Kiitos Demari ja Martti Pelho

Kiitos Demari-blogi ja Martti Pelho!

Onko minulla enää paikkaa elämässä?

Nyt on jo yli keskiyön, kun laitan tätä leikettä blogiini. Kerään näitä leikkeitä, koska ne ovat myös painostuskeino julkisuuden ja avoimmuuden puolesta. Luultavasti psykologinen syy voi olla toki myös siinä, että haluan vakuuttaa itselleni oman olemiseni ja paikkani säilyvän tavalla tai toisella kaikenlaisista tuomioista riippumatta. Jos olisi aivan yksin, voisi jo epäillä omaa osaansa.

Opiskelu ja toiminta ovat psykologisesti hyvin tunnettuja itsensä huijaamisen keinoja, joiden avulla osoitamme itsellemme, ettei meistä vielä tehty "hakkelusta" (Bertold Brechtin ilmaisu), meistä voi olla sittenkin vielä "johonkin". Olen opiskellut kolmea tutkintoa: teologiaa, liiketaloustiedettä ja informaatioteknologia, joista viimeinen jäi kesken kirkkoherraviran johdosta. Jaksanko aloittaa neljännet opinnot löytääkseni paikan elämässä?

Totta kai myös taloustilanne huolestuttaa, mutta olen oppinut siihen, että vähälläkin selviää, kun ei juopottele eikä elä siivottomasti. Status-symbolit karsiutuvat ja niukkuuden uskotellaan murtavan ihmismielenkin alamaisuuteen, mutta ensimmäisen väitöskirjateemani ääressä opin antiikin kyynikoista, että he saattoivat olla varsin itsetuntoisia ja ylpeitä köyhyydessään. Siksi tahtoisin, ettei köyhä suostu alhaiseen tuntoon omasta arvostaan, vaan uhmaa sellaisia salakavalia ja jopa suoranaisia määritelmiä. Köyhänäkin aion kulkea reilusti ihmisenä, jolla on ihmisoikeudet.

Olen valmis sovintoon

Totta kai minua harmittaa tilanne. Olen varma, että en pyydä ProKarelialta anteeksi, koska sellaiseen en koe tarvetta. Muistettakoon, mitä kantelija on kirjoittanut myös esimerkiksi Tarja Halosesta, Paavo Lipposesta tai Matti Vanhasesta! Vladimir Putinia ei sovi oikein edes mainita, kun häntä vastaan panetteleva kieli on ollut niin tylyä! Mitä kantelija on kirjoittanut NordStream-kaasuputkesta! Mitä hän on kirjoittanut rajan takana Karjalassa asuvien venäläisten oikeuksista jos hänen unelmansa rajojen siirtämisestä toteutuisi! Totta kai olen valmis sovitteluun,kun ProKarelia sanoutuu irti Tarton rauhanrajojen vaatimisesta ja alistuu nykyisille rajoille, kun ProKarelia lopettaa The Soviet Story -vihafilmin esittämiset ympäri Suomea ja pyytää anteeksi naapurimaan hallitukselta tekemiään solvausia, kun ...

Pyydän ystävilleni Moskovassa, Pietarissa, Espoossa, Pariisissa, Lontoossa jne, jotta he osoittaisivat mieltä ihmisoikeuksien puolesta, mikä tarkoittaa syrjinnän ja alistamisen vastustamista. Mielenosoittaminen voi olla myös kunniakasta arvovaikuttamista ja hienoa käytöstä, sillä en minä itsekään töhri, räyhää tai riko mitään!

Спасибо, Татьяна МАСС!

Спасибо, Татьяна МАСС:

ПИКЕТЫ в защиту человека, который любит Россию.

X X X X

Juristin terveiset tuomiokapitulille

Arvoisa piispa Mikko Heikka ja Espoon tuomiokapituli

Olen virolaissuomalainen runoilija ja Tarton yliopistosta valmistunut juristi ja kirjoitan Teille kirkkoherra Juha Molarin puolesta jonka erottamista Te tulette harkitsemaan 12. 01. 2010.

Suomi on äitini suvun kotimaa ja minä olen ylpeä siitä että olen puoliksi suomalainen. Olen aina ollut ylpeä siitä että Suomessa ihmisiä ei kiusata mielipiteitensä takia kuten se on monta kertaa tapahtunut Virossa. Mutta Viro kantaa vielä harteillaan neuvostoaikojen kahleita ja sen voi antaa anteeksi. Kyllä Viro kasvaa ja muuttuu vielä vapaaksi yhteiskunnaksi.

Mutta Suomi on ollut vapaa yhteiskunta jo pitkästä aikaa. Suomen pitäisi siis tuntea hyvin vapaan yhteiskunnan perusoikeudet joista yksi tärkein on ihmisen oikeus ilmaista rauhallisesti mielipiteensä.

Kirkkoherra Juha Molari ei ole tehnyt mitään, jotta hänen erottamista työstään voisi edes harkita. Hän on vain kertonut rauhallisesti ja asiallisesti mielipiteensä yhteiskunnallisista asioista, joista hän on kiinnostunut ja jotka ovat hänelle tärkietä. Siinä ei ole mitään kiellettyä - myös kirkkoherroilla on oikeus ilmaista vapaasti mielipiteensä.

Juha Molari on myös puolustanut ihmisten oikeuksia kuten Anton Salosen tapauksessa. Hän uskaltautui asettua tavallisen ihmisen puolelle - siitä häntä tulisi kiittää, eikä moittia. Uskon että kirkko ei ole unohtanut perusarvojaan ja Jeesuksen opetusta, joka oli aina tavallisten ihmisten puolella, vaikka se ei aina miellyttänytkin valtiota ja hallitsijoita.

Haluaisin huomauttaa Teille myös sen, että Molarin tapausta tutkinut asiamies Jorma Back ei voi olla Molarin asiassa objektiivinen (ja sitä myös oikeudentieteellisestä kannasta), koska hän on toiminut aktiivisesti Valamo-seurassa ja on henkilökohtaisesti kiinnostunut Karjalan palauttamisesta.

Pyydän Teitä ja Espoon tuomiokapitulia jättämään Juha Molari ammattiin, sillä Suomen kirkko voi olla hänenkaltaisista ihmisistä ylpeä. Pienten maiden kuten Suomi ja Viro pitää arvostaa jokaista ihmistä joka uskaltaa taistella ihmisoikeuksien ja tavallisten ihmisten puolesta, sillä sellaisia ihmisiä ei ole paljon.

Suomeen ja vapaan yhteiskuntaan uskoen,



Irja Tähismaa
virolaissuomalainen runoilija ja juristi Virosta

Mielenosoituksia, dokumentteja, lehtijuttuja pastori Juha Molarin ja nationalistien kamppailusta

Tiedonantaja 8. tammikuuta 2010

MIELENOSOITUKSIA ERI PUOLILLA EUROOPPAA JA ESPOOSSA


Kansainvälinen lehdistötilaisuus kello 10.30 Helsingin keskustassa hotelli Seurahuoneen Keltaisessa kabinetissa, Kaivokatu 12 00100 Helsinki (Lisätietoa mielenosoituksesta ja lehdistötilaisuuden paikasta: Johan Bäckman, 040 503 5474).

Mielenosoituksia on tulossa Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin sortoyrityksiä vastaan Venäjällä Suomen suurlähetystöjen edustalla Pietarissa, Moskovassa ja Muurmanskissa, sekä Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja Lontoossa sekä Espoon tuomiokapitulin edustalla (Kirkkokatu 10, 02770 Espoo) tiistaina 12.1.2010 klo 11:30. Espooseen saapuu ystäviä ja tukijoita eri kansalaisjärjestöistä (mm. Suomen antifasistinen komitea, Viron antifasistinen Yövartio-järjestö Ночной Дозор ja muut) Suomesta, Venäjältä, Virosta ja Latviasta.

Asiantuntija-seminaari kello 15:30:(russofobia-konferenssi Helsingin Seurahuoneen kabinetissa 36, Kaivokatu 12, 00100 Helsinki).

Liity tukiryhmään Facebookissa!

MEDIASSA TÄHÄN SAAKKA

Turun Sanomat haastattelivat eri osapuolia ja kirjoittivat tapauksesta laajan uutisen. Turun Sanomat:
Myönteisessä lehtijutussa oli kuitenkin se virhe, jonka ilmeisemmin Jorma Back oli saanut ujutettua, että minun väitettiin olleen pappispuvussa Putinia tukevassa mielenosoituksessa Tampereella. Tosiasiassa Tampereella olin siviilivaatteissa The Soviet Story -elokuvaa vastustavassa tapahtumassa.

Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka ja lainoppinut asessori Pekka Leino olivat vastassa, kun nämä halusivat puhutella minua tiistaina 7.4.2009. Sain melkoisen määrän kieltoja kirjoittamista, matkustamista ja muuta toimintaa kohtaan, mutta tulkitsin kiellot perustuslain vastaisiksi. Kantelut tulivat minua vastaan kaksi viikkoa myöhemmin ProKarelian toimesta, mutta kapituli julkaisi välittömästi kantelijoita sympatiseeraavan lehdistötiedotteen asiasta.

Kerroin minua vastaan aloitetusta kantelu- ja tutkintaprosessista heti sen jälkeen, kun ensin ProKarelia ja Espoon tuomiokapituli olivat tiedottaneet ”sopimattomasta käytöksestäni” kotisivuillaan: tässä ensimmäinen lehdistötiedotteeni.

Tuomiokapitulin julkaiseman lehdistötiedotteen jälkeen villiintyi huhut meikäläisen työtavoista ja vastasin niitä varten Etelä-Uusimaa –lehteen toukokuussa 2009, mutta tämä blogikirjoitus on hiukan pitempi versio samasta lehtikirjoituksesta. Elokuun lopussa 2009 kerroin venäjänkielisessä blogikirjoituksessani, että olen avoin uusia työpaikkojakin kohtaan: http://juhamolari.blogspot.com/2009/08/blog-post.html. Tämä blogikirjoitus havaittiin vain muutaman tunnin kuluttua sekä Interfaxissa että Virossa: syntyi valtaisasti sanomalehtikirjoituksia asiani hyväksi Venäjällä. Venäläiset lehdet kirjoittivat ProKarelian ja tuomiokapitulin keskenään kuhertelevasta hyökkäyksestä minua vastaan laajasti jo elo- ja syyskuussa 2009. Moskovalainen diplomaattisen akatemian professori laittoi ystävällisen kirjeen syyskuussa 2009, kun kapituli ja ProKarelia kiristivät hyökkäyksiä meikäläistä vastaan, sain myös syyskuussa eräiltä seurakuntalaisilta ihania kortteja. YLE Svenska Nyheter käsitteli myös lyhyesti tapaustani. Venäläinen sanomalehti «Русский Обозреватель» julkaisi venäläisen historiallista muistoa arvostan tutkimussäätiön (“Фонд Историческая память”) kansainvälisten suhteitten johtajan Olesja Orlenkon (Олеся Орленко) artikkelin 27.10.2009. 6. lokakuuta 2009 Elina Laiho kirjoitti Länsi-Uusimaa -lehteen, että Pohjan pappi vastasi tuomiokapitulille.

Media on kertonut kirkollisesta oikeudenkäynnistä Venäjä-mieliseksi moitittua kirkkoherraa vastaan runsaasti myös vuoden vaihteen tuntumassa: Suomessa ja Virossa muutamat suositut blogikirjoittajat ovat kirjoittaneet tammikuussa 2010; mm. Venäjällä, Yhdysvalloissa, Ukrainassa, Tshetsheniassa, Virossa ym. ovat useat useat kymmenet televisio- ja radiokanavat, viralliset instituutiot ja suuret sanomalehdet kertoneet toistamiseen tapauksestani joulukuussa 2009. Lokakuussa 2009 kirkollinen Kotimaa-lehti lipsautteli asian johdosta, mutta päätoimittaja Mari Teinilän kanssa keskusteluni jälkeen erinomaisesti suostui vastineeseeni. Em. joulukuun venäläisen luettelon jälkeen on mm. pari kiinnostavaa venäläistä blogia kirjoittanut asiasta: Алексей Михайлов kysyy joulukuussa: Народ, что за Юха Молари? Что за священник? ja Санкт-Петербургский Католический Информационно-просветительский Центр 'MILITIA DEI' kertoo tapauksestani.

Yle 2 -alueuutiset kertoivat tapauksestani 7.10.2010. Evgenia Hilden-Järvenperä kirjoitti tapauksestani lokakuussa 2009. Leena Hietanen kirjoitti tammikuussa 2010 blogissaan Suomessa ilmenevästä ideologisesta vainosta, "puhdistuksesta", jossa mm. Venäjään myönteisesti tulkittavia henkilöitä ajetaan ulos töistään ja tehtävistään. Käymälässä-blogissa esitetään osuva mystikon näkökulma kirkolliseen oikeudenkäyntiin: "Hyvä piispa Mikko Heikka, kukaan ei tietenkään odota kirkolta instituutiona muuta kuin hyvää näytelmää. Kirkkoherra Molarin kohteluun liittyen täytyy kuitenkin kysyä onko suomen evankelisluterilainen kirkko ytimeltään naamio pakanallisille Kristusta pilkkaaville uhrimenoille?" ja muistettiin myös "Dostojevski-saarnaa", kun kyse on kuitenkin tuomiossa viranhoidon vakavista rikkeistä!

VIRALLISET DOKUMENTIT

Kanteluprosesi alkoi tästä Kari Silvennoisen Tamperen poliisille ja Espoon tuomiokapitulille jättämistä kanteluista.

Kihlakunnansyyttäjä Heidi Ukskoski antoi 20.11.2009 päätöksen ja sama venäjäksi, ettei Kari Silvennoisen nostamaa rikostutkintapyyntöä tutkita Tampereen poliisissa, mutta Espoon hiippakunnan tutkinta-asiamies seurakuntaneuvos OKT Jorma Back (71v, kokoomus) teki kuitenkin virallisessa raportissaan tämän jälkeen ehdotuksensa asian siirtämisestä muiden tapausten lisäksi kurinpitoasiamiehelle (ks. Kirkkolaki 23 luku, § 4 ja 6; Kirkkolaki ja kurinpitoasiamies), eli virasta määräajaksi tai pysyvästi erottamisen.

Jorma Back on Valamossa syntynyt vanha mies, joka on toiminut aktiivisesti Valamo-seurassa, kirjoittanut ja toimittanut aihetta romantisoivia kirjoja, eikä henkilökohtaisen taustansakaan vuoksi voi hyväksyä pappia, joka moittii perversseiksi - ajanmukaisesta todellisuudesta harhautuneiksi - niitä tahoja, jotka elävät menneisyytensä Karjalan tai Valomon palautusharhoissa.

Lähde: Lakimiesmatrikkeli 2007.

Hallituksen esityksessä vuonna 2003 (HE 121/2003) perusteltiin, että jo tutkinta-asiamiehen käyttö ja tarve kertoo poikkeustilanteesta:
23 luku. Kurinpitomenettely
4 §. Tutkinta-asiamies ja «kurinpitoasiamies». Pykälän otsikkoon ehdotetaan lisättäväksi maininta tutkinta-asiamiehestä. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 1 momentti, jonka mukaan tuomiokapituli määräisi hiippakunnassa suoritettavaa kurinpitoasian valmistavaa tutkintaa varten tutkinta-asiamiehen neljäksi vuodeksi kerrallaan. Tutkinta-asiamiehen tarve on ilmeinen vaikeissa ja mutkikkaissa viranhaltijoiden epäillyissä virkavelvollisuuksien rikkomistapauksissa, joita tosin on lukumääräisesti verrattain vähän. Tuomiokapitulin viranhaltijat eivät esteellisyyden vuoksi voi suorittaa valmistavaa tutkintaa ainakaan papiston osalta, koska jatkotoimenpiteet tapahtuvat tuomiokapitulissa. Momentissa säädettäisiin tutkinta-asiamiehen kelpoisuudesta. Uuden 1 momentin johdosta nykyiset 1 ja 2 momentti siirtyisivät 2 ja 3 momentiksi. - - - 5 § Valmistava tutkinta. Jos 3 §:ssä mainitulla viranomaisella on perusteltua aihetta olettaa kurinpitovaltansa alaisen papin tai muun viranhaltijan syyllistyneen virkarikokseen tai sellaiseen menettelyyn, josta voi seurata kurinpitorangaistus, sen on huolehdittava siitä, että asiassa suoritetaan valmistava tutkinta. Tutkinnan suorittaa hiippakunnan tutkinta-asiamies. Tutkinnan valmistuttua viranomaisen on, jos tutkinta antaa siihen aihetta, toimitettava tutkinta-aineisto viralliselle syyttäjälle tai kurinpitoasiamiehelle taikka pantava vireille kurinpitomenettely.

Minun tapaukseni on nyt piispan johdolla tuomiokapitulissa tulkittu, että olisi "perusteltu aihe olettaa" minun syyllistyneen virkarikokseen tai vastaavaan, että tämä olisi "ilmeisen vaikea ja mutkikas virkavelvollisuuksien rikkomistapaus", jota kapitulin jäsenet eivät voi tutkia estellisyyden vuoksi, mutta Valamo-seuran romantikko voi!

Tuomiokapitulin ja tutkinta-asiamiehen raportti saapui kirkkoherralle jouluaaton aattona 23.12.2009. Juha Molarin virallinen vastaus 26.12.2009 (2009 – 00204/diaari 531; 2009-00402/diaari 439) esityksiin erottaa hänet määräajaksi tai pysyvästi pappisvirasta, koskien myös Veikko Saksin ja Kari Silvennoisen kanteluja sekä Rimma Salosen tapausta: tutkinta-asiamies oli erityisen tuohtunut, koska kutsuin Rimma Salosen tapausta en ainoastaan "perhetragediaksi", vaan myös "suomalaisperäiseksi diplomaattiseksi sotkuksi". Tällä tavalla sanoin, kun tutkinta-asiamies kysyi erityisesti asiaa minulta ja kerroin samansuuntaisesti myös televisiohaastattelussa sekä blogikirjoituksessani, mutta en kirkossa tai saarnavirassa. Espoon tuomikapituli on alusta alkaen – jo huhtikuussa 2009 – tiedottanut kirkkoherra Molarin ”sopimattomasta käytöksestä”, vaikka asiaa ei ole tukenut mikään tutkimus tai ulkopuolinen näyttö tämän yhden kantelijan väitteen lisäksi. Kapituli ei ole huomautuksista huolimatta täydentänyt tiedotustaan sittemmin, kun asiasta huomautettiin poliisin ja syyttäjän päätöksen perusteella.

Tuomiokapituli aloitti Kari Silvennoisen kantelun sijasta selvittää ensin Karin ystävän ProKarelian pääsihteeri Veikko Saksin kantelua, joka lähetettiin pian asianajajan tekemän kantelun jälkeen. Jorma Back kirjoitti tutkimusraporttinsa Saksin kantelun perusteella.

Annoin oman vastaukseni Jorma Backin ensimmäiseen tutkintaraporttiin: vastaukseni julkaisin 3.10.2009 asiassa perjantaina 2. lokakuuta 2009 2009-00205, ja moitin erityisesti raportin perustuvan asiakirjojen ja lausuntojen väärentämiseen, rakentuvan Venäjä-vihamieliseen syrjintään työntekijää vastaan sekä yritykseen kantelun käsittelyn sijasta koota kaikenlaista kontekstistaan irrottua mainettani pilaavaa fantasiaa, kuten kysymyksiä venäläisistä tulonlähteistä ym. Jorma Back antaa oman todisteensa sen puolesta, että saarnaisin enemmän Venäjästä kuin Jumalasta kirkossa: Back viittaa yli kolme vuotta vanhaan joulusaarnaani, jossa silloinen Malmin seurakunnan seurakuntapastori viittasin Fjodor Dostojevskiin. Kaikki saarnani ovat luettavissa internetistä hänen kotisivuiltaan. Syytöksen alainen saarnani on tässä. Back harhautti minua kuitenkin ”suutahtamaan” vastauksessani enemmän kuin tarpeellista, sillä Back kirjoittaa ikään kuin seurakuntaneuvosto olisi sanonut, että saarnaan ”enemmän Venäjästä kuin Jumalasta”, mutta tosiasiassa seurakuntaneuvosto ei käytä tällaista ilmaisua, vaan alkuperäisissä dokumenteissa puhui syksyisten saarnojen käsittelevän myös yhteiskunnallisia oloja. Veikko Saksin tekemä kantelu on tässä.

Minua ei kuohittu!

Olen ollut toista vuosikymmentä naimisissa venäläisen naisen kanssa, joka kuuluu Moskovan patriarkan alaiseen seurakuntaan. Vaikka olen suomalainen mies, hän ei ole kuohinnut minua.

Tämä näkemykseni on ennakkoluulotonta venäläisten rakastamista, koska minulla ei ole mitään tuollaisia uhkakuvia. Olisiko paras pelätä, sillä kuka tietää, mitä tapahtuu yllättäen…

Luoksemme saapui tänään kylään venäläinen oopperalaulaja ja hänen aviomiehensä. Sain yllättäen lahjaksi itselleni hyvin ajankohtaisen ikonin ja vuosikalenterin 2010.

 Kalenteri oli omistettu pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (19. heinäkuuta 1759 Kursk – 1833) ja hänen nimensä mukaan pyhitetylle pietarilaiselle kirkolle.

Tästä virisi pieni yllätys vieraille, kun kerroin, miten pahoin Suomessa oli kirjoitettu Serafim Sarovilaisen yhteisöstä ja Moskovan patriarkan alaisesta kirkosta.

Ja yllätys muuttui kauhistukseksi, että meikäläistä yritetään saattaa pois luterilaisesta kirkosta, koska ironisoin toimittajia, jotka olivat virittänyt kuohitsemispropagandaa tuota seurakuntaa vastaan. Niin yllätyksemme oli molemminpuolinen ja ajankohtainen.

Sain tänään tietää, että tiistaina 12.1.2010 myös Venäjän demokraattinen antifasistinen liike (”Nashi”) osallistunee Pietarissa ja Moskovassa Suomen suurlähetystön tuntumassa mielenilmaukseen viranhoitoni puolesta luterilaisen kirkon diskriminaatiopyrkimyksiä vastaan.

Nyt jatkaa siis iloinen kanssakäyminen venäläisten vieraiden kanssa, jotka kuuluvat mainittuun seurakuntaan Pietarissa. Lisättäköön vielä, että kyläilevä rouva on jopa aika tunnettu oopperatähtenä…

Yritän tänään valmistella yömyöhällä vieraiden ja perheen käydessä nukkumaan vastauksiani venäläiselle toimittajalle, joka Pariisista asti kyseli kuulumisiani.

Valkoinen Suomi toteutti ideologisen puhdistuksen ja pakkosiirsi punalapset

Kuva: Sosialistinaisten lehti Työläisnainen, kesäkuu 1921 (teoksessa Kaarninen 2008: 120). Lisättäköön kuvan ulkopuolelta, että usein punaisten haudalla ei saanut ilmaista surua tavalliseen tapaan, ei laskea kukkia eikä veisata lauluja, joten pahimmassa tapauksessa punikkien kakarien piti kätkeä itseensä suru kuolleesta isästään ja äidistään.

Olen lukenut monta kertaa Erving Goffmanin pamfletin Minuuden riistäjät. Se on upea teos, jota sopii suositella, jos ei tahdo katsoa elämää liian yksinkertaisesti. Maineikas sosiaalipsykologi kertoi, että totaaliset järjestelmät vanhoista luostarijärjestelmistä uudempiin mielisairaaloihin ovat riistäneet ihmiseltä minuuden. Riistävässä kulttuurissa yksilön pitää katsella olkansa yli odotettavissa olevia tuomioita ja arvioida sopivuuttansa pikemmin takaviistoon olkansa yli kuin omasta sydämestään käsin. Tunnistin minuuden riistämisen suomalaisen tradition entistä paremmin sosiaalipsykologin kirjan avulla.

Olen muutaman vuoden aikana kohdannut useita venäläisperheitä ja –äitejä, joiden lapset on otettu huostaan Suomessa. En sano, että tässä vaiheessa on vielä fasistisjärjestelmällinen suomalaistaminen, koska tuskin mitään virallista päätöstä on menettelyä varten. Kyse on patologisesta russofobisesta epäluuloisuudesta venäläisiä vanhempia vastaan. Minun sydämelläni on yhä Suomesta Venäjälle tullut venäläisnainen, joka kertoi muuttavansa lapsensa kanssa Israeliin, koska Suomessa älykäs lapsi oli joutunut opettajien taholta tarpeettoman tarkkailun kohteeksi venäläisyytensä vuoksi. Eräs toinen venäläinen äiti menetti lapsensa avioero- ja lapsenhuoltajuuskiistoissa suomalaiselle miehelle, vaikka tämä mies oli päihteiden väärinkäyttäjä, mutta oli kuitenkin suomalainen. Sosiaalivirasto otti huostaan lapsen huonolta isältä, mutta ei antanut äidille, kunnes monimutkaisten oikeusprosessien jälkeen ja vuosien jälkeen lapsen tahtoa kuunneltiin. Venäläinen äiti oli epäilyttävä. Itsekin olen saanut kymmeniä viestejä, että lapseni pitäisi ottaa pois, koska nämä eivät kasva ainoastaan suomalaisiksi, vaan myös venäläisiksi Suomessa, mutta onneksi päiväkotiin ja kouluun suhteeni ovat ystävälliset eivätkä russofobisuutta sairastavat tyypit pääse vaikuttamaan. Toisin oli kuitenkin Suomen itsenäisyyden alussa.

Filosofian tohtori Mervi Kaarnisen teos Punaorvot 1918 (2008) oli järkyttävää luettavaa siitä, miten Suomea rakennettiin itsenäisyyden alussa ideologisen puhdistuksen ihanteisiin. Tämä tapahtui jo ennen fasismin tunkeutumista Suomen oikeistolaispiireihin. Verinen sisällissota loppui Suomessa virallisesti 16.5.1918 järjestettyyn valkoisen Suomen voitonparaatiin, mutta sodan aiheuttamat koettelemukset tuntuivat vielä ihmisten elämässä. Valitettavasti on tässä sanottava lisäyksenä, että sittemmin tasavallan presidentiksi noussut Risto Ryti oli yksi pahimmista sisällissodan jälkeisten haavojen kärjistäjiä ja kostotoimenpiteiden jatkajia Suomen parlamentissa. Seuraavassa muutamia mietelmiä suomalaisesta ideologisesta väkivaltaisesta jalostuksesta, jota valkoinen Suomi harjoitti punaisten äitien lapsia vastaan itsenäisyytemme alussa.

Sisällissota oli myös lasten sota: lapsista tuli kärsijöitä, mutta en muista, että kouluissa olisi puhuttu näistä lasten pakkosiirroista, joita valkoinen Suomi harjoitti ideologisen puhdistuksen tavoitteisiin. Sota kosketti lapsia ja nuoria järkyttävästi. Sodan jälkeen Suomessa oli tuhansia orpoja, jotka olivat lähinnä punaisten lapsia. Viralliset arviot olivat 1918, että tällaisia lapsia olisi 20 000 – 25 000. Punaisten lapset olivat kapinallisten lapsia, eivät sankarien lapsia. Kapinallisten lasten huolto toteutettiin poliittisena kysymyksenä, ei suinkaan aina vain sosiaalisena velvollisuutena. Euroopassa toteutettiin laajoja lasten siirtoja, mutta Suomessa käytettiin vieläkin kovempia otteita: kapinallisten lapset haluttiin erottaa omista äideistään, kun muualla Euroopassa äidit ja lapset pidettiin yhdessä väestösiirroissa! Jo itse käytetty nimitys ”kapinallisten lapset” oli hyvin leimaava. Turvattomiksi jääneistä lapsista 88,3 % oli punaisten lapsia. Punaorpojen määrä kasvoi erityisesti vankileirikuolemien vuoksi. Sanottakoon, että juuri Risto Ryti oli tärkeä henkilö päättämässä vankileirien huollosta ja sittemmin vankien teloituksista. Hän edusti tässä kovinta linjaa ja moni lapsi jäi orvoksi tuon miehen sekä Mannerheimin tähden. Punaisten puolelta perheen huoltajista 42 % kuoli vankileireillä.

Papiston keskuudessa niin kuin muunkin väestön keskuudessa aloitettiin almujen jakaminen punaisiin koteihin, mutta esimerkiksi Martta Salmela (kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen) on kertonut, miten alentavan ja halventavan kohtelun kohteeksi hänen perheensä joutui, kun pappi tuli ovelle almujen kanssa. Pappi ensin haukkui punaisen perheen raadolliseksi ja syntiseksi ja arvottomiksi. Suomen Naisten päätoimittaja Ida Yrjö-Koskinen vetosi suomalaisia hyväntekeväisyyteen ”kotoisen pakanuuden voittamiseksi”, kun suomalaiset punaiset – Yrjö-Koskisen kielen mukaan ”pakanat” – piti pelastaa pakanuudesta.

Sosiaalihallituksen esityksen mukaisesti senaatti nimitti 6.5.1918 komitean, jonka tehtävänä oli suunnitella orpojen huoltoa. Komitean puheenjohtajana oli ylitarkastaja Väinö Juusela. Sinänsä orpojen huolto oli hyvin perusteltua, koska sotaa seuranneiden kuukausien aikana punaorvot ja työläislapset menettivät usein pelottavassa tilanteessa myös lapsuutensa: lapsen oli mentävä töihin. Viranomaisia häiritsi Helsingissä ja Tampereella kerjäävät punalapset, kun nämä liikkuivat kaupungeissa, maalaistaloissa ja junissa kerjuumatkoillaan. Lain mukaanhan kerjäävä henkilö piti pidättää ja passittaa kotiin tai maaherran kautta rangaistukseen. Lasten kanssa rangaistusmenettely oli kuitenkin epäinhimillinen. Sosiaalihallituksen viranomaiset keksivät syksyn 1918 aikana perustaa eri puolille Suomea 20–30 tilapäistä vastaanottokotia orvoille lapsille. Pelko pisti viranomaiset ja poliitikot liikkeelle. Punaleskiä pelättiin. Köyhissä kodeissa ehkä kasvaisi katkeruus. Punaleskiä pidettiin jopa syyllisinä sisällissotaan, nuo naiset olivat kaiken pahan alkujuuri niin kuin siihen aikaan saarnattiin sosialismia vastaan, mutta unohdettiin, että Raamatun sanassa kaiken pahan alku ja juuri olisikin rahahimo (1. Tim. 6:10), joka todella vallitsi voittanutta osapuolta runsaudellaan ja ihanuudellaan!

Syksyllä 1918 sosiaalihuollon virallinen lehti - Köyhäinhoitolehti - kuvasi punaäidit kyvyttömiksi äitiystehtävään:
”Vielä on suuri vaara punaisten naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. - - - Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsensielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset erotettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii”.

Lapsia alettiin kerätä kyvyttömiltä punaäideiltä. Papiston tehtävänä oli kunnallisten viranomaisten kanssa etsiä ideologisesti puhtaita (ideologinen hygienia) kotia, joita löytyi vakavamielisistä herännäisperheistä Pohjanmaalta ja Etelä-Savosta. Myös marttayhdistykset ryhtyivät kasvatuskotien välittäjiksi, erityisesti Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Punaäitejä uhkailtiin, että avustuksia ei anneta, jos nämä eivät luovuta lapsiaan ideologisesti puhtaisiin koteihin. Uhkailuista huolimatta esimerkiksi tamperelaisista punaorvoista neljäsosa (120 lasta) oli sijaiskodeissa, täysorvoista kaikki sijoitettiin sijaiskoteihin. Varmasti hoitokodit olivat monenlaisia: oli hyviä koteja, mutta oli myös sellaisia, joissa kapinallisten lapset saivat tuntea alistetun asemansa. Virallisesti Huoltaja-lehti kertoi toki kauniita kirjeitä lapsilta äideille ja päinvastoin. Valtiovalta organisoi punaorpojen huollon virallisen propagandan vasemmiston kritiikkiä vastaan. Virallisen propagandan mukaan punaäidit ilmaisivat väärää rakkautta lastansa kohtaa, jos äiti ei halunnut luopua lapsestansa. Lasten siveellisen kehityksen uskottiin olevan paremmin turvattu perhehoidossa kuin punaäitiensä luona, joiden ajateltiin kasvattavan lapset sosialismiin ja katkeruuteen isänmaata kohtaan.

Innokkaimpia sosialistien lasten siirtäjiä oli Ester Hällström, joka oli löytänyt ideansa Tanskan tutkimusmatkallaan. Tanskan maaseudulla kasvatettiin orvoista lapista "kunnon kansalaisia" kristillis-siveellisen katsomuksen mukaisesti. Ester Hällström ei ollut ihan mikä tahansa intoileva nainen punalasten siirtojen edistäjänä, vaan kesäkuussa 1920 solmitusta avioliitosta alkaen hän oli presidentin puoliso, Ester Ståhlberg. Eemil Tolosen johdolla sosiaalihallitus tahtoi viedä lapset pois myrkyn saastuttamasta ilmapiiristä terveeseen yhteiskuntapiiriin.

Punaorpojen siirrot Pohjanmaalle herättivät vastustusta punaäideissä, Tampereen sosiaalidemokraattien naisyhdistys vaati maaliskuussa 1919, että köyhäinhoitohallituksen pitäisi lopettaa lasten pakkosiirrot Pohjanmaalle. Miina Sillanpää arvosteli eduskunnassa erityisen jyrkästi lasten huostaanottoja, sosialistiperheiden vastaista painostusta kun kotiavustusta ei annettu vaan vaadittiin lasten luovutuksia. Sillanpään mukaan oma äiti on lapsen luonnollinen kasvattaja. Kansanedustaja Rosa Sillanpään mukaan punaorvosta tuli työjuhta, huutolaisten kaltainen. Punikkien kakarat viettivät sijaiskotiensa ideologisesti terveessä kristillis-siveellisessä ympäristössä muutamista vuosista kymmeniin vuosiin. Vasemmiston kansanedustajat jaksoivat kuitenkin muistuttaa, että tuossa kristillis-siveellisessä ympäristössä ”punaisten lapsia nimitettiin sellaisilla nimityksillä, joita ei kunnon ihmiset anna elämillekään” (sitaatti teoksessa M. Kaarninen 2008: 125).

Avoin kirje Heidi Hautalalle

Olen katsonut televisiosta, koska televisio siirtyy sinne missä Te järjestätte ohjelmaa, että olette puhuneet demokraattisten ihmisoikeuksien puolesta Venäjällä eräisessä vankilassa.

Otitte sydämellenne erään nuoren miehen, joka oli valtakunnallisen lippujuhlan aikana sammuttanut valtioyliopiston valot, laskenut Venäjän lipun alas, työntänyt lipun housuihinsa ja nostanut toisen lipun salkoon.

Lisäksi hän oli jo pitemmän aikaa kuulunut erääseen anarkistiseen ääriryhmään, jonka toiminta oli kielletty järjestön tunkeuduttua useita kertoja väkivaltaisesti vaalihuoneistoihin ja julkisiin rakennuksiin.

Järjestön hallusta oli löydetty myös luvattomasti aseita. Tämän kielletyn järjestön aineiston levittäminen koitui lopulta miehelle kaikkien vanhojen toimien jälkeen rangaistavaksi teoksi.

Mielestänne kyseisen miehen anarkia oli ja on demokratiaa, jollaista suvaittaisiin kaikkialla läntisessä maailmassa.

Uskallan noiden rohkeiden näkemystenne tähden kääntyä Teidän puoleenne, koska olette näin sanonut jonkinlaisena Euroopan Unionin ihmisoikeustoimikunnan puheenjohtajana tai vastaavana. Valitettavasti nuo instituutioiden tittelit eivät ole kovin hyvin hallussani, mutta tuskin noin suvaitsevainen nainen pahastuu, jos en muistanut täsmällisen oikein titteliä, sillä demokratiassahan ei tarvitse olla täydellinen vaan ainoastaan riittävän rohkea. Eihän kai se haittaa näissä ihmisoikeusasioissa, että olen kovin usein suhtautunut hyvin kriittisesti Teidän näkemyksiinne Venäjästä?

Niin - minun ongelmani on vuosia jatkunut kiusaaminen, jonka uhriksi olen joutunut Suomessa, koska suhteeni Venäjään tulkitaan liian myönteisiksi. Jo kesästä 2004 alkaen olen saanut suomalaisilta lajitovereiltani sähköpostiviestejä ja kirjeitä, joissa kovasanaisesti minua kehotetaan poistumaan Suomesta takaisin Venäjälle.

Minähän olen syntynyt Suomessa ja olen Suomen kansalainen, joten kai demokraattisiin oikeuksiini kuuluu elää Suomessa? Ettehän te ole tällä kertaa pahoillanne, jos nyt minulla ei ole mitään vihamielistä kerrottavaa Venäjästä, vaikka sellaiset asiat ovat olleet usein asialistallanne, vaan nyt olen itse joutunut venäjävihamielisten suomalaisten uhriksi?

Vuosien 2007-2008 aikana ilkeämielinen kirjoittelu minua vastaan yltyi. Aina kirjoittaessani myönteisesti Venäjästä, sain kokonaisen leegion vihamielisiä kirjoituksia minua vastaan.

Nämä kirjoitukset olivat jo nyt nimimerkkejä tai anonyymejä. Sain kirjeitä kotiini. Sain sähköpostiä. Sain työpaikalleni kirjeitä. Internetissä levitettiin leimaavia kirjoituksia minua vastaan, koska minut tulkittiin siten, että olin kirjoittanut liian sopuisasti Venäjästä, vaikka olin suomalainen. Tästä seurauksena kirjoittajat aloittivat kiusanteon, johon kuului enemmän tai vähemmän taidokkaiden pilkkarunojen sepittäminen minun persoonastani ja vakaumuksestani. Luonnollisesti olin näille kirjoittajille Suomen tyhmin pappi, jota nämä säälivät.

 Huolestuneita kirjoituksia viriteltiin lapsistani, koska heillä on niin tyhmä isä. Isäni ja äitinikin saivat osansa pilkkakirjoituksista.

Luonnollisesti papillinen kutsumus ja koulutus leimasi minut mitä pahimmaksi ihmisten joukossa, koska mitäpä tällainen pappi voi ymmärtää elämästä. Kirjoittajat leimasivat minun ulkonäköäni, joka ei ole todella kovin mainittava, mutta siitä huolimatta olin pahoillani, että kirjoittajien piti siitäkin vääntää runoa minua vastaan.

Kiusanteossa uskoteltiin minut hyvinkin korruptoituneeksi, koska Venäjä oli lähellä elämäni yhteyksiä.

Espoon hiippakunnan tuomiokapituli ja piispa alkoivat saada tuollaisia pilkkakirjoituksia jo vuoden 2009 alussa, ehkäpä jo aiemminkin. Piispa Mikko Heikka menetteli tyypillisellä tavalla kiusaamistilanteessa: hän liittyi kiusaajien intressiin ja halusi lopettaa toimintani pappisvirassa niin kuin sain kehotuksen muistaa jaloa Terho Pursiaista, joka teki aikoinaan johtopäätöksensä itsenäisesti. En saisi myöskään kirjoittaa Venäjästä edes vapaa-aikana ilman ansiotuloja erääseen suomalaisvenäläiseen lehteen. Ylipäätänsä pitäisi lopettaa asiaa koskevat kirjalliset harrastukset.

Lopulta omantuntoni ajamana ilmaisin huhtikuussa 2009 Tampereella, että ProKarelian ohjelmat The Soviet Story –elokuvan avulla ovat sopimattomia viha- ja pelkokuvien luomisia Venäjää ja venäläisiä vastaan. Tästähän kaksi järjestön aktivistiä pillastui ja tekivät kantelut kapituliin, joka epäilemättä julisti jopa internetissä pappiansa vastaan aloitetusta tutkinnasta.

Liikkeelle laitettiin eräs kokoomuslainen pikkupoliitikko, ilmeisen oikeistolainen niin kuin hänen tekstinsä sittemmin paljastavat.

Tämä tutkija kirjoitti melkoisen pilkkakirjoituksen minua vastaan. Aineistokin oli pitkälle lainausta näistä vuosien aikana kirjoitetuista anonyymeistä ja nimimerkkien herjauksista minua vastaan. Myös tutkinta-asiamies viritti epäluuloa tulonlähteistäni mutta jätti vastaamisen avoimeksi, vaikka olisi voinut verovirastosta yksinkertaisesti selvittää todellisen tilanteen.

Hän kirjoitti kritiikittömästä Venäjä-ihailusta, mutta ei ilmaissut, mikä olisi jotain muuta ja sopivampaa. Hän uskalsi jopa väärentää todistusaineistoa raporttiinsa ja muuttaa ihmisten näkemykset sellaisiksi, että jopa saarnavirassani saarnaisin Venäjästä enemmän kuin Jumalasta. Eikö olekin röyhkeää?

Ennen kaikkea hän halusi riistää minulta ne yhdenvertaiset demokraattiset oikeudet, joita kirkolliset muut viranhaltijat ovat vuosikausia jo toteuttaneet.

Eikö se kuulu minunkin demokraattisiin oikeuksiin suomalaisessä läntisessä valtiossa, että ilmaisen tyytymättömyyteni venäläisten ystävieni kohtaamaan diskriminaatioon Baltian alueella ja Suomessa? Eihän länsimainen sananvapaus tarkoita natsi-moodin omaksumista?

En kiistä sitä, ettenkö vuosien kiusanteon ja henkilökohtaisuuksiin menevien pilkkakirjoitusten jälkeen olisi kutsunut vastapuolen kirjoittajia henkisesti sairaiksi tai muuten vain russofobian ilmentäjiksi, sillä jossakin vaiheessa sitä kyllästyy kuuntelemaan omaan kunniaan ja henkilökuvaan liittyviä pilkkakirjoituksia.

Minä olen elänyt kuitenkin aina omalla nimelläni, mutta juuri minun nimeni on haluttu tuossa kiusanteossa häväistä. Olen jatkuvan kiusanteon uhrina muuttunut yhä ironisemmäksi, yhä kyynisemmaksi ja yhä rohkeammaksi.

Kai sitä haistattaa paskat jo psykologisen lainalaisuuden mukaisestikin, kun tuota kaikkea likaista saa kohdata päivästä toiseen.

Olisin tahtonut valoisia ja kunnioittavia valtiollisia suhteita sekä kirjoittaa sellaisten suhteitten arvosta, mutta minusta on valitettavasti tullut tällainen kiukkuisa, ilkeäsanainen hapan vanha pappi, joka on yhä enemmän menettänyt uskonsa suomalaiseen jalouteen ja hyvätahtoisuuteen naapurisuhteiden hoitamisessa. Sitä tuntuu jäävänsä niin yksin vuosien kiusaamisen tähden.

Loppujen lopuksi tuo tutkinta-asiamies sai oikein ansioituneen arvonimenkin ja jatkoi kirjoitteluaan minua vastaan virallisissa selvityksissä, joiden mukaan minut pitäisi saattaa pois viralta määräajaksi tai pysyvästi, vaikka en ole mitenkään missään laiminlyönyt virkani tehtäviä.

En ole edes työntänyt liputuspäivänä Suomen lippua housuihini pappispuvun alle! En tiedä auttaisiko se ihmisoikeusasiassa, jos olisin tehnyt tuollaisen tempun.

Olen kuitenkin protestoinut sitä, että muutamat nimeltä tunnetut toimittajat ovat virittäneet viha- ja pilkkakirjoituksia Moskovan patriarkan alaista seurakuntaa vastaan. En ole pitänyt myöskään suomalaisen diplomaatin tavasta hoitaa ikävää perhetragediaa.

Näissä asioissa olen kokenut omantuntoni mukaisena tapana asettua pilkan ja alistamisen kohteena olevan naisen ja hänen seurakuntansa tueksi. Eihän se kai haittaa ihmisoikeusasioissa, vaikka tämä nainen on venäläinen Suomessa?

Olen näet tavannut useita venäläisiä naisia Suomesssa, joilla on suuria vaikeuksia saada osakseen oikeudenmukaista kohtelua viranomaismenettelyssä, kun vastapuolena on suomalainen mies.

Nyt kysynkin ihmisoikeustoimintaa tarkkailevalta suomalaiselta puheenjohtajalta, miten minäkin pieni suomalainen mies saisin oikeudellista turvaa demokraattisille ja perustuslaillisille oikeuksilleni toimia paremman sananvapauden ja syrjimättömyyden hyväksi Suomessa.

Olen kuitenkin nyt menettämässä pappisvirkaa tai olen ainakin toistuvasti joutunut sellaisten huomautusten uhriksi. Eikö Espoon tuomiokapitulin pitäisi asettua pikemmin suojelemaan vuosikausien kiusanteon uhrina olevaa pappia sananvapauden ja perustuslaillisten demokraattisten oikeuksien puolesta kuin viedä virka papilta, sillä jälkimmäisessä tapauksessahan me valmistaisimme voittokulkueen noille pilkkakirjoittajille ja ProKarelian aktivisteille?

 Yhä edelleen nämä pilkkaajat vain kehittävät kielellisiä taitojaan loukatakseen meikäläistä, jopa kiusaajat suosittelevat lasteni huostaanottoa sillä perusteella, että nämä eivät ole vain Suomen kansalaisia vaan kasvavat kaksoiskansalaisuudessa myös reaalisesti.

Eikö tuo kiusanteko ole jo aivan sopimatonta EU:n ihmisoikeuksien tuntijankin näkökulmasta? Myös kaikki muu kiusa vain jatkuu jatkumistaan, koska kirkossa tuomiokapituli vaikuttaa omalla menettelyllään antavan moraalisen hyväksynnän noille kiusaajille.

Eikö demokraattisten ihmisoikeuksien mukaista olisi sanoa, että papin ihmisoikeuksia sopii suojella Suomessakin, joten kiusaajien on turva uhkailla enää…?

Asiastani on noussut varsin suuri kohu Suomen rajojen ulkopuolella, joten ehkä EU:ssakin voisi kiinnostua suomalaisista ihmisoikeusasioista: http://juhamolari.blogspot.com/2009/12/12102010-1200.html