Jälleen kerran koen, että yhden uskonnon silmin katsoen en tunne vielä edes omaa uskontoani. Sen vuoksi pistän rinnalle toisen ja kolmannen uskonnollisen suuntauksen, jotta tunnemme oman paremmin.
Ensiksi teen pienen silmäyksen Koraanin käsitykseen Jeesuksen viimeisistä vaiheista. Sitten kirjoitan muutaman sanan Juudaksen evankeliumin valossa, koska Juudaksen evankeliumia olen sattumalta jossakin määrin tutkinut joitakin vuosia sitten.
Lopuksi teen johtopäätöksenä pohdintoja sovinnon ja ihmisoikeuksien läheisyydestä, mutta toisaalla alistumisen kuulumisesta islamilaiseen vakaumukseen.
Koraanissa Jeesus ei kuole
Koraanissa Naisten suurassa (156) otaksutaan, että Kirjan kansa rikkoi liiton ja kielsi Allahin merkit ja tappoi profeetat oikeudettomasti.
Nämä uskottomina lausuivat myös Mariasta hirveitä syytöksiä ja myönsivät: ”Totisesti olemme surmanneet Messiaan, Jeesuksen. Marian pojan, Allahin lähettilään”.
Naisten suura uskottelee uskottomien ihmisten erehtyneen uskomuksessa, että he surmasivat Jeesuksen: ”Mutta eivät he ole surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heistä näytti siltä. Ja totisesti ne, jotka ovat olleet erimielisiä hänestä, ovat epätietoisia hänestä. Heillä ei ole ollut hänestä tietoa, vaan ovat joutuneet seuraamaan olettamuksia. Eivät he todellisuudessa häntä surmanneet, vaan Allah kohotti hänet tykönsä; Allah on voimallinen ja viisas.
Vain vähän myöhemmin Koraanissa vakuutetaan Naisten suurassa, ettei Kirjan väki sovi olla intoilijoita uskonnossaan: ”Messias Jeesus, Marian poika, on vain Jumalan lähettiläs ja hänen sanansa, jonka hän on antanut Marialle, ja hänen henkensä; uskokaan siis Allahiin ja hänen lähettiläisiinsä älkääkä sanoko: ”Heitä on kolme”, vaan pitäytykää siitä omaksi hyväksenne! Allah on yksi ainoa Allah, ylistetty olkoon hän! Pois se, että hänellä olisi lapsia! Hänen on kaikki taivaissa ja maan päällä, ja Allahissa on kylliksi asiamiestä” (Naisten suura 169).
Muhammed syntyi Mekkassa noin 570 jKr., vuoden 610 jKr. vaiheilla hän alkoi saada merkillisiä ilmestyksiä. Islamin uskonnon pyhä kirja, Koraani, on sisällöltään osittain yhteydessä tämän Muhammedin elämänvaiheisiin ja persoonallisuuteen.
Historian tutkijan näkökulmasta on aivan selvää, ettei reilusti yli puolivuosituhatta Jeesuksen kuoleman jälkeen syntynyttä kirjoitusta voi enää tarkastella alkuperäisdokumenttina, primäärilähteenä, Jeesuksen kuolintapahtumista.
Toki Raamatun evankeliumitkaan eivät ole ensimmäisen käden tietoa, mutta ajallinen välimatka Jeesuksen kuolinhetkeen on kuitenkin Raamatussa vain kymmenissä vuosissa, ei lukuisissa vuosisadoissa.
Koraanin ja UT:n vertailu on kiehtovaa, jotta kristillisen uskon erityispiirre kirkastuu. Vertailua vaikeuttaa se, ettei Uutta testamenttia ole maalattu yhdellä pensselillä, vaan se sisältää eri suuntiin vetäviä teemoja.
Koraanin näkemyksestä on tiivistetysti sanottava, että (1) Kirjankansa on surmannut profeettoja oikeudettomasti ja (2) tämä Kirjan kansa uskotteli myös surmanneensa Messiaan, Jeesuksen. Todellisuudessa (3) Jeesusta ei surmattu ristiinnauliten, vaan Allah kohotti hänet tykönsä”. (4) Messias Jeesuksen kutsuminen Jumalan pojaksi tai lapseksi on sopimatonta, koska hän on vain Jumalan lähettiläs.
UT:n tutkimuksessa on pohdittu, onko hautakertomus primäärinen vai sekundäärinen: oliko ensin Ylösnousseen ilmestykset ja vasta myöhemmin tarinat haudan tapahtumista?
Luukkaan evankeliumin erityispiirteenä on, että Jeesuksen keskustelu ristillä riippuvien pahantekijöiden kanssa on kasvanut vuoropuheluksi. Siinä Jeesus lupaa toisille pahantekijöistä: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43).
Luukkaan evankeliumi sisältää kuitenkin tunnollisesti Jeesuksen kuoleman kuvauksen, hautaamisen ja hautakertomukset pääsiäisestä.
Luukkaan kertomus ei sisällä ajatus, ettei Jeesusta olisi ristiinnaulittu.
Juudaksen evankeliumissa Jeesus pilkkaa ehtoollista
Juudas Iskariotin evankeliumi (tässä minun tekemänä suomennoksena: http://personal.inet.fi/business/molari/juudas.pdf) kertoo muiden opetuslasten vihastuneen Juudakselle ja Jeesukselle.
Opetuslapset olivat viettämässä kiitosateriaa ja pitivät kiitosrukousta, mutta Jeesus nauroi kiitosrukoukselle. Vain saa tietää salaisuuden yksityisesti. Juudaksen evankeliumi muuttuu spekulaatioksi kosmoksen järjestyksestä.
Juudaksen evankeliumin lopun kuvaus muistuttaa Koraanin käsitystä, vaikka Juudaksen evankeliumin teksti on tuossa kohtaa hyvin sirpalemainen eikä sitä voi kokonaisuudessaan enää entisöidä:
Juudas sanoi Jeesukselle, “Katso, mitä tulevat tekemään nuo, jotka on kastettu sinun nimessäsi?” Jeesus sanoi, ”Todellaminä sanon [sinulle], tämä kaste [56] […] minun nimeni
[ - noin 9 riviä puuttuu - ]
minulle. Todella [minä] sanon sinulle, Juudas, [nuo, jotka ] uhraavat Saklakselle […] Jumala
[- kolme riviä puuttuu-]
kaikki mikä on pahaa.
“Mutta sinä nouset kaikkien heidän yläpuolelleen. Sinä uhraat miehen, joka pukee minut. (käännetty teksti on tekemästäni suomennoksesta).
Juudas toimittaa siis Jeesuksen tahdosta tehtävän, joka hänelle kuuluu, mutta Jeesusta itseään ei uhrata ristillä, vaan ainoastaan mies, joka pukee häntä.
Koraanissa oli käsitys, että Jeesus vain näytti ristiinnaulitulta.
Juudaksen evankeliumi on syntynyt 100-luvun puolivälissä ja sitä on käytetty ainakin Egyptin alueella, mutta evankeliumi on ollut tunnettu, koska kirkkoisät osaavat arvostella tämän evankeliumin uskonvakaumusta.
Mielestäni esimerkiksi Juudaksen evankeliumin kuolinkertomus tukee, ettei Muhammed keksinyt kiistää Jeesuksen todellista ristinkuolemaa, vaan hän pikemmin sai lainana tuon käsityksen erikoisista näkemyksistä, joita hänen elinympäristössään oli vallinnut ilmeisemmin jo vuosisatojen ajan.
Tuo erikoisuus ja edeltävä historia eivät tee kuitenkaan Koraanin kertomusta historiallisesta luotettavaksi.
Pikemmin se kuvaa, miten tietynlaiseen ihmiskuvaan, maailmakuvaan ja aatemaailmaan ei enää sopinut tämän elämän karu todellisuus ja kuolema. Syntyi tavaton selittämisen tarve, jossa oikeamielinen idoli ei voi kuolla.
Sovitusopilla on merkitystä
Koraanissa kiistetään juuri ne perusasiat, joiden varassa luterilainen teologia on Raamattuun vedoten selittänyt sovitusopin Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen perusteella.
Luterilainen teologia ei ole tässä yksin. Uudemman kirkkoraamattukäännöksen mukaan apostoli Paavali kirjoitti Toisessa kirjeessä korinttolaisille: ”19. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. 20. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. 21. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden” (2 Kor. 5:19-21).
Vanha kirkkoraamatunkäännös on tässä kohtaa järeämpi teologisesti ja täsmällisempi kreikankielen alkutekstin jäljittelyssä: ”19. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan”.
Koraanin ero kristilliseen teologiaan tulee ilmi juuri tässä kohtaa, mitä apostoli Paavali kirjoittaa.
Jeesus ei kuollut vain erään profeetan ja Jumalan lähettämän sanansaattajan kuolemaa, ja vielä vähemmän se olisi ollut vain harhaa nähdä hänet kuolleeksi, vaan Jumala itse oli Kristuksessa ja kuoli sovituskuoleman ihmisten hyväksi. Sillä perusteella Jumala ei lue syntisille heidän rikkomuksiaan.
Anteeksiantamus ei ole alistuvaisuutta, mitä Koraani tarjoaa vastaukseksi muslimi-nimen mukaisesti, vaan anteeksiantamus on Jumalan armoa ja rakkautta, joka tulee Jumalan Pojan itsensä ja sovituskuoleman ansiosta myös syyllisten osaksi. Tämä anteeksiantamus annetaan lahjana yhtä hyvin ehtoollisessa.
Juudaksen evankeliumin Jeesus nauroi pilkallisesti opetuslasten ehtoollisen kiitosrukousta vastaan, koska Juudaksen evankeliumin propagandassa mainitut opetuslapset edustivat valtakirkon uskon vakaumusta: sitä vastoin kristillisessä kirkossa emme halveksi emmekä pilkkaa ehtoollista, sillä me pidämme totena Jeesuksen ristinkuoleman, me tunnustamme Jeesuksen ylösnousemuksen, me otamme uskoen vastaan anteeksiantamuksen lahjana. Se on mahdollista, koska Jumala oli Kristuksessa.
Teologisesta erilaisuudesta on merkittäviä eroja keskinäiseen kanssakäymiseen yhteiskunnassa. Kristillinen usko tarjoaa anteeksiantamuksen ja sovituksen. Paavali ilmoittaa apostolien tehtäväksi kehottaa sovituksen sanan julistuksen: ”Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (2 Kor. 5:20).
Sovituksen puolesta julistava apostoli joutuu kuitenkin tahtomattaan vaikeuksiin: ”Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta” (2 Kor. 5:8). Totuuden julistaja tuntee luvalliseksi uskoa totuuteen, mutta hän ei alista väärämielisiä Totuuteen, vaan ainoastaan suostuttelee heitä. Kirkkohistoria tietää kertoa pahoja esimerkkejä, jolloin suostuttelusta on siirrytty alistamiseen, mutta näitä ei saa silti sekoittaa toisiinsa.
Islam-uskosta puuttuu sovitus, siellä anteeksiantamuksesta pääsee osalliseksi alistuvaiset. Oman käsitykseni mukaan – ja sanon tämän Suomen kansalaisena ja kristittynä – on sanomattakin selvää, että sovitus tarjoaa edellytykset vakaumuksille ja toimintatavoille, joissa kukin ihminen tulee kohdatuksi ilman alistavaa menneiden sukupolvien syntikuormaa: ihmiselle palautetaan hänen ihanuutensa Jumalan luomana kauniina ihmisenä.
Sanon myös Suomen kansalaisena ja kristittynä – mutta en minkään paikallisseurakunnan, hiippakunnan, kirkolliskokouksen tai piispainkokouksen nimissä tai puolesta, koska pappien blogikirjoitukset eivät ole miljoonia euroja maksavista kirkollisista IT-hankkeista huolimatta muita kuin yksityismielipiteitä –, että monista samankaltaisuuksista huolimatta Koraani tarjoaa tässä ratkaisuksi alistumisen, yksilö menettää yksilöllisen arvonsa ajattelevana, tuntevana ja Jumalan luomana ihmisenä, vaikka toisaalla saatetaan ylistää Allahin luomistekoa.
Ihmisoikeudet ja vapaudet ovat ongelma islamilaisessa vakaumuksessa, koska tuossa vakaumuksessa ei ole sovitusta ja sen myötä sovinto puuttuu: sovinto ja alistuminen/alistaminen eivät ole samoja tapahtumia.
Statcounter
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raamattu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raamattu. Näytä kaikki tekstit
torstai 9. huhtikuuta 2009
perjantai 19. joulukuuta 2008
Ruusun nimi, Biblisismi ja psykoanalyysi
Italialainen kielen ja merkitysten tutkija Umberto Econ julkaisi vuonna 1980 romaani Il nome della rosa (suom. Ruusun nimi). Olen 1990-luvun alusta alkaen yrittänyt ymmärtää Econ pohdiskelua. Usein jopa törmännyt oman tutkimustyöni puitteissa häneen. Econ teos Ruusun nimi sijoittuu italialaisen kuvitteelliseen keskiaikaiseen luostarimiljööseen vuodelle 1327. Teoksessa selvitetään murhaajaa. Teosta on myyty yli 16 miljoonaa kappaletta, se on käännetty ainakin 26 kielelle. Nykyinen (?) suomenkielinen painos lienee jo 16!
USKALLUS
Teoksessa fransiskaanimunkki Baskerville menee oppipoikansa Melkin kanssa luostariin. Täällä on tapahtunut murha, mutta useita henkilöitä alkaa kuolla. Munkin upean päättelyn avulla alkaa paljastua luostarin salaisuudet, inkvisitioon saakka. Luostarin johtaja uskoi, että luostari eli viimeisiä hetkiä ennen Kristuksen toista tulemusta. Munkki paljastaa kuitenkin, että ongelma on paljon maallisempi. Munkki uskaltaa pitää mielensä avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja.
Minulle itselleni Econ viesti uskalluksesta pitää mieli avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja on oman sydämeni asia, vaikka tiedostan, että jokainen harhautuu fantasioihin ja ryhmien ahdistavaan orjuuteen sen sijaan, että uskaltaisi säilyttää mielen avoimena kaikissa tilanteissa.
Mielestäni mielen avoimuudelle vaarallisimmat ovat ystävät, koska ystävien kanssa oman yksilöllisen terävän omalaatuisuuden säilyttäminen vaatii uhmakasta luontoa, kun taas vihollisista sanoutuminen irti tapahtuu kovin luonnollisesti primitiivisten tunteittenkin avulla, joita sitten jälkikäteen hävetään.
Minun oli tänään kiehtova lukea pro gradu teos Econ kirjasta: Esko Lius, Jälkiä lumessa – halu ja transferenssi Umberto Econ romaanissa Ruusun nimi (saatavana www-muodossa osoitteessa: http://www.lius.fi/esko/studia/Jalkia_lumessa.pdf .
Opinnäytetyö on tehty Helsingin yliopiston Yleisestä kirjallisuustieteestä Taiteiden tutkimuksen laitokselle toukokuussa 2008. Opinnäytetyö tuli minulle erityisen kiehtovaksi ihan puhtaasti jo narsistisista syistä: Lius viittaa useamman kerran minun artikkeliini, jossa käsittelen ranskalaista psykoanalyytikkoa Jacques Lacan.
Kyllä se tuntuu hyvältä, että joku on joskus huomannut minun artikkelini, sillä minulla lienee varsin heikko ”itsetunto” (käsite on hyvin epäselvä – tiedän sen, itse ilmaisua tai "käsitettä" pidän jopa turhana): minun pitäisi muka koko ajan yrittää etsiä vakuutteluja sille, että olen kuitenkin ihan kelvollinen ihminen. Tämä vakuuttelu tapahtuisi fetisistisessä suhteessa kirjoihin, joiden toivon määrittävän minut ihan hyvien ihmisten joukkoon kuuluvaksi.
Sikäli kuin olen katsonut titteleitä saavuttaneita ihmisiä, minusta on alkanut vaikuttaa yhä enemmän, että suuri oppineisuus ei ole niin paljon seurausta suuresta lahjakkuudesta, vaan ihmismielen järkyttävästä tarpeesta saada tunnustusta.
TUNTEET JA TOISEN SANAT
Lius selvitti tutkimuksessaan romaanissa ilmenevää haluja. Kertojan (Adson) halu johtaa hänet kohtaamaan oman reaalisen rekisterin toiseuden, mutta myös symbolisen rekisterin toiseuden.
Nämä sanat saattavat tuntua vieraalta, mutta liittyvät juuri Jacques Lacanin käsitteistöön, jonka hän oli kehittänyt jälkistrukturalismin ja psykoanalyysin yhdistelmän avulla.
Ihminen siis luo järjestelmän ja merkitykset itselleen, jotka tekevät hänestä itselleen vieraan, halut eivät tule aitona vaan toisen antamana.
Minua itseäni on tämä sama ongelma kiinnostanut, kun olen pohtinut ja kärsinyt kristillisen uskon ja kirkollisuuden rakentamasta sanastosta, symboleista ja toiseudesta ihmisille, jotka kertovat uskovansa.
Uskonnollinen sanasto ja traditio kaikkine muotoineen antavat toki sanaston sanomattomille tunteille, joita ei muuten osattaisi ehkä ilmaista, mutta ne tekevät ihmiset myös vieraaksi omien tunteiden tuntemisesta, koska sanat määrittävät tunteiden muodon, sisällön ja jopa sopivuuden häpeän avulla.
FETISTINEN BIBLISISMI
Econ romaanissa erilaiset halun muodot ja halujen suhde rakkauteen ovat keskeisiä. Itse munkki Baskerville janoaa fetisistisellä tavalla aristoteliläistä viisautta ja sen keskeistä teosta.
Tuli ihan häpeän tunne, kun tajusin, että minun oma mammuttimainen kirjallisuusluettelo väitöskirjassani edustaa tuota samaa halua – ei kai yhtään mitään muuta.
Lius kuvaa Econ teosta sivulla 16: ” Kirjat ovat fetissejä, substituutteja, jotka edustavat halun varsinaista kohdetta. Ne ovat luostarin pyhintä ja tärkeintä omaisuutta, ja kirjaston salaisuuksien avulla Ruusun nimen luostaria hallitaan. Pääsy kirjojen luokse ei suinkaan ole vapaata, vaan kirjastonhoitaja päättää apotin kanssa neuvotellen mitä kenenkin sopii lukea”. Tätä sopii kysyä yhä edelleen myös itse biblismin tuottamassa tyydytyksessä joillekin kristityille: julkisesti ei edes kehtaa kertoa, millaista taikauskoista romantiikkaa ja tabuja saattaa liittyä itse Raamatun käsittelyyn! (meikäläisellä ei ole enää sellaista Raamattu-fetisismiä).
KENEN HALU?
Lius tarkasteli, miten tunteensiirto näkyy tekstissä. Hänen mukaansa pro gradu –tutkimus osoitti, että kielen tavoittamattomissa olevan nautinnon kuvaaminen on mahdottomuus.
Econ rinnasti romaanissa allegorian hyvän ja pahantiedon puusta syömisen ja yksilön kielellisyyteen kiinnittymisen.
Kun ihminen ajettiin paratiisista ulos hyvän ja pahantiedon puun jälkeen, tapahtui Jacques Lacanin psykoanalyysissa havaitsema piirre ihmisen mielestä: symbolinen kastraatio, ihminen tuli Lain alaisuuteen.
Lius kirjoittaa: ”Halu (desire, désir, Wunsch/Lust) on kulttuurin ja taiteen tutkimuksen näkökulmasta hankalasti määrittyvä käsite, koska sen käyttöalueet ja -tavat ovat niin moninaiset. Psykoanalyysiin ja nimenomaan Freudin ja Lacanin kehittelyihin pohjautuvassa tarkastelukulmassa halu on jonkin puutetta ja pyrkimystä pitää yllä liikettä kohti täyttymystä. Halun keskiössä on jotakin, mitä itsellä ei ole.
Haluamisen kohde on jokin toinen, sillä sitä mitä itsellä jo on, ei voi haluta ja pyrkiä saamaan” - - - ”Lapsen halu muotoutuu vanhempien halun edessä. Vanhemmat edustavat Toista eli auktoriteettia ja minän ulkopuolta johon omat emootiot ja ratkaisuyritykset suhteutetaan. Inhimillinen halu on olla Toisen halu” (s. 13).
Lius kirjoittaa mielestäni hyvin ajankohtaisesta asiasta, kun mietitään joulun halua: mistä syntyy joulussa halumme, mihin halumme kohdistuu, mitä haluamme?
Kerran saarnasin varsin pitkälle kuvatun pro gradu –teoksen ajatusten kaltaisesti, mutta ilmeisemmin joku seurakuntalainen koki halun kyseenalaistamisen ja pohdiskelun tuskaiseksi, kun valitti asiasta kirkkoherralle (olin silloin seurakuntapastori).
Lius tekee ensimmäisen viitteeni vuonna 2005 kirjoittamaani Lacan-analyysiin sitaatilla sivulla 31:
”Oidipus ilmaisee kielellistä lakia, jonka tähden jokaisen on pakko tunnustaa rakastetun väistämätön poissaolo, jotakin ratkaisevaa on jo menetetty,” kirjoittaa Juha Molari (Molari 2005)”.
Tämä ajattelutapa rakastetun poissaolosta ja sen tuomasta järkytyksestä uskonnollisessa kultissa sekä monessa muussa on syntynyt omaan oivallukseeni kahdesta ajattelijasta käsin: tämä Jacques Lacan loi sille teoreettisen psykoanalyyttisen viitekehyksen, mutta teologian professori Kari Syreeni käsitteli läsnäolon ja poissaolon teemoja ilman lacanilaista viitekehystä jo pari vuosikymmentä sitten paneelikeskustelussa, jossa hän keskusteli kanssani STI:ssä (Suomen teologinen instituutti).
Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että nämä poissaolon tuskan selitykset ja erityisen voimakasluonteiset vakuuttelut ongelman ratkaisemiseksi ovat kiinnostavia psykoanalyyttisesti.
Lacan ei enää toistanut Freudin seksuaalisesti värittynyttä Oidipus-selitystä, vaan katsoi ihmisen kokevan tämän trauman, kun hän siirtyy kulttuuristumisessa opettavan Toisen kielelliseen lakiin.
OMAKUVA VAI PEILIN KUVA?
Myös Econ teossa peili on keskeinen symboli. Itse olen joskus kirjoittanut – toki valitettavan suppeasti peilistä Jacques Lacanin ajattelussa.
Lius kirjoittaa, että peili on taiteessa sisäisen ja ulkoisen maailman rajan metafora. - - -Jacques Lacanin teoriassa lapsen psyykkinen kehitys sisältää 6–18 kuukauden iässä peilivaiheen.” (s. 41).
Tämän jälkeen Lius siteraa meikäläistä: ”Juha Molarin sanoin ”Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin.” (Molari 2005)”
Kolmannen sitaatin kirjoitukseeni Lius tekee sivulla 45, kun hän käsittelee kieltä sanojen ja merkitysten ketjuna, jota pitkin ego liikkuu, mutta tiedostamaton etsii vain kadonnutta objektiaan. Reaalinen rekisteri on merkityksen loppu.
Lius kirjoittaa: ’Juha Molarin sanoin ”Toden maailmassa ei ole Lacanin mukaan kieltä, koska siellä ei ole menetystä, ei puutetta, ei poissaoloa: siellä on vain täysi riittävyys, tarpeet ja tarpeiden tyydytys. Tosi on aina ilman kieltä, mahdoton esittää kielellä (ja siksi mahdoton saavuttaa menetetty, kun on astuttu kieleen).” (Molari 2005)’
Lius tekee johtopäätöksen em. mainitun perusteella, että Jorge halusi sulkea lörpöttelevien munkkien suut ja kätkeä liikaa puhuvat kirjat. Jörge söi kirjan, aiheutti kirjaston palon. Hän halusi pysäyttää merkitysten loputtoman liikkeen.
Econ esimerkki on traaginen, vaikka hupsu tällä tavalla kerrotuksi. Pappina tunnen kiehtovaksi, että Jörgen tavoin kovin usein eräät kristityt tahtoisivat sulkea puheet, ikään kuin pitäisi vain uskoa ilman loputonta merkityksen häilyvyyttä niin kuin nämä kai tuntevat tuskaisasti.
Minä olen sitä vastoin kirkkoherrana ja pappina oppinut lörpöttää liian monta sanaa, tästä ja vähän toisesta näkökulmasta, mutta lopulta kuulija joutuu vastuulliseksi, kun savolainen saattoi sanoa näin tai toisella tavalla, mutta kumpikin saattoi olla vedätystä ajatuksen konstruktiivisen – rakentavan – monipuolisuuden aikaansaamiseksi ja itseironian vahvistamiseksi.
Lius osasi hyvin selkeästi ilmaista Econ teoksen luonteen. Minulla ei ole valitettavasti samaa selkeää tiivistä ilmaisutaitoa, joten toivottavasti Lius ei jätä Lacania ja psykoanalyysiä vain Ruusun nimeen, vaan sovittaa tuota taitoa myös ”nimillä” kulkeviin poliittisiin liikkeisiin ja Raamatun kirjoituksiin.
Väitöskirjani ilmestyy tähän osoitteeseen tammikuun aikana: https://oa.doria.fi/handle/10024/42953. E-thesis on jo liittänyt englanninkielisen tiivistelmän ja suomenkielisen kansanomaisen tiivistelmän tähän linkkiin.
USKALLUS
Teoksessa fransiskaanimunkki Baskerville menee oppipoikansa Melkin kanssa luostariin. Täällä on tapahtunut murha, mutta useita henkilöitä alkaa kuolla. Munkin upean päättelyn avulla alkaa paljastua luostarin salaisuudet, inkvisitioon saakka. Luostarin johtaja uskoi, että luostari eli viimeisiä hetkiä ennen Kristuksen toista tulemusta. Munkki paljastaa kuitenkin, että ongelma on paljon maallisempi. Munkki uskaltaa pitää mielensä avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja.
Minulle itselleni Econ viesti uskalluksesta pitää mieli avoimena, tehdä havaintoja, kerätä faktoja on oman sydämeni asia, vaikka tiedostan, että jokainen harhautuu fantasioihin ja ryhmien ahdistavaan orjuuteen sen sijaan, että uskaltaisi säilyttää mielen avoimena kaikissa tilanteissa.
Mielestäni mielen avoimuudelle vaarallisimmat ovat ystävät, koska ystävien kanssa oman yksilöllisen terävän omalaatuisuuden säilyttäminen vaatii uhmakasta luontoa, kun taas vihollisista sanoutuminen irti tapahtuu kovin luonnollisesti primitiivisten tunteittenkin avulla, joita sitten jälkikäteen hävetään.
Minun oli tänään kiehtova lukea pro gradu teos Econ kirjasta: Esko Lius, Jälkiä lumessa – halu ja transferenssi Umberto Econ romaanissa Ruusun nimi (saatavana www-muodossa osoitteessa: http://www.lius.fi/esko/studia/Jalkia_lumessa.pdf .
Opinnäytetyö on tehty Helsingin yliopiston Yleisestä kirjallisuustieteestä Taiteiden tutkimuksen laitokselle toukokuussa 2008. Opinnäytetyö tuli minulle erityisen kiehtovaksi ihan puhtaasti jo narsistisista syistä: Lius viittaa useamman kerran minun artikkeliini, jossa käsittelen ranskalaista psykoanalyytikkoa Jacques Lacan.
Kyllä se tuntuu hyvältä, että joku on joskus huomannut minun artikkelini, sillä minulla lienee varsin heikko ”itsetunto” (käsite on hyvin epäselvä – tiedän sen, itse ilmaisua tai "käsitettä" pidän jopa turhana): minun pitäisi muka koko ajan yrittää etsiä vakuutteluja sille, että olen kuitenkin ihan kelvollinen ihminen. Tämä vakuuttelu tapahtuisi fetisistisessä suhteessa kirjoihin, joiden toivon määrittävän minut ihan hyvien ihmisten joukkoon kuuluvaksi.
Sikäli kuin olen katsonut titteleitä saavuttaneita ihmisiä, minusta on alkanut vaikuttaa yhä enemmän, että suuri oppineisuus ei ole niin paljon seurausta suuresta lahjakkuudesta, vaan ihmismielen järkyttävästä tarpeesta saada tunnustusta.
TUNTEET JA TOISEN SANAT
Lius selvitti tutkimuksessaan romaanissa ilmenevää haluja. Kertojan (Adson) halu johtaa hänet kohtaamaan oman reaalisen rekisterin toiseuden, mutta myös symbolisen rekisterin toiseuden.
Nämä sanat saattavat tuntua vieraalta, mutta liittyvät juuri Jacques Lacanin käsitteistöön, jonka hän oli kehittänyt jälkistrukturalismin ja psykoanalyysin yhdistelmän avulla.
Ihminen siis luo järjestelmän ja merkitykset itselleen, jotka tekevät hänestä itselleen vieraan, halut eivät tule aitona vaan toisen antamana.
Minua itseäni on tämä sama ongelma kiinnostanut, kun olen pohtinut ja kärsinyt kristillisen uskon ja kirkollisuuden rakentamasta sanastosta, symboleista ja toiseudesta ihmisille, jotka kertovat uskovansa.
Uskonnollinen sanasto ja traditio kaikkine muotoineen antavat toki sanaston sanomattomille tunteille, joita ei muuten osattaisi ehkä ilmaista, mutta ne tekevät ihmiset myös vieraaksi omien tunteiden tuntemisesta, koska sanat määrittävät tunteiden muodon, sisällön ja jopa sopivuuden häpeän avulla.
FETISTINEN BIBLISISMI
Econ romaanissa erilaiset halun muodot ja halujen suhde rakkauteen ovat keskeisiä. Itse munkki Baskerville janoaa fetisistisellä tavalla aristoteliläistä viisautta ja sen keskeistä teosta.
Tuli ihan häpeän tunne, kun tajusin, että minun oma mammuttimainen kirjallisuusluettelo väitöskirjassani edustaa tuota samaa halua – ei kai yhtään mitään muuta.
Lius kuvaa Econ teosta sivulla 16: ” Kirjat ovat fetissejä, substituutteja, jotka edustavat halun varsinaista kohdetta. Ne ovat luostarin pyhintä ja tärkeintä omaisuutta, ja kirjaston salaisuuksien avulla Ruusun nimen luostaria hallitaan. Pääsy kirjojen luokse ei suinkaan ole vapaata, vaan kirjastonhoitaja päättää apotin kanssa neuvotellen mitä kenenkin sopii lukea”. Tätä sopii kysyä yhä edelleen myös itse biblismin tuottamassa tyydytyksessä joillekin kristityille: julkisesti ei edes kehtaa kertoa, millaista taikauskoista romantiikkaa ja tabuja saattaa liittyä itse Raamatun käsittelyyn! (meikäläisellä ei ole enää sellaista Raamattu-fetisismiä).
KENEN HALU?
Lius tarkasteli, miten tunteensiirto näkyy tekstissä. Hänen mukaansa pro gradu –tutkimus osoitti, että kielen tavoittamattomissa olevan nautinnon kuvaaminen on mahdottomuus.
Econ rinnasti romaanissa allegorian hyvän ja pahantiedon puusta syömisen ja yksilön kielellisyyteen kiinnittymisen.
Kun ihminen ajettiin paratiisista ulos hyvän ja pahantiedon puun jälkeen, tapahtui Jacques Lacanin psykoanalyysissa havaitsema piirre ihmisen mielestä: symbolinen kastraatio, ihminen tuli Lain alaisuuteen.
Lius kirjoittaa: ”Halu (desire, désir, Wunsch/Lust) on kulttuurin ja taiteen tutkimuksen näkökulmasta hankalasti määrittyvä käsite, koska sen käyttöalueet ja -tavat ovat niin moninaiset. Psykoanalyysiin ja nimenomaan Freudin ja Lacanin kehittelyihin pohjautuvassa tarkastelukulmassa halu on jonkin puutetta ja pyrkimystä pitää yllä liikettä kohti täyttymystä. Halun keskiössä on jotakin, mitä itsellä ei ole.
Haluamisen kohde on jokin toinen, sillä sitä mitä itsellä jo on, ei voi haluta ja pyrkiä saamaan” - - - ”Lapsen halu muotoutuu vanhempien halun edessä. Vanhemmat edustavat Toista eli auktoriteettia ja minän ulkopuolta johon omat emootiot ja ratkaisuyritykset suhteutetaan. Inhimillinen halu on olla Toisen halu” (s. 13).
Lius kirjoittaa mielestäni hyvin ajankohtaisesta asiasta, kun mietitään joulun halua: mistä syntyy joulussa halumme, mihin halumme kohdistuu, mitä haluamme?
Kerran saarnasin varsin pitkälle kuvatun pro gradu –teoksen ajatusten kaltaisesti, mutta ilmeisemmin joku seurakuntalainen koki halun kyseenalaistamisen ja pohdiskelun tuskaiseksi, kun valitti asiasta kirkkoherralle (olin silloin seurakuntapastori).
Lius tekee ensimmäisen viitteeni vuonna 2005 kirjoittamaani Lacan-analyysiin sitaatilla sivulla 31:
”Oidipus ilmaisee kielellistä lakia, jonka tähden jokaisen on pakko tunnustaa rakastetun väistämätön poissaolo, jotakin ratkaisevaa on jo menetetty,” kirjoittaa Juha Molari (Molari 2005)”.
Tämä ajattelutapa rakastetun poissaolosta ja sen tuomasta järkytyksestä uskonnollisessa kultissa sekä monessa muussa on syntynyt omaan oivallukseeni kahdesta ajattelijasta käsin: tämä Jacques Lacan loi sille teoreettisen psykoanalyyttisen viitekehyksen, mutta teologian professori Kari Syreeni käsitteli läsnäolon ja poissaolon teemoja ilman lacanilaista viitekehystä jo pari vuosikymmentä sitten paneelikeskustelussa, jossa hän keskusteli kanssani STI:ssä (Suomen teologinen instituutti).
Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että nämä poissaolon tuskan selitykset ja erityisen voimakasluonteiset vakuuttelut ongelman ratkaisemiseksi ovat kiinnostavia psykoanalyyttisesti.
Lacan ei enää toistanut Freudin seksuaalisesti värittynyttä Oidipus-selitystä, vaan katsoi ihmisen kokevan tämän trauman, kun hän siirtyy kulttuuristumisessa opettavan Toisen kielelliseen lakiin.
OMAKUVA VAI PEILIN KUVA?
Myös Econ teossa peili on keskeinen symboli. Itse olen joskus kirjoittanut – toki valitettavan suppeasti peilistä Jacques Lacanin ajattelussa.
Lius kirjoittaa, että peili on taiteessa sisäisen ja ulkoisen maailman rajan metafora. - - -Jacques Lacanin teoriassa lapsen psyykkinen kehitys sisältää 6–18 kuukauden iässä peilivaiheen.” (s. 41).
Tämän jälkeen Lius siteraa meikäläistä: ”Juha Molarin sanoin ”Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin.” (Molari 2005)”
Kolmannen sitaatin kirjoitukseeni Lius tekee sivulla 45, kun hän käsittelee kieltä sanojen ja merkitysten ketjuna, jota pitkin ego liikkuu, mutta tiedostamaton etsii vain kadonnutta objektiaan. Reaalinen rekisteri on merkityksen loppu.
Lius kirjoittaa: ’Juha Molarin sanoin ”Toden maailmassa ei ole Lacanin mukaan kieltä, koska siellä ei ole menetystä, ei puutetta, ei poissaoloa: siellä on vain täysi riittävyys, tarpeet ja tarpeiden tyydytys. Tosi on aina ilman kieltä, mahdoton esittää kielellä (ja siksi mahdoton saavuttaa menetetty, kun on astuttu kieleen).” (Molari 2005)’
Lius tekee johtopäätöksen em. mainitun perusteella, että Jorge halusi sulkea lörpöttelevien munkkien suut ja kätkeä liikaa puhuvat kirjat. Jörge söi kirjan, aiheutti kirjaston palon. Hän halusi pysäyttää merkitysten loputtoman liikkeen.
Econ esimerkki on traaginen, vaikka hupsu tällä tavalla kerrotuksi. Pappina tunnen kiehtovaksi, että Jörgen tavoin kovin usein eräät kristityt tahtoisivat sulkea puheet, ikään kuin pitäisi vain uskoa ilman loputonta merkityksen häilyvyyttä niin kuin nämä kai tuntevat tuskaisasti.
Minä olen sitä vastoin kirkkoherrana ja pappina oppinut lörpöttää liian monta sanaa, tästä ja vähän toisesta näkökulmasta, mutta lopulta kuulija joutuu vastuulliseksi, kun savolainen saattoi sanoa näin tai toisella tavalla, mutta kumpikin saattoi olla vedätystä ajatuksen konstruktiivisen – rakentavan – monipuolisuuden aikaansaamiseksi ja itseironian vahvistamiseksi.
Lius osasi hyvin selkeästi ilmaista Econ teoksen luonteen. Minulla ei ole valitettavasti samaa selkeää tiivistä ilmaisutaitoa, joten toivottavasti Lius ei jätä Lacania ja psykoanalyysiä vain Ruusun nimeen, vaan sovittaa tuota taitoa myös ”nimillä” kulkeviin poliittisiin liikkeisiin ja Raamatun kirjoituksiin.
Väitöskirjani ilmestyy tähän osoitteeseen tammikuun aikana: https://oa.doria.fi/handle/10024/42953. E-thesis on jo liittänyt englanninkielisen tiivistelmän ja suomenkielisen kansanomaisen tiivistelmän tähän linkkiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)