuinka ylevää onkaan seistä pystyssä ihmiskunnan hävityksen keskellä eikä maata maahan lyhistyneenä niiden kanssa, joilla ei ole toivoa Jumalaan”.

”Tarpeellinen, hirvittävä ja tappava rutto ja vitsaus”

”Rakkaat veljet, miten suuri asia ja miten aiheellinen ja tarpeellinen onkaan, että rutto ja vitsaus, joka näyttää hirvittävältä ja tappavalta, tutkii jokaisen vanhurskauden ja tutkii ihmismielen, nähdäkseen, hoitavatko terveet sairaita, rakastavatko sukulaiset hellästi sukulaisiaan, säälivätkö isännät kuolevia palvelijoitaan, eivätkö lääkärit hylkää rukoilevia potilaitaan, tukahduttavatko raivokkaat väkivaltaisuutensa, voivatko ahneet sammuttaa alati kyltymättömän ahneutensa jopa kuoleman pelossa, taivuttavatko ylimieliset kaulasa, lahjoittavatko rikkaat silloinkaan mitään, kun heidän rakkaansa menehtyvät. Vaikka tämä kuolevaisuus ei olisi antanut mitään muuta, se on tehnyt kristityille ja Jumalan palvelijoille tämän hyödyn, että alamme haluta marttyyrikuolemaa, kun opimme olemaan pelkäämättä kuolemaa. Nämä ovat meille harjoituksia, eivät kuolemia. Kuoleman halveksimisella ne valmistavat kruunua varten.”

Kyprianos muistuttaa, että meidän ei pidä tehdä omaa tahtoamme, vaan Jumalan tahtoa sen mukaisesti, mitä Herramme on käskenyt meitä päivittäin rukoilemaan. ”Miksi usein toistuvin rukouksin rukoilemme ja anelemme, että Hänen valtakuntansa päivä kiirehtisi, jos suurimmat halumme ja voimakkaimmat toiveemme ovat totteleminen paholaiselle täällä, sen sijaan että hallitsisimme Kristuksen kanssa?”, lausuu marttyyripiispana kuollut Kyprianos.

Lopuksi Kyprianos viittaa apostoli Paavalin moitteeseen, nuhteeseen ja syytökseen niille, jotka ovat suruissaan ystäviensä poismenosta. ”En tahtoisi”, sanoo Paavali, ”että te, veljet, olisitte tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat, ettette murehtisi, niin kuin muut, joilla ei ole toivoa”. Sillä jos me uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin myös ne, jotka nukkuvat Jeesuksessa, Jumala tuo hänen kanssaan”. Kyprianos kysyykin, miksi me uskovat murehtisimme ja surisimme ystävimme, kun he lähtevät, ikään kuin jotain kadotettua, vaikka Kristus itse, meidän Herramme ja Jumalamme, rohkaisee meitä ja sanoo: Minä olen ylösnousemus ja elämä: joka uskoo minuun, vaikka hän kuolisi, hän saa elää; ja joka elää ja uskoo minuun, hän ei saa iankaikkisesti kuolla”.

Ymmärtäen luultavasti omankin kuolemansa nopeasti lähestyvän Kyprianos kirjoittaa: kun me kuolemme, me siirrymme kuoleman kautta kuolemattomuuteen. Iankaikkinen elämä ei voi seurata, ellei meille käy niin, että me lähdemme tästä elämästä. Se ei ole loppu, vaan läpikulku. Kun tämä ajan matka on kuljettu, siirtyminen on ikuisuuteen. Kuka ei haluaisi kiirehtiä parempiin asioihin? Kuka ei kaipaisi muuttua ja uudistua Kristuksen kaltaiseksi ja päästä taivaallisen kirkkauden arvoon?

Imarteleva, petollinen maallisten nautintojen houkutus

Kyprianos nostaa esille Raamatun esimerkkejä Jumalan silmissä mieltyneen olemisesta. Pyhä Henki opetti myös Salomon kautta, että Jumalalle mieluisat ihmiset otetaan pois aikaisemmin ja päästetään vapaiksi aikaisemmin, jotta he eivät jäisi liian pitkäksi aikaa tähän maailmaan ja tulisi saastaisiksi maailman tartunoista. ”Se, joka haluaa asua pitkään maailmassa, joka on ihastunut maailmaan, joka on tämä elämä, imarteleva ja petollinen, kokee maallisten nautintojen houkutukset. Maailma vihaa kristittyä: miksi te rakastaisitte sitä, joka teitä vihaa, ja miksi ette mielummin seuraa Kristusta, joka sekä lunasti teidät että rakastaa teitä?

Johannes huutaa ja sanoo kirjeessään kehottaen meitä olemaan seuraamatta lihallisia haluja ja rakastamatta maailmaa: Älkää rakastako maailmaa, hän sanoo, ”Älkääkä sitä, mitä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, ei Isän rakkaus ole hänessä. Sillä kaikki, mitä maailmassa on, on lihan himoa ja silmien himoa ja elämän ylpeyttä, mitkä eivät ole Isästä, vaan maailman himosta”. Sen sijaan, veljet, kirjoittaa Kyprianos, ”terveen mielen, lujan uskon ja vankkumattoman hyveen turvin valistautukaamme Jumalan koko tahtoon, jättäen pois kuoleman pelon, ajatelkaamme kuolemattomuutta, joka seuraa. Osoittakaamme tällä, että olemme sitä, mitä uskomme, että emme sure meille rakkaiden poismenoa ja että kun kutsumuksemme päivä koittaa, tulemme viivyttelemättä ja vastustamatta Herran luo, kun hä itse kutsuu meitä”.

”Pahantahtoisten sairauksien myrsky”

Kyprianos muistuttaa Jumalan palvelijoiden tehtävästä ”nyt, kun maailma on romahtamassa ja sitä painavat pahantahtoisten sairauksien myrsky – jotta me, jotka näemme, että kauheat asiat ovat alkaneet ja tiedämme, että vielä kauheammat asiat ovat tulossa, voisimme pitää suurimpana etuna sitä, että lähdemme siitä mahdollisimman nopeasti. Jos asunnossanne seinät tärisevät iän myötä, katot yläpuolellane vapisevat, ja talo, joka on nyt kulunut, uhkaa välittömästi tuhota iän myötä murenevan rakenteensa, ettekö te kaikin keinoin lähtisi pois?”, kysyy Kyprianos.

”Meidän tulisi, rakkaat veljet, miettiä – meidän tulisi aina ja aina miettiä, että olemme luopuneet maailmasta ja elämme tällä välin täällä vieraina ja muukalaisia. Tervehtikäämme sitä päivää, joka osoittaa jokaiselle meistä oman kotinsa, joka nappaa meidät sieltä meidät ja vapauttaa meidät maailman pauloista ja palauttaa meidät paratiisiin ja valtakuntaan. Kuka, joka on joutunut vieraalle maalle, ei haluaisi kiireesti palata omaan kotimaahansa? Me pidämme paratiisia isänmaana”.