Statcounter

perjantai 7. elokuuta 2020

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani

 

Kristillinen babtistis-evankelinen mieskuoro, ryhmä Aven Ezer (Авен Езер) on tuottanut useita upeita hengellisiä lauluja, yksi rakastetuimmista on vuodelta 2001 albumista Vanha risti (Старый крест) ”Kun Kristus antoi minulle anteeksi” (Когда Христос меня простил).


Kun Kristus antoi minulle anteeksi

Hän kääntyi taivaassa maahan

Surujen joukkoon, maallisiin taisteluihin.

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani!

Ylistys Kristukselle! Hän pelasti minut,

Anteeksi antoi synnit, ilmoitti itsensä.

Maalla, merellä ja maan yläpuolella,

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani!

Taivaallinen maailma oli kaukana minusta,

Minut Kristus veti luoksensa,

Kun hän tuli elämääni,

Sen jälkeen laulan aina Hänestä!

Ei ole tärkeää, missä asun nyt:

Korkeudessa, alhaisuudessa, ojassa,

Kotimaassa, vieraassa maassa,

Siellä taivas, missä Kristus on kanssani!

 

Terveisin,  


Juha Molari, 
Lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Saanko sanoa avoimen kansalaisyhteiskunnan ja osallisuuden fantasiasta?

Iskuja avointa yhteiskuntaa ja osallisuutta vastaan


Reformi-studion Panu Huuhtanen karkoitettiin joulukuussa 2019 Hanasaaresta sananvapausseminaarista. Tämä ei ollut ensimmäinen tai ainoa paikka, josta hänet karkoitettiin. Mies oli hyväksytty ilmoittautumisensa perusteella seminaariin ja hän pääsi istumaan rauhallisesti saliin, jossa ei edes kuvannut toistaiseksi mitään. Vartijoita kuitenkin käskytettiin poistamaan hänet tilaisuudesta jo ennen sen alkua. Lainlaatija on useissa eri yhteyksissä korostanut, että henkilön poistaminen yleisestä ja yksityisestä tilaisuudesta ei saa edes antaa vaikutelmaa syrjinnästä. 


Salmisaaressa Panu Huuhtanen poistettiin mielestäni tavalla, joka antoi vaikutelman Panun ihmisarvon loukkaamisesta. Raskauttavaa on, että päätöksentekoon on ilmeisesti osallistunut Jessikka Aron hyväksi ministeri Tytti Tuppurainen. Esityksessään Aro esitti tarinoita ”Kremlin propagandatrollauksen keinoista sosiaalisessa mediassa”. 



Panu Huuhtanen ja Tiina Keskimäki poistettiin myös Pasilan messukeskuksesta kirjamessuilta, jossa Aro esitteli ja möi kirjaansa. Huuhtanen ja Keskimäki eivät ole mitenkään sidoksissa Venäjän valtioon eikä kukaan edes väittänyt sellaista lähestysmiskielto-oikeudenkäynnissä, jossa Aro kärsi tappion.


 Mikä kiinnostavaa Twitterin maailmasta, niin englanninkielisessä maailmassa Aro osallistui disinformaation levittämiseen eikä tehnyt mitään väärinkäsitysten korjaamiseksi. Twitterissä kehittyi valekuva, jonka mukaan trollit olisivat hyökkäämässä myös hovioikeuteen, Kremlin vaikutus kasvaisi näin aggressiivisesti. 


Toomas Henrik Ilves välitti Aron tarinaa kirjamessuilta ja julkaisi syytöksen ”putinistien häiritsevän eurooppalaista journalistia”. Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Molly McKew antaa Yhdysvaltian ulkomaan edustolle opetusta Venäjän informaatiokampanjoista, mutta hän kirjoitti myös hämmästyttävän Aron joutuneen ”Kreml-myönteisten valheiden levittäjien ja vainoojien” uhriksi (kun Huuhtanen ja Keskimäki olivat menossa MV-lehteä käsitteleville hovioikeuden istuintoihin). 


Minun lähestyvillä trollikäräjillä on analoginen ongelma: Saako suomalaisella ikääntyneellä pitkäaikaistyöttömällä, raittiilla ja siistillä osa-aikaisella siivoojalla, olla mielipiteitä senkin jälkeen, kun hän katsoo televisiota tai lukee kirjoja, joissa hänestä lausutaan ”houreisena aktivistina” tai Kremliin kytkettynä informaatio-operaationa. Saako pieni siivooja joskus osallistua rauhallisesti, ainoa hieno puku (10 vuotta vanha) päällään ja raittiina, julkiseen tilaisuuteen, jossa on monia esiintyjiä, istua siellä hissukseen. Niin kävi minulle onnellisemmin kuin Huuhtaselle ja Keskimäelle, että kukaan vartija ei ole poistanut minua tilaisuuksista. Vainoamissyyteet keksittiin puolivuosikymmentä myöhemmin. Tästä on kyse syyskuussa trollikäräjillä. 


Syyskuussa trollikäräjät ahdistavat yksistään toista puolta: tiedän kaiken aineiston eikä mitään pahaa aineistossa ole minua vastaan, mutta syyttelyn petollisuuden paljastuminen tekee toki kipeää - syyttelijöille. 


Julkisuus ja osallistuminen


Euroopan Unioni lanseerasi aktiivisen kansalaisuuden -käsitteen jo vuonna 1997 asiakirjalla DG XXII Citizenship Study. Tuo käsite ei enää ohjaa virkakoneistoa, joka tahtoo estää tiettyjen ihmisten aktiivisen kansalaisuuden.


Professori Niiniluoto (Tieteessä tapahtuu, vol 19 nro 2, 2001) muistutti tieteeseen ja tutkimukseen kuuluvasta julkisuusperiaatetta, jossa esitettyjä väitteitä ja tuloksia olisi arvosteltava ja koeteltava johdonmukaisesti. Vapaa ja kriittinen keskustelu olivat ihanteita jo Sokrateen oppilaiden piirissä. Platonin Akatemian mukaisesti dialogien ja argumentaation perinne jatkui keskiajan yliopistoissa. Niiniluoto liittyi läheisesti logiikan ja tieteellisen metodin professoriin Popperin, joka vaati kriittistä keskustelua ja keskinäistä kritiikkiä, jotta väitetyt tutkimustulokset voidaan hyväksyä. Minä itse pidin pari tuntia pitkän esitelmäni Popperin vaatimuksista kriittiselle kansalais- ja tiedekeskustelulle jo vuonna 1982. Tämän piti olla jo luonnollista ja luovuttamatonta, mutta ei ole...


Hallinto-oikeuden professori Mäenpää tukeutui (Julkisuusperiaate informaatioyhteiskunnassa, 2000) Jürgen Habermasin esitykseen julkisuuden rakennemuutoksesta, jossa avoimuus, julkinen keskustelu ja tiedon välitys olisivat julkisuuden osatekijöitä. Julkisuus on yleinen edellytys osallistumiselle ja julkiseen valtaan kohdistuvalle vaikuttamiselle sekä valvonnalle. Kansainvälisen politiikan professori Patomäki painotti ”demokratian edellyttävän julkisuutta” (2017, jonka pohjana todistalausunto Manninen-Jätteenmäki oikeudenkäynnistä 5.3.2004): ”Kaikki poliittiset argumentit … täytyy testata julkisessa keskustelussa. Ilman sananvapautta ja tasa-arvoista mahdollisuutta osallistua poliittisen tahdon muodostamiseen tällainen yhteisö on vaarassa ajautua harhaan. Erityisenä uhkana on noidankehä, jossa valta kasaantuu sellaisten toimijoiden tai ryhmien käsiin joilla on valtaa jo ennestään ja vain siksi, että niillä on valtaa jo ennestään. Epäilijät sivuutetaan, mutta tarvittaessa pakotetaan ruotuun”.


Patomäen lupaama ”harmageddon”, noidankehä hourahtaneiden valtaapitäjien itsekkäistä vaatimuksista epäilijöiden sivuuttamiseksi ja jopa ruotuun pakottamiseksi, on juuri toteutumassa.


THL:n työpaperi Mitä osallisuus on? (33/2017) puhui STM:n aktiivisesta kansalaisuudesta, aktivoinnista ja yhdenvertaisten palvelujen hengestä (STM 2014) sekä OM:n ihmisoikeuksista ja demokratiasta (OM 2014) ja OKM:n painotuksesta merkityksellisyydestä ja mahdollisuuksista (OKM 2016). Osallisuus on liittymistä (involvement), suhteissa olemista (relatedness), kuulumista (belonginess), yhteisyyttä (togetherness), yhteensopivuutta (coherence), mukaan ottamista (inclusion), osallistumista (participation) ja vaikuttamista (representation) sekä demokratiaa.


Eikös ole upeita sanoja, mutta mihin nuo upeat sanat ja periaatteet unohtuivat, kun Panu Huuhtanen potkittiin ulos Hanasaaren sananvapausseminaarista tai minä sain puoli vuosikymmentä jälkikäteen epäilyn ja syytteen osallistuttua keväällä 2015 JSN:n sananvapausseminaariin, jossa kukaan ei edes potkinut minua pois?


THL:n tutkijat liittyivät filosofian professori Frickerin (2007) arvioon episteemisestä epäoikeudenmukaisuuden käsitteestä, jolloin syrjityillä ja valtaa vailla olevilla ihmisryhmillä ei ole enää kenties edes termejä ja käsitteitä kuvaamaan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiaan. Vaikka merkityksellisyyden kokemukseen tarvittaisiin juuri yhteys ihmiseen tai muuhun olevaiseen, merkityksellisyys ei kuitenkaan synny. THL:n mukaan uuden julkisen hallinnon (new public governance) ja sitä seuranneen uuden julkisen johtamisen (new public management) tavoite olisi kuitenkin kaikesta huolimatta vastata kuvattuun kriisiin, jotta kansalaiset voitaisiin nähdä yhteisönsä aktiivisina jäseninä, joka osallistuu tai voi osallistua yhteisönsä kehittämiseen, toimintojen toteuttamiseen ja niiden arviointiin. Välillistä ja suoraa demokratiaa vahvistetaan.


THL:n tutkijoiden (s. 32) mukaan ratkaisevan tärkeää huono-osaisuuden, köyhyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden vähentämisessä olisi saada mukaan pieneenkin vaikuttamiseen ja poliittiseen toimijuuteen eritoten ne, jotka tilanteesta kärsivät, mutta ovat nyt hiljaa, koska eivät usko poliittiseen toimijuuteensa (Ford 1992: toimija-uskomukset; Bandura 1977: minä-pystyvyys.). Paitsi nyt käy syyttäjän vaatimusta noudattaen niin että väärin ajattelevaksi leimattu osa-aikainen koronalomautettu wc-siivooja ei saa katsoa televisiota eikä istahtaa isoon luentosaliin, sillä siellä voi joku ahdistua.


Osallisuuden käsite viittaa kuulumiseen yhteiskuntaan ja poliittisten yhteisöjen toimintatapoihin. Syrjään jäävien mukaan ottaminen (social inclusion) on ollut yhteiskuntapoliittinen tavoite, jota on edistettu hallitusohjelmia myöten. Vuosina 1998-2001 oli sisäministeriön koordinoima osallisuushanke, Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003-2007) käynnis OM:n johdolla kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman, osallisuuden edistäminen oli tärkeä tavoite myös Sipilän hallituksen ohjelmassa 29.5.2015, jossa kärkihankkeeksi nimettiin ”vahvistaa … ihmisen osallisuutta”. Marinin hallitusohjelman mukaan ihmisten osallisuuteen on suorastaan keskeistä investoida. Eriarvoisuus ilmenee myös eroina väestöryhmien terveydessä ja osallisuudessa.


OM:n julkaisussa 2004:11 Aktiivisten kansalaisten Suomi, FT, Sivistysliitto Kansalaisfoorumin pääsihteeri Harju arvioi Vanhasen hallituksen tuolloisen poliitiikkaohjelman tarkoitusta edistää ”aktiivista kansalaisuutta, kansalaisyhteiskunnan toimintaa, kansalaisten yhteiskunnallista vaikuttamista ja edustuksellisen demokratian toimivuutta”. Selvityksessä huomattiin, ettei aktiivinen kansalaisuus ole ihmisellä synnynnäinen ominaisuus, vaan siihen pitää kasvaa, oppia ja harjaantua. Taas syntyi rahasta niitä monia upeita juhlapuheita ja romanttisia sanoja, jotka kaksi vuosikymmentä myöhemmin ovat jo muuttuneet kirosanoiksi, jos niitä käytännössä tahdottaisiin noudattaa:


”Aktiiviseen kansalaisuuteen kasvamisessa ja kasvattamisessa tarvitaan avoimuutta ja uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Avoimuus on ennakkoehto oppimiselle ja valmiudelle oppia. Avoimuus auttaa kulttuurien kohtaamisessa, edistää suvaitsevaisuutta ja lisää moniarvoisuuden kunnioitusta. Se auttaa vapautumaan ennakkoluuloista ja esimerkiksi muukalaisvihamielisyydestä. Avoimuus opitaan kokemuksen kautta, kohtaamalla ja kuuntelemalla muita, olemalla ja toimimalla muiden kanssa. Siksi osallistuminen, mukanaolo ja dialogi ovat niin tärkeitä. Niihin tulee tarjota mahdollisuus ja niitä tulee harjoitella aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisessa.... Aktiivinen kansalaisuus ei toteudu ellei ihmisten osallistuminen etene dialogista käytännön toiminnaksi. Kauniiden ideoiden täytyy kohdata todellisen maailman kanssa ja kauniit puheet ja keskustelut pitää panna yhteisöissä käytäntöön. Tämä käytäntöön saattamisen taito on keskeinen kompetenssi aktiiviseen kansalaisuuteen pyrittäessä.” (s. 27).

”Yksilö, joka ei voi ilmaista itseään, joka tuntee olevansa yksinäinen, joka ei saa kaipaamaansa tukea, joka ei ole huomaavainen toisia kohtaan, joka ei osaa neuvotella, joka on suljettu ja kapea-alainen ja hauraalla identiteetillä varustettu, on takuuvarmasti voimaton. Sellainen ihminen on altis sosiaaliselle ulossulkemiselle ja vakava uhka sosiaaliselle koherenssille.” (s. 28)


OM:n julkaisun mukaan ongelmaksi muodostuu, jos kansalaiset jäävät vain julkisen vallan kuluttajiksi: ”Terveessä demokratiassa kansalaisten on tuettava ja ohjattava vallan käyttöä. Nykyisin kansalaiset ovat Don E. Eberlyn (1994b, xxix) ja Van Tilin (2000, 168) havaintojen mukaan tarkkailijoita eivätkä osallistujia. He ovat kuluttajia, jotka ”ostavat” veroja vastaan palveluja julkiselta vallalta. Kansalaisuudesta on tullut kuluttajuutta. Ihmiset ovat tulleet riippuvaisiksi hallituksesta eikä päinvastoin, kuten demokratiassa tulisi olla.” (s 29) Selvitys liittyi Aarhusin yliopiston professorin Korsgaardin psykologiseen näkemykseen identiteetin tärkeydestä sille että ihminen kokisi subjektiviteettinsa tärkeäksi. Kansalaiset tulee ottaa oman elämänsä arkkitehdeiksi ja toimijoiksi.


Propagandisti ei halua kohdata sinua


Kritiikkini Jantusen ja Aron esitysten suhteen on linkittynyt eurooppalaiseen keskusteluun.


Saako Aron ja Jantusen väitettyyn tieteeseen suhtautua epäileväisesti? 

Bordeaux´n yliopiston oikeussosiologian professori Ellul katsoi (Propagandes. 1962, engl. ”Propaganda: The Formation of Men's Attitudes”, 1965/1973), että propaganda on modernin teknologisen yhteiskunnan siiamilainen kaksonen. Propagandassa torjutaan dialogisuus: ”Yksilö ei kiinnosta propagandistia. Jotta propaganda olisi tehokasta, se ei voi kiinnittyä yksityiskohtiin... Propaganda lakkaa, kun yksinkertainen dialogi alkaa” (Propaganda ceases, where simple dialogue begins”, (s. 6).

Ellulin mukaan dialogia varten toisen kanssa vaaditaan odottamista ja kuuntelua, kunnes toisen osapuoli lopettaa sanottavansa ja me voimme vastata (Ellul, A Companion to His Major Works, Humiliation of the Word, s. 152). Modernin valtion hallitukset eivät voi hallita ilman ihmisten tukea ja läsnäoloa, propaganda toimii peitteenä, joka piilottaa sen, mitä todella tapahtuu hallituksen kulissien takana. Modernin valtion hallitukset ovat pikemmin propagandan toimittajia, kuin yksityinen kansalainen, jolla on vain mielipiteitä.


Mielestäni Jantuselle ja Arolle näyttää sopivan stereotyyppisesti yksilöiden nimeäminen (”harhaiset aktivistit”, ”putinistit”) myytteihin, mikä on propagandan piirre. Esimerkiksi Infosota-pamflettiin Jantunen ei haastatellut kohdehenkilöitä, ei myöskään minua, josta kirjoitti loukkaavia valheita. Myöskään Aro ei haastatellut pamflettinsa ”pahiksia”, vaan hän loi vain mustamaalauksen. Jantunen ei haastatellut Jermolaevan perhettä, jonka roolia kehiteltiin pamfletissa. Hän ei haastatellut Krimin ”vihreitä miehiä” ja heidän johtajiaan. Hän esitti väitteen lapsiasiakiistoista, mutta ei haastatellut lapsia-asiakiistojen venäläisiä osapuolia eikä istunut oikeudenkäynneissä. Jantunen ei ollut yhteydessä Venäjän strategisten tutkimusten instituuttiin (RISS tai RISI) ja sen johtajaan evp. kenraaliluutnantti Reshetnikoviin. Hän ei haastatellut RT-kanavan johtajia ja toimittajia, vaikka voisi käydä ilmi, että jokaisessa organisaatiossa on erilaisia henkilöitä. Suomessa kohdatuissa some-ongelmissa Jantunen ei analysoinut Snowden paljastamaa Iso-Britannian ja Amerikan NSA:n agenttien Online Covert Action -opaskirjaa (“The Art of Deception: Training for Online Covert Operations”). Jantunen ei haastatellut venäläisiä informaatiosotaa analysoivia professoreita ja tutkijoita. Hän ei valottanut informaatiosotaa ja informaatio-operaatioita käsitteleviä länsimaisia viitekehyksiä: ei kriminologin, sosiologian professori Cohenin, professori Gooden ja sosiologian professori Ben-Yehudan teoriataustoja.


Juuri samaan aikaan kuin Aro ja Jantunen astuivat areenalle, käsitteli 20.7.2015 Drewin yliopiston kriminologian ja sosiologian professori Bonn (Psychology Today -julkaisu,”Moral Panic: Who Benefits From Public Fear?”) julkisen pelon luomista. Tämä käsite ”tarjoaa arvokasta tietoa siitä, kuinka ja miksi voimakkaat sosiaaliset tekijät (social agents), kuten tiedotusvälineet ja poliitikot, tarkoituksellisesti luovat ... yleistää huolta tai pelkoa. ... julkiset pelot ja valtion interventiot ylittävät suuresti objektiivisen uhan yhteiskunnalle, jonka uhan luomisesta tietyn yksilön tai ryhmän väitetään olevan vastuussa”.


Professorin mukaan moraalinen paniikki on keskeinen tekniikka virkamiehille, poliitikoille ja lainvalvontaviranomaisille sekä tiedotusvälineille, joille yleinen huolenaihe on hyödyllinen. Virkamiesten ja tiedotusvälineiden keskinäinen suhde muodostuu symbioottiseksi: poliitikot ja lainvalvontaviranomaiset tarvitsevat viestintäkanavia retoriikkansa levittämiseksi ja tiedotusvälineet houkuttelevat laajaa yleisöä, joka houkuttelee mainostajia. Tietyt yksilöt tai ryhmät muuttuvat viestimissä ”kansanpaholaisiksi” (Folk Devils). ”Julkinen hysteria havaitun ongelman suhteen johtaa usein erittäin rankaisevaan, tarpeettoman lainsäädännön antamiseen ja sillä voidaan perustella valta- ja auktoriteettihenkilöiden agendaa”.


Jerusalemin heprealaisen yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan rikosoikeuden professori Gur-Arye מירי גור אריה julkisti 16.8.2018 analyysin moraalisesta paniikista tuomioistuimen prosesseissa: The Legitimacy of Judicial Responses to Moral Panic (Journal of Criminal Justice Ethics, Hebrew University of Jerusalem Legal Research Paper No. 28). Moraalisessa paniikissa tuomioistuimet demonisoivat vastaajia ja raskauttavat rangaistuksia. Niin ilmaistaan liioitellusti uhan vakavuutta sosiaaliselle arvolle. Viitteitä moraalisen paniikin vaikutuksesta tuomioistuimiin oli sekä tuomioistuinten retoriikassa että tuomioiden vakavuudessa. Tuomioistuimista löytyi jälkiä mediahypestä: ”Retoriikkaa käytetään perustelemaan rangaistuksia, jotka ovat suhteettomia sekä rikoksen luonteeseen että sen tekemisen yleisyyteen nähden”. Tuskin tarvitsee muistuttaa, miten liioittelevasti käräjäoikeuden MV-oikeudenkäynnin yhteydessä syyttäjä Hämäläinen puhui medialle ja kuinka käräjäoikeuden tuomari oli ylimielinen vastaajia kohtaan. Gur-Arye olisi saanut paljon aineistoa moraalisesta paniikista suomalaisen tuomioistuimen prosesseissa, jos olisi istunut Helsingissä.


Lehto liittyi yhteiskuntatieteiden pro gradu-tutkielmassaan ”Propagandasta ja vihasta” (Jyväskylän yliopisto, 2012) emeritusprofessorin Chomskyn analyysiin propagandan läheisyydestä demokratialle. Propaganda synnyttää suljettujen ovien eliitin, joka tietää kansaa paremmin, mitä kansa haluaa: tarkoituksena ei ole dialoginen eteneminen, vaan sen välttäminen. Propagandaa toteuttavat siitä hyötyvä eliitti, massamediayhtiöiden johtajat, heitä rahoittavat mainostajat sekä hyväksytyt ”asiantuntijat”, jotka kaikki suodattavat uutisia rautaisella otteella. He päättävät yksin sisällön ja sen, mikä on uutisoimisen arvoista (Herman & Chomsky, Manufacturing Consent, 1988, 2; Lehto 2012:28).


Lännessä koordinoitu kampanja


Venäjän joukkotiedotusjärjestelmän muutoksesta tohtoriksi väitellyt, Ruotsin kansallisen puolustusopiston ja Uppsalan yliopiston dosentti, ETYJ:n asiantuntijana toimiva Simons arvioi länsimaista valtavirran mediaa moraalisen paniikin käsitteistöllä: ”The Anatomy of a Moral Panic” (Changing Societies & Personalities, 2019, 3/3,s. 189-206). Vuodesta 2014 lähtien länsimaisissa joukkotiedotusvälineissä on käynnistetty Venäjä-vastainen koordinoitu kampanja, yritys saada aikaan moraalinen paniikki länsimaisessa yleisössä. ”Näyttää siltä, että tarkoituksena on luoda pelon tunne ja vaihtaa loogisuus sarjaan emotionaalisesti perustuvia reaktioita, jotka perustuvat propagandaan.”(Simons 2019).


Simons viittasi Newcastlen yliopiston journalistiikan lehtorin, tohtori Zollmannin analyysin ”Bringing Propaganda Back into News Media Studies” (Critical Sociology, 2017, 45): ”Koska tiedotusvälineet ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä julkisen mielipiteen muodostumiselle, ne ovat ilmeinen kanava propagandan levittämiselle”. Valtavirran median journalisti suhtautuu vähemmän kriittisesti ”viralliseen” valtiolliseen linjaan: ”Moraalisten paniikkien tarkoituksena on toimia keinona lain, politiikan tai nykyisten käytäntöjen muuttamiselle, mitkä muutokset perustellaan välttämättömyydeksi suojella yleisöä ja yleistä etua” (Simons 2019: 6).


Simons muistutti BBC:n ex-uutistuottajan Paynen luonnehtineen nykyaikaista mediaa ”kiistatta sodan välineeksi” (Payne, 2005: The Media as an Instrument of War. Parameters, 35, 1, 81–93). ”On ilmeistä, että moraalisen paniikin elinkelpoisuutta yritetään suojella ... kohdentamalla hyökkäyksiä niitä yksilöitä ja organisaatioita vastaan, jotka avoimesti kiistävät moraalisen paniikin laillisuuden ja uskottavuuden” (Simons 2019: 9, 14). Simons analysoi kahden tutkijan kanssa Naton kannattajien harjoittamaa ”kampanjatoimia” Ruotsissa (Sweden and the NATO debate. Journal Global Affairs, vol. 5, 2019): Jos et ole meidän puolellamme, jos et ”suostu” Nato-puolueiden väitteisiin, niin olet ”Venäjän trolli” tai ”hyödyllinen idiootti”. ”Näin rajoitetaan julkisen keskustelun vapautta ja moninaisuutta”.


Euroopan Parlamentin julkaisu Disinformation and propaganda – impact on the funtioning of the rule of law in the EU and its Member States (helmikuu 2019) pohti professori Martinin määrittelyä: ”Kaikki hyväksyvät, että propaganda on vaikuttamisen taidetta, manipulointia, hallinnointia, promootiota, muuttamista tai varmista, jotta mielipiteet, asenteet, toiminta tai käyttäytyminen hyväksytään” (Martin, Definition of propaganda. 1958, s. 10). EU-raportin (2019, s. 28) mukaan tutkijoiden mielipiteet eroavat siitä, onko propagandan oltava systemaattista ja järjestettyä. EU-raportti muisti, että sosiaalipsykologi Careyn (1922-1987) mukaan kaupallinen mainonta ja suhdetoiminta ovat propagandaa. EU-raportissa koettiin kiusalliseksi laajat määritelmät. Niin EU-raportissa (2019, s. 27) rajattiin, että tästä lähtien propaganda-sanaa he käyttävät kuvaamaan vain Kremlin järjestämiä strategisia tiedotuskampanjoita. Euroopan Parlamentti halusikin muuttaa propaganda-käsitettä sekä koordinoida kampanjaa Venäjää- ja maahanmuuttokriittisiä vastaan, jotka se niputti toisiinsa.


Saanko vielä sanoa?


Kymmenen vuotta työttömänä ja köyhyysrajan alapuolella kärsineenä suomalaismiehenä minä muistan suorastaan jankuttaa, että yhtäällä olen joutunut Jantusen toimesta mustamaalattuna ”harhaisena aktivistina” ja ”Kremlin asiamiehenä” syrjityksi ja toisaalta verorahat käytetään infosodan tunnistamiseen ja sen mukaisiin ”lainvalvontatoimiin”, kuten Brecht osuvasti lausui propagandasta:

Voi olla, ettei meidän maassa kaikki suju / niin kuin pitäisi. // Mutta kukaan ei voi kiistää ettei propaganda /ole hyvää. // Jopa nälkää näkevien on myönnettävä / että kansanhuoltoministeri pitää hyviä puheita.

Vain erinomaisella propagandalla saatiin/miljoonat vakuuttumaan siitä/että armeijan varustaminen on rauhan työtä/ ja jokainen uusi panssarivaunu rauhan kyyhkynen/ja jokainen uusi rykmentti uusi todistus/rauhanrakkaudesta.

Vielä yksi asia panee vähän epäilemään/propagandan tavoitteita: mitä enemmän meidän maassa/on propagandaa/sitä vähemmän on kaikkea muuta.


Minä katson näillä perusteilla oikeutetuksi linkittää Aron ja Jantusen dialogisuuden laiminlyövät sekä puutteellisesti, stigmatisoivasti ja reflektoimattomasti esitetyt tarinat kansainvälisesti tunnettuun infosota-, kulttuuri- ja mediakeskusteluun. Onko tutkijana esiintyvien henkilöiden intressien, kompetenssin, menetelmien, sidonnaisuuksien ja väitteiden arvostelu sallittua?

Terveisin


Juha Molari, 
Lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Lähettänyt klo Ei kommentteja:

torstai 21. toukokuuta 2020

Helatorstain käsky kristilliseen lähetystyöhön ja EU:n monikulttuuripäivä 21.5.2020

EU on julkilausumassaan arvovaltaisesti kutsunut eurooppalaiset edistämään kulttuurien monimuotoisuutta, mitä ymmärrystä erityisesti tulisi syventää monikulttuuripäivänä torstaina 21.5.2020.

Kristillinen kirkko tunnustaa vuosituhantisen tehtävänsä helatorstaina 21.5.2020: taivaaseenastuneen Kristuksen käskyä kristilliseen globaaliin lähetystyöhön, jotta ateistit, muslimit, hindut, juutalaiset ja kaikki kääntyisivät kristityiksi. Samoin lähetystyöhön on lähetetty tässä tarkoituksessa, että mahdollisimman moni suomalainen, saksalainen, turkkilainen, israelilainen, somali ja kiinalainen ym tulisi todella kristityksi, joka tunnustaa uskoa Jeesukseen. 

Kirkon ja (moni)kulttuurin välinen suhde on vahva ja keskeinen aihepiiri.

Raamattu ja taivaaseenastuminen


Luukkaan evankeliumin lopussa kerrotaan, kuinka Jeesus avasi opetuslasten ymmärryksen, määritteli uskontunnustuksen Kristuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta sekä antoi tehtävän tämän mukaisesti saarnata parannusta syntien anteeksiantamiseksi Jeesuksen nimessä kaikille kansoille. Tämä saarna tapahtuu Pyhän Hengen voimassa. Saarna alkaisi Jerusalemista (Luuk. 24:44-49).

Apostolien teoissa kerrotaan Jeesuksen kohonneen ylös taivaalle sen jälkeen, kun hän oli puhunut opetuslapsilleen, että Pyhä Henki tulee voimaksi, jotta he tulevat Jeesuksen todistajiksi ”aina maan ääriin saakka” (Apt. 1:6-11).

Kristuksen taivaaseenastumisen päivän, helatorstain, kunnioittaminen ja juhliminen on ollut kristillisessä teologiassa tärkeimpiä tapahtumia Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen rinnalla. Kristuksen taivaaseenastumisessa on kyse taivaaseen ottamisesta ja korottamisesta Isä Jumalan oikealle puolelleen:
 ”Hän nousi taivaaseen ja istuu Isän Kaikkivaltaan oikealla puolella”, kuten uskontunnustuksessa kirkot tunnustavat. ”Hän on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.

Psalmi 110:1 on antanut perspektiiviä kristittyjen vuosituhantiseen kunnioitukseen Jeesuksen taivaaseenastumiselle: 

”Herra sanoo minun herralleni: - Istu oikealle puolelleni. Minä kukistan vihollisesi, panen heidät jalkojesi alle, korokkeeksi valtaistuimesi eteen”.

Jesajan kirjan profetia Herran kärsivästä palvelijasta on ollut jo evankeliumien kirjoittajien mielikuvissa:

 ”Minä annan hänelle paikan suurten joukossa, hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa, koska hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa” (Jes. 53:12).

Antiikin päivinä on ollut Rooman keisarin jumaluutta kunnioittavia kertomuksia taivaaseen korottamisista. Myös jumalallisten ilmoittajien taivaallisista matkoista on ollut kertomuksia. Esimerkiksi professori David Aune on vuonna 2003 Westministerin teologian sanakirjassa artikkelissa Ascent heavenly koonnut tiivistetysti esille muutamia tapauksia sekä juutalaisuudesta että kreikkalaisroomalaisesta traditiosta. Eenokin ja Elijan jumalalliset korotukset tunnettiin juutalaisuudessa. Mooses pääsi taivaaseen ja Jobin lapset. Lisäksi ympäröivässä maailmassa Plutarkhos kertoi korotuksesta (Romulus 27), kuinka Rooman perustaja Romulus vietiin taivaaseen pilvessä. Herkules pääsi myös taivaaseen. Keisari Augustuksen nousua todistivat itse senaattorit. 

Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumisen juhlaa on vietetty kristillisissä kirkoissa jo 300-luvulla. Kirkkoisä Eusebius viittaa tähän juhlaan. Augustinus lausuu, että Jeesuksen taivaaseenastumisen juhlalla olisi apostolinen alkuperä. Hän mainitsee Pyhän Johannes Khrysostomoksen ja Gregorius Nyssalaisen kirjoitukset ja antaa ymmärtää, että kaikkialla kirkoissa tunnettiin juhla. Nimitykset hiukan vaihtelevat juhlalle: latinaksi voidaan käyttää ilmaisua ascensio tai ascensa, korostaen Kristuksen omaa voimallisuutta nousta taivaaseen. Anglikaanit käyttävät ilmaisua ”Pyhä torstai”, kuten myös William Blake runossaan ”Holy Thursday”.

Suomessa on helatorstaihin liittyneiden poliittisten seikkailujen ja teologisen näivettyneisyyden takia Jeesuksen taivaaseenastumisen teologinen merkittävyys merkittävässä määrin kadotettu. Antiikin ”rinnakkaismateriaali” on myös hämmentänyt siinä, mikä olisi kristillinen keskeinen viesti tai keskeiset viestit ylipäänsä enää helatorstaina.

Banaalissa lähestymisessä raamatunkertomuksiin on hukattu apostolinen, vanhakirkollinen ja luterilainen pointti Jeesuksen taivaaseenastumisesta ”korotuksena” Isän Kaikkiavaltiaan oikealle puolelle. Parhaimmillaankin modernit spekulaatiot Jeesuksen läsnäolon ”päättymisestä” ja ”poissaolosta” ovat syrjäyttäneet itse asian: väkevyyttä ilmaisevat vanhat teologiset teemat ja lähetystyön.

Sinänsä oikeisiin detaljeihin huomionsa kiinnittänyt Kari Kuula on selitellyt taivaaseenastumisessa ”päättyneen” Jumalan pojan ”näkyvä ruumiillinen toiminta”, Wille Riekkinen on korostellut Jeesuksen ”tavoittamattomuutta” ”tuonpuoleisuudessa”. 

Kaksi valkopukuista miestä suoraan lausuu opetuslapsille kehotuksen: ”Mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?” (Apost. 1:11) Tietysti UT tuo esille tätäkin poislähdön näkökulma siinä, että Jeesus ”erkani heistä” (Luuk. 24:51), mutta ei lainkaan voimattomuuden näkökulmasta, joka vaikutelma voi syntiä Kuulan ja Riekkisen lausahduksista tarkoituksellisesti tai tahattomasti. 

Niko Huttunen on Kirkko ja kaupunki-lehdessä (2015) rinnastanut Jeesuksen taivaaseenastumisen Rooman keisarin polttohautaukseen todistellen, että kristityt olisivat alkuaan tällä tavalla tahtoneet ”samalla osoittaa, että Jeesus, sen enempää kuin hänen seuraajansa, eivät uhkaa Rooman valtakuntaa poliittisesti”.  

Ihan oikeaan suuntaan Huttunen on astumassa tuossa tulkinnassaan, mutta ainakin Kirkko ja kaupunki -lehden julkaisemassa haastattelussa jää itse väkevä ydin lausumatta: taivaaseenastuneen Kristuksen väkevä käsky ja siunaus lähetystyölle globaalisti aina maan ääriin asti!

Monikulttuuri ja kirkon globaalimissio


Euroopan komission varapresidentti, espanjalainen sosiaalidemokraatti Josep Borell on julistanut ”kulttuurisen monimuotoisuuden päivää” torstaille 21.5.2020, jotta Eurooppa muistaisi sopeutuneen kulttuurisen monimuotoisuuden ansiosta maailmaan vuosisatojen ajan. Borell väittää, että tässä olisi myös ”avainrooli nykyisen kriisin seurauksiin”.

Brysselistä EU:n ulkoasiainhallinto on antanut julkilausuman ”vuoropuhelun ja kehityksen hyväksi kulttuurin monimuotoisuutta edistäen Euroopan unionissa”. Julkilausuman mukaan ”Eurooppa on monimuotoisuuden mosaiikki, jonka ovat muokanneet vuosisatojen aikana eri kansakunnat, kielet ja kulttuurit”.

”Eurooppa on sitoutunut kulttuuri-ilmaisujen ja perinteiden monimuotoisuuden säilyttämiseen kaikkialla maailmassa. --- Koska koronaviruspandemia on aiheuttanut ankaran iskun kulttuuritoimialalle, EU vahvistaa kulttuuriteollisuuden elinvoimaisuutta ja merkitystä yhteiskunnalle”.

”EU on vahvasti mukana kansainvälisissä kulttuurisuhdeohjelmissa, jotka tukevat kumppanimaiden kulttuurialaa. Sen avulla edistetään myös kulttuuriyhteistyötä, koska se myötävaikuttaa voimakkaasti kulttuurien väliseen vuoropuheluun, konfliktien ehkäisemiseen, sovitteluun ja sietokykyyn, tarjoten suojaa suvaitsemattomuutta ja väkivaltaisia ääriliikkeitä vastaan”.

EU ilmoittaa testaavansa pilottihankkeen ”Kulttuurin eurooppalaiset talot” (European Houses of Culture) innovatiivisia yhteistyömalleja.

Kristinuskon perinteinen vanha tunnustus Kristuksen taivaaseenastumisesta ja kirkon globaalista lähetystehtävästä voivat olla jännitteessä monikulttuuripäivän tarkoitusperien kanssa, mutta ristiriitaisuutta ei tule hätiköidysti kärjistää ja tulkita yksinkertaisesti.

Apostoli Paavalin Kirjeessä roomalaisille sanotaan tunnetusti ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä muaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Tuollainen ymmärrys evankeliumista, evankeliumin julistamisesta ja kristittynä elämisestä pitää mahdollisena, että jännitteitä ilmaantuu ”kulttuurin” nimissä tulevien uskomusten ja käytäntöjen suhteen. Vastaavan sisältöisiä jännitteitä ilmaisevia lauseita on lukuisia UT:ssa, kuten Jeesuksen Ylimmäispappillisessa rukouksessa, jossa yhdistyvät helatorstain kaikki keskeiset teemat lähetystyötä myöten:

”Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus. Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät” (Joh. 17:14-18).

Samanaikaisesti samainen apostoli Paavali tunnusti lähetystehtävässään kirkollista ymmärrystä sen puolesta, että lähetystyötä ja kirkon tehtävää ei tulisi tarkoitushakuisesti kärjistää vastakkainasetteluksi kulttuurien välille: kyseessä ei ole kulttuurien välinen taistelu, joka levitetään globaaliksi imperialismiksi. Apostoli Paavali kirjoitti Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille: 

”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1 Kor. 12:13).

Roomalaiskirjeessään apostoli Paavali ilmaisee kristillisen lähetysstrategian: ”Juutalaisen ja kreikkalaisen välille ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen” (Room. 10:12).

Apostoli Paavalin tekstissä Toisessa kirjeessä korinttilaisille on ilmaistu eräs pointti mission ja kulttuurin jännitteisen suhteen ymmärtämiselle, vaikka toki Paavali itse ilmaisi tuossa ajankohtaisessa kiistatilanteessaan itseään puolustellen, että toimii oikein, kun häntä vastaan hyökättiin seurakunnassa. 

Paavalin mukaan ”emmehän me julista sanomaa itsestämme, vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä” (2 Kor. 4:5).

Juuri ”itsestämme” julistaminen olisi kirkolliseen tai kristilliseen missioon sellaisten kulttuuristen sisältöjen sekoittamista, jotka ovat enemmän kulttuuri-imperialismia ja politiikkaa, kuin Jeesuksen Kristuksen palvelutyötä.

Agrippa 1 hallitsi 41-44 jKr. kuningaskuntaa. Juuri hänen tavoitteensa oli olla juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille kreikkalainen. Siitä huolimatta hän ei sietänyt herännyttä kristinuskoa ja mestautti Sebedeuksen pojan Jaakobin ja laittoi Pietarin vankeuteen. Apostoli Paavali itse kuvaili apostolista nöyryyttään ja antaumuksellisuuttaan tehtäväänsä siinä, miten hän on vapaasti ”ruvennut kaikkien orjaksi voittaakseni Kristukselle mahdollisimman monia”. Niin hän on voittaakseen juutalaisia ollut kuin juutalainen ja heikoille ollut heikko (1 Kor. 9:19-23). Tämän hän on tehnyt evankeliumin vuoksi.

Kristillisen teologian mukaista on ollut alusta alkaen, että juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa siinä, että kaikki ovat synnin alaisuudessa ja kaikilla on yksi sama Herra, joka voi pelastaa heidät (Room. 3:9, 10:12). Paavali kehottaa Ensimmäisessä korinttilaisiskirjeessä, että ei pitäisi "loukata" sen enempää juutalaisia kuin kreikkalaisiakaan tai Jumalan seurakuntaa, vaan ”minäkin yritän aina tulla toimeen kaikkien kanssa: en etsi omaa etuani vaan muiden ihmisten parasta, jotta he pelastuisivat” (1. Kor 10:32-33).

Sitä vastoin tunnetusti levitettyä lausahdusta ”juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille kreikkalainen” ei esiinny Uudessa testamentissa. Lähimmäksi tulee 1 Kor. 9:19-23.

Tällä on monikulttuuripäivänä ja monikulttuuristen poliittisten ja viranomaisvaatimusten aikana merkitystä, kun arvioidaan kristillisen kirkon saamaa globaalia lähetystehtävää. Kristityt on alusta alkaen lähetetty tietoiseen jännitteeseen kulttuurillisten tapojen ja vaatimusten kanssa, niin että yhtäällä ei saa mukautua tämän maailman pahoihin tapoihin ja toisaalta tulee välttää tarpeetonta loukkaamista kulttuurin ja kielen asioissa, koska Jumalan valtakunta ei ole maallisen hallintojärjestelmän perustamista.

Martti Luther: Mitä taivaaseenastunut Kristus tekee nyt?


Martti Luther on saarnassaan  Luukkaan evankeliumiin 24:50-53 tavoittanut varhaisemman kristillisen ymmärryksen Jeesuksen taivaaseenastumiselle.

Martti Lutherin mukaan Herra Kristus halusi tällaisen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen, koska

”Kristus ei halua olla mitään tekemistä maailman valtakuntien kanssa, sillä muuten hän pysyisi täällä maan päällä ja käyttäisi sitä kuten maalliset kuninkaat ja prinssit tarvitsevat. Mutta Hän jättää kaiken tämän tänne ja nousee taivaalle, missä emme näe Häntä. Tällä tavalla Hän haluaa opettaa meille, että meidän on tarkasteltava Hänen valtakuntaansa kunnolla ja tunnustettava, että se ei ole maallinen valtakunta, jollaiseksi opetuslapset olivat ajatelleet, että hän jakaa rahaa, omaisuutta ja tekee heistä suuria hallitsijoita, vaan hengellinen ja iankaikkinen valtakunta, koska Hän haluaa jakaa hengellisiä lahjoja niille, jotka ovat Hänen kanssaan sellaisessa valtakunnassa”.

”Siksi kenestäkään ei pitäisi eikä tule kristittyjä, jotta hän haluaa saada rahaa, hyvää ja suuria kunnianosoituksia. Sellaista varten kastetta, palvelustyötä ja sakramentteja ei ole perustettu. Kristus ei tullut taivaasta maan päälle sellaista maallista, ajallista asiaa varten, eikä Hän mennyt taivaaseen tästä syystä. Se on tekemisissä muiden ja korkeimpien asioiden kanssa, nimittäin sen hyväksi, että meille annetaan apu iankaikkisia hyötyjä varten, kuten syntien anteeksianto, vanhurskaus ja iankaikkinen elämä. Meidän pitäisi odottaa tällaisia lahjoja Herrraltamme Kristukselta, joka ei pysy täällä maan päällä, vaan menee taivaaseen ja haluaa hengellisen, näkymättömän iankaikkisen valtakunnan”.

Martti Luther tuo saarnassaan esille Kristuksen taivaaseenastumisen erityisen korostuksen, joka ei tapahtunut niin kuin Eenoksen, jonka Jumala otti vastaan tai Eliaksen suhteen, vaan Kristus itse on omien voimiensa avulla ilman apua astunut taivaaseen. ”Tämä on erittäin suuri ero”, Luther tähdentää. Samalla tavoin emme itse myöskään nosta itseämme kuolleista viimeisinä päivinä, Kristus nostaa meidät ylös.

Martti Luther kysyy saarnassaan vanhakirkollisen ja apostolisen kysymyksen, mitä Kristus tekee ylhäällä. ”Onko Hän nyt joute vai tekeekö hän mitään?” Luther viittaa Psalmiin 68 ja evankeliumien kertomukseen Luuk. 11:21, jossa Jeesus rinnastuu väkevämpään, joka voittaa saaliin.

”Koska me köyhä ihmiset olemme siis paholaisen ja kuoleman tyrannin alaisuudessa, näiden pitäessä meitä vankeina, niin on mahdotonta, että me voisimme vapautua itseksemme sellaisesta vankilasta. Paholainen ajaa ja hallitsee meitä, ja kuolema tukahduttaa meidät: ei ole mitään pelastusta, joka meillä voisi olla itsestämme. Mutta Kristus on väkevämpi, hän tulee aluksi kaikessa nöyryydessään antautuen ja antaen itsensä ristillä. Hän maksaa omalla kuolemalla koko maailman synnit niin kuin köyhänä ja viattomana lampaana. Ei ole voimaa ja väkevyyttä, sillä Hän roikkuu siellä haluavansa kärsiä kuoleman.”

Psalmi 68:19-20 lausuu mystisesti Herra Jumalalle: ”Sinä, Herra, nousit korkeuteen, otit vankeja, otit lahjaksi ihmisiä, otit nekin, jotka kapinoivat vastaan. Sinä asut korkealla, Herra, Jumala. Ylistetty olkoon Herra päivästä päivään. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme”.

Luther saarnaa:
”Kun synti sovitetaan ja lakkautetaan sellaisella kuolemalla, ja köyhä Kristus makaa haudassa, Hän nousee kuolemassa kaikessa voimassaan ja kunniassaan, kuten kuulimme pääsiäisenä, ja kuten Pyhä Henki täällä sanoo: Hän tunkeutuu vankilaan, ts. Hän murtaa paholaisen ja kuoleman voiman; ja vie tämän vallan, että paholainen ei enää vahingoita kristittyjä eikä kuolema enää kurista eikä synti enää syytä heitä”.

”Kristus on mennyt taivaaseen pitämään syntiä, kuolemaa ja perkelettä vankina, jotta he eivät enää vahingoittaisi meitä niin kuin ennen, mutta jos ne vahingoittavat meitä, sen pitää olla parasta meille”.

Luther kiinnittää huomiota siihen, että Kristus halusi nousta taivaaseen ja hän siunasi opetuslapset, mutta ei viettämään lomaa tai hyvää yötä, vaan toivoi heille onnea ja pelatusta toimiin, jotka Hän käski: saarnaamaan kaikille ihmisille evankeliumia ympäri maailmaa. ”Missä tahansa saarnataan pyhää evankeliumia, siellä on edelleen Herran Kristuksen käsien nostaminen ja siunaukset, että evankeliumin pitäisi tuottaa hedelmää eikä saarnata turhaan”.

”Tässä näemme, miten lohdullinen ja iloinen juhla meillä on taivaaseenastuminen, ja kuinka me nautimme siitä monin tavoin: Jumalan Poika istuu Isänsä oikealla puolella ja hän on ottanut synniltä, kuolemalta ja paholaiselta kaiken voimat, jotta ne eivät vahingoittaisi meitä.”

Helatorstain saarnassaan evankeliumiin Joh. 17:24-26 Martti Luther käsitteli kristityn lohdutusta ”maailman vastahakoisuuksia vastaan”. ”Tässä maailmassa olemme niin raadolliset ja hylätyt, ettei meillä mitään vakavaa, pysyvää asuinsijaa ole”, kuvailee kristityn ja maailman ristiriitaisuutta helatorstaina.

”Antakaa vain perkeleen ja maailman riehua ja raivota, murhata, polttaa ja ajaa teidät maailmasta pois: teistä pidetään kyllä huoli, ja te pääsette sinne, jonne haluatte, ja jossa te voitte maailmalta ja kaikilta perkeleiltä rauhassa elää ja olla. Missä se on, tai mikä sen paikan nimi on? Siellä, ”missä minä olen” (sanoo Hän), so on, Isän helmassa ja käsissä, jossa kaikkien enkeleiden täytyy rientää avuksi meitä nostamaan ja kantamaan”.

Helatorstaina saarnassaan evankeliumiin Mark. 16:14-20, joka on myöhempi kirkollinen interpolaatio (epäaito lisäys) alkuperäiseen Markuksen evankeliumiin, Martti Luther muistuttaa Kristuksen taivaaseen astumista uskontunnustuksen valossa:

”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, joka astui ylös taivaisiin, istuu Kaikkivaltiaan Isän Jumalan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.

Martti Luther painottaa saarnassaan, että evankeliumissa on kaksi eri kohtaa: toinen on se, että Herra käskee saarnata evankeliumia kaikessa maailmassa, ja toinen käsittelee hänen taivaaseenastumistaan. Jeesus nimenomaisesti nuhtelee opetuslasten epäuskoa ja sydämen kovuutta siinä, että me jätämme syrjään ja laiminlyömme tehtävän saarnata evankeliumia kaikessa maailmassa.

”Evankeliumi on suullista saarnaa, joka on kaikuva kaikessa maailmassa, saarnaa, joka vapaasti on julistettava kaikille luoduille, niin että kaikkien täytyy se kuulla, jos heillä vain on korvat kuulla, toisin sanoen, sitä on saarnattava niin julkisesti, ettei sitä julkisemmin voida saarnata”.

Luther moittii tiettyjä katolisia teologisia vääristymiä, joiden mukaan


”eräät ovat väittäneet, että omnis creature tietää ihminen. Nämä sanat eivät näet ilmaise sitä, että evankeliumi on saarnattava ainoastaan ihmisille, vaan sitä, että se on kajahdutettava kaikkien luotujen kuultavaksi. Maan päällä ei saa olla ainoatakaan kolkkaa, jossa sen ei olisi kaiuttava ennen viimeistä päivää. Se on Jumalan neuvo, ja siinä hän on päättänyt, että niidenkin, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole kuulleet Moosesta ja profeettoja, täytyy kuulla evankeliumi”.

Luther jatkaa evankeliumin saarnaamisen jumalallisesta tehtävästä Kristuksen taivaaseenastumisen uskonkohtaan:

”Emme saa ajatella, että hän on mennyt sinne ja istuu siellä ylhäällä, mutta on jättänyt meidän käsiimme hallitsemisen. Jos Hän näet olisi jäänyt tänne maan päälle näkyväisessä muodossa ihmisten keskuuteen, hän ei olisi voinut saada niin paljon aikaan. Siksi Hän onkin aloittanut sellaisen asian tilan, jossa Hänellä on tekemistä kaikkien kanssa, jossa Hän kaikkia hallitsee, saarnaten heille kaikille niin, että kaikki Häntä kuulevat, ja että Hän voi olla kaikkien tykönä. Varo siis ajattelemasta, että Hän nyt on meistä kauaksi loitonneena. Ei niin, vaan päinvastoin: täällä, maan päällä, ollessansa Hän oli meistä varsin kaukana, mutta nyt Hän on meitä varsin lähellä”.

Toisella kertaa helatorstaina saarnassaan Martti Luther tarkentaa, että Kristuksen taivaaseenastumisen edellä annettu käsky saarnata evankeliumia ei tarkoita käännyttämiseen pakottamista, vaan pelkästään saarnaamista.

”Usko ei näet tahdo ketään väkisin ahdistaa evankeliumiin, vaan se jättää asian jokaisen oman vapauden varaan: se uskoo, joka uskoo, se tulee, joka tulee, se joka jääpi ulkopuolelle, jääköön. Tästä jälleen huomaatte: paavi harhailee ja menettelee väärin, rohjetessaan väkisin ahdistaa ihmisiä uskoon. Eipä Herra käskenyt opetuslasten tehdä muuta kuin saarnata evankeliumia, ja niin opetuslapset tekivätkin. He saarnasivat evankeliumia: sen omisti, kuka omisti. He eivät sanoneet: Usko, taikka minä tapan sinut!”

Kunnioittaen,


Juha Molari, 
Lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Lähettänyt klo 1 kommentti:

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Jeesus Kristus on ylösnoussut - tämä ei ole mystikkojen preesens, vaan perfekti aikamuotona

En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi niin idässä kuin lännessä kirkot julistavat pääsiäisenä ylösnousemuksen passiivin preesenssissä, juuri nyt tapahtuvana ihmeenä, vaikka oikea verbimuoto olisi imperfekti tai perfekti menneisyyden tapahtuman johdosta. 



Pääsiäisenä tunnustan uskoa elävään Jumalaan, joka ei ole vain kuolleiden patriarkkojen, profeettojen ja apostoleiden jättämä teoreettinen viitekehys ja kulttuuriperintö. Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus ei kuitenkaan tapahdu tänään, vaan se tapahtui kaksi tuhatta vuotta sitten. Tämä Jeesus elää edelleen.

Sunnuntaina 19. huhtikuuta 2020 juhlistetaan itäisessä kristikunnassa vanhan kalenterin mukaisesti pääsiäistä, Kristuksen Jeesuksen ylösnousemusta.

Kunnioittaen muistan Justinus Marttyyrin merenrantakävelyä, joka tapahtui ennen kuin filosofi kääntyi kristityksi. Justinos oli saanut hyvän filosofisen sivistyksen. Mietiskellessään merenrannalla hän tapasi vanhuksen, joka toi esille elävän Jumalan tuntemisen. Tämä avasi filosofin uuteen maailmaan, jossa Jumala ei ole filosofien jumala, vaan elävä Jumala, jonka patriarkat, profeetat ja apostolit ovat tunteneet ennen häntä.

Justinos Marttyyri eli 100-165 jKr. Hän on jäänyt historiaan tunnettuna kirkon opettajana.

Elävän Jeesuksen Kristuksen tuntemista ei pidä sekoittaa vaatimukseen, jossa elävä ylösnoussut Jeesus näyttäytyisi todeksi kristittyjen "elämyksellisissä" performansseissa. Läntisessä kristikunnassa uudemman kalenterin mukaan tänään ei vietetä pääsiäistä, vaan pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina ihmetellään, kuinka apostolit saivat ylösnousseen todistajina kohdata ja tunnistaa Ylösnouseen Jeesuksen.

Muistan surullisen hyvin, kun pitkäperjantaina 1990-luvun alussa kävin tutkimusmatkalla torontolaista herätystä esittäneen kristillisen lahkon tilaisuudessa. Pastori huusi kuorolaisille, että enemmän voimaa, enemmän Henkeä ("more Spirit"). Hän vaati antaumuksellisuutta niin kuin kiivaimpien urheiluvalmentajien tiedetään pakottaneen urheilijoita suorituksiin.

Elävää Jeesusta Kristusta ei suinkaan tunnista siitä, että omilla elämyksillämme ylitämme ja syrjäytämme profeetat ja apostolit. Elävää Jeesusta Kristusta ei tunnista myöskään valheellisuuteen perustuvassa itsepetoksessa, jossa uskottelemme "uskovaisuudesta" sellaista pyhyyttä ja hengellistä kasvua, joka ei pidä paikkaansa Raamatun todistuksen kanssa.

Elävä Jeesus Kristus ei käännä kasvoja ja unelmointia ihmisen omaan erityislaatuiseen vireystilaan: itse elävä Jeesus Kristus voi, kun ihminen ei voi. Minä en ihmisenä kannattele Jumalan valtakuntaa, vaan Jumala toimii kaikkivaltiaana minusta riippumatta ja minusta huolimatta. Jumalan valtakunta itse kantaa sanan ja sakramenttien kautta.

Eilen Keskuspuistossa hämmästyin ihmispaljoutta, suorastaan ruuhkia, jotka ovat vaarallisia koronaviruksen leviämiselle.

Mietin siinä hölkätessä - surullisesti väsyneempänä kuin pitkään aikaan pitkällä lenkillä, että elän tätä elämääni, en etsisi mitään muuta, vähätkin unelmoinnit hylkään, tyytyisin vain tähän - ja jatkossa mahdollisesti vielä vähempään. Jätän myös jäähyväiset urheiluun liittyvälle unelmoinnille. Unelmat on hylätty, uho kuollut pois. Näin saattaa myös käydä, että jätän jäähyväiset urheiluun liittyvälle unelmoinnille, vaikka tuskin aktiivikuntoilijan liikkumista hylkään.

Tuollainen houkutus elämän ja tavoitteiden hylkäämisestä saapuu lähelle ihmismieltä, siitä löytyy kosketuspintaa tietyissä elämäntilanteissa. Voin kiittää ja perustella itselleni, että olen saavuttanut jo terveydelle sopivan 58-62 kg painon, minkä säilyttämiseksi ruoan säännöstely ja niukkuus ovat tärkeintä. Ei mitään enää.

Väitöskirjani viitekehysten myötä olen analysoinut toistuvasti, että ihmisen omien halujen kieltäminen ja näin "uhrautuminen" eivät ole suinkaan terveen psyykeen merkki. Sellaiseen liittyy ainakin riski, vaikka kristillinen hurskaus sisältää tuon riskin.

Halun jännite - tietty dialektiikka - on päinvastoin luonnollista ja tarpeellista ihmismielelle. Kamppailu niukkuudessa parempia saavutuksia kohti, mutta epäonnistuen, on terveen ihmisen tuntomerkki. Kristillinen usko elävän Jumalan kaikkivoipaisuudesta ei suinkaan tee kristitystä mystikkoa, joka luopuen maailmasta rakastaisi täysin tyhjentäen itsensä, ilman ehtoja ja halua.

Professori Bruce Fink on vuonna 1997 teoksessaan A Clinical Introduction to Lacanian Psychoanalysis (sivut 100–101) ja professori Paul Moyaert vuonna 1996 artikkelissaan Lacan on Neigborly Love julkaisussa A Journal for the History of Philosophy (sivut 1–31) tuonut esille "halun kuoleman" ja mystikkojen täydellisen "itsensä kieltämisen" ongelmallisuuden ihmispsyykelle.

Kristittynä voimme tunnustaa uskoa Ylösnousseeseen, elävään Jeesukseen, niin kuin Martti Luther Roomalaiskirjeen luennoissaan katsoen Jumalan aarteen olevan kätkössä "likaisessa pellossamme". Tämä tunnustaminen ei tapahdu kiistäen omaa elämää ja "likaista peltoa", eikä ikäviä ja keskeneräiseksi jääviä tehtäviä, joita meillä on epäonnisen maallisen elämämme kanssa.

UT:n kirjoituksissa ja luterilaisissa oppikirjoissa lukuisia kertoja mainittu "oman lihan ristiinnaulitseminen" ja "halujen kuolettaminen" eivät ole hengellinen johdatus skitsofreeniseen mystikon mielenlaatuun, josta Fink ja Moyaert ovat aiheellisesti varoittaneet. Sellainen houkutus ja riski vaanivat lähellä.

Skitsofreenisen mystikon mielenlaadussa "oman halun kuolettaminen" kulkee käsitysten harhaisen kuvitelman kanssa, jossa itselleen kuvitellaan erityinen missio ja nähdään kaikkien kasvojen kääntyvän itseään kohti, ihaillen tai pahantahtoisesti. Muistan kanttorin, joka julisti "oman halunsa kuolettamista", mutta ei voinut sietää ketään muuta kanttoria tai muusikkoa lähituntumassa kateutensa johdosta, kuvitteli suuria taivaallisia ääniä. Tyypillinen skitsofreenisen mystiikon patologia.

Kristitty aivan oikein nöyrästi tunnustaa oman vähäisyytensä ja syntisyytensä, jättää liiat kuvitelmat pois omista haavekuvistaan, hän ei kuvittele myöskään hengellistä asemaansa mitenkään erityislaatuiseksi. Tässä maailmassa on vain elettävä ihmisen kohtalo, toisella toisenlainen. Elävän Jeesuksen Kristuksen osallisuus ja vaikutus on tässä ihmisen kohtalossa salaisuus: elävä Kristus on todellinen, ei pelkästään papereiden ja dokumenttien periaate, mutta Hänen vaikutuksensa ei ole pääsääntöisesti sydämessä ja silmissä nähtävissä ja tunnettavissa.

Sen vuoksi en pidä siitä, että pääsiäistä julistetaan kirkoissa preesens-aikamuodossa. Ylösnousemus on tapahtunut joskus kauan sitten, mutta minä en tunne "ylösnousemus-elämää", joka olisi kenties skitsofreenisen mystiikon hallusinointia tai muuta vastaavaa. Käytän noin kovaa ilmausta, kuin "skitsofreeninen", koska psykiatrian professorit Fink ja Moyaert käyttivät sitä ilmaisua.

Jeesus Kristus elää - vaikka minulla menisi huonosti tai paremmin.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, koronalomautettu osa-aikainen wc-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172



Lähettänyt klo Ei kommentteja:

torstai 16. huhtikuuta 2020

Miksi koronaviruksen leviämisestä ja vaarallisuudesta ei ole luotettavaa tilastotietoa ja uutisointia Suomessa?

Kansanedustajat ovat viime päivinä kirjoitelleet ja julistaneet suuria prosenttilukuja siitä, miten monta prosenttiyksikköä on ollut kussakin kunnassa testatuista koronapositiivisia. Valtamedia levittää viranomaiskäyriä tartunnansaaneista ja kuolleista sekä lasketaan kuolleisuusprosenttia. Näitä numeroita käytetään perusteluina erilaisille pakkotoimille, rajoituksille ja suosituksille.

Esimerkiksi tanskalaistutkimus antaa huomattavan pienet luvut kuolleisuudelle, koska sairastaneiden kokonaismäärä nähdään suuremmaksi, kuin tyypillisesti monissa muissa tilastoissa. Suomessa eivät edes kaikki oirehtivat pääse testeihin ja saa nimeänsä koronavirukseen sairastuneiksi. Vielä suurempi määrä kantaa oireettomina tai suhteellisen lievästi kipeänä viruksen. Myös kuolleisuuden rekisteröinti on häilyvää. Suomessa on koronavirukseen kuolema merkitty aina, vaikka virus itsessään ei olisi pieni tai iso tekijä kuolemassa.

Epidemiologian dosentti Mikko Painio on tuonut samanlaisia kriittisiä kysymyksiä esiin koronavirukseen liittyvistä arvioista. 

Koronaviruksen leviämisestä on viranomaisten, poliitikkojen ja journalistien toimesta levitetty moninaisia ”tuloksia” ja ”prosenttilukuja”, joita numeroarvoja on tässä täysin tarpeetonta toistaa, koska esitetyt luvut eivät vastaa edes ammattikoululaisen epäonnistuneeksi jääneen opinnäytetyön luotettavuustasoa. Minulle on muodostunut erittäin vaikeaksi tulkita ja ymmärtää, mitä nuo tarjotut luvut todellakaan kertovat koronaviruksen todellisesta levinneisyydestä ja vaarallisuudesta.

Kertaan muutamia perusasioita opinnäytetyöstäni liiketalouden koulutusohjelmasta, jossa selvitin vuonna 2004 ”kuluttajien ostovoimaa”. Aihe ei toki koske viruksen leviämistä, mutta opinnäytetyötäni varten valitsin kvantitatiivisen kuluttujatutkimuksen, jossa otantatutkimuksessa tutkin suhteellisesti kiintiöityä otosta. Tiedonkeruumenetelmänä käytin henkilökohtaista suullista haastattelua. En siis työntänyt neuloja tai letkuja haastateltavien nenän kautta, joka sekään ei ole tiedonkeruumenetelmänä virheetön. Opinnäytetyössäni kiinnitin huomiota siihen, että suullinen haastattelu oli itsessään altis virheellisille vastauksille. Nyt tarjolla oleva ”koronadata” on huomattavasti villimpää.

Kouluja käyneet viranomaiset, journalistit ja poliitikot luulisivat muistavan, että empiirisen tutkimuksen rajoituksia on tutkijoiden keskuudessa paljon arvioitu. Sikäli kuin journalistit ovat saaneet opinnäytetöitään koskaan valmiiksi, niin niihinkin on sisältynyt tutkimusmenetelmän kuvauksia. Sitä vastoin koronasta uutisoitaessa on kokonaan kaikki tuo oppineisuus unohdettu. Kun toimittajat kirjoittavat näitä ”koronaprosentteja”, niin jättäkää viinat juomatta samana päivänä ja kerratkaa tilastotiedettä!

Esimerkiksi vasta tammikuussa 2019 rekisteritutkimuksen professoriksi saatu Reijo Sund olisi kliinisen lääketieteen yksikössä varmasti pätevä tulkitsemaan kerätyn ”koronadatan” luotettavuutta ja yleistettävyyttä. Hän on vuosien aikana pitänyt useita tilastotieteen luentoja yliopisto-opiskelijoille. Astuessaan vuoden 2019 alussa uuteen virkaansa, hän korosti yliopiston vahvuudeksi monia väestöpohjaisia seurantatutkimuksia ja viittasi rekisteridatan keräämiseen. Eikö nyt olisi poikkeusaikana käytettävä osaamista myös koronaviruksesta tehtäviin yhteiskunnallisiin yleistyksiin, joita toistaiseksi on tehty hyvin holtittomasti? 

Empiiriset tutkimukset jaotellaan käytännönläheisissä oppikirjoissa tavanomaisesti kvantitatiiviseen ja kvalitatiiviseen tutkimukseen. Kvantitatiivisiin tutkimukseen kuuluvat tyypillisesti aineistokeruumenetelminä kyselyt, haastattelut ja kokeelliset tutkimukset, kun taas kvalitatiivisessa tutkimuksessa henkilökohtaiset haastattelut, eläytymismenetelmät ja dokumentit. Kvalitatiivisia tutkimuksia voisivat olla enemmän suggestiiviset kuin täsmälliset potilaiden ja epäilevien ihmisten tunnelmakuvaelmat. Valitettavasti "tilastojen" avulla tehdyt tarinat ovat nykyään myös noita suggestiivisia juttuja, tunnelmointia. 

Suunnitelmalliset survey-tutkimukset on tehokkaita tapoja kerätä tietoa silloin, kun tutkittavia on paljon. Kun kyse on viruksen leviämisen selvittämisestä kokeellisten tutkimuksen tietojen valossa, niin otantatutkimuksessa tulisi tutkia perusjoukon osajoukkoa eli otosta, pienoiskuvaa väestöstä.



Suhteellinen kiintiöpoiminta merkitsee ei-satunnaisuuteen perustuvaa ositettua otantaa. Sinänsä otos ei yksistään takaa edustavuutta, vaan myös kustakin ositetusta ryhmästä pitäisi olla mukana riittävän monta edustajaa, useita kymmeniä. Suhteellisesti kiintiöityä ositettua otantaa pidetään tehokkaana menetelmänä, kun perusjoukko on heterogeeninen. Itse perusjoukon heterogeenisuus luo aina otokseen virhettä. Ryväsotanto olisi perusjoukosta arvottu otos, jota tutkijat voisivat aktiivisesti lähestyä.

Tutkimuksessa käytettävä kiintiöinti tulisi suorittaa valtiollisesti ja kunnallisesti luotettavien tilastotietojen perusteella esimerkiksi ikäjakauman perusteella siten, että kunkin kiintiön koko muodostuu vähintää useiksi kymmeniksi.

Kvantitatiivisessa tutkimuksessa käytettävä otos on ihan käyttökelpoinen menetelmä, kun projektin taso halutaan säilyttää yhdenmukaisena ja otokseen keräämiseen käytettävää aikaa lyhentää siinä tarkoituksessa, että saadaan esille edes tietyn ajan melko luotettava tulos. Tätä metodin lähtökohtaa ovat esimerkiksi Babbie 1973:74 ja Hopkins 1996:231 selvittäneet seikkaperäisesti ymmärrettävästi.

Näin kootun reaalimaailmaa koskevan uuden primäärisen tiedon luotettavuus olisi aidosti kiinnostava ja se voisi palvella luotettavaa päätöksentekoa. Voidaan sanoa tilastotieteen sanoilla, että sellaisen aineiston kerääminen vastaisi tieteellistä tehtävää ”tavoitella ja hankkia uutta tietoa” (Sund 2001a).

Otantakehikon muodostaminen on kiintiöpoiminnan suuri haaste, mihin tilastotieteen teoreetikot ovat usein viitanneet. Suomessa vaalitutkimuksessa on hyvin ymmärretty haasteet ja korjata laskelmia ennusteissa. Kun satunnaisotantaa käytetään, silloin umpimähkäisesti jokaisella yksilöllä olisi yhtä suuri todennäköisyys tulla valituksi tutkimusotokseen. Ositettu otanta korjaa vääristymiä esimerkiksi liikkeellä olevien ja tutkimukseen sattuvien ihmisten iän suhteen. Suhteellisesti olisi kuitenkin aiheellista kiintiöidä sukupuolet ja eri ikäryhmät, jolloin jokaisesta ositteesta valitaan prosentuaalisesti yhtä paljon tutkittavia. Vasta vastaavuuden jälkeen voidaan varmistaa, että estimoitaessa otoksen laskettuja tunnuslukuja päästään lähelle perusjoukon arvoja. Bailey 1994:94-95 sekä Rose & Sullivan 1996 ovat kirjoittaneet tämän vastaavuuden tarpeellisuudesta.

Kiintiöidyn otoksen avulla voidaan pyrkiä pienempään otoskokoon kuin ilman kiintiöintiä, niin että ei tarvitse testata pääkaupunkiseudun kaikkia miljoonaa ihmistä, jotta voidaan jollakin luotettavuudella lausua viruksen leviämisestä. Miljoonan ihmisen tutkimushanke olisi sekä hidas että kallis, mistä seurauksena se tuskin olisi edes sen luotettavempi.

Kiintiöpoiminnan avulla tehdyt markkinatutkimukset ja vaaligallupit ovat hyvin tyypillisiä. Markkinatutkimuksissa tavallisin käytetty ositetun otannan menetelmä on kiintiöpoiminta (quota samplin). Haastattelututkimuksia on käytetty poliittisiin tarkoituksiin jo 1880-luvulta alkaen. Jopa Max Weber käytti menetelmää valmistaessaan tutkimustaan protestantismin etiikasta. Haastattelututkimusten kehitys liittyy Gallupin, Neymanin, Roperin, Harrisin, Stoufferin, Lazarsfeldin, Pearsonin ja Fisherin kehitystyöhön. Modernit teoriat hyödyntävät modernia tilastotiedetta ja todennäköisyyslaskentaa.

Sen sijaan että vain tiettyä rajattua ryhmää selvittäisi, niin tutkijan tulisi tutkia jokaisen tapaamansa henkilön, mikäli tämä mahtuu kiintiöön, jolloin kiintiöpoiminta on ositetun satunnaisotannan (stratified random samplin) versio. Suhteellisesti kiintiöity ositettu satunnaisotanta on nimenomaisesti kehitetty tällaisia tarpeita varten, jotta saavutettaisiin parempi edustavuus tutkittavasta väestöstä.

Vuoden 1936 vaalitutkimus Literary Digest on klassinen esimerkki survey-tutkimuksen sosiaalisesta vääristymästä: tutkimus vääristi tuloksen, koska perusjoukosta ei laadittu kehikkoperusjoukkoja ja datan kokoamismenetelmä rajoitti joidenkin sosiaalisten ryhmien vastausmahdollisuutta. Tuolloin tiedonkeruumenetelmänä käytettiin puhelinta, mikä vääristi tulosta, koska kaikilla äänestäjillä ei ollut puhelinta.

Koronaviruksesta saatavan tiedonkaruumenetelmän aiheuttamat ongelmat tulosten yleistettävyydelle ja johtopäätöksille ovat huikeasti räikeämmät kuin klassisessa epäonnistuneessa Literary Digest-tapauksessa, koska tutkittaviksi ei edes hyväksytä perusjoukon mukaista väestörakennetta. Tällä tavoin saadun rajallisen ja vääristyneen datan käyttö yleistyksissä ja uutisoinnissa tulisi olla erittäin harkinnanvaraista ja tilastotieteen menetelmiä ymmärtävää.

Kvantitatiivisten tutkimusten validiteetin (pätevyyden) arviointityyppejä on useita: sisäinen validiteetti, ulkoinen validiteetti ja face-validiteetti, sisältövaliditeetti, kriteerivaliditeetti ja käsite- eli rakennevaliditeetti. Nämä kysymykset tutkimuksen pätevyydestä, päätelmien sopivuudesta, mielekkyydestä ja käyttökelpoisuudesta ovat koronavirustapauksessa jopa aivan ydinasioita, mutta juuri validiteettia ei oudosti ole lainkaan käsitelty missään julkisessa esityksessä.

Tutkimuksen reliabiteetillä tarkoitetaan tulosten pysyvyyttä, toistettavuutta ja tarkkuutta, joka luonnollisesti sisältää ongelmia jo pelkästään viruksen etenemisen johdosta ja tutkimusmenetelmään sisältyvien väärien negatiivisten tulosten johdosta. Tilastotieteessä hyvin tunnetaan, että tulokset jäävät erittäin sattumanvaraisiksi, jos otoskoko on kovin pieni ja otos on vääristynyt kuva populaatiosta. Estimaatioiden käyttö edellyttää todennäköisyyttä. Vallitsevan virustutkimuksen yhteydessä on täysin absurdia ja epäselvää, kuinka estimaatiot voitaisiin ylipäätänsä muodostaa.

Vanhastaan Suomen Sanomalehtien liitto julkaisi haastattelututkimuksen luotettavuuden selvittämiseksi muutamia peruskysymyksiä. Ensimmäinen koski tutkijan tai tilaajan oman intressin pohtimista. Toinen koski tutkittujen joukkoa ja heidän valintaa. Myös tilastollista merkittävyystasoa, virhemarginaalia ja tuloshaarukkaa piti vanhan ajan journalistin arvioida silloin, kun tehtiin yleistyksiä yhteiskuntaan.

Lukusuosituksia:

Babbie, Earl R. 1973. Survey Research Methods. Wadsworth Publiching Company, Inc. Belmont,
California.

Bailey, Kenneth D. 1994. Methods of Social Research. The Free Press. New York.

Hopkins, Glass 1996. Basic Statistics for the Behavioral Sciences. Boston: Allyn & Bacon. 3rd
Edition

Ramachandran, G. & Rao, T.J., 1974. Stratified sampling and allocation of sample size. Journal
of the Royal Statistical Society, Series B, Methodological 36: 292-298.

Rose, D. & Sullivan, O. 1996. Introducing Data Analysis for Social Scientists. Second Edition.
Open University Press.

Kunnioittaen Suomen turvallisuuden ja maailmanrauhan puolesta,

Juha Molari, 
pitkäaikaistyötön, koronalomautettu osa-aikainen wc-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)