Kotimaa-lehdellä kävi lipsahdus

Olen ottanut yhteyttä Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilään, joka on hyvässä ymmärryksessä yhtynyt käsitykseeni, että minulla on oikeus saada korjattua virheet, jotka ovat tämän päivän Kotimaa-lehdessä minua koskevan tutkintajutun yhteydessä. Jutun oli kirjoittanut Kimmo Saares. Korjaus ilmestyy ensi viikon maanantaina Kotimaa-lehdessä. Itse korjaustekstiä ei ole vielä laadittu.

Kimmo kirjoitti huolimattomasti: ”Juha Molari katsoo esimerkiksi Suomen syylliseksi sotaan ja kiistää Viron miehityksen”. Tämä asiahan ei ole sinänsä tutkinnan kohteena kapitulissa, mutta silti ihmettelen, mistä Kimmo löysi tuollaisten asioiden sijoittamisen minun ”maineluetteloon”. Ehkä hän oletti, että muutoin myönteisesti Venäjään suhtautuva henkilö sitten näissäkin kohdissa esittää asiat mainitulla tavalla?

Olen kirjoittanut Viron miehityksestä ja miehitysmyytistä aiemmin mm. blogissani: http://juhamolari.blogspot.com/2009/07/viron-miehitys-vai-miehitysmyytti.html. Viittaan tällöin mm. Nikita Sergejevitš Hruštšovin raporttiin 25.2.1956, Matti Turtolan tutkimukseen "Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940" (Otava, 2008), Magnus Ilmjärven tutkimukseen (Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania, Period from mid-1920-s to Annexation in 1940. Acta Universitatis Stockholmiensis, Tallinna 2004) ja Erkki Tuomio-ojan kirjoittamaan kirja-arvosteluun. Sanoudun irti stigmatisoivasta miehitysmyytistä, jota ovat sitä vastoin suosineet esimerkiksi Ģirts Valdis Kristovskis ja Mart Laar, jotka ovat kutsuneet nykyisiä venäläisiä ”miehittäjiksi”, joiden ”pitäisi hävetä itseään”. Sitä varten olen tuonut ilmi, että Virossa omasta takaa Konstanin Päts oli hyvinkin osallinen Neuvostoliiton joukkojen tuloon maahan. Myös CERA (Centre Européen de Recherche et d'Action sur le Racisme et l'Antisémitisme) ja Euroopan juutalainen kongressi ovat 23.3.2005 moittineet Latviaa SS-Waffen –joukkojen hyväksi tehdyistä kunnianosoituksista ja yrityksistä kiistää juutalaisvainot alueella. Ylipäätänsä en ole hyväksynyt sellaista diskriminatiota tukevaa historian väärentämistä, jota miehityksen nimissä yritetään nyt harjoittaa.

En ole myöskään kirjoittanut Kimmon esittämällä tavalla Suomea syylliseksi sotaan, vaikka olenkin korostanut toki Risto Rytiä sotasyyllisenä, vaan olen painottanut vastavuoroisuutta tarkastelussa, kun pohditaan sotaa edeltävää aikaa. Kimmo tekee mutkan suoriksi, kun yhdestä äärimmäisestä hypätään toiseen.

Lisäksi en ole puhunut Pajun ja Oksasen kirjasta, vaan ProKarelian ja Veikko Saksin toiminnan mukaisesta ohjelmasta eli The Soviet Story elokuvan esittämisestä Helsingissä Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöjen toimesta ja tämän jälkeen ympäri Suomea ProKarelian toimesta. Tampereen esityksensä jälkeen huhtikuussa 2009 Veikko Saksi ja Kari Silvennoinen tekivät kantelut minua vastaan.

Lopuksi Kimmo Saares olisi voinut puhelimessa esittämänsä kysymyksen jälkeen kertoa rehellisemmin, että olen totta sanonut, että mielenosoitukset ”voisivat tulla” tuomiokapitulin edustalle jos kapituli myöntyy revanssihenkisiin venäläisvihamielisiin vaatimuksiin, mutta ”voisi olla myös”, että olen hiljaa kotona ja elän sosiaaliviraston tuella.

Kimmolta jäi tuo jälkimmäinen mahdollisuus kertomatta. Ilmoitin, että en tietenkään tiedä, miten menettelisin missäkin tilanteessa.

Sielunpaimenena haluan toimia aktiivisesti sen hyväksi, ettei ProKarelia saisi levittää vihankylvöä ja epäluuloa Venäjää ja Venäjältä Suomeen muuttaneita maahanmuuttajia vastaan, vaikka nämä maahanmuuttajat eivät ryhtyisi Venäjän hallituksen vastaisiksi kriitikoiksi. Juuri tästä syystä pitäisin tärkeänä, ettei minulle tehdä päähän sellaisia sarvia, joita ei minulla ole.

Почему власти работают как бандити и преступники?

Я спрошу, почему власти работают как бандити и преступники в отношении русских Антона и Риммы Салонен. К сожалению мне настоятелу приходится открыть правду, что я знаю многих русских матерей, которые испытали на себе несправедливость и дискриминацию, столкнувшись с властями в Финляндии. Трудно представить более страшный грех, чем отнять ребёнка у матери, с которой он жил с рождения, путешествовал и рос в любви и заботе. Я не могу принять ненависть по отношению к православной церкви, потому что наше сознание должно быть вселенским (экуменическим)


Пресс-конференция Риммы Салонен будет в ХЕЛЬСИНКИ во вторник 13.10 в 16.00, гостиница "Сеурахуоне", адрес Каивокату 12 (напротив з.д.вокзала), 2. этаж: http://antonfree.blogspot.com/2009/10/1310-1600-12-2_12.html





см.: Русский прокурор и финны бандити! http://antonfree.blogspot.com/2009/10/venajan-syyttaja-haluaa-paavo-salosen.html



http://www.rusembassy.fi/Files/salonen-fin.pdf

Moskovassa pidettävä esitelmä (tiivistelmä suomeksi)

Moskovan arvovaltaisen konferenssin valmistelut etenevät hyvää vauhtia. Olen saanut vihdoin tiivistelmän lehdistöjakelua varten valmiiksi esitelmästä, jonka pidän Moskovassa. Tässä on suomennettuna kyseinen tiivistelmä. Suurin haasteeni on tuottaa 100 000 merkkiä pitkä perusteellinen venäjänkielinen artikkeli samasta aihepiiristä! Laskujeni mukaan se tarkoittaa noin 30 sivua tiivistä tekstiä venäjäksi.

---
Miten Venäjän Federaation maine on pilaantumassa Suomessa ja Baltiassa? (tiivistelmä)

Kaikki ihmiset eivät koe Suomessa ja Baltiassa Venäjä-vastaista hysteriaa, pelkoa ja halveksuntaa. Silti ilmapiiri on nopeasti muuttumassa. Älymystön tuntomerkiksi on kasvanut Venäjä-vastaiset huolestuneet lausunnot. Venäjään myönteisesti suhtautuvat ihmiset saavat nopeasti pilkallisen leiman ”moukka”, ”tyhmä”, ”uustalinisti” tai ”Kremlin puolesta epärehellinen puhuja”. Sitä vastoin vaihtoehtona on ”vapaa”, ”rehellinen”, ”sivistynyt”, ”energinen” ja ”länsihenkinen”, vaikka nämä henkilöt ja ryhmät tavoittelisivat revansistisia muutoksia valtiollisessa politiikassa ja valtakunnan rajoissa, tukevat venäläisväestön diskriminaatiota ja uhkakuvia sekä sotilasliittoratkaisuja! Ilmapiirissä on eräs kiinnostava ero: liikemiesten ja yrityselämän piirissä ei puhuta ”olemuksellisesti pahasta” Venäjästä tai Venäjän uhkasta, vaan nämä ihmiset tarkastelevat käytännöllisiä kysymyksiä ja etsivät ratkaisuja yhteistyön kehittämiseksi. Venäjän kauppatie –lehti on ilmestynyt jo 16 vuotta: selvästi on nähtävissä tässä sanomalehdessä, että tuhannet yrittäjät tahtovat rakentaa kanssakäymistä venäläisten yrittäjien kanssa. Heillä ei ole vihaa eikä revanssihalua. Politiikan tutkijoiden ja lehtimiesten piirissä sitä vastoin Venäjä kuvataan pahana, pelottavana, vaarallisena.

Muutamia iloisia poikkeuksia on historian ja politiikan tutkijoissa: tamperelainen dosentti Helena Rytövuori-Apunen. Hän on tiukasti kritisoinut tilanteita, joissa Venäjä-kuvataan ”olemuksellisesti” tietynlaisena, hän tahtoisi puhua ”vuorovaikutussuhteista”.

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-konferenssissa kesällä 2009 ulkoministeri Alexander Stubb sai tuntea kritiittiset kysymykset, kun Rytövuori-Apunen tiedusteli ulkoministerin perusteluja tarkemmin.

Kanadalainen kuuluisa sosiologi Ervin Goffman kirjoitti teoksessaan Stigma (1963) siitä, miten sosiaalisesti leimattu (stigmatisoitu) kokee elämänsä. Etninen ja uskonnollinen tausta ovat tyypillisiä sosiaalisia stigmoja. Tämä leimattu ihminen tehdään tietoiseksi stigmastaan (leimasta). Tämä ihminen joutuu aina valitsemaan suhteen stigmaansa: kieltää, välttää, torjua jne. Tällä hetkellä Suomessa ja Baltiassa toteutetaan mainittua surullista historian väärentämistä revanssin ja diskriminaation hyväksi: venäläiset halutaan tehdä "tietoisiksi" itsestään miehittäjänä, heille määrätään alistettu osa, häpeä kohtaloksi.

Venäläistä suvaitaan, jos hän asettuu jyrkästi Venäjän poliittista johtoa vastaan. Venäjään myönteisesti suhtautuvat suomalaiset saavat osakseen ”stalinisti” –leiman.

Kuuluisa sosiologi Stanley Cohen on kirjoittanut moraalisesta paniikista. Jotkut henkilöt ovat ikään kuin yrittäjiä, mutta he käyttävät työvälinenään ”moralismia”. Nämä ns. ”moraaliyrittäjät” tarvitsevat kohtuutonta reagointia yksittäistapauksiin, huhuja ja valheita, koska he saavat huolestuneisuuden avulla perustella oman asiantuntemuksensa ja vallankäytön tarpeellisuutta.

Suomessa 1990-luvulla ja 2000-luvulla poliisi toimitti jatkuvasti julkisuuteen näkemyksiä siitä, miten Venäjän mafia ottaa vallan suomalaisissa kaupungeissa ja kylissä. Huolestuneet ihmiset ja poliitikot antoivat rahoitusta poliisille, jonka piti pelastaa Suomi siltä, että se joutuisi mafian alhaisuuteen. Äskettäin suomalainen iltapäivälehdistö levitti tietoja, joiden mukaan Venäjällä on ruoka loppu, kansa näkee nälkää ja syö jo kulkukoiria.

Suomalainen tunnettu Venäjä-kehityksen professori Timo Vihavainen kertoi äskettäin, miten ”vaarallisia” venäläiset maahanmuuttajat voivat olla Venäjän valtion politiikan jatkeena Suomessa. Hän moitti myös Venäjän historian väärentämistä vastustavaa komissiota. Miksi tuollaista sensaatiota? Mielestäni syyt ovat epärehellisiä ja itsekkäitä. Professori oli juuri julkaissut kirjan, jonka myynti sai vauhtia näiden hurjien lausuntojen avulla. Venäjästä pahasti kirjoitettu sensaatio myy.

Venäjästä kirjoittava dosentti Arto Luukkanen, jonka tunnen jo teinipojasta alkaen koulukaveruuden tähden, on toistuvasti televisiossa ja lehdistössä sekä kirjoissaan kertonut hurjia lausuntoja Venäjän imperialismista Georgiassa ja Baltian alueella. 2000-luvun alussa hän ennusti Venäjän loppua ja syytti Putinia suurista onnettomuuksista, jotka tapahtuivat Moskovassa. Syynä on julkisuuden tavoittelu ja oman kirjan myynti sensaation avulla.

Valitettavasti intelligensin virittämä sensaatio on levinnyt myös kansalliseksi kulttuuriksi, jonka mukaan älykästä, sivistynyttä ja rehellistä on puhua avoimesti ja rohkeasti Venäjän uhkakuvista. Suomen eduskuntaa lähellä olevassa Suomen ulkopoliittisessa instituutissa Venäjä-tutkimusta johtaa Neuvostoliitossa syntynyt Arkady Moshes. Hän toimii voimakkaasti Venäjän nykyistä poliittista johtoa vastaan, syyttää Venäjää imperialismista Ukrainaa ja Georgiaa vastaan, ihannoi Jeltsinin aikakautta.

 Henrikki Heikka kuvailee Venäjää vain pieneksi marginaaliseksi tekijäksi maailmantaloudessa ja Venäjän korruptiota katastrofaaliseksi uhkaksi Suomelle, minkä tähden Suomen pitäisi turvautua imagon ja turvallisuuden tähden Natoon. Nämä kaikki luovat kielteistä imagoa Venäjästä, minkä jälkeen Venäjään arvostavasti suhtautuva henkilö tulee leimatuksi hölmöksi tai epärehelliseksi.

Baltiassa ja Suomessa voimakkaasti mainostetaan The Soviet Story -propagandafilmiä. Tuo elokuva käyttää tarkoitushakuisesti tunnettua ja paljon tutkittua metaforisen retoriikan menetelmään vaurioittaakseen nykyisen Venäjän Federaation, sen poliittisten johtajien ja Venäjän kansalaisten mainetta.

 Menetelmä perustuu visuaalisten assosiaatioiden luomiseen. Samalla se vahvistaa muun väestön epäluuloa ja vihaa venäläisiä vastaan. Elokuvassa näytetään uusfasisteja Hitler-tervehdysten ja hakaristien kanssa ikään kuin nämä pitäisivät valtaa Venäjän duumassa. Venäjää ja venäläisiä vastaan lyödään "leima" historian väärentämisen ja suunnitelmallisten pahatahtoisten assosiaatioiden avulla. Veriset ruumiskuvat ovat tärkeä työväline pahan sensaation rakentamisessa.

Maaliskuussa 2009 Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöt järjestivät miehitysaiheisen elokuva- ja keskustelutilaisuuden elokuvateatteriin Helsingissä. Elokuvan esittämistä vastaan järjestettiin protesti, paikalla olivat myös mm. Mark Siryk (Марк Сирык), Dmitri Linter ja Maksim Reva. He kertoivat kokemastaan diskriminaatiosta Virossa. Tämän jälkeen keväällä 2009 ProKarelia järjesti ympäri Suomea The Soviet Story -näytäntöjä.

Diskriminaatio on vakava ongelma Baltiassa: Amnesty Internationalin mukaan Virossa syrjintä koskee noin 420 000 ihmistä eli 30 % väestöstä. Euroopan juutalainen kongressi on moittinut (esim. 23.3.2005) hyvin ankarasti Latviaa muukalaisvihamielisyydestä ja antisemitismistä sekä kehottavat Latvian hallitusta kieltämään SS-Waffenin kunniaksi järjestettäviä paraateja.

 Valitettavasti Suomessa em. protesti leimautui siten, että ikään kuin protesti olisi ilmaus venäläisestä ”uustalinismista”, joka tahtisi ottaa vallan Suomessa.

Venäläisväestön syrjintää ei pidä vähätellä myöskään Suomessa: Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian tutkijoiden mukaan venäjän- ja vironkielisistä maahanmuuttajista yli 40 % kokee työnhaussa työsyrjintää Suomessa. Työpaikkakiusaamista kokee yli 25 %. Noin 35 % Suomessa asuvista venäjänkielisistä maahanmuuttajista kokee jokapäiväisessä ympäristössään solvauksia, tönimistä ja muuta arkielämän rasismia (K. Liebkind, S. Mannila, I. Jasinskaja-Lahti, M. Jaakkola, E. Kyntäjä & A. Reuter 2004, Venäläinen, virolainen, suomalainen).

Vuonna 2004 Gallup International teki 50 000 haastattelua yli 60 maassa maakuvaa (Voice of the People 2004: The Image of the United States; 11.10.2004). Yli 60 % suomalaisista suhtautui melko tai erittäin kielteisesti Venäjään, vain vajaa 10 % suhtautui myönteisesti. Suomalaiset olivat pahimpia koko maailmassa, heti kosovolaisten jälkeen. Tällaisen pahan kansallisen ilmapiirin tähden ei ole suinkaan yhdentekevää poliittisesti, miten ko. vihamielisyyttä ohjataan ja provosoidaan.

Informaatiopsykologisesta näkökulmasta arvioituna protesteissa pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota sivistyneeseen argumentointiin, hyvän imagoon Venäjän hyväksi: pahat mielikuvat eivät saa vahvistua ikään kuin Venäjä valtiona ja Venäjään kunnioittavasti suhtautuvat suomalaiset olisivat Suomen tai Baltian uhkatekijöitä!

Maaliskuun 2009 jälkeen ProKarelia järjesti lukuisia elokuvafestivaaleja The Soviet Story –elokuvaa varten ympäri Suomea: he liittivät elokuvan yhteyteen keskustelutilaisuuden, jossa käsiteltiin Venäjän uhkatekijöitä ja rajavaatimuksia Venäjää vastaan. ProKarelian Tallinnassa asuva ja työskentelevä johtaja Veikko Saksi ja hänen helsinkiläinen ystävänsä juristi Kari Silvennoinen nostivat huhtikuussa 2009 kantelut minua vastaan, koska arvostelin heidän toimintaansa. Silvennoinen on myös yksi monista, jotka ovat halunneet poistaa suomalaisten sotasyyllisten tuomiot. Syksyllä 2008 Suomen Korkein Oikeus ei kuitenkaan hyväksynyt tuollaista vaatimusta sotasyyllisyys tuomioiden kumoamisesta.

Oikeusministeri Tuija Brax aloitti Oikeusministeriössä keväällä 2009 selvityksen, jossa tutkitaan mahdollisuutta kumota sotasyyllisyystuomiot. Helsingin kauppakorkeakoulun yrittäjyyden professori Arto Lahti toimii lähellä ProKareliaa: hän on vaatinut tiukasti sotasyyllisyystuomioiden kumoamista Suomessa.

Tamperelainen dosentti Hannu Rautkallio ja EU-parlamentissakin vaikuttanut poliitikko Lasse Lehtinen ovat argumentoineet sotasyyllisyystuomioiden kumoamiseksi. Mistäkö on kyse? Kyse on oman pahuuden epärehellisestä unohtamisesta ja kaunistamisesta, jolloin kaikki paha siirtyy Neuvostoliiton vastuulle ja nykyisen Venäjän kannettavaksi. Kyse on poliittisesta siirtymisestä etäämmälle Venäjästä.

Sotasyyllistuomiot ovat ikään kuin toteemeja tai symboleita, joiden avulla tahdotaan ilmaista muutos. Tällöin unohdetaan järjestelmällisesti poliittisia päämääriä varten, että esimerkiksi Risto Ryti tavoitteli julmalla tavalla ja järjestelmällisesti yhtä hyvin kommunistien kuin Neuvostoliiton täydellistä tuhoa jo vuoden 1918 sisällissodasta alkaen. Kyse ei ollut siis rauhantahtoisesta miehestä, joka tuomittiin ikään kuin erheellisesti syylliseksi.

ProKarelia on ollut myös aktiivinen merivaltauksessa, jonka avulla he olisivat tahtoneet estää NordStream kaasuputken syntymisen. ProKarelia on pienehkö järjestö, mutta sillä on merkittäviä poliittisia suhteita. Erityisesti presidentti Martti Ahtisaari ja ulkoministeri Alexander Stubb ovat ProKareliassa kunniassa.

Ahtisaari vetoaa suomalaisten huonoon itsetuntoon ja uskottelee suomalaisten imagon tulevan paremmaksi, jos Suomi on Nato-jäsen, mutta hän kuvaa Venäjää arveluttavaksi uhkatekijäksi, imago-ongelmaksi.

Noin 80,000 juutalaista tapettiin Latviassa Nazi miehityksen aikana. Tämä on 90 % silloisesta juutalaisesta väestöstä. Euroopan juutalainen kongressi on hyvästä syystä moittinut Riigassa toteutettuja SS-Waffen marsseja Latvian legioona päivää. Maaliskuussa 2009 SS-Waffen marssin aikana Venäjään myönteisesti suhtautuvia ihmisiä pidätettiin Riikassa, mutta SS-Waffen marssi sallittiin. Muutamat ystäväni olivat paikalla seuraamassa tapahtumia. Me tiedämme täysin hyvin, miten myönteisesti Latvian entinen puolustuministeri, nykyinen EU-parlementin edustaja Ģirts Valdis Kristovskis on suhtautunut toimiin kohottaa SS-Waffen kunniaan. Hän on myös ratkaiseva henkilö The Soviet Story –elokuvan synnylle. Kristovskis on toistuvasti vaatinut venäläisväestön integroimista alistavalla tavalla Latviaan siten, että näiden täytyy tunnustaa Neuvostoliiton okkupaatio. Latvian presidentti Vaira Vīķe-Freiberga kehotti tylysti venäläisiä ”menemään Venäjälle, jos he haluavat olla venäläisiä” (Baltic Times, 20.5.2004). 23. elokuuta 2009 virolainen Mart Laar piti julkisen puheensa korostetusti sen jälkeen kun oli katsonut juuri edellä The Soviet Story –elokuvan: hän kutsui tämän päivän venäläisiä miehittäjiksi, joiden “tulisi hävetä itseään”. Hän kohdisti sanansa erityisesti nuorta Maxim Revaa vastaan. Baltian alueen suurlähetystöjen informaatiosota saa tukea Suomessa myös virolaisten nationalistien tähden, jotka ovat rakentaneet monipuolisen suhdeverkoston Suomeen. Suomalainen Matti Turtola ja virolainen Magnus Ilmjärv ovat käsitelleet akateemisissa tutkimuksissaan kiihkottomasti Viron, Latvian ja Liettuan siirtymistä Neuvostoliiton valtaan, mutta heidän tutkimuksensa eivät edusta suomalaisen median valtavirran näkemyksiä.

Tallinalainen Henn Põlluaas on virolaisen nationalistisen pikkupuoleen (Eesti Rahvuslik Liikumine) puheenjohtaja. Hän on mukana kaikissa revansistisissa organisaatioissa ja vaatimuksissa, joissa esitetään Venäjää vastaan aluevaatimuksia ja muita korvauksia. Hän on myös tärkeä ideologinen yhteyshenkilö mm. ProKarelian ja Suomen-poikien perinneyhdistyksen toiminnan taustalla. Suomi-poikien perinneyhdistys juhlii virolaisia sotilaista, jotka saivat Suomessa sotakoulutuksen mutta taistelivat elokuusta 1944 alkaen Neuvostoliittoa vastaan Virossa.

Andrei Manoilo on lausunut täsmällisen oikein ja älykkäästi juuri sen, minkä olen myös kokenut suureksi haasteeksi Suomessa. Manoilon mukaan venäläisvastainen informaatiopsykologinen propaganda käyttää hyväksi suomalaisten pelkoja, joiden mukaan Venäjä olisi ”uusi aggressiivinen uhka”. Pelokkaat ihmiset menevät paniikkiin. He etsivät sen jälkeen mitä tahansa pelastajaa, saalistajaa. Suomalaisiin sovelletaan ”poliittisen polarisaation” – mustavalkoisen vastakkainasettelun – tekniikkaan. Tällä tavalla vaikutetaan alitajunnan kautta. ”Vaikutusta tehostetaan olemassa olevilla arkkityypeillä – esimerkiksi talvisodan kauhuilla.”

Minun mielestäni Venäjään ystävällisesti suhtautuvien henkilöiden olisi epäviisasta toimia tyhmän provokatiivisesti ja vahvistaa toimillaan vastustajien ”poliittisen polarisaation” –tavoitetta. Venäjään kunnioittavasti suhtautuva suomalainen voi olla oman isänmaansa – Suomen – hyvää ajatteleva ihminen, joka tahtoo hyvinvointia, hyvää moraalia, rauhaa ja ihmisten välistä keskinäistä kunnioitusta.

Nord Stream – mehr als eine Gasleitung

Die Ostseegasleitung der Nord Stream wird nicht umsonst als mehr als nur eine gewöhnliche Röhre betrachtet. Das Projekt stieß in Finnland und den baltischen Ländern auf heftige Gegenreaktionen. Einerseits wurde begrüßt, dass es sich um ein völlig anderes Denkmodell handelt, das sich von den Feindbildern der Vergangenheit deutlich abhebt. Diese Pipeline zählt zu den derzeit bedeutendsten strategischen Anstrengungen zur Effektivierung der europäisch-russischen Zusammenarbeit. Andererseits kam die Befürchtung und Bedrohung auf, dass es sich um eine Neuauflage des Molotow-Ribbentrop-Paketes zur Unterwerfung Europas handeln könnte. Die heftigsten Gegner dieser Leitung griffen selbst zu starken Geschützen, und auch der Verfasser dieses Artikels blieb nicht von der Androhung gerichtlicher Schritte verschont, wenngleich auch in einem anderen Zusammenhang.

Zu den erklärten zentralen Aspekten der Nord Stream AG zählen Sicherheit, Professionalität, Umweltfreundlichkeit und Offenheit. Die Pipeline steht in Einklang mit einer im Dezember 2000 von der EU-Kommission getroffenen Entscheidung, wonach sie den sogenannten TEN (Trans European Network)-Status erfüllt. Diese Sonderposition wurde 2006 bestätigt. Dies beinhaltet, dass es sich bei der Nord Stream um ein Projekt handelt, das die definierten Landesgrenzen der Union überschreitet und als Ziel hat, die Energieversorgung und permanente Weiterentwicklung sicher zu stellen. Die Gegner der Ostseegasleitung in Finnland und in den baltischen Ländern betrachten das Projekt jedoch als einseitige Manifestierung der Machtposition Russlands, gegen die sich somit einfacher Angst schüren und Widerstand erzeugen lässt. Nord Stream ist ein grenzübergreifendes Projekt, gesteuert von multilateralen Abkommen sowie von der jeweils nationalen Gesetzgebung bezüglich der einzelnen Hoheitsrechte vor den Küsten der Länder. So sind beispielsweise vor Baubeginn detaillierte Fakten zur Umweltbelastung in Betracht zu ziehen. Neil Shtrobek, Leiter der Firma Rambol, führte an, dass eine Gas-Pipeline auf lange Sicht keine Gefährdung für die Fischerei darstelle. Das Nord Stream-Projekt erfüllt den Standard gemäß der Klassifiziergungsgesellschaft Det Norske Veritas F111, welcher „eine Wechselwirkung zwischen Gerätschaften der Trawler-Fischerei und Gasleitung“ sicher stellen will.

Gemeinschaftsprojekt

Falls die erforderlichen Genehmigungen vorliegen, beginnen die Bauarbeiten im April 2010 im russischen Wiborg, von wo aus sie nach Greifswald in Ostdeutschland gehen. Die Nord Stream AG ist ein Zusammenschluss der OAO Gazprom, die mit 51% beteiligt ist, der BASF-Wintershall Holding AG (20%), E-on Ruhrgas AG (20%) sowie der niederländischen NV Nederlandse Gasnien ( 9%). Die Kapazität der Pipeline beträgt 55 Milliarden Kubikmeter Erdgas pro Jahr, die für gewerbliche und private Zwecke bestimmt sind. Dies entspricht dem Bedarf von mehr als 25 Millionen Privathaushalten. Zu den Abnehmerländern gehören des Gases gehören Deutschland, Großbritannien, die Niederlande, Frankreich, Dänemark und sonstige Staaten. Die feindselige Haltung gegenüber Russland bezüglich der Gasleitung richtet sich somit im eigentlichen Sinne gegen Millionen von Europäern in Westeuropa.

Der Verlauf der Leitung ginge über Hoheitsgewässer oder Wirtschaftszonen von Russland, Finnland, Dänemark und Deutschland. Hoheitsgewässer sind diejenigen Gewässer vor der Küste eine Staates (max. 22,2 km), die noch als eigentliches Staatsgebiet angesehen werden. Zu einer Wirtschaftszone hingegen zählen neben den staatlichen Hoheitsgewässern (interne Hoheitsgewässer und Territorialmeere) das im internationalen Gewässer liegende Kontinentalschelf, auf das der Staat ein einziges Besitzrecht hat. Die Nord Stream-Pipeline verläuft zwar nicht über finnisches Staatsgebiet, allerdings über das zum Besitzrecht zählenden internationalen Gewässer.

Das Gas stammt aus der Region Stokman, in der das Tochterunternehmen der OAO Gazprom, nämlich die JSC Sevmorneftgas geschäftliche Aktivitäten betreibt. Die parallel verlaufenden Rohre quer durch die Ostsee gehören mit ihren 1220 Kilometern zur längsten Leitung der Welt. Ihr äußerer Durchmesser beträgt jedoch lediglich 1200 mm, also 1,2 m. Der Bau der Pipeline bietet zahlreichen Unterlieferanten und Arbeitern Beschäftigung. Im Dezember 2008 stellte sich heraus, dass die englische Rolls Royce die erforderlichen Kompressoren liefern wird. Die Übertragungskapazität der ersten Leitung beläuft sich auf jährlich rund 27,5 Milliarden Kubikmeter Erdgas. Es ist geplant, dass diese bis Oktober 2011 betriebsbereit ist. Das zweite Rohr kommt 2012 hinzu, wobei sich die Kapazität dann verdoppeln wird. Das gesamte Bauvorhaben wird mit rund 7,4 Milliarden Euro zu Buche schlagen. Die hauptsächlichen Kostenfaktoren setzen sich zusammen aus Material, Logistik und Montage.

Die Gasleitung Nord Stream durchquert zwar nicht finnisches Hoheitsgewässer, tangiert aber die finnische Wirtschaftszone. Die finnische Regierung erklärte am 28. August 2009, das aus ihrer Sicht keinerlei politische Probleme durch den Bau der Leitung hervorgerufen würden. Die Baugenehmigung erfolge mit Hilfe der Umweltgenehmigung als Behördenentscheid. Die Unterzeichnung des sogenannten multilateralen Vertrages von Espoo, das heißt die Einschätzung der Umweltbeeinflussung gemäß UNO-Kriterien, erfolgte im Juni 2009. Die Erstellung und Planung der Umweltstudie kostete mehr als 100 Millionen Euro. In diesem Zusammenhang entstand eine Dokumentation, die nahezu 3000 Seiten umfaßte. Dieses Dokument wurde dann in zehn Sprachen übersetzt. Die am Meeresboden getätigten Forschungen waren ausführlich, da davon ausgegangen wurde, dass sich dort noch alte Munition befunden haben musste. Über das Ergebnis wurde auch eine umfangreiche Dokumentation auf Englisch erstellt: The Project The Enviroment – The Natural Gas Pipeline Across the Baltic Sea (28 Seiten). Diese lässt sich über die Home Page von Nord Stream im Internet ansehen und herunterladen.

Energiesicherheit

In den kommenden Jahren benötigen die Länder der Europäischen Union immer mehr Erdgas zur Sicherstellung ihrer Energieversorgung. Der EU-Energiekommissar Andris Piebalgs bekräftige am 16.7.2009, dass „die EU-Kommission der Nord Stream stets positiv gegenüber gestanden sei. Mit dem Fortschreiten dieses Projektes (…) nimmt die EU einen bedeutenden Schritt in Richtung zukünftiger Sicherstellung der Energieversorgung.“ Der Geschäftsführer der Nord Stream AG und der Energiekommissar Adris Piebalgs betonte bei einem Treffen der EU-Energiekommission am 17.7.2009 in Brüssel den Bedarf Europas an neuen Wegen zur Sicherstellung der Energieversorgung mittels Erdgas. Bundeskanzlerin Angela Merkel sprach sich am 16.7.2009 für das Projekt aus, denn: „Das Nord Stream-Projekt ist von äußerster Wichtigkeit und daher sprechen sowohl Deutschland als auch Russland dafür, dass die erforderlichen Genehmigungen erteilt werden. Wir betonten stets die strategische Bedeutung und Notwendigkeit des Projektes. Wir glauben, dass es jetzt an der Zeit ist, es zu realisieren.“ Ein Vertreter der Nord Stream, Altbundeskanzler Gerhard Schröder betrachtet dieses „Projekt als wichtig zur Sicherstellung der Energieversorgung der Europäischen Union“. (30.12.2008). Insbesondere der Gasstreit zwischen der Ukraine und Russland unterstrich die Bedeutung dieser nördlichen Gasleitung. Die Gazprom bekommt freie Hände, Gas nach Europa zu exportieren, und die EU erzielt einen günstigeren Preis für diese Energie, wenn Weißrussland, die Ukraine und die baltischen Staaten als Vermittler ausgeschaltet sind.

Die Abnehmer in Westeuropa erhalten ihr Gas sicherer als zuvor, wenn politische Risiken minimiert werden. Die Nord Stream bezieht sich in ihren Argumenten auf alternative Kosten: Ohne diese Pipeline würden jährlich 600 bis 700 TNG-Tankschiffe benötigt, um die 55 Milliarden Kubikmeter Gas zu transportieren, andernfalls wären entweder 50 neue Kohlekraftwerke oder 30 neue AKW erforderlich.

Positive Abhängigkeit oder Bedrohung?

Der Gazprom-Leiter Aleksei Miller stellte sich in einem SPIEGEL-Interview am 3. September 2005 den Fragen der Besorgnis, die aus einer Energieabhängigkeit von Russland entstünden. Laut Miller ist eine solche Angst schlichtweg Quatsch. „Was das Angebot angeht so ist eine Abhängigkeit Deutschlands definitiv im Steigen begriffen, aber sämtliche Projekte sind für beide Beteiligte von Vorteil. Wenn die deutschen Energieanbieter Rohstoffe benötigen, so wollen auch wir an diesem Markt beteiligt werden. Das ist doch logisch, oder etwa nicht?“ Die Gasleitung ist nicht auf ungeteilte Zustimmung gestoßen. Diejenigen Kreise, die sich bereits auch sonst als starke Gegenspieler Russlands gezeitigt haben, sind auch nun gegen diese Pipeline. Die Tricks sind dabei nicht immer elegant.

Der Präsident von Weißrussland, Alexander Lukashenko bezeichnete am 15.1.2007 die Nord Stream als „Russlands dümmstes Projekt“. Er schlug vor, das Projekt in das Guiness Buch der Rekorde aufzunehmen. Im März 2009 betonte der tschechische Premierminister M. Topolánek die Notwendigkeit der EU nach mannigfaltigen Energielieferanten anstelle eine „Abhängigkeit von Russland“ zu forcieren. Topolánek erachtete es seinerzeit als äußerst wichtig, dass dieses Projekt von sämtlichen 27 EU-Mitgliedsländern gutgeheißen wird. Im September 2007 weigerte sich Estland, dass die Gasleitung der Nord Stream ihre Wirtschaftszone durchqueren könnte. Danach wurde die Route der Leitung umgelegt. Dessen ungeachtet appellierten im Februar 2008 Umweltschutzorganisationen der Baltischen Staaten beim EU-Parlament, das wiederum im Juli desselben Jahres beschloss, neue Einschätzungen bezüglich der Umwelteinflüsse des Projektes zur Bewertung vorzulegen. Der Repräsentant Lettlands, Aigars Kalvits beanstandete, dass das Rohrleitungsprojekt nicht den gemeinsamen Zielen der europäischen Energiepolitik entspräche. Am 15. September 2005 behauptete der Premierminister von Litauen, Algirdas Brazaukas, dass dieses Projekt zu einer ökologischen Katastrophe in der Ostsee führe, da das Dritte Reich chemische Kampfstoffe in der Ostsee verklappt hatte. Ein Vertreter des EU-Parlamentes, nämlich der ebenfalls lettländische Vyautas Landsbergis nimmt Bezug auf den Geist des Molotow-Ribbentrop-Paktes und betrachtet „eine neue Achse zwischen Deutschland und Russland als absichtliche Änderung der politischen Landkarte Europas.“ Der polnische Präsident Alexander Kwasniewski kritisierte das Projekt. Es wurde in Polen als Bedrohung für die Sicherheit und Unabhängigkeit des Landes angesehen. Im März 2005 kam es zu einer gemeinsamen Deklaration der baltischen Länder Estland, Lettland und Litauen sowie Polen in der gefordert wurde, dass Deutschland und Russland Umwelt- und Wirtschaftskriterien zu berücksichtigen. Am 10.9.2007 veröffentliche die estische Regierung eine Presseerklärung bezüglich der Gasleitung: „Da Estland in seinem Hoheitsgewässer über das Selbstbestimmungsrecht verfügt und staatliche Interessen in der Wirtschaftszone hegt, lehnt die Regierung das Ansuchen der Nord Stream ab, in der Wirtschaftszone von Estland Untersuchungen am Meeresboden durchzuführen.“

Auch aus Schweden kamen von Seiten einiger Umweltschützer und Politiker Kritik an diesem Vorhaben. Der damalige Premierminister Schwedens, Göran Persson, erklärte im September 2006 in einem Interview mit der schwedischen Zeitschrift Veckans Affärer, dass er bereit wäre, eine Gasleitung durch die Ostsee zu verhindern. Insbesondere der schwedische liberale EU-Parlamentariker (Folkpartiet Liberalerna) Carl Hamilton vertritt die Auffassung, dass Schweden das ganze Projekt beenden solle. Im März 2007 stellte er die Forderung, dass sich Schweden an die Seite des Widerstandes von Polen und den baltischen Ländern stellen solle. In mehreren internationalen Zusammenhängen warnte er vor einer Energieabhängigkeit von Russland. In der führenden schwedischen Tageszeitung Dagens Nyheter forderte Hamilton 2003, dass sich Schweden positiv zu einer militärischen Zusammenarbeit mit den Vereinigten Staaten und der NATO stellen solle. Im selben Jahr schrieb er seinen Report „Russia‘s European Economic Integration: Escapism and Realities“ (Russlands Europäische Wirtschaftsintegration – Auswege und Realitäten). Demnach drohen die Gemeinschaftsmodelle von Russland und der Europäischen Union in einem Konflikt zu enden, und zwar nicht zuletzt aus geopolitischen Gründen. Hamilton bezeichnete im August 2008 die Ostseepipeline als verteidigungs- und sicherheitspolitisches Problem. Er bezog sich in seiner Argumentation gegen das Projekt auf die Bewaffnung Russlands, auf die Atomwaffenflotte in der Ostsee sowie auf die Geschehnisse in Georgien. Mit entsprechenden Begründungen wurde vor rund zwei Jahrzehnten das sogenannte Urengoi-6 Gasleitungsprojekt gekippt. Damals sollte eine unterirdische Gasleitung von Nordsibirien in der Sowjetunion an die tschechoslowakische Grenze gezogen werden, von dort aus weiter in das westeuropäische Gasnetz nach Frankreich, Italien und Deutschland. Uregenoi-6 wurde niemals zur Realität. Thomas Reed, Mitglied im Sicherheitsrat des US-Präsidenten Ronald Reagan, spekulierte, dass das Scheitern hauptsächlich auf dem Zusammenbruch der Sowjetunion beruhe (Nezavisimaja gazeta, 14.11.2006).

Der finnische Premierminister Matti Vanhanen äußerte sich positiv zu den Möglichkeiten der Ostseepipeline. Auch die finnische Umweltministerin Paula Lehtomäki stellt sich hinter eine staatliche Genehmigung des Projektes, da über die möglichen Konsequenzen ausreichend Informationen vorliegen. Ebenso die finnische Präsidentin Tarja Halonen steht dem Vorhaben positiv gegenüber. Paavo Lipponen, einstiger finnischer Spitzenpolitiker, arbeitete bereits im August 2008 für die Verwirklichung der Ostseepipeline, als sich in vielen europäischen Ländern Missmut gegenüber Russland breit machte, als zuerst Georgien die in Süd-Ossetien tätigen Friedenstruppen sowie auch die ansässige Zivilbevölkerung attackierte, aber kurz darauf Russland einen militärischen Gegenschlag gegen Georgien startete. Die finnische Sammlungspartei äußerte ebenfalls Kritik, obwohl die größte Härte dieser Kritik wegen der Regierungsverantwortung der Partei abgeklungen ist.

Der finnische Außenminister Alexander Stubb kritisierte am 2. September 2009 Deutschland und Russland wegen eines „bilateralen“ Gaspipeline-Vertrages. Er betrachtete es für die europäische Energiesicherheit als wichtig , dass paneuropäisch auf Energiepolitik gesetzt werde anstatt sich einer Engergieabhängigkeit von Seiten Russlands preiszugeben. Die stellvertretenden Vorsitzende der erwähnten Sammlungspartei und gleichzeitig auch die EU-Parlamentarikerin Eija-Riitta Korhola bezichtigte insbesondere den finnischen Premierminister sowie den finnischen Umweltminister der Ungeduld sowieder „Finnlandisierung“. Sie fragte ferner nach den außen- und sicherheitspolitischen Aspekten zum Bau der Ostseepipeline. Alpo Juntunen, Dozent an der Verteidigungshochschule Finnlands meinte am 21. August 2009, dass russische Militärmanöver zwar Kapazität zur Verteidigung der Ostsee gezeigt hätten, was aber bei den Schweden für ein Gefühl der Unsicherheit mit sich gezogen habe. Die finnische EU-Parlamentarikerin Liisa Jaakonsaari (Sozialdemokraten) äußerte den Wunsch, dass bezüglich der Ostseepipeline neben lediglich Umweltaspekten auch sicherheitspolitische Fragen geklärt würden.

Die gleichfalls finnische EU-Parlamentarikerin Heidi Hautala schreib bereits am 15. August 2008 – nach dem Angriff Georgiens zur Lage der informationspsychologischen Kriegsführung - ihren provokativen Artikel: „Das Pünktchen auf dem i“. Darin kritisierte sie die finnischen Entscheidungsträger, sie würden auf nie vorher dagewesener Weise Interessenwahrer Russlands bezüglich der Nord Stream- Gasleitung sein. Ihrer Ansicht nach würde die russische Führung die Angelegenheit sogar forcieren. Zum Ziel ihrer Kritik wurde der seinerzeitige finnische Parlamentsvorsitzende Paavo Lipponen, den sie als Vertreter geopolitischer Interessen Russlands bezichtigte. Sie verschonte auch die Forscher des Pipeline-Projektes nicht mit ihren kritischen Anmerkungen: „Ein ziemlich gewagtes Projekt in einem Augenblick, in dem sich die ganze Welt über die Rückkehr des Säbelrasselns dieser Großmacht wundert.“ Sie wiederholte ihren kritischen Standpunkt im September 2009 auch gegenüber dem künftigen EU-Parlamentariker Ville Itälä, Mitglied der finnischen Sammlungspartei.

Der stärkste Verdruss gegenüber dem Projekt kommt von Seiten der Revanchisten

Der finnische Jurist Kari Silvennoinen aus Helsinki strebt die Wiedereingliederung Kareliens an. Er vertrat vier Geschäftsleute dabei, Schürfrechte für Mineralien in exakt dem Seegebiet zu erlangen, wo die Gasleitung verlaufen soll. Silvennoinen erklärte öffentlich von diesem Vorhaben abzusehen, falls sich Russland dazu bereit erkläre, Karelien an Finnland abzutreten. Der Geschäftsmann Erkki Sederqvist, der in Helsinki einen kleinen Laden namens Zimada Oy betreibt hat einen Antrag auf die Schürfrechte gestellt. Auch der Leiter eines Spielwarengeschäftes in der estischen Hauptstadt Tallinn, Veikko Saksi, stellte sich als einer von vier Hintergrundgestalten für einen solchen Antrag heraus, denn er entfaltete heftige Informationsaktivitäten und stellte sich hinter diesen Antrag. Saksi schrieb am 10. September 2009 in einem beliebten blog der finnischen Webzeitung Uusi Suomi, dass sich das russische Okkupationsdenken im Nord Stream-Projekt widerspiegele: „Die aktuelle Situation Russlands zeigt sich deutlich im Nord Stream-Projekt, das voll von Widersprüchlichkeiten ist. Wladimir Putin versprach als Präsident den Bau und den Betrieb der Ostseepipeline mit militärischen Mitteln abzusichern. Die dafür erforderlichen Angriffs- und Landungsboote werden bereits gebaut. Zur Bewachung der Leitung betrachtet Russland die Ostsee als ihr eigenes Meer. Die sich aus dieser Maßnahme ergebende militärische Bedrohung für die Anliegerstaaten ist konkret. Das Geschehen ist ein gutes Beispiel für die aggressive Machtpolitik Russlands.“ Pekka Suomela, Vertreter des finnischen Arbeits- und Gewerbeministeriums, kritisierte umgehend, dass die beschriebene ungewöhnliche Inanspruchnahme das geplante Gasleitungsprojekt beeinflussen könne. Im September 2009 lehnte die finnische Regierung den Antrag auf Schürfrechte ab, was dazu führte, dass nicht zu letzt der Spielwarengeschäftsführer Veikko Saksi zu aktiven schriftlichen Stellungnahmen zu diesem Regierungsentscheid veranlasste. In diesem Zusammenhang kamen auch ein vielschichtiger Einspruchsprozess sowie Drohungen auf Schadensersatzansprüche zur Sprache, wobei gegen Russland gerichtete Interessenten dazu übergehen wollten, das Gasleitungsprojekt zu verzögern.

Die sich der Baugenehmigung der Nord Stream-Ostseepipelne widersetzenden Kräfte zeichneten gleichzeitig in Finnland verantwortlich für die Tournee des Filmes „The Soviet Story“ in zig finnischen Orten. In diesem Film werden über geschlagene eine Stunde und sieben Minuten der neuen Nationalhymne der russischen Föderation gewidmet, wobei gleichzeitig Bilder gezeigt werden, die mit dem im Namen Stalins in Verbindung stehenden Massenmorde einzuordnen sind, auf dass vom heutigen Russland und dessen Umgebung eine feindselige Einstellung überall in Europa entstehe. Darüber hinaus stellt der von der Bewegung Pro Karelia geführte Leiter in Zusammenhang mit den Filmaufführungen das Bedürfnis, das Gebiet von Karelien von Russland an die staatliche Hoheit Finnlands zu transferieren.

Der Pfarrer, Doktor der Theologie und Ökonom Juha Molari ist einer von den vielen, die gegen die revanchistische Feindseligkeit gegenüber Russlands in dem lettischen Film „The Soviet Story“ auf Kundgebungen rund um in Finnland protestierten, aber der Geschäftsmann Veikko Saksi und der Jurist Kari Silvennoinen klagten in dieser Angelegenheit bei Konsistorium in der finnischen Stadt Espoo, welches den Pfarrer daraufhin „zurechtgewiesen“ hat. Gemäß Anklage würde Dr. Molari etwa „Stalins Massenmord“ verteidigen. Das Konsistorium berief als Sachverständigen den Juristen Jorma Back, Kommunalpolitiker und Mitglied der Sammlungspartei, der in seinem Gutachten die Kläger als ehrwürdige Bürger beschrieb, welche eine sachgemäße
Diskussion über historische Verfälschungen führten. Back legte dieser kirchenrechtlichen Instanz dar, der Pfarrer Dr. Molari erhielte als Bestrafung wegen seiner allzu positiven Betrachtung – abweichend von der offiziellen (!) außenpolitischen Linie Finnlands - gegenüber Russland, und er demnach als „ungeeignetes Verhalten als Pfarrer“ bestraft würde. Mehr als 50 russische Zeitungen und angesehene Institutionen drückten ihre Verwunderung darüber aus, wie sich das finnische System gegen die Russlandfeindseligkeit sowie Dr. Molari gewandt hat. Dr. Molari beabsichtigt in Kürze auf Einlandung des strategischen Instituts Russlands nach Moskau zu reisen und dort in dieser Angelegenheit der Administration des russischen Präsidenten und der Kommission, die gegen historische Verfälschungen protestiert, einen Vortrag zu halten.

Dr. Juha Molari
Pfarrer, Wirtschaftsjournalist
Helsinki, Finnland

Säästöt tuntuvat päiväkotien henkilökunnan harteilla

Kunnan päättäjistä jotkut jopa otaksuvat, ettei säästöt näy missään. Lastentarhanopettajat sanovat omasta kokemuksestaan, että säästöt tuntuvat. Vanhemmat ovat huolissaan lastensa puolesta sikäli kuin he edes tietävät säästöistä, jotka koskettavat heidän lapsiensa hoitoa.

Toimittajat Kristiina Markkanen ja Kaisu Moilanen sekä valokuvaaja Hannes Heikuri päättivät tehdä asian johdosta hyvinkin ajankohtaisen katsauksen. Helsingin Sanomat (3.10.2009 A4)julkaisi tuon artikkelin: Kunnas, vanhemmat ja opettajat riitelevät päivähoidon säästöistä.

Onko se taas "kohujulkisuutta", että olen väärässä tai oikeassa paikassa sopivaan aikaan? Tällä kertaa olen poikani kanssa Hesarissa ison kuvan kanssa. Jälleen on kyse pelkästä sattumasta.

Sanon Hesarisa kuolemattoman totuuden päiväkotien opettajien hyväksi: "He tekevät työtään suurella sydämellä". Olen huolissani siitä, miten he jaksavat, jos ja kun sijaisiin ei ole rahaa ja päiväkodit joutuvat säästöjen kohteeksi. Nämä työntekijät tekevät työtään sydämellään, antavat sydämestään yhä enemmän, mutta ymmärrämmekö kysyä opettajien jaksamista.

Putinin kirje puolalaisille, Katynin joukkomurha ja historian väärentäjät

A.Djukovin ja O. Orlenkon juuri äskettäin lähettämä viesti minulle oli erinomainen vastaus myös erään anonyymin kirjoittajan minulle lähettämään kysymykseen (jota voi kutsua lähes uhkaukseksi?). Provokatiivisesti sensuroin itse ko. kysymyksen. Näin Djukov: ”Tämä elokuva [The Soviet Story] on suunnattu suoraan etnisen vihan lietsomiseen. Sen pyrkimyksenä on houkutella Euroopan huomion Venäjään ja venäläisiin.Tärkein asia on tässä elokuvassa, että Neuvostoliitto on sama kauhistuttava valtio kuin natsien kolmas valtakunta, että Neuvostoliiton sotilaat ovat murhaajia ja rikollisia, ja että Venäjä on uusnatsien hallitsema totalitaarinen valtio, näiden tappajien seuraaja. Tekijöitä selvästi ohjaa tri Joseph Goebbelsin natsiprogandan teesi: "Mitä enemmän hirveitä valheita, sitä helpommin he uskovat siihen."

Sanomattakin on selvää, jos joskus on selaillut erään isänmaallisena suomalaisena esiintyvän tallinnalaisen lelukauppiaan internet-kirjoittelua, että tuollaisen samaistuksen tekeminen on hänelle tyypillistä. Hän on kirjoittanut myös Katynin joukkomurhista tututtuun tyyliinsä, jonka huipentuma on pöyristyttävä väite: "Venäjä ei pyydä anteeksi, vaan tekee vastahyökkäyksiä". Myös toinen kirjoitus on aivan yhtä vihamielinen tarkoitushakuisesti. Ilmeisemmin ko. lelukauppias katsoo, ettei nykytilanteessa "kansojen välillä voi syntyä todellista luottamusta, saati aitoa ystävyyttä". Luonnollisesti pidän tuollaista näkemystä revansistisena - vihamielisyyttä tahallisesti provosoivana - ja siten myös epäkristillisenä. Ei siis ihme, että The Soviet Story –elokuva tuotiin myös Suomeen. Sen tarkoituksena on pelkästään turmella luottamuksellisia ja hyviä valtiollisia suhteita Venäjään.

Eräs nimimerkki kyseli siis tänään ”uhkaillen” Katynin joukkomurhasta (puol. zbrodnia katyńska, ven. Бойня в Катыни) ikään kuin hänen viestinsä sensuuri tai epämääräinen vastaukseni johtaisi seuraamuksiin. Jo mainittu ”uhkailu” naurattaa ja juuri sen vuoksi sensuroin kysymyksen. En todellakaan häpeä moittia The Soviet Story –elokuvaa ja sen esittämistilanteiden järjestämistä metaforisen retoriikan analyysin näkökulmast, koska noiden tilaisuuksien avulla yritetään stigmatisoida venäläisväestö ja Venäjä. Arkkipiispa Jukka Paarma kasvatti aivan oikeaan suuntaan ProKarelian väkeä, kun opasti, että ”haavojen kantaminen kuuluu ihmisyyteen” (Karelia Klubi. Elokuu 2005). Valitettavasti ProKarelian levittämä The Soviet Story elokuva lähtee päinvastaisesta ajatuksesta: sen mukaan isien oletetuista ja tehdyistä pahoista teoista myös lasten ja lastenlasten tulee saada rangaistus. Katso analyysini The Soviet Story –elokuvan retorisesta huijauksesta: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/thesovietstoryjuhamolari.pdf

Venäjällä mediassa on käyty Katynin joukkomurhasta paljon keskustelua. Syyskuussa 2004 myös Aleksander Kwasniewski ja Vladimir Putin keskustelivat Katynin tapahtumista. Myös keväällä 2009 Putin kirjoitti asian johdosta kirjeen puolalaisille, jonka julkaisen tässä blogissani lyhentämättömänä epävirallisena ja nopeasti tehtynä käännöksenä venäjästä suomeksi. Mielestäni Putinin kirje on erittäin opettava jokaisessa kohdassaan. Sen jälkeen hyvä käydä levolle ja sanoa: Aamen.

Neuvostoliitto on tunnustanut vastuunsa rikoksiin, ml. Katynin joukkomurha. Jo yli vuosikymmen sitten Venäjällä on tapahtuman johdosta perustettu myös vaikuttava muistomuseo. Siksi onkin täysin sen Goebbelsin propagandan ja metaforisen polarisaatiota korostavan retorisen menetelmän mukaista, että joukkomurhan avulla pyritään nyt värittää epäluuloa ja vihaa nykyistä Venäjää ja sen oikeutta historiaansa. Asioillahan ei ole enää mitään keskinäistä tekemistä. Professori Bronislaw Lagowski on ilmaissut teeman käsittelyn osuvasti ”hyödyttömäksi propagandasodaksi Venäjää vastaan”. On toki mahdollista, että itse kullakin – myös Lech Kaczyńskillä – on omat henkilökohtaiset laskennalliset intressit poliittisen pelin hyväksi, jos ja kun Katynin nostetaan esille ongelmana suhteiden rakentamisessa nyky-Venäjää vastaan. Toisen maailmansodan aikana kuoli toistakymmentä miljoonaa sotilasta ja siviiliä.

Putinin kirje puolalaisille:

Jo seitsemän vuosikymmentä on kulunut traagisesta päivästa, sivilisaation historian mustasta päivästä - 1. syyskuuta 1939. Se on yksi keskeisimmistä päivistä tuhoisalle ja veriselle sodalle, joka käytiin Euroopassa ja koski koko ihmiskuntaa.

Kun pääministeri Donald Tusk lähetti minulle kutsun toisen maailmansodan alun muistotapahtumaan, en epäröinyt hyväksyä sitä. En vain voinut tehdä toisin. Koska tämä sota surmasi 27 miljoonaa maanmiesteni, ja jokaisessa venäläisessä perheessä elää kipu menetyksistä ja tappioista sukupolvesta sukupolveen, on oikein olla ylpeä suuresta voitosta ja teoista, jonka isoisät ja isät saivat aikaan. [Lisäksi en voinut epäröidä], koska Venäjä ja Puola olivat liittolaisia käydyissä taisteluissa.

Tänä päivänä elävien ihmisten yleinen moraalinen velvollisuus on - kumartaa päänsä kaatuneille, miehekkäille ja rohkeille sotilaille eri maista, kun nämä taistelivat ja murskasivat natsit. 1900-luku jätti syvät, arpeutumattomat haavat – vallankumouksia, kaksi maailmansotaa, natsimiehityksen suuressa osaa Eurooppaa ja juutalaisen kansanmurhan tragedian (holokausti), mantereen jaon ideologisiin linjoihin.

Mutta eurooppalaisten muistossa on paljon muuta: toukokuun 1954 voitto, Helsingin sopimus, Berliinin muuri, suuret demokraattiset muutokset Neuvostoliitossa ja itä-Euroopassa 90-luvulla. Kaikki tämä on meidän yhteistä historiaamme, ja se myös erottaa meitä. Ei ole sellaista tuomaria, joka voisi tehdä menneestä täysin puolueettoman lausunnon. Aivan kuten ei ole myöskään maata, jolla ei olisi traagisia jyrkkiä muutoksia, hallituksen päätöksiä, jotka jäävät hyvin kauaksi korkeista moraalisista periaatteista.

Meidän täytyy oppia historiasta, jos haluamme rauhallisen ja vauraan tulevaisuuden. On erityisen vahingollista ja edesvastuutonta spekuloida muistin avulla, jossa leikellään tarinoita, etsitään syitä keskinäisten korvausten ja epäkohtien perustelemiseksi. Puolitotuudet ovat aina salakavalia. Vanha tragedia on, että typerät tai mielettömät vääristelyt ja tekopyhyys johtavat väistämättä uusiin historiallisiin ja poliittisiin fobioihin, jotka luovat kohtalon kansakunnille ja kansoille. Ne vaikuttavat yhteiskunnan tietoisuuteen, häikäilemättömät poliitikot kannattavat niitä vääristelyjä.

Historian rakentama ”kangas” ei ole halpa kappale jota voisi huolimattomasti korjailla. Asiakkaan pyynnöstä poistaa, jos ei miellytä tai vaihtaa ääntä, lisätä valoa ja tummia värejä. Valitettavasti tällaisia esimerkkejä takin kääntämisestä tapahtuu usein meidänkin aikanamme. Näemme yrityksiä kirjoittaa historiaa lyhyen aikavälin poliittisiin pyrkimyksiin tarkoitushakuisesti. Joissakin maissa on menty vielä pidemmälle – natsien yhteistyökumppaneita julistetaan sankareiksi, asetetaan rinta rinnan uhrit ja pyövelit, vapauttajat ja miehittäjät!

Yksittäiset episodit jäävät keinotekoisiksi irralle historiallisesta taustasta, poliittisista, taloudellisista ja sotilaallisista strategisista yhteyksistä. Sotaa edeltänyt tilanne Euroopassa oli fragmentoitunut (hajanainen). On oireellista, että historian vääristämistä harjoitetaan modernissa kaksinaismoralistisessa politiikassa. Ei voi muuta kuin ihmetellä, ovatko nämä myytintekijät enää kaukana unohtumattomasta stalinilaisesta ”Lyhyt kurssi historian kulusta”, jossa epämiellyttävät ”kaikkien kansojen johtajat” saivat ideologiaan perustuvan kuvauksen tapahtumien kulusta ja nimistä. Joten nykyään jopa vähäkään epäröimättä tunnustetaan, että Toinen maailmansota ”käynnistyi” Neuvostoliiton ja Hitlerin sopimuksella elokuussa 23. päivä 1939. Todellisuudessa tällöin ei ole määritelty edes alkeellisia kysymyksiä: onko Versaillerin sopimus Ensimmäiseen maailman sotaan liittyen jättänyt jälkeen paljon ”viivästyneitä miinoja”. Tärkeintä on tässä, että se ei ainoastaan vahvistanut Saksan tappiota, vaan nöyryytti. Onko rajaksi laskettava Euroopassa 1. syyskuuta 1939? Ja olisiko unohdettava Itavallan kokema Anschluss, Tsekkoslovakian hajottaminen, jossa ei ainoastaan Saksassa vaan myös Unkari ja Puola itse osallistuivat alueelliseen uudelleenjakoon Euroopassa.
Münchenin sopimuksilla on paljonkin tekemistä, Puola lähetti uhkavaatimuksen Tšekkoslovakiaa vastaan, samanaikaisesti saksalaiset joukot tulivat Cieszynin alueelle (Teschenin alueella). Ja miten voimme sulkea silmät länsimaisten demokratioiden vehkeileviltä toimilta Hitlerin suhteen, kun tämä suuntasi aggressionsa ”itään”? Itse asiassa suunnitelmallisesti ja avoimesti lakkautettiin turvallisuus ja asevalvontajärjestelmät, jotka olivat Euroopassa.

Lopuksi, mitkä olivat sotilaallispoliittiset salaiset äänet kokouksesta, joka pidettiin Münchenissä 29. syyskuuta 1938? Ei kai silloin Hitler lopulta päättänyt, että "kaikki on sallittua"? Ranska ja Britannia eivät "sormellakaan" suojelleet liittolaisia. "Valesota" länsirintamalla, traaginen kohtalo ilman tukea Puolalle - valitettavasti osoitti, että hänen toiveensa eivät olleet turhia. Ilman muuta on kohtuullista tuomita Molotov-Ribbentrop-sopimus, joka allekirjoitettiin elokuussa 1939. Mutta vuotta aiemmin Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat Münchenin sopimuksen Hitlerin kanssa. Täten he tuhosivat kaikki toiveet rintamasta fasismia vastaan. Tänään ymmärrämme moraalisesta näkökulmasta, että mitään salaista sopimista natsien kanssa ei voida hyväksyä, eikä sellaisilla ollut mitään käytännön toteutumisen mahdollisuutta. Kuitenkin on myös nähtävä yhteys historiallisiin tapahtumiin, aikaan jolloin Neuvostoliitto ei ainoastaan jäänyt yksin Saksan kanssa, koska länsimaat kieltäytyivät ehdotetuista järjestelmistä kollektiivisen turvallisuuden hyväksi. Neuvostoliiton oli myös kohdattava sodan uhka kahdella rintamalla: elokuussa 1939 leimahti suuri konflikti tuleen japanilaisten kanssa Halhin-Golinissa.

Saksan ehdottaman hyökkäämättömyysopimuksen allekirjoittamisen hylkääminen olisi tuossa tilanteessa, jossa Neuvostoliton mahdollisilla liittolaisilla oli jo vastaavia järjestelyjä Saksan valtakunnan kanssa ja jotka eivät halunneet kuitenkaan tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, jättänyt Neuvostoliiton yksin kohtaamaan natsien tehokkain setokoneisto. Niin Neuvostoliiton diplomaatit, niin kuin on kohtuullista olettaa, ajattelivat viisaaksi sopia. Minun mielestäni Münchenin salaliitto erotti liittolaiset taistelusta natseja vastaan, viritti keskinäisen epäluottamuksen ja epäilyn. Ja taaksepäin katsottaessa meidän kaikkien – sekä länsi- että itä-Euroopassa – täytyy muistaa tuon murhenäytelmän pelkuruutta, salaista kabinettipolitiikkaa, halua varmistaa turvallisuutta ja kansallisia etuja toisten kustannuksella. Se ei voi olla järkevää ja vastuullista politiikkaa moraalisista ja oikeudellisista näkökulmista arvioituna.

Mielestäni moraalinen näkökohta on erityisen tärkeä. Ja tässä yhteydessä haluan muistuttaa, että maamme on antanut yksiselitteisen parlamentaarisen arvion Molotov-Ribbentrop-sopimuksen moraalittomasta luonteesta. Miksi ei voi kysyä muista maista vastaavaa, vaikka nämä ottivat osaa 30-luvun tilanteen sekoittamiseen?

Ja vielä eräs oppi historiasta. Kaikki kokemus sotien ajasta - alkaen Versaillesin rauhasta ennen toista maailmansotaa - osoittaa vakuuttavasti, että on mahdotonta luoda tehokasta kollektiivista turvallisuutta ilman, että siinä ovat mukana kaikki maat tällä mantereella, Venäjä myös. Olen varma, että Euroopalla on varaa asettaa yhteinen tavoite arvioida yhteistä traagista menneisyyttä, jotta varautuisimme siihen, ettemme toistaisi aikaisempia virheitä. Ja siis tämä voi herättää optimismia, että me tapaamme toukokuussa [2009] Varsovassa, jossa on historioitsijoiden kansainvälinen konferenssi. Siellä ovat hyvin edustettuina Venäjän, Puolan ja Saksan tutkijat, jotka selvittävät objektiivisiä syitä toiselle maailmansodalle.

Neuvostoliiton, Puolan ja monien muiden maiden kansoille oli elettävä sodan keskellä ja kamppailtava oikeudestaan omaan kulttuuriin, kieleen ja tulevaisuuteen. Muistamme niitä kaikkia, jotka osallistuivat tähän taisteluun yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Poljakov, joka ensimmäisenä esti hyökkäykset, urheasti puolusti Varsovaa ja vahvisti länsirintamaa syyskuussa 1939, ja sen jälkeen - taisteli Andersin armeijan, Puolan joukkojen, Puna-armeijan rinnalla. Amerikkalaiset, britit, ranskalaiset, kanadalaiset ja muut taistelijat ”toisella rintamalla", joka vapautti Länsi-Euroopan. Lisäksi muistamme saksalaisia, jotka ilman koston pelkoa, vastustivat Hitlerin hallintoa.

Hitlerin vastainen liittouma on liioittelematta kahdennenkymmenennen vuosisadan historian suurimpia käännekohtia, kun määritellään viime vuosisadan tapahtumat. Maailma näki, että maat ja kansat, joilla on kaikki ne erot, kansalliset eri pyrkimykset, taktiset ristiriidat - pystyvät yhdistämään tulevaisuutensa nimissä ja torjua maailmanlaajuisen vitsauksen. Ja nyt vahvistamme samat arvot: Meidän täytyy vain hyödyntää kumppanuuden kokemusta, jotta voidaan tehokkaasti vastata yhteisiin haasteisiin ja torjua uhkat, vahvistaa maailmanlaajuisesti yhteistyötä.

On selvää, että tämä logiikka ei sovi kylmän sodan tapaiselle pahenevaa vastakkainasettelua vaalivalle perinnölle, kun etsitään lähetystymistapoja keskeisin kysymyksiin ajassamme. Aidosti demokraattinen moninapainen maailma edellyttää humanististen periaatteiden vahvistamista kansainvälisissä suhteissa, se merkitsee muukalaisvihan hylkäämistä, se merkitsee myös sitä että hylätään pyrkimykset asettua lain yläpuolelle. Silti voidaan väittää, että Euroopa ja koko maailma rakentavat paremman turvallisuuden kaikille, jos ymmärtävät, että on tärkeää työskennellä yhdessä, tehdä yhteistyötä, eikä lisätä kiistoja.

Sodan jälkeinen historiallinen sovinto Ranskan ja Saksan välillä avasi tien Euroopan Unionin luomiseen. Puolestaan Venäjän ja Saksan kansojen valtiomiesten viisaus ja jalous johtivat ratkaisevaan askeleeseen suuren Euroopan syntymiselle. Venäjän ja Saksan välinen kumppanuus ovat esimerkkinä siirtymisestä lähemmäksi toinen toista, keskittymisestä tulevaisuuteen, joka hoitaa myös menneisyyttä.

Ja tänään venäläis-germaanisen yhteistyöllä on tärkeä myönteinen rooli kansainvälisisessä ja Eurooppa-politiikassa. Olen varma Venäjän ja Puolan suhteiden kehittyvän vielä ennemmin tai myöhemmin myös niin suuriksi, että ne ovat jo todellisen kumppanuuden tasolla. Tämä on kansojemme etujen ja koko Euroopan mantereen mukaista.

Olemme syvästi kiitollisia siitä, että Puolassa, - maassa jossa on yli 600 000 puna-armeijan sotilasta, jotka antoivat henkensä vapautumisen hyväksi - hoidetaan ja kunnioitetaan sotilashautoja. Uskokaa minua, nämä sanat eivät ole pelkkiä paperilta tulevia kunnianosoituksia, vaan he ovat vilpittömiä ja tulevat sydämestäni. Venäjän kansa, jonka kohtaloa pilasi totalitaarinen hallinto, myös hyvin ymmärtää puolalaisten korkeat tunteet, jotka liittyvät Katyniin, jossa sijaitsevat tuhansien puolalaisten sotilaiden kuolinsija. Meidän on yhdessä vaalittava uhrien muistoa tätä rikosta vastaan. "Katyn" alueen muistopaikka ja Mednoen muistomuseo [[JM:n lisäys blogissa: Viktor Chernomyrdin allekirjoituksella v. 1996 perustettu muistomuseo ”Mednoe” Государственный мемориальный комплекс "Медное", ks.: http://www.museum.ru/m2708 ja http://www.sitesofconscience.org/sites/mednoe/en/]] niin kuin myös venäläisten vangiksi joutuneiden traaginen kohtalo Puolan sodan aikana 1920 ovat symboleita yhteisestä surusta ja molemminpuolisesta anteeksiannosta.

Menneisyyden varjot voivat heittää varjonsa myös tähän päivään, ja vielä enemmän – seuraaviin päiviin Venäjän ja Puolan yhteistyöhön. Meidän velvollisuutemme on tehdä kaikkemme päästäksemme eroon Venäjän ja Puolan suhteita rasittavasta epäluulojen ja ennakkoluulojen taakasta. Käännä sivua ja aloita kirjoittaa uuden [elämän hyväksi]!
Tänään muistamme toisen maailmansodan ensimmäistä päivää ja ajatuksemme kääntyvät viimeiseen päivään: Voiton päivään. Taistelimme yhdessä ihmiskunnan tulevaisuuden hyväksi. Ja vain meistä kaikista riippuvat parhaat ja hyvät asiat, jotka sitovat Venäjän ja Puolan kansoja kasvattamaan keskinäistä uutta liiketoimintaa, moninkertamaan ne tällä vuosisadallamme. On tärkeää, että nyt Venäjän ja Puolan suhteet alkavat ilmentyä luovasti. Liian pitkän tauon jälkeen on nyt keskeistä löytää mekanismeja ja tehdä työtä kahdenvälisen vuoropuhelun hyväksi sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella tasolla. Tärkeää on kehittää yhteyksiä, laajentaa kulttuuri-, koulutus- ja muuta humanitaarista vaihtoa.

Onnistuneet kauppa-ja taloussuhteet maittemme välillä alkoivat vuonna 2008 - keskinäisen kaupan liikevaihto kasvoi yli puolella. Ja nykypäivän monimutkaisessa maailmanlaajuisessa kriisissä teemme kaikkemme saavutaaksemme voittomme epäsuotuisasta globaalista taloustilanteesta ja löytääksemme uusia mahdollisille hankkeille. Puhumme energian, liikenteen, korkean teknologian ja innovaatioiden puolesta teollisuus-, maatalous- ja infrastruktuuri-investointien hyväksi. Lyhyesti sanottuna, Venäjälle ja Puolalle avautuu lupaava kumppanuus, jota suhdetta sitten ylläpitää kaksi suurta Euroopan kansaa.

Lopuksi haluaisin välittää kaikille puolalaisille, ja ennen kaikkea toisen maailmansodan veteraaneille lämpimästi rauhaa, onnea ja vaurautta!

Juha Molari, D.Th, BBA.

GSM+358 40 684 1172,

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4  

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html 

Пресс-релиз

Пресс-релиз: Церковный следователь Йорма Бак выразил свое восхищение действиями Про-Карелии, выступив с докладом против приходского настоятеля Юхи Молари на заседании духовного капитула
г. Эспоо 16.сентября 2009 года


Следователь духовного капитула епархии г. Эспоо Йорма Бак подготовил объяснительный доклад о возможном «недостойном сана поведении» священника Юхи Молари. Доклад был публично зачитан на заседании капитула 16 сентября 2009 года (номер дела 2009-00205, номер протокола 215/2009). Выводы расследования грозят настоятелю Молари лишением должности или другим серьезным наказанием. Под «недостойным сана поведением» следователь Бак подразумевает тот факт, что священник Молари, во-первых, позволяет себе открыто отзываться о России и русских с одобрением и поддержкой, а во-вторых, столь же открыто критикует организацию Про-Карелия за неприкрытый реваншизм и русофобию. Духовный капитул Эспоо обязал настоятеля ответить на обвинения до 9 октября 2009 года. Между тем главным принципом законности в отношении себя и других Юха Молари считает открытость и гласность, именно поэтому он уже не раз заявлял о своем праве на противоположную точку зрения и собственную оценку всех событий, которые будут изложены ниже. Кроме того, по мнению священника, публичное обсуждение происходящего поможет усилить общественный интерес к действиям финских национал-политических движений, деятельность которых в Финляндии практически полностью замалчивается!

Следствие духовного капитула епархии г. Эспоо началось с того момента, когда на Юху Молари были поданы две официальные жалобы. Обвинения активистов Про-Карелии, Кари Сильвеннойнена и Вейкко Сакси (который вдобавок является главным редактором организации) последовали одна за другой, - 22 и 23 апреля 2009 года. Чуть раньше в духовный капитул с клеветническими претензиями в адрес священника пришли два письма, подписанные Хеленой Хюотю и Матти Метсялампи. В отличие от про-карельцев, эти авторы то ли забыли, то ли не сообразили оформить свое возмущение надлежащим образом, так что их письма остались лежать в архивах епархии как образец современных пасквилей и кляуз.

СЛЕДОВАТЕЛЬ ЦЕРКВИ ЗАЩИЩАЕТ ПРО-КАРЕЛИЮ

Молари считает, что объяснительному докладу, составленному следователем, явно недостает обоснованности и компетентности, несмотря на юридическое образование его автора. Защищая реваншистов, следователь Бак тем самым поддерживает их требования по возвращению Карелии Финляндии. По его словам, Про-Карелия является законной организацией, умеющей вести деловой диалог с другими лицами, соблюдая все правила «хорошего тона». С другой стороны, настоятель Молари в докладе Бака предстает одержимым манией преследования субъектом, устремившим свои подозрения как лично на руководителей Про-Карелии, так и на деятельность организации в целом. Таким образом, критика священника якобы совершенно беспочвенна и необоснованна.

Здесь, на наш взгляд, будет нелишним вспомнить о широко известной в России и Германии истории о совершенно неожиданной заявке на проведение геологической разведки и разработку шельфа Финского залива, которую активисты Про-Карелии внезапно подали в министерство труда и экономики Финляндии (то ли с целью добычи полезных ископаемых со дна моря, то ли с целью срыва газпромовского проекта «Норд-Стрим», осуществление которого предполагает газопровод, идущий по дну моря из Выборга в Германию). В заявке Про-Карелия не кривя душой пообещала отказаться своего прожекта в том случае, если российское правительство вновь сядет за стол переговоров и наконец-то отдаст Карельскую область в полное и безраздельное владение Финляндии. И ни о каких денежных компенсациях от России в данном случае и речи быть не может!

И если в прибыльности Про-Карельских бизнес-планов можно усомниться, то их неподкупность и бескорыстие никаких сомнений не вызывает, поскольку финские власти официально подтвердили, что ни Россия, ни Газпром платить ничего никому не обязаны, поскольку воспрепятствовать утверждению газопровода «Норд-Стрим» вряд ли удастся. Получается, что заявка Про-Карелии была изначально шулерским ходом, впрочем, обычным среди действий реваншистов. Вейкко Сакси неоднократно писал о том, что газопровод представляет собой военную угрозу для Финляндии. Адвокат Кари Сильвеннойнен также неутомимо напоминает официальным инстанциям о своем существовании. В качестве юриста Про-Карелии Сильвеннойнен затеял в России судебную тяжбу, требуя передачи в финскую собственность ряда карельских лесных массивов и жилых строений, которые были покинуты их владельцами в послевоенное время. Более того, реваншистами была развернута активная кампания по официальному снятию приговоров с лиц, осужденных за преступления, совершенные в ходе Второй мировой войны. Однако, по мнению следователя кафедрального капитула Йормы Бака, такие действия являются оправданными и заслуживают одобрения и поощрения. Между тем в апреле 2009 года хельсинский апелляционный суд удовлетворил иск настоятеля Молари по поводу профессиональной небрежности адвоката Сильвеннойнена. Видимо, решение суда и толкнуло Сильвеннойнена и Про-Карелию на путь отмщения.

Основное место в критических выпадах Бака отводится тому факту, что строптивый настоятель нарушает устоявшийся конформизм и симпатизирует России больше, чем это ”положено” в Финляндии. Следователь называет отзывы Молари о России ” восторженными и идеализированными”. Критикуя священника, Бак пишет о том, что точка зрения Молари представляет собой ”необъективное восхищение Россией и русскими, которое не соответствует официальной исторической концепции и совершенно противоречит общепринятым взглядам на новейшую историю взаимоотношений с Россией, Эстонией и другими странами Балтии”. Из рассуждений следователя, тем не менее, не становится ясно, в чем же заключается суть упомянутой выше традиционной исторической концепции и официально-правовых связей с Россией и Эстонией. Во всяком случае, до сегодняшнего дня установки Про-Карелии и других национал-патриотов не считались «официальной исторической концепцией» Финляндии, хотя враждебное отношение к России за последние несколько лет, к сожалению, явно усилилось. К счастью, правительство Финляндии не теряет здравомыслия, в большинстве случаев осуждая выходки про-карельцев. Финские политики в целом также не поддерживают антироссийские настроения, популярные в Балтийском регионе, однако их вежливый нейтралитет зачастую перерастает в обычное замалчивание тех связанных с Россией конфликтов, которые регулярно происходят в Прибалтике.

Следователь Бак критикует Юху Молари, - доктора теологии и экономиста, - за то, что его ”интересы не ограничиваются интересами прихода”, насчитывающего немногим более 2000 человек. Бак упрекает настоятеля в том, что тот пишет и печатает статьи на темы международных отношений и ведет собственный блог. Бак не понимает, зачем священнику понадобилось писать статью о беспорядках в Иране и консультироваться по этому поводу с известным московским экспертом по международным отношениям Виктором Манойло. Бак считает, что Юхе Молари было совершенно незачем соглашаться и давать интервью государственному телеканалу Финляндии именно в то время, когда в Хельсинки приезжал Владимир Путин. Бак думает, что мнение финского священника относительно конфликта, разгоревшегося вокруг похищения пятилетнего Антона Салонена, никак не должно совпадать с мнением премьер-министра России, которое тот высказал на пресс-конференции в Финляндии. Однако самым непристойным и недостойным сана настоятеля выражением симпатий к России в глазах Бака стала прочитанная Молари три года назад проповедь, в которой он посмел сослаться на роман Ф.М.Достоевского «Преступление и наказание». Священник вспомнил тот момент, когда совершивший преступление Раскольников соглашается на просьбы Сони покаяться и постепенно обретает подлинную веру, хотя окружающие презирают и сторонятся его, считая безбожником. (Заинтересованные могут прочитать крамольную проповедь сами, перейдя по ссылке сюда: http://personal.inet.fi/atk/molari/saarnat4.htm#joulu).

Но цитирование таких фрагментов таких романов таких писателей, по мнению следователя, финским умам противопоказано, ибо смущает и в заблуждение вводит. И, несмотря на все вышеизложенное, - заключает Бак, - священник Молари не собирается рвать свои связи с Россией, о чем заявляет открыто и публично!..

Сейчас настоятелю Юхе Молари грозит отлучение от должности. Еще одной причиной этого является его участие в совместной демонстрации Движения «НАШИ» и «Ночного дозора», которая состоялась в Хельсинки в марте этого года. Он присоединился к демонстрантам в хельсинском порту, не сняв церковного облачения, и в этом же виде решился дать интервью телерепортерам. По словам Молари, им двигало желание узнать о проблемах прав человека в Эстонии из живого общения. В телеинтервью, которое было отснято прямо в порту Хельсинки, священник рассказал о том, что уже давно изучает ненависть и как черту человеческого характера, и как общественное явление. Его докторская диссертация также была посвящена психодинамике ненависти, именно поэтому он сам всегда на стороне мира и согласия.

Юха Молари не скрывает своего участия в демонстрации, собравшей вместе финские, эстонские и русские общественные организации с целью привлечь внимание к проблемам нарушения прав русского населения. В докладе следователя демонстрация «Наших» представлена как масштабное и даже грандиозное предприятие, хотя на самом деле на месте присутствовали представители пяти различных национальных организаций, пришедшие выразить свою поддержку русским жителям стран Балтии, лишенным права голоса из-за политики апартеида. Йорма Бак также неоднократно подчеркивает свое отрицательное отношение к защите русского населения и «слишком позитивным взглядам на Россию».

В день проведения демонстрации Софи Оксанен и Имби Пайю выпустили демо-версию книги «За всем стоял страх» (”Kaiken takana oli pelko”), красной нитью которой стала мысль о том, что все проживающие в Эстонии русские являются оккупантами. Соиздателями книги стала КАПО - тайная эстонская полиция. Примерно в это же время Про-Карелия провела презентацию латвийского пропагандистского кинофильма «Советская история» (”The Soviet Story”), который открыто обвиняет Советский Союз в начале второй мировой войны. И конечно же, все русские, живущие сейчас на территории Эстонии, Латвии и Литвы являются… догадайтесь кем? – правильно, оккупантами! А любая неприятность, случающаяся в России сейчас, есть расплата за оккупационные злодеяния в прошлом. Причем авторов картины не смущает тот факт, что материалы, использованные в качестве доказательств, зачастую сфальсифицированы, причем неумело и грубо.
Ситуации в Хельсинки и Тампере копируют друг друга. Вероятно, поэтому следователь Бак начинает свое расследование с мартовской демонстрации в Хельсинки, хотя Кари Сильвеннойнен и Вейкко Сакси подали свои жалобы на священника после апрельских событий в Тампере.

Интересующиеся могут прочесть весь доклад Йормы Бака в блоге Юхи Молари: http://juhamolari.blogspot.com/2009/09/lehdistotiedote-tutkinta-asiamiehen.html

У настоятеля Молари крепкая русско-финская семья: русская жена и двое «международных» сыновей. Обвиняя священника в избыточных симпатиях к России, его противники даже не задумываются о том, насколько их нападки близки к дискриминации.

ДИСКУССИЯ ВОКРУГ ВОЕННЫХ ПРЕСТУПЛЕНИЙ

Особое место в своем докладе следователь Бак отводит оправданию Ристо Рюти, пятого президента Финляндии, осужденного за преступления, совершенные с ходе второй мировой войны, и критикует священника Молари за то, что тот считает вынесенный Рюти приговор справедливым. Между тем решение суда до сих пор в силе. Расследование подобных инцидентов подчиняется закону о военных преступлениях, который входит в сферу действия конституции Финляндии и вступает в силу согласно установленному процессу. Мнение депутатов парламента на этот счет на редкость единодушно. В истории Финляндии это один из немногих законов, которым регулировались события, произошедшие до его принятия. Так, например, с помощью данного закона были освобождены так называемые «белофинны», осужденные за участие в гражданской войне 1918 года.

Итак, следователь Бак порицает Юху Молари за то, что тот в приватных текстах высказывался против планов возвращения Карельских земель Финляндии и критически высказывался о действиях военных преступников, в особенности именно Ристо Рюти. Впервые Ристо Рюти как политик стал известен тем, что во время гражданской войны 1917-1918 гг. запретил продовольственную помощь арестованным сторонникам левых партий, среди которых было множество простых рабочих. Уже тогда Рюти активно требовал введения смертной казни для социалистов и предлагал принять ”решительные меры ” по отношению к Советскому Союзу. 29 февраля 1940 года на собрании в хранилище Банка Финляндии Рюти, ставший к тому времени премьер-министром, заявил министру обороны Юхо Ниукканену о том, что окончание Зимней войны с Россией ”можно считать лишь временным перемирием”. Таким образом, мирный договор был для Рюти лишь лисьей уловкой, лицемерным маневром, о чем знали и присутствовавшие на совещании маршал Маннергейм и генерал Хайнрих.

Будучи уже президентом страны, 14 июня 1941 года Рюти принял решение о содействии плану Барбаросса, о чем на следующий же день известил гитлеровское правительство через генерал-лейтенанта Эриха Хайнриха. В военном архиве К.Й.Миккола имеется ряд документов, свидетельствующих о том, что 1 октября 1941 года в президентском дворце в Тамминиеми состоялся праздничный ужин, на котором присутствовали маршал Маннергейм, генерал-лейтенанта Хайнрих, министр обороны Рудольф Валден и президент Рюти. Торжество было посвящено успешному захвату Аанислинна, то есть Петрозаводска. Военные и политики были так уверены в победе, что праздновали ее заранее, поднимая бокалы с красным вином в честь активного наступления!

4 июня 1942 года Рюти впервые лично встретился с Гитлером, который посетил Финляндию с государственным визитом. Гитлер просто очаровал Рюти, произведя на него совершенно неизгладимое впечатление: ”Он [Гитлер] человек тонкой души и большого сердца, легкоранимый и благонамеренный”, – эту восторженную запись можно прочесть в дневнике Рюти, хранящемся в Государственном архиве Финляндии.

Выступая против позиции настоятеля Молари, Йорма Бак, – который помимо своих расследований является образованным юристом и активным политиком, членом Национальной коалиционной партии, – смело заявляет, что приговор, вынесенный Ристо Рюти после войны, является незаконным. Между тем решение суда еще никем не было отменено. В конец 2008 года в Верховный суд Финляндии поступил иск Кари Сильвеннойнена, требовавшего снять обвинения с преступников Второй мировой войны. Рассмотрев иск, суд ответил Сильвеннойнену отказом на основании необоснованности выдвинутых требований. Менее чем через полгода непримиримые борцы с Россией Кари Сильвеннойне и Вейкко Сакси подали на Юху Молари официальные жалобы, в связи с чем и завертелось расследование Йормы Бака, посланного разбираться в обстоятельствах духовным капитулом г. Эспоо.

Между тем в расследовании наблюдается целый ряд фактических ошибок. Одной из наиболее существенных, например, является подозрения в приписке выходных дней, чем якобы грешит священник. Йорма Бак перетасовывает события по собственному желанию, так что складывается впечатление, что настоятель Молари посещает Россию ”слишком часто”, сам себе назначая для этого свободные дни. На самом же деле единственное недоразумение было связано с зимним отпуском пастора, который пришелся на первую неделю января 2009 года. За полгода до этого настоятель представил духовному капитулу график своих свободных дней, который был одобрен без малейших проблем. К тому же график был вывешен на церковной доске объявлений, помещен в свободный доступ в Интернет и роздан всем сотрудникам церкви. Согласно графику, священник получил свободную неделю, которую провел в детском лыжном центре Юлляс в Лапландии, где не столько катался на лыжах, сколько бесплатно исполнял обязанности так называемого «горного священника». За эти семь дней он повенчал две молодые пары и отслужил четыре мессы. В 2008 году Юха Молари вообще не использовал своего отпуска, так что согласно законам Финляндии получил право на 38 свободных дней в течение следующего года.

Заключительной претензией следователя Бака к священнику стала журналистская деятельность Молари, который в качестве добровольного корреспондента пишет статьи на темы экономики и культуры и публикует их в достаточно популярных в России газетах. Поездки в Россию для настоятеля привычны и незатруднительны, – у него есть все что нужно: годовая виза и собственная машина. Дорога из Хельсинки до Петербурга занимает пять часов. Следующий «рейс» намечен на 20 октября: в этот день консульство Финляндии проводит конференцию, посвященную проблемам российской экономики. И хотя поездка отнимет еще один свободный день, священник Молари не жалеет об этом, поскольку на таких встречах завязываются исключительно интересные знакомства и плодотворные сотрудничества.

История настоятеля Юхи Молари вызвала широкий резонанс в российских СМИ: около полусотни изданий опубликовали статьи, посвященные жалобам, поданным на священника и начавшемуся следствию; крупнейшая газета России опубликовала два отчета; историческое общество «Память», одним из приоритетов которого является борьба с историческими подделками, также не осталось в стороне от событий. Ссылки по теме собраны здесь: http://juhamolari.blogspot.com/2009/09/suomalainen-media-suojelee.html

А в изданиях Финляндии царит тишина: ни финские журналисты, ни финская общественность по каким-то причинам не желают замечать травлю, развернутую против финского священника смелыми русофобами.

Дополнительные сведения:
Юха Молари, настоятель, GSM 0406841172
Улла-Майя Хальме, адвокат-асессор, тел. 09 8050 8839
Перевод с финского О.Пуссинен, olga.pussinen@gmail.com