Uskonpuhdistuksen muistopäivänä on hyvin aiheellista nykyisen kirkon tilanteessa selvittää muutama lähtökohta evankelisluterilaisesta uskosta, sen synnystä ja uudemmasta rappiosta.
Luterilainen jumaluusoppi – dogmatiikka on kirjoitettu meidän päiviimme saakka siinä vakaumuksessa, että pyhä Raamattu on eroten kaikista muista kirjoista ja mietelmistä, mitä maailmassa on, on Jumalan oma, erehtymätön sana. Siksi Pyhä Raamattu on ainoa opin lähde ja ohje luterilaisessa kirkossa, jos ja kun luterilainen kirkko tahtoo säilyä uskonpuhdistuksen kirkkona.
Suomessa kirkkolakimme ja kirkkojärjestyksemme määrittää yhä edelleen ensimmäisissä pykälissään tämän sitoutumisen Pyhään Raamattuun ainoa opin lähteenä ja ohjeena.
Luin eilen taas uudestaan Olaus Svebiliuksen vanhan yksinkertaisen selityksen Lutherin Vähään katekismukseen. Siinä oli piispa Danile Jusleniuksen esipuhe, jonka piispa oli kirjoittanut Skarassa läntisellä Götanmaalla kaikille kristityille suomalaisille marraskuussa vuonna 1745.
Piispa Danile Juslenius sanoittaa selvän ymmärrettävästi vastauksen kysymykseensä, mikä on Pyhä Raamattu.
”Se on Jumalan sana, jonka profeetat, evankelistat ja apostolit Pyhän Hengen vaikuttamina ja hänen ilmoituksensa perusteella ovat kirjoittaneet ja julistaneet meille opetukseksi, lohdutukseksi ja iankaikkiseksi pelastukseksi.”
Juslenius viittaa vakuudeksi kolmeen kohtaan Raamatussa: 2. Piet. 1:21 ”Yksikään profeetallinen sana ei ole tullut julki ihmisten tahdosta, vaan ihmiset ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina sen, minkä ovat Jumalalta saaneet”. Room. 15:4. ”Kaikki, mitä on ennalta kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa”. Joh. 20:31. ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden”.
Myös uskonpuhdistajamme Martti Luther paneutui tutkimaan ja selittämään nimenomaisesti Raamattua. Varmasti hän teki vääriä päätelmiä, oli syntinen ihminen ja oman aikansa "lapsi", mutta hän selitti Pyhään Raamattua.
Siksi kuuntelen pikemmin Martti Lutherin saarnoja kuin Suomen kansankirkon yksimielistä piispakuntaa, jollaista ihmettä ei tuskin koskaan saa nähdäkään.
Luther aloitti luentonsa Psalmeista elokuun 16. päivänä 1513. Huhtikuusta 1515 syyskuuhun 1516 hän luennoi Paavalin Roomalaiskirjeestä – ja määritteli uskollisen raamatullisesti käsityksensä myös käsillä olevaan kansankirkolliseen kiistakysymykseen. Galatalaiskirjettä käsiteltiin vuosina 1516-17. Nämä tutkistelut osoittautuivat Lutherin suureksi murrokseksi, jossa hän vapautui levottomuudestaan.
Tapahtumapaikkana suurelle vapauttavalla murrokselle oli yksinkertaisesti lukukammio luostarin tornissa, jossa hän löysi Pyhää Raamattua lukien ja selittäen ratkaisun kysymyksiinsä keskellä jokapäiväistä työtään.
Meidän aikamme näennäisluterilaisuutta hallitsee sitä vastoin irtaantuminen Pyhästä Raamatusta, jota väitetään epäluotettavaksi; on alkanut yleinen pakeneminen oman inhimillisen minän puolelle.
Martti Luther käytti Raamatusta ilmaisua »Jumalan kirja» (Lutherin Raamatusta käyttämä nimitys, St. L. IX, 1071; W. A. 12, 362), josta käsin on yksin, viimeiseen päivään asti, kristillinen oppi kaikkine osineen ammennettava ja jonka mukaan se on ojennettava.
Kun Martti Luther saarnasi vuonna 1527 Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, hän lausui asian mahdollisimman ytimekkäästi: »Sinun täytyy suhtautua Raamattuun niin, että ajattelet Jumalan itsensä siinä puhuvan» (Saarnoja 1. Moos. kirjasta, 1527. St. L. III, 21; W. A. 12, 440).
Vanhan luterilaisen uskonpuhdistuksen näkökulmasta olisi tuomittavissa siis, että nykyiset uudemmat teologit eivät johda kristillistä oppia enää Raamatusta vaan omasta sisimmästään, joten nämä liikkuvat siis koko itsepetoksen ja siitä johtuen myös epätotuuden piirissä.
Itsepetoksen ja epätotuuden oikeutusta on haluttu tukea sillä postmodernismin –ideologian mukaisella ei-kristillisellä lähtökohdalla, jonka mukaan meillähän on niin monia eri näkemyksiä.
Nykyaikainen vanhasta uskosta vieraantunut kirkollisuus moittii alkukirkkoa, Martti Lutheria ja uskonpuhdistusta, että nämä muka erheellisesti samaistavat Raamatun ja Jumalan sanan.
Totta kai Raamattu puhuu meille yksinkertaisin inhimillisin sanoin, siitä huolimatta emme uskonpuhdistuksen perinnössä voi asettua ylimielisiksi Pyhää Raamattua vastaan.
VT:n esipuheessa Martti Luther varoitti niin osuvasti kuin sopisi myös tänä päivä itse kunkin papin ja piispankin kuunnella uskonpuhdistaja Lutheria vielä kerran asian johdosta: »Pyydän ja varoitan hartaasti jokaista hurskasta kristittyä, ettei hän loukkaantuisi siihen yksinkertaiseen puheeseen ja kertomustapaan, jonka hän usein tulee kohtaamaan, vaan uskoisi epäröimättä, että kaikki, niin yksinkertaiselta ja halvalta kuin se saattaa näyttääkin, on pelkästään korkean jumalallisen majesteetin, vallan ja viisauden sanoja, tekoja, tuomioita ja kertomaa. Raamattu on näet sellainen kirja, että se tekee kaikki viisaat ja ymmärtäväiset houkiksi ja on avoinna vain heikoille ja yksinkertaisille, niin kuin Kristus sanoo Matt. 11:25. Luovu siis siitä, miltä sinusta tuntuu ja näyttää, ja pidä tätä kirjaa kaikkein korkeimpana ja jaloimpana pyhäkkönä, rikkaista rikkaimpana kultakaivoksena, jota ei milloinkaan voida tyhjiin ammentaa, jotta löytäisit jumalallisen viisauden, jonka Jumala tässä niin typerän yksinkertaisesti esittää masentaakseen kaiken korskan.» (St. L. XIV, 3 s.; W. A. 54, 2 s.)
Uskonpuhdistajan ja syntyneen evankelisluterilaisen kirkon vakaumus Pyhästä Raamatusta Jumalan sanana on kiinteässä ja erottamattomassa yhteydessä Lutherin suureen löytöön uskonvanhurskaudesta.
Jälkimmäistä ei voi löytää uskonpuhdistuksen mukaisessa Pyhässä Hengessä, jos ei tuota edellistäkään – Pyhää Raamattua – tahdota kuulla Jumalan äänenä ja puheena.
Lutherin teologiassa ja uskonvanhurskaudessa on kyse läsnäolevasta Kristuksesta: Kristus ei ole kaukana vaan lähellä, aivan läsnä, Raamattu on hänen sanansa. Taivas on hänessä läsnä maan päällä, ruumiillisesti totta pyhissä sakramenteissa. Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, on Jumalan kuva ja meidän kuvamme.
Jumala ei ole kaukainen, kasvoton majesteetti. Kristillisessä uskossahan on kyse Kristuksen läsnäolon löytämisestä ja saamisesta. Juuri kristillisen uskon saamista varten uskonpuhdistuksessa määritettiin selvästi, että papin tehtävä on selittää Sanaa, Jumalan sanaa, pyhää Raamattua.
Saarnat noudattivat kirkkovuoden kulkua ja vanhan käytännön mukaan jokaiseksi pyhäpäiväksi määrättyjä raamatuntekstejä. Kristillinen saarna oli Lutherille lain ja evankeliumin saarna. Saarnassa oli läsnä Kristus. Saarnastuolit syntyivät ja yhä mahtavammat koristelut korostivat Kristuksen äänen mahtiasemaa kansojen kuohunnassa.
Tätä nykyä on sitä vastoin tehty niin kuin minäkin olen ottanut käytännöksi, että papit laskeutuvat alas korkealta saarnastuolista ihmisten korkeudelle, mutta samalla on annettu väärä viesti, että myös pyhä Raamattu jää kansojen kuohunnassa revittäväksi, muokattavaksi ja uudelleen tulkittavaksi. Nousen siis nyt takaisin ylös saarnastuoliin merkiksi siitä, että uskonpuhdistuksen kirkossa on ymmärretty Pyhä Raamattu erilliseksi kuin kansakunnan äänestystulokset, pappien ja synodien mielipiteet tai ihmisten omat aivoitukset.
Martti Luther saarnasi erinomaisesti tämän asian joulupäivänä. ”Enkeli sanoo: ’Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa’. Kapalovaatteet ovat tietystikin Pyhä Raamattu, johon kristillinen totuus on käärittynä; siinä on usko esitettynä. - - - Ei ole koko maailmassa muuta todistusta kristillisestä totuudesta kuin Pyhä Raamattu.”
Esimerkistä voi havaita, että Luther itse liitti läsnäolevan Kristuksen ja Raamatun erottamattomasti toisiinsa.
Sittemmin on käynyt surkeasti erilaisten teologisten ja filosofisten virtausten seurauksena, joissa Lutherin teologia ja uskonvanhurskaus on irrotettu näistä Raamatun kehyksistä ja tehty uudeksi idealistiseksi motiiviksi.
Uskonpuhdistuksen Kristus-periaate, "kaikki, mikä ajaa Kristusta", on turmeltunut liian usein ja nykyään yhä johdonmukaisemmin pelkäksi vanhurskauttamisoppiperiaatteeksi; "kaikki, mikä todistaa anteeksiantamuksen opista". Niin syntisen anteeksianto ja Jumalan lapseuden saaminen ovat idealisoitu, henkistetty muka ainoaksi Raamatun tärkeäksi sisällöksi, mutta kaikki muu on alistettu toisarvoiseksi, kehälliseksi. Niin on murtunut kuitenkin luterilaisissa kirkoissa uskonpuhdistuksen aito Kristus, joka on läsnä armahtava Vapahtajana ja arvovaltaisena majesteettina Pyhässä Jumalan Sanassa.
Oikea Jumalan sana luo jumalanpalveluksen ja Kristuksen läsnäolon; jos Jumalan sanaa ei ole enää keskuudessamme, niin palveluksemme on harhautunut eikä todellista Kristusta löydy pelkällä yhteisöllisellä kivalla tunteella.
Martti Luther lausui voimakkaasti mainitun asian, kun hän sanoi: ”Saksalainen sananlasku on tosi: pimeät kirkot ja valoisat sydämet. Abrahamin kirkossa oli oikea Jumalan sana ja jumalanpalvelus. Meidän aikanamme kirkot ovat valoisia, mutta paikalla on niissä pimeitä, melkein sokeita sydämiä. Siis ei kaunis rakennus, ei kulta eikä hopea korista kirkkoa ja pyhäksi tee, vaan Jumalan sana ja puhdas oppi eli saarna. Missä ihmisille luvataan ja julistetaan Jumalan hyvyyttä ja missä sydämiä kehotetaan ja rohkaistaan, jotta nämä luottaisivat Jumalaan ja häntä hädässänsä huutaisivat, siinä on tosi Herran temppeli, vaikka se olisi pimeä sopukka, pelkkä kumpu tai puurähjä. Se on oikea Jumalan huone ja taivaan portti, vaikka se olisi katoton avaran taivaan alla". (Martti Luther).
Kristuksen todellinen läsnäolo toteutuu siis Jumalan sanan kautta ja Jumalan sanan tähden.
Uskonpuhdistaja kirjoitti Hengellisessä aarreaitassa: ”Jumalan huone ei välttämättä tarvitse olla kallis, suuri rakennus, niin kuin meillä on. Ei, Jumalaa ei sitä kysy, jos hänen huoneensa on korkeasti holvattu, juhlallisesti vihitty temppeli. Sen tähden Jakob ei elinpäivinään hänelle myöskään rakentanut huonetta. Mitä merkitsee siis se ettei Jumala asu siellä taikka täällä. Ei muuta, kuin että Jumala sanallansa on siinä läsnä, siellä missä hänen sanansa on siinä hän itse todella asuu” (Hengellinen aarreaitta).
Uskonpuhdistuksen muistopäivänä armonvuonna 2010 on suurin kansankirkollinen haasteemme evankelisluterilaisessa kirkossa siinä, että miten ja kuka palauttaisi kirkollemme taas jälleen Pyhän Raamatun, Jumalan oman kirjan. Kuninkaan virkamieskin päivän evankeliumissa Joh. 4: 46-53 uskoi Jeesuksen sanan ja lähti matkaan tyytyen Jeesuksen lausumaan lupaukseen, kunnes vasta paljon myöhemmin näki, että Jeesuksen sana oli todella luotettava ja voimallinen.
- - - -
