Olen alituisesti yhteyksissä erilaisiin venäläisiin poliittisiin, talouselämän ja kulttuurin tahoihin. Olen jo hyvin kotiutunut Pietarista Marinskin teatterin (Kirovin oopperan ja baletin) oopperatähtien luota Ylläkselle tunturipapiksi ja virkatyöhön Pohjaan, mutta matka ei ole päättynyt!
Via Gra (ВИА Гра)
Olen ollut yhteydessä venäläiseen kuumaan – eräät sanovat kuumimpaan kaikista – musiikkiryhmään Via Gra (ВИА Гра), josta käytetään myös nimitystä Nu Virgos länsimaisessa markkinoinnissa. Heidän ensimmäinen levynsä oli Popytka No. 5 (http://www.youtube.com/watch?v=VHrfYJQBrjk) vuonna 2000. Tällöin Via Gran muodosti kaksi kaunotarta. Sittemmin Via Gra on kehittynyt huomattavasti. Ryhmän rakentamisesta ja ohjaamisesta ovat vastanneet erityisesti Dmitriy Kostyuk ja Konstantin Meladze.
Musiikkivideollaan Biologiya (Biology) he siirtyivät lopullisesti vuonna 2003 myös kansainvälisille markkinoille: http://video.google.com/videoplay?docid=3755676255922562793&ei=L2trSYrqMJ-QiQLPhvyqBQ&q. Nyt helmikuun puolessa välissä 2009 teen haastattelut ja lehtijutun heistä suomalaisvenäläistä Venäjän kauppatie –lehteä varten. Ryhmä oli erityisen innostunut haastattelusta, kun kuulivat tunnetun median nimen. En toki tässä vielä paljasta, mitä kaikkea haastattelu sisältää…
Stop, stop, stop (http://www.youtube.com/watch?v=1aeljV0cxRk) oli heidän ensimmäinen englanninkielinen albuminsa. Sitä julkaistiin ainakin Israelissa, Japanissa, Thaimaassa, Thaimaassa, Indonesiassa ja Pohjoismaissa. Valitettavasti en ole kiinnittänyt huomiota siihen suomalaisissa kaupoissa, mutta en juuri tutki levyhyllyjä. Pietarista ostin toki viimeksi käydessäni heidän levynsä, joka sekä kuvan että sisällön puolesta on oikein nautittavaa.
Tämä laulajaryhmä on erityisen tunnettu kauneudestaan, jopa maaliskuussa 2008 entinen ”miss Venäjä” Tatiana Kotova liittyi ryhmän jäseneksi! Suomalaisen musiikkivideon ja musiikin seuraaminen ylipäätänsä on kovasti erilainen kokemus kuin kuunnella (ja katsella) venäläistä viihteellistä musiikkia! Lokakuussa 2008 julkaistiin heidän kappaleensa Emansipation (http://www.youtube.com/watch?v=0zMP3MUQRgw; haastattelu kappaleeseen liittyen: http://www.youtube.com/watch?v=ujiZgU9Bf3Q)
Elämän puolesta vai sitä vastaan?
Olet muuttunut – totesi myös eräs poliisi erään kerran huolestuneena arvioidessaan meikäläistä pappia. Slavofiiliksi tuleminen on merkinnyt uudenlaista asennetta elämän kauneuteen. Joku on sanonut, että ortodoksisella kirkollakin olisi kirkollisiin toimituksiin liittyvistä manauksista huolimatta varsin lempeä suhtautuminen elämän ihanuuteen, elämän rakkauteen.
En osaa sanoa, onko tuo näkemys tosi ja voiko sitä liittää venäläiseen viihdeteollisuuteen, jossa ortodoksit kaunottaret viihdyttävät yleisöään.
Ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin eettinen maksiimi oli: älä luovu halustasi (Lacanin etiikasta ja halusta, ks. Minkkinen 1999:119–133; Minkkinen, Panu 1999. Thinking Without Desire. A First Philosophy of Law. Hart Publishing: Oxford).
Neurootikko haluaa, vaikka kiertääkin puutteensa ympärillä. Neurootikko ei siis uskaltaudu kohteeseensa, kiertää ja kaartaa, mutta ei onnistu kiistää haluansa. Sitä vastoin psykoottinen ihminen sulkee pois halunsa ja ryhtyy maagisissa uskomuksissaan suuruudenhulluksi. Mielestäni psykoottinen ihminen on surullinen kuva ihmisyyden torjumisesta, mutta en minä tahdo saattaa ihmistä myöskään neurootikoksi. Kristillisessä moralismissa (joka on eräiden irvileukojen suussa vääntynyt viime viikkojen aikana muotoon ”molarismi”, mutta en osaa yhtään arvata, miten tuollaisen freudilaisen lipsautuksen he ovat tehneet!) usein edellyttää, että ”totuuden ihmisten” pitäisi luopua monista asioista, jotta he olisivat onnellisempia kuin moititut nautiskelijat. Onko se totta?
Kristillisen lopunajallisuuteen värittynyt julistus sekoittui myöhäisantiikkiin tultaessa hyvä tiukemmin stoalaisen ja kyynisen kieltäymyksen kanssa, mutta tuo luuranko ei oikein miellytä kirkkomme kaapeissa!
Kieltäymysten eetos ja kuolemanvietti näyttäisivät sulautuvan toistensa kanssa, kun lukee kristillistä etiikkaa: niistä puuttuu luomisuskon luoma elämän henkäys! Kumpikin hyökkää itse elämää ja sen alkulähdettä vastaan.
Olen itse kokenut, että psykoanalyytikko Melanie Klein on avannut kuvatun ongelman oivaltamista. Kuolemanvietin käsitteestä suosittelen luettavaksi: Terttu Siitolahti 2005. Melanie Kleinin lisä kuolemanvietin ja yliminän käsitteisiin. Psykoterapia 24 (2): 93-94.).
Badioun kysyi kriittisesti, vaatiiko etiikka todellakin asketismia. Badiou (2003: 60-63) sanoo osuvasti, että olemisensa merkittävyyden kiistämistä – nihilisminsä autuutta – varten ihmiset ovat voineet löytää omat tarvittavat hahmonsa jokaisella aikakaudella (Badiou, Alain 2003. Etiikka. Essee pahan tiedostamisesta. Suom. Janne Kurki. Apeiron kirjat, Helsinki. Alkuteos: L´éthique: Essai sur la conscience du Mal Nous). Myös Philippe Lacoue-Labarthe (1993) kertoo osuvasti samasta asiasta teoksessaan: Etiikasta. Lacan ja Antigone. Suomentanut Jaana Jalkanen ja työryhmä. Helsinki: Loki-kirjat. Tommi Wallenius (1994) on kirjoittanut myös aiheesta (Etiikasta. Antigone. Filosofinen aikakauslehti Niin & Näin 2.).
Illuusio vapahtaa opetuslapseksi asettuvan ihmisen omaan surkeuteensa sitoutuneena uskon sankarina kovin tyypillisesti siitä tosiasiasta, että hänellä olisi ehkä vain määrätty kovin rajallinen häpeällinen paikka kovin rajallisia tyydytyksiä tarjoavassa maailmassa. Siksi on parempi, ettei tavoittele mitään, vaan leikkii uskonsankaria askeettisena suuruutena. Halvar Moxnes on kirjoittanut useita hyvin vaikuttavia tutkimuksia kristillisestä identiteetistä ja asketismista antiikin maailmassa (Moxnes, Halvar 2003. Seeing with Families. Biblical Interpretation 11(2): 115-118. Moxnes, Halvar 2003b. Asceticism and Christian Identity in Antiquity. A Dialogue with Foucault and Paul. JSNT 26 (1): 3-29.). Tähän suuntaan on myös Wadeson Jr. analysoinut psykoanalyyttisestä näkökulmasta lopunaikojen odotusta (Wadeson Jr., Ralph 1996. Thy Kingdom Come: Psychoanalytic Perspectives on the Messiah and the Millenium. Theological Studies, 57. ).
Sekä vasemmistolaisuudesta että lacanilaisesta psykoanalyysistä vaikutteita saanut professori Slavoj Žižek lienee eräs oman aikamme kuumimpia filosofisia nimiä eurooppalaisessa sivistyneistössä. Äskettäin hän (2006:80) tulkitsi, että ihmisten kokemukset Jumalan pettämättömyydestä ja radikaalit tarpeet luopua kaiken uhraten ”Asioiden syylle” (the Cause-Thing) syntyvät psykoanalyyttisesti katsoen samasta ihmisen mielen prosessista. Tuota Asioiden syytä pidetään jopa suurempana kuin ihmisen oma elämä (Žižek, Slavoj 2006. The Parallax View. Cambridge, Massachusetts.: MIT Press). Meillä on kristillisessä moralismissa kuvatun lainen asketismin vaatimus, mutta en ole vakuuttunut sen tervehenkisyydestä. Pidän sitä enemmän seurauksena traumaattisissa kokemuksissa syntyneestä eetoksesta – en etiikan kypsänä huipputuloksena.
Sen tähden valmistaudun jutun tekoon Venäjän kuumimmasta laulajaryhmistä – ihan omaksi ja lukijoiden nautinnoksi!
Statcounter
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jacques Lacan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jacques Lacan. Näytä kaikki tekstit
maanantai 12. tammikuuta 2009
perjantai 19. joulukuuta 2008
Ruusun nimi, Biblisismi ja psykoanalyysi
Italialainen kielen ja merkitysten tutkija Umberto Econ julkaisi vuonna 1980 romaani Il nome della rosa (suom. Ruusun nimi). Olen 1990-luvun alusta alkaen yrittänyt ymmärtää Econ pohdiskelua. Usein jopa törmännyt oman tutkimustyöni puitteissa häneen. Econ teos Ruusun nimi sijoittuu italialaisen kuvitteelliseen keskiaikaiseen luostarimiljööseen vuodelle 1327. Teoksessa selvitetään murhaajaa. Teosta on myyty yli 16 miljoonaa kappaletta, se on käännetty ainakin 26 kielelle. Nykyinen (?) suomenkielinen painos lienee jo 16!
USKALLUS
Teoksessa fransiskaanimunkki Baskerville menee oppipoikansa Melkin kanssa luostariin. Täällä on tapahtunut murha, mutta useita henkilöitä alkaa kuolla. Munkin upean päättelyn avulla alkaa paljastua luostarin salaisuudet, inkvisitioon saakka. Luostarin johtaja uskoi, että luostari eli viimeisiä hetkiä ennen Kristuksen toista tulemusta. Munkki paljastaa kuitenkin, että ongelma on paljon maallisempi. Munkki uskaltaa pitää mielensä avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja.
Minulle itselleni Econ viesti uskalluksesta pitää mieli avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja on oman sydämeni asia, vaikka tiedostan, että jokainen harhautuu fantasioihin ja ryhmien ahdistavaan orjuuteen sen sijaan, että uskaltaisi säilyttää mielen avoimena kaikissa tilanteissa.
Mielestäni mielen avoimuudelle vaarallisimmat ovat ystävät, koska ystävien kanssa oman yksilöllisen terävän omalaatuisuuden säilyttäminen vaatii uhmakasta luontoa, kun taas vihollisista sanoutuminen irti tapahtuu kovin luonnollisesti primitiivisten tunteittenkin avulla, joita sitten jälkikäteen hävetään.
Minun oli tänään kiehtova lukea pro gradu teos Econ kirjasta: Esko Lius, Jälkiä lumessa – halu ja transferenssi Umberto Econ romaanissa Ruusun nimi (saatavana www-muodossa osoitteessa: http://www.lius.fi/esko/studia/Jalkia_lumessa.pdf .
Opinnäytetyö on tehty Helsingin yliopiston Yleisestä kirjallisuustieteestä Taiteiden tutkimuksen laitokselle toukokuussa 2008. Opinnäytetyö tuli minulle erityisen kiehtovaksi ihan puhtaasti jo narsistisista syistä: Lius viittaa useamman kerran minun artikkeliini, jossa käsittelen ranskalaista psykoanalyytikkoa Jacques Lacan.
Kyllä se tuntuu hyvältä, että joku on joskus huomannut minun artikkelini, sillä minulla lienee varsin heikko ”itsetunto” (käsite on hyvin epäselvä – tiedän sen, itse ilmaisua tai "käsitettä" pidän jopa turhana): minun pitäisi muka koko ajan yrittää etsiä vakuutteluja sille, että olen kuitenkin ihan kelvollinen ihminen. Tämä vakuuttelu tapahtuisi fetisistisessä suhteessa kirjoihin, joiden toivon määrittävän minut ihan hyvien ihmisten joukkoon kuuluvaksi.
Sikäli kuin olen katsonut titteleitä saavuttaneita ihmisiä, minusta on alkanut vaikuttaa yhä enemmän, että suuri oppineisuus ei ole niin paljon seurausta suuresta lahjakkuudesta, vaan ihmismielen järkyttävästä tarpeesta saada tunnustusta.
TUNTEET JA TOISEN SANAT
Lius selvitti tutkimuksessaan romaanissa ilmenevää haluja. Kertojan (Adson) halu johtaa hänet kohtaamaan oman reaalisen rekisterin toiseuden, mutta myös symbolisen rekisterin toiseuden.
Nämä sanat saattavat tuntua vieraalta, mutta liittyvät juuri Jacques Lacanin käsitteistöön, jonka hän oli kehittänyt jälkistrukturalismin ja psykoanalyysin yhdistelmän avulla.
Ihminen siis luo järjestelmän ja merkitykset itselleen, jotka tekevät hänestä itselleen vieraan, halut eivät tule aitona vaan toisen antamana.
Minua itseäni on tämä sama ongelma kiinnostanut, kun olen pohtinut ja kärsinyt kristillisen uskon ja kirkollisuuden rakentamasta sanastosta, symboleista ja toiseudesta ihmisille, jotka kertovat uskovansa.
Uskonnollinen sanasto ja traditio kaikkine muotoineen antavat toki sanaston sanomattomille tunteille, joita ei muuten osattaisi ehkä ilmaista, mutta ne tekevät ihmiset myös vieraaksi omien tunteiden tuntemisesta, koska sanat määrittävät tunteiden muodon, sisällön ja jopa sopivuuden häpeän avulla.
FETISTINEN BIBLISISMI
Econ romaanissa erilaiset halun muodot ja halujen suhde rakkauteen ovat keskeisiä. Itse munkki Baskerville janoaa fetisistisellä tavalla aristoteliläistä viisautta ja sen keskeistä teosta.
Tuli ihan häpeän tunne, kun tajusin, että minun oma mammuttimainen kirjallisuusluettelo väitöskirjassani edustaa tuota samaa halua – ei kai yhtään mitään muuta.
Lius kuvaa Econ teosta sivulla 16: ” Kirjat ovat fetissejä, substituutteja, jotka edustavat halun varsinaista kohdetta. Ne ovat luostarin pyhintä ja tärkeintä omaisuutta, ja kirjaston salaisuuksien avulla Ruusun nimen luostaria hallitaan. Pääsy kirjojen luokse ei suinkaan ole vapaata, vaan kirjastonhoitaja päättää apotin kanssa neuvotellen mitä kenenkin sopii lukea”. Tätä sopii kysyä yhä edelleen myös itse biblismin tuottamassa tyydytyksessä joillekin kristityille: julkisesti ei edes kehtaa kertoa, millaista taikauskoista romantiikkaa ja tabuja saattaa liittyä itse Raamatun käsittelyyn! (meikäläisellä ei ole enää sellaista Raamattu-fetisismiä).
KENEN HALU?
Lius tarkasteli, miten tunteensiirto näkyy tekstissä. Hänen mukaansa pro gradu –tutkimus osoitti, että kielen tavoittamattomissa olevan nautinnon kuvaaminen on mahdottomuus.
Econ rinnasti romaanissa allegorian hyvän ja pahantiedon puusta syömisen ja yksilön kielellisyyteen kiinnittymisen.
Kun ihminen ajettiin paratiisista ulos hyvän ja pahantiedon puun jälkeen, tapahtui Jacques Lacanin psykoanalyysissa havaitsema piirre ihmisen mielestä: symbolinen kastraatio, ihminen tuli Lain alaisuuteen.
Lius kirjoittaa: ”Halu (desire, désir, Wunsch/Lust) on kulttuurin ja taiteen tutkimuksen näkökulmasta hankalasti määrittyvä käsite, koska sen käyttöalueet ja -tavat ovat niin moninaiset. Psykoanalyysiin ja nimenomaan Freudin ja Lacanin kehittelyihin pohjautuvassa tarkastelukulmassa halu on jonkin puutetta ja pyrkimystä pitää yllä liikettä kohti täyttymystä. Halun keskiössä on jotakin, mitä itsellä ei ole.
Haluamisen kohde on jokin toinen, sillä sitä mitä itsellä jo on, ei voi haluta ja pyrkiä saamaan” - - - ”Lapsen halu muotoutuu vanhempien halun edessä. Vanhemmat edustavat Toista eli auktoriteettia ja minän ulkopuolta johon omat emootiot ja ratkaisuyritykset suhteutetaan. Inhimillinen halu on olla Toisen halu” (s. 13).
Lius kirjoittaa mielestäni hyvin ajankohtaisesta asiasta, kun mietitään joulun halua: mistä syntyy joulussa halumme, mihin halumme kohdistuu, mitä haluamme?
Kerran saarnasin varsin pitkälle kuvatun pro gradu –teoksen ajatusten kaltaisesti, mutta ilmeisemmin joku seurakuntalainen koki halun kyseenalaistamisen ja pohdiskelun tuskaiseksi, kun valitti asiasta kirkkoherralle (olin silloin seurakuntapastori).
Lius tekee ensimmäisen viitteeni vuonna 2005 kirjoittamaani Lacan-analyysiin sitaatilla sivulla 31:
”Oidipus ilmaisee kielellistä lakia, jonka tähden jokaisen on pakko tunnustaa rakastetun väistämätön poissaolo, jotakin ratkaisevaa on jo menetetty,” kirjoittaa Juha Molari (Molari 2005)”.
Tämä ajattelutapa rakastetun poissaolosta ja sen tuomasta järkytyksestä uskonnollisessa kultissa sekä monessa muussa on syntynyt omaan oivallukseeni kahdesta ajattelijasta käsin: tämä Jacques Lacan loi sille teoreettisen psykoanalyyttisen viitekehyksen, mutta teologian professori Kari Syreeni käsitteli läsnäolon ja poissaolon teemoja ilman lacanilaista viitekehystä jo pari vuosikymmentä sitten paneelikeskustelussa, jossa hän keskusteli kanssani STI:ssä (Suomen teologinen instituutti).
Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että nämä poissaolon tuskan selitykset ja erityisen voimakasluonteiset vakuuttelut ongelman ratkaisemiseksi ovat kiinnostavia psykoanalyyttisesti.
Lacan ei enää toistanut Freudin seksuaalisesti värittynyttä Oidipus-selitystä, vaan katsoi ihmisen kokevan tämän trauman, kun hän siirtyy kulttuuristumisessa opettavan Toisen kielelliseen lakiin.
OMAKUVA VAI PEILIN KUVA?
Myös Econ teossa peili on keskeinen symboli. Itse olen joskus kirjoittanut – toki valitettavan suppeasti peilistä Jacques Lacanin ajattelussa.
Lius kirjoittaa, että peili on taiteessa sisäisen ja ulkoisen maailman rajan metafora. - - -Jacques Lacanin teoriassa lapsen psyykkinen kehitys sisältää 6–18 kuukauden iässä peilivaiheen.” (s. 41).
Tämän jälkeen Lius siteraa meikäläistä: ”Juha Molarin sanoin ”Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin.” (Molari 2005)”
Kolmannen sitaatin kirjoitukseeni Lius tekee sivulla 45, kun hän käsittelee kieltä sanojen ja merkitysten ketjuna, jota pitkin ego liikkuu, mutta tiedostamaton etsii vain kadonnutta objektiaan. Reaalinen rekisteri on merkityksen loppu.
Lius kirjoittaa: ’Juha Molarin sanoin ”Toden maailmassa ei ole Lacanin mukaan kieltä, koska siellä ei ole menetystä, ei puutetta, ei poissaoloa: siellä on vain täysi riittävyys, tarpeet ja tarpeiden tyydytys. Tosi on aina ilman kieltä, mahdoton esittää kielellä (ja siksi mahdoton saavuttaa menetetty, kun on astuttu kieleen).” (Molari 2005)’
Lius tekee johtopäätöksen em. mainitun perusteella, että Jorge halusi sulkea lörpöttelevien munkkien suut ja kätkeä liikaa puhuvat kirjat. Jörge söi kirjan, aiheutti kirjaston palon. Hän halusi pysäyttää merkitysten loputtoman liikkeen.
Econ esimerkki on traaginen, vaikka hupsu tällä tavalla kerrotuksi. Pappina tunnen kiehtovaksi, että Jörgen tavoin kovin usein eräät kristityt tahtoisivat sulkea puheet, ikään kuin pitäisi vain uskoa ilman loputonta merkityksen häilyvyyttä niin kuin nämä kai tuntevat tuskaisasti.
Minä olen sitä vastoin kirkkoherrana ja pappina oppinut lörpöttää liian monta sanaa, tästä ja vähän toisesta näkökulmasta, mutta lopulta kuulija joutuu vastuulliseksi, kun savolainen saattoi sanoa näin tai toisella tavalla, mutta kumpikin saattoi olla vedätystä ajatuksen konstruktiivisen – rakentavan – monipuolisuuden aikaansaamiseksi ja itseironian vahvistamiseksi.
Lius osasi hyvin selkeästi ilmaista Econ teoksen luonteen. Minulla ei ole valitettavasti samaa selkeää tiivistä ilmaisutaitoa, joten toivottavasti Lius ei jätä Lacania ja psykoanalyysiä vain Ruusun nimeen, vaan sovittaa tuota taitoa myös ”nimillä” kulkeviin poliittisiin liikkeisiin ja Raamatun kirjoituksiin.
Väitöskirjani ilmestyy tähän osoitteeseen tammikuun aikana: https://oa.doria.fi/handle/10024/42953. E-thesis on jo liittänyt englanninkielisen tiivistelmän ja suomenkielisen kansanomaisen tiivistelmän tähän linkkiin.
USKALLUS
Teoksessa fransiskaanimunkki Baskerville menee oppipoikansa Melkin kanssa luostariin. Täällä on tapahtunut murha, mutta useita henkilöitä alkaa kuolla. Munkin upean päättelyn avulla alkaa paljastua luostarin salaisuudet, inkvisitioon saakka. Luostarin johtaja uskoi, että luostari eli viimeisiä hetkiä ennen Kristuksen toista tulemusta. Munkki paljastaa kuitenkin, että ongelma on paljon maallisempi. Munkki uskaltaa pitää mielensä avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja.
Minulle itselleni Econ viesti uskalluksesta pitää mieli avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja on oman sydämeni asia, vaikka tiedostan, että jokainen harhautuu fantasioihin ja ryhmien ahdistavaan orjuuteen sen sijaan, että uskaltaisi säilyttää mielen avoimena kaikissa tilanteissa.
Mielestäni mielen avoimuudelle vaarallisimmat ovat ystävät, koska ystävien kanssa oman yksilöllisen terävän omalaatuisuuden säilyttäminen vaatii uhmakasta luontoa, kun taas vihollisista sanoutuminen irti tapahtuu kovin luonnollisesti primitiivisten tunteittenkin avulla, joita sitten jälkikäteen hävetään.
Minun oli tänään kiehtova lukea pro gradu teos Econ kirjasta: Esko Lius, Jälkiä lumessa – halu ja transferenssi Umberto Econ romaanissa Ruusun nimi (saatavana www-muodossa osoitteessa: http://www.lius.fi/esko/studia/Jalkia_lumessa.pdf .
Opinnäytetyö on tehty Helsingin yliopiston Yleisestä kirjallisuustieteestä Taiteiden tutkimuksen laitokselle toukokuussa 2008. Opinnäytetyö tuli minulle erityisen kiehtovaksi ihan puhtaasti jo narsistisista syistä: Lius viittaa useamman kerran minun artikkeliini, jossa käsittelen ranskalaista psykoanalyytikkoa Jacques Lacan.
Kyllä se tuntuu hyvältä, että joku on joskus huomannut minun artikkelini, sillä minulla lienee varsin heikko ”itsetunto” (käsite on hyvin epäselvä – tiedän sen, itse ilmaisua tai "käsitettä" pidän jopa turhana): minun pitäisi muka koko ajan yrittää etsiä vakuutteluja sille, että olen kuitenkin ihan kelvollinen ihminen. Tämä vakuuttelu tapahtuisi fetisistisessä suhteessa kirjoihin, joiden toivon määrittävän minut ihan hyvien ihmisten joukkoon kuuluvaksi.
Sikäli kuin olen katsonut titteleitä saavuttaneita ihmisiä, minusta on alkanut vaikuttaa yhä enemmän, että suuri oppineisuus ei ole niin paljon seurausta suuresta lahjakkuudesta, vaan ihmismielen järkyttävästä tarpeesta saada tunnustusta.
TUNTEET JA TOISEN SANAT
Lius selvitti tutkimuksessaan romaanissa ilmenevää haluja. Kertojan (Adson) halu johtaa hänet kohtaamaan oman reaalisen rekisterin toiseuden, mutta myös symbolisen rekisterin toiseuden.
Nämä sanat saattavat tuntua vieraalta, mutta liittyvät juuri Jacques Lacanin käsitteistöön, jonka hän oli kehittänyt jälkistrukturalismin ja psykoanalyysin yhdistelmän avulla.
Ihminen siis luo järjestelmän ja merkitykset itselleen, jotka tekevät hänestä itselleen vieraan, halut eivät tule aitona vaan toisen antamana.
Minua itseäni on tämä sama ongelma kiinnostanut, kun olen pohtinut ja kärsinyt kristillisen uskon ja kirkollisuuden rakentamasta sanastosta, symboleista ja toiseudesta ihmisille, jotka kertovat uskovansa.
Uskonnollinen sanasto ja traditio kaikkine muotoineen antavat toki sanaston sanomattomille tunteille, joita ei muuten osattaisi ehkä ilmaista, mutta ne tekevät ihmiset myös vieraaksi omien tunteiden tuntemisesta, koska sanat määrittävät tunteiden muodon, sisällön ja jopa sopivuuden häpeän avulla.
FETISTINEN BIBLISISMI
Econ romaanissa erilaiset halun muodot ja halujen suhde rakkauteen ovat keskeisiä. Itse munkki Baskerville janoaa fetisistisellä tavalla aristoteliläistä viisautta ja sen keskeistä teosta.
Tuli ihan häpeän tunne, kun tajusin, että minun oma mammuttimainen kirjallisuusluettelo väitöskirjassani edustaa tuota samaa halua – ei kai yhtään mitään muuta.
Lius kuvaa Econ teosta sivulla 16: ” Kirjat ovat fetissejä, substituutteja, jotka edustavat halun varsinaista kohdetta. Ne ovat luostarin pyhintä ja tärkeintä omaisuutta, ja kirjaston salaisuuksien avulla Ruusun nimen luostaria hallitaan. Pääsy kirjojen luokse ei suinkaan ole vapaata, vaan kirjastonhoitaja päättää apotin kanssa neuvotellen mitä kenenkin sopii lukea”. Tätä sopii kysyä yhä edelleen myös itse biblismin tuottamassa tyydytyksessä joillekin kristityille: julkisesti ei edes kehtaa kertoa, millaista taikauskoista romantiikkaa ja tabuja saattaa liittyä itse Raamatun käsittelyyn! (meikäläisellä ei ole enää sellaista Raamattu-fetisismiä).
KENEN HALU?
Lius tarkasteli, miten tunteensiirto näkyy tekstissä. Hänen mukaansa pro gradu –tutkimus osoitti, että kielen tavoittamattomissa olevan nautinnon kuvaaminen on mahdottomuus.
Econ rinnasti romaanissa allegorian hyvän ja pahantiedon puusta syömisen ja yksilön kielellisyyteen kiinnittymisen.
Kun ihminen ajettiin paratiisista ulos hyvän ja pahantiedon puun jälkeen, tapahtui Jacques Lacanin psykoanalyysissa havaitsema piirre ihmisen mielestä: symbolinen kastraatio, ihminen tuli Lain alaisuuteen.
Lius kirjoittaa: ”Halu (desire, désir, Wunsch/Lust) on kulttuurin ja taiteen tutkimuksen näkökulmasta hankalasti määrittyvä käsite, koska sen käyttöalueet ja -tavat ovat niin moninaiset. Psykoanalyysiin ja nimenomaan Freudin ja Lacanin kehittelyihin pohjautuvassa tarkastelukulmassa halu on jonkin puutetta ja pyrkimystä pitää yllä liikettä kohti täyttymystä. Halun keskiössä on jotakin, mitä itsellä ei ole.
Haluamisen kohde on jokin toinen, sillä sitä mitä itsellä jo on, ei voi haluta ja pyrkiä saamaan” - - - ”Lapsen halu muotoutuu vanhempien halun edessä. Vanhemmat edustavat Toista eli auktoriteettia ja minän ulkopuolta johon omat emootiot ja ratkaisuyritykset suhteutetaan. Inhimillinen halu on olla Toisen halu” (s. 13).
Lius kirjoittaa mielestäni hyvin ajankohtaisesta asiasta, kun mietitään joulun halua: mistä syntyy joulussa halumme, mihin halumme kohdistuu, mitä haluamme?
Kerran saarnasin varsin pitkälle kuvatun pro gradu –teoksen ajatusten kaltaisesti, mutta ilmeisemmin joku seurakuntalainen koki halun kyseenalaistamisen ja pohdiskelun tuskaiseksi, kun valitti asiasta kirkkoherralle (olin silloin seurakuntapastori).
Lius tekee ensimmäisen viitteeni vuonna 2005 kirjoittamaani Lacan-analyysiin sitaatilla sivulla 31:
”Oidipus ilmaisee kielellistä lakia, jonka tähden jokaisen on pakko tunnustaa rakastetun väistämätön poissaolo, jotakin ratkaisevaa on jo menetetty,” kirjoittaa Juha Molari (Molari 2005)”.
Tämä ajattelutapa rakastetun poissaolosta ja sen tuomasta järkytyksestä uskonnollisessa kultissa sekä monessa muussa on syntynyt omaan oivallukseeni kahdesta ajattelijasta käsin: tämä Jacques Lacan loi sille teoreettisen psykoanalyyttisen viitekehyksen, mutta teologian professori Kari Syreeni käsitteli läsnäolon ja poissaolon teemoja ilman lacanilaista viitekehystä jo pari vuosikymmentä sitten paneelikeskustelussa, jossa hän keskusteli kanssani STI:ssä (Suomen teologinen instituutti).
Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että nämä poissaolon tuskan selitykset ja erityisen voimakasluonteiset vakuuttelut ongelman ratkaisemiseksi ovat kiinnostavia psykoanalyyttisesti.
Lacan ei enää toistanut Freudin seksuaalisesti värittynyttä Oidipus-selitystä, vaan katsoi ihmisen kokevan tämän trauman, kun hän siirtyy kulttuuristumisessa opettavan Toisen kielelliseen lakiin.
OMAKUVA VAI PEILIN KUVA?
Myös Econ teossa peili on keskeinen symboli. Itse olen joskus kirjoittanut – toki valitettavan suppeasti peilistä Jacques Lacanin ajattelussa.
Lius kirjoittaa, että peili on taiteessa sisäisen ja ulkoisen maailman rajan metafora. - - -Jacques Lacanin teoriassa lapsen psyykkinen kehitys sisältää 6–18 kuukauden iässä peilivaiheen.” (s. 41).
Tämän jälkeen Lius siteraa meikäläistä: ”Juha Molarin sanoin ”Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin.” (Molari 2005)”
Kolmannen sitaatin kirjoitukseeni Lius tekee sivulla 45, kun hän käsittelee kieltä sanojen ja merkitysten ketjuna, jota pitkin ego liikkuu, mutta tiedostamaton etsii vain kadonnutta objektiaan. Reaalinen rekisteri on merkityksen loppu.
Lius kirjoittaa: ’Juha Molarin sanoin ”Toden maailmassa ei ole Lacanin mukaan kieltä, koska siellä ei ole menetystä, ei puutetta, ei poissaoloa: siellä on vain täysi riittävyys, tarpeet ja tarpeiden tyydytys. Tosi on aina ilman kieltä, mahdoton esittää kielellä (ja siksi mahdoton saavuttaa menetetty, kun on astuttu kieleen).” (Molari 2005)’
Lius tekee johtopäätöksen em. mainitun perusteella, että Jorge halusi sulkea lörpöttelevien munkkien suut ja kätkeä liikaa puhuvat kirjat. Jörge söi kirjan, aiheutti kirjaston palon. Hän halusi pysäyttää merkitysten loputtoman liikkeen.
Econ esimerkki on traaginen, vaikka hupsu tällä tavalla kerrotuksi. Pappina tunnen kiehtovaksi, että Jörgen tavoin kovin usein eräät kristityt tahtoisivat sulkea puheet, ikään kuin pitäisi vain uskoa ilman loputonta merkityksen häilyvyyttä niin kuin nämä kai tuntevat tuskaisasti.
Minä olen sitä vastoin kirkkoherrana ja pappina oppinut lörpöttää liian monta sanaa, tästä ja vähän toisesta näkökulmasta, mutta lopulta kuulija joutuu vastuulliseksi, kun savolainen saattoi sanoa näin tai toisella tavalla, mutta kumpikin saattoi olla vedätystä ajatuksen konstruktiivisen – rakentavan – monipuolisuuden aikaansaamiseksi ja itseironian vahvistamiseksi.
Lius osasi hyvin selkeästi ilmaista Econ teoksen luonteen. Minulla ei ole valitettavasti samaa selkeää tiivistä ilmaisutaitoa, joten toivottavasti Lius ei jätä Lacania ja psykoanalyysiä vain Ruusun nimeen, vaan sovittaa tuota taitoa myös ”nimillä” kulkeviin poliittisiin liikkeisiin ja Raamatun kirjoituksiin.
Väitöskirjani ilmestyy tähän osoitteeseen tammikuun aikana: https://oa.doria.fi/handle/10024/42953. E-thesis on jo liittänyt englanninkielisen tiivistelmän ja suomenkielisen kansanomaisen tiivistelmän tähän linkkiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)